Veli ja sen sisko

Toni Morrisonilta on vastikään ilmestynyt pienoisromaani Koti (2012/2014) Seppo Loposen suomentamana. Kirjastosta sen sai vähällä jonottamisella, eikä 133 sivun lukemiseenkaan aikaa kulunut paljoa.

Kirjailijan suurteos, Beloved / Minun kansani, minun rakkaani (1987/1988), jätti jo vuosia sitten mieleeni pysyvän jäljen. Sitä olen aika ajoin vahvistanut Morrisonin muilla teoksilla. Nyt oli Koti-romaanin hetki.

Tammen Keltaisessa kirjastossa teos on on saanut numerokseen 450.  Nettikirjakaupassa kirja esitellään näillä sanoin:

Syvällinen kertomus Korean sodan runtelemasta miehestä, joka yrittää epätoivoisesti löytää kadottamansa kodin ja itsensä.

Frank Money on katkera ja itseinhoinen Korean sodan veteraani, joka on palannut Amerikkaan fyysisesti ja henkisesti vammautuneena. Hän on vieraantunut kodistaan, rasistisesta Georgian pikkukaupungista, mutta joutuu palaamaan sinne pelastaakseen sisarensa, jota käytetään törkeästi hyväksi lääketieteellisissä kokeissa. Frank palaa lapsuutensa raskaisiin maisemiin ja löytää itsestään rohkeuden, jota ei tiennyt enää olevan olemassakaan. 

Alkusivulle on painettu nimi Slade. Kirjailijan henkilöhistoriasta löytyy tieto, että Slade oli hänen poikansa, joka kuoli 45-vuotiaana.

Kirjassa yksittäisten henkilöhahmojen samoin kuin syrjäkulman ihmisyhteisön luonnehdinta toteutuvat niin itsestään selvän tuntuisesti, että vain mestarillinen kirjoittaja pystyy moiseen. Morrison vuorottelee taiten myös henkilöidensä sisäisen puheen ja ulkoisten tapahtumien välillä. Frankin mietteet erottuvat muusta kerronnasta kursivoiduin katkelmin. Niiden myötä lukija osallistuu myös Frankin sotatraumoihin, jotka piinaavat häntä painajaisina ja talttuvat alkuun vain viinaan hukuttamalla. Siskon pelastamisen pakko kuitenkin ohjaa Frankin etsiytymään sellaisten ihmisten luo, jotka auttavat häntä matkaamaan sinne, missä tiesi siskon olevan. Umpikännin tarve vähenee.

Selvin päin Frank uskaltaa vähin erin kurkistaa sota- ja muitten traumojen alle. Itsetuntemus ja ymmärrys elämisen ehdoista vahvistuvat vahvistumistaan. Se on komeaa luettavaa. Silti täältä Pohjolasta käsin pystyn vain hatarasti tajuamaan, mitä Yhdysvaltain musta väestö on joutunut ja joutuu yhä kokemaan. Alkuun jopa hiukan pelkäsin, mitä silmieni eteen tuodaan. Huojentuneena voin kertoa, että Frank-veljen ja hänen Ycidra-, lyhyesti Cee, siskonsa tarinan pohjavireenä on selviytyminen. Lopulta kumpikin löytää itsestään voimia jatkaa elämäänsä. Frankin painajaiset hellittävät. Cee itkee itkunsa siitä, että häneltä on viety mahdollisuus saada lapsia, mutta hän on oppinut seisomaan omilla jaloillaan. Kirja päättyy onnellisesti:

Seisoin siellä kauan puuta tuijottaen.
  Se näytti niin vahvalta
  niin kauniilta.
  Haljennut keskeltä alas asti
  mutta eli ja voi hyvin.
  Cee kosketti olkapäätäni
  hennosti.
  Frank?
  Niin?
  Lähdetään, velipoika. Mennään kotiin. (133)


Jukka Petäjän arviosta Helsingin Sanomissa 1.3.1914 löytyy sekä teoksen pätevää kuvausta että tulkintaa. Jutun otsikko kuuluu näin:  Toni Morrisonin pienoisromaanissa Korean sodan veteraani etsii kotia
Toni Morrison teki pienoisromaanin, joka on fyysistä kokoaan isompi ()

Kiinnostavasti kirjasta kirjoittaa myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Lopuksi: Väkisinkin jouduin pohtimaan, miten oma isäni pääsi irti omista jatkosodan kammoistaan, jota iskivät häneen kaljun tunturin kupeella Kalastajasaarennolla elokuussa 1941. Hän haavoittui pahasti päähänsä eikä enää koskaan pystynyt kunnolla nukkumaan. Silti myös isä selvisi pahimmista painajaisistaan ja eli hyviä vuosia 1980-luvun alkuun. Koti puutarhoineen oli hänelle ja kahdeksan vuotta isää pidempään eläneelle äidilleni iso ilo ja elämisen kiintopiste.