Nyt kirja on luettu, täydestä syystä. Huomasin näet, että Jalonen on tehnyt oivan pastissin Steinbeckin läpimurtoteoksesta. Hän suorastaan kirjoittaa koko Steinbeckin tarinan oman romaaninsa yhdeksi olennaiseksi juonteeksi. Jalosen teos kuitenkin laajenee paljon ohi sen, mistä Steinbeck puhuu.
Kaikessa traagisuudessaan hykerryttävä on Steinbeckin luoma Lennie, joka ei tahdo pahaa kenellekään, mutta yhä uudestaan paijaa hengiltä niin hiiret kuin koiranpennun. Huonosti käy myös tytölle, joka tarjoaa silkkihiuksiaan Lennien hiveltäväksi.
Lennie on muuntunut Jalosen romaanin Reijoksi, jota myös Rekuksi kutsutaan. Tämä on yhtä väkivahva kuin Lennie konsanaan ja Lennien tavoin kiintynyt kaneihin. Niitä Rekulla on ensi alkuun hoidettavinaan, kun taas Lennien unelma kaneista jää toteutumatta. Kiehtovasti Jalonen tarjoilee lukijalle Steinbeckin juuri Rekun välityksellä. Tämä vaalii aarteenaan kirjaa, joka miltei vahingossa osuu myös Rekun kämppäkaverin luettavaksi.
Tuntuu kuin Jalonen olisi perin juurin järkyttynyt Steinbeckin Lennie-poloisen kohtalosta, sillä hän päätyy luomaan oman tarinansa Rekulle säälliset olot, kun ensin on töytäilty päin seiniä moneen kertaan. Steinbeckillä Lenniestä huolta pitävä ja tämän kanssa työpaikasta toiseen kuljeksiva yli kuusikymppinen George ratkaisee pakkotilanteessa Lennien kohtalon lopullisesti.
Mutta Rekun kanssa yhden kesän töitä paiskinut ja samassa asuntovaunussa työviikot majaillut 17-vuotias O(lli) älyää, kuinka Rekku ehkä voisi pärjäillä joutumatta alvariinsa kahnauksiin kiusanhenkien kanssa. Ollin aloitteesta hänelle järjestyy huolenpitäjä ja kummallekin yhteinen koti. Muistan yhä Jalosen kirjasta näkymän, jossa Rekku tekee sitä, mitä Olli häneltä läksiäisiksi pyytää: Rekku katselee uuden kotinsa ikkunasta ohi ajavia ajoneuvoja ja merkitsee ne viivalla vihkoonsa. Rekku ei ole mikään hiiri, vaan mies, jolla on tehtävä ja paikka ihmisten joukossa. Komeaa!
5 kommenttia:
Ikimuistettava teatterielämys Lillanissa: Esko Salminen OLI Lennie Hiiri ja ihmisiä -näytelmässä.
Steinbeck on kieltämättä kirjoittanut tarinan, jolle soisi ihan toisenlaisen lopun. Toisaalta kertomistyyli ei taida varsinaisesti onnelliseen loppuun tähdätä. Toistan vielä tässäkin, että englanninkielisessä wikipediassa on artikkeli, josta voi lukea lehtijutun, jossa Steinbeck kertoo Lennien todellisesta esikuvasta.
Steinbeckin ja Jalosen (tai sen mitä tässä Jalosen kirjan lopusta kerrot) tarinoitten välimuotona tulee mieleen Mika Waltarin novelli, jossa kerrotaan rautatyömiehestä, joka kerää talteen ratavarresta löytämänsä omenanraadot ja istuttaa ne pihaansa. Waltarin kertomus ei lopu turhan valoisasti, eikä sisällä traagillisia käänteitä, mutta omalla tavallaan pakahduttava sekin silti on.
Ketjukolaajalle kiitos painokkaasta vinkistä, jonka perusteella vihdoin löysin tämän lehtijutun Wikipediasta: "
I was a bindlestiff myself for quite a spell. I worked in the same country that the story is laid in. The characters are composites to a certain extent. Lennie was a real person. He's in an insane asylum in California right now. I worked alongside him for many weeks. He didn't kill a girl. He killed a ranch foreman. Got sore because the boss had fired his pal and stuck a pitchfork right through his stomach. I hate to tell you how many times I saw him do it. We couldn't stop him until it was too late.
John Steinbeck, interview by The New York Times, 1937[5][6]"
HUH, täytyykö tässä lukaista uudelleen "Hiirensä " -tuolla se hyllyssä lymyää .Jalonen on tilauksessa , että tulee kun ennättää , katsotaan sitten , mitä siitä irti saan .Rinnakkainko pitäisi lukea ?!
Lukaisepa pohjaksi Steinbeckisi, kun kerran joudut odottamaan Jalosen romaania. Upeita teoksia!
Lähetä kommentti