Romaani vuosikymmenten takaa

Kauan sitten lapsuudenkotiini ilmestyi nidottu romaani nimeltä Ani (1959). Sen oli mitä ilmeisimmin antanut Laila Kantola, kirjan kirjoittaja, jonka vihdoinkin ymmärrän isäni serkuksi isänisän puolelta. Koskaan en muista puhutun, mistä teoksessa on kyse. Tuskin sitä kukaan meillä tuli edes lukeneeksi. Äidistäni en ole varma, sillä hän harrasti paitsi lehtien myös romaanien lukemista. Isäni luki vain sanomalehtiä.

Vasta nyt, kun sukututkimus pitää minua pihdeissään, ryhdyin etsimään kirjaa hyllyistäni. Eipä löytynyt enää. Kahden ison muuton yhteydessä olen näet poistanut paljon kirjoja. Pehmeäkantisia meni polttokelpoisiin jätteisiin, satukirjoja läheiseen päiväkotiin, tutkimuksia kirjastoon, muita kelvollisia opuksia lastenlapsille. Pehmeäkantisena Ani lienee haipuvan tovin lämmittänyt Turun seudun taloja, sillä vielä vähän aikaa sitten Orikedolla toimi polttolaitos, jonne kuskattiin roskat poltettaviksi ja sitä tietä kaukolämpönä kiinteistöihin jaettavaksi. Nykyään rojuja raijataan kauas Turusta, osa Ruotsiin asti, mikä tuntuu hullun hommalta.

Ihmeekseni Turun kaupunginkirjastosta Ani yhä löytyy, samoin Wikipediasta hiukan tietoja Laila Kantolasta. Syntymäajan perusteella etsin Turun maakuntarkistoon tallennetuista lähteistä lisää tietoja hänestä. Vuoden 1902 lokakuussa kastetuista selvisi, että hän on kuin onkin kultaseppä Kantolan ja isotätini tytär. Tämmöisestä kultasepästä muistan joskus puhutun. Lähes päivittäin manaan itseäni, etten ole tarttunut sukutietoihin silloin, kun muistajia oli vielä kertomassa asioista. Ihmekö siis, että uteliaan hämmentyneenä jäljitän tiedonmurusia myös Kantolan perheestä. Mikähän Ani-romaanin perheen kuvioista toistaa Lailan omia lapsuus- ja nuoruusmuistoja? Yhtä ja toista piiloutunee sepitteen sumuverhoon. Aika lailla totena voinee kuitenkin pitää sitä, mikä heijastelee keskushenkilön sisäistä maailmaa ja toisaalta turkulaista kaupunkielämää sata vuotta sitten.

Neljästä lapsesta heiveröinen Ani on nuorin. Olen muutaman kerran tavannut Laila Kantolan ja muistan hänet lintumaisen pikkuisena. Väkisinkin yhdistän kirjoittajan Aniin ja kuulostelen tarkkaan, mitä hän tulee sanoneeksi perheestään ja pikku hiljaa yhä enemmän itsestään. Puhelimen kameralla skannasin tähän tekstin, joka lienee alkujaan ollut kansipaperin takakannessa. Siitä välittyy  kerrontaa sävyttävä varovaisuus.

Seikka, johon harvoin olen kirjoissa törmännyt, on Anin ja hänen sisarustensa välinen kateus, aika ajoin tulisiksi tappeluiksi yltyvä. Ani on vielä melko nuori, kun perheen kaunotar Ellu kuolee keuhkotautiin. Sama tauti on jo vienyt perheen pojan Mikon. Jäljelle jäävät vain Laura ja Ani, ainaiset kiistakumppanit, sekä äiti, sillä isäkin on kuollut. Ani tuskin muistaa isästään muuta kuin tämän viihtymisen seuramiehenä. Äidiltä tyttäret tottuvat saamaan milloin leninkejä, milloin turkkeja ja aikuistuttuaan jopa kalusteita omaan kotiinsa. Pitkää työpäivää perheen jonkinlaisen tehtaan johdossa tekevä äiti tuntuu parhaansa mukaan toimivan tasapuolisesti. Silti nämä tyttäret epäilevät toisen aina saaneen enemmän.

Hämmentävän taiten Laila Kantola kuvaa lapsen ja myöhemmin myös naisen mielen ailahduksia. Ani jättäytyy usein ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Hän liikuskelee yksinään jokirannassa, Vartiovuorenmäellä, tuomiokirkon ympäristössä, Brahen puistossa ja kirjoittaa eloisasti kaikkesta havaitsemastaan. Kuvaukset koulutytön ihastumisista ja kesänvietosta kaupungin ulkopuolella ovat mainioita nekin. Kummalliselta tuntuu, että äiti suostuu päästämään ylen nuoren ja lapsekkaan Anin naimisiin Thuren kanssa, joka asuu alivuokralaisena perheen kaupunkikodin yhdessä huoneessa. Mies on melkoisesti vanhempi kuin Ani. Nykylukija oudostelee, kuinka arastellen pariskunnan seksielämä alkaa ja kokee jokseenkin saman tien haaksirikon. Ani on kuitenkin tullut raskaaksi, mutta saa keskenmenon, josta ei juuri puhuta. Trauma jää hoidotta.

Thuren matkassa Ani muuttaa Helsinkiin. Siellä hän aviomiehen mitenkään rajoittamatta kohtaa muutamia miehiä, jopa mahdollisia uusia aviomiehiä. Ihastumiset haihtuvat aikanaan. Kirja päättyy jonkinlaiseen resignoituneeseen tyytymiseen siihen elämään, jossa Ani voi jatkaa hiljaista oloaan samassa asunnossa Thuren kanssa kuin tämän taloudenhoitajana. Ani ei kaipaa fyysistä kosketusta. Hänelle riittävät kirjojen kautta välittyvät elämykset.

Tässä sukulaistarinassa minulla riittää miettimistä.