lauantai 28. marraskuuta 2015

Elokuvalla on hetkensä



Pitkästä aikaa rauhoituin katsomaan leffaa. Tallensin eilen YLE Teemalta itävaltalaisen Michael Haneken ohjaaman elokuvan Rakkaus (Amour). Esittelyteksti luonnehtii sen mestariteokseksi, joka täsmällisin, rauhallisin viivoin piirtää vanhan pariskunnan tarinan. Se sai ihmeellistä lisäväriä siitä, että olen omassa suku-urakassani lähes perillä. Aistin kaiken aikaa, kuinka yksi sukupolvi on väistymässä, toinen astumassa tilalle. Elokuvan viimeinen kohtaus tarkoittaa minulle juuri tätä.

Esittelyteksti muistuttaa sanonnasta, että elämänpiiri kapenee vanhetessa. Kapeneeko se todella? Vai keskittyykö? Kaventaako se, että keskittää ja rajaa? Aika tihenee. Turha karsiutuu. Välttämätön jää.

Sukututkijallekin on käynyt ilmeiseksi, kuinka vähiin jäljet ihmisistä karsiutuvat. Ja sitten vielä tällainen jälkien tulkitsija yhä karsii painottaessaan joitakin seikkoja toisten kustannuksella. Elokuvan täysi vaikutus tuntunee vasta, kun olen nukkunut edes yhden yön yli.  Ehkä huomenissa täydennän tätä tekstiä.

Niinhän tässä kävi, että leffan kuvat ja tilanteet viipyvät ajatuksissa aamullakin. Aviomies on se, jonka kokemana avioparin myöhäisen vaiheen tilanteisiin katsoja otetaan mukaan. Vaimon sairastumisen yllättämän miehen mieleen pulpahtelee muistoja, joissa hän yhä näkee vaimonsa soittamassa flyygeliään yhtä lailla kuin tiskaamassa. Vaimon arkinen huolehtivaisuus jatkuu ajatuksissa, vaikka sairaus on vienyt vaimon lopulta makaamaan epätoivoisena sänkyynsä. Päivittäiset tilanteet kiertyvät yhä raskaammiksi. Tyttären yllätyskäynnit rasittavat, eivät helpota. Yöllä miestä riivaa painajainen.

Paljon elokuva saa sanotuksi paitsi pitkän, hyvän avioliiton loppuvaiheista myös vanhempien ja ainoan lapsen suhteesta. Isä ihmettelee, miksi tytär puhuttelee häntä kuin ymmärtämätöntä lasta. Tyttären ahdistus halvaantuneesta äidistä purkautuu syytöksinä isää kohtaan. Tytär ei tiedä sitä, minkä kaiken katsoja on nähnyt: isän hoivaamassa ja kaikin tavoin auttamassa rakasta vaimoaan, neuvottelemassa vaimonsa kanssa hoitajista ja palkkaamassa näitä. Palkatuista hoitajista koituu lisäriesa, kun ainakin yksi osoittautuu tylyksi. Kovakouraisesti pestäessä vaimo huutaa "Sattuu, sattuu!". Mies näkee ja kuulee, mitä tapahtuu, kutsuu hoitajan olohuoneeseen ja antaa tälle potkut. Tiivis kohtaus näyttää, kuinka eri maailmoissa hoitaja ja mies elävät.

Aviomies saa vaimonsa rauhoittumaan silittämällä kättä. Mutta kun olisi juotava, vaimo tekee tenän. Miehen viedessä juoma-astiaa vaimon huulille suu pysyy tiukasti kiinni. Mies huokaa ääneen: "Sinähän kuolet, ellet juo." Vaimon silmissä välkähtää, että perille meni. Kuolla hän haluaa, ei juoda. Ja lopulta miehen avulla tapahtuu, niin kuin vaimo tahtoo.

Tunnelma tarttuu. Pariskunnan avaran kodin aulan kautta siirtyillään tilasta ja tilanteesta toisiin. Nähdään, kuinka käy yritysten kuntouttaa vaimo jalkeille. Kuva toisiinsa tukeutuvasta pariskunnasta muistuttaa ajoista, jolloin rakastavaiset tanssivat lähekkäin. Seuraa myös innokas harjoittelu sähkökäyttöisellä pyörätuolilla, kunnes törmäily turhauttaa itkuun asti. Lopulta uudet tukokset aivoissa sortavat naisen puhumattomaksi vuodepotilaaksi. Mies on luvannut, ettei tätä viedä sairaalaan. Ja pitää lupauksensa.

Heti elokuvan alkajaisiksi aulan kautta kulkee porukkaa. Viittauksen tapaan katsoja saa tietää, nähdäkin, että huoneistosta on vietävä pois kukin koristeltu vainaja ja siivottava paikka hajuttomaksi. Ikkunoita avataan. Leffan mittaan aviomies on aika ajoin tavannut avoimesta ikkunasta sisälle aulaan pyrähtäneen kyyhkysen. Viimein hän pyydystää sen huopaan laskematta enää vapaaksi. Päätös kaiken lopusta kypsyy. Katsojan kuviteltavaksi jää se, mitä miehelle tapahtuu, kun hän aulan kautta siirtyy ulko-ovelle ja poistuu ikään kuin yhdessä vaimonsa kanssa.

Elokuvan alku liittyy sen loppuun. Mitään kiirettä ei enää ole. Siistityt huoneet alkavat kaikua askeleista. Katsoja huomaa mustiin pukeutuneen, tyynen tyttären. Hän silmäilee ympärilleen, kulkee huoneesta toiseen, kunnes asettuu isänsä tuttuun tuoliin. Tytär tulee jatkamaan elämäänsä kehyksenä kaikki se, millä vanhempien rakkaus ja koti ovat hänet ympäröineet.

Elokuva on kaunis, koskettava kuvajainen toisiaan rakastaneista ihmisistä. Yhdessä he kokivat myös elämän murenemisen. Tytär ja tämän perhe ovat seuraava lenkki ketjussa.

4 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Kaunis kirjoitus! Tämä elokuva on jotain sellaista, mitä toivoin Hanekelta joskus näkeväni kaikkien niitten väkivalta-aiheitten jälkeen. Rakkaus on tosiaankin mestariteos siinä missä Valkoinen nauha ja Kätketty. Jännä miten paljon olet kiinnittänyt huomiota tyttären osuuteen, minusta tämä on niin vahvasti vanhan pariskunnan elokuva, että kaikki muut hahmot vaikuttavat olevan mukana vain ulkoisen elämän kulisseina.

Lissu kirjoitti...

Harmi että katsoin elokuvan yksikseni. Olisi ollut tarpeen jutella nähdystä niin kuin yleensä on tapana. Mitä sinä tuumaat siitä kuolemasta, jonka elokuva katsojalle näyttää? Entä tilanteesta, jossa vaimo kyhjöttää avoimen aulan ikkunan alla? Hän oli kai yrittänyt päästä hengestään pudottautumalla ulos, mutta voimat eivät riittäneet ajatuksen toteuttamiseen.

ketjukolaaja kirjoitti...

Kuoleman ajatteleminen vapauttajana tuollaisen sairastumisen yhteydessä vanhemmalla iällä ja kenties muutenkin heikolla terveydellä lienee aika ymmärrettävää. Luin saksan ja englanninkielisestä wikipediasta, että Haneke oli elokuvan kautta halunnut myös työstää tuntojaan omassa perhepiirissä sattuneen tapahtuman vuoksi, yli 90-vuotias täti oli surmannut itsensä sairastettuaan kivuliasta reumaa jo pitempään.

Mitä minä tuumaan tästä elokuvasta ja sen välittämästä kuolemasta, sen olin ajatellut kertoa lyhyesti parin päivän sisään, kun summaan teeman tämän vuoden elokuvafestivaalia. Saat kuitenkin kuulla etukäteen, että koin elokuvan lähinnä vertauskuvallisena. En osaa selittää miksi. Minulle tuli mieleen, että tämä vanha pariskunta on kuin Eurooppa, joka tekee kuolemaa. Siihen tulee maahanmuuttajataustaisia avustajia ja teknisiä apuvälineitä, jotka pitkittävät elossa pysymistä, mutta eivät auta toipumaan. Toistensa tuesta huolimatta pariskunta vanheneva pariskunta hiipuu kohti kuolemaa. Ehkä ajattelen paljolti omaa äitiäni, joka makaa osastolla, josta on muodostunut koko hänen elämänpiirinsä.

Kannattaa lukea vaikka englanninkielisen wikipedian artikkeli aiheesta, siinä on tuo tädin kohtalo selostettu.

Elokuva on hieno, puhuttiin vaimon kanssa siitä pitkään vielä seuraavana päivänä.

Lissu kirjoitti...

Odotan koostettasi. Tuo vertaus Eurooppaan mietityttää.