Kun jokunen vuosi sitten kiertelin viikon verran Saarenmaalla, en hoksannut yhtään bussi- saati muuta putkaa. Niinpä olen paikkaillut omia turistipuutteitani Kantokorven hilpeillä kuvilla ja jutuilla.
Kirjallisuudessa en ole ollut yhtä ummikko. Oli itse asiassa hauska noteerata, että minut haastettiin lukemaan edes yksi takavuosikymmenten sellainen kokoelma, jonkalaiset ovat sittemmin siirtyneet marginaaliin tai keikahtaneet yli laidan. Turun kaupunginkirjastosta sentään löytyi yksi eksemplaari juuri sitä teosta, jota suositus koski. Tarkoitan kohtalaisen isokirjaimista Kamelinsilmä-kokoelmaa, johon Isaak Kramov on valikoinut parikymmentä kertomusta ja esitellyt lyhyesti niiden kirjoittajat. Kirja ilmestyi 1974, toinen painos viisi vuotta myöhemmin. Erkki Peuranen suomensi teoksen. Kansikuvat Eduard Zarjanskin.
Kertomukset painottuvat maalaisympäristöön. Yhtään kaupunkikuvausta en löytänyt. Moni tarina muistuttaa kansansatua. Kamelinsilmä-kertomuksessa nuorukainen viivähtää harvoina vapaahetkinään lammella. Kerran hän kohtaa lampaita paimentavan tytön, joka kysyy lammen nimeä. Poika tokaisee, että Kamelinsilmähän se. Tämä oivallinen nuorukainen paiskii töitä nurkumatta ja oppii käyttämään traktoria, vaikka opastajana on häijy, varkaaksi osoittautuva mies. Kauniiksi lopuksi hyvä nuorukainen menestyy, häijyläinen häipyy. Ihmeekseni tarina on kuuluisan Tšingiz Aitmatovin kirjoittama.
Kokoelma tarjoaa melko leppoisan kuvan elämästä eri puolilla isoa valtakuntaa. Kritiikkiä ei hevin löydy, kolhoosit esitetään innostavan suopeassa valaistuksessa ilman taustatietoja. Jopa toisen kuuluisuuden, Juvan (Ivan) Nikolajevitš Šestalovin, kertomus Rakkaus on kaikkivoipaa esittää vain kirjailijan oman mansikulttuurin alkeellisena, kun taas kaiken neuvostojärjestelmän mukanaan tuoman edistyksellisenä. Satuin lukemaan tätä tekstiä niinä päivinä, kun suomensukuisten kansojen edustajia oli koolla Lahdessa. Edustus oli jäänyt huomiota herättävän harvalukuiseksi, sillä matkustuslupia lienee evätty. Ei siis ihme, että suomensukuiset kielet ovat yhä äärimmäisen uhanalaisia, niin kuin ne olivat jo entisessä Neuvostoliitossa. Silloinkin oli laulettava - mieluimmin venäjäksi - niitä lauluja, joilla leipä ja julkaisuluvat irtosivat.
Aikoinaan luimme yhdeksäsluokkalaisten kanssa Šestalovin laajaa novellia Halu elää, jonka Parnasso julkaisi joskus 1970-luvun lopulla. Se teksti on jyhkeä kuvaus erämaassa elelevästä vanhuksesta ja kaupungissa pahoihin vaikeuksiin joutuneesta nuoresta miehestä. Tämä ei olisi selvinnyt hengissä metsässä ilman vanhuksen apua. Kaksi toisistaan täysin poikkeavaa elinpiiriä ja niiden jäljet ihmisissä hahmottuvat vaikuttavasti. Vanhus puhelee ja kertoo metsän elämästä, nuori mieskin omasta elämästään. Vuorovaikutus tuntuu toimivan. Ratkaiseva käänne johtaa kuitenkin siihen, että nuori mies ampuu vanhusta selkään. Vanhuksen kuollessa lukija uumoilee samaa kohtaloa taigan luonnolle, kun kapungit levittäytyvät yhä laajemmalle tuhoisin seurauksin.
Kamelinsilmä-valikoiman kaltaisia kirjoja tuskin olisi ostettu sen ison koulun kirjastoon, jossa monta vuotta toimin äidinkielen opettajana yhtenä kahdeksasta. Edes 1970-luvun ilmapiirissä emme olisi innostuneet siitä suuren naapurimaan kuvasta, jota kertomukset välittävät. Toisaalta se pehmeys, jolla tekstivalikoima pyrkii vaikuttamaan lukijoihin, tuntuu herttaisen kirkasotsaiselta verrattuna siihen, mitä isovenäläinen trollitehtailu tuottaa näinä informaatiotaistojen aikoina.
7 kommenttia:
Luitko sinä nyt kokonaan tuon Kamelinsilmä-kirjan? Laskeskelin äkkiä, että kahdestakymmenestä kertomuksesta kahdeksan sijoittuu kaupunkiin, yksi niistä jopa kertoo Jerevanin kaupungista! Myös latvialaisen ja liettualaisen kirjailijan kertomukset sijoittuvat kaupunkiin.
Onko mielestäsi se Aitmatovin kertomus "herttaisen kirkasotsaista pehmeyttä"? Siinähän nuorukainen joutuu kovan kaverin silmätikuksi ja päättää vain kestää sen. Kertomuksen loppuratkaisu ei liene sekään mitenkään selkeän herttainen vaan enemmänkin avoin. Onpa erikoista, miten eri tavalla tulkitset sitä kuin minä! Minä yritän lähestyä näitä entisten sosialistimaitten kirjoittajien tekstejä taideteoksina. En lue niitä propagandana. Jos lukisin niitä vain löytääkseni tarinoihin piilotettua propagandaa, näkisinkö niitten tekstien muun arvon? Jos lähtökohtaisesti ajattelisin lukevani propagandaa, enkö itse nostattaisi itseäni luettavaani vastaan?
Mitenkäs muuten länsimaiset kirjailijat välittäisivät teksteissään omasta maastaan väärentämätöntä kuvaa, kun siihen eivät oikein aina tunnu pystyvän Yleisradion toimittajatkaan? Ei kaunokirjallisuus tietenkään kerro meille aukotonta totuutta, tokkopa sellaista totuutta edes onkaan!
Luin kirjan kokonaan, joskin muutamat kertomukset lähinnä silmäilin. Kokemus teksteistä sisältää kulloistakin lukijaa, itsestään ja kaikesta aiemmasta on pääsemättömissä. Kurjaa, että pahoitin mielesi omalla jutullani.
Et sinä minun mieltäni pahoittanut, minä vain en pysty ymmärtämään miksi ihmiset edelleenkin suhtautuvat niin nuivasti tai vähätellen kaikkeen neuvostoaikaiseen tuotantoon, myös taiteeseen. Minä pidän ihanteellisesta, moraalisesti korkeasta taiteesta. Niinpä usein myös hengellisesti virittynyt taide koskettaa minua. En tarkastele järjestelmää sen taiteen takana vaan taidetta siitä järjestelmästä riippumatta. En voi syyttää taiteentekijöitä reaalisosialismin virheistä. Jos taidetta on käytetty niitä virheitä laillistettaessa, onko se sitten tosiaankin taiteen itsensä vika? Olisiko taiteilijoitten pitänyt vaieta kokonaan? Tämänkin lukemasi tai ainakin silmäilemäsi kirjan kertomuksissa on paljon kriittistä näkemystä oman maan tai oman asuinseudun asioihin, pitäisikö lukijan hyväksyä ainoastaan valtionvastainen kritiikki ja pitää kaikkea muuta kritiikkiä propagandana? Sitä paitsi monet teksteistä kertovat ihmissuhteista eivätkä niin ollen sisällä juuri mitään poliittista salaviestintää. Itse luin Aitmatovin kertomuksen juuri sen henkisenä nuorukaisen kasvukamppailun kuvauksena.
Näin meitä on moneksi lukijoinakin.
Mitähän sinä Ketjukolaaja tuumaat Juha Siron mietteistä,jos otat lukeaksesi hänen blogitekstinsä? Tässä opaste linkkiin http://juhasiro.fi/blogi/?p=4754
Siro ottaa vauhtia muun muassa Tommi Melenderin tuoreesta blogikirjoituksesta ja tarjoaa siihen linkin. Minäkin seuraan Tommi Melenderin juttuja, jotka nykyisin ilmestyvät Imagen sivuilla.
Juu, lukaisin sen Siron tekstin nopeammin kuin Kamelinsilmän. Siro kommentoi tekstillään Melenderin kirjoitusta kirjoja käsittelevästä kirjasta, jonka Melender oli lukenut. Ezra Pound on minulle tuntematon runoilija, mutta uskoisin, ettei hänkään ole kuvitellut 'ruhon' pysyvän pystyssä haudalla lannan voimalla. 'Ruoho' sen sijaan saattaisi pysyä. Siinä tosin on huomioitava sateisen kesän mahdollisuus, samoin kuin se, ettei ruohoa kenties leikata sopivassa määrin. Pitkä ruoho kyllä lakoontuu sateisena kesänä. Niin voi käydä unohdetuille kirjoillekin?
Em. Siron tekstissä kerrotaan myös arvellun, että on helppo ennustaa tulevaisuus väärin kuvittelemalla se päivitettynä versiona nykyhetkestä. Menneisyyteen katselemalla asiat kuitenkin nähdäkseni usein näyttäytyvät nykyhetken aikaisempina versioina enkä voi kovin vakavasti ottaa yltiöpäisiä tulevaisuuden ennusteita. Huumoriksi niissä kyllä on aineksia.
Itse jonkun em. mainitun tekstin tai sen takana kykkivän tekstin ajatuksista on, että olisimmekohan voineet olla väärässä? Olisimme tietenkin ja aika usein olemme olleetkin enkä näe syytä otaksua miksemme olisi väärässä jatkossakin.
No sekä Melenderiä että Siroa tulee seuratuksi, mikä tarkoittaa, että luen kummankin blogijutut heti tuoreeltaan, jos 'kiireiltäni' joudan. Kummallakin on useimmiten painavaa sanottavaa.
Siron tarjoilemat runot lukaisen nekin, mutta enempiä pohtimatta. Melenderiltä ostan yhden e-kirjan, kun se näkyy olevan halvalla myynnissä. Ja luen koko kirjan... Jännä nähdä, syntyykö tekstiin imua vai meneekö väkisin tihruttamiseksi.
Lähetä kommentti