Kotiseutu lumoaa elokuvana

Edgar Reitz on paneutunut luomukseensa saksalaisesta Schabbachin kylästä niin, että suurelokuvassa nähtyyn Simonin suvun ja Saksan tarinaan oli lisättävä vielä taustaa. Sitä valottaa nelituntinen Kotiseutu – kaipauksen vuodet (Die andere Heimat: Chronik einer Sehnsucht), Saksa 2013. Yle Teema lähetti sen kahtena osana tammikuussa 2016 ja nyt uudestaan, kun koko 1900-luvun mittainen teos oli päättynyt. Moni on siitä kirjoittanut. Omasta blogijutustani löytyy linkkejä useisiin muihin. Yle Teeman artikkelissa aiheesta mainitaan muun muassa, että elokuva

kertoo kahdesta veljeksestä, Jakob ja Gustav Simonista. Nuorta Jakobia polttaa vapauden kaipuu. Hän haaveilee rakastettunsa Jettchenin kanssa elämänsä seikkailusta Amazonasin viidakoissa. Suuren löytöretkeilijän Alexander von Humboldtin matkat Etelä-Amerikassa ovat vanginneet Saksan, Euroopan ja niin myös Jakobin mielikuvituksen. (Humboldt muuten tavataan myös tässä elokuvassa, häntä esittää toinen kuuluisa Amazonasin-kävijä Werner Herzog!) Jakob lukee Etelä-Amerikasta kaiken, mitä käsiinsä saa ja opiskelee kirjoista intiaanikieliä. Kotikylässä hän ei näe itsellään mitään tulevaisuutta. Kaiken tämän Jakob kirjoittaa päiväkirjaansa, joka avaa näkökulman koko aikakauteen.

Se mikä minua puhuttelee Reitzin tavassa tuoda katsojan ulottuville mennyttä aikaa, on lähes käsin kosketeltava uskottavuuden tuntu. Sitä vahvistaa 1840-luvulla siirtolaisiksi lähteneiden matkalaisten nimissä vilahtava Reitz. Itsekin hiukan sukututkimusta tehneenä ymmärrän, kuinka kiihkeästi oman suvun vaiheet voivat vaatia selvittämistä varsinkin, jos on löytynyt muistiinpanoja, joista voi ponnistaa liikkeelle. Syntyy syvällisesti aiheeseen eläytyneen käsikirjoittaja/ohjaajan tulkintaa aiheesta. Elokuvan perheenjäsenten keskinäiset välit, ristiriidatkin, valottuvat luontevasti arkisissa tilanteissa. Nuoruus ja ensi humala  saavat kuvauksensa kaameine vankilaseuraamuksineen, isoveli-Gustavin sotäväkiaikana hankkima tanssitaito johtaa äkkimenestykseen pikkuveli-Jakobin ihastuksen kanssa. Yllätyksenä tulee, kuinka vähällä lapsi voikaan saada alkunsa ja miten yksi tapahtuma johtaa toiseen.

Vanhempiaan pojat kunnioittavat, keuhkovaivaista äitiä kumpikin hoivaa. Seppä-isä opastaa oivia poikiaan ammattiin, johon poikien avulla alkaa löytyä uudenaikaista apua, kunhan höyrykone kesytetään toimivaksi. Siinä puuhassa kirjamies-Jakob osoittaa insinöörintaitonsa ja saa Gustavin kehittämän höyrykoneen käyttökuntoon. Kummaltakin pojalta olisivat innoittavan työn touhussa naimisiin menot unohtuneet, ellei toiselle pakko ja toiselle äidin lempeä tönäisy olisi tulleet avuksi.

Noin puolivälissä nelituntista elokuvaa kuullaan Preussin valtiovallan edustajan julistavan alamaisille, ettei edes mätää tammenterhoa sovi poimia kruunun mailta. Lähes kaikki on kiellettyä, mitään oikeuksia ei mainita. Samoihin aikoihin taivaalla nähdään poikkeuksellinen valoilmiö: pelottavan iso pyrstötähti levittäytyy yli taivaankannen. Uutisia luetaan lehdestä, tulevaisuus tuntuu uhkaavalta. Pian koettelevat ankarat talvet, nälkä näännyttää. Ihmiset sairastuvat kuka tuberkuloosiin, kuka kurkkumätään. Lapsia kuolee useita joka viikko. Papin siunauspuheet herättävät vastarintaa, niin kuin pian kaikki muukin pysähtyneessä kylässä. Näissä oloissa siirtolaisvärvääjät löytävät otollisia kuulijoita. Ja vuonna 2016 elokuvaa katsova huomaa yhtymäkohtia niihin ihmisiin, joiden kohtalona näinä aikoina on yrittää pois mahdottomista elinoloista.

Elokuvassa eri ikäisten henkilöiden tapa olla ja toimia tarkentaa heidän hahmoaan. Nuoret ihmiset näyttäytyvät yhtä kiihkeästi itseään ja mahdollisuuksiaan etsivinä kuin vaikkapa oman aikamme yritteliäät onnen tavoittelijat. Juhlahetkinä kyläläiset saavat apua muutamilta naisilta, joiden ohjaamina esimerkiksi morsian ja sulhanen löytävät paikkansa vihittävinä, sitten myös muut kirkossa. Tuntuu kuin kansatieteilijät olisivat toimineet elokuvan tekijöiden oppaina, niin aidon tuntuista näyttelijöiden hämmentynyt puuha on. Kaiken kaikkiaan myös historian tutkijoiden löydökset 1840-luvun oloista lienevät olleet käsikirjoittajien välttämättömiä lähteitä. Ainakaan minulla ei ole asiantuntemusta kiistää sitä ajankuvaa, jonka tämäkin Reitzin elokuva välittää.

Reitz on toteuttanut elokuvansa mustavalkoisena, mikä tuntuu aivan luonnolliselta,  samoin hetkittäin esiin pilkahtavat kuvien värilliset kohdat. Myös jo suurelokuvasta tuttu elämänmakuinen verkkaisuus antaa tilaa katsojalle hengittää ja imeä kuvista vaikutelmia, tunnelmia, ihmisten ilmeitä, jopa toiveita. Mieleen on jäänyt monia hienoja kohtauksia, joissa vähäinen tulen kajo heijastuu ihmiskasvoihin tai ikkunasta lankeaa niukka päivänvalo istuallaan nukkuvaan isoäitiin. Myös se pitkä kohtaus, jossa siirtolaisiksi lähtevien vankkurit vierivät yli sillan, sitten halki vainioiden liittyäkseen lähikylistä tulevien letkaan, on hidasta häivytystä myöten niin vavahduttava, että näen sen yhä silmissäni ja tunnen kihelmöintinä iholla. Vilahtaapa jossakin kohtausten välissä kylän kujilla juoksentelemassa valtoimenaan nuori hevonen kuin airuena vapaudesta, joka ennen pitkää koittaa.

Liitän juttuni loppuun kuvan, johon keskeiset henkilöt on aseteltu tutun rakennuksen eteen. Seppä Simonin perheen kotitalosta muistan mainitun jossakin 1900-luvun elokuvan osassa, että talo on pari sataa vuotta vanha. Kauan siis jatkui yritteliäiden Simonien aikaa kuvitteellisessa Schabbachin kylässä. Mutta vauraudessa kasvaneista ei enää vartu kykeneviä yrityksen jatkajia ja tulee muitakin takaiskuja. Omaisuuksia häviää, menestyneimmän firman perilliset etsiytyvät muualle Saksaan. Vain musiikkimies-Hermannin tytär saattaa olla se, jonka varassa alkaa taas jokin hedelmällinen uusi kausi.. Lienee kuitenkin liiallista odottaa, että yli 80-vuotias Edgar Reitz itse enää jatkaisi ja kertoisi, mitä esimerkiksi tuolle Hermann Simonin tyttärelle ja tämän Lukas-pojalle sekä Saksalle tapahtuu 2000-luvun alkuvuosikymmeninä. Jätän siis haikeat jäähyväiset Edgar Reitzin kuvaamalle Simonin saksalaisperheelle, jolta tunnen oppineeni entistä paremmin ymmärtämään, kuinka moninaisissa myllerryksissä meitä ihmisiä kuurnitaan olimmepa minkä maan asukkaita tahansa.