Festarileffoja kotisohvalta katsottuina

Viime viikonloppuna telkkarista tulvi tallennettavaa, kun oli meneillään Yle Teeman tämän syksyn elokuvafestivaali. Tuoreeltaan katsottiin Merry Christmas, Mr. Lawrence ja A most wanted Man. Jälkimmäinen linkki vie samalla toiseen Philip Seymor Hoffmanin tähdittämään elokuvaan nimeltä A Late Quartet. Sen katsomista olen aloitellut yksikseni. Samoin omin nokkineni istuin ja ihmettelin Hayao Miyazakin Tuuli nousee -piirrosanimaation, joka lienee ainoa Miyazakin pääasiassa aikuisille tekemä leffa, kenties peräti jäähyväisteos. Kaikista tarjolla olleista leffoista löytyy Teeman sivuilta sekä tausta-artikkeli että kuvia. Lisäksi ainakin piirrosleffan ja Mr. Lawrencen linkin lopusta pääsee katsomaan ja kuuntelemaan maanmainion kommentaattoriparin, Mika Rätön ja Sami Sänpäkkilän, jutustelua nähdystä.

Tässä blogitekstissä paneudun vain suosikkiini Miyazakiin ja hänen viimeiseen tai ainakin viimeisimpään Tuuli nousee -animaatioonsa. Hänen aikaisemmista töistään kirjoitin silloin, kun olin katsonut Henkien kätkemän (2001). Linkki vie omaan blogijuttuuni, josta pääsee edelleen tausta-aineistoihini.

Lauri Itäkannas johdattelee laajassa artikkelissaan Tuuli nousee -elokuvaan ja mainitsee muun muassa:

"Capronin työtä seuraa kaukana Japanissa lehtien välityksellä nuori poika Jiro, joka on niin likinäköinen, ettei hänestä ole lentäjäksi, mutta hän tahtoo silti rakentaa lentokoneita. Jiro Horikoshi, Hayao Miyazakin elokuvan päähenkilö, ja kreivi Caproni olivat kumpikin todellisia henkilöitä ja lentokonesuunnittelijoita, mutta Tuuli nousee ei ole tosipohjainen draama. Se on maaginen elokuva unelmista, katoavaisuudesta ja hetken kestävästä luomisvoimasta. Ja elämän valitsemisesta toimettomuuden sijaan."

Minua koskettaa se, että päähenkilö on lahjakas lentokoneinsinööri. Olen näet läheltä seurannut, kuinka vaativat suunnittelutehtävät vievät tekijäänsä, olipa kyse talojen ja koneiden rakentamisesta tai röntgenlaitteista. Kokemuksen karttuessa oivallukset siivittävät tekijöitä yhä etevämpiin ratkaisuihin. Niin tapahtuu myös Tuuli nousee -leffassa.

 Hämmentävältä tuntui nähdä, kuinka koelentoihin valmistauduttiin vetämällä kone asemiin härkävankkurilla. Nuori Jiro pohtii Japanin köyhyyttä. Se korostuu opintomatkalla Saksaan, missä ollaan pitkällä lentokonehankkeissa. Härkiä ei näy missään!. 

 Jiro on perin juurin uppoutunut omiin työtehtäviinsä. Hän ei ota nähdäkseen, ei kuullakseen muita kutsuja. Tuulenpuuska tulee avuksi ja herättää havaitsemaan neitosen. Herrasmiehenä Jiro ottaa kiinni tuulen lennättämän varjon ja palauttaa sen tytölle. Tämä tunnistaa miehen samaksi, joka pelasti tytön äitinsä kanssa junasta, kun maanjäristys keskeytti matkanteon. Komeasti piirretty maaanjäristys ja ihmisten hätä kaaoksessa eivät pysäyttäneet Jiroa. Hän kantoi selässään äidin, joka oli loukannut jalkansa. Naisten päästyä kotiinsa hän jatkoi saman tien matkaa edes kertomatta nimeään.
 

Lopulta sattuma saattaa nuoret samaan lomapaikkaan, Kestää vielä tovin, ennen kuin Jirossakin leimahtaa rakkaus. Sitä varjostaa alusta asti vakava uhka, tytön keuhkosairaus. Avioliitto solmitaan, mutta se jää lyhyeksi. Tuberkuloosi vie vaimon.

Merkillinen ajatus toistuu pari kertaa Jiron unissa, kun hän tapaa opastaan, kreivi Capronia. Kreivin mukaan ihmisen luomisvoima kukoistaa vain kymmenen vuotta, ja kreivi patistaa Jiroa käyttämään aikansa oikein. Elokuvan lopulla kreivi näyttäytyy taas ja kyselee, onko Jiro osannut käyttää aikansa hyödyksi. Tämä myöntää tehneensä niin, muttei ole hyvillään. Luovuuden hinta on ollut liiankin kova.

Pitäiskö uskoa Capronin ennustusta, jota vielä Miyazaki vahvistaa? Aika moni nerokas kirjailija, kuten vaikkapa Aleksis Kivi, on tarvinnut vain nuo kymmenen vuotta saadakseen aikaan suuurenmoisen tuotantonsa. Tietääkseni myöskään Albert Einstein ei ollut tuottelias kovin pitkään. Matemaatikoiden ja fyysikoiden "parasta ennen -ikä" liikkunee kolmenkympin paikkeilla. Onneksi sentään tuntemani taitavat insinöörit ovat jatkaneet pitkään ammatissaan. Edes eläkkeelle jäämiset eivät useinkaan ole katkaisseet kiinnostusta asioihin, joihin on kiihkeinä työvuosina voinut syntyä jopa intohimoinen suhde. Sama suhtautuminen lienee pääteltävissä Miyazakin omasta uraauurtavasta työskentelystä animaatiotaiteen parissa.

Ilokseni olen saanut nauttia harvinaislaatuisesta taiteesta kotitelevision kautta tarjoiltuna. Kiitän myös erinomaisista Yle Teeman tausta-aineistoista. Miyazaki-artikkelista löytyy näet myös kiintoisa viittaus Paul Valéryn runoon, josta elokuva kuuluu saaneen nimensä.