Lapsen hauras sitkeys

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta (2014) herätti tuoreeltaan huomiota. Se sai palkintoja, vaikka ehdokkuudesta huolimatta jäi paitsi Finlandia-kruunua. Nykytyyliin teosta myyntiin melko pian alennuksella. Itse ostin yli 600-sivuisen mammutin muutamalla eurolla Elisa-kirjan tarjouksesta viime kesänä, mutta lukemaaan ryhdyin vasta äskettäin matkalle lähtiessäni. Hoksasin näet sivujen riittävän pitkiksikin odotusajoiksi lentokentillä ja hotellihuoneessa. Ei aikaakaan, kun lukeminen vei mukanaan. Lopulta kävi niin, etten kotiin palattuani enää voinut keskeyttää hommaa kuin vaivoin yösydämeksi. Samoin näyttää käyneen monille muille. Muun muasssa Kirsin kirjanurkasta tapasin taas lukijan, jonka mainintoihin ja tuntemuksiin olen tottunut tukeutumaan.

Elisa-kirjan sivuilla kirja esitellään runollisen osuvasti:

Kultarinta on kertomus miehestä joka päätti jättää tyttärensä kuolemaan. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja haistoi mesikämmenen jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen.
Kevät 1917. Varakkaan helsinkiläisen metsänomistajan poika Erik Stenfors tapaa Lidian, korpimökistä kaupunkiin muuttaneen työläistytön. Tuttavuus ei etene, ja Erik alkaa etsiä uutta suuntaa elämälleen. Siinä missä toiset liittyvät punakaarteihin tai suojeluskuntiin, poliittisesti puolueeton Erik ottaa suunnaksi pohjoisen erämaan ja metsänvartijan tehtävät. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut lainsuojaton.
Anni Kytömäki maalaa pienillä, tarkoilla siveltimenvedoilla eeppisen tarinan, joka saa hehkunsa tekijän rikkaasta luonnon ja kansanperinteen tuntemuksesta. Esikoiskirjailijan proosa on hallittua ja ilmavaa. Levollinen ja ajaton kertomus rakentuu taiten viritetyistä kohtauksista ja käänteistä, joita synnyttää arvaamaton ja oikullinen elämä itse.

Vahinko, ettei alunperin Gummeruksen julkaiseman kirjan  e-versiosta löydy mainintaa kansikuvan suunnittelijasta. Vai onko kuva napattu jostakin valikoimasta? Satumaisuus tuntuu johdattelevan metsän peittoon. Sinne kirjan tarinoissakin usein kuljetaan. Yksinäisen miehen vähäinen hahmo kuvan oikeassa alanurkassa on olennainen osa teoksen maailmaa. Kovin hyvää selistystä ei löytyne sille, että kuvasta on jätetty pois miehen Malla-tytär, II osan keskushahmo.

Eniten mielessäni pyörii yhä Malla. Hän ehtii juuri aloittaa koulunsa Helsingissä. Vaivihkaa alkoholisoitueen isän mukana tyttö joutuu autokolariin. Sen seurauksena entinen arki on mennyttä. Isä häviää lapsen elämästä, vauras koti myydään, lapsi otetaan huostaan ja viedään kauas maalle. Hänelle ei jää yhteyksiä edes tuttuun hoitajaansa Hannaan. Jopa oma nimi riistetään. Se vaihdetaan Maija Kivikoskeksi. Lapsi sairastuu. Kaikki se, mitä Anni Kytömäki kertoo Malla-Maijan psyykkisestä murtamisesta hänen "omaksi parhaakseen", vavahduttaa lukijaa.

Vuodet vierivät ilman yhteyksiä isään. Lukija saa tietää hänen kohtalostaan, mutta vasta pitkän ajan kuluttua varovainen kirjeyhteys sallitaan. Lasta loukkaa, kun hän lopulta saa isältä kirjeen - avattuna. Kumpikin elää vankina. Lapsen oikeuskäsitysten ja kokemusten ristiriidat eivät silti tyystin murra tyttöä, vaikka kerran täysi katastrofi lähes toteutuu. Kirjan esittelytekstin maininta kuvauksen ilmavuudesta toteutuu mielestäni paitsi luontokuvissa myös Mallan sisäisten tuntojen uskottavissa piirroissa.

Kun tarinaan liittyy yhä kiinteämmin toinen kurjan kohtalon lapsi, Joel, mieleen alkoi kohota muistumia lapsena luetuista saduista. Hataria liittymäkohtia tunnistan yksin metsään selviytymään jätetyistä. Joel on punaorpo, joka ei mene orpokotiin, vaan painelee takaisin metsämökkiin, jonne äiti kuoli. Ja saa kaverikseen karhun! Myös Malla näkee karhun, pelästymättä. Joel ja Malla ovat noin 17-vuotiaita, kun tilanne metsässä kärjistyy. Karhua jahdataan. Joel kuitenkin on jo kaukana, kun pyssymiehet tutkivat mökin. Kuin sadussa ikään nälkiintynyt, rahaton poika kykenee matkaamaan halki Suomen Pohjois-Karjalaan. Siellä kohoaa uljas Isommainen, vaara, jonka kylki ajoittain loistaa kultaisena auringossa. Siitä kirjan nimi Kultarinta.

Huikeata oli lukea, kuinka Malla lopulta selvittää, missä isää pidetään. Ja tyttö murtautuu hyvien ihmisten ylläpitämästä vankilastaan. Karttaa ja kompassia käyttäen hän selviytyy ihmeen omaisesti lopulta Luopioisiin Kukkia-järvelle. Isä löytyy! Matka jatkuu yhdessä. Aivan auki Kytömäki ei kirjoita "satunsa" loppua, mutta minä luen tarinan päättyvän siten, että kaikki tärkeät ihmiset löytävät lopulta toisensa. Ennen Helsinkiin paluuta isä ja tytär päättävät ensin käydä Pohjois-Karjalassa, jonne kummallakin on jo ollut tärkeä kosketus ja josta Mallan kiintymys karhuihin sai alkunsa. Siellähän se karhupoikakin jo on, kun etelän tulijat saapuvat. Pari muutakin säiettä solmiutuu kauniisti onnelliseksi lopuksi tai paremminkin aluksi uuteen vaiheeseen elämässä.

Kerrassaan kiehtova lukukokemus! Kiitos kirjailijalle myös suurenmoisista metsä- ja suokuvauksista. Niistä voi jokainen lukija löytää pitkospuita oman luontosuhteensa päivttämiseen.

Oiva väylä tutustua kirjailijaan avautuu tästä linkistä. Se on Ina Ruokolaisen kirjoittama Metsän tyttö Anni Kytömäki. Jutun on julkaissut Lastensuojelun Keskusliiton kuukausijulkaisu Lapsen maailma 12.12.2014.