keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kasvamista ja kasvattamista

On meneillään rytminvaihdos meikäläisen kesä-elämässä. Lähiaikoina toimin koirakaksikon seuralaisena Turussa, kun sen isäntäväki reissaa Huippuvuorille. Muitakin hoitajia koirille on sovittu, joten homma ei ole mitenkään yletön. Alkuviikolla on riittänyt kotipuuhia mansikoiden pakastamisessa ja iPadin käytön opettelemisessa, kunnes eilen jo iltapäivästä tuntui, että nyt piisaa.

Niinpä hain tallennuksistani pitkän Boyhood-leffan, merkkitapaus heti  ilmestyessään. Hiljattain katsomani  Rakkautta ennen -sarjan ohjaaja Richard Linklater näytti taas, kuinka ihmisiä voi tarkastella lämpimästi tutun tuntuisissa oloissa. Kiehtovaa!

Elokuvan esittelyteksteissä korostuu, että se on Mason Evans Juniorin (Ellar Coltrane) kasvutarina 6-vuotiaasta 18-vuotiaaksi, mikä tarkoittaa elokuvan autenttisen aineiston filmaamista 12 vuoden ajan. Koska näyttelijät pysyvät samoina, katsoja näkee myös Masonin ja hänen isosiskonsa Samanthan (Lorelei Linklater) vanhempien muuttuvan. Sinnikäs äiti, Olivia (Patricia Arquette), on jäänyt yksin lastensa kanssa, kun isä häippäsi leffassa kuullun mukaan Alaskaan. Sieltä tämä pöllähtää ykskaks moikkaamaan hämmästyneitä lapsiaan. Katsoja näkee ja kuulee lasten tapaan ikkunasta, kuinka vanhemmat riitelevät kiivaasti pihalla. Isä, Mason Sr. (Ethan Hawke), vaikuttaa yhä teinipojalta, jonka kyytiin ei ole helppo antaa lapsia. Pitkään juuri äiti on se, joka kaikin puolin huolehtii lapsista ja heidän koulunkäynnistään. Näyttää siltä, että urakka on niin iso, ettei äiti ehdi tai osaa laisinkaan nauttia fiksuista lapsistaan, kun taas huithapeli isä osaa.


Rasittunut äiti tienaa liian heikosi, mutta ryhtyy jatkamaan kesken jääneitä opiskelujaan, onnistuu, pääsee itse opettamaan ja palkkaakin alkaa tulla entistä paljon enemmän. Kuulostaa perin tutulta! Itseltäni meni viisi vuotta opiskelujen alkuaikoina lasten saamiseen ja muuttamisiin. Onnekseni en kuitenkaan jäänyt yksin. Ajan oloon jatkoin liiankin innokkaasti lukupuuhia, mistä yhä mieltä vaivaa muutama muistikuva. Esimerkiksi gradua tehdessäni tytär oli kolmannella luokalla. Ensi töikseen koulusta tultuaan hän kyseli huolissaan, montako sivua olin ehtinyt kirjoittaa. No, istuimme toki heti yhteiseen pöytään kaakaolle, mutta sitten taas palasin jatkamaan omaa hommaani. Lapset joutuivat keksimään itse ajankulunsa, mikä kai silloin tarkoitti kaverien kanssa ulkona juoksentelemista. Myönnän, että kovin nuoret vanhemmat eivät pysty keskittymään lapsiinsa, kun oma aikuisuus on hädin tuskin ulottuvilla. Unelmat kaikesta siitä, mitä aikuisena voisi tehdä, saattavat viedä mukanaan niin kuin elokuvan isän.

Vuosien mittaan isä-Masonista kuitenkin kehkeytyy kunnon kumppani lapsilleen. Hän on se, joka rohkenee ottaa puheeksi jopa ehkäisyn välttämättömyyden, kun teini-ikäiseksi varttunut tytär on menossa kotibileisiin, jonne tämän poikaystäväkin tulee. Katsoja pääsee kärryille muutoksista isässä muun muassa autojen kautta. Lennokas urheiluauto vaihtuu tila-autoksi. Täyttä herkkua ovat ne kohtaukset, joissa isä- Mason retkeilee, keilailee ja juttelee lastensa kanssa.

Huikeaa oli seurata, kuinka lapset joutuvat sopeutumaan vanhempiensa tai lähinnä äitinsä vaihtuviin aviomiehiin. Suhteet päättyvät katastrofiin, mistä aina seuraa muutto uuteen asuntoon ja uuteen kouluun. Entisiä lähes sisaruksilta tuntuneita miehen lapsia saati koulukavereita ei ehkä pääse enää ikinä tapaamaan. Silti lapset jaksavat aina uudestaan aloittaa, kun eivät muuta voi.

Kaikista arkielämän nyrjähdyksistä huolimatta leffan lapset pärjäävät. Kun Mason pääsee high scoolista, äiti järjestää kunnon juhlat. Mukana on myös isoäiti, minkä erityisesti panin merkille. Samanthan lahjakkuus on ollut ilmeistä alusta asti. Koulun päättyessä Masonin kyvyt valokuvaajana osoittautuvat niin merkittäviksi, että hän saa stipendin yliopistoon. Äidin reaktio kummankin lapsen lähdöstä opiskelemaan kauas pois yllätti minut. Äiti näet näki mahdolliseksi aloittaa aivan 'oma elämä'. Hän suorastaan häätää lapset luotaan eikä suostu varastoimaan mitään lastensa tavaroista uusimpaan, entisiä pienempää asuntoon. Sinne mahtuu vain äiti. Itkuunhan sellainen ratkaisu johtaa.

Vaikea minun on kuvitella, ettei tämä äiti enää ikinä kuulostelisi lastensa vointia tai etteivät lapset tulisi äitinsä luo. Ehkä lopputilanne näyttää vain sen, kuinka kaikkensa kasvattajana kakistanut nainen tuntee itsensä tarpeettomaksi, tyhjäksi ja antaa vallan uupumukselle, kun ei muuta osaa. Väsymyksen väistyessä hän jaksanee asettua siihen asentoon, johon vanhempien on totuttava lasten lähdettyä pesästä. Eihän lähtö mikään välirikko ole edes Boyhood-leffassa. Sitä katsoessa olin herkkänä aistimaan jatkuvuuksia, sillä pari päivää sitten tapasin ilokseni nuorimmat lapsenlapseni yhteisellä aterialla. Kumpikin on Boyhood-leffan loppujakson nuorten tapaan aikuisuutensa alussa. Silti yhteydet vanhempiin, sukuun ja kavereihin ovat melkoisen kiinteät.

Yhden mainion kritiikin luin tästä herkkävireisestä leffasta ja suosittelen sitä muillekin. Teksti on Nina Holmin, julkaistu 9.10.2014.

Ei kommentteja: