torstai 17. elokuuta 2017

Ispoinen Riku Korhosen Muumilaakson näyttämönä

Syksyllä 2016 tiedotettiin, että yksi sen vuoden ehdokkaista Finlandia-palkinnon saajaksi on Riku Korhosen romaani Emme usko enää pahaan (WSOY 2016). Baba Lybeck valitsi palkittavaksi Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Sitä en ole lukenut, mutta lähes hotkaisemalla nielin Korhosen Turkuun sijoittuvan tarinan. Ostin sen edullisena e-kirjatarjouksena Elisa Kirjasta.

Aivan ensimmäiseksi minua kiinnosti kuva, jonka romaani välittää Ispoisten kaupunginosasta. Olen näet kasvanut siellä 1950-luvulla, kun läheisen Ispoisten kartanon maat oli myyty Turun kaupungille ja lohkottu rintamies- ja asutustonteiksi. Kirjassa mainittu Ispoisten kiertotie muodosti aikoinaan kehän, jonka sisäpuolella sijaitsivat 3000 neliön kokoiset pienviljelystontit. Niistä useimpien haltijoiksi tuli siirtolaisia Karjalasta. Ulkokehän tonttien koko oli suunnilleen sama kuin Kaarlentien varrella sijaitsevan isäni rintamiestontin, noin 1500 neliötä.

Sittemmin jokseenkin kaikki tontit on lohkottu ja rakennettu täyteen. Missään ei enää viljellä kokonaisilla peltosaroilla perunoita saati kaalia, niin kuin vanhempani aikoinaan. Kaikkialla näkyy nyt koristekasveja, nurmikkoja, pensasaitoja. Viikko pari sitten kävelin useasti alueen ympäriinsä kahden borderterrierin kanssa ja äimistelin alueen muutoksia. Niinpä myös Korhosen romaania lukiessa tarkkailin, mihin kohtaan Ispoisten kiertotietä tarinan keskeisen pariskunnan, Eeron ja Ainon, omakotitalo sijoittuu. Enkä jumpittele vastaan, vaan hyväksyn kirjailijan ratkaisun kiertotien länsiosasta ja tarkennan paikan kaaren sisäpuolelle. Ellen väärin muista, siellä taitaa yhä olla ainakin yksi piha, jota osittain rajoittaa kuusiaita. Se ja siinä oleva kulkuaukko toistuvat, kun tarinan kolmas keskushenkilö, Lari, puikahtaa tuttuun pihaan, viimeksi vielä pimeänä jouluiltana. Silloin tarinasta puuttuu enää loppuratkaisu.

Vasta sitten kun pääsin uteliaisuudestani tapahtumien näyttämöön, aloin havaita tekstin muita piirteitä kuten huikean tarkkaa ja sävykästä kieltä. Kerronnasta aistii kirjoittajan intohimoisuuden. Syntyjäni turkulaisena nautin tarinan kaikissa käänteissä yhä myös siitä, että pysyin kartalla olipa kyse Kuuvuoresta, Larin kasvuympäristöstä, tai Sofiankadusta, Larin myöhemmästä asuinseudusta. Myös Iso-Heikkilä ja sen lähistöllä sijaitseva tukiasuntola, Ainon työpaikka, ovat oikeasti olemassa.  Hirvensalon ja Satavan saaren kautta Kakskertaan olen monesti ajanut, vaikken olekaan käynyt järvellä, jonka rannalla mökissä ja lopulta myös itse järvellä tapahtuu sellaista, minkä ei soisi koskaan tapahtuvan. Siinä tarinan vaiheessa olin niin kiinni lukemisessa, että sinnittelin yli puolenyön päästäkseni loppuun. Hiukan oli annettava periksi ja jätettävä viimeiset parikymmentä sivua aamuun. Mutta aivan valmiiksi puuha ei tullut, koska pohdin potimasta päästyäni, mistä kaikesta tarinassa onkaan kysymys.

Romaanin nimelle löytyy kirjasta selkeästi ilmaistu selitys: "Emme usko enää pahaan" on suora lainaus varhaisesta Tove Janssonin muumisarjakuvasta, jossa muumipappa vielä hurjastelee tavalla, jota ei hevin osaa yhdistää muumiperheen leppoisuuteen. Vihjettä seuraten päätyy tulkitsemaan, että romaanin perheisiin ja varsinkin perheenisiin on ladattuna jännitteitä, joita päälle päin ei näy. Nelikymppinen Eero, kohta koulunsa aloittavien kaksostyttärien isä ja vaimonsa turhautumisen havainnut aviomies, tempautuu ostamaan mönkijän ja ajelee kerran nakuna ympäriinsä. Mitä muuta tämmöinen pelialan yrittäjä vielä keksiikään? Lukija pääsee Eeron matkassa perehtymään naisenryöstöjen myyttiseen historiaan. Samalla käy ilmeiseksi sekin, kuinka pelien kehittelijät todennäköisesti toimivat, vaikka Eero itse asiassa vasta etsii aluelaajennusta paintball-yrittäjän puuhista uusille urille. Kuin harjoituksena Eero suunnittelee pikkutarkasti tapahtumat, joiden tarkoituksena on virkistää nuupahtanutta avioliittoa. Ennalta vähäiseksi arvioituun apuun tarvitaan Lari. Herää kysymys, missä kulkee raja, jota ei pitäisi ylittää edes ystävyyden nimissä.

No, kuinka ollakaan, komeasti rakennettu suunnitelma on tyystin jättänyt huomiotta sattuman mahdollisuuden. Kun sellainen solahtaa mukaan heti suunnitelman toteuksen alkuvaiheessa, tarina muuttuu hiuksia nostattavaksi jännityskertomukseksi. Maisemia maalailevin hidastuksin kirjailija lopulta kuljettaa yön pimeydessä kohtaus kohtaukselta henkilöitään ratkaisuun, josta kukaan osallinen ei selviä entiselleen.

Kunpa olisi juttukaveri! Päässä risteilee ajatuksia ilman, että niistä saa kunnolla kiinni puhumatta. Myös romaanin pohjafilosofiasta ja teoksen rakenteesta riittäisi aineksia kunnon ruodintaan. Silti osaan ihan omin neuvoin sanoa, että minulle Korhosen kirja kaikessa ihmissuhdehurjuudessaan on äärimmäisen puhutteleva teos. Se ravisteli. Nelikymppisten kaupunkilaisten elämisen meininki pysyisi itselleni etäisenä ilman pätevien kirjailijoiden välittämää kuvaa, vaikka se voi  hyvinkin olla taiteen tarpeista nouseva kärjistys.

Tässä vielä muutama aihetta Korhosen romaania koskeva linkki: 

https://areena.yle.fi/1-3801415
http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/226503-emme-enaa-usko-pahaan
http://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002924571.html


6 kommenttia:

Jokke kirjoitti...

Tulen bloggaamaan tästä kirjasta syyskuussa sekä kirjasta että miljööstä. Pidän kirjaa hyvänä sekä miljöökuvausta osuvana. Paljon myös tapahtuu Kuuvuoren seudulla. Minusta Ispoisten osuudessa kaikki ei stemmaa, sillä myös Rykmentintie lävistää alueen, kuten myös Ispoisten puistotie, joka lävistää puolestaan Ispoisten kiertotien. KOrhonen kirjoittaa Paipnsaaren risteyksestä Hirvensalossa, ennen siellä luki ja nykyisinkin puhutaan Kaistarniemen risteyksestä ...

Lissu kirjoitti...

Taisin katsella Ispoisten osuutta paremminkin lapsuusmuistojeni kautta kuin 2000-luvun alkuvuosien ympäristönä. Sekä Ispoisten puistotie että Rykmentintie ovat myöhäisten aikojen rakennelmia. Kaikki paikkoihin liittyvät maininnat kirjassa lienevätkin melko vapaasti tulkittavia viitepisteitä. Turku ja sen tietyt osat ovat saaneet komean sijan romaanissa! Nautin siitä, että tunsin olevani tutussa ympäristössä. Kuuvuorta en tosin henkilökohtaisesti tunne. Sen ahtaalle rajattuja rippeitä voisi kyllä käydä tutkailemassa kävellen.

Jokke kirjoitti...

Kuuvuoren osuus tapahtuu 1990-luvun alussa ja se minusta stemmaa. Korhosen esikoisteoksessa huinittiin Tora-alhontiellä. Miljöötä ei ole aivan autenttisesti kuvattu, mutta on Ilpoisissa.

Lissu kirjoitti...

Tunnistin Ilpoisten osuuden jossain aiemmassa Korhosen kirjassa. Oliko se Lääkärikirja? Alkaa tuntua siltä, että romaanin tarpeisiin tekijä merkitsee paikat hiukan vinosti, etten sanoisi fiktiivisesti. Silti on hauska tunnistaa paikkoja.

vanski kirjoitti...

taisin jo lukea tuon , kuulostaa tutulta ja kuulosta myös siltä , että pidin siitä, sitten loppua kohden .Pitää etsiä , mitä siitä kirjoitin...ja ihmetellä noita teidän "paikkoja "...

Lissu kirjoitti...

Ei kai paikkoihin tai varsinkaan paikannimiin kiinnitä huomiota, elleivät ne ole tuttuja. Minulle sattuivat olemaan ihan erityisiä.