tiistai 22. elokuuta 2017

Satimessa

Niskahoidon jälkeisen hiljaisen illan tihensi Revolutionary Road -elokuva. Se löytyi omista tallenteista.

USA 2008. Ohjaus: Sam Mendes. Käsikirjoitus: Justin Haythe, Richard Yatesin romaanin pohjalta. Tuotanto: Scott Rudin, Sam Mendes, Bobby Cohen. Kuvaus: Roger Deakins. Leikkaus: Tariq Anwar. Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Kate Winslet, Michael Shannon, Kathy Bates, David Harbour, Kathryn Hahn, Dylan Baker, Keith Reddin, Ryan Simpkins, Ty Simpkins. Kesto: 119 min.

Leffa vie katsojansa 1950-luvun Yhdysvaltoihin. Alkuvaiheen baarikohtauksessa päähenkilöt huomaavat etäältä toisensa. Katseet kohtaavat. Kate Winsletin esittämä April oikaisee hoikan vartalonsa eikä suotta. Leonardo diCaprio Frankina tarttuu koukkuun. Ei aikaakaan, kun pari on jo naimisissa ja katsastamassa taloja lähiössä. Lapsia syntyy kaksi, tyttö ja poika.

Karu näköala avautuu keskiluokkaiseen lähiöelämään. Näyttelijähaaveissaan pettynyt April riutuu kotona, viikkailee pyykkiä, tapailee naapurivaimoja ja kokee, että elämä on toisaalla. Hän on satimessa yhtä lailla kuin perheen elannosta vastaava Frank.


Frank ajaa aamuisin juna-asemalle liittyäkseen perheenisien hattupäiseen armeijaan, joka jyskyttää kohti kaupunkia ja sen pilvenpiirtäjien toimistoja. Toivon pilkahdus väikähtää hississä, kun söpö sihteerintapainen eksyy miesten joukkoon ja poistuu samassa 15. kerroksessa. Tästä syntyy vielä jotakin... Tuntuu perin tutulta.

 
 Kotona ankeus paisuu. April huutaa kurkku suorana, Frank on vähällä käyttää nyrkkejään. Yhteiset illat poissa kotoa suistuvat riitelyyn, autosta karkailuun.

Illanistujaisissa naapurien kanssa alkaa niissäkin räjähdellä, kun mukana on mielisairaalassa vuosia hoidettu matemaatikko. Hän on ainoa suorasuu, joka tajuaa, mikä näillä ihmisillä mättää. Ulospääsyä ei silti löydy.
 Kerran Frankin palatessa työstä, April yllättää iloisesti: hän on kuin pikku ranskatar ja tarjoilee yhdessä lasten kanssa pariisilaisherkkuja. Tylsän elämän voisi jättää taakseen ja muuttaa Pariisiin! Jonkin aikaa unelma kannattelee. Mutta tämäkin pilvilinna hajoaa, kuinkas muuten. Matkasta ei tule mitään, sillä April huomaa olevansa raskaana. Mikä katastrofi! Niinpä aloitteisiin kykenevä April tempaisee vielä kerran ja saattelee tarinan perin murheelliseen päätökseen, tarkoittamattaan.

Muutama kriitikko on arvioinut leffan viiden tähden väärtiksi, jokusen mielestä neljä tähteä piisaa. Itse vaapun kahden vaiheilla ja taivun sittenkin viiden tähden kannalle. Aivan ensimmäiseksi perusteluja löytyy ylle kopioiduista kuvista. Vaatteiden ja useimpien sisustusten väriskaala pysyttelee hailakassa beesissä, vaaleanvihreässä ja harmaassa, joskus pilkahtaa valkoista. Paljon tulee kerrotuksi jo vaisuilla väreillä. Näin asuvat ja pukeutuvat ihmiset eivät tee vallankumousta, vaikka osoite on uhmakkaasti 115 Revolutionary Road.

Ohjaajan jämerä ote kannattelee koko teosta ja kohtauksesta toiseen siirtymisiä. Moni niistä on mieleenpainuvan väkevä. Kaikkiin rooleihin on saatu loisteliaat näyttelijät. Heidän ilmiasunsa säväyttää paitsi päähenkilöissä myös muun muassa firman johtajassa, jonka pulleisiin poskiin mahtuu isot määrät liharuokaa. Lipevästi hän houkuttelee pöytäkumppaniaan myymään nahkansa firman palvelukseen. Frankille on luvassa ylennys. Koko homma kuitenkin asettuu ironiseen valoon. Pian ollaan keskellä raastavaa tragediaa.

Loppuhuokaisuna päättelen, että elokuva mitä ilmeisimmin tekee oikeutta Richard Yatesin esikoisromaanille. Eräät kriitikot näet mainitsevat, että kirja kuvaa armottomasti keskiluokan ahdistusta 1950-luvun Amerikassa. Leffan käsikirjoittajakin on ollut tehtävänsä tasalla. 

2 kommenttia:

vanski kirjoitti...

Upea elokuva , hyvät näyttelijät.Eiköhän tuo keskiluokan ahdistus 50-luvun Suomessakin onnistunut....

Lissu kirjoitti...

Samaa aihetta on moni leffantekijä käsitellyt, mutta tuskin yhtä riipaisevasti. Kaikki asetelmat tuntuivat tutuilta, esitystapa jysähti silti kuin pommi tajuntaan.