torstai 19. lokakuuta 2017

Mikä iski?

Keskiviikkoaamuisin käpsyttelen jumppaamaan niin kuin moni muu Kunnon naiset -ryhmään ilmoittautuneista. Pari kolme keskiviikkoa sitten oli menossa nimenhuuto, kun ykskaks kopsahti. Yksi meistä kaatui suoraan selälleen. Ehdin nähdä yllättävän tapauksen ja sen, ettei kaveri saman tien noussut tai edes liikahtanut. Katsoin äimänä osaamatta toimia mitenkään. Onneksi porukassa on sairaanhoitajia, joista kaksi polvistui oitis tajunsa menettäneen puoleen. Toinen alkoi rauhallisesti puhuen ja käsin olkapäistä liikutellen herätellä maassa makaavaa. Hän ei vastannut, mutta hengitti. Myös ohjaaja oli tilanteen tasalla ja soitti hätänumeroon. Kului vain muutama minuutti, kun jo ambulanssiväki viereisestä terveyskeskuksesta ilmestyi paikalle. Silloin maassa makaava pyöritteli jo päätään, ihmetteli tapahtunutta ja osasi kertoa nimensä. Hänet autettiin paareille. Tutut kokosivat mukaan vaatteet, ja jumppaporukka saattoi jatkaa nimenhuudosta päivän ohjelmaan. Vilkaisin kelloa ja huomasin, että koko happening kesti vain vartin verran. Omalta osaltani asian käsittely jatkui, sillä kauhistuin taitamattomuuttani.

Niinpä kotiin päästyä otin selvää  Punaisen Ristin toiminnasta Turussa ja ilmoittauduin päivän mittaiselle hätäensiapukurssille. Tätä kirjoittaessani kurssi on käyty ja saatu siitä jopa todistus. Hiukan erikoiselta tuntui häärätä jaksavaisten kolme-nelikymppisten kanssa elvytysharjoituksissa. Niissä huomasin, etteivät minun voimani taida riittää edes kahden minuutin mittaiseen painallus - puhallus-rupeamaan. Pitäisi välttämättä olla vähintään toinen auttaja, jotta voitaisiin vuorotella ja säilyttää riittävä intensiteetti painalluksissa. Muuten autettavan hengitys uhkaa jäädä palautumatta, mistä seuraa aivojen vaurioituminen neljästä kuuteen minuutissa. Huh-huh!

No, nähtyäni mallikelpoista auttamista omassa jumpparyhmässä ja samat hommat vielä kurssilla sekä havainnollisin kuvin tuoreessa Ensiapu-kirjassa (SPR 2017), uskoisin osaavani tarkistaa maahan suistuneesta, hengittääkö hän, ja soittaa 112:een. Jos autettava hengittää, osaan kääntää hänet kylkiasentoon ja myös vatsaltaan ensin selälleen. Sekin on nyt taottuna muistiini, millä otteella autettavan päätä on varoen käännettävä hengitysteiden avoinna pitämiseksi jo ennen kylkiasentoa.

Toki kurssilla opeteltiin myös haavojen sitomista. Siitä puuhasta on jonkin verran kokemuksia, joten en tuntenut itseäni aivan avuttomaksi, vaikka myönnän lisäopin tarpeelliseksi. Jatkotoimiakin seurasi. Tarkistin näet autostani ensiaputarvikkeet ja löysin ne tavaratilan maton ja kannen alta niin hankalasta paikasta, ettei niihin olisi hevin pääsyt käsiksi hädän tullen. Nyt uusittu, kunnon pakkaus löytyy ajajan istuimen alta. Saksia ei enää ole pakkauksessa, vaan turvavyöleikkuri. Sillä pystyy leikkaamaan myös sidetarpeita. Ja itse leikkuri sijaitsee nyt tuulilasin ylälaidalla aurinkolasikotelossa, johon kuskin käsi ulottuu. Voihan käydä niinkin, että itse sortuu tieltä kumolleen ojaan eikä pääse temppuilematta autosta ulos.

Jonkin verran kurssilla oli puhetta myös sairauskohtauksista ja niiden tunnistamisesta. Oli sitten kyseessä sydämen toiminnan häiriö, epilepsia tai diabetes, ihminen tarvitsee oikean sorttista apua vaikka minulta, kunnes paikalle hälytetyt ammattiauttajat saapuvat ja ottavat tilanteen vastuulleen. Meidän jumpparyhmäläisen kaatumisen aiheutti äkillinen sydämen toiminnan häiriö. Siihen olisi voinut auttaa defibrillaattori. Sellaista ei ehditty edes miettiä, kun oltiin terveyskeskuksen naapurissa.  Pysyväksi avuksi jumpparyhmäläisen rintaan on sittemmin istutettu sydämen tahdistin. Keväällä ehkä hän palaa takaisin keskiviikkoisiin kunnon kohottamisiin.

Vaikka kurssilla harjoiteltiin defi-läpyköiden kiinnittämistä nukkeen, tohdin epäillä homman sujumista tosipaikassa jossain kauppakeskuksessa niin, että minä olisin varsinainen auttaja. Apulaisena toki osaisin toimia. Asia, josta kurssilla ei puhuttu lainkaan, on muistisairaiden harhailu. Löytyyköhän heiltä jokin koru, joka kertoo kantajansa tilanteesta? Eksyksissä olevaa pitäisi rauhallisesti auttaa, vaikkei heti tietäisi, mihin muualle hänet opastaisi kuin johonkin suojaan, jotta voisi itse soittaa 112:een ja kuvailla tapahtuman.

Näissä tunnelmissa katsoin elokuvan Edelleen Alice, jonka tallensin Yle Teemalta kolmisen viikkoa sitten. Lisa Genovan romaaniin perustuvassa filmatisoinnissa Julianne Mooren esittämä Alice Howland on Columbian yliopiston kielitieteiden professori, joka sairastuu viisikymppisenä harvinaiseen, periytyvään Alzeimerin tautiin. Isku horjuttaa jokaista perheenjäsentä.


Elokuvasta välittyy havainnollisesti taudin nopea eteneminen. Kuvamateriaalin leikkauksilla tihentyvät ne kohtaukset,  jotka näyttävät sairauden vääjäämättömyyden ja sen, miten eri perheenjäsenet ja myös esimies yliopistolla reagoivat tapahtumiin.

Vaikka aika ajoin kyynelet kihosivat silmiini, ohjaajan ote ei lipsahda surkutteluksi. Paremminkin kuvaisin kerrontaa jänteväksi, ellen peräti jämeräksi ja asiasisällöltään pätevän tuntuiseksi. Pidin tällaisesta esitystavasta ja tietysti myös siitä, että kaikessa järkyttävyydessään Alicesta syntyy mitä uskottavin hahmo. Näyttelijä ei suotta saanut Oscaria suorituksestaan.

Tässä vielä linkki leffan viralliseen traileriin.










2 kommenttia:

vanski kirjoitti...

Ensiapukurssi on joskus nuoruudessa käyty , mutta ne opithan on ihan unohduksissa , että tarpeen olisi uusia ! Punaista ristiä olen ajatellut , kun pitäisi varmaan opetella piikin pistäminen suoneen , jotta voisin ottaa Danskun mukaan joskus . Tämäkin näyttää kuuluvan sarjaan "pitäisi "...elokuva on pysähdyttävä , muistaakseni olen lukenut myös kirjan ...sellaistahan se oli ..kokemusta tuosta on , vaikka ei ihan noin nuoresta ..

Lissu kirjoitti...

Kolmen vuoden välein pitäisi kuulemma uusia. Muutama kurssilla ollut käy sen joka vuosi työtehtäviensä takia.
Hiukan treenattiin myös pistämistä siltä varalta, että joku on saanut anafylaktisen sokin ja tarvitsee äkkiä ihan tietyn pistoksen. Se piti tuupata vaatteiden läpi reiteen.