Ällistyksestä selvinneenä

Teatterikerhoa on taas kiittäminen, että eilen ehtoolla mahduin Turun kaupunginteatterin täpötäyteen saliin ja näin uusimman  Seitsemän veljestä -romaanin dramatisoinnin. Samalla näyttämöllä yli 40 vuotta sitten esitettiin Ritva Holmbergin dramatisoimaa ja Kalle Holmbergin ohjaamaa legendaarista esitystä. Vuosia ohjelmistossa pysyneet veljekset katsoin  kolmeen kertaan ja lisäksi vielä TV-sovituksen. Niin huikea oli se elämys. Ihmekös että muistoja kumpusi pintaan. Lempeä luenta A. Kiven romaanin alusta viritteli pelonsekaisia odotuksia, kun sooloesitys kolkon paloseinämän edustalla loi ensi kosketuksen näyttämön ja katsomon välille.

Heti seinämän noustua korvia huumaava räiske ja muistaakseni myös valonvälke lähes pudotti tuolilta. Saman tien entisen suuresityksen muistot alkoivat karista pala palalta mielestä. Silmät, korvat ja mieli oli pakko avata ottamaan vastaan uutta tulkintaa. Nyt on tarjolla Aleksis Kiven ja Lauri Maijalan Seitsemän veljestä eräänlaisen yhteistyön tuloksena, koska pohjat on A. Kiveltä, mutta painotukset ja valikoinnit L. Maijalalta. Turun Sanomissa 23.11.2017 Irmeli Haapanen kuvaa omaa ällistystään katsojana ja mainitsee muun muassa:

Maijalan sovituksen keskeinen ja nerokas oivallus on ottaa veljesten lisäksi lavalle vain kaksi muuta näyttelijää. Petri Rajala ja Ulla Koivuranta ovat ensisijaisesti veljesten isä ja äiti, jotka heijastuvat kaikkiin veljien kohtaamiin henkilöihin.

Moni on jo ehtinyt kirjoittaa Maijalan ratkaisuista. Linkkejä sekä kritiikkeihin että blogiteksteihin tarjoillaan Turun kaupunginteatterin tätä esitystä koskevalta sivulta. Haapasen arvion lisäksi erityisen antoisaksi koin Rolf Bambergin kritiikin (Demokraatti 8.11.2017). Kumpikin sekä kuvailee että tulkitsee ja arvottaa esitystä. Niinpä keskityn omassa jutussani pohtimaan vain omia tuntemuksiani eilen ja vielä tätä tekstiä kirjoittaessani. Otto Ville Väätäisen kuvat poimin teatterin nettisivulta.

Olen lukenut Kiven romaanin moneen kertaan, tutkaillut sen rakennetta ja ohjannut lukiolaisia kirjan tulkitsemisessa. Iso osa katsomiskokemustani olikin tarkata, mihin kohtauksiin dramatisointi nojasi. Kyllä niitä pystyi tunnistamaan, vaikka sävytys hämmensi joka ikisessä. Veljeslaumasta en pitkään aikaan ollut saada tolkkua. Tässä tulkinnassa hämmästyttävän pienikokoinen Juhani toki erottuu pian, samoin Eero, Aapo ja Laurikin. Muut vasta pikku hiljaa. Poikien kaunisasuinen äiti tulee tutuksi sekä elävänä että kuolleena. Vanhemmat esittävät myös nahkapeitturin pariskuntaa. Lisäksi näille kahdelle näyttelijälle riittää puuhaa toukolaisten ja härkälauman edustamisessa, lukkarina, nimismiehenä ja Taula-Mattina.

Joukkokohtaukseksi pitänee tajuta, kun yksi ainut näyttelijä merkkaa toukolaisia. Tämä riekkuu veljeksille ja lopulta rusikoidaan lähes kuoliaaksi muistumana joukkotappelusta. Neljääkymmentä härkääkin riittää esittämään yksi ainut tummanpuhuva sarvipää. Se kumauttelee gongista jylisevän uhkaavia ääniä yhä uudestaan, kunnes nälkiintyneet veljekset teurastavat sen ja samalla ikään kuin koko lauman. Kuinkahan sellainen katsoja, joka ei kunnolla tunne pohjatekstinä olevaa romaania, pysyy kärryillä? Onko asialla väliä? Katsomiskokemus vavisuttaa joka tapauksessa.

Lukutaito tai oikeastaan sen puute on iso pulma niin veljeksille kuin monille nykynuorille. Orvot pojanjullit pyöriskelevät omissa sotkuissaan eivätkä ota taipuakseen siihen, mihin muut kyläläiset: hoitamaan kunnolla taloaan. Lukutaidon opettelemisesta pitäisi aloittaa.

Nähdään rajuja painikohtauksia, muttei edistymistä lukemisessa. Lukkarinkoulussa pahimpana nöyryytyksenä lukkarin pikku Anniina piikittelee kirvelevästi jullikoita. Ei aikaakaan, kun koko katras karkaa.

Impivaaraan päästyä kauas jää kavala maailma. On tilaa ja vapautta pyöriskellä. Lauri on se, joka vaeltelee yksikseen metsisssä, kunnes tuntee itsensä melkeinpä mäyräksi. Sellaisen hahmossa hänet sittemmin aika ajoin nähdään.

Hirsiasumus valmistuu. Ensimmäisen näytöksen lopulla vietetään suloista joulua omassa kodossa. Kohtaus on auvoisa suvanto katsojillekin. Romaanin mukaisesti idylli särkyy poikien riehumiseen saunoessa. Syttyy tulipalo Rajamäen rykmentin Kaisa-muorin ennustuksen mukaisesti. Paitasillaan pojat säntäävät kohti Jukolaa sudet kintereillään. Susia pilkahtelee esiin sieltä täältä. Onkohan tässä kohtaa mukana avustajia vai muuntuvatko veljekset välillä susiksi? Jukolaan pojat ehtivät suojaan susilta ja pakkaselta, niin kuin romaaninsa lukeneet tietävät. He saavat kelpo vastaanoton, mutta painuvat kevään tullen takaisin Impivaaraan. Uusi pytinki rakennetaan entistä uhkeampi.

Kova koettelemus tuntuu sysänneen poikia muuttumaan. He paiskivat töitä kuin vastuulliset aikuiset ikään. Rääsyt vaihtuvat siivoon pukuun. Mutta, mutta - takapakkeja on vielä tiedossa.  Osa viljasta jalostetaan viinaksi. Simeoni ja Eero lähetetään myyntimatkalle Turkuun, mistä ei hyvää seuraa.

Aivan ällistyttävänä ratkaisuna Maijala toteuttaa romaanin Hiidenkivi-kohtauksen ja sen jälkiseurakset kapakkaversiona. Siinä uhka paisuu monin verroin kaameammaksi kuin A. Kivellä.

Kun katastrofi on enää piirun päässä Eerosta,   muu veljeskaarti havahtuu. Hätäensiapua annetaan, poikaparka virkoaa. Katsojana keskityin henkeä pidättäen tapahtumiin näyttämöllä, vaikka tiesin lopputuloksen. Tässä Maijala virittää katsojat miettimään oman aikammekin vaaroja tavalla, johon ainakaan minulla ei ole vastaan sanomista.

Voiko ihminen muuttua? Käsiohjelmaan on kirjattu psykiatrin Hannu Lauerman vastaus kysymykseen. Sen loppu kuuluu näin:

Seitsemää levotonta veljestä ei muuta lukkarin koulu, mutta heitä muuttaa hidas kypsyminen ja uusien asioiden oppiminen vähä vähältä. Aleksis Kiven kuvaus ikääntyvistä veljeksistä  on sekä hykerryttävä, uskottava että sympatiaa herättävä. 

Turun Sanomien kritiikissään Irmeli Haapanen tulkitsee lukutaito-aihelmaa laajasti:

Lukemaan oppiminen on kaiken sisäisen kasvun havainnollinen ja ajankohtainenkin metafora, joka pätee yhtä lailla yksilöihin, yhteisöihin kuin yhteiskuntiinkin. Nyt nähtävä Kivi-tulkinta ei olekaan humoristinen kertomus seitsemästä miehestä vaan ankara manifesti sivistyksen puolesta.

Uskomattoman hienosti näytelmä päättyy veljeksistä kovakalloisimman, Juhanin, kirjainmerkkien yksinäiseen tankkaamiseen, kunnes lukeminen alkaa sujua. Juhania suojelevana valkeasiipisenä  enkelinä taustalla leijuu äitivainaa, kunnes poika oppii ja lukee lopulta juuri ne sanat, joilla Kivi romaaninsa päättää. Elämä hymyilee, katsojan silmänurkassa kiiltelee kyynel.

Herkkä loppuratkaisu poikkeaa tyystin vuosikymmenten takaisesta, jolloin romaanin 14. luvun mukaisesti näyttämöllä nähtiin suuri sovintojuhla, kun Jukolan veljekset kykenevät ottamaan paikkansa kyläyhteisössä. Tilan maat on sopuisasti jaettu veljesten kesken. Vakaat talot ovat hyvin hoidettuja. Kaikki muut avioituvat paitsi Simeoni, jolle on sija veli-Juhanin taloudessa.

Mitä vielä sanoisin eilen nähdystä? Ällistyksen aiheita tipahteli pitkin matkaa ihmeellisin vempaimin, ääni- ja valotehostein. Uusitun teatterin tekninen laitteisto toimii komeasti, nikottelematta. Ja upeat musiikkinumerot kruunaavat tarkoin harkittuja kohtauksia. Kuullaan muun muassa Oravan laulu uusin, vienoin sävelin. Veljekset myös tanssivat! Niinpä katsojille tarjotaan useita kohtauksia oivana musiikkiteatterina.

Aikamoinen esitys, täytyy myöntää. Kyllähän tämä oli nähtävä!