Akanvirtaa

Kaksin toki kaunihimpi

2012-02-10T15:07:00.000+02:00

Kiva pari pyyhälsi tänään ovesta tupaan. Eivät hauvat ihan kaksin tulleet, sillä perässä askelsi tyttärentytär, koirien aulis passari ja minun tämän päiväinen lounasvieraani. Hyvin kelpasin minäkin koirien kaveriksi, vaikken niille muuta tarjoillut kuin pikku kipollisen vettä. Varsinkin etualan Tirri pesi käsivarsiani useaan otteeseen. Takaa tähyilee hiukan vanhempi Sofi, jota kai voisi kutsua rouvaksi kaksien pentujen jälkeen.

Kumpikin kyttäsi sopivasti hollilla olevasta alaikkunasta pihan tapahtumia. Mutta havahtuivatpa mokomat huomaamaan muutakin, kun hiivin hakemaan puhelinta. Sen ottamiin kuviin on tyytyminen, sillä virkeät koirat olisivat ilman muuta ravanneet perässäni tutkimaan kaappia, josta olisi löytynyt muita kameroita. Tuskin olisivat enää asettuneet tähystyspaikalleen.

Tässä vielä Sofin leppeää lattialla oloa. Tirri ei asettunut aloilleen kuvausta varten, vaan oli nuolla koko puhelimen kameroineen kaikkineen. Tiedoksi hiihtolomailevalle tyttärelle ja vävylle, että hyvin pyyhkii tällä ja toisellakin koiralla niin kuin myös niiden hoitajalla. Kaksin on nääs reissussa "vanha" pari. Aikuiset tyttäret viipottavat omia teitään paitsi silloin, kun tarvitaan koiravahdiksi.

Viereisessä kuvassa Tirri-neiti tuntuu tuumivan, mihin tästä pääsee. Tarkasti katsomalla huomaa, että juoksuaikaisella neidillä on pöksyt jalassa. Hyvä niin, sillä tahrattomina pysyivät paikat, joissa parivaljakko hetken viipyili.

Toista oli 1970-luvulla, kun lemmikkinä oli valtaisa irlanninsusikoira Xavia von Vertargo, kaverien kesken Xavi vaan. Ompelin sille juoksuajan tarpeisiin pöksyt. Niihin mahtui vauvan vaippa. Häntää varten värkkäsin isohkon rei'än. Kuminauhoilla yritin säätää viritystä niin, että laitos pysyisi paikoillaan. Sisätiloissa homma sujui kohtalaisesti, mutta hullusti kävi, kun Xavi joskus otti ja paineli vaivihkaa omille teilleen. Se nääs oppi kuulemaan, milloin alaovi jätti yhden kilahduksen vajaaksi eikä mennyt lukkoon. Isona, vahvana otuksena se sitten otti hiukan vauhtia ja pukkasi oven auki.

Saattoi kulua jokunen tunti, ennen kuin meistä ihmisasukeista kukaan huomasi koiran puuttumisen. Talossa oli nääs kokoa ja kerroksia. Näitä tilanteita olen muistellut jo aiemmin blogiteksteissäkin, samoin sitä kummaa, ettei yksikään kangasalustalainen ikinä suoraan meille koiranomistajille soittanut tai muuten ilmaissut paheksumistaan irrallaan seikkailevasta isosta koirasta. No, eihän se tietysti alvariinsa kuunnellut vapauden kutsua, koska sen kanssa lenkkeiltiin parikin kertaa päivässä iki-ihanassa Kirkkoharjussa. Ja sitten kun se juoksenteli vapaana pöksyt polvissa roikkuen, näky on kai ollut niin hullunkurinen, että sille on voinut vain nauraa. Jopa uroksia taisi hirvittää, sillä noista reissuista ei seurannut myöskään satunnaisia pentuja!

Jää juoksuttaa

2012-02-06T17:35:00.000+02:00

Paikallinen aviisi herätteli eilen lukijoita varautumaan putkistojen jäätymiseen. Minäkin havahduin jutusta niin, että ajaa suhautin 30 kilsan päähän tarkastamaan mökin vesitilanteen: jäässä! Suotta vääntelin hanoja. Vettä ei norunut tippaakaan, vaikka vielä edellisenä tiistaina vesi juoksi hereästi.

Tänään kyselin neuvoja putkimieheltä. Hän puolestaan kyseli, olinko tarkastanut vesimittarin, sillä pahassa tapauksessa jää hyytää koko vehkeen, särkee lasin ja ennen pitkää tuottaa tulvan. Oli jäänyt katsastamatta koko mittari. Siispä uudestaan reissuun. Kuvat kertovat, että mittaria on katsottu. Sinisen kannen alta löytyi ehjä lasi. Jäätä ei näkynyt missään, käsin tunnustelemalla havainto varmistui. Ei siis ihan kauheaa hätää. Pitkä palaveri putkimiehen kanssa samalla, kun kyttäilin ja tunnustelin jyhkeitä putkiston osia, tuotti tulokseksi, että pikaratkaisuksi riittää oikealla näkyvän putken sulkeminen.

Aika ajoin avaan sen, samoin vesikraanan ja katson, alkaako mittarin mustasiipinen hyrrä liikahdella. Sitten kun jää sulaa, hyrrä pyörii niin vinhasti, ettei siipiä enää erota, kun kraanasta valutetaan vettä. Mutta sulan maan aikaan vesiputkeen kannattaa asennuttaa sähkövastus, jolla jää häätyy hyytymättä putkiin. Muistuupa tässä mieleen entinen elämä Kangasalla ja se kerta, kun vesiputken sulattajia odoteltiin viikko. Ehtivät paikalle päivää ennen kuin yhden tyttärentyttären ristiäisiä ruvettiin kotona viettämään! Selvä se, että isäntä hommasi sähkövastuksen. Minulta jäivät niinä aikoina omakotitalon putket ja mittarit lähemmin syynäämättä. Nyt on sekin vajaus täyttymässä.

Luulisi muuten, että oppia saaneena olisin kepeästi hurauttanut takaisin talvikotiin. Mutta, mutta - paiskasin ulko-oven lukkoon ja huomasin samalla, että kaikki avaimeni ja molemmat puhelimeni ovat yhä sisällä olkalaukussa. Se mokoma makaili keinutuolissa, kun taas käsissäni heilui tyhjä laukku. Vähän siinä tuli tepastelluksi ja äimistellyksi, mikä nyt eteen. Lähdin kolkuttelemaan naapurin ovea, onnekseni. Vakituisesti mökillä asuva löytyi kotoa, samoin löytyi aikaa ja auttamishalua. Sain kyydin Lietoon ja takaisin mökille vara-avaimet visusti taskussa. Sillä välin mökille jo siunaantui lisää avaimia naapurin puhelimesta lähetetyn viestin hälyttämänä.

Tämmöisen rumban saa aikaan, jos ei ole vara-avainta missään lähemmässä jemmassa. Oma vika, sillä syksyllä tyhjensin jemman. Mahtanenko selvitä seuraavasta äkkitilanteesta juoksuttamatta muita ihmisiä ympäriinsä?

Mökkiläinen messuilla

2012-02-04T18:01:00.003+02:00

Turussa on viikonlopun ajan tarjolla rakentamisasiaa. Messupaikka sijaitsee Artukaisissa, jossa ennen vanhaan levittäytyi lentokenttä. Sinne piti tänään päästä, sillä erityisesti ilmalämpöpumput kiinnostavat. Niiden esittelijöihin törmäsin oitis. Moni messukävijä pörräsi kyselemässä, mikä malli passiaisi mihinkin, paljonko laite säästää sähköä, mitä hoitoa vehje vaatii. Ongelmista ei niinkään puhuttu. Jo tuloportin yllä komeili Toshiban mainos ja siinä Tekniikan maailman paras laite -testisuositus. Ja minä kun luulin, että Mitsubishi sen olla pitää. Tehokkain myyjä lupasi heti ensi viikolla tulla käymään paikan päällä tarjouksen tekoa varten. Odotan soittoa...

Tämmöisenkin Hot Table -herkun huomasin. Eikä maksais kuin vajaan 400 euroa! Terassilla viihtyville löytyy lämmikkeitä.

Löytyi myös useita kylpytunnyreitä ja hirsisaunoja, muttei ainoatakaan puuvajaa. Kerran jo uskoin löytäneeni, kun kaukaa paistoi kyltti Puuvaja. Mutta, mutta: firma tekee pelkästään kalusteita.

Nähtiin myös oikeaa työntekoa, sillä ammattioppilaat muurasivat pihagrillejä näytösluontoisesti. Enpä ole ennen tiennyt, että alalla töitä paiskii tyttöjäkin ihan mestarisottein eikä vain siivous- ja tiilienkantohommissa. Nämä tytöt muuten voittivat kisan. Mistähän alkaen naisia on kelpuutettu muurausoppiin? Erinomaisina maalareina heitä on löytynyt rakennustyömailta jo melko pitkään.

Jokseenkin kaikki Turun ympäristökunnat esittelivät tonttitarjontaansa rakentamishaluisille ja pankit kisasivat lainatarjouksineen. Sydäntäni herkisti vain tämä yksi kuntamainos:

Lukihäiriöinen nappasi tekstin muodossa RAUHOITU NOUSIAISISSA. Sitäkään kehotusta en ottaisi ihan tosissani. Painelen näet mökille kevättöihin heti, kun lumista päästään. Askareet orastavat jo pääkopassa.

Tämmöistä täällä

2012-02-01T14:08:00.000+02:00

Piti käydä lukemassa sähkömittari mökillä. Kannatti käydä, kun samalla sai ihmetellä hiljaista ihanuutta. Silmiin jäi väikkymään kutsuva valkoinen lakeus. Mikä tilaisuus tässä olisikaan hiihtäjälle päästä aukomaan latua neitseelliseen lumeen! Pikku piipertäjien jälkiä siinä jo näkyi, muttei mitään suden tassun kokoisia. Lumikengilläkin kelpaisi yritellä, jos sellaiset jostain hommaisi.

Tartuinpa tilaisuuteen

2012-01-30T14:55:00.000+02:00

Vuosikausia hyllystäni on lukemattomana kurkistellut 145-sivuinen merkkiteos, Saul Bellowin Tartu tilaisuuteen (Seize the day 1956). Pentti Saarkosken suomentamana se ilmestyi 1969 Tammen Keltaisessa kirjastossa. Nyt olemme lopulta kohdanneet, Bellow (http://muistot.hs.fi/muistokirjoitus/1175/saul-bellow) ja minä. Kun katson viereistä valokuvaa, huomaan katseessa mietteliästä paneutumista. Lienee niin, että mies tuli kehittänneeksi tarkkailijan taipumuksiaan. Lukiessani romaania miltei tunsin tekijän läsnäolon. Hän kuljettaa 44-vuotiasta Tommy Wilhelmiä Gloriana-hotellin aulaan. Lehtimyyjä tietää, että tohtori Adler, Tommyn isä, on jo aamiaisella. Seuraa havaintoja Tommyn vaatetuksesta ja isosta koosta, komeudestakin. Muutaman viikon viraton ja yhä varattomampi Tommy on pelannut iltaisin korttia voittamatta kertaakaan. Kuullaan uutisia tohrtori Tamkinista, jonka houkutuksesta Tommy on sijoittanut laardiin hinnalla, joka alkoi heti laskea.

Pian lukija saa tietää, että Tommyn isä eli tyystin eri maailmoissa kuin poikansa. Heidän yhteinen aamiaisensa alkaa nostattaa tuskan hikeä lukijankin otsalle, sillä käy yhä selvemmäksi, että Tommy on surkeassa jamassa. Kumpikin mies katselee toistaan: isä näkee pojassaan inhottavia piirteitä, poika miettii närkästyneenä, miksi isä pukeutuu kirjaviin asusteisiin kuin mikäkin jockey. Pojan maksamaton hotellilaksu kummittelee aamiaispöydässä. Varakkaalta isältä pitäisi saada heltiämään varoja, kun kaikki käteinen on kiinni laardissa ja Tamkinin takana. Keskustelu lisää kierroksia Tommyn tuskaan siitäkin syystä, että yritellessään näyttelijänuralle Hollywoodissa hän vaihtoi isänsä nimen toiseen. Lääkäriperheen kipupisteitä tulee ilmi, samoin surkeus Tommyn avioliitosta. Työpaikankin mies on jättänyt, mitä isä ei voi ymmärtää. Tommy ei saa pidätellyksi raivoaan, vaan huutaa niin, että päät ympärillä kääntyvät.

Ylettömän runsaasti syöneenä ja rahaa saamatta Tommy poistuu asuinhotellista etsimään Tamkinia, sillä pörssihuutokauppa alkaa tuota pikaa. Kauhu kangistaa Tommya. Tamkin suoltaa tarinan toisensa perään kuin hypnotisoidakseen uhrinsa. Kenestäkään ei ole apua Tommylle, vaikka juuri apua hän kaipaa. Tässä vaiheessa lukija jo tietää melko varmasti, että pörssitapahtumat eivät tätä miestä pelasta. Päivän päätteeksi tämä huomaa menettäneensä kaiken. Tamkiniakaan ei enää näy. Tohtoria etsiessään Tommy ajautuu hautajaisiin. Kykenemättä irrottautumaan surijoista hän ohjautuu näiden virrassa tuntemattoman vainajan avoimen arkun ääreen. Ja alkaa muiden ihmetykseksi itkeä itkemistään:

Kukat ja valot sekoittuivat huumaavina Wilhelmin mitään näkemättömissä, märisssä silmissä; raskas, merenraskas musiikki painui hänen korviinsa. Se valui häneen, kun kyynelten suuri ja onnellinen unohdus oli kätkenyt hänet ihmisjoukon keskelle. Hän kuuli sen ja vajosi syvempään kuin suru, riekalaisten nyyhkystysten ja valitusten läpi kohti sydämensä äärimmäisen tarpeen täyttymystä.

Teki mieli piirtää kuvio kirjan selkeästi hahmottuvista henkilöistä suhteessa Tommyyn. Kuvio näyttäisi, kuinka tasapainoinen rakenne teoksessa on. Apua muilta aneleva päähenkilö päätyy haaksirikkoon kuin kohtaloaan toteuttaen. Ja sitten padot avautuvat: valtaisa tunnevyöry puhdistaa ja lupaa pitävää maata jalkojen alle, ehkä...

Kirjan nimi paljastuu monimieliseksi. Ironista kehotuksessa tarttua tilaisuuteen on se, mitä tilaisuudella ymmärretään, kun arvostukset nojaavat rahaan. Tunteellinen Tommy on petkuttaja Tamkinille tilaisuus, johon tämä tarttuu. Kylmäkiskoinen isä torjuu poikansa kuten aina ennenkin. Heidän välinsä pysyvät jäisinä, kun isältä jää huomaamatta mahdollisuus lähentymiseen. Hoippuroiva Tommy on ainoa, jolle surun myötä avautuu tilaisuus muutokseen. Se, millaisena muutos näyttäytyy, jää avoimeksi. Sanoisin, että teos tarjosi katharttisen lukukokemuksen ihan klassiseen tyyliin.

Nosturi kylpee valoissa

2012-01-27T15:24:00.000+02:00

Jo pitkään on ollut hankkeissa käydä ihmettelemässä vielä yhtä Aurajokirannan komistusta. Turun kulttuuripääkaupunkivuoden päätökseksi joen itärannalla Wärtsilän entisellä telakka-alueella näet paljastettiin kauas loistava muistomerkki. Kunnostettu nosturi kertoo laivanrakennuksen historiasta. Lehtitietojen mukaan turkulaista Meriaura Groupia on kiittäminen hyvästä työstä. Komeaksi lopuksi firma lahjoitti nosturinsa Forum Marinum -museolle. Sen edustalla, tosin joen länsirannalla lepäilee myös Suomen Joutsen mastot valaistuina.

Nosturin valo- ja äänitaideteoksen nimeltään Mater Marinum on suunnitellut taiteilija Taina Ervasti. Hanketta kuuluvat tukeneen Turun satama ja Turku Energia.

Paavon-päivän ja samalla syntymäpäiväni aattoiltaa juhlistettiin retkeilemällä pikku pakkasessa teosta katsomaan. Nosturi loisti ensi alkuun ohjauskoppi punaisena, mutta vaihtoi vaivihkaa väriä. Mitään ääniä ei kuulunut. Valonlieskat nuolivat aika ajoin nosturin ylärakenteita ehkä muistumana Turun palosta. Pitkähköä pimeyttä seurasi taas se vaihe, jolloin ohjauskoppi sai punavärinsä takaisin.

Tottahan toki tämmöiselle retkelle varasin mukaan kunnon kameran. Aukon säädin isoksi, ISO-arvoksi pyöräytin 1600, mutta värilämpöitilan kanssa oli vähän enemmän tekemistä. Lisäksi olen käsitellyt kuvia minulle uudella ja oudolla ohjelmalla nimeltä ACDSee. Tällä sivulla esittelen ensimmäiset koe-editointini. Picasaan verrattuna ohjelma on tuntuvasti monipuolisempi, onneksi kuitenkin mukavan intuitiivinen. Alkaa tuntua siltä, etten kohta enää kaipaa, saati tarvitse Picasaa. Nyt kai uskallan ryhtyä myös kuvien arkistointiin, johon puuhaan ohjelma tarjoaa hyvät työkalut.

Liitän mukaan vielä pari valaistukseltaan ja rajaukseltaan erilaista kuvaa menomatkalta nosturille. Epätarkkuus johtuu minun tutinoistani. Osaksi valoerot selittyvät kameran säädöillä, mutta kuvankäsittelylläkin on osuutta asiaan. ACDSee-ohjelmassa on monia liukusäätimiä, joilla voi päästä tarkkaan lopputulokseen, kunhan tietää, mitä kannattaa tavoitella. Toistaiseksi vain testailen, vertailen ja yritän päästä hommasta jyvälle.

Nyt Morrisonia

2012-01-24T11:14:00.000+02:00

Toni Morrisonin kirjoja luin jo ammoisella 1990-luvulla, kun hänet ensimmäisenä mustana naisena palkittiin Nobelilla 1993. Joulun alla kirjaston hyllystä käsiini osui hänen toinen romaaninsa nimeltä Sula (1974), joka ilmestyi suomeksi vasta 1995 Seppo Loposen kääntämänä. Luetuksi kirjan sain jatkoajalla. Wikipedia tarjoilee jonkin verran tietoja tästä merkittävästä naisesta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Toni_Morrison).

Nyt lukemani Morrisonin varhaisteos herätti muistikuvia Edgar Lee Mastersin Spoon River antologiasta, koska kummassakin kirjailija hahmottelee tarkasti henkilöhahmonsa. Morrison ei kuitenkaan otsikoi lukuja henkilöiden nimin, vaan osoittaa vuosiluvuin, mitä aikaa kulloinkin eletään. Suppeahko, 176-sivuinen teos jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen kertoo vuosista 1919, 1920, 1921, 1922 ja 1927. Ohion Medallionin kapungissa rutiköyhän Pohja-nimisen mäkikylän asukkaat näyttäytyvät toinen toistaan kummallisempina persoonallisuuksina, joita nöyryytykset, keskinäiset kähinät ja sota ovat muovanneet. Miehet notkuvat biljardisalin liepeillä tai häipyvät tyystin, naiset käyvät loputonta selviytymistaistelua pitääkseen hengissä lapsensa ja itsensä. Paljon tulee sanotuksi myös äitien ja tyttärien suhteista. Kerrontaa leimaa paitsi hirtehinen hurjuus myös verevä hilpeys, joista suuresti nautin. Aina en kumminkaan ottanut pysyäkseni kärryillä siinä, kuka oli kenenkin sukulainen tai muuten merkittävä Sulaan ja Neliin kytkeytyvässä henkilöiden kudelmassa.

Toisessa osassa eletään jo vuotta 1937, kun keskeiset henkilöt ja kasvinkumppanit, Sula ja Nel, taas tapaavat. Sula palaa kotiseudulleen Pohjaan yhtä yllättäen, kuin hän sieltä lähti kymmenen vuotta aiemmin. Hän tekee peruuttamattomia tekoja: lähettää isoäitinsä Evan kammottavaan Armonlaakson (!) vanhainkotiin, nappaa Nelin aviomiehen rakastajakseen ja tämän jälkeen lukuisia muita. Luvussa 1939 naapurit pitävätkin jo Sulaa pelkkänä räähkänä. Hän jää yksikseen isoon talorähjäänsä, kunnes luvussa 1940 kiertää juttu, että Sula sairastaa. Nel ilmaantuu entisen ystävänsä luo. Kipeitä asioita sanotaan, kuolemansairas, rahaton Sula pyytää Neliä hakemaan viimeisten hetkien kipulääkkeen, jää taas yksin ja tekee vielä kuollessaan uteliaana havaintoja siitä, mitä on kuolla. Ei kuulemma hassumpaa...

Luvussa 1941 Pohjan asukkaat nautiskelevat Sula Peacen kuolinuutisesta. Mutta moni heistä joutuu itse pian juhlatunnelmissaan tuhoon. Enteitä oli aina oltu näkevinään, mutta silti tapahtui, mitä tapahtui. Taikauskoiset tulkinnat ja selitykset ontuvat. Tarina päättyy vuoteen 1965, jolloin koko Pohja on lähes hävinnyt. Äveriäät valkoiset ovat kiinnostuneet paikasta, josta avautuu avara jokimaisema. Mustat ovat menettäneet rötiskönsä ja valuneet alas laaksoon tai kauas muualle töihin, joita mustille suotiin. Nel päätyy suureen oivallukseen pitkään kaihertaneen surunsa kohteesta: hän kaipaakin menettyä ystäväänsä eikä karannutta miestään! Kaksitoistavuotiaista rimppakintuista alkaen tytöt kasvoivat niin kiinni toisiinsa, etteivät itse eivätkä muut erottaneet, mikä heissä oli omaa itseä. He olivat yksi ja sama.

Homma hoidettu

2012-01-22T10:17:00.002+02:00

Heti aamuyhdeksästä alkaen näkyi tavallista sunnuntaita runsaammin jalankulkijoiden lisäksi autoliikennettä Liedon komean kunnantalon edustalla. Työporukoitakin oli liikkeellä, kuten kuvasta näkyy. Kun pakkasia vihdoin saatiin, luistelukenttää on hoidettu uutterasti eikä suotta: päivin illoin pelaajia yhtä lailla kuin luistimilla hoippuvia suihkii suurin joukoin kentällä. Minä vasta suunnittelen mukaan lähtemistä.

Vaalipaikalle kuitenkin sonnustauduin lähes ensimmäisten joukossa. Ei tarvitse valitella matkan pituutta, epätasaista maastoa, ylen kylmää säätä tai mitään muutakaan vastusta selittämään, miksei tullut äänestettyä. Sitä paitsi kuulun niihin, jotka koko äänestysikänsä ovat hoitaneet tätäkin oikeutta ja velvollisuutta itsestään selvänä hommana.

Kovin kummoista jännitystä lopputuloksesta en itsessäni huomaa. Uskon kuitenkin, että pyöräyttämäni numeron kaltaisia löytyy myös isosta pinosta muita lappuja. Kukaties hommaksi tulee vielä pyöräyttää numero uudestaan.

Sekaan vaan

2012-01-19T15:28:00.002+02:00

Autoradiosta kuulin, että talven selkä olisi jo taittumassa näin Heikin päivänä, mitä kuitenkin epäilen. Aamu näet valkeni sankan lumipyryisenä. Tuntuu suorastaan siltä, että talvi vasta yrittelee tuloaan. Sankan sateen sekaan oli yrittäminen, koska torstaiseen tapaan minulla oli patikointitreffit. Tänään kierrettiin Turun itälaitoja, vuorotorstain Liedon maisemia.

Jos teiden liukkaudesta varoiteltuja autoilijoita liikkuikin harvakseltaan, niin aurauskalustoa pörräsi täydessä toimessa. Jalankulkijan oli hyvä kytätä pelastautumisreittiä pois auraajien tieltä. Jokunen pyöräilijäkin testaili tasapainoaan.

Ilman haavereita tunnin rundista selvittiin. Paikka paikoin jalankulkuväylät oli putsattu jopa ennen ajorataa. Ei siis mitään valittamisen aiheita, sillä pyry taukosi eikä kylmyys kiusannut. Kunpa nyt talvea piisaisi edes yli Paavon päivän (25.1.). Onhan sellaistakin perinnetietoa, että Paavosta se talven selkä taittuu. Taitaa tänä vuonna taittua myös muutaman Paavon toive isosta virasta.

Välillä venäläistä

2012-01-16T10:15:00.001+02:00

Näinä yhä pimeinä talvipäivinä huomaan kirjat kavereiksi. Äkkiä tuli luetuksi ystävän suosittelema Andreï Makinen romaani Tuntemattoman miehen elämä (suomentanut Ville Keynäs 2010). Ranskalaisen testamentin (1996) luin aikoinaan tuoreeltaan, ehkä myös jonkin muun Makinen teoksen, koska muistan, ettei se toinen pelkästään lumonnut. Myös tämä nyt esiteltävä romaani tuotti kaksijakoisia vaikutelmia. Pitkään lukija miettii, kuka on tuo nimen lupaama tuntematon mies. Kyllä asia selviää, mutta vasta sitten, kun alkujakson päähenkilö, kirjailija Ivan Šutov, lentää Pietariin ja sattumalta viettää erään yön tunteja kuunnellen Volski-nimisen vanhan miehen kertomusta elämästään.

Jätän referoimatta romaanin tapahtumat, sillä ne löytyvät muun muassa Riitta Vaismaan selostamina hänen blogistaan otsikolla Kadonnutta etsimässä (http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=998).
Sanon vain sen, minkä myös Hesarin kriitikko Jukka Koskelainen (http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Piirityksen+aikaan+laulajat+n%C3%A4%C3%A4ntyiv%C3%A4t/HS20100707SI1KU02z9x) mainitsee 7.7.2010 julkaistussa jutussaan, että kirjan rakenne vaikuttaa keskentekoiselta. Alkupuoli tarjoilee viisikymppisen Šutovin elämän kipuja ja kirjallisuuspohdintoja. Hän viittaa useaan otteeseen Tšehoviin ja hänen ohjeisiinsa tekstin karsimisesta, mutta toimii itse toisin. Vastakkainasettelut kuten nuori nainen - vanhahko mies, menestynyt - menestymätön kirjailija, sosialismi - kapitalismi, pakkovalta - vapaus, entinen maailma - nykyelämä, sankaruus - ahneus, vaatimattomuus - pröystäily risteilevät tekstissä.

Kun lukijana löysin itseni ikään kuin kuuntelemassa Šutovin tavoin Volskin elämäntarinaa, minua mietitytti kuvauksen jonkin sortin romanttisuus tai ihanteellisuus. Se taisi muistuttaa sosialistisen realismin aikaisia kiiltokuvia, joissa kauhukokemuksetkin jalostivat murtumatonta sankaria. Pitkin matkaa minua vainosi sekin ajatus, että Volski-nimi muistuttaa Anna Kareninan kreivi Vronskia. Mutta enpä ole ryhtynyt selvittämään mahdollista viittausta, vaikka kirjan Šutov itse pohtii nimensä merkityksiä ja korostaa, että 'pelle' ja 'pila' ovat molemmat osa nimeä.

Monikerroksisena romaani houkuttelisi tulkintoihin, mutta jääkööt. Sitä paitsi romaanin Leningrad-Pietari -osuus tarjosi oivan johdannon alkukesän Pietarin-matkalleni.

Värikylläisiä näkymiä

2012-01-11T11:08:00.002+02:00

Turussa Läntisellä rantakadulla pääkirjaston pihapiirissä toimi jonkin aikaa Galleria Maaret Finnberg (http://www.maaretfinnberg.fi/fi-galleriasivu). Se siirtyi verkkoon tämän vuoden alusta. Komeita maalauksia ja pienoisveistoksia tyhjiksi jääneissä tiloissa näkee ainakin tämän tammikuun ajan, kun Klaus Kopu (http://klauskopu.com/cv.html) esittelee siellä töitään.

Eilen Taistelu - Välillä -näyttelyssä oli useita kävijöitä, kun ystäväni kanssa viivähdimme hyvän tovin töiden äärellä. Halutessaan jokainen pääsi juttusille taiteilijan kanssa. Myös hänen sisarensa tarjosi oivaa juttuseuraa ja oli hyvin perillä veljen taitelijantiestä. Tämä painottaa, ettei maalauksia pidä tulkita eikä etsiä niistä merkityksiä. Ne saavat vapaasti tuottaa vaikutelmia juuri niin, kuin kukin katsoja on valmis itselleen sallimaan. Hyvässä lykyssä teosten energisyys virtaa katsojaan.

Kopu löytää innoitusta musiikista. Tätä nykyä Bach on säveltäjistä merkittävin. Kun Bach avautui, maalauksiin ilmaantui yhä abstraktimpia piirteitä. Maalaus on ilon ja naurun puhdasta raaka-ainetta!, täsmentää Kopu Tapahtumakalenteriin (http://www.turku.fi/tapahtumat/?ContentID=319831&NodeID=9884) kirjaamassaan vinkissä.

Turun Sanomat noteerasi näyttelyn keskiviikkona 4.1.2010 lähes koko sivun jutulla, jota en kuitenkaan löydä netistä, vaikka kuinka etsisin. Kritiikkinsä Pia Parkkinen on otsikoinut komeasti: Viivojen ja värien kapellimestari. Ala- tai paremminkin yläotsikko lisää, että Kopu maalaa musiikkia.

Kunpa isokokoiset työt (http://www.klauskopu.com/maalaukset2011.html) löytäisivät yhtä lailla julkiset kuin yksityiset paikkansa niin, että ihmiset voisivat ensin yllättyä niistä ja sitten kaikessa rauhassa paneutua väriryöppyihin. Sykähdyttäviä seurauksia voisi ilmaantua...

Diktatuurissa rimpuilua

2012-01-09T14:00:00.000+02:00

Joulun alla kirjastosta valikoitui hyppysiin muun muassa Herta Müllerin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Herta_M%C3%BCller) jo nimeltään outo teos Tänään en halunnut tavata itseäni (1997). Pikku hiljaa olen lueskellut tätä 242-sivuista romaania, jonka Tarja Roinila on suomentanut 2010. Kerronta etenee ilman väliotsikoita. Hengähdystaukoja suovat tekstittömät rivit jaksojen välissä.

Nuori nainen on jättänyt taakseen kolkon äitinsä ja kotinsa maalla, samoin ensimmäisen aviomiehensä. Työ kaupungissa vaatetehtaan konttoristina ajautuu umpikujaan, kun tämä kertomuksen minä sujauttaa yhteydenottopyyntöjä Italiaan lähetettävien vaatteiden taskuihin. Laput löytyvät. Työtoveri, mies, tehtailee niitä kostoksi lisää ja ilmoittaa turvallisuuspoliisille. Kuulustelut alkavat, työpaikka on mennyttä.

Ihmeellisellä, unenomaisella tavalla lukija tekee raitiovaunulla kertojan mukana matkaa aina tasan 10:ltä alkaviin kuulusteluihin. Raitiovaunun kuski on kuin mikäkin Kharonin lautturi. Matkustajat kärvistelevät auringossa, potevat päänsärkyä, tuskailevat... Kaikkea katsellaan kertojan silmin. Samalla hänen mielensä häilähtelee muistoissa, tulkitsee koettua, tajuaa yhteyksiä. Pelko siirtyy myös lukijaan.

Parnassossa 9.12.2010 Arto Virtanen kiittelee kritiikissään Kaalikeittoa hajuvesipullossa muun muassa sitä, että Müllerille on ymmärretty myöntää Nobelin palkinto. Sen ansiosta tämän merkittävän naisen teoksia on taas tarjolla myös suomeksi. Jatkan Virtasen sanoin, koska ne osuvat mielestäni nappiin:

Jos Müllerin kirjoja lukisi sillä hartaudella, jota niiden täyteen lastatut ja timanteiksi hiotut lauseet tuntuvat vaativan, - - koko kirjaan kuluisi aikaa pari kuukautta. - -

Sitä paitsi ”herkutella” on ehkä väärä sana. Müller kaivautuu kirjoissaan syvemmälle ankeuteen ja kurjuuteen kuin juuri kukaan tämän päivän taideproosan tekijöistä. Ihmiskohtaloiden raadollisimmasta pimeydestä hän nostaa esiin hurjia surrealistisia näkyjä, absurdia komiikkaa ja rikasta verbaliikkaa, kuin kielen kultakaivoksesta.

Tänään en halunnut tavata itseäni (myöhemmin tässä jutussa pelkkä Tänään) kertoo Müllerin aiemmin suomennettujen teosten tavoin elämästä Ceauşescun Romaniassa. Kuvataan diktatuurin ahdingossa elävien ihmisten totalitaarista ankeutta. Romaanien rakenne on samalla tavalla väljä, samaan aikaan intensiivinen ja terävä mutta muodoltaan ikään kuin hajamielinen. - - Tänään-romaanissa kertomukselle ja kohtaloille luo kiinteämmän muodon ihmisten yksityisyyteen tunkeutuva byrokratia. - - Tänään - - päättyy ironiseen tai epätoivoiseen huudahdukseen: ”Hah hah, hulluksi ei tulla.”

Kurjissa oloissa ihminen pystyy elämään, hengittämään ja purkautumaan kahden asian kautta: kielen ja seksin. Ja tietysti unelmien, mutta niiden todellisuus ei ole nykyhetkessä. Tänään-romaanin nuori nainen on farkkutehtaassa töissä. Farkut ovat vientitavaraa ja johonkin Italiaan menevän farkkuerän takataskuun nainen sujauttaa tekstin ”Ti aspetto”, odotan sinua. Kun lappunen löytyy, nainen joutuu toistuviin kuulusteluihin. Nainen asuu vinossa tornitalossa juopon Paulin kanssa. Paulin äiti ei hyväksy suhdetta. Naisen uskottu ystävätär Lilli sen sijaan rakastelee isäpuolensa kanssa aina kun siihen tulee tilaisuus:

- - Seksi ei ole kaunista mutta välttämätöntä, aivan kuten kielikin, jonka kautta avautuu ronski ja sarkastinen suhde ankeaan todellisuuteen.

Myrsky kaatoi, metsuri pilkkoi

2012-01-07T16:15:00.000+02:00

Pari aamupäivän tuntia riitti Tapani-myrskyn kaatamien puiden siivoamiseen. Moottorisahaa käytteli rivakka nuori mies, joka ilmestynee kevään tullen uudestaan paikalle. Silloin rakennellaan kivistä jotakin kivaa.

Turhan panttina emme seisseet me vakituiset mökkiläisetkään. Toinen keräsi ja kasasi kuusenhavut melkoiseksi aumaksi, toinen kärräsi pölkyt autokatokseen suojaan sateilta. Joskus tuonnempana joku pilkkoo pölkyt. Risuja riitti jo ennestään sekä pois kuskattavaksi että muulla tavalla näkymättömiin hukattavaksi. Nyt niitä saatiin isosti lisää.

Työrupeama hoideltiin mainiossa säässä. Pikku pakkanen ja lumi suorastaan virkistivät. Onneksi puut kaatuivat vaurioittamatta edes rodoa, paikan ensimmäistä istutusta. Se viihtyy, kuten kuvan keskeltä voi huomata.

Jahka tästä talvenpoikasesta selvitään, päästään uusiin toimiin mökin ympäristössä. Raivaushommia ei enää tarvitse alvariinsa tehdä.

Hiukan voisi hiihdellä hankia hiljalleen talven kuluksi, jos näillä vesisateiden liottamilla alueilla lumipeite suostuisi hiukan karttumaan. Vielä ei edes lammen jääpeite kanna. Kävin kuitenkin jo moikkaamassa suksia kotitaloni varastossa.

Aurajoen valoja

2012-01-01T15:54:00.003+02:00

Aurajoelle voi joskus lähteä ihan vain valoja katselemaan. Syksyllä yhtenä merkkivuoden kohokohdista valmistui Myllysilta. Tutut ovat kehuneet paitsi kulkuväylää yleensä myös sen viimeistelyä. Sillan alustan kiiltävät teräslevyt ja upeat valaisimet innostivat minutkin Liedosta asti iltakävelylle tutuille rannoille. Uljasta näkymää oli hauska kuvata. Tässä yksi otos:

Kulttuuripääkaupunkivuoden päätteeksi turkulaisia ilahdutettiin erityisillä joulunajan värivaloilla. Ne loistivat Teatterisillalla ja sammutettiin samalla, kun merkkivuosi painui eilen historiaan.

Juhlavuoden päättäjäisvalaistus komisti muutaman päivän myös viereistä kallioseinämää. Ajelin sunnuntaina 18.12. vilkaisemaan sitäkin näkymää, mutta kaatosateessa en edes noussut autosta. Onneksi siltavalaistuksen ehti käydä kiireettä ihailemassa vielä joulun jälkeen.

Näillä vanhan vuoden kuvilla toivottelen uuden tervetulleeksi. Onnea tuokoon se mukanaan, jos mahdollista...

Huovista lukiessa

2011-12-30T18:04:00.000+02:00

Joulun alla tuli kerätyksi muutama kirja paikallisesta kirjastosta lukemisen tarkoituksessa, vaikken mikään himolukija enää olekaan. Otin Hertta Muelleria, Toni Morrisonia ja Veikko Huovista (http://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Huovinen). Huoviselta käteen osui semmoinen opus kuin Viime talvi. Alaotsikokseen se on saanut hiukan monimielisesti Arvokeskustelua. Kuinka ollakaan, kirjasta tuli minulle hykerryttävä kumppani moneksi toviksi, vaikkei se kookas olekaan, 241 sivua.

Tämmöistä plokkaria kiinnostaa, miten muut hoitavat päiväkirjanpitoaan. Huovinen on rajannut homman yhteen vuoteen ja päättää sen 71-vuotispäiväänsä 7.5.1998. Hissukseen Sotkamossa elellyt mies tarkkailee vinosti myhäillen elämää siellä täällä. Hän lukee lehtiä, katsoo jos jotakin telkkarista, pötköttelee kamarissaan, kalastelee kaverinsa kanssa jäältä, kiroaa pihatien tukkivaa lumiauraa, käy armaan vaimonsa kanssa joskus kulttuuritapahtumissa ja Helsingissäkin, useammin kuitenkin tyttären ja lastenlasten luona Oulussa. Kaikesta irtoaa kommentti poikineen. Ja millaista kieltä hän kirjoittaakaan! Sävykästä ja osumatarkkaa. Humoristina hän murjaisee niukoin sanoin välillä niin kohdalleen, että olen nauraa hohottanut ääneen ihan yksikseni.

Erityisesti olen pannut merkille Huovisen havainnot siitä, kuinka seitsenkymppisen vinkkelistä katsottuna ihmisten puuhat lähellä ja kaukana näyttävät melkoisen tolkuttomilta, naurettaviltakin. Vanhemmiten joutuu syrjäraiteelle. Tietotekniikka vieroksuttaa, kaikkinaiset väenkokoukset samoin. Tietyn sivuun jättäytymisen perustunteen tunnistan itsessänikin, vaikka huseeraan aika paljon sosiaalisissa kuvioissa enkä torju tietotekniikkaa. Mutta se viisaan ukon tarkkavainuisuus, josta päiväkirjamerkinnät tarjoilevat makupaloja, opastaa meikäläistä naisihmistäkin hiomaan hoksottamiaan, vaikka loitolta katselisi ajan hyörinää. En myöskään pane hanttiin, jos kielenkäyttööni siirtyy edes häivähdys Huovisen sanavalmiudesta.

Tuulen viemää

2011-12-28T17:03:00.002+02:00

Mökkiläinen lähestyy talvilevossa uinailevalle plantaasille epäilys mielessä: missähän haamussa paikan löytää tapaninpäivän myrskyn jäljiltä? Matkan varrella näkyi puu poikineen kumollaan. Tiellä tosin ei enää ollut ainuttakaan runkoa, ei myöskään oksia. Mutta mökkipihasta löytyi! Iso kuusi pötköttää pitkin pituuttaan maassa. Juurikuntta sojottaa laakeana taivasta kohti ja paljastaa, kuinka heppoiset juuret isolla puulla onkaan.

Mikä onni, että tuuli osasi viedä uhrinsa reippaasti mökin ohi. Autokatoskin osuu olemaan niin, ettei lännestä puhaltanut vimmainen vihuri uhannut kaatopuuhillaan hentoa rakennusta. Kesän mittaan harvennettu taaja kuusikko sen sijaan sai taas kunnolla köniinsä: Jättirunko vei mennessään muita kuusia. Yhden se kallisti niin, että moottorisahamies kellistäköön vinoilijan kumoon, kunhan oman pihansa kaaokselta ehtii.

Riittää tässä pihassa askaretta, kun kevät koittaa. Hyvässä lykyssä kuusen runko karsitaan ja paloitellaan jo tällä viikolla. Hyvä olisi vapauttaa edelleen pystyssä sojottavat kuuset ison kumppaninsa tuhdista syleilystä. Ollapa nyt tarvetta latvakuuselle tai hautojen havuttamiselle niin kuin joulun alla! Olisi meinaan, mitä tarjota...

Juurikunttaa katselen sillä silmällä, että jääköön odottamaan kaivinkonetta. Sille olisi muutakin puuhaa. Salaojitus ja sadevesien poisto rakennuksen tuntumasta nääs hoidetaan heti ensi töiksi kevään korvalla.

Tässä toivomus: ennen kevättä tulkoon kunnon talvi - mieluimmin niin, että edes hetken aikaa lammen jäällä voisi luistella.Tänään näytti lupaavan peilikirkkaalta, mutta paksuutta tuskin enempää kuin sentin verran. Mutta äkkiäkös lampi kehittää passelin jääpeitteen, jos vain pakkasherra jaksaa hyväillä lampineidon silkoista pintaa eikä märkää lunta tupruttele sotkemaan tätä leikkiä. Kuten näkyy, lampi on niin tulvillaan, että tuttu, iso kivikin hädin tuskin rikkoo pintaa. Tämmöiseltä silopinnalta tuuli veisi keveästi kuivat lumihiutaleet...

Vihreä yllätys

2011-12-26T16:17:00.003+02:00

Tapaninpäivän myrsky on riuhtonut puita nurin ja viskonut niitä sinne tänne. Kangasalta Lietoon matkanneet vieraani yllättyivät tämän tästä, kun liikenne seisoi palokunnan miesten sahatessa runkoja ja siirtäessä niitä pois ajoväyliltä. Riittää vihreän kullan omistajillakin hyvän aikaa puuhaa metsätuhojen selvittämisessä.

Minut yllätti iloisesti joululahja, josta siitäkin paljastui vihreää. Sain näet kaksi purkillista teejauhetta, kauniin bambuvispilän ja kosolti taustatietoja ohjeineen. Myös purkin kanteen liimatusta lapusta löytyi ohjeita vihreän macha-teen valmistamiseksi (http://www.pepperbox.fi/luomu_matcha.htm). Jykevä kulho tuli lahjana Japanista jo ennen joulua. Mukana seurasi myös pikku kulho, saken nauttimiseen sopiva. Kiitos niistä!

Eilen illalla pojan perheessä puuhakkaan raclette-juustoaterian (http://fi.wikipedia.org/wiki/Raclette) jälkeen opiskeltiin porukalla vihreän teen valmistusta. Rautapadan ja tulisijan puuttuessa vesi keitettiin sähköpannussa. Kuumalla vesitilkalla huuhdeltiin ja kuivattiin paperilla kulho kuten YouTube-klipeistä opin. Sitten teelusikallinen vihreää jauhetta kulhoon ja ehkä noin 80 - 90-asteista vettä päälle, bambuvispilä käteen ja tuottamaan liikettä nesteeseen w-muotoisesti ensin verkkaan, lopulta niin vinhaan kuin kädestä irtosi. Ja kas vain, vaahtoa nousi pintaan!

Maistiaisissa yksi ja toinen huomasi teen kirpeähköksi. Maku korjaantui, kun otti suuhunsa suklaamakeisen ja imi nesteen sen läpi. Jos oikein muistan, taannoin Kiotossakin sain vihreän teen kanssa nautittavaksi keksin tai makeisen. Japanilaispariskunnan opastamana vierailin silloin Bambutemppelissä. Teen virkistäminä istuimme tatamilla toista tuntia ja katselimme edessä avautuvaa vehreää puutarhaa. Tuolloin jopa minä taisin hiukan päästä selville siitä, mitä meditointi voi olla.

Meditointi on jäänyt jouluviikonloppuna vähiin. Sen sijaan on tullut nautituksi ylen runsas ja kauniisti katettu perinteinen aattoillan ateria isolla joukolla. Mainio juttu, että on maisteltu jänniä makuja muualtakin maailmasta.

Lahjan Tyttöjen joulua

2011-12-18T21:17:00.002+02:00

Logomon komeassa salissa meitä istui ainakin toista tuhatta tänään illansuussa valmiina nauttimaan Lahjan jumppatyttöjen - ja muutaman miehenkin - esityksistä (http://www.lahjantytot.fi/). Pienoisen ongelman tuotti Logomoon menijälle taas se, mihin auton saisi parkkiin. Isossa talossa oli muitakin tapahtumia, joten ei ihme, että autoletkat täyttivät lähitienootkin. Pulma kaipaa ratkaisua, sillä varsinkaan sateessa ja pimeässä kävely tuskin kuuluu kenenkään nautintoihin edes silloin, kun kulkupelinsä lopulta on saanut jonnekin kauas parkkiin.

Joulunäytöksen juoni noudatteli satua Klaara-tytön uneksimasta Pähkinänsärkijä-nukesta.

Avausnumerossa Joulutunnelmaan johdattelivat Belissia- ja Jolie-tytöt.

Perheliikuntaa harrastavien esiintyjien suuri määrä kertoo homman hauskuudesta. Hiirikuninkaat ja hiiret -esitys riemastutti yleisöäkin.

Kepeästi vaihtuvana kavalkadina seurasivat toinen toistaan sotilaiden Paraati, tanssin harrastajien Makeiset, Visonin ja Blancorian Keijut. Stellarian, Liliumin ja Dalean kilparyhmistä oli koottu Lumihiutaleiden tanssi, josta loput kuvat.

Yksi ja minulle tärkein lumihiutale puuttui: pojantytär. Migreeni ja muut nuoren naisen toistuvat vaivat yltyivät taas sellaisiksi, että vain makuulla saattoi joten kuten olla. Kurja huomata, että minun geeneilläni voi olla osuutta noissa vaivoissa. Aloin nimittäin kärsiä migreenistä 14-vuotiaana. Onneksi sitä vaivaa ei enää vanhana ole, eikä muuten sitä toistakaan!

Naiset ja seniorit tanssivat espanjalasittain, miehet venäläisittäin, Rosat arabialaisittain, pikku voimistelijat kiinalaisittain. Lopuksi nähtiin vielä Melican ja Elixin taidokas Kukkaisvalssi.

Syksyn jumpat on jumpattu. Alkaa jouluviikko kaikkine puuhineen ja odotuksineen. Tolkkua tohinoihin!

Taitoja tarvittais

2011-12-14T17:21:00.000+02:00

Pari tuntia on taas vierähtänyt kuvahommissa. Päähän nääs pälkähti, että kaukomaille paenneille ja muutamalle muullekin voisi lähettää jouluksi kortin tapaisen sähköpostitse. Mistäpä muualta kuva kuin itse ottamalla jonkin sortin asetelmasta.

Viime viikolla jo syntyi pari ekaa kuvaa. Kummastakaan tuskin on apua kortin tekoon. Siksi toiseksi tuikkumökki on jo esiintynyt ainakin kerran joulukortissa.

Mutta kolmannesta voisi olla, jos vain muistaisin, millä ohjelmalla ja miten saan tekstiä korttiin. Pahaksi onneksi on jäänyt opettelematta PowerPointin mahdollisuudet animoituun upeuteen, jollaisesta olen saanut kummityttären tekemänä nauttia. Hän viitsii ja osaa tuottaa sekä vaihe vaiheelta esiin tulevia kuvan osia että kuhunkin kohtaan sopivaa hilpeää teksiä. Jos oikein muistan, viimevuotisesta kuului myös ääniä.

No, nuorison on muutenkin tulevaisuus, joten annan periksi, kun en ole vuoden mittaan edes avannut PowerPointia. Minulle riittää, kunhan saan jollakin konstilla pari tekstiriviä liitetyksi passeliin kuvaan. Jos jollakulla on tarjota vinkkejä, kiitän niistä ja yritän toimia niiden mukaisesti.

Arundhati Roy, Joutavuuksien jumala

2011-12-08T16:19:00.002+02:00

Kummallisia, heti ensi sanoista valtaansa ottavia kirjoja löytyy yhä, vaikka jo luulin, etten enää mistään lukemastani järin suuresti syty. Ihme kuitenkin tapahtui: tekstin sanoista rakennettu maailma veti puoleensa kuin outo pyörre. Teoksen rakenne tosiaan etenee pyörteinä, joissa yhä uudestaan palataan samoihin tapahtumiin, yhä syvemmälle niihin porautuen.

On kyse intialaisen perheen tarinasta. Teos ilmestyi alunperin englanninkielisenä 1997. Samana vuonna sen suomensi Hanna Tarkka ja Otava kustansi. Kirjan liepeestä luin, että tämä vähän yli kolmikymppisen naisen, Arundhati Royn, esikoisteos Joutavuuksien jumala sytytti jo käsikirjotuksena kustanjat eri puolilla maailmaa. Time-lehti jopa nimesi romaanin vuoden kirjalliseksi sensaatioksi. Palkintoja sateli, samoin myös vastalauseita. Ja nyt vasta minä sain romaanin hyppysiini! Onneksi alakerran emäntä, kolmesti Intiassa käynyt, oli ostanut opuksen tuoreeltaan ja kaivoi sen hyllystään, kun sattumoisin valittelin lukemisen puutetta.

Koska olen vielä pää turvoksissa lukemastani, päästän itseni helpolla ja lainaan pätkän Kiiltomato-sivuston (http://www.kiiltomato.net/arundhati-roy-joutavuuksien-jumala-the-god-of-small-things/) kritiikkiä teoksesta:

Joutavuuksien jumala sijoittuu Intiaan, Keralan maakunnassa sijaitsevaan pieneen Ayemenemin kaupunkiin. Tarinan päähenkilöitä ovat seitsemänvuotiaat kaksoset Rahel ja Estha. Tarina alkaa aikuisen Rahelin kotiinpaluusta. Heti käy ilmi, että kotiin ja lapsuuteen liittyy jotain traagista, pelottavaa ja salailtavaa. Menneisyyden tapahtumat alkavat paljastua takaumien ja muistojen kautta, mutta tragedia selviää kokonaisuudessaan vasta kirjan lopussa.

Joutavuuksien jumala tuo esille erilaisia intialaisen kulttuurin piirteitä kuten englantilaisuuden ihailun sekä kastijärjestelmän ja uskonnon asettamat rajat. Yksi kirjan keskeisistä teemoista on ihmisen arvoaseman määrittely suvun ja menneisyyden perusteella. Joutavuuksien jumala kertoo tarinaa osuvasti ja aidon tuntuisesti lasten silmin nähtynä. Rahel ja Estha ovat osallisina tapahtumissa, joiden merkityksen he ymmärtävät vasta aikuisina. Kirjassa lapset ovat ymmärtämättään pelinappuloita aikuisten välisissä konflikteissa ja joutuvat loppujen lopuksi kärsimään eniten.

Mikä minua yhä ällistyttää, on tarkkuus, jolla kirjailija katselee milloin kenenkin hahmonsa silmin tilanteita, joihin he joutuvat. Erityisen vaikuttavaa on kaksosiin eläytyminen. Jotenkin tuntuu, etten saa sanoiksi niitä vaikutelmia, joihin kirja minut lukiessa kiinnitti. Se nimittäin pääsi kaikissa kohtauksissa sellaiseen äkkiä vaihtuvien tunteiden, tunnelmien ja ihmisten välisten valta-asemien ilmentämiseen, etten kykene muuta kuin huokaamaan. Lisäksi teos uhkuu värejä, hajuja, kosteutta, sammioittain säilykemassaa, eritteitä, musiikkia, hyönteisiä - kaikkea sitä, mitä ihmisistä irtoaa tai mitä kukin murskaa. Siksi suosittelen vilkaisemaan kunnon kritiikkiä vaikkapa Kiiltomadosta ja myös lukemaan tämän hämmentävän romaanin, jos sen nerokas runsaus yhtään kiinnostaa.

Leikkiä salamoilla

2011-12-05T16:12:00.000+02:00

Hiljaisen iltapäivän hämärtyessä testasin taas kerran, miten pikku salamat sävyttävät kuvauskohteensa. Ennen pitkää kukaties opin jopa säväyttämään. Tällä kertaa en suuremmin tarkistellut kameran säätöjä enkä miinustanut EV:tä, vaikka ehkä olisi kannattanut. Jännää oli vain katsoa, mitä pöydän tasolta välähtävät pari salamaa saavat aikaan. Vieressä ensimmäinen tulos. Liikaa näkyy heijastuksia lasipinnasta. Taustan kalusteetkin olisivat joutaneet piiloon.

Lähikuva kuihtuvista ruusuista on minusta aika kiva, vaikka keskeisimmän kukan sisus jäi varjoon. Siihen olisi vissiin pitänyt suunnata ylhäältä valoa.

Kaikkein luonnikkaimmilta näyttävät alimman kuvan pelkät terälehdet. Niistä sivusuuntainen valo poimii nätisti yksityiskohtia, jotka vielä kertautuvat lasipinnasta. Vasemman yläreunan kaksi valopyörylää olisi kai pitänyt retusoida pois. Mutta siihen jäivät muistuttamaan, että heijastuksia on syytä vältellä, jos suinkin voi.

Leffaa syntyy

2011-12-04T13:10:00.001+02:00

Olen kuhkinut toista tai kolmatta viikkoa vanhoja dioja skannaten ja niistä uutta koostetta rakentaen. Ensin teki tiukkaa, kun Windows 7:sta ei löytynytkään tuttua movie makeria, jolle yhä olisi ollut käyttöä. Muuten: ylle pienensin yhden kuvan vuodelta 1978, jolloin TV-2:n tiimi valmisteli leffaa nuorista melojista ja esitti sen just sopivasti ennen Kaukajärvellä toteutettuja nuorten EM-kisoja.

Ammattilaisilla oli ja on omat menetelmänsä, mutta onneksi nykyään harrastajillekin on tarjolla oivallisia apuvälineitä olivatpa kyseessä kamerat tai ohjelmat. Vannoin jo ostavani ja opettelevani ties mitä pinnacleja tai premierejä ohjelmatarpeisiini. Adoben Premieriä kokeilinkin tutustumisversiosta. Konstikkaalta, tosin myös lupaavaalta tuntui runsaine ominaisuuksineen.

Taas opin sen, että kannattaa suureen ääneen valittaa vaikeuksiaan, sillä melkein aina joku kuulee ja keksii avun. Niin myös tällä kertaa. Itse en edes tullut ajatelleeksi, että apu löytyisi netistä. Mutta siltäpä löytyi, tällä kertaa Windows Livestä. Sen yhtenä osana on mainiosti uudistettu movie maker nimellä elokuvatyökalu ihan suomenkielisenä. Koko hoidon saa kopioida maksutta.

Toki on myönnettävä, että hikoilin jokunen vuosi sitten movie makerin kanssa siinä määrin, että opin ohjeet paikoin ulkoa. Tulostin ne paperille ja kertailin aina tarvittaessa. Movie makeria käyttäneelle tämä uusi elokuvatyökalu on niin intuitiivinen, etten tarvinnut siihen mitään ohjeita. Kokeilemalla ja vähän funtsailemalla pääsin äkkiä jyvälle, miten määrittelen kunkin kuvan keston, kuinka kuvasta toiseen siirrytään, millä tavoin tekstejä voi liittää mukaan. Oma juttunsa oli taas musiikkikatkelmien sovittaminen paikkoihinsa. Sekin homma sujui entistä paremmin. Hoh-hoijaa, sanon minä tyytyväisenä, kun yksi urakka on taas päätöksessään. Tervetuloa joulu...

Iltapäivän elämys: ERIK XIV

2011-11-26T20:35:00.004+02:00

Kuinka ollakaan, sain lipun lauantaiseen klo 15 alkaneeseen Erik XIV -oopperaan. Yli kolmituntinen esitys, jossa kahden tunnin jälkeen jaloiteltiin puolisen tuntia, sopi minulle iltauniselle hyvin.

Ensimmäisen elämyksen tarjosi itse paikka. Logomon tehdas on näet kokenut täyden muodonmuutoksen. Sen valtaisa halli on muuntunut tilavaksi, helposti muunneltavaksi saliksi, jonka katsomoihin mahtuu useita tuhansia ihmisiä. Aulatilat ravintoloineen ja isoine vessoineen ottavat viimeisteltyinä vastaan kävijät. Tämmöinen paikka Turusta tosiaan puuttui näihin päiviin asti.

Paikan vihkiäsiin 22.11.2011 valmistunutta oopperaa ei olisi nähdäkseni voitu muualla Turussa esittää. Edes orkesteri nyt nähdyssä ja kuullussa kokoonpanossa ei olisi mahtunut Turun Konserttisaliin. Jännittävä kokemus on sekin, että sain paikan A-katsomon ensi riviltä, tosiaan permannolta. Laulajat ja kuvaajat toimivat niin lähellä, että heitä olisi miltei yltänyt koskettamaan. Kuvaajilla oli keskeinen työ, jonka tulokset näkyivät kaiken aikaa jättiskriineillä. Niinpä solisteja saattoi seurata sekä edessään lattialla, eri rakennelmissa että myös isokoisina lähikuvina skriineiltä. Toimii!

Kaikesta näkeämästäni ja kuulemastani olen vielä niin pyörällä päästäni, että luovutan tilaa produktion tiedottajille ja lehtikirjoittajille. Sen verran pystyn jo sanomaan, että Erikin ja Karin Månsdotterin tarinan seuraaminen ei tuottanut vaikeuksia. Tekstit auttoivat, ellei laulajan sanoja kuullut selvästi. Musiikki sai minut loppua kohden valtoihinsa niin, että kyynelet valuivat. Moista en muista tapahtuneen ikinä ennen musiikkiesityksiä kuunnellessa. Kaikkein satuttavimpina aarioina koin Helena Juntusen kaksi suurta aariaa juuri ennen loppua. Niistä jäi vielä korviin soimaan avoin kysymys:"Mikä teitä kannattelee elämässä?" Siihen alkuaan vallasnaisen Märta Sturen esittämään kysymykseen Karin vastaa omalta osaltaan, mutta suuntaa kysymyksen vielä sekä Karinin aikanaan hoviin johdattaneelle Märtalle että itse asiassa meille kaikille kuulijoille. Loisteliasta musiikkia, intensiivistä eläytymistä! Tuntui kuin tekijät olisivat yltäneet kaikessa tekemisessään shakespearelaisiin mittoihin. Ansaitut kiitoksetkin kaikuivat pitkään ja nostattivat yleisön jalkeille osoittamaan arvostustaan harvinaislaatuisesta elämyksestä.

Tässä vielä taustatietoja sekä oopperasta että Logomosta (Lehdistötiedote 19.11.2011):

Suomen historian jännittävimpiin henkilöihin kuulunut Eerik XIV on aiheena uudessa kotimaisessa oopperassa, jonka Turun kaupunki on tilannut säveltäjä Mikko Heiniöltä ja kirjailija Juha Siltaselta kulttuuripääkaupunkivuoden kunniaksi. Pääroolissa nuorena Eerik-kuninkaana nähdään ylistetty ruotsalainen mezzosopraano Charlotte Hellekant ja hänen vastanäyttelijänään Kaarina Maununtyttärenä loistaa suomen kauneimmaksi ääneksi luonnehdittu sopraano Helena Juntunen. Turkulaisen osaamisen´voimannäyte Eerik XIV -ooppera vihkii käyttöön uuden kulttuurikeskus Logomon suuren salin (ns. B-halli). - -

Suomalaiset kärkinimet huippuprojektin takana: Yksi Suomen palkituimmista nykysäveltäjistä, turkulainen Mikko Heiniö, vastaa kolminäytöksisen oopperan musiikista, ja libreton on kirjoittanut Pro Finlandia -palkittu kirjailija Juha Siltanen. Oopperan ohjaa Erik Söderblom ja musiikin johdosta vastaa Leif Segerstam. 10 laulajan solistikaarti koostuu suomalaisista ja ruotsalaisista huippulaulajista: lavalle nousevat Charlotte Hellekantin ja Helena Juntusen lisäksi mm. Jesper Taube, Lennart Forsén, Petri Bäckström, Juha Kotilainen, Hannu Jurmu ja Laura Nykänen. Orkesterina toimii Turun filharmoninen orkesteri ja kuorona Turun konservatorion kamarikuoro ja Turun oopperakuoro sekä laulajia turkulaisista musiikkioppilaitoksista.

Visuaalinen ilotulitus

Oopperan ensi-ilta 22.11.2011 on samalla myös Logomon suuren salin vihkimistapahtuma. Katsomo, joka suurimmillaan palvelee yli 3000 katsojaa, on oopperassa noin 1600 katsomopaikan suuruinen. Upouuteen Logomon suureen saliin toteutettava lavastus leikittelee tehdashallin massiivisuudella ja teknologisilla ratkaisuilla. Renessanssihovin ylellisyys tuodaan tähän päivään projisoinnein ja monipuolisin teknisin ratkaisuin.

Tunnettu tanssija-koreografi Tiina Lindfors vuodattaa kiitosta oopperasta kolmnissaan Turun Sanomissa 22.11.2011. Se on otsikoitu sanoilla Erik XIV, kruununjalokivi. Kannattaa lukea. Kolumni löytyy osoitteesta http://www.ts.fi/online/mielipiteet/kolumni/280254.html

Yksityisiin keskusteluihin osallisena

2011-11-23T09:04:00.001+02:00

Katsomosta näkyy paljas näyttämön lattia, sivuilla tummanharmaan laikukkaat seinät, takaseinänässä avara oviaukko taustanaan samaa laikukasta harmaata: siinä raamit eilisillan esitykseen Turun kaupunginteatterin Sopukassa, jossa vihdoin näin Ingmar Bergmanin tekstistä tehdyn Yksityisiä keskusteluja. Niiden pohjana ovat olleet Bergmanin äidin, Annan, päiväkirjat 1920-luvulta. Olin menossa katsomaan ohjaaja Pasi Lampelan romaanista sovittamaa näytelmää jo runsas kuukausi sitten, mutta terveys petti. Tulipa samalla opituksi, että teatterilipun käytön voi siirtää.

Teatterin sivuilta kaappasin kuvan, jossa Anna on yhdessä rippipappinsa, Jacob-sedän, kanssa. Näytelmän tekijät jatkavat teatterin sivuilla: Kun Anna tunnustaa rippipapilleen aviorikoksensa, hän tempautuu matkalle, jolta ei ole paluuta. Hän kohtaa miehensä Henrikin, hän kohtaa äitinsä, hän kohtaa ystävättärensä ja rakastajansa, hän kulkee itsensä ja koko elämänsä läpi.

Anna haluaa tietää mitä hänelle ja Henrikille on tapahtunut. Miksi unet ovat muuttuneet painajaisiksi, miksi rakkaus on muuttunut vihaksi, hyväily kuristamiseksi? Hän kamppailee kuullakseen oman äänensä, mutta kuuleeko hän muuta kuin miehensä, äitinsä, lastensa, pappinsa äänet?

Ketä hänen pitäisi uskoa?

Niin paljon kuin he Henrikin kanssa kärsivät valheista ja kompromisseista, mitä heille jää jos he jättävät ne taakseen? Löytyykö kaiken takaa totuus vai yhä uusia valheita, yhä uusia kompromisseja?

Yksityisiä keskusteluja on syvällistä ja intensiivistä teatteria rakkaudesta, syyllisyydentunteesta ja vapaudenkaipuusta. Sen ajattomat teemat haastavat ja koskettavat. Annan roolissa on Minna Hämäläinen.

Parituntinen esitys näyttää vapautta kaihoavan Annan piinan. Naisvaltaisen yleisön reaktioita voi aavistella, mutta vain yhden suoran kommentin kuulin vaatenaulakoilla:"Miksi ihmeessä piti huutaa koko ajan?" Annaa esittävä Minna Hämäläinen tosiaan puhuu korkealta ja kovaa, mikä ehkä on tarkoin harkittua. Hänen kaipuunsa näkyy niin isona, ettei sille käy asettaminen sordiinoja. Niinpä hahmo herättää katsojassa ristiriitaisia mietteitä. Isoksi kysymykseksi paisuu se, pitääkö aviopuolisolle kertoa syrjähypystään. Yksi ja toinen katsojista lienee pohdiskellut asiaa omien kokemustensakin valossa.

Rippipapin ohje ja sen syvällinen perustelu ihmisen pyhyydellä, jumalallisuudella, vaatii totuuden paljastamista. Me kuitenkin näimme, mikä tragedia totuudesta seuraa. Loppujen lopuksi, rippipapin kuoleman kynnyksellä, Anna toteuttaa oman sisäisen näkemyksensä ja jättää paljastamatta papille totuutta avioliitostaan, joka yhä pysyy koossa vuosia rakkaussuhteen päättymisen jälkeen. Näin hän tuntee varjelevansa kuolevan MIEHEN jaloa elämännäkemystä, jota nainen näin suostuu pönkittämään, vastoin kokemuksin hankittua ymmärrystään. Miehistä paljastuu heiveröisyyttä...

Teatterin sivulta pääsee lukemaan Turun Sanomissa julkaistun, Irmeli Haapasen 23.1.2011 kirjoittaman kattavan arvostelun, jonka hän otsikoi näin:

Minna Hämäläinen tekee elämänsä roolin Yksityisten keskustelujen Annana

Sääli ihmisiä

Kumma juttu, mutta en saa liitetyksi tälle sivulle sen paremmin linkkiä teatterin sivuille kuin Turun Sanomiinkaan. Jokin on äskettäin muuttunut linkkikuvioissa. Lieneekö syynä se, että minulla on nyt käytössä Windows 7?

Valoa sieltä täältä

2011-11-19T13:15:00.001+02:00

Iltapimeällä vasten mustaa taustaa syntyivät ensimmäiset yritelmät muotokuviksi. Hyvän matkaa kolmatta kymmentä kuvaa syynättiin myös tietokoneen ruudulta. Kolme neljä havaittiin melko kelvollisiksi. Yksityiskohdista hyviltä näyttivät ylhäältä valoa saaneet hapset. Valo osui tässä tulemaan sopivasti niin, etteivät edes taustakankaan rypyt erottuneet. Toistaiseksi näet käytössä oli vain ohut lakana, josta sopivan vino valo poimi joka rypyn.

Sivuvaloa suunnattiin ja heijastettiin kahden varjon avulla. Niiden paikkoja täytyy oppia vaihtelemaan ja säätämään, kun käytössä on useita salamia. Ne kaikki pystyy laukaisemaan D90:n salamalla. Jotta homma onnistuu, on oltava tarkkana kameran tiettyjen säätöjen kanssa. Siinä eläkeläiselle askaretta!

Sitten kun väläykset tulevat just niistä salamalaitteista kuin on tarkoitus, voi käydä kuten viereisessä kuvassa: jokin osa naamataulusta nappaa valoa aivan hassusti.

Tässä kuvassa varjojen suuntaus onnistui jo hiukan edellistä paremmin, muttei vielä ihan nappiin.

Seuraavaksi leikin alkaneen viikon mittaan pienillä pöytäsalamilla. Nekin pystyy laukaisemaan kameran omalla salamalla, kunhan muistaa virittää sen ja säätää koko laitteen muutenkin passelisti. Esimerkkikuvassa valo hellii aika hauskasti hedelmiä korissaan.

Tässä vielä yksi pikaisesti toteutettu asetelma. Edes pikku salamien paikkaa ei vaihdettu, mutta rajaus on tässä tiiviimpi kuin edellisessä hedelmäkuvassa. Tutkin seuraavaksi, mitä rekvisiittaa kotoa löytyy näihin salamavalotreeneihin. Joitakin tuloksia ehkä ennen pitkää näkyy näilläkin sivuilla. Näin ainakin yritän lietsoa itseäni ahkeroimaan valojen kanssa ja samalla nujertaa kaamosta loitommas.

Katsoin, näin, vaikutuin

2011-11-16T12:26:00.002+02:00

Eilen illalla kävely Aurajoen itäpuolen maisemissa johti WAMiin, Wäinö Aaltosen museoon, jossa nykyään toimii myös Valokuvakeskus Peri. Paikallinen aviisi noteerasi koko sivun jutulla (Turun Sanomat ma 14.11.2011, s. 12) Perin uusimman näyttelyn, joka kantaa nimeä Hyvää päivää herra Holbein! Linkkiä juttuun en löytänyt, mutta Helsingin Sanomiin aiheesta kirjoittaneen Anu Uimosen tekstin Muotokuvia renessanssin ja sisällissodan hengessä löytää osoitteesta (http://www.hs.fi/kulttuuri/nayttelyt/artikkeli/Muotokuvia+renessanssin+ja+sis%C3%A4llissodan+hengess%C3%A4/HS20111015SI1KU055si). Näyttely näet pidettiin ensin Helsingissä, josta se purettiin lokakuun lopussa ja tuotiin Turkuun.

Näyttelystä löytyy taustatietoja Perin sivuilta (http://www.peri.fi/). Sieltä löysin muun muassa nämä maininnat:

Valokuvaaja Pekka Elomaa on ohjannut 10 vuoden ajan kehitysvammaisille

valokuvatyöpajoja Helsingin lyhytaikaiskoti ja työpaja Lyhty ry:ssä. Valokuvakeskus Perissä nyt aukeavassa Hyvää päivää herra Holbein! -näyttelyssä esillä olevat 20 muotokuvaa ovat syntyneet kahden vuoden pituisen yhteisöllisen prosessin tuloksena. Omakuvalliseen työpajaan osallistuneet Olli-Pekka Lappinen, Jussi Ratia, Jarmo Tähtinen ja Pekka Valle ovat olleet samanaikaisesti kuvauksen kohteina ja tekijöinä.

Näyttelyn innoittajana on ollut renessanssimaalari Hans Holbein nuoremman (1497/98-1543) muotokuvat. Holbeinin muotokuvien tarkat havainnot ihmisistä, katseiden mietteliäisyys, kasvojen hienopiirteisyys ja hahmojen irtautuminen taustasta sekä materiaalien, turkisten, silkin ja sametin kuvaaminen on kiehtonut työryhmää.

Muotokuvasarjan Hyvää päivää, herra Holbein! mallit ovat kehitysvammaisia. Näyttely kehottaa katsomaan erilaisuutta, ei kääntämään katsetta häveliäästi pois.

Niinpä katsoin rohkeasti kohti. Tunsin, kuinka kuvan henkilö katsoi tyynesti takaisin. Mustaa vasten kuvatut hahmot tuntuivat irtoavan taustastaan ja tulevan lähemmäs katsojaa. Kuvattavien levollisen intensiivinen läsnäolo kutsui pysähtymään. Melko nopeasti tuli siirrytyksi kuvasta toiseen. Silti ne jäivät voimakkaina vaikutelmina mieleen.

Vielä samana iltana oltiin jo harppaamassa seuraavaa askelta, kun pitkään vireillä ollut hanke yritellä muotokuvausta heräsi taas eloon. Ehkä jo ensi perjantaina rakennetaan pikku studio kotini tiettyyn nurkkaukseen. Siinä sopii kokeilla usean salaman ja eri heijastuspintojen tarjoamia mahdollisuuksia valaistuksen luomiseen. Loput ainekset kunnon kuviin syntynevät sommittelun ja kameran säätöjen avulla. Yhtä sun toista pystyy vielä korjailemaan Lightroomin avulla, kunhan nyt ensin oppii ohjelman kanssa toimimaan. Ensi alkuun ainakin minä pärjäilen Picasan sekä Paint.net -ohjelmien kuvankäsittelymahdollisuuksia hyödyntämällä. Kaiken kaikkiaan passelia puuhaa vuoden pimeisiin kuukausiin.

Muotokuvia otettaessa on syytä pohtia Pekka Elomaan tavoin yhtä lailla valokuvaa ilmaisumuotona kuin valokuvan etiikkaa. Elomaalle valokuvaus on kieli, ja uuden kielen oppiminen voi olla vaikeaa tai helppoa, oli sitten kehitysvammainen tai ei. Ehkä tässä niin kuin monessa muussa harjoitus tekee mestarin, lopulta.

Unelmana sammalpiha

2011-11-12T19:31:00.008+02:00

Kesän mittaan raivattu mökkipiha odottaa kevättä ja sen myötä uudistumista. Pikku hiljaa mielessä on yhdistynyt sammaleisia vaikutelmia sieltä täältä. Vahvimmat virikkeet tarttuivat minuun muutaman vuoden takaiselta Japanin-matkalta, kun vihdoin pääsin käymään Kiotossa ja siellä sekä bambutemppelissä että sammalpuutarhassa. Viikolla vielä eräs silloinen matkakumppani kyseli, voisiko minulta saada digikuvia matkalta, kun hänen omansa olivat kadonneet tietokoneen hajottua. Tottahan toki sai. Tulinpa taas itsekin katsoneeksi kuvia ja reissulta tekemäni DVD-leffat. Mikä onnenpotku - nappasin kiinni vanhaan unelmaani sammaleista!

Bambutemppelissä osallistuin ensin kertaa buddhalaiseen meditointiin. Meitä istui lattialla vain kolme: isäntäpariskunta ja minä. Katselimme vaiti näkymää silmiemme edessä. Unohtumaton elämys.

Varsinaisen sammalpuutarhan näkymiä tallensin enemmän video- kuin stillkuvien kameralla. Vieressä yksi stillkuva, joka näyttää vaatimattomalta verrattuna muistikuviini. Ihmeekseni näen sammalikossa kuivia lehtiä. Niitä näet rapsuteltiin varovasti kaiken aikaa pois. Tunnelmallisia kuvia löytyy esim. tästä osoitteesta: http://en.wikipedia.org/wiki/Saih%C5%8D-ji_%28Kyoto%29

Kävisikö päinsä yritellä sammaleista kauneutta tietylle mökkipihan alueelle? Paikka on niin soinen, ettei ainakaan kuivuudesta olisi suurta vaaraa. Märkä, hapan maaperä tarjoaa luonnostaan sammaleille kasvualustan. Loppukesästä lahjaksi saatu rodo tuntuu sekin viihtyvän hyvin. Näille seuduin sammalikkoa voisi lisätä ja perustaa myös polkuja, että arka kasvusto säästyisi tallomiselta.

Siellä täällä sammal kaipaa vain paikkuuta kuten tässä puun juurella. Eräältä keskustelupalstalta löytyi oitis opastusta sammalkasvuston lisäämiseen:

Olen "tehnyt" sammalta seuraavasti: kerätään sammalta. Leikellään se pieniksi. Lisätään piimää (olen ostanut kaupasta halvalla vanhentuneella päivämäärällä olevaa piimää). Vatkataan tehosekoittimella. Lisätään kananmunanvalkuaista kiinnikkeeksi. Sivellään esim. kiven tai turveblokin pinnalle. Olen joskus myös siirtänyt sammalta suoraan happamalle kasvualustalle, josta se on lähtenyt kasvamaan. Olen joskus vielä lisännyt tätä seosta siihen päälle.(http://puutarha.net/keskustelut/messages/33/3587.html?979860217)

Annan sammaleiden viihtyä ja versota talven yli mielikuvina pääni sisällä. Ehkä kuvitelmista tulee ennen pitkää totta...

Odotus

2011-11-10T19:03:00.002+02:00

Tänään Liedon Kirkonkulman koulun kentälle pystytettiin jääkiekkokaukalo. Nyt puuttuu enää talvi. Viime vuonna se ilmaantui jo marraskuussa niin voimallisena, että kaukalon rajaaman tilan lisäksi koko kenttä jäädytettiin. Meikäläinenkään ei hidastellut, vaan kaivoin luistimet jalkaan ja annoin liukua. Monesti lapsukaiset kentällä tulivat juttusille. Tyttöjen kanssa yriteltiin kolmosia ja piruetinpoikasia. Jonkun poikalapsen orastava miehisyys kesti sen, että autoin hänelle luistimet jalkaan. Taisi kaveri ensin nykäisi hihasta ja kysäistä apua. Sitä olisi taas tarjolla, kunhan talven odotus palkitaan pakkasilla ja lumentulolla.

Parvekkeella kumquat värjöttelee kuin odottaisi oikeita kesäkelejä. Eivät kehity kukat enää hedelmiksi, ei nouse uusia versoja. Harkitsen tässä etelän oloja kaipaavalle helpotusta. Olisko ratkaisuna siirto sisälle käytävän porrastasanteen ison ikkunan ääreen vai kuivuuko kasvi stressaantuneena äkkilämmöstä? Ehkä kuitenkin kannattaa yrittää. Pelastuisi edes yksi parvekekasvi lisää ottamaan kanssani vastaan uutta kevättä.

Villiviini on joka tapauksessa toinen. Se näet selvisi viime talven pikästä pakkaskaudesta ja röyhähti kesän mittaan niin muhkeaksi, että jokunen verso joutaisi häviämäänkin.

Marraskuussa leiskuu

2011-11-08T18:11:00.001+02:00

Kauppareissulla illansuussa kotinurkilla piti oikein pysähtyä, kun taivas esitti värikylläistä näytöstään. Turusta palatessa käsillä oli vain puhelin. Sen kamera sai sentään talteen nopeasti haalistuvan ihmeen.

Ihmeekseni näytös jatkui yhä, kun rahtasin kasseja autosta kotiin. Eteiseen jäivät kassit ja pussit pakasteineen, kun kiirehdin kaivamaan kaapista Nikonia. Siihen tallentui iltaruskon loppunäytös.

Itäisellä taivaalla häämötti kuu lähes täytenä. Mutta sillä suunnalla se jää piiloon, kun yritän sisältä kotoa tähyillä taivaalle.

Piiloon eivät ole koko kesänä jääneet kuvan pelakuut. Yhä ne mokomat ovat täydessä kukassa parvekkeella niin, että näkyvät hyvin sisältäkin. Hetken mietin aamulla, heitänkö koko hoidon jo roskiin. Enpä hennonnut. Ehkä minulla on tässä valmiina joulukukka!

Aurajoki, mon ami

2011-11-03T17:33:00.001+02:00

Kuinka ollakaan, yhä lämpimänä jatkuva sää veti kävelylle. Teki mieli nähdä, miltä rakas Aurajoki näyttää Vierunkosken vinkkelistä. Matkaa kuntakeskuksesta ei ole pitkästi, kuten kuvan horisontin kivitaloista huomaa. Kymppitie kohisee lähistöllä, mutta kosken partaalla liikenteen melu häviää veden kuohuihin. Niitä nimittäin löytyy aivan tämän suvannon alapuolelta.

Vieressä hiukan koskitunnelmaa melkein samasta paikasta, josta otin alkukuvan.

Muutaman lisäaskeleen päästä katsottuna alkoivat jo kunnon kuohut erottua. On eloa, on liikettä, on voimaa! Sitä ei kuitenkaan enää käytetä hyödyksi. Mutta rannan myllyrakennus seisoo yhä paikoillaan, tosin pahasti rapistuneena.

Veden liikkeen vangitseminen kameran otokseen on yksi niistä jutuista, joihin paneudun. Kaikki hyvät opit kesäiseltä Kuusamon-kuvakurssilta tuntuvat haihtuneen jälkiä jättämättä. On siis suostuttava kokeilemaan. Yrittelin jo hiukan, mutta kunnon tuloksia saa vielä odottaa.

Viimeinen kuva olkoon mukana kauniin sammaleen vuoksi. Aika luonnollisena värit toistuvat otoksessa, jos nyt realismia arvostaa. Pikku hiljaa irrottaudun tällaisesta dokumentoinnista. Olisi nääs tarkoitus oppia katsomaan toisin niin, että jälki näkyy kuvista.

Syksy lumoaa

2011-10-30T08:40:00.000+02:00

Näinä päivinä on riittänyt ihmeen aurinkoisia ja lämpimiä säitä. Lokakuu on päättymässä, mutta ulkona ei ole tietoakaan pakkasista puhumattakaan räntäsateista. Niinpä tututkin maisemat houkuttelevat uusiin kuvanottoihin. Eilinen näkymä todistakoon, kuinka auvoisena Aurajoki soljui kohti merta Liedon kirkonkylän kohdalla.

Viime tiistaina otin puhelimella talteen näkymän Turun Tähkäpuistosta. Se löytyy Henrikin kirkon edustalta Uudenmaantien varrelta. Tien toisella puolella levittäytyy laaja hautausmaa upeana puistona. Mainioita kävelypaikkoja niin kauan kuin jalat kantavat.

Ruskan keltavärejä pääsi ihailemaan Kaskentien kävelyosuudella. Kuvan paikasta vain noin kilometrin päässä kuhisee Turun kauppatori. Harvoin enää sinne tulee mennyksi. Toista oli niihin aikoihin, kun asuin vielä Aurajoen rannassa aivan kaupungin sydämessä.

Ken tästä käy...

2011-10-27T13:03:00.001+03:00

Ei sentään ole tarvinnut heittää kaikkea toivoa, vaikka totisena olen kulkenut paikallisen terveyskeskuksen ovista parin viime viikon kuluessa.

Itse asiassa huokaan helpotuksesta, että aivan kotinurkilta löytyy paikka, josta saa terveyspulmiinsa pikaisestikin apua. Päivystykseen pääsi sutjakasti, kun ensin varasin ajan puhelimitse eikä mitään tosi pahassa jamassa olevia autettavia ilmaantunut. Heidät tietysti olisi hoidettu oitis.

Pahaksi onneksi kroppani kuitenkin vallan säikähti troppia, joka virtsatievaivoihin ensin määrättiin. Ja siitäkös alkoi uusi rumba. Tänään vielä tarvitaan pikku homma yhteistyössä sairaanhoitajan kanssa, minkä jälkeen paluu arkeen alkanee. Eikä mikään tunnu autuaammalta juuri nyt, kun kurjat vaivat lupaavat olla kohta muisto vain.

Aamuinen, toinen tapaaminen nuoren lääkärin kanssa ja ne muutamat kerrat päivystyksen sairaanhoitajien kanssa ovat antaneet aiheen pohtia, kuinka kummassa olemme haksahtaneet rakentamaan terveydenhoitojärjestelmästä kahden kerroksen meininkiä, jossa ns. yksityinen puoli työterveyshuoltoineen kuorii kermat päältä ja sysää potilaan julkiselle puolelle heti, jos tilanne vaatii tehohoitoa tms.

Niinpä minä tarjoilen ruusuni reipasotteisille ja asiantunteville Härkätien kuntayhtymän sairaanhoitajille ja lääkäreille. Kuvan nappasin aamulla terveyskeskuksen pääoven viereiseltä piha-alueelta.

Tarkkailen seuraavissa vaaleissa ehdokkaiden näkemyksiä terveydenhoitojärjestelmästä. Ääntäni ei saa ehdokas, joka puuskuttaa yksityissairaaloiden ja lääkäriasemien vahvistamisen puolesta. Sanoisin paremminkin, että jo riittää. Jopa kaikkinaiset yksityiset sairausvakuutukset lisäävät yksityisillä lääkäriasemilla käyntejä vähäisistäkin syistä. Näin lapset aikuistuttuaan jatkavat toimintatapaa, johon vanhemmat ovat tulleet heidät totuttaneeksi. Hyvää on tavoiteltu, ohessa saatu myös mittavia haittoja.

Vaarallista kokea, vaikkei ihan Meriluodon malliin

2011-10-21T10:11:00.001+03:00

Olemattoman pienen kuvan nappasin nettikirjakaupasta, jonka listoilta löytyvät kaikki Aila Meriluodon teokset kuten tämä Vaarallista kokea Päiväkirja vuosilta 1953 - 1975 (WSOY 1996) (http://nadjankirjasto.blogspot.com/2009/07/aila-meriluoto-vaarallista-kokea.html). Olen makoillut sohvalla kirjan kanssa, jonka nimi osuvasti kuvaa viime päivien tuntemuksiani. Ihan pyytämättä ja yllättäen minuun nääs iski virtsatietulehdus. Eikä siinä riesaa vielä kylliksi, sillä torppi rupesi jylläämään kropassa ja aiheutti sen seitsemän sortin lisävaivoja. Tänään lopulta - tyttärentyttären lääkeasiantuntemuksen ansiosta - ymmärsin soittaa päivystykseen ja kertoa, että voin huonosti. Siihen loppui lääkekuuri. Saa nähdä, alkaako potilas toipua. Ja mitä mahtavat rakkopöpöt tehdä, jos ovat yhä henkitoreissaan?

Mutta pieniä ovat omat vaivani Helsingistä juuri tulleisiin uutisiin verrattuna: taas on löydetty tutulta rintasyöpä. Jo keväällä oireet olivat näkyvissä, mutta lääkäri ei "ehtinyt" ottaa ohutneulanäytettä. Nyt sitten shokkinopeasti leikkauspöydälle asti. Siinä sitä on totuttelemista niin itselle, läheisille kuin ystäville. Onneksi potilaalta ei puutu taistelutahtoa. Sen tueksi liitän kannustavia ajatuksia, että hoidot tepsisivät aiheuttamatta ylen määrin kurjia reaktioita. Ne jos mitkä olisivat kohtuuttoman vaarallisia kokea.

Tässäpä kongressi!

2011-10-18T09:45:00.001+03:00

Hyppysiini osui viikko sitten jo nimensä perusteella ällistyttävä kirja Futurologinen kongressi. Sen on kirjoittanut puolanjuutalainen, mutta katolisen kasvatuksen saanut Stanislaw Lem. 145-sivuinen opus ilmestyi 1971, suomeksi Riita Koiviston ja Kirsti Sirasten kätilöimänä 1978. Työ on tosiaan vaaatinut sellaista kielitaituruutta, että on ihan paikallaan verrata työtä synnyttämiseen. Aika, jota kirjassa eletään, tuottaa muun muassa uusia sanastokummajaisia, joille kääntäjät ovat hikoilleet suomenkielisiä vastineita.

Kirja oli kuulemma löytynyt Turun kaupunginkirjaston uumenista pitkällisen hakemisen tuloksena. Ei siis ihme, ettei kansipaperista ollut enää mitään jäljellä. Kansikuva löytyi Lemin virallisilta kotisvuilta.

Pari päivää luin outoa opusta pääsemättä kunnolla perille, mistä muusta on kyse kuin maapallon kammottavasta tulevaisuudesta. Sitä pohtimaan on Etelä-Amerikan Costaricanaan kutsuttu koolle futurologeja. Näitä sijoitetaan asumaan valtaisaan Hilton-hotelliin. Se sortuu tuota pikaa, ja onnekkaimmat (etuoikeutetut) piiloutuvat viemäriverkostoon rakennuksen alla. Sinne päätyvät myös kertoja Ijon Tichy, Lemin alter ego, ja professori Trottelreiner. Heille tapahtuu sittemmin aivan uskomattomia juttuja ruumiin jäädyttämisineen ja henkiin herättämisiseen kaukana tulevaisuudessa. Tai ei sittenkään "tapahdu", vaan Tichy pääsee tai joutuu mielikuvitukselliselle tripille. En pysynyt kärryillä kaikissa volteissa. Ihmekös tuo, kun Lemin älykkyysosamäärän tiedetään olleen 180 (http://muistot.hs.fi/muistokirjoitus/1640/stanislaw-lem). Minun osamääristäni ei ole tietoa. Aavistelen kuitenkin, etten hätyyttele Lemiä tällä tai muullakaan saralla...

Enempää en referoi kaoottisia, psykedelisiä tapahtumia, jotka osoittautuvat monikerroksisiksi harhoiksi. Hallitsemattoman suureksi paisunutta ihmiskuntaa, sen yksilöiden tajuntaa ja tunnetiloja näet säännellään erilaisin kemikaalein, että he sopeutuvat kyhjöttämään ahtaissa asumuksissaan, jos oikein muistan.

Kattava kuvaus kera lukukokemuksen löytyy blogista http://tavaus.blogspot.com/2010/02/stanislaw-lem-futurologinen-kongressi.html. Samaisesta blogista löytyy pitkä lista scifi-, huumori- ja muita kirjoja. Siksi toiseksi tämä Jaakko-niminen tamperelaisbloggaaja pitää ainakin yhtä muuta palstaa. Siinä hän tarjoilee itsestään paljastavia, kukkoileviakin tietoja kuvien kera, ei hassumpaa. Lieneekö sekin osa scifi-harrastajan imagoa?

Vincent River nähty - lopultakin!

2011-10-16T10:25:00.002+03:00

Vuosi sitten panin merkille, että Turun Kaupunginteatterin Sopukassa esitetään pienimuotoista brittinäytelmää, jota kriitikot ylistivät. Päätin mennä katsomaan ihmettä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Harvakseltaan tarjotut esitykset poistuivat ohjelmistosta, ennen kuin huomasinkaan. Näkemättä siis jäi. Katsastettuani nyt teatterin syysohjelmistoa, huomasin yllättyneenä, että esityshän on palannut näyttämölle. Eilen illalla klo 20 istuimme tanakasti katsomossa alakerran emännän kanssa. Alkamassa oli tulkinta Philip Ridleyn näytelmästä Vincent River. Kaupunginteatteri esittelee sen sivuillaan (http://www.turku.fi/public/default.aspx?nodeid=17675) näin:

- -Tämä nuorille(kin) suunnattu esitys kertoo jännityskertomuksen tavoin keski-ikäisen Anitan ja 17-vuotiaan nuorukaisen Jamien kohtaamisesta Lontoon East Endissä. Läheisen väkivaltainen kuolema pakottaa heidät käymään läpi traagisen tapahtuman, kulkemaan kohti hyväksyntää ja valoa. Vincent River on näytelmä seksuaali-identiteetin etsimisestä, asenteiden murtumisesta ja muutoksesta - rakkaudesta, joka on otettu pois.

Esityksen on ohjannut ja lavastanut Mikko Roiha, jonka töistä Turussa on viime vuosina nähty Pienin yhteinen jaettava sekä Juha. Näyttämöllä nähdään Tiina Weckström ja Markus Riuttu. Äänisuunnittelusta vastaa Sami Silén, videosuunnittelusta Mika Meskanen ja pukusuunnittelusta Taina Sivonen. Näytelmän on suomentanut Sami Parkkinen.

Philip Ridley

Philip Ridley on lontoolainen kuvataiteilija, kirjailija ja elokuvaohjaaja.

Philip Ridley on kirjoittanut viisi romaania, useita lastenkirjoja, viisi näytelmää sekä lisäksi viisi lasten ja nuortennäytelmää. Lisäksi hän on kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksia ja ohjannut kolme pitkää sekä yhden lyhytelokuvan. Hän on toistaiseksi ainoana taiteilijana voittanut Evening Standardin tulokaspalkinnon sekä elokuvaohjaajana (Most Promising Newcomer to British Film) että näytelmäkirjailijana (Most Promising Playwright Awards).

Philip Ridleyn tunnetuimpia näytelmiä ovat Dakota, Disney Killer, Maailmankaikkeuden nopein kello, sekä Vincent River, jotka kaikki on esitetty myös Suomessa. Hänen elokuvistaan tunnetuimpia ovat Lapsuuden loppu (Reflecting Skin) sekä The Passion of Darkly Noon.

- -

Kuvassa: oik. Markus Riuttu, Tiina Weckström; valokuva Mika Meskanen

Näyttelijät ovat tauotta ahtaalla lavalla koko puolitoista tuntisen rupeaman. Näyttämön taustakuvassa ajelehtivat harmaat pilvet. Ne värittyvät ja valostuvat tietyissä kohtauksissa, harmaantuvat uudestaan, kunnes vaihtuvat kiihkeästi sykkiviin värilaattoihin, auton valojen heijastuksiin, ahdistaviin valokentän kapeutumisiin...

Taustaa tuli seuratuksi, vaikken enää tarkasti muista, mitä siellä näkyi loppua kohden. Upea musiikki ei pelkästään tukenut näkymiä, vaan osallistui voimallisesti kummastakin näyttelijästä kumpuaviin tunteisiin.

Välillä minusta tuntui, kuin olisin ollut osallisena psykodraamassa, ellen peräti psykoterapiassa, josta psykiatri puuttui. Jamie potee kauhukokemustaan Vincent Riverin murhasta ja häväistyn ruumiin näkemisestä. Vincentin äiti Anita on täynnä kysymyksiä tapahtumista, joita hän ei mitenkään voi ymmärtää eikä myöskään hyväksyä mieleen hiipivää epäilystä poikansa homoudesta. Jamie tivaa tietoja Vincentistä, Anita poikansa kuolemasta. Kumpikin saa haluamaansa melkeinpä enemmän kuin kestävät.

Istuin katsomossa henkeäni pidätellen seuraamassa näyttelijöiden porautumista syvälle sisimpiin kipuihin. Miltei käsittämättömältä tuntui myös se, että kumpikin jaksoi näyttää oman murtumisensa ja jatkaa esitystä katkeamatta. Tiina Weckströmille sentään ohjaaja on sallinut pitkähköt jaksot lattiamakuulla Jamien suoltaessa kaikkein salaisimpia kokemuksiaan Vincentin kanssa. Esitän kunnioittavat kiitokseni kummallekin ja yhtä lailla koko tiimille.

Rankka, järkyttävä teksti - huikea tulkinta, totta tosiaan! Lauantai-illan kokemuksen liikahduttamana sanon vielä sen, että elävä esitys voittaa mennen tullen loikoilut kotisohvalla telkkaria töllöttäen. Kunpa en nyt kuulostaisi ylen hurskaalta tai jopa hurskastelevalta...

Perheidyllejä kuvina, kokemuksina ja tutkimuksen kohteina

2011-10-11T16:42:00.005+03:00

Syksy toi mökkiläisen ihmisten ilmoille jopa niin, että osallistuin tänään veteraaniopettajien peesissä näyttelyretkeen. Turun taidemuseossa on näet meneillään niin mittava ja mainittava Carl Larsson -näyttely (http://www.turuntaidemuseo.fi/carl_larsson2/), että kruununprinsessa Victoriakin seurueineen tutustui siihen taannoin Turku-visiitillään.

Oheiset kuvat löytyivät museon nettisivuilta; vieressä yläosa taiteilijan hyvin isokokoisesta omakuvasta, joka on lainassa Göteborgin taidemuseosta. On kuulemma tarvittu kolme täystoimista vuotta näyttelyn kokoamiseen.

Teoksiin pääsee tutustumaan heti museon alakerrassa. Ensimmäiseen saliin on ripustettu nuorena Ranskassa maalattuja teoksia. Siellä Larsson tapasi tulevan vaimonsakin maalauspuuhissa. Äkkirakastuminen lehahti kummassakin, eikä aikaakaan, kun pari jo avioitui. Ilmeisesti pääosin onnellinen perhe-elämä Sundbornin-kodissa Taalainmaalla tarjosi runsaasti aineksia niin maalauksiin kuin Karin-vaimolle omaperäiseen sisustamiseen.

Myös lasten ja omien vaatteidensa suunnittelijana kuvataiteilun jättänyt vaimo on ollut luomassa vapaata - ei enää korsettia! - elämisen tyylisuuntaa. Sitä jatkaa ja varioi nykyään muun muassa Ikea huonekaluissaan. Larssonien kodista on runsaasti kuvia sekä ulkoa puutarhasta että talon sisältä. Monissa kuvissa näkyy myös perheen lapsia kuten tässä Ehtojen luku -maalauksessa.

Ison perheen elättämisessä ovat olleet avuksi lukuisat kirjojen kuvitukset ja julkiset työt. Niistä on tarjolla komeita esimerkkejä.
Useat Larssonin työt ovat tuttuakin tutumpia kirjojen sivuilta. Mutta sitä en tiennyt, että hän on kuvittanut myös Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset. Pitääpä joskus kirjastossa katsoa, ovatko kuvat sittenkin tuttuja. Myös Larssonin innostus japanilaiseen puupiirrostaiteeseen näkynee sekin kuvituksissa yhtä lailla kuin maalauksissa.

Muuten: kuulin kiinnostavan kommentin Japanista: myös pohjoismainen taide on tarjonnut vaikutteita kauas itään. Suorastaan siltaa Suomen ja Japanin välille rakensi Kaii Higashiyama (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaii_Higashiyama). Hänen maalauksiaan on ollut esillä ainakin Tampereella ja Helsingissä. Helpoimmin esimerkiksi Matka valkeaan yöhön -teoksia voi katsella netissä.

Eikä tässä kaikki, sillä iltaa tuli istutuksi Liedon Vanhalinnan entisessä navetassa kuuntelemassa kahta "Liedon yliopiston" Studia generalia -luentoa lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Oma tytär, tutkimusjohtaja Hanna Lagström, oli ensin äänessä ja esitteli, mitä mittavaa Turun yliopiston Lapsi- ja nuorisotutkimuksen keskus aiheesta puuhaa.

Toisena valotti kokemuksiaan isänä toimittaja-kirjailija Roope Lipasti. Neljän lapsen kanssa kasvaminen on tuottanut melkoisen asiantuntemuksen, onhan vanhin lapsi jo 15-vuotias. Esitykset täydensivät toisiaan: ensin kuultiin yleisiä näköaloja, sitten mainioita arkikokemuksia. Niitä täydensivät Anton Lipastin piirrokset. Alkutaival antaa aihetta uskoa, että poikaa odottaa menestys taiteilijana. Tuskin hän kuitenkaan etenee Carl Larssonin idyllien suuntaan, ainakaan nyt nähtyjen kuvien perusteella:

Tarjolla oli myös valikoima pojan taidokkaita sarjakuvia seinäripustuksena. Melkoinen tekijä!

Outo leffa piti otteessa

2011-10-08T16:20:00.001+03:00

Perjantai-ilta tiheni katsoessa Miten vietin... viime kesänä -elokuvaa, jonka tallensin YLE Teemalta viime keskiviikkona. Jo suomenkielinen nimi on niin kumma, että sitä piti tavata moneen otteeseen. Silti sen unohti saman tien. Moni muukin kuuluu ihmetelleen niin paljon, että oli perännyt Ylestä, onko nimi kirjoitettu oikein. Ehkä suomentaja on tavoitellut nimeen häivähdystä leffan kahdesta toisilleen monin tavoin vieraasta henkilöstä, mene tiedä. Joka tapauksessa elokuva teki vaikutuksen, kuten eräs FB-tuttukin ennalta vakuutti. Kopioin tähän kuvien kera vielä sen, mitä netistä löytyy :

Miten vietin... viime kesänä (Как я провёл этим летом 'Kak ya provyol etim letom') on venäläinen elokuva, joka on valmistunut vuonna 2000. Sen ohjasi Aleksei Popogrebski, ja kaksi sen pääosanäyttelijää palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla.
Elokuva kertoo kahdesta miehestä Pavel ja Sergei, jotka työskentelevät Jäämeren saaressa sääasemalla. Pavel saa vakavan viestin mantereelta mutta ei uskalla kertoa sitä Sergeille, joka on ollut kalassa viestin tullessa. Eristyneisyys ajaa miehet mielenhäiriön partaalle tässä scifi-tyylisessä, Stalkerin tunnelmia huokuvassa elokuvassa.
Elokuva on kuvattu pääasiassa Valkarkain sääasemalla Tšuktšimerellä Venäjän arktisilla alueilla.

Pavel on tulokas sääasemalla eikä osaa hoitaa hommia täsmällisesti. Hän kulkee töissään musiikkiluurit korvilla, pelaa sotapelejä tietokoneella. Sen kanssa Sergei on melko avuton. Nuoren ja keski-ikäisen miehen kokemusten erot hahmottuvat hissukseen: nuori mies elää fiktiota ja tuntee hymiöt, jotka keskikäiselle paikan veteraanille ovat oudon maailman ilmiöitä. Mies elää reaalitodellisuutta ainakin leffan esitetyssä nykyisyydessä. Pavel ei pääse karkuun kovia olosuhteita luureihinsa tai tietokonepeleihinsä, sillä pala palalta häneen tarttuu yksityiskohtia Sergein niukoista kertomuksista siitä, kuinka ihmisiä on joutunut jääkarhujen hampaisiin, huoltoalukset ovat juuttuneet jäihin. Itse hän huomaa radioaktiivisuuden lisääntymisen säähavintokojeessa. Häntä kammottavat mursunliha-ateria, Sergein kiukunpuuskat, kun Pavel jää kiinni hutiloinnista. Yhteydet mantereelle hoituvat radiolla. Sieltä kaukaa tulee myös sähke Sergein perheen menehtymisestä lento-onnettomuudessa, eikä Pavel kykene kertomaan asiaa Sergeille. Hän jää kiemurtelemaan tietonsa kanssa.

Seuraa piinaavia kohtauksia, joissa katsoja samastuu Pavelin tuskaan. Tämä jää yksin hoitamaan sääasemaa, kun Sergei lähtee veneellä pyytämään nieriää. Saalista perataan yhdessä Sergein opastuksella. Seuraa toinenkin, kolmen päivän kalareissu. Se on liikaa Pavelille, jota mantereelta vaaditaan hakemaan Sergei äkkiä radion ääreen.

Yötä myöten pohdin, miten Pavelin jalkapatikkataival Länsilaguunille olisi ymmärrettävä. Katsoja näkee Pavelin vaivaisena pisteenä musertavan suuressa maisemassa. Kauhu kasvaa. Pavel näkee tai hallusinoi vuoren rinteellä maahan syösyneen lentokoneen romun. Sen vierestä hän huomaa jääkarhun jälkiä ja näkeekin kohta ison, yksinäisen vaeltajan. Poika säntää kauhissaan pakoon, osuu hylättyyn rakennukseen, saa miten kuten tulen viritetyksi - ja joko kuvittelee tai tosiaan huomaa Sergein pyssyineen lähestyvän. Poika on kuin sotapeliensä uhri, joita hän itse rennosti ammuskeli tietokoneruudullaan. Hän on kurjassa kunnossa, psykoosissakin. Sergei tosiaan löytää hänet ja tuo veneellä sääasemalle. Seuraa lisää vainoharhaisuutta. Kalat ja radioaktiivisuus liittyvät toisiinsa. Kumpikin mies saa ison annoksen säteilyä. Lopulta kuitenkin pelastusalus saapuu, psykoosi väistyy, lääkärinapu on ulottuvilla. Mutta Sergei jää yksin asemalle Pavel katsoessa surkeana hänen peräänsä. Jäädä vai lähteä? Lopun uhkeat panoraamat värejään vaihtavasta maisemasta virittävät katsojan uskomaan luonnon ikiaikaisuuteen ja sen rinnalla ihmisen vähäpätöisyyteen kaikkine murheineen.

Toistan tapahtumien kulkua näinkin tarkasti, kun en saa kiinni siitä leffan tasosta, joka minua kaiken aikaa askarruttaa. Ehkä kyse on fiktiossa ja reaalitodellisuudessa elämisen vertailusta. Tai paremminkin siitä, mitä taitoja pohjoisen kovat luonnonolot vaativat ihmiseltä. Pavelilla ei ole niitä taitoja eikä hän sellaisia taida oppiakaan. Hän vie sääasemalta mukanaan kauhistuttavia kokemuksia, joista voi kirjoittaa menestysteoksen. Hän on kukaties tullutkin kesäksi sääasemalle hankkimaan aineistoa kirjaansa, kuten eräs tietty Sergein repliikki leffan alkupuolelta ironisesti vihjaa. Että semmoisia turisteja tieteellisen datan pitkän linjan kerääjät saavat vaivoikseen. Ja jotain inhimillisen kosketuksen kauneudesta häilyy kuitenkin mielessäni, kun ajattelen näiden kahden miehen karua yhdessä oloa kaukana muista ihmisistä.

Ei mikään kaunis juttu

2011-10-06T08:25:00.002+03:00

Kesän mittaan on totisena tullut tarkatuksi märkää sokkelia. Sadevesiäkään ei enää aikoihin ole päästetty tynnyreihin ja niistä vuotamaan yli laidan mökin perustuksiin. Tilapäisviritys auttakoon yhä, kunnes asianmukainen poisto toteutetaan ojituksena kauas rakennuksesta.

Useat yhteydenotot rakentajaan eivät ole tuottaneet tulosta: hän toteaa vain, että taitaa sokkeli imeä maasta kosteutta. Niinpä! Mutta miksi kummassa maa on ylen märkä rakennuksen alla? No asia selvisi pohjatutkimuksella: salaojat puuttuvat tykkänään...

Pahimmassa kohdassa sähkökaapeli uppoaa maahan - suojaamattomana, kuten kuvasta näkyy. Usean sadepäivän jälkeen kosteus ulottuu hirsirajaan!

Tuloksena on jo sammalkasvua sokkelissa, mikä myös hiukan hymyilyttää, kun olen kovasti kaivannut sammaleiden elpymistä maastossa talon lähettyvillä.

Eilen sitten tapasin asianajajan reklamaation tekoa varten. Selvä se, että salaojat on saatava. Samaan kaivantoon vedetään omat putket sadevesien kuljettamiseksi etäälle talosta.

Muutakin moitittavaa mökistä löytyi. Listaa lisäsivät muun muassa ilmanvaihtoventtiilien, talotikkaiden ja sähkökaapelin suojauksen puute. Jääkööt muut rikkeet tässä maininnatta. Turkulaisasianajaja, alun alkaen rakennusinsinööri, äimisteli myös kunnan rakennustarkastuksen löysiä otteita. Edes rakennuslupakuvat eivät olisi kelvanneet sellaisinaan Turussa, saati se, ettei luvassa vaadittua pohjatarkastusta ennen rungon pystytystä ole pidetty. Enkä myöskään saanut lopputarkastuslausuntoon liitettyä puutelistaa.

Lopuksi vielä yksi kummasteltava kuva. Katsopa tarkkaan, niin havaitset, mikä on tehty piirustusten vastaisesti.

Kangenmiekkaa ja suppareita

2011-10-01T20:08:00.000+03:00

Tänään koitti se päivä, jolloin ei ensimmäiseksi rynnätty raivaushommiin, vaan painuttiin ihan toisaalle. Pitkin kesää kangasteli mielessä, mikä ihme paikka on Kangenmiekka. Nimi näkyy tutulla tiellä viittoina, mutta tällä kertaa edes nettihaku ei tarjoa selvennystä kummaan nimeen. Geokätkentä, kartat ja retkeily mainitaan (ks. esim. http://www.kuhankuono.fi/fi/reitit-ja-opasteet/). Reitin varrella tavattu paikallinen maanomistajakin pyöritteli päätään osaamatta tarjota selitystä nimelle - ja tarjosi vinkkejä suppilovahveropaikoista.

Lampia ei näistä maisemista puutu. Ainakin isoimmat ovat syntyneet soranoton seurauksena. Missähän vaiheessa vettä on alkanut kaivannosta siprahdella? Ja käykö päinsä yhä kaapia soraa, vaikka vettä jo tulvisi? Näitä jäin miettimään, kun reitin varrelta löytyi järven kokoinen alue rannoillaan pari huvilaa.

Hiekkaranta levittäytyy kuin Rivieralla ikään. Komeat huvilat kuuluvat erään sorayrityksen omistajaveljeksille. He ovat kuulemma järjestäneet alueella muun muassa triathlon-kisoja. Näin kertoili se sienestämästä tavattu maanomistaja, jonka metsät rajoittuvat äveriäiden veljesten maihin.

Tässä toisen veljen aurinkoista rantaa. Huvila lymyää männikössä. Vettä tekojärvessä on parin metrin syvyydeltä. Veljesten huviloita yhdistää hietakannas, jonka toisellakin puolella levittäytyy vesi. Eikä näy yhtään mökkiä, saati huvilaa!

Vahdon ja Nousiaisten metsiä halkovat isot, runsasvetiset ojat, sillä alue on perin soista. Kuvan mökki löytyi Käärmelähteen tuntumasta lammen rannalta, josta tumma vesi virtaa ojaa pitkin ties minne. Melkeinpä lampi kuin on lampi on saanut rannoilleen mökin, joskus useita kuten se Turtan lampi, jonka yhdessä rantamökissä istun kirjoittamassa.

Paikoin Kangenmiekan reittipolku kulki mehevissä sammalikoissa. Suppilovahveroita löytyi miltei polulta. Tuli sentään otetuksi tyhjä kori matkaan sienten varalta, eikä suotta. Melkoisen satsin keräsin, vaikken suuremmin suppiksia etsinyt.Oli paljon muutakin katseltavaa kuten kukkivat lieot ja hienot jäkäliköt. Taukopaikoissakin tuli viihdytyksi. Ei siis ihme, että alle kymmenen kilometrin matkaan hupeni neljä tuntia.

Raivaushommat tehty - mitä seuraavaksi?

2011-09-27T10:40:00.000+03:00

Tässä vielä kertaalleen kekoa, joka tuli mammutinluina kerätyksi "perämetsästä". Nyt kiinnostaa kovasti se, miten putsattu ja raivattu alue puskee uutta kasvua. Pöheikköjä en hevin päästä valtaamaan uudestaan alaa, en myöskään suosi koivuja. Mutta havupuita vaalin.

Voi olla, että jo muutamassa vuodessa kuvan paikka on viehättävä pihametsä, jossa pääsee mukavasti kuljeskelemaan poluilla. Enää eivät vanhat rangot muljahtele jalkojen alla - eivät myöskään ravitse metsänpohjaa, niin kuin kai tarkoitus on ollut. Saa nähdä, riittääkö maaperässä puhtia yhtä komeisiin vuosikasvuihin kuin viime keväänä. Erityisesti rantametsiköt lihoivat ihan silmissä. Tätä aluetta en osannut silloin vielä niin tarkkaan katsella, kun enimpiä havupuita haittasivat valtaisat pajupuskat tai koivupöheiköt.

Kuvan havupolkua sopii hämmästellä. Sen paikalta löytyi puita ja puskia raivattaessa melko syvä ja leveä oja. Itse asiassa ojia on ollut kolme, sillä tämä sekä toinen haara yhtyivät isompaan laskuojaan, joka jo alkukesästä salaojitettiin ja peitettiin. Tälle tehtiin havunoksista pohjalle perinteinen salaojitus. Päälle alettiin kärrätä oksien silppuja sitä mukaa, kun niitä vesurilla, sittemmin myös silppurilla syntyi. Ensi keväänä viimeistään tässä kulkee oikea polku kohti lammen rantaa.

Kuusten katveessa lymyää toinen ojanhaara. Se on tarkoitus säilyttää tässä näkyvältä osaltaan. Oja alkaa kuin tyhjästä naapurin rajalta. Sinne kauas passaa nyt kärrätä haravointijätteitä, kun siivosin pöheiköt pois näkymiä haittaamasta.

Oikeassa reunassa viheriöi lahjaksi saatu valkokukkainen rhodo. Istutin sen puutarhurin ohjeiden mukaisesti kohopenkkiin ja odotan, että se kasvaa yhtä suureksi kuin lahjan antajien valtaisa rodo kuusten alla Siuntiossa. Tämänkin paikan pitäisi olla mitä suotuisin suokasville. Kun pihatöihin päästään uudestaan näinä viikkoina, kaivinkoneyrittäjä on vannonut varjelevansa visusti tätä ensimmäistä istutusta.

Toukokuusta uutterasti kukkineille pelakuille on kohta sanottava hyvästit. Tuskin kykenen niistä edes yhtä hoitamaan kevääseen asti ja saamaan pistokkaita. Paras lienee taas ostaa purkkeihin isoiksi kasvatetut ja kukkivat pelakuut. Sitten onkin jo aika hakea tyynyt takaisin tuoleihin, että päästään nauttimaan ulkoruokailusta ja hyvässä lykyssä myös kaunistuneesta pihanäkymästä.

Klapitanssia

2011-09-25T09:15:00.000+03:00

Kuva tarjoaa selityksen sille, etten viikkoon ole saanut toimeksi juttua näille sivuille. On meinaan riittänyt mökillä puusouvia.

Kirves pölkyllä juoruaa, etten suinkaan minä olen se varsinainen työn sankari, vaan pelkkä apulainen. Työ jatkuu vielä tovin, kunhan on ensin ostettu ainakin leka ja kiiloja. Loput hakattavat ovat nääs niin järeitä pölkkyjä, ettei niihin yleiskirves pysty. Ehkä jo huomenna loputkin kalpit on tanssitettu kuivumaan. Tulevina vuosina kelpaa sitten verottaa komeita tapuleita katostensa alta.

Tarkkaan katsoessa kuvasta huomaa taustalla myös sekalaisia rankoja. Ne ovat minun perämetsästä keräilemiäni takavuosien hakkuujätteitä, jotka ovat kuin mammutin luita maastossa. On siellä isot kasat myös pajupöheikköjen jätteitä. Niistä kummastakaan läjästä ei ole hyötykäyttöön. Kärrätään pois silmistä sopivaan paikkaan - missähän sekin lienee? Homman hoitaa kaivinkoneyrittäjä, kunhan ehtii muilta kiireiltään meikäläisten töihin. Pikapuoliin mökkiläisen sopii sanoa: Tervetuloa talvi!

Kuka tunnistais?

2011-09-17T20:17:00.000+03:00

Metsänraivaajan tielle osui kummia sieniä. Niistä ei saa selkoa, vaikka kuinka plaraisi kolmea mainiota sieniopasta. On katsottu valmuskat, kynsikkäät, seitikit, tympöset ja ties mitkä malikat. Hapero se tuskin on.

Siispä pyydän apua: Mikä se vois olla? Onko syötävä, ehkä jopa herkullinen? Vai pääseekö maistaja hengestään? Heti vai pikku hiljaa hivuttamalla?

Tuntomerkeistä sen verran, että heltat ovat vaaleat, jalka suomuinen ja vaalea, paikoin hieman rusahtava. Ei sukkaa eikä rengasta. Nuorena lakki nupussa, mutta näyttää aukeavan kasvun edetessä. Ja viihtyy ryppäänä yhtä lailla kuin yksinäisenä sojottajana.

Valtaisan kuusen kanto näyttää tarjonneen mukavat olosuhteet koko poppoolle. Yksi sen edustaja häämöttää kuvan vasemmassa alanurkassa. Lakin lierit ovat jo levällään, keskellä yhä näkyvissä kupu.

Muuten: valokuvausta ja tunnistamista varten poimitut pari sientä lennähtivät jo takaisin metsään. Sienisoosiin kelpuutin vain puolukkamättään vierustasta yllättäen löytyneet suppilovahverot.

Mahdollinen tulevaisuus?

2011-09-15T09:20:00.001+03:00

Turussa piipahdan tämän tästä senioritalossa nimeltä Saga Kaskenniitty (http://www.ruissalosaatio.fi/saga-senioritalot/kaskenniitty-turku). Pikku hiljaa alkaa vahvistua ajatus siitä, että ennen pitkää voisi heivata ison omistusasunnon ja siirtyä hyyryläiseksi palvelujen äärelle. Eipä tarvitsisi kärvistellä tuulessa ja sateessa kotiovea aukoessa, kun hissuttelisi rollaattorinsa (?) kanssa lämmintä käytävää pitkin kotiin asti. Näin olen nähnyt monien tekevän, vaikka siitä rollaattoriin nojailusta olen ihmeissäni.

Ateriansa voisi joskus käydä syömässä alakerran ravintolassa, jos raha ei tekisi tiukkaa. Varsinainen ravintolan puoli on kuvasta näkymättömissä. Liikuntakykyisimmät istahtavatkin mielellään ikään kuin omiin oloihinsa viherkasvien katveeseen. Rehevät köynnökset ovat aitoja viiniviikunoita. Ne mokomat kasvavat vauhdikkaasti kuin Jaakko ja herneenvarsi -sadun köynnös.

Löytyypä A-siivestä myös veden solinaa. Istuinryhmiä löytyy tältäkin alueelta. Etenkin talvisaikaan voisi päästä mukavaan kesätunnelmaan kuljeskelemalla ympäriinsä vehreässä keitaassa.

Toisesta A-siiven laidasta löytyy lattiaa vaikka tanssimiseen. Useimmiten tuolirivit peittävät alueen, sillä ainakin hartaushetkiä pidetään tässä paikassa. Joskus taas siellä kuuluvat kuorot harjoittelevan. Biljardipöytä löytyy sekin, mutta hiukan etäämpänä ikkunoiden edessä.

Hulppeat ovat puitteet, mikä ei estä vinoilemisia. Olen nääs kuullut, että asuessa tuntuu kuin reissasi loistoristeilijällä kohti Tuonelaa. Ja kerroksethan aukeavat tarkkailuun Philadelphia-tyypin vankiloiden tapaan! Viime vuosien Kakola-kierroksilla satunnaiset kävijätkin ovat saaneet tuntumaa moiseen.

Mutta viimeistään asunnon ikkunoista aukeva näkymä hälventää synkät mietteet vankilasta. Hyvää on sekin, että omilla tolpillaan liikkuva pääsee talosta sutjakasti sekä isoon lähikauppaan että torille, kaikkien turkulaisten ikiomaan hermokeskukseen.

Oi yön pimeyttä!

2011-09-11T10:41:00.001+03:00

Elokuun lämpimänä yönä näin pitkästä aikaa kuun täytenä sähkövalojen häiritsemättä. Silloin otin Nikonilla useita kuvia eri säädöin. Niistä en nyt välitä mainita, koska pimeässä ne osuivat, mihin sattuu. Otsalamppu olisi auttanut asiaa, vaan eipä ollut mukana.

Eilis-iltana oli taas lähes täysikuu ja taivas pilvetön. Mutta, mutta: oli myös sen verran kylmää, etten saanut lähdetyksi hyppysiäni palelluttamaan. Siispä tarjoilen tämän verran myöhässä elokuisia tunnelmakuvia.

Lampeen päilyi silloin kiehtovia heijastuksia. Hiukan epätarkkanakin kuva kertoo, kuinka öinen valoilmiö muuttaa maisemaa.

Lisää maagista tunnelmaa kuun kumotukseen syntyy, kun ihmettä tarkkailee kuusten takaa. Päiväeläjälle oudot oliot liikkuivat yössä, sillä rannan tuntumassa hiippaillessani pääni ohi suhahti jokin iso otus. Ehkä huuhkaja, sillä lepakkoa isommalta lentäjä tuntui.

Pelotta kuitenkin jatkoin kuvapuuhiani. Nyt tuumaan, että ennen pitkää rantaan löytyy myös penkki, jolta käsin voi vaikka pitkällään tiirailla tähtiä taivaalla ja kuulostella öisiä lentäjiä. Hyvältä tuntuu myös se, että pimeässä kuhkijalle turva on lähellä.

Kanto kasvattaa

2011-09-09T15:08:00.002+03:00

Metsätöissä oppii. Kun riittävästi hyörii ja perkaa pusikkoa, tarjoutuvat komeat kannot tarkasteltaviksi. Pikku metsikössäni ne tuntuvat olevan kuin ruokapöytiä puolukkavarvikolle. Ensi alkuun vain muutama varpu työntyy lahoavan kannon rakosista kohti pöydän keskustaa.

Vaivihkaa varpujoukko vahvistuu. Se kurkottelee jo kantotasannetta lähes laidasta laitaan.

Lopulta varvikko peittää kannon miltei kauttaaltaan. Eikä aikaakaan, kun kannosta muistuttaa enää pullea mätäs. Sen kruununa voi hyvin olla mustikkaakin ja ilman muuta mehevää sammalta. Niin että taas kerran toistuu se, kuinka yhden kuolema antaa toiselle tai toisille elämän.

Häivähdys keijujen karkeloista?

2011-09-03T14:08:00.000+03:00

Aamulla varhain perämetsän puut juorusivat öisistä puuhista oksillaan. Niille oli pölähtänyt parvi liehuhelmoja äänettömään tanssiin. Tanssin hulmahduksista oli yhä jäljellä seitti siellä, toinen täällä, kun hiippailin kamera hyppysissä mänty männyltä halki piskuisen metsän. Höyhenenkeveitä pukuja kastehelmikoristein erotti vielä yhdeksältä, mutta itse tanssijat samoin kuin pukujen kutojat lymysivät jo piiloissaan. Kunpa eivät olisi juhlan tiimellyksessä nauttineet maasta työntyvää, huumaavan punaista houkutinta. Sen vaikutuksesta matka jatkuisi ties vaikka maahisten maanalaisen maailman ääriin. Eikä uusista tanssiaisista perämetsän puissa olisi aikoihin toivoa.

Kuvattomasta kuvallista kertomusta

2011-09-01T10:43:00.003+03:00

Eilen jo piti näyttää kuvina, mitä lammella tapahtui. Mutta tietokone teki tenän: tungin korttia tiettyyn kohtaan kuten ennenkin - turhaan. Kone ei ollut moksiskaan, kuvat kumminkin tallessa muistikortilla ja näkyvissä kamerassa. Että tulikin jätetyksi kaapeli mökille! Niinpä yritän liittää pari kuvaa tuonnempana tähän purkaukseen. Ja tässä sitten ensimmäinen otos, mökiltä mukaan liitettynä.

Ostin näet hirvikärpästen torjuntaan verkkoanorakin Erätukusta hintaan 10,90 euroa. On siinä hirvikärpäsillä yrittämistä, kun verkkovaate kattaa ihmisen koko yläkropan. Kaulan kohdalta löytyy vetoketju, jonka voi kiskaista auki, jos ahdistaa. Tänään luin lehdestä, että näihin aikoihin kuoriutuvat hirvikärpäset etsivät uusia isäntiä koon ja tummuuden perusteella. Kannattaa lähteä metsään valkoisissa hynttyissä, kun ei koolleen voi mitään. Ehkä joskus tulee myös kokeilluksi sukkahousuja pankkirosvon tapaan päässä kuten Tuulikki. Ainakin varaan mökille passelit varusteet niille, jotka eivät vielä ole kokeneet hirvikärpästen pörräämistä niskavilloissaan. Sienimetsään on näet päästävä, samoin puolukkaan, vaikka puolukkasato ei ihan vielä ole kypsää.

Toinen juttu on se, miten pitäisi suhtautua susiin. Niitä kuuluu majailevan yhä vahvistunut lauma Nousiaisten metsissä. Jopa kahteen otteeseen sudet ovat napanneet koiran läheisen Turtan tilan pihalta. Mökki muuten sijaitsee suurimman Turtan lammen rannalla... Vielä en osaa pelätä susia, kunpa ei tarvitsisi oppiakaan. Onneksi en omista koiraa. Naapurissa vahtii tätä kulmakuntaa muhkea belgianpaimenkoira. Omistaja tarkkailee käärmeitä, etteivät ne pääse puraisemaan uskollista ystävää. Kuinka suuri olisikaan suru, jos susihukka nappaisi otuksen.

Toisenkin susijutun kuulin vastikään lähitalon isännältä, kun hän kävi tyhjentämässä jätevesisäiliön. Viime viikolla eräänä aamuna hänen emäntänsä oli katsellut ikkunasta pellolle ja ihmetellyt, kurkiko se siellä liikuskelee. Mutta kun otuksesta erottui korva ja toinenkin, oli pakko huomata, että kyse oli ihan muusta kuin linnusta. Kaikessa rauhassa otus, joka tosiaan osoittautui sudeksi, nautiskeli peura-ateriaa. Sittemmin toinen viljelijä osui kyntöhommissa samaan paikkaan ja korjasi raadon loput pois traktorin tieltä. Ihmisiä sudet eivät kuulemma ole hätyytelleet, ainakaan vielä. Sietääpä silti varautua siihen, mistä Vanski kommentissaan kertoo: susia voi ilmestyä pihaan asti öiseen aikaan.

Jos onnistun jälkikäteen liittämään tähän blogijuttuun pari eilen napattua kuvaa, näytän, mikä vaarattoman oloinen parvi lammella kiinnitti huomiota. Melkoinen parvi isoiksi kasvaneita sorsanpoikia siellä äänteli, pulikoi ja väliin huilaili isoilla kivillä. Taisi porukka olla muuttopuuhissa. Ehkä uistinvidan seasta löytyi sopivasti myös syötävää.

Metsä kutsuu, hirvikärpänen karkottaa

2011-08-27T17:09:00.002+03:00

Muutaman sadan metrin päässä mökkipihasta löytyy helppokulkuista metsää. Siellä maasta nousee jos jonkinlaisia sieniä, vaikka viikkoon ei ole satanut kunnolla. Poutasää tuntuu lisänneen myös niskavilloihin änkeäviä hirvikärpäsiä, joista jo viime sunnuntaina saatiin Sirkun kanssa esimakua.

Tämänpäiväinen sieniretki jäi lyhyeksi, kun piti lähteä kiusanhenkiä karkuun. Satoa kertyi kumminkin muutaman aterian verran. Ei siis äkkiseltään mitään semmoista kuin Tuulikilla, joka sai pyykkikorillisen herkkutatteja.

Yhä löytyi jokunen kantarelli, moni tosin nuutuneena. Ei niitä nouse, ellei sada. Viimeksi eräs sienestäjä vinkkasi mustista torvisienistä, joiden kasvupaikkaa taas yritin etsiä, turhaan. Jahka saan päähäni harsolakin, jatkan etsintöjä. Taitaa olla tarpeen odottaa myös sateita ennen uusia sienireissuja, vaikka muun muassa lampaankääpiä oli yksi ojanpenkka valkoisenaan.

Iltapäivä vierähti sienikirjaa lukiessa. Tämän kuvan kaunottaria en silti tunne, tuskin ovat ruokasieniä. Hartaasti katselin kuvia osterivinokkaista, mainioista herkuista, joita en tiedä koskaan metsässä nähneeni saati keränneeni. Olisi aika oppia tunnistamaan, etten kävele suotta ohi.

Kehnäsienen tunnen, muutaman löysin. Näistä sienistä muistan aina erään entisen työtoverin, joka vasta kotona sieniaterian jälkeen alkoi epäillä syöneensä suippulakkisia seitikkejä kehnäsieninä. Toimen naisena hän suursiivosi huushollin, valmisti perheelleen muita kuin sieniaterioita pakastimeen ja - oli valmis kuolemaan. Päivittäin hän raportoi tilanteestaan, kunnes parin piinaviikon jälkeen seurasi yleinen helpotuksen huokaus: kehnäsieninä kerätyt olivat olleet kehnäsieniä eivätkä mitään myrkkyseitikkejä. Näin se tragedia heilahti komediaksi, täyttä draamaa kaiken kaikkiaan.

Pian metsä kutsuu keräämään sienten lisäksi puolukoita. Ensimmäiset maistiaiset nappaan mukaani talvikotiin jo huomenna omasta perämetsästä. Vuosia sitten kaadettujen isojen puiden kannoissa helottaa punaisenaan marjasato. Tuskin siitä riittää talvenvaraksi, alkupalaksi hyvinkin. Alla kameran kanssa saalistaneen otos aamun metsäreissulta. Viikko sitten eräs paikallinen mies opasti, että näin vähiin puolukoihin ei tarvitse tyytyä, jos uskaltaa lähteä kunnon marjamaille niihin Nousiaisten metsiin, joissa sudetkin viihtyvät. Taitaa jäädä minulta menemättä. Ahneellahan on tunnetusti nolo loppu.

Terveiset Teiskosta

2011-08-24T14:16:00.001+03:00

Pari hiljaista elokuun lopun päivää tuli vietetyksi Teiskon Paarlahden saaressa, jonne jo vuosikymmeniä olen matkannut ainakin kerran kesässä. Muistaakseni ensi kertaa visiitti toteutui näin myöhäisessä vaiheessa kesää. Sää suosi hienoisesta sateesta huolimatta. Tyyntä iltaa saattoi istua kuistilla, kun ylle puettiin lämpimiä vaatteita. Tara-koira nautti illasta ihmisten tapaan ja nukkui lopulta villapeittoon käärittynä.

Kaikkialla oli hiljaista. Muiden huviloiden väkeä ei enää näkynyt, ei kuulunut. Mutta kuikkapariskunta viipyili saaren tuntumassa. Toinen linnuista suuntasi matkansa kohti länttä eilen illansuussa. Olisipa ollut mukana iso kamera! Canon Ixuksen zoom teki kuitenkin parhaansa, ja sain talteen muutaman otoksen matkanteosta.

Enimmäkseen kuvasin ihmeellisiä vesi- ja taivasnäkymiä. Niistä tässä esimerkit eilisillalta ja tältä usvaiselta aamulta.

Vielä yksi kuva hetkestä, jolloin olin juuri noussut uimasta. Vesi väreili niin lumoavasti, että askelsin saunan portaita uudestaan veteen ja kipaisin äkkiä ylös virittämään kameraa. Hiukan myöhästyin, sillä kauneimmat veden väreilyt olivat jo vaimenneet.

Noidankehä koulukaverin kertomana

2011-08-16T09:40:00.002+03:00

Jo kymmenen vuotta sitten Otava julkaisi Sirkka-Liisa Sassin romaanin Noidankehä, jota minä olen hissuksiin lukenut vasta nyt. Jokin on jarruttanut tarttumista kirjaan, vaikka siitä on puhuttu koulukaverienkin kesken. Sirkka-Liisa näet tuli alkujaan tutuksi rinnakkaisluokalta. Silloin hänet tunnettiin sukunimeltään Krapinojana.

Romaanin yli 400 tiheää sivua uuvuttivat aika ajoin lukijansa, mutta tarjosivat samalla kummaa kontrastia mökkiympäristön raivaustöihin. Sirkka-Liisan oma elämä on tarjonnut ainekset tarinaan. Siitä käy ilmi skolioottisen selän pitkälle ulottuva varjo, kyttyrä. Se muokkaa naiseksi varttuvan tytön käsityksiä itsestään. Se vaatii kaiken aikaa huomiota niin, että se työntyy etualalle kaikissa kokemuksissa ja vääristää suhteita muihin ihmisiin. Itsetarkkailu on kokopäiväpuuhaa. Selän kierous tuntuu tuottavan narsistisen persoonallisuuden, kuten romaanin Lisa itsestään huomaa.

Suvi Ahola arvioi teoksen Helsingin Sanomissa 28.4.2001 otsikolla Selkänsä suulas vanki (http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Selk%C3%A4ns%C3%A4+suulas+vanki/HS20010428SI1KU017sl) ja mainitsee muun muassa:

Noidankehä on omaelämäkerrallisena tarinana vetävä ja dramaattinen: kyllä Sass kertoja ja kielen käyttäjä on. Välillä tajunnanvirtamainen proosa oikein huikaisee, ja teräskoukut, enkelinsiivet ja Berliinin muuri ovat hauskoja metaforia.

Kasvu tylyssä perheessä ja skolioosin varjostama nuoruus etenevät vuoroon kertojan myöhemmän elämän kanssa.

Keino toimii, mutta siitä huolimatta tarina on kerta kaikkiaan liian yksityiskohtainen, holtiton ja laaja.

_ _

Sairaan naisen kasvukertomukseen rinnastuu hänen menestyvän miehensä monelta osin päinvastainen tarina: vastuunkantajasta tulee avuton, ottajasta jätetty.

_ _

Välillä melkein unohtuu, miksi tämäkin kirja kai loppujen lopuksi tehtiin: että ihminen vapautuisi ruumiistaan, palaisi sitten siihen takaisin ja lähtisi vihdoinkin liikkeelle elämässään.

Tiedä, vaikka Sirkka-Liisa olisikin kirjansa kirjoittamalla päässyt liikkeelle. Hänethän tunnetaan sekä kuvataiteilijana että laulujen kirjoittajana ja säveltäjänä. Jo kouluvuosina hän erottui muista taiteilijan olemuksellaan. Olen ollut läsnä muutamissa hänen lauluilloissaan ja -konserteissaan, joista varsinkin Riisutut roolit (http://www.youtube.com/watch?v=EHFP2wH2YII) riipaisi kuulijaansa. Upeita lauluja, koskettavia tulkintoja!

Radioamatöörin apulaisena

2011-08-13T21:09:00.000+03:00

Iltapäivän antenniurakka huipentui siihen, kun vielä saunan jälkeen pääsin avustajaksi. Itse radioamatööri potee korkeanpaikan kammoa, joten apulainen otti ja kiipesi katolle sitomaan kaapelia tankoonsa. Pitkät helmat tuskin hulmahtivat, kun homma oli jo hoidettu.

Näin muhkea - ja kallis! - antenni kohoaa nyt vajan päädystä. Oli siinä taas palapeliä kerrakseen. Sain aika ajoin pidellä osia, vaikken täysin tajunnut syntymässä olleen laitteen hienouksia. Onni oli suuri, kun sen toiminta ylitti odotukset. Näin työkalu- ja puuvaja koheni ihan uuteen käyttöön.

Tänään päästään pilvettömässä säässä vielä ihmettelemään täysikuuta. Sen karttumista olen yksikseni seuraillut jo kolmena iltana. Tähdetkin näkyvät täkäläisessä elokuun pimeydessä, jota eivät katu- tai muutkaan valot saastuta. Viime yönä kuitenkin katselin tyytyväisenä naapurin ikkunasta puiden lomitse tuikkivaa vähäistä valoa. Meitä oli siis muutama hereillä saman lammen rannalla vielä puolilta öin.

Valmiina pajusotaan

2011-08-10T20:57:00.001+03:00

Tuhdit aseet on hankittu, mutta hyökkäys pajunversoja vastaan odotuttaa, kunnes saan tilannearvion puutarhurilta ensi sunnuntaina. On alkanut hiukan hirvittää myrkyn käyttö. Eilen nääs kaupassa myyjä, joka kertoi olevansa kemian insinööriopiskelija, painotti, ettei Roundup ole lainkaan niin kevyt juttu kuin usein luullaan. Kannattaa ilman muuta varustautua paitsi suojakäsineillä ja pitkähihaisella paidalla myös hengityssuojaimella, pitkillä housuilla ja saappailla. Eikä sitten myrkkyä saa päästää vesistöön! Mikä vahinko, ettei uistinvitaa pääse häätämään myrkyllä... On vain jatkettava kitkemistä. Lampihommaan tuli apu märkäpuvusta. Tänään kiskoin vitakasvustoja toista tuntia, eikä yksikään vesikirppu yltänyt nahkaani näykkimään.

Mutta viereisen kuvan pajupöheikköön auttaa ensihätään vain raivaussaksien ja vesurin roima käyttö. Jahka sitten uutta versoa pukkaa, sen vihreitä lehtiä voi yrittää täsmäsumuttein valella myrkyllä, kun sattuu sopivan tyyni sää.

Tarkoitus on visusti varjella sekä marjamättäitä että havupuiden taimia. Olisi perin juurin hullua puolihuolimattomasti tuhota männyn tai kuusen taimia, joita urakalla olen pelastanut tukehtumasta paju- ja koivupöheikköön. Viimeisestä kuvasta näkyy, kuinka ahtaalla mäntyparka on valtavan pajupuskan sisässä.

Minusta on alkanut tuntua, että havupuiden taimet moikkaavat meikäläistä kuin kaveriaan. Sen verran pitkään pelastusoperaatio on jo jatkunut. Jokunen nurkka tontilta odottaa vielä raivaussaksi- ja sahahyökkäystä. Sitten voi ruveta seurailemaan, mitä väljässä maastossa puiden ympärillä alkaa tapahtua. Hyvässä lykyssä näkyy muitakin nelijalkaisia kuin rusakko. Olen jo erottanut pikkulammen rantahiekassa peuran sorkkien jälkiä. Susiakin Nousiaisten metsissä elää. Niitä en kumminkaan välittäisi nähdä silmästä silmään.

Pyörällä pääsee joelle

2011-08-07T21:06:00.000+03:00

Mökkiläinen huilailee viikonloppua talvikodissa niin, että alkoi jo pitkästyttää. Niinpä alakerran emännän seurassa hyppäsin minäkin illan tullen pyörän selkään, eka kertaa koko kesänä. Aiheeksi löytyi tarkistaa, joko riippusilta on korjattu ajokuntoon. Olihan se. Yli pääsi entistä tukevammin. Piti kumminkin hidastella, että ehti katsastaa jokinäkymää: rauhallista, kaunista kuin juuri ennen sadetta.

Tältä Aurajoki näytti iltakuudelta ylävirtaan Liedon kirkonkylän kohdalla. Kirkko peittyy ouitten taakse kuvan oikeaan yläkulman. Kuvat puhelimen kameralla otettuja.

Ihailtavaa löytyi peltoaukeiltakin, sillä kypsä ja tanakkavartinen vehnä levittäytyy lähes silmänkantamattomiin. Jos poutaa piisaa, puimakoneet pörräävät tuota pikaa pelloilla. Tällaisia näkymiä ei mökkimaisemissa näe. Siellä on se lampi sekä metsää ja pajupusikoita, joiden kimpussa olen ahertanut jo pitkään Siitä aiheesta lisää tuonnempana.

Tampereellakin tapahtuu

2011-08-04T09:09:00.007+03:00

Tiistaina 2.8. suuntasin auton nokan kohti Kangasalaa. Sieltä löytyi kaveri illan teatterikeikalle. Jo kauan sitten hommasin liput Tampereen teatterikesään kutsuttuun ja Frenckell-näyttämöllä nähtyyn Jyväskylän kaupunginteatterin Yötarinoita-esitykseen (http://www.jyvaskyla.fi/kaupunginteatteri/naytelmat/yotarinoita). Keskisuomalaisuus kiinnostaa. Itse tarinoista en lippuja tilatessani tiennyt mitään. Vasta teatterissa selvisi, että kyse on unettomuudesta. Kuvat löytyvät Jyväskylän kaupunginteatterin omilta sivuilta.

No, valinta osui nappiin ainakin aiheen puolesta, sillä poden vähäunisuutta, ellen ajoittain peräti unettomuutta. Olisin voinut toimia yhtenä näytelmätekstiin aineksia antaneena, jos joku olisi huomannut kysyä. Teksti näet pohjautui sekä tutkimuksiin että haastatteluihin.

Keskisuomalaisen kriitikko Maiju Salmi pohtii ihmeissään 28.1.2011 esi-illan vaikutelmiaan:

Yötarinoita on kummallinen näytelmä, kummallinen myönteisessä mielessä. En ikinä olisi uskonut, että unettomien lähettämistä kirjoituksista koottu näytelmäteksti riittäisi kantamaan (väliaikoineen) kahden ja puolen tunnin mittaista esitystä. Niin kuitenkin kävi. Katsomossa ei tullut puutunut olo, vaikka esityksestä puuttuivat klassiset draaman kaaret, kliimaksit ja loppuratkaisut.

Näytelmä koostui yksittäisistä episodeista, tarinoista, joiden pohjalta kaupunginteatterin näyttelijä Anneli Karppinen oli tehnyt käsikirjoituksen. Sekä käsikirjoitus että Anssi Valtosen sovitus ja ohjaus osoittautuivat ilmeisen toimiviksi.

Olen samaa mieltä Salmen kanssa. Lisäksi taas kerran huomasin, kuinka yksinkertaisen etevästi näyttämö tilana osataan hyödyntää ja kuinka taiten näyttelijät muuntuvat hahmosta toiseen. En havainnut yleisön kosiskelua, en musiikilla koristelua. Kun joku lauloi tai muuten soi, ääni rakensi olennaisesti kohtausta. Siksi toiseksi Yötarinat tarjosi sellaistakin tietoa, jota minulla ei ollut, vaikka aiheen parissa olen jonkin verran askarrellut. Siis näimme hiukan semmoisen valistusnäytelmän kuin joskus takavuosikymmeninä. Mutta aiheen käsitelytapa osoittautui niin tuoreeksi ja monipuoliseksi, että me kaksi vanhaa naista otimme mielihyvin vatsaan sen, mitä meille tarjottiin. Jaksoimme jopa jatkaa juttua aiheesta vielä pitkälle yöhön, kun takaisin Kangasalle päästiin. Sitten nukuttiin makeasti aamuun asti.

Maalari ja toinenkin taloa maalasi

2011-08-01T11:38:00.000+03:00

Ahkeruus majailee taas mökkimaisemissa, kun kaksi uutteraa nuorta ilmestyi eilen paikalle valmiina tarttumaan maalisuteihin. Ei viikkoakaan ilman talkooväkeä, kelpaa tässä aterioita tarjoilla! Viimeksi täällä huhkittiin varaston portaitten teossa ja puskasavotassa. Ja minä se viihdyn hyvin tupahommissa tämmöisinä päivinä.

Eilen kaksikko sai pohjan yltympäriinsä suojatuksi noin neljässä tunnissa. Tänään sama tiimi jatkaa sutimista väri-Vinhalla. Sen verran työ tuntuu verottavan voimia, ettei enää näin parin tunnin rupeaman jälkeen juttu luista niin kuin ensi alkuun. Aukinaisesta ikkunasta kuulen vain sudin suihketta ja väliin vähäistä kolinaa, kun sutia kastetaan maaliin. Liekö myös haju vaientanut maalarit, koska tunnen maalin lemahduksen sisään asti?

Kohta on aika kutsua maalarit tupaan ansaitulle atrialle. Saa nähdä, malttavatko jäädä ruokaperäsille edes puoleksi tunniksi.

Taas mukana Crusell-tapahtumissa

2011-07-30T13:43:00.001+03:00

Torstait ovat toivoa täynnä. Niin myös viime torstaina, kun meitä neljää naista, luokkakavereita muuten, tuli noutamaan uljas kapteeni komealla paatilla Ruissalon rannasta. Veneen kokka suunnattiin kohti Uuttakaupunkia kuten useana vuonna aiemminkin juuri näin Crusell-viikolla. Muita samaan porukkaan kuuluvia saapui autoilla osallistumaan sekä kolmikymmenvuotista olemassaoloaan juhlivaan tapahtumaan että meidän koulukaveriporukan ilonpitoon. Sen on Ugissa tehnyt mahdolliseksi voimakaksikko ja samalla aviopari, jonka kumpikin osapuoli sai 1950-luvulla tuhtia koulusivistystä "meidän" luokassa TSYKssä, siis Turun suomalaisessa yhteiskoulussa.

Sade oli torstain annista se, mikä tuli pyytämättä ja yllättäen. Pitkään hyvin palvelleet sandaalinikin irvistävät nyt, kun joutuivat kaiken iltapäivää ja iltaa likoamaan ylenpalttisessa märkyydessä. Ei auttanut, vaikka nakkasin kengät syrjään ja tallustelin paljain jaloin. Saman tekivät myös juhlakonsertin väliaikatarjoilun hoitajat: VIP-vieraille katettu teltta likosi lammikossa, jossa lätsyttelivät kahvinkaatajat paljasjaloin. Kahvinjuojat korkokenkineen saivat tyytyä sateenvarjon suojaan, elleivät mielineet lammikkoon telttakatoksen alle.

Lämmintä piisasi, niin ettei sentään kukaan palellut sen paremmin ulkona kuin sisällä Vanhassa kirkossa. Se oli ääriään myöten täynnä torstain pääkonsertissa, jonka jännittävin sävellys kuultiin loppuosassa. Tarkoitan Minna Leinosen teosta Pheme klarinetille ja ääninauhalle. Siitä tarkkakorvainen saattoi hauskasti hahmottaa kaupunkilaisen päivärytmin vaihtuvine puhauksineen. Puupuhallin sävytti ja tarkensi kokonaisuutta. Tämäkin sävellys oli yksi juhlavuoden tilausteoksista. Kuva lienee viime vuodelta, vaikka se löytyy nettisivulta (http://uusikaupunki.fi/template_1.asp?id=390&startdepth=0), joka esittelee tämän juhlavuoden ohjelmistoa.

Crusell-viikon torstain ilmaistapahtumassa kokoonnutaan linnanvalleille Vanhan kirkon tuntumaan. Musiikkiantina tarjolla oli nyt iskelmiä, merisotapoikien orkesteria, gambialaisia rytmejä ym. Yleisö istuskelee ennakkoon varaamillaan paikoilla tai seisoskelee siellä, mistä tilaa löytyy. Mukaan varataan syötävää ja juotavaa. Meidän piknik hoidettiin jo ennakkoon sisätiloissa, kun näytti siltä, että sade olisi laimentanut liiaksi jopa ruuat. Mutta ihme tapahtui: sade taukosi. Lyhtyjen yötä voitiin viettää parisen tuntia ilman jatkuvaa vedentuloa. Kuivaa ei silti ollut!

Hauskinta oli silloin, kun gambialaiset - kaikki Suomesa asuvia! - houkuttelivat yleisöä tanssimaan kuin afrikkalaiset ikään. Sinne meitä paineli iso joukko, kunhan alku-ujoudesta oli selvitty. Yksi orkesterista toimi esitanssijana, jota me muut matkimme.

Musiikki soi yhä, kun ennen puoltayötä poistuimme paikalta. Hyvää tuuria riitti veneeseen asti, sillä kuulimme sateen ropinaa lähes saman tien, kun rakentelimme yösijoja veneen hytteihin. Uni palkitsi, kun punkkaan asti ehti.

Kangasalan suuri poika muistelee

2011-07-30T12:36:00.001+03:00

Eilisen illan myöhäisinä hetkinä lopettelin Aulis Aarnion omaelämäkerran lukemisen (http://www.kolumbus.fi/aulis.aarnio/fin/). Sain Vastahankaan-kirjan suositusten kera lainaksi taannoin Kangasalla käydessäni. Nyt voin sen hyvillä mielin palauttaa tulevalla Tampereen teatterikesäreissullani. Paha juttu, etten tänä kesänä päässyt Kangasalan Ramppi-teatteriin, vaikka yritystä ei puuttunut. Jäi siis näkemättä Aarnion uusin näytelmä. Sen tilalle tuli kirja, jonka kansikuvasta avautuu puhutteleva näkymä Kuohunharjulta Vesijärvelle. Tämmöisiä maisemia Aarnio katseli lapsuudenkotinsa pihalta. Lähes omilta ne yhä tuntuvat minustakin, vaikka muutin pois Kangasalta kahdeksan vuotta sitten.

Paljon muutakin tuttua kirja tarjoaa lukijalle, joka itsekin on päässyt opintielle vaatimattomista oloista. Kiehtovaa, suorastaan kansatieteellistä tarkkuutta löysin 40-luvun kuvauksista. Monet lähes unohtamani pula-aikaisen kotityön kuvaukset palasivat mieleen, sillä myös minun äitini uurasti perunajauhojen ja siirapin teossa yhtä lailla kuin saippuankeitossa. Aarnio ei välttele myöskään kipeitten tuntemusten tarkastelua. Niihin antaa aihetta leppymättömän kiukkuinen Ida-mummo. Mutta tämän toiminta saa myös ymmärtävää taustoitusta, samoin isoisän ja omien vanhempien vaiheiden kuvaus. Oikeusoppinut osaa kuvata läheisiään heidän omista lähtökohdistaan käsin.

Elämänvaiheiden selkeä jäsentely ja notkea kieli ovat merkittäviä kirjan ansioita: lukija pysyy vaivatta mukana oli sitten kyse perhekuvioista, opiskeluista, ystävyyssuhteista, tiedemiehenä etenemisestä tai romaanien ja näytelmien kirjoittamisesta. Aarnio osoittaa lahjakkuutensa lisäksi uskomatonta uutteruutta.

Vesa Karonen arvosteli Aarnion muistelmat Helsingin Sanomissa 7.4.2009 otsikolla Maalaisäijän matka herrojen pöytiin. Karosen tavoin koen kirjan tärkeäksi, sillä se näyttää yksityiskohtaisesti, kuinka Suomessa sotien tauottua koulutus tarjosi yhä useammalle väylän oppineisuuteen, määrätietoisen ja sitkeän Aarnion kohdalla jopa kansainvälisesti tunnustettuun huippututkijoiden joukkoon. Aarnion isälle sellainen ei vielä ollut mahdollista.

Laituriekskursio

2011-07-26T19:41:00.001+03:00

Piti lähteä kauas meren saareen asti katsastamaan laituria. Melkoisen pelin vävy olikin hankkinut paikkaan, jota ei voi mitenkään sanoa helpoksi. Kovat tuulet painavat ulapalta, talvella jäät ryskyttävät. Monta laituria talvet ovat jo vieneet mennessään takavuosikymmeninä. Tämä viimeisin on vakaasti sijoillaan yhden talvikoettelemuksen jäljiltä ja meinaa kuulemma pysyä tulevinakin talvina.

Tämmöinen ponttonilaituri mukautuu mukavasti veden korkeusvaihteluihin. Niitä riittää myös mökkilammella, muttei muita kuvan komistuksen vaivoja. Ei murjo myrskyaalto eivätkä jäämassat paina, kun lammen pinta-alaa lienee vain 70 m x 100 m. Niinpä vävy ehdottaa, että hommaisin omilla puutolpillaan seisovan laiturin, jolle voisi rakentaa myös kaiteen toiseen laitaan ja tietysti uimaportaat laiturin päähän. Pikkuisen nyt mietityttää, miltä semmoinen rakennelma näyttäisi matalan veden aikaan. Ettei vain portailta joutuisi tekemään jonkin sortin pellehyppyä veteen päästäkseen....

Toistaiseksi toimin kuin kuvan Tirri-neiti. Painelen rannasta veteen turhia tuumailematta. Näillä hellelukemilla lammessa tulee polskituksi pari kolmekin kertaa päivässä. Vesi on tuntuvasti viileämpää kuin ilma, muttei sentään niin viileää kuin merellä. Siellä olisi tainnut jäädä uimatta ilman laituria. Mutta kun portailta pääsi sujauttamaan itsensä veteen, homma tuli hoidetuksi. On kuitenkin myönnettävä, että lempeisiin lampiuinteihin tottuneena uiminen aallokossa jäi pikaiseen käännökseen.

Kesäpäivää Kangasalla

2011-07-17T18:55:00.001+03:00

Tuli taannoin postiluukusta kaunis kortti, jolla ystävä Kangasalta kutsui minutkin 17.7. lounaalle Ilkon kurssikeskuksen Wanhaan huvilaan . Hiukan ynnättyäni arvasin syyn: 75-vuotissynttärit. Keskikesä tarjoaa oivat raamit juhlaan, jota myös sää suosi. Pitkäjärven korkealle jyrkänteelle sata vuotta sitten rakennettu metsästysmaja, sittemmin Tampereen seurakuntien omakseen hankkima ja kurssikeskuksi muuttama, oli elämys, jota piti lähteä kokemaan Liedosta asti. Kymmenien Kangasalan-vuosieni aikana en, ihme ja kumma, siellä tullut käyneeksi. Niinpä nyt nautin yhtä lailla seurustelusta, tarjoilusta kuin ympäristön tutkailusta. Pahaksi onneksi kamerat olivat kotona, ja kännykkästäkin virta uuvahti yhden kuvan jälkeen. Nappaamatta jäi uljas näkymä Pitkäjärvelle, mutta Ilkon kurssikeskuksen sivuilta (http://www.ilkko.fi/) löytyy siitä pari komeata kuvaa.

Päivän toinen mainittava tapahtuma näkyi jo telkkariuutisten urheiluosuudessa. Kangasalla näet melottiin jo toistaa päivää Suomen mestaruuksista. Käväisin paikalla, koska perhettä pyörii edelleen melontakuvioissa. Liitän tyttären kameralla otettuja kuvia mukaan, jahka saan niitä käyttööni. Että tämmöisiä kesäpäiviä Kangasalta löytyy.

Anne Rikala, Suomen mestari 500 metrillä, valmiina kanootin punnitukseen.

Tässä porukassa taitaa melaa pyörittää myös nuorin tyttärentytär, vastikään naisten sarjaan siirtyneenä. Melontakuvat Hanna Lagströmin.

Saalis

2011-07-14T17:58:00.000+03:00

Vaaleanpunainen kummajainen ilmestyy aika ajoin mökkilampeen. Pienoisen kehittelytyön tuloksena varusteet saatiin kohdalleen: on lelukaupasta ostettu pikku vene, urheilukaupasta löytynyt pötkylä, muinoin melojien tarpeisiin virkattu lakki, etelän rantalomille hommatut uimatossut, Lapin hangille hankitut aurinkolasit ja kaiken kruununa vielä hiihtäjän varusteista kerrasto.

Duunin nimi on vesikasvien perkaus. Heinä- tai mikä lie vita lykkää uutta kasvustoa, mutta meikätyttö varusteineen vastustaa sen juurtumista. Saalista tulee muutakin kuin vitaa - ei sentään haukia tai muita veden petoja, vaan muinaisten puiden kappaleita. Ja kuinka ollakaan, jouduin itsekin saaliiksi: vedessä vaanii paljasta nahkaa jokin semmoinen ötökkä, jonka puremat ehtivät rokottaa kinttuni ja käsivarteni punaisenkirjavia näppyjä täyteen, ennen kuin älysin suojautua. Nyt työ jatkuu alusvaatteissa. Niitä sopii ötököiden pureskella, kunhan jättävät hipiäni rauhaan.

Keski-Suomen leppeitä maisemia

2011-07-11T10:32:00.003+03:00

Kuusamosta runsas viikko sitten palatessa Kuusaankoski Laukaalla tarjosi reissun viimeiset virtaavan veden elämykset. Alkukuva näyttää maisemaa helteisen lauantaiaamun hiljaisuutena. Yhä on näkyvissä uittoa ohjanneita rakennelmia, vaikka tukkeja ei enää koskessa solu kuin ehkä satunnaisesti. Pikku hiljaa heräilevän rantakahvilan parkkipaikallakaan ei vielä ollut muita autoja, kun sinne omani pysäköin. Hyppysissä Canonin Ixus olin valmis kierrokseen.

Kasvi- ja maisemakuvauskurssin oppeja piti yrittää toteuttaa myös pokkarilla. Ihan nappiin ei onnistunut päivänkakkaroiden kuvaus, sillä taustan taivas on palanut puhki. Olisi pitänyt miinustaa EV-lukemaa. Ihanalta kukkaketo silti näyttää. Kuvaa kelpaa katsella talven synkeinä päivinä...

Runsaasta kuvasadosta valitsin tähän vain yhden koskiostoksen. Siinä näkyy, kuinka paikka kaikin puolin tarjoaa kävijöille ihmeteltävää. Rohkeimmat pääsevät laskettelemaan kuohujen seassa ja miettimään, kuinka kummassa muinaiset tukkijätkät ovat voineet pysyä tukilla pystyssä kuohuvassa virrassa. Tuskin joka äijä edes yritti, mutta taitavimmat niittivät mainetta ihailtuina mestarismiehinä.

Nettilähteen mukaan (http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=17848&lan=fi) Keitele-Päijänne -kanavareitille sijoittuva Kuusaankoski on neljän kyläkunnan Pellosniemen, Petruman, Haapavatian ja Laukkavirran yhteinen rajapaikka. Kosken ylittää niskalta maantiesilta, alajuoksulta rautatiesilta. Ensimmäinen maantiesilta kosken yli rakennettiin jo vuonna 1844, nykyinen teräspalkkisilta on 1930-luvulta. Kuusaankosken rannoilla on ollut teollista toimintaa jo kauan aikaa. Itärannalla sijaitsi vesimylly ja länsirannalla Varjolan mylly sahalaitoksineen. Koskessa oli myös uittorännejä ja itärannalla punatiilinen sähkölaitos. Vain sähkölaitos on yhä nähtävissä näistä rakenteista Kuusaankosken maisemassa. Kosken rannalla on ollut myös runsaasti rakennuksia, joissa toimi kahviloita, sahalaitos ja tukkimiesten asuntoja. Kosken länsipuolella sijaitsevat Varjolan ja Kummun talot sekä Kuusaan nuorisoseuran talo.

Varjolan talo 2.7.2011

Kukahdus Kuusamosta

2011-07-04T12:26:00.011+03:00

Viime viikko vierähti Kuusamossa Oulangan kansallispuiston maisemissa, joissa kameralle löytyi kosolti käyttöä. Koko matkan aiheena näet oli hankkia oppia kasvi- ja maisemakuvauksesta ammattivalokuvaajan Paavo Hamusen (www.paavohamunen.com) opastuksella. Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopisto ilmoitteli jo talvella Kamera-lehdessä tästä kurssista, jolle oitis ilmoittauduin. Koulutuspäällikkö Kari Kantola oli tiiviisti ryhmän mukana ja osoittautui hänkin valokuvauksessa melkoiseksi ammattilaiseksi.

Viime tiistaina puolilta päivin 14 osallistujan kokoinen porukka löysi toisensa Kuusamon keskustaan perustetusta Hannun jäljet -luontokuvakeskuksesta (www.hannuhautala.fi). Hautalan 70-vuotispäivien kunniaksi koottu näyttely katsottiin tarkkaan, ennen kuin köröteltiin letkana Oulangan tutkimusasemalle majoittumaan. Vielä samana iltana päästiin tosi toimiin läheisellä suolla, jolla tosin tikankontit jo olivat ohittamassa kukintaansa. Mutta olenpa nyt nähnyt näitäkin harvinaisuuksia omassa kasvuympäristössään. Myös kulleroita löytyi, moni aivan hehkeänä, kuten lähikuvaharjoitelmani todistaa.

Samalla iltareissulla tuli tutkituksi kääpiä. Kuvan koivu toimii vielä jonkin aikaa niiden ravintolana, kunnes vihonviimeisetkin tähteet häviävät lahotettuina maahan.

Keskiviikkona tehtiin koko päivän retki Oulankajoen kanjoniin ja päästiin kuvaamaan maisemia. Esimerkkikuva on otettu laadukkaalla Nikonin makro-objektiivilla zoomaten. Kuvauspaikka sijaitsee korkealla jokiuoman yläpuolella, vaikka sitä ei ehkä kuvasta huomaa.

Viimeinen kuva on yöretkeltä Kitkajoelle. Ensin kuvattiin jyrkänteeltä laajaa maisemaa laskevan auringon valossa. Puolen tunnin piilossa olon jälkeen nähtiin taas auringon pilkistävän sieltä, minne se vastikään oli painunut. Oli taas oiva hetki kuvata.

Aamulla neljän aikoihin päästiin toiseen ja samalla yön viimeiseen kohteeseen Kitkajoen Myllykoskelle tutkimaan, miten veden liikkeen saisi vangituksi kameraan. Minä olen vielä kuvaajana niin noviisi, etten alkuunkaan osannut säätää aukkoa ja sen myötä valotusta niin kuin moni muu. Niinpä kuva on kyllä tarkka eikä sommittelukaan ole ihan pielessä, mutta tulos on kovin realistinen.Tietyin asetuksin kuohut tallentuvat vauhtia korostaen niin, että yksittäiset tyrskyjen piirteet sulautuvat lennokkaisiin pyyhkäisyihin. Sellaisia sai nähdäkseen perjantaiaamupäivän sessiossa, kun kaikki toivat pari omaa kuvaansa Paavon ja samalla koko porukan arvioitavaksi. Erinomaista katsottavaa ja kuultavaa! Yksi kurssilaisista, Anna-Liisa Pirhonen, julkaisee kuviaan myös omassa nettigalleriassaan (http://www.annie.galleria.fi/kuvat/), johon tutustumista suosittelen lämpimästi.

Mainiot, työntäyteiset päivät askarruttavat edelleen. Iso kamerani, se Nikon D90, sopii nyt entistä paremmin hyppysiin, kun rupean syynäämään, mitä kasveja mökkitontilta löytyy. Ennen reissua jo huomasin heinikosta komean maariankämmekän. Mitähän muita harvinaisuuksia lammen tuntumasta löytyneekään...

Vihta se vasta koetteli

2011-06-25T15:00:00.001+03:00

Juhannus 2011 alkaa olla muisto vain. Talvikotiin mökiltä palattuani huomaan juhannuksen kuvista sen, minkä kuvan tilanteessakin havaitsin: vihdan sitominen perinteiseen tapaan on päässyt ruostumaan. Kauan sitten opin vihdanteosta yhtä ja toista tarpeellista eräältä tosi osaajalta Teiskossa. Mutta kun vuosia on kulunut lähes parikymmentä edellisestä yrityksestä, pitäisi treenata, että saisin taas aikaan nätisti koossa pysyvän vihdan. Jospa sitoisin tusinan verran kunnon vihtoja tulevan talven tarpeisiin! Harjoitushan se kuuluu tekevän mestarin. Siksi toiseksi koivupusikkokin harvenisi edes hiukan, kun joutuisin kaatamaan nuoria koivuja. Sitten vasta voisin riipiä sopivan satsin lehdeksiä vihtoja/vastoja varten. Lisäksi sidoksiin tarvitaan maasta sojottavia nuoria koivuja, jotka kestävät taittumatta sekä lehtien karsimisen että varren aisaamisen ja norjaksi vääntämisen. Latvan lehdet jätetään tupsuksi, kun sidos pujotetaan vihdaksien läpi ja kiristetään lehdettömän osan ympärille käteen sopivasti. Oikea taituri osaa vielä sitaista lenkin, josta vihdan voi ripustaa vaikkapa kuivumaan.

Kasvua, kukintaa - juhannusta!

2011-06-22T22:03:00.001+03:00

Mökkitontilla kasvaa puita monenmoisia. Eniten ällistyttää nuorten mäntyjen varttuminen. Ovat melkoisia hujoppeja, tämän vuotistakin pituuskasvua yli puoli metriä. Tiheiköksi tiivistynyt nuoriso joutuu huomenna harvennettavaksi. Samanlaisia pöheikköjä löytyy vielä pari lisää. Ei siis metsurilta lopu työ ihan heti.

Hikisen duunin perään viimeistään juhannusaattona lämpiää sauna. Eikä tarvitse vihta-aineksia etsiskellä kissojen ja koirien kanssa, kun oma perämettä (!) lykkää koivua kiusaksi asti. Muuta harvennusta kuin vihtaoksien keräilyä en näille paikoin suunnittele ennen ensi vuotta.

Horsmatkin jo aloittelevat kukkimistaan näissä etelän maisemissa. On runsasta ja rehevää, mutta tuskin lämmintä lähipäivinä. Myrskyäkin luvassa. Satoi tai paistoi, juhlitaan jussia, kun kerran on se aika vuodesta. Koreaa käännöstä kohti pimeneviä iltoja ja sydänkesän täyteyttä!

Yksin

2011-06-19T11:30:00.001+03:00

Aamulla varhain käyskentelin yksikseni kaikessa rauhassa mökkilammen rannalla ja ihmettelin toista yksinäistä: linnunpoikanen näytti orvolta ilman muuta poikuetta ja emoa. Mutta eipä lapsukaisella näyttänyt olevan mitään hätää. Ei minullakaan.

Mitähän lienee linnunpoikanen aistinut naapurin suihkulähteen solinasta ja veden väreilystä? Mökkilammella on runsaan viikon ollut tällainenkin ihme. Liikkuva vesi kuulemma häätää ajanoloon lammesta vesikasveja. Siksi moinen järjestely. Taitaapa hankkeessa hiukan olla mukana myös silmän ja korvan ilon tavoittelua. Kelpaa minullekin.
Naapuri kertoi myös tutkituttaneensa lammen veden: ulosteperäisiä bakteereja löytyi! Taannoin toinen naapuri tunnusti tyhjentäneensä jätevesitankkia pari vuotta sitten yhden kerran ojaan, joka laskee lampeen. Vasta pahasti tehtyään hän sai tietää, ettei pohjavesi- tai muihinkaan lampiin lasketa jätevesiä... Millä ilveellä lammen saisi taas puhtaaksi?

Pihapiirissä odotti ja odottaa vielä pitkään työmaa, joka ei ihan vielä silmää hivele. Aikoinaan talousmetsän hoitotarpeisiin kaivettuja ojia nääs riittää täytettäväksi. Eilisen puunkaadon jäljiltä on taas isot kasat oksia odottamassa silppuamista, kun polttourakkaan en tohdi ryhtyä. Jätteet palautetaan takaisin luonnon kiertoon. Samalla vähin erin saadaan tasamaata pihan laidoillekin. Kuvassa näkyy se pätkä, joka alkaa palvella hakkuujätteiden hautuumaana. Valkoisena kummajaisena häämöttää ylhäällä keskellä salaojaputken umpeen teipattu pää. Avonainen toinen pää suojattiin verkolla, etteivät sammakot tai mitkään muutkaan jänistä pienemmät otukset ottaisi maja- tai suojapaikakseen pitkää putkea. Vielä ennen juhannusta koko salaojitettu komeus peitetään kaivinkoneen voimin, ellei mitään äkkinäistä muutosta ilmaannu yrittäjän programmiin.

Minun programmiini on ilmaantunut sellainen iso muutos, että pystyn tekemään blogitekstit kuvineen kaikkineen mökiltä. Suuri apu on vastikään kunnolla asennetusta laajakaista-antennista ulkoseinällä ja sitten tietysti mokkulasta, jota antenni vahvistaa, kunhan mokkulan tikku on kiinni antennipiuhan läpykässä. Skype-puhelutkin onnistuvat mainiosti, samoin kännykkäpuhelut. Mutta jos käyttää kännykkää, ei voi roikkua netissä, sillä puhelinta on pidettävä kiinni tuossa pikku läpykässä. Ja tällä kurin tolppia löytyy kakistelematta pitkäänkin puhumiseen. On tämä onnea!

Kameran kanssa katsottua

2011-06-17T08:49:00.000+03:00

Istuinpa aamuna muutamana kahvimuki hyppysissä mökkiterassilla ja mitä näinkään: kortteita taianomaisessa valaistuksessa! Jäi kahvi juomatta, kun tuli kiire sisälle Nikonia hakemaan ja saman tien pihalle kumartelemaan herkkien kasvien ääreen. Toimin aukon prioriteetilla (f/8, 1/160 s, ISO-200, polttoväli 46 mm) ja huomaan onnistuneeni melkoisen hyvin. Tummat kuuset tarjoavat jylhän taustan kortteiden hennolle vihreydelle. Mitään käsittelyä kuva ei tarvinnut, ei edes rajausta tai suoristamista, niin kuin kuvani usein tuntuvat vaativan.

Muutama ilta sitten sain lainata Nikonin maineikasta makro-objektiivia (200 mm, f/4, AF) ja tunnustella, mitä sillä syntyy. Viereisen palaneen puunpalan kuvan (f/4,5, 1/250 s, ISO-400, -0,7 step) otin etäältä. Objektiivi siis toimii komeasti myös telenä. Tarkkuus häikäisee. Ihmeekseni kätenikään eivät ole vapinallaan hämärtäneet yksityiskohtia. Sen verran raskas vehje on, että huomasin kaipaavani jalustaa. Se olisi erityisen tarpeen lähikuvia sihdatessa hankalasti kyykkysillään. Silti sain mielestäni yhden napakympin ihan vain nopsasti nappaamalla. Vai miltä tämä kolmas kuva (f/5, 1/200s, ISO-400, -0,7 step, polttov. 300) sinusta näyttää?

Meriluotoa ja lammikkouintia

2011-06-12T16:52:00.001+03:00

Helle häätää mökkiläisen sisälle tupaan. Pikku hiljaa edistyy luku-urakka, joka itse asiassa pitää hyvin otteessaan. Meriluoto sanoo kirjoittavansa suoraan asioiden keskeltä. Hän pohtii kirjoittamisiaan, tutkii päiväkirjojaan editointimielessä, potee rahapulaa, uurastaa huushollihommissa, kärsii Helsingin-asunnon remontista, tapaa ihmisiä, erityisesti omaa klaania. Monesti hän tuskailee kustantajan toimia ja purkaa mielipahaansa toimittajien tolkuttoman vääristelevistä haastatteluteksteistä, kärsii ujoudestaan, joka vie vetäytymiseen lähes aina, vaikka pitäisi puolustautua ja vaatia oikaisua.

Tänään pääsin osalliseksi huumasta, jonka synnytti päiväkirjojen ensimmäisen osan ilmestyminen. Hommaan ennen pitkää käsiini opuksen ja päiväkirjojen muutkin osat. Nyt elän kuin Meriluoto kesiään: uurastan ihan eri puuhissa kuin mihin kerrostalossa on mahdollisuus.

Kuuntelin alkuiltapäivästä korppien korahtelua lähimetsästä ja luin Meriluota. Nautinnollinen oli aamukin. Ennen kahdeksaa uiskentelin nokikanojen kanssa lammessa. Ne etsivät ateriaa, minä revin irti osmankäämejä ja lehtiään vedenpinnalle levittelevää kasvia, jonka nimeä en tiedä. Meneillään on myös pohjatutkimus sen selvittämiseksi, tarvitaanko ruoppausta. Alkaa tuntua siltä, ettei moiseen puuhaan sittenkään ole syytä. Lampi nääs syvenee heti rannasta niin, etteivät jalat tapaa pohjaa, vaikka vesi on lämpöaallon madaltamaa. Mutta laituri olisi poikaa. Sille löytyy jopa vaihtoehtoisia paikkoja. Ja laiturin nokasta portailta uimaan lähtiessä ei tulisi enää nostatetuksi pohjasta mutapilviä kuten nyt. Niin että puuhaa piisaa, muutakin kuin lukemista.

Biitsiä syntyy

2011-06-08T09:43:00.000+03:00

Kaivinkonemies ilmestyi yllättäen maanantaiaamuna mökille töihin. Äkkiä korjattiin tierumpu ja putsattiin ojaveden tieltä esteet. Valtaisa kerä salaojarööriä purettiin pötköksi, josta sopiva pätkä makaa nyt ojan pohjalla odottamassa hiekkaa ja muuta maata ylleen. Homma hoituu loppuun kuulemma vielä ennen juhannusta.

Iso työ tehtiin myös rannassa. Sinne pohjustettiin eilen lavea biitsi. Jos lähipäivinä omin jaloin tehtävä lammen pohjatutkimus tuottaa riittävän syvän tuloksen, luovun ruoppauksesta. Sen sijaan kaivinkonemies voi taas paikalle tullessaan tuoda hiekan aluskangasta koko kuvassa näkyvälle alueelle ja kärrätä sille kaiken kukkuraksi oikeaa rantahiekkaa - a vot, sitten kelpaa uida ja oleilla! Tekijämiehenä tämä yrittäjä osasi tarjoilla rantaideoita...

Pikku laituri helpottaisi uimaan menoa niin, ettei vähäinenkään muta pohjasta samentaisi vettä. Se muuten lienee sameansorttista viime syksyisen ruoppauksen takia, kun vastarannan naapuri teetti itselleen pari metriä syvän poukaman laitureineen kaikkineen. Sieltä käsin uimareita on jo ollut liikkeellä. Eivätkä kuulemma jalat tapaa pohjaa lammen keskelläkään. Minun puolellani rantaa voisi ehkä käyttää laiturin pökkänä kuvassa näkyvää kiveä.

Fiksua metsää

2011-06-07T08:02:00.000+03:00

Kakkarin kylästä löytyy rytömetsää ja sitten myös tämmöistä kuin kuva näyttää. Helpotti havaita, ettei kaikki talousmetsä ole toivottoman vaikeakulkuista. Näille marjamaille pääsee, kun siirtää pari kolme runkoa mökkitontilta sillaksi ojan yli, tarpoo keväisten risukasojen peittämiä metsäkoneuria kohti sitä kohtaa toisessa ojassa, jonka yli on kaatunut tai kaadettu puu. Runkoa pitkin selviää parilla askeleella ojan vastalaidalle ja lähes saman tien tasamaalle, jota sivuaa ruohottunut, helppokulkuinen metsäkoneura. Ja siinä se sitten on: upea metsä molemmin puolin kulkuväylää. Mustikka kukkii, soisessa maaperässä riittää kosteutta, ellei sitten helle kestä ylettömän pitkään. Jos vielä pörriäisiä löytyy häärimään kukinnoissa, marjasatoa sopii odottaa.

Heinäkuussa testaan, kuinka ruoto taipuu kykkimiseen mustikkavarvikossa. Vaikka enimmät marjastukset hoitaisin edelleen Turun torilla, muutaman litran lupaan kerätä myös omin kätösin.

Nuorinta kiikutetaan, vanhintakin onnitellaan

2011-06-04T20:13:00.000+03:00

Kevätjuhla kehkeytyi jo sään puolesta täydeksi kesäriemuksi parahiksi lakkiaisia varten. Ei siis ollut paisteesta pulaa pikkusiskoa kiikutellessa. Lumi kutreilla säilyi ja hohti ilman tahran tahraa.

Isoimman siskon iso juhla osui samaan päivään: kuvassa porukan ensimmäinen mainio maisteri kykkii ylioppilaan jalkoja pitelemässä. Illaksi yo-juhla vaihtuukin maisterikemuihin. Mummu ja muut liian aikuiset poistuivat paikalta hyvissä ajoin ennen uutta ja nuorta vierastulvaa. Onnea, onnea vaan kaikille opintonsa tänään päättäneille.

Ihanat isoäidit rannalla

2011-06-03T17:31:00.003+03:00

Kun päivä paistaa ja vesi liplattaa, houkutus uimiseen riipii vaatteet rannalle. Näin kävi tänään kirkasvetisellä hiekkakuopalla, jolla kavionjäljistä päätellen poikkeaa myös hevosia. Siihen lampeen upposi talviturkki kahdelta isoäidiltä, vaikka kylmä vesi alkuun kirpaisi. Itse asiassa lämmintähän se oli, ehkä 17-asteista.

Näytös alkaa...

... ja päättyy, kunhan jalat tapaavat pohjan. Vettä tosiaan riitti enemmän kuin alkuun arvasi.

Syksyn tullen osallistun läheisen kotilammen ruoppaus- ja hiekoitushankkeisiin siinä toivossa, ettei uimahingun iskiessä tarvitse taapertaa omaa rantaa edemmäs. Tämän kesän pelastus löytyi onneksi aivan matalan kotilammen vierestä.

Työmaa

2011-06-02T11:06:00.000+03:00

Eilen mökiltä lähtiessä nappasin pari kolme kuvaa näkymästä, joka jo ensi viikolla voi olla muisto vain. Se paljon pohdittu ja ihmetelty oja mökin vieressä salaojiotetaan ja täytetään, vaikka vastustaviakin kannanottoja olen kuullut. Erikoinen, synkeänkaunis maisemapaikkahan sammakkoja kuhiseva ja käärmeitä houkutteleva oja kuusten katveessa olisi varsinkin nyt, kun sitä on jo ehditty hiukan raivata. Kuitenkin kaikitenkin parasta lienee pysyä peittosuunnitelmassa, sillä huomenissa pihalle tuodaan kaivinkone. Päivässä sillä saa aikaan toivotut maansiirrot tehdyksi.

Aikoinaan metsäojaa kaivettaessa siitä nostettiin maata kummallekin penkalle. Aikaa hommasta on kulunut sen verran, että puut ovat kasvaneet melkoisiksi ojan töyräillä. Aivan terassin edustalla kohoaa kumma kumpare. Se paljastui, kun ruokkosin siitä pöheikön. Vain upea kuusi - ja pari muutakin - jäi majakkana vartioimaan paikkaa. Voisikohon puu jatkaa kaunista kasvuaan, jos kaivinkone pystyisi nostamaan sen juurineen lähes kokonaisena ojan täytteeksi?

Karjalais-tamperelaisen vuosikymmenet

2011-05-29T16:12:00.001+03:00

Aurinkoista 60-vuotispäivää vietettiin lauantaina Tampereen Pursiseuralla. Oli läsnä sulhoa ja sukua, myös meitä ystäviä ja kollegoita. Karjalan kunnaat muisteltiin yhdessä laulaen, kun kerran sankarittaren juuret sieltä juontavat, vaikka hän itse ei ehtinyt syntyä sukunsa mailla. Niistä muistuttivat myös tarjolle tuodut makoisat perinneruuat, joita höystivät kalaherkut ja mehevät uusien aikojen salaatit, jälkiruokana mansikkakiisseli. Kaikkien herkkujen kukkurana muhkea kakku, joka sekin pikku hiljaa hupeni odottaviin suihin.

Ihan erityistä silmänruokaa tarjosi näkymä pursiseuran terassilta Näsijärvelle. Siellä nääs kelluu jo vene poikineen, monet niistä olivat jo purjeitaan pullistelemassa kaukana kotirannasa. Juhlahumun hälvettyä sankaritarkin päässee taas veneen kyydissä väljille ulapoille kartuttamaan lisää onnellisia ikävuosia.

Lapinniemeäkin tuli katselluksi. Kylpylä näkyy laajentuneen rantaan päin matalalla rakennuksella, jossa kuuluu sijaitsevan hotellihuoneita. Niistä melkeinpä voisi loikata järveen uimaan, mikä tuskin lienee kuitekaan luvallista.

Ihana kaupunki on Tamperekin, pakko turkulaisluopion on myöntää tosiasia. En moiti myöskään Kangasalaa, jonka lehtevyyttä ihastelin yöpymisreissullani tutuissa ympyröissä.

Aikaansaannos

2011-05-23T14:49:00.000+03:00

Metsäänsä hoitavia ystäviä kävi katsastamassa plantaasiani. Kiireellisiin töihin listattiin liian tiuhaan kasvavien, komeiksi havaittujen männyntaimien harvennus kaikkein ensimmäiseksi. Niinpä sitten ryhdyin lauantaiehtoona puuhaan. Pikku plätin selvitin parissa tunnissa. Muut odottavat vielä vuoroaan. Metsälön voisi nimetä Taiston männiköksi kiitoksena oivasta opastuksesta.

Keräsin saman tien alkua ryjäkasalle, kun kerran rannan tuntumassa riittää hiekkaista kenttää. Siihen tuli tuntuvasti täydennystä sunnuntaiaamun työrupeamasta, sillä sain päähäni ruveta siivoamaan sotkuisia kuusia mökin viereltä. Äkkiä tuli yksi kohta selvitetyksi niin, etteivät edes käärmeet hevin löydä entisiä lymypaikkoja. Tiedä sitten, majoittuvatko ne kuivuvien oksien alle, niin kuin joskus tiedän käyneen. Sietääpä varoa risukasan pöyhimistä. Sen ehkä voisi polttaa juhannuksena, jos sää silloin sattuu olemaan passelin tyyni ja kostea. Naapureilla nääs tuntuu olevan saman suuntaisia aatoksia päätellen heidän puolellaan kuivuvasta risukeosta. Pikku neuvottelu lienee paikallaan.

Mäkilää ja Pinellaa

2011-05-18T10:53:00.000+03:00

Juhlavana kohoaa Turun taidemuseo kukkulalla Aurakadun yläpäässä. Sinne kapuamisen kroppa kesti paremmin kuin taannoin Cumbrian kukkuloille. Mutta eipä ollut pohjanakaan pariakymmentä kilometriä patikointia kuten pahimman väsymyksen iskiessä eka päivänä Englannissa.

Moni on jo ehtinyt kevätkuukausina tutustua Otto Mäkilän tuotantoon kattavassa ja puhuttelevassa näyttelyssä (http://www.turuntaidemuseo.fi/?cat=129&lang=fi), joka kohta päättyy. Vielä sinne ehtii, jos kiirettä pitää. Kunpa ei kenenkään taidemuseolla kävijän tarvitsisi kumminkaan nähdä sitä, mitä ehdin todistaa ulko-ovelta alas Aurakatua vilkaistessani: kolme sälliä paineli täyttä vauhtia skeittilaudalla torin kulmalle asti! Saivat sentään pysäytetyksi huiman vauhdin, kaatumatta. Ja sitten kolmikko kapusi uudestaan lähtöasemiin museon portaiden tuntumaan. Huh, huh. Milloin tahansa Puutarhakadulta olisi voinut kurvata autoja Aurakadulle juuri silloin, kun skeittaajat pyyhälsivät katua alas. Suojelusta pojilla näytti riittävän, muutakin kuin kypärä päässä. Lieneekö portailla istuja heidän huoltajansa, joka tehtävänä lähinnä tuntuu olleen rapuilla lojuneiden tavaroiden vahtiminen. Toista kierrosta ei jääty kauhistuneina katsomaan, vaan suunnistettiin kohti uudesti syntynyttä Pinellaa (http://www.pinella.fi/).

Pöytä järjestyi, vaikka varauksia oli paljon. Porukkaa lappoi kuuden jälkeen sisään oven täydeltä. Tuli oikein Rotareita vai olivatko sittenkin paistinkääntäjiä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Cha%C3%AEne_des_R%C3%B4tisseurs), kun monilla tulijoista loisti kaulassa värikäs, leveä nauha mitaleineen.

Pihvi maittoi, samoin iki-ihanat jälkiruuat. Kaikki melko hintavaa, mikä ehkä selittyy sekä kulinarismilla että paikan valtavilla remonttikustannuksilla.

Lisää ihmeteltävää meikäläinen maalta tullut sai pian ravintolasta jokirantaan päästyä. Siellä kolme nuorta ihmistä kypärät päässä urheili tällä kertaa huteralla sillalla joen yli. Aamun lehti kertoo, että Aurajoen yli voi lauantaista alkaen lähiviikonloppuisin seikkailla ja liitää maksamalla muutaman euron. Silta on nimetty Ystävyyden sillaksi suomalais-saksalaisen yhteistyön kunniaksi, täyttäähän Turun Suomalais-Saksalainen yhdistyskin jo 50 vuotta. Siltahanke on myös osa kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumia.

Että tämmöisiä kummajaisia näin tällä Turku-retkelläni...

Lampi uimakelpoiseksi?

2011-05-14T17:31:00.002+03:00

Omalla puolen lampea - sen nimeä en ole vielä kuullut - on tullut pistäydytyksi jo monesti, mutta varpaat ovat yhä kastelematta. Mietityttää, mitähän pohjasta löytyy. Iilimatoja?

Pari iltaa sitten kävelimme lammen lähes ympäri alakerran emännän kanssa, jonka houkuttelin piipahtamaan mökillä. Pilvisyydestä päätellen kuva on vähän vanhempaa perua, sillä kävelyilta oli mitä kesäisin.

Vastarannalta katsottuna ja aurikoisessa säässä lampi näyttää ihan uimakelpoiselta. Lähin mökkinaapurini on raivannut rantansa upeaksi biitsiksi. Kuvassa näkyvä merkkikeppi punaisine nauhoineen osoittaa kaikkien neljän mökin vesialueen kärkeä. Kullakin on siis oma sektorinsa myös lammesta. Minun mökkini näkyy oikeassa laidassa puiden takana. Taitaa käydä niin, että nuo rantaan tiheästi kasvaneet männyntaimet, jotka näkyvät kepistä oikealle, häviävät melko pian. Tilalle passaisi minunkin hommata lisää hiekkaa.

Ehkä rantaa täytyy myös ruopata, kuten toisella rannalla mökkiään viimeistelevät naapurit ovat jo tehneet. Heidän kokemuksensa mukaan pohja on mutainen, mikä hiukan ihmetyttää, kun alue muuten on hiekkaista ja vesi kuulemma pohjavettä. Keskeltä lampea on löytynyt kivikko. Kaiketi soraa on otettu sen verran, kuin sitä on helposti saanut. Sitten kun vesi ja kivet ovat tunkeneet kaivinkoneiden tielle, homma on siirretty toisaalle. Läheltä nääs löytyy useita kaivualueita, monet jo soistumassa. Ilmankos linnut suosivat näitä kasvustoja. Kurkiakin olen nähnyt lentämässä näille paikoin, elleivät sittenkin olleet matkalla Kurjenrahkan isoille soille muutaman kilometrin päähän.

Kyyt visiitillä vai ihan asumassa?

2011-05-09T15:14:00.001+03:00

Eilinen äitienpäivä helli kesälämmöllä meitä kaikkia Pohjolan kylmässä pitkään kärvistelleitä. Koko laajentuvan perhekunnan kanssa - vävykandidaatteja mukana! - nautitun lounaan jälkeen lähdimme pikku poppoolla katsastamaan mökkiä ja ottamaan vielä lasillisen kuplivaa. Juhlapäivää varten matkassa oli tämä usein mainittu Nikon D90. Sillä sain talteen satsin kuvia.

Mutta eipä ollut kamera hyppysissä, kun terassilta tutkailin tulevaa työmaatani. Kuvassa näkyvä ojanpätkä tunkee jo uniinkin, kun pitäsi tietää, mitä sille voisi tehdä. Ensin on perattava puunrangot ja muut enimmät roskat, luulisin. Sitten ehkä löytyisi joku ammattilainen salaojittamaan ja peittämään koko hoidon konevoimalla. Näitä taas kerran tuumiessa silmä erotti kuusen alla liikettä: pitkä, harmaa kyyn roikale mateli aurinkopaikasta toiseen. Komea sahakuvio selässä näkyi selvästi. Poikani näki toisen kyyn pötköttämässä lammen lähistöllä. Kai paikka on paratiisi, kun sieltä eivät puutu käärmeetkään!

Yksi lisähavainto vielä: ojavesi kuhisee nuijapäitä, niin että kyillä on tiedossa paisti poikineen. Missähän varusteissa kykenen perkuuhommaan, kun vedessä ilmeisesti muhii myös hyttyspommi? Olisi pidettävä kiirettä sekä perkuun että jatkotoimien kanssa, ennen kuin olo terassilla on yhtä itikoiden ininää. Kyyt tuskin sentään nousevat rappuja ihmisten jalkoihin. Mutta maasto on niiden aluetta, joten sinne ei ole menemistä sandaaleissa.

Kukkien runsautta

2011-05-08T08:18:00.002+03:00

Näin äitienpäivän aamuna passanee vielä tarjoilla muutama näkymä englantilaisesta puistosta, jossa kotiin paluumatkalla viivähdettiin tovi puolitoista viikkoa sitten. Monin paikoin vaaleanpunaisiinsa pukeutuneet puut olivat jo ylikukkineita, tässä vielä juhla-asu täydellisenä. Sen myötä toivotan onnea äideille. Pahana päivänä kukkien hehkeä runsaus voi antaa voimia itse kullekin, jotta taas jaksaa setviä itsensä valoisampaan olotilaan.

Punaisen sävyt toistuivat myös useiden puiden lehdissä. Rehevää ihanuutta, lampia ja puroja, varjoisia istumapaikkoja sinne tänne risteilevien polkujen varrella. Kerrassaan upeaa!

Kasvitarhaa vartioimasta löytyi tällainen komistus. Maanmuokkaus oli vielä meneillään, mutta pelätti jo toimessaan. Kasvimaata kiertää matala aita, jolle on taivutettu kasvavien omenapuiden oksia. Niissä näkyi jo kukkia. Lieneekö moinen aita ihan uusi viritelmä?

Alta löytyy tietoja paikasta, jonne ilman muuta kannattaa pistäytyä noilla main liikkuessa.

Puutarhojen väriloistoa

2011-05-06T07:50:00.000+03:00

Historiallinen Dalemain kartano ja puutarha Penrithin alueella Cumbriassa ottaa vastaan vieraita ympäri vuoden. Sisällä talossa ei saa kuvata, mutta ulkona kamera räpsyi alvariinsa. Sisäpihalta ulos johtavan portin pielessä hehkui jo huhtikuussa köynnös. Mikä lie nimeltään? Muurin takana puutarhassa väriloisto jatkui.

Blue bells -kasvi tuli tutuksi myös metsäpoluilta, ehkä kumminkin hiukan pienikokoisempana kuin lannoitetussa maassa kasvaneet lajitoverinsa.

Narsissit olivat jo kuihtumassa, mutta tulppaanit ja jokin minulle outo lilja helottivat yhä komeimmillaan pääsiäisen päättyessä. Ensimmäisenä arkipäivänä Englannissa jätimmekin taivallukset sikseen ja nautimme annoksen kuulua englantilaista puutarhatunnelmaa. Toisenkin annoksen saimme, kun keskiviikkona paluumatkalla Mancesterin lentokentälle aika riitti hyvin pikku mutkaan. Tällä sivulla tila loppuu lisäkuvilta, joten tarjoilen huomenissa muutaman värikylläisen otoksen Sizergh-linnan puutarhasta.

Lampaita, lampaita - lisää lampaita

2011-05-03T10:32:00.000+03:00

Gumbrian niityillä laiduntaa ainakin kolmen sortin lammaskatraita. Olipa rotu sitten Herdwick, Rough Fell, Swaledale tai jokin muu, kaikki katsoivat rauhallisen kiinteästi aitojen yli laitumelle tunkevia vaeltajia: oltiin ihan laillisissa puuhissa merkityillä Public path -reiteillä. Kuvan nappasi porukan sherpa.

Vaellusporukkamme nuorin asuu ja tekee töitä Gumbriassa. Hän tiesi kertoa, että arvokkaat pässit pidetään tilojen pihapiirissä, ettei niitä ryövätä laitumilta. Lokakuun lopulta koko marraskuun pässit viettävät lampaiden seassa tilan lähilaitumilla ja tekevät täystoimisesti sitä, mitä pässin kuuluu. Puuhasta jää väriläiskä naaraan selkään, koska pässin mahan alla on muiden tarpeellisten värkkien lisäksi väripussi. Näin lampuri näkee, mitkä naaraista on siitetty, ja siirtää ne toiselle laitumelle muiden lampaiden kanssa odottamaan karitsojen kypsymistä.

Osuimme kulkemaan lampaiden seassa keväiseen karitsoimisaikaan. Monilla oli jopa pari karitsaa. Mammat ohjasivat lapsukaisensa syrjemmälle meidän porukan kulkureitiltä ja tollottivat pitkään vielä peräämme. Mitään häslinkiä ei kuitenkaan syntynyt. Karitsatkin kurkistelivat uteliaina emojensa suojista kummia otuksia selkäreppuineen.

Nähtiinpä kerran myös lammaskoira paimennuspuuhissa. Äkkiä se kokosi katraan sinne, minne isäntä tahtoi. Koiraa näkyy hiukan oksien takana. Lampaille jaettiin rehua, jota loput laumasta pinkoi juoksujalkaa hakemaan. Kuvan mammat taisivat olla juuri synnyttäneitä, koska ne eivät lähteneet mihinkään. Lampuri näkyi sauvallaan nostavan yhden heiveröisen karitsan jaloilleen. Taisi vielä olla ihan typerryksissä maailmaan tupsahtamisestaan. Me onnelliset eväitten natustelijat saimme nauttia tositoimien seuraamisesta.

Helppoa matkantekoa

2011-05-01T11:01:00.001+03:00

Kiirastorstain ja pitkäperjantain piinan perään Gumbrian kamaraa From Coast to Coast -reittiä (http://www.coast2coast.co.uk/) lännestä itään patikoinut neljän porukkamme jakaantui kahtia. Nuorin - huippukuntoinen! - jatkoi isänsä kanssa tosi toimin patikointia. Minä vanhimpana ja eniten väsähtäneenä lähdin ilomielin yhdistetylle laiva- ja kävelyretkelle polvivaivoista kärsineen kanssa, kun kerran karttoja tutkimalla sellainenkin mahdollisuus löytyi.

Päivä oli mitä ihanin, samoin näkymät. Puolessa tunnissa seilattiin Ullswateria Pooley Bridgestä ensimmäiseen etappiin Howtowniin. Vuoret kohosivat sopivan kaukana. Niillä riitti kiipeilijöitä, koska ainakin yhden huono-onnisen tai -kuntoisen kävi niin köpelösti, että pelastushelikopteria tarvittiin. Me kävelijätkin näimme keltaisen kopterin pelastusmatkalla. Patikoijakaksikko oli seurannut, kuinka vaijerin varassa jotakuta nostettiin jyrkältä rinteeltä turvaan. Meidän sherpamme löysi opaskirjoista tiedon, että näissä maisemissa kuolee vuosittain kolmisenkymmentä retkeilijää, puolet heistä sydänkohtaukseen. Sain jo eka päivänä tuta hiukan esimakua sellaisesta...

Tässä nousimme maihin ja lähdimme kiertämään melkoista mäkeä. Alkuun reitti kaarsi rantoja. Polun varrelta löytyi penkkejä ja muitakin istahtamispaikkoja. Näkymät riittivät korvaamaan edellisten päivien rasitukset. Vietimme aikaa ihmettä katsellen hyvän tovin, kun kerran näin palkitsevaan paikkaan olimme osuneet.

Edellisten päivien kokemuksista viisastuneina jätimme kokeilematta hankalan rantareitin, jota moni jatkoi Ullswaterin toiseen päähän Glenriddingiin. Me kurvasimme sisämaahan ja löysimme paratiisimaisen puronvarsipaikan lounaseväitten nauttimiseen. Howtownista pääsi taas laivaan, joka vei mukavasti muun porukan luo. Ihana reissu! Päivän kruunasi vielä mainio ilta-ateria pubissa.

Rajoja etsimässä

2011-04-29T12:00:00.002+03:00

Reissu Englannin Cumbriaan tuotti sekä huimia kokemuksia että runsaasti pokkarikuvia. Isoa kameraa en onneksi ottanut mukaan, sillä patikointimaastot kysyivät voimia paikoin enemmän kuin minulta niitä riitti. Onneksi en sentään kärsinyt korkean paikan kammosta kuten kaksi reissukaveria. Niinpä tohdin kaivaa kameran housuntaskusta esiin tiukassakin paikassa. Avara vuoristonäkymä tuntuu lempeältä näin kuvasta katsottuna, mutta kun vieressä kohosi jyrkkä seinämä odottamassa kiipeämistä, hymy hyytyi. Haystack on paikan nimi. Sen on kuuluisaksi tehnyt Alfred Wainwright kirjallaan Pictorial Guide to the Lakeland Fells. Wainwrightin jalanjäljissä pääsin minäkin yrittämään mahdottomia. En sentään saane tuhkaani ripotelluksi Haystackin rinteille kuten tämä monien vaeltajien suuri esikuva.

Kumman lyhyeltä vuoren kuve näyttää tässä kuvassa. Kiipeämistä riitti kyllä ihan tarpeeksi. Jos kännykälle olisi löytynyt kenttää, keskellä kuvaa näkyvä polvikipuinen yrittäjä olisi melkeinpä soittanut helikopterin meitä pelastamaan. Ylös kuitenkin selvittiin ja päästiin ihailemaan lammen rauhaa. Siellä lähes unohtui kiipeämisen vaiva, eikä ihan vielä päähän ehtinyt pälkähtää, mitä reittiä vuorelta tullaan alas. Miten kuten homma hoitui: taas kerran tuli havaituksi, kuinka koivet joutuvat koville jyrkkiä rinteitä alas laskeuduttaessa. Ja sitten vielä lisätuskaa tuotti ylen korkea paikka...

Paljastus

2011-04-18T18:36:00.000+03:00

Eipä enää lumi kätke alleen lammen rantoja, joita sunnuntaina totisena katsastin. Uimapaikka sentään vaikuttaa lupaavalta. Loivasta rannasta voinee astella veteen, jota kuulemmaa riittää puolisentoista metriä syvälti keskemmällä lampea. Mutta pihapiiriin isot koneet ovat jättäneet jytkyjä jälkiä - eivät siis persut ainoina jytkyile!

Kas tässä esimerkkejä:

Jahka pääsiäinen on ohi ja maa kuivahtanut, meikäläinen löytää itsensä lapiohommista. Lapio odottaa jo, mutta lisähankintoina tarvitsen tuhdin haravan ja kottikärryt. Ehkä niillä varustein piha asettuu pala palalta sellaiseen kuosiin, ettei tarvitse hankkia autokuormittain maata, kun mitään nurmikenttiä ei ole suunnitteilla. Jännää tulee olemaan sen seuraaminen, mitä hiekkamaassa versoaa kesän mittaan. Siinä aihe Nikon-treeneille!

Menossa

2011-04-16T10:40:00.000+03:00

Kassi jos toinenkin täyttyy mökille menevistä tarvikkeista. Tulee taas siivotuksi paikkoja. Siksi toiseksi kierrätys on kunniassaan, kun tongin jopa tyttären kirpparille keräämästä kasasta "tarpeellista" mökille vietäväksi. Löytyi pikkuinen kristallikruunu, josta voi kehitellä kammarin kattoon huvittavan valaisimen. Pari jalkalamppuakin sain, lisäksi vielä hyvän lapion ja lehtiharavan, jotka eivät olleet kirpparille menossa. Fillariakin anelin, mutta turhaan. Taidanpa siirtää vanhan Matkattareni pois talviasumuksen pyörävarastosta Valpperiin. Sitten ei enää ajella Liedossa, mikä hiukan arveluttaa, kun viime kesänä tuli täällä tehdyksi monia mukavia reissuja. Toisaalta: ehkä on hyväkin siirtyä myös uusiin pyöräilymaisemiin.

Kiirettä pitää

2011-04-14T09:12:00.000+03:00

Mökin muori on niin touhuissaan, ettei meinaa ehtiä ottaa kuvia blogisivuille saati kirjoittaa niille mitään. Eilen mökiltä lähtiessä nappasin puhelimen häthätää hyppysiini ja nappasin muutaman kuvan. Niistä kaunein pääsee tässä julki. Samalla se on tervehdys Pälkäneelle, jossa asustaa lasimaalauksen tekijä. Kerrottakoon, että Lietoon muutossa työ jäi paikkaa vaille. Nyt se pääsi oivaan paikkaan ja ilahduttaa kaikkia mökillä kävijöitä sekä sisällä että heti pihalta tullessa. Saavat myös metsän elävät ihmetellä liehuvia liepeitä. Eilen jo taisi olla yleisöä, sillä ikkunoita pestessä kuulin, kuinka korpit korahtelivat toisilleen lennellessään ihan lähellä.

Muuten: puhelin toimii mökkimaastossa vain vaivoin, sillä ainakaan Saunalahden liittymällä ei kuule mitään eivätkä edes tekstiviestit ota lähteäkseen. Hätäpuhelun ilmeisesti voi soittaa, koska puhelimen näyttö sellaista lupaa. Sitten se tarjoaa Soneraa ja DNA:ta, joihin en tietenkään pääse. Niin että rintamaillakin on tuntuvia katveita. Saa nähdä, kuuluuko puhelimesta radiolähetyksiä. Tuskinpa vain. Testaan kuitenkin, kunhan muistan ottaa mukaan nappikuulokkeet. Mutta mökin katolle oli eilen ilmestynyt TV-antenni, niin ettei siellä ihan ilman nykymaailman virityksiä tarvitse elellä. Tyttären varastoista sattuu onneksi vielä löytymään yksi vanha telkkari, aikoinaan Kangasalle ostettu. Sekin pääsee pian testattavaksi.

Sushia ja vihreää teetä

2011-04-10T08:31:00.001+03:00

Tämän tekijän varmoin ottein sushiriisi sai sekaansa japanilaisittain valmistettua etikkaa, kun perjantai-iltana yhdessä väkerrettiin sushi-suupaloja. Kerran aikaisemmin olemme olleet opissa saman pöydän ääressä. Silloin mallia katsottiin YouTubesta, ja meitä oli neljä yrittäjää. Tai oikeastaan vain kolme, oivallisia käsistään, ja sitten minä kameroineni kuvaamassa ja pyörittämättä yhtään riisipalleroa. Kun kysyin, haetaanko taas vauhtia YouTubesta, ystävä ilmoitti itsetuntoisesti, että riittää, kun on kerran nähnyt!

Minulle kertausharjoitus olisi poikaa, jos joskus rupean ihan yksikseni sushin tekoon. Riisin osaan jo keittää, vaikka sitäkin Turun kauppahallin sushi-miehet katsoivat aiheelliseksi epäillä.

Syntyipä myös normaki-rullia pari kappaletta, kun enempiin ei ollut merilevälevyjä, vaikka toisin muistin. Minun käteni pilkistävät joutilaina vasemmalta, mikä antaa aivan oikean kuvan tilanteesta.

Kattaus sentään syntyi minulta omin voimin. Kupeissa oikeaoppisesti misokeittoa. Paremman puutteessa asetin munakupit tyrkylle wasabi-tahnan sekoittamiseksi soijakastikkeeseen.

Tällä kertaa kameraa käytteli yksi ateriaan osallistuneista. Hän sinkautti kuvat jo eilen Japaniin asti, ja niistä lienee juteltu öisessä Skype-sessiossa. Että semmoisiakin kontakteja sinne kauas kaiken maanjäristysmurheen sekaan. Best regards to Yosiyaki from me too!

Niskavuorta Hämeenlinnassa

2011-04-06T14:25:00.001+03:00

Eilen illalla bussilastillinen tarjoukseen tarttuneita matkasi Hämeenlinnaan katsomaan sikäläisen teatterin toteutusta Niskavuori-näytelmistä (http://www.hmlteatteri.fi/niskavuori). Tarjolla on kooste, joka keskittyy Loviisan tarinaan. Ennakkotiedot olivat jo kertoneet, että mitään turhaa esitystä ei ole ponnistettu näytille. Yli kolmituntisen toteutuksen nähneenä liityn ylistäjien kuoroon. Ainoa seikka, joka hiukan riepoi, on pituus, joka korostui tuntuvasta bussimatkasta mennen tullen. Jossain määrin myös akustiikka tuotti ongelmia, sillä repliikkejä tuppasi häviämään ohi korvien, vaikka kuinka pinnisti kuullakseen kaiken.

Ensimmäiseksi kiittelen pelkistettynä mainiosti toimivaa näyttämökuvaa, joka etualaltaan muuntuu muutamien tuolien, kirstun ja peilin paikkojen vaihtamisin. Sänky paikalle liukuu sivulta, kun sitä tarvitaan. Taustalla kohoilee kypsän oloista viljaa, jonka lomitse etenkin miehet kulkevat. Sivuille aukeavat rampit toimivat siltoina kohtauksesta toiseen. Kaiken yllä leijuu vinokulmainen heijastinpinta, joka tarjoaa näkymiä niin kaupunkiin, metsään kuin sotatapahtumiin.

Luja, olennaisuuksiin keskittyvä käsikirjoitus toteutuu kirkkaana näyttämöilmaisuna, kun myös ohjaus ja näyttelijöiden työ osuvat kohdalleen. Puhutteleva ratkaisu on sekin, että Ritva Oksanen vanhana Loviisana on näyttämöllä läsnä kohtauksissa, joissa Liisa Peltonen hehkeänä nuorena Loviisana kokee pettymyksiä. Keskittyeenä yleisö seurasi tämän muodonmuutosta pinnaltaan kovaksi mahtinaiseksi. Niskavuoren maailmassa miehet sortuvat yhä uudestaan sekä viinaan että rakkauksiinsa. Naiset raatavat ja jatkavat talon valtiaina, kunnes vääjäämättä sotien jälkeinen aika murtaa ja hajottaa myös Niskavuoren. Mutta se pannaan toteen vasta, kun Loviisa on kuollut.

Kotimatkalla vieruskaverin kanssa mietiskelimme, kuinka nuori polvi mahtaa ottaa vastaan Niskavuori-esityksen. Myöntää täytyy, että tarinoiden tuttuus auttoi meikäläisen ikäisiä muistamaan kohtauksista paljon näyttämölle tuotua enemmän. Syntyikö huima katsomiskokemus juuri tästä tuttuudesta? Vai selittyykö mielihyvä, suorastaan katharsis, etevästä rytmityksestä ja kaikesta muusta taidokkuudesta kuten pukujen värisävyillä viestimisestä? Oli miten oli, komea esitys!

Valpperi mielessäin

2011-04-01T09:08:00.002+03:00

Viikko on vilistänyt niin vikkelään, etten ole ehtinyt edes piipahtaa näillä sivuilla. Nyt pikakorjaan asian ja tarjoan parin päivän takaisia kuvia, kun uudempia ei kamerasta löydy. Silloin retkipäivän päätteeksi nappasin muutaman kuvan pöytäkumppanistani, kun nälän jo taltuttua lopettelimme oivallista ateriaa Rocca-ravintolassa vastapäätä kuuluisaa Pinellaa Aurajoen rannassa. Rocca odotti ovet avoinna asiakkaita iltapäivällä neljän maissa, kun muut lähipaikat viettivät siestaa viiteen asti.

Nälkä tuli hankituksi pyrähdyksellä uudenuutukaiselle mökille Nousiaisten Valppariin. Asia oli niin tähdellinen, että sain päivän retkikaverin Hesasta asti. Kumpikin olemme harrastaneet mökkien bongailua. Minulta se loppuu nyt, sillä tänään puolelta päivin vedän nimeni kauppasopimukseen. Sitten alan opetella mökkielämää lammen rannalla. Kamerat seuraavat mukana, joten pikku hiljaa tarjoilen kuva- ja muuta antia kokemuksistani näilläkin sivuilla.

Jatkan Nikon-treenejä tosissani, sillä oheisista kuvista näkyy, etten esimerkiksi keskiviikkona kunnolla keskittynyt kameraan. Ekan otin automaattiasetuksin. Siinä etuala paistaa valkoisena, varsinainen kohde liian tummana. Salama räiskähti, totta kai, ja jätti heijastukset laseihin. Ei kannata esitellä semmoista otosta. Yllä olevassakin kuvassa kohteen kasvot jäävät pimentoon, kun en hoksannut käyttää täytesalamaa.

Lopulta maltoin hiukan asetella käsisäätöjä. Tulos parani, kuinkas muuten.

Kerrottakoon, että vinossa lasissa on ihanaa jälkiruokaa koristeenaan lehdenohut suklaakeksi.

Viimeinen, hiukan epätarkka kuva kertokoon, kuinka tyytyväisiä olimme päivän antiin.

Tiedoksi vielä se, että Rocca toimii nykyään Ingmanin talon siinä lukaalissa, jossa ennen oli Ravintola Linnankatu 3. Sisustus on uusittu. Onhan paikka parasta Turkua kuten myös kokit.

Voimistelijat kilpasilla

2011-03-26T16:25:00.002+02:00

Kylpylähotelli Caribia tarjosi tänään Areenansa valtakunnalliseen voimistelukilpailuun, joka samalla on sekä Suomen cup ykkösen osakilpailu että World cupin 1. ja Challenge cupin 1. osakilpailun karsinta. Ei siis ihme, että minäkin istuin jo hyvissä ajoin katsomossa. Eniten minua kiinnosti 14 - 16-vuotiaiden sarjan Lilium-joukkue Lahjan Tytöistä. Joukkue voimisteli numerolla 28. Kaikkiaan suorituslistasta löytyy 70 joukkuetta, mutta seurasin kisoja vain niin pitkään, että ehdin kuulla myös Liliumin pisteet: 13,75/20.

Olarin Voimistelijoiden Fosforit lienee sarjan voittajajoukkue, sillä se sai upeasta kiinalais-japanilaisväritteisestä ohjelmastaan lähes 18/20 pistettä. Miniän kanssa pantiin ryhmästä merkille tarkkuus, ilmeikkyys, varmuus ja ilmaisuvoima. Kuinkahan monia harjoitusrupemia porukalla lieneekään takanaan? Ihan vähällä ei näin huippuunsa hiottu taidokkuus rakennu. Silti pisteiden mukaan joukkueella on vielä pikkuisen parantamisen varaa.

Oikealla näkyy osa Lilium-joukkueesta, vaaleatukkainen pojantytär kuvan oikeassa reunassa. Uusi valmentaja kuulemma piiskaa tyttöjä entistä tarkempiin otteisiin, jos ja kun huippujen sekaan yritetään. Tuloksia alkaa tulla, mutta myös hankaluuksia, kun enää ei jokainen tutussa ryhmässä vuosia voimistellut kelpaakaan esiintymään. Pitäisi olla paitsi äärimmäisen taidokas myös tietyn pituinen, pitkäkoipinen ja hyvin hoikka... Huh-huh! Lukioon seuraavaksi pyrkivän 15-vuotiaan on vanhempineen ratkaistava isoja kysymyksiä, kun sekin tiedetään, että voimistelijan ura loppuu siinä 20 ikävuoden korvilla. Monet tosin pysyvät mukana vielä pitkään muun muassa valmennushommissa.

Tautia tämäkin

2011-03-22T20:44:00.003+02:00

Joka kevät se tuntuu iskevän, mökkikuume nimittäin. Olen potenut sitä jo muutaman viikon, käynyt katsomassakin kolmea tarjokasta. Viimeisenä osui kohdalle aivan uusi, mutta myös kallein, paras ja onneksi lähin. On sisävessa, lattialämmitys kylppärissä, puulämmitteinen sauna: kaikki kaunista ja puhtoista. Tonttia piisaa 5000 neliötä uintiin passelin lammen rannalla. Lähimaastona Kurjenrahkan kansallispuisto.

Tässä vielä pari kuvaa:

Terassi kiertää puoli taloa. Kylppäristä talon toiselta puolelta pääsee ulos.
Sisäkuviakin otin, mutta en niitä nyt tässä esittele, vaikka olisi aihetta.

Kolme naapuria asustelee saman lammen rannalla, mutta sopivan loitolla.

Oiskohan nyt löytynyt mökkiunelmien täyttymys? Vai hulluuttako lienee moinen luulo näillä ikälukemilla?

Muistuipa mieleen

2011-03-19T12:12:00.000+02:00

Päivä kuluu tupatöissä. Viikon parin kuluessa pitää lukea eräs käsikirjoitus tosi tarkoituksella, mikä tarkoittaa kielenhuoltoa. Niinpä mitään erityisen sävähdyttäviä kuvia ei ole odotettavissa, ennen kuin työ on tehty ja ulkona lumet sulavat. Nikonia kuitenkin pidin käsissäni äsken sen verran, että nappasin pari kuvaa työmaastani. Ikkunasta näkyy, kuinka lunta satelee lisää. Tämä nuoskalumi kuitenkin sulattanee valmiiksi isoja hankia kartuttamatta niitä enää kuin korkeintaan nimeksi.

Edellisen blogisivun kuvasta jäi mieleen pimeä etuala, jota korjailin Picasassa valoa lisäämällä, vaikken huomannut asiaa mainita tekstissä. Ykskaks sitten mieleen muistui, että tällaissa tilanteissa täytesalama voi pelastaa pimeät kohdat näkyviin. Niinpä otin aamun kuvat siinä luulossa, että viritin salaman leiskahtamaan. Mutta eipä näy leiskahtaneen, kun tutkin kuvaan tallentuneita tietoja. Niistä mainittakoon alkuperäisen kuvan mitat 4288 x 2848 pikseliä (sekä vaaka- että pystysuunnassa 300 pistettä tuumalla). Ylle pienensin kuvan kokoon 600 x 399 pikseliä ja lisäsin taas valoa.

Muut tiedot: F/8, valotusaika 1/50 s, ISO-250, -0,7 step, plttoväli 24 mm, ei salamaa.

Tästä lupaan jatkaa kameroiden kanssa puuhailuja ihan tosissani.

Hengähdystauko

2011-03-15T10:41:00.002+02:00

Carpelanin muistelu johdatteli ottamaan niin iisisti, etten edes blogitekstiä ole tuottanut. Tänään sitten iski morkkis. Löytyi jopa iso Nikon hyppysiin ja sillä yksi pikainen kuva työpöydän äärestä. Iltapäivällä ehkä tulee lisää kuvia, kun on sovittu kävelyretkestä Turun Katariinanlaaksoon. On nääs aika tiivistää harjoittelua ja tunnustella repun vaikutusta selkään ennen patikointia Keski-Englannin maastoissa.

Äskeinen hengähdystauko venähti yli puoleen tuntiin, kun Englantiin minutkin houkutellut ystävä soitti. Taivasteltiin Japanin tilannetta monen muuan asian lisäksi. Kun luonto näyttää mahtinsa, ihmisten konstit varjella ydinvoimalaitoksiaan ovat vähissä. On yhä vakavammin aihetta itsetutkiskeluun kaiken riskialttiin puuhastelumme kanssa. Vaikka moni on jo pitkään herätellyt ihmisiä muuttamaan elintapojaan, entinen meno jatkuu. Talous tähtää kasvuun ja kuluttamiseen. Tuotteet ohjelmoidaan kestämättömiksi, jotta uusia saataisiin myydyksi. Äskettäin tämäkin seikka tuli ilmi TV-ohjelmassa Hehkulamppuhuijaus, joka näytti, kuinka iät ja ajat palavat sähkölamput hylättiin tuottamattomina (http://areena.yle.fi/ohjelma/1673873). Kestokulutustavaroista opittiin tekemään kertakäyttötuotteita olivatpa ne nailonsukkia tai pesukoneita, jotta kauppa kävisi.

Tällaiseen maailmanmenoon on puuttunut muun muassa Jani Laasonen blogissaan Johdatus resurssipohjaiseen yhteiskuntaan (http://resurssipohjainentalous.blogspot.com). Mies sanoo tekevänsä vaalityötään blogilla ja seisoo ilmeisesti vihreiden joukossa. Nyt hän kylläkin näkyy kirjoittelevan ihmisaivoista. Mutta tekstiä löytyy myös kirjoiksi koottuina niin rahan korruptiosta kuin itsensä tuntemisesta. Ja lukijoita riittää. Tähän täytyy vielä näin keskiviikkoaamuna nolona lisätä, että Laasonen edustaakin Piraattipuoluetta (http://2011.piraattivaalit.fi/jani-laasonen/). Tulin näet vasta äsken googlanneeksi, mitä miehen nimen avulla löytyy. Tuossa edellä linkki muillekin tiedoksi, jos kyseinen porukka ja Laasosen tapa tehdä vaalityötä kiinnostaa.

Että tämmöisiä huokaisuja tänään. Iltapäivä aurikoisessa kevätsäässä vienee ajatukset ihan muualle.

Bo Carpelania muistellen

2011-03-11T09:36:00.000+02:00

Olen tutustunut Bo Carpelanin tuotantoon jo kauan sitten. Jossain vaiheessa luin kaiken hänen tuotannostaan, mutta 1990-luvulle tultaessa rupesi jäämään aukkoja. Axelin kamppailin på svenska, vaikka ruotsini ei ihan riitä teoksen kaikkien sävyjen tavoittamiseen. Kummasti kuitenkin nautin sekä kamppailustani että itse teoksen ystävyys- ja mesenaattitarinasta.

Tällä haavaa lueskelen hissukseen Graminaa (2010), jonka sain - pyynnöstä! - syntymäpäivälahjaksi. Eikä aikaakaan, kun kuultiin viesti Carpelanin kuolemasta. Lahja sai lisää painoa. Vietän jonkinlaisia pitkiä jäähyväishetkiä lukemalla teoksesta vain muutaman aforistisen tiivistyksen kerrallaan. Niitä löytyy kolme osastoa. Ensimmäisessä on reunamerkintöjä Horatiuksen, toisessa Vergiliuksen ja kolmannessa Danten runouteen. Aamulla jo pysähdyin tähän:

Sattuma johtaa

täsmällistä partituuria. (16)

Jukka Petäjän 11.2.2011 päivitetyssä nekrologissa (http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Kirjailija+Bo+Carpelan+on+kuollut/1135263729763) korostuu se, kuinka Bo Carpelanin runoudella oli myös tiivis suhde antiikkiin. Hän julkaisi vuonna 1984 kokoelman Marginalia, joka pari vuotta myöhemmin ilmestyi suomeksi Tuomas Anhavan käännöksenä. Kirja koostui lyhyistä aforistisista runofragmenteista, jotka olivat syntyneet reunamerkintöinä antiikin Kreikan ja Rooman runoutta lukiessa. Inspiraatiota Carpelan oli hakenut yli kahdeltakymmeneltä runoilijalta.

Viime vuonna julkaistussa uudessa kirjassaan Gramina hän palasi samaan konseptiin, tällä kertaa keskittyen kolmeen Italian niemimaan klassikkoon: Horatiukseen, Vergiliukseen ja Danteen. Yhtä aikaa alkuteoksen kanssa ilmestyi myös Caj Westerbergin suomennos.

Jatkan lukemista ja kuulosten tänään sitä, mitähän joutilaisuus saa minussa aikaan.

Ystäväni Vergilius, joutilaisuuden

maaperä on syvä ja rikas.

Ahkeruuden käy kuin saven

kuivuuden vallitessa.

Vesi virtaa, virtaa kuin joutenolo

rehevän vehreyden keskellä. (16)

Mielensä pahoittamisesta ja siitä toipumisesta

2011-03-06T10:45:00.001+02:00

Aika ajoin käsissä on pyörinyt Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja (2010), jota alakerran emäntä auliisti lainaa. Vasta tänä aamuna luin kirjan kokonaan ilman sen kummempia hyötynäkökohtia kuin tämä blogiteksti. Aiemmin etsin sopivia pätkiä luettavaksi jollekin porukalle ihan tietyssä tarkoituksessa. Vaikka en vielä ole kirjan mielensäpahoittajan ikäinen enkä edes mies tai yhtä jäärä, saan silti lohtua Kyrön tarjoamasta sukupolvinäkemyksestä. Kyllä en ole minäkään vailla synkkiä kokemuksia lasteni kanssa tai lapset minun kanssani. On sitten joulu tai jokin kesäjuttu, kun muistan tuntuneen lähes samalta kuin papasta kalkkunaa syödessä, vaikka tarjolla olisi pitänyt olla harmaasuolattua kinkkua. Kirjasta löytyy monia muitakin aiheita mielensä pahoittamiseen. Niistä yhteen pääse kiinni kuuntelemalla esimerkiksi Siideri-jutun Kyrön itsensä lukemana (http://www.kirjastokaista.fi/video/8980/mielens%C3%A4pahoittaja-ja-siideri/).

Perjantaina 4.3. klo 12 istuin monien muiden kanssa Tampereen yliopiston Hämeenlinnan toimipaikan auditoriossa odottamassa kasvatustieteen maisterin Ismo Ahon väitöstilaisuuden alkua. Väittelijään tutustuin puolitoista vuotta sitten, jolloin tehtäväkseni tuli tarkistaa hänen käsikirjoituksensa kieli. Kun sain työni tehdyksi, istuimme pitkään lehteilemässä sivuja ja juttelemassa aiheesta. Samalla kävi selväksi, kuinka tekijä oli pahoittanut mielensä joistakin kommenteista. Esitarkastuslausunnotkaan eivät mieltä ylentäneet. Melkeinpä oli odotettavissa, että käsikirjoitus jäisi sikseen eikä sitä koskaan päästäisi julkisesti tarkastamaan.

Toisin kävi: mies tarttui toimeen, kävi läpi koko työnsä ja kasvoi tehtävän mittaiseksi. Niinpä saatoimme kaikki paikalla olleet tyytyväisinä seurata keskustelua tutkimuksesta, jonka otsikko Mikä tekee opettajasta selviytyjän? jo kertoo, mistä siinä kysymys. Vastaväittäjä, dosentti Riitta Jyrhämä Helsingin yliopistosta johdatteli rauhallisesti keskustelua ja esitti kysymyksiä, joihin väittelijä antoi asiantuntevia vastauksia. Dosentti Heleena Lehtonen kustoksena ja työn ohjaajana myhäili tyynesti kaadellessaan tarvittaessa kannusta vettä puheesta kuivuvien kurkkujen kostukkeeksi. Kohottava tilaisuus ja kokemus, kaiken kaikkiaan. Onnea kaikille jatkohankkeille!

Juhlat jatkuvat

2011-03-05T11:24:00.002+02:00

Sauvon Sarapistoon kerääntyi männä torstaina parvi luokkakavereita. Näistä viisi oli kutsujina siitä hyvästä syystä, että he viettävät tasavuosikymmensynttäreitään vasta tämän vuoden puolella. Muut ovat osuneet putkahtamaan esiin äidistään ikään kuin vuotta aikaisemmin, kun syntymävuoden viimeisenä numerona on 0 eikä 1. Tätä seikkaa muistutetaan painokkaasti aika ajoin. Minkä on minunkaan pullistellessa, kun kuulun "nuorten" viitosiin. Samalla myönnän olevani sen porukan seniori, kun juhlin oman syntymäni ihmettä jo tammikuun lopussa. Meidän hännänhuippu pääsee nuoruuden vaivastaan vasta vapunaattona. Toiseksi nuorin, hänkin huhtikuun lapsia, isännöi paikkaa, jonka tämä Sarapiston tilan omakseen ostanut pitkä mies mitä ilmeisimmin on luonut viihtymistä varten. Viihdyttiin niin, että kertausharjoituksia anottiin.

Kumma juttu, että nykyään ilonpidossa kuluu entistä vähemmän kuplivia tai muitakaan voimajuomia. Silti emme istuksi kuivin suin yhteisiä sitsejämme. Vaikka laseja ei alvariinsa täytettäisi, hulluja juttuja, naurua ja väkevää tunnelmaa piisaa. Asiaa auttaa, kun sitä hehkutetaan elävällä tulella ja sitten vielä savusaunan lempeän kipakoilla löylyillä. Niiden jälkeen nautittu yhteinen illallinen - paikallisen pitopalvelun taidonnäyte! - nostatti olon paratiisimaisiin sfääreihin. Sellaisessa olotilassa ymmärsin katsoa taivaalle, kun koitti kotiinlähdön hetki. Ja mitä silmäni erottivatkaan: maaseudun pimeydessä loistivat tähdet niin kuin eivät koskaan ennen...

Jono

2011-03-02T09:11:00.000+02:00

Kello oli eilen vasta varttia yli viiden, kun Turun pääkirjaston luentosalin oven takaa jo löytyi jono kuudelta alkavaan tilaisuuteen. Joukkoon piti kiireesti liittyä, sillä väkeä tulvi kaiken aikaa lisää. Me kaikki janosimme päästä kuulemaan, mitä Jaakko Hämeen-Anttila, oikea professori Helsingistä, sanoo avausluennossaan rakkaus-teemasta, joka roihuaa tänä keväänä kirjastossa (http://www.turku.fi/public/default.aspx?contentid=240438&nodeid=4873)

Siinä pitkään seitsessä ehti huomata, kuinka illan luennoitsija pyyhälsi takki auki hyvissä ajoin sisään ja sai melko pian useampiakin vastaanottajia paikalle. Minä nappailin ajankuluksi puhelimella kuvia, joista näkyy, etteivät olosuhteet kuvaamiselle olleet hääppöiset. Olisi pitänyt kuvata myös yhä kasvava jono. Moni jäi lopulta paikatta, sillä luentosaliin mahtuu vain 80 ihmistä. Yksi ja toinen myöhäinen jonottaja kuikuilikin sitten ison ikkunan takana ja seurasi, mitä salissa puhutaan. Ilmeisesti luennoitsijan ääni kuului suljetun oven taakse. Kannatti kuunnella: luento oli kaikessa asiantuntevuudessaan eloisa, hauska, suorastaan ihmeellinen. Paikalla oli ainakin kaksi harrasta iranilaisnuorta ja myös yksi vanhahko nainen. Heidät jokaisen Hämeen-Anttila noteerasi vaihatamalla muutaman sanan persiaksi ja osoittamalla kunnioitusta näille kuulijoille erittäin rakkaille kotimaan runoilijoille. Nuoret jatkoivat ulkomuistista runoa, jonka pari alkusäettä Hämeen-Anttila lausui. Vaikuttavaa! Nainen kiitti luennoitsijaa sekä persiaksi että englanniksi.

Tässä vielä kirjaston tarjoma esittely eilisillan tapahtumasta:

Professori Jaakko Hämeen-Anttila:
Mystinen rakkaus: persialaisen Maulana Rumin runoja 1200-luvulta
"Maulana Rumi (k. 1273) on persialainen runoilija, jonka runot ovat edelleen laajalti luettuja ympäri maailman. Rumin runoissa maallinen ja mystinen rakkaus sekoittuvat. Keskeistä runoissa on rakastajan kaipaus saavuttamattoman rakastetun luokse. Rumin runot ovat aistillisia ja vahvoja rakkauden tunnustuksia."

Strada

2011-02-28T09:35:00.002+02:00

Tämmöistä stradaa Aurajoella hiihdellään ja ajellaan. Eilen otin suunnakseni Nautelankosken, jonne kirkolta on matkaa seitsemisen kilometriä. Ihan perille en jatkanut, kun sytytti, että paluumatka vastatuuleen voi olla pikku koettelemus. Niin kuin olikin. Jokiuoma vetää kuin hyvin putsattu hormi. Mennessä se lykkäsi, takaisin tullessa haittasi kulkua, vaikka kumpaankin suuntaan suksi luisti hyvin.

Pelloille ei näissä jokimaisemissa kannata suksilla yrittää, sillä alvariinsa tulee vastaan notkelmia. Niiden pohjalla virtaa vesi kohti isompaa jokiuomaa, oli se sitten Aura- tai Savijoki. Muitakin noroja löytyy. Yllä laimeahko kuva Rähälän krotista, jossa myös autot ovat pulassa. Vilkkaasti liikennöity Vintalan tie häämöttää lumihankien keskellä. Jokunen kuolonuhrikin on kuulemma tullut, kun ajaja on erehtynyt päästelemään liian kovaa koukkaistessaan krotin pohjan kautta toiselle laidalle.

Hämeenlinna kouluttaa

2011-02-26T15:09:00.001+02:00

Synttärien lahjakirjojen lukeminen on hyvässä vauhdissa. Entisestä työpaikasta kertova artikkelikokoelma Cygnaeuksen viitoittamalla tiellä
90 vuotta opettajankoulutusta Hämeenlinnassa (2010) viipyi käsissä vain tovin, kun tuttujen ihmisten tekstit piti tutkailla pikavauhtia. Nyt koko opus on luettu, osin vain silmäilty, mutta silti valmiina esiteltäväksi.

Kirjasta löytyy Tuula Hyyrön katsaus laitoksen historiaan sekä toinen raportti opsikelijoiden tulevaisuudenkuvista,Veli-Matti Värrin pohdiskelu opettajankoulutuksen sivistystehtävästä globaalin vastuun aikakaudella, Jouko Pullisen johdattelu kuvataidekasvatukseen, Marja Vanhatalon luotaus musiikkikasvatukseen, Tiina Kujalan kokemuksia liikunnasta osana yliopisto-opintoja, Tero Aution katsaus opetussuunnitelmiin, Heleena Lehtosen hankkeet yrittävän käyttäytymisen kasvattamiseksi, Jorma Joutsenlahden tutkimushankkeita matematiikan ainedidaktiikasta ja normaalikoulun tuttujen lehtoreiden päivitys ojatusta opetusharjoittelusta. Lisäksi löytyy minun jälkeeni laitoksen henkilökuntaan tulleiden tekstejä, mukana myös tuttujen Helena Rajakaltion ja Eija Syrjäläisen osuus täydennyskoulutuksesta.

Juhlajulkaisun ovat toimittaneet Eila Lindfors ja Jouko Pullinen. Kuvista ja ulkoasusta vastuussa on Jussi Mäkelä. Hyvältä näyttää!

Hämeenlinnalaisten ponnistus työnsä esittelemiseksi tuntuu erityisen merkittävältä näinä aikoina, jolloin filiaali toisensa jälkeen on joutunut tai joutumassa joko tyystin lopetettavaksi tai ainakin siirrettäväksi. Mitä peruutamatonta menetään, kun pienet yksiköt sulatetaan osaksi isoja systeemejä? Jotain varmasti myös voitetaan. Hämeenlinnan osalta vertailuaineisto alkaa karttua tuota pikaa, sillä näillä näkymin luokanopettajien koulutus Hämeenlinnassa päättyy. Elokuun alusta 2012 toiminnan on määrä jatkua Tampereella.

Saatan vielä palata tähän aihepiiriin, kunhan keskustelu kasvatustieteen ja koulussa opetettavien aineiden vaivalloisesti yhteen sovitettavista painotuksista tuottaa pikkuisen lisää tuloksia. Odotan nääs kannanottoja taholta, joka on kaukana kouluopetuksesta, sillä tunnen olevani liian kiinni tutuissa aiheissa. On siis hyvä joutua katsomaan omaa alaansa ulkopuolisen silmin. Pian selviää, mitä yrityksestä tulee.

Hiihtelen hankia hiljalleen

2011-02-23T17:16:00.002+02:00

Voisin jatkaa laulun sanoin, että hiihtelen siskojen kanssa, jos vain olisi siskoja. Mutta kun ei ole siskoa, ei veljeä eikä hiihtointoista tuttuakaan, niin aloitin myöhäisen hiihtokauteni yksin. Reitti vei Liedon kirkolta Vierun kosken kautta Vääntelän koskelle ja sieltä Saviojan uomalle.

Läpi talven sulana virtaava Vierun koski pakottaa siirtymään jokiuomasta rannalle. Ränstyneen myllyvanhuksen ohi on rakennettu melojia varten sillan tapaisia. Samaisista rakennelmista on apua myös hiihtäjille.

Hankalimmassa paikassa moni varmaan nappaa sukset kainaloon, mutta ihmeekseni pääsin väljemmälle väylälle sukset jalassa hissukseen sujuttelemalla.

Kaksi tuntia nautiskelin auringosta ja puhtaista hangista. Niin näkyivät tehneen myös moottorikelkkailijat, joiden melkeinpä hurmoksellisen kiehkuraisia jälkiä näkyi jokitörmillä.Vissiin puuterilumi on innostanut päristelijöitä siinä kuin mutkamäessä viihtyviä yhä uusiin pyörteilyihin. Onneksi vain jäljet näkyivät, sillä iso osa iltapäivän nautinnoista oli lähes rikkumaton hiljaisuus.

Kesän mittaan tuli kierrellyksi pyörällä sen verran laajoja reittejä kotikunnassa, että tiesin jo, mitä mistäkin päin löytyy. Niinpä rohkenin jatkaa Vääntelän koskelta moottorikelkan jäljissä Saviojalle ja sitä pitkin takaisin kotinurkille. Osuin ensi yrittämällä nousemaan jokiuomasta paikassa, josta näkyi kaukana pellon takana tuttuja Vierun puiston omakotitaloja. Niiden lomitse pääsin kotiin, kun suostuin lipsuttelemaan autotien laitaa. Katsoin samalla valmiiksi toisen reitin, etten enää suotta suksi teitä pitkin, kun palaan Saviojan maisemiin hiihtämään.

Perheyrityksen kipupiste

2011-02-22T09:52:00.002+02:00

Tulin tallentaneeksi viime perjantain (18.2.) Voimala-ohjelman Puhetta Komista ja Koneesta (http://areena.yle.fi/ohjelma/16113) ja katsoneeksi sen heti lauantaina. Puhuttiin sukupolvenvaihdoksesta. Asialla olivat isä ja poika Milonoff Kom-teatterista, Ilkka Herlin Koneen omistajasuvun edustajana ja Perheyritysten liiton toimitusjohtaja Matti Vanhanen. Komilaiset olivat tarttuneet aiheeseen 40-vuotisjuhlanäytelmässään, joka pohjaa John Simonin kirjoittamaan Koneen ruhtinas / Pekka Herlinin elämä -teokseen (2009), mutta laajentaa sitä teatterin omiin kipupisteisiin. Alkuperäisen Komin luoneen porukan lapset ovat olleet jo hyvän aikaa mukana teatterin ammattilaisina. Milloin ja miten heistä tulee koko homman pomoja? Mikä kaikki muuttuu heidän myötään? Teatterin sivuilla tekijät esittävät lisää kysmyksiä, joihin he Juha Itkosen käsikirjoittamalla näytelmällä hakevat vastauksia:

KONE on tarina teatteriryhmästä, joka yrittää tuoda näyttämölle suomalaisen suurmiehen tarinan. Tälle matkalle heidät innoittaa John Simonin kirja "Koneen ruhtinas".

"Tehdään kuningasnäytelmä."
"Sitten siitä tulee tragedia."
"Ei vaan komedia. Tai farssi."

Kaksi perhettä, KOM-perhe ja KONE-perhe.
Kaksi sukupolvea ja sukupolvenvaihdos.
Suomi ja Suomen kohtalo.
1968, 1978,1988, 1998, 2008, KOM, KONE, KOM, KONE.

Tarina vai fragmentti? Kabaree vai näytelmä? Kokonaisuus vai kokoelma sirpaleita? Kahtia jakautunut vai eheä?
Suomi 2018?

"Jonkun on nyt päätettävä. Jonkun on tää vastuu kannettava."

Keskustelu innosti minua niin, että naapurilta oitis lainaksi saatu kirja tuli hotkaistuksi parissa päivässä. Olisin ollut valmis lähtemään kaiken kukkaraksi myös Komiin katsomaan esitystä, mutta viimeiset näytökset ovat jo meneillään enkä tällä viikolla irtoa Hesaan. Riittäköön siis oivallinen elämäkertateos ja Voimala-keskustelu. Lisää keskusteluja on luvassa. Kirja näet jatkaa matkaa seuraavalle, jolta myös opus jäi lukematta tuoreeltaan.

Miten ylipäänsä vallassa oleva sukupolvi suostuu luovuttamaan valtaansa nuoremmille? Tuskallista tuntuu olevan sekä isossa että pienessä mittakaavassa. Uutiset kertovat Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän valtioiden myllerryksistä ja vanhan vallan kaatamisista. Kiinassa kuulemma pelätään nuorten vaatimuksia. Mutta Pohjois-Korea jäpittää yhä oudoissa oloissaan. Valtaisa armeija pönkittää sairaan diktaattorin korvaamista hänen äkkiä kenraaliksi tekaistulla pojallaan kuin hurjassa farssissa.

Omassa perheessä täyspäiset ja -valtaiset lapset ovat jo aikaa sitten syrjäyttäneet meikäläisen keskeisen toimijan paikalta. Hyvä niin. Ennen pitkää he joutuvat antamaan tilaa omalle jälkikasvulleen yhteisiä asioita koskevassa päätöksenteossa, vaikkei mitään perheyritystä olekaan huolehdittavana. Silti voi olla uhkaamassa kiistoja sisarusten välillä vaikkapa vain perintömööpeleistä. Turha kuvitella, että meidän porukassa ei mokomista tapella. Sen verran syvällä lienevät kasvuvuosista asti karttuneet mujut hampaankoloissa, että ne purskahtavat esiin viimeistään silloin, kun setvitään vanhempien jäämistöä.