Lapin miehen epäonni

 

Kirjoittavia Mentuloita on ainakin kaksi: äiti Marjatta ja poika Seppo. Äidin tunnen blogista Marjatan kirjat ja mietteet. Sieltä bongasin tiedon kirjailijasta, joka tunnetaan nimellä Mooses Mentula. Muutamin hakutoimin löysin Turun kaupunginkirjastosta Bon-pokkarina julkaistun romaanin Isän kanssa kahden (WSOY 2013, sivuja 366). Tilasin sen haettavaksi kirjastoautosta. Suotta ei kirjaa kehuta alkusivuilla niin kevyeksi ja käteväksi, että lukeminen onnistuu opusta yhdellä kädellä pidellen. 

Sodankylään sijoittuva tarina asemoi ihmiset Lappiin juurtuneiksi miehiksi ja etelänvariksina paikkakunnalle pyrähtäneisiin kaunottariin. Nämä eivät pitkän päälle kestä pohjoisen yksitoikkoista yksinäisyyttä miesten uurastaessa poro- ja metsähommissa. 

Tutuiksi tulevat isä-Jouni, punatukkainen äiti-Marianne ja heidän murrosikää lähestyvä poikansa Lenne. Jokaista kertoja katsoo suopeasti ja kuvaa uskottavasti, samoin paikkakunnalle opettajaksi saapuvaa Jyriä. Koulussa varsinkin Lenne, isänsä poropoika, koettelee opettajan kestokykyä kuin tarkistaakseen, voiko mieheen luottaa. 

Ei aikaakaan, kun tarvitaan yhteydenottoja kotiin. Äiti saapuu neuvottelemaan, miten pojan saisi talttumaan kelpo oppilaaksi. Ja kuinkas sitten käykään? Neuvotteluja tarvitaan yhä uusia. Yksinäinen opettaja kietoutuu pikku hiljaa Mariannen taikapiiriin. Kumpikin saa toisistaan tarvitsemansa, vaikka tunnistaa tilanteen hankaluuden. 

Tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti ratkaisuja, kun Marianne kertoo kotona odottavansa vauvaa. Jouni iloitsee monien keskenmenojen jälkeen. Jyri ei tiedä lapsesta. Vähin erin Jounille kirkastuu, ettei hän taidakaan olla odotetun lapsen isä. Seuraa riitoja, sitten raju huipentuma: Lenne pakenee, hukkaa puhelimensa, Jouni vapauttaa Mariannen hoidokeiksi hankitut villisiat ja usuttaa ison Yrjänä-karjun emakoiden kimppuun. Kostonhurmassa Jouni lopulta ampuu Yrjänän ja myös pienet porsaat. 

Emakkojen kiljunta kesti aikansa, mutta sitten tuli hiljaista. Yrjänä asteli keskellä aitausta olevan kumpareen päälle. Se patsasteli kuin palkintopallilla, katsoi Jouniin ja päästi matalan ja pitkän murinan. Torahampaista roikkui karvaisia nahan riekaleita. Jouni nosti hirvikiväärin hollille, latasi ja tähtäsi huolella etujalan taakse, vähän ruhon keskilinjan alapuolelle. Laukaus kajahti sydämeen, Yrjänä otti haparoivan askeleen, korahti ontosti ja rojahti veltosti maahan. (355)

Kliimaksi osuu aivan loppusivuille. Aavistus siitä, missä Lenne voisi piileksiä, ohjaa pettyneen isän poikansa luokse. Jo ennen tätä onnellista käännettä on käynyt selväksi, ettei Jyri lähde Mariannen mukana etelään. Heidän kahden tarina ei jatku. Jyri tunnistaa itsensä pohjoisen ihmiseksi, vaikkakin vain Lapissa kehnon miehen siittämäksi.

Kirjan nimi saa vahvistuksensa, kun Lenne jää isänsä kanssa kahden, kuten monet muut poromiesten pojat. Äitiä hän pääsee tapaamaan siellä jossain muualla.

Tarina kaikkine käänteineen piti lukijan otteessaan. Uskottavilta tuntuivat myös koulujutut. Lukiessa tuli mieleen, että tarina sopisi kiehtovaksi TV-sarjaksi. Ehkä siitä on jokin näytelmäversio tehtykin, vaikken sellaisista löytänyt merkkejä nettihauin.

Mooses Mentulalta on ilmestynyt WSOYn kustantamana muitakin teoksia, viimeisin romaani on Toiviokoski 2023. Airi Vilhunen kirjoittaa teoksesta Kirsin Kirjaklubin sivuilla 14.1.2024. Suosittelen.

Kiinaa Chenin valokuvataiteena sekä Koskisen Primaarisukkessio

 Kaksi hyvää syytä oli ajella eräänä päivänä Turusta Saloon ja siellä taidemuseoon: auton akut  kaipasivat kauppareissua pidempää liikkeellä oloa, joten kohteena 50 kilometrin päässä Salon taidemuseo Veturitalli sopi kaikin puolin. Lehdissä oli kerrottu isokokoisista Kiina-valokuvista niin, että ne piti nähdä ihan itse.

Kookkaiden kuvien päällä on lasi. Vinottain tähtäämällä heijastuksia pystyi välttelemään omissa kuvissa. Niistä saa vain kalpean aavistuksen tarkoin sommitelluista näkymistä, joissa aina erottui totinen, kaunis tyttö. Tarjolla oli myös parikymmenminuuttinen video tekijästä itsestään. Chen on alun perin kouluttautunut arkkitehdiksi, mikä hänen omien sanojensa mukaan selittää kuvien tarkkaa suunnittelua. 

Valokuviin valikoituivat pitkään kauniit maisemat. 

Aiheet muuttuivat, kun matka lapsuuden kotiseudulle paljasti mittavat ympäristötuhot. Enää ei ollut paluuta koskemattomaan luontoon. Kuviin tuli särmää.

Nuorena Chen oli työskennellyt metalliteollisuudessa. Raskaan työn uuvuttamana hän jaksoi kuitenkin heilastella kauniiden tyttöjen kanssa, kun sellaisia osui kohdalle. Heistä muistona kuviin on aseteltu yksi tai useampi neito. Niinpä työryhmään on asian varmistamiseksi aina pestattu myös naisnäyttelijöitä.

Valtavien työmaiden ja niiden työntekijöiden keskellä on häärinyt iso joukko Chenin kuvausryhmään kuuluneita. Alle liitettyyn osittain liikkumista toistavaan kuvaan video tarjosi mainion selityksen. Yksi keltapipoinen Chenin assistentti puikkelehti työläisten joukossa ja ohjasi heitä ryhmittymään ennakkosuunnitelman mukaisesti. Vaikutelma liikkeestä syntyi oikeasti siten, että tietty osa porukasta asteli määrähetkenä vasemmalle toisten pysytellessä visusti paikoillaan. Aloillaan pysyi myös etualan tyttö.

Liitän mukaan vielä tekstiä museon seinältä siinä toivossa, että se erottuu lukukelpoisena ainakin tietokoneen näytöltä. Erinomaisia tekstilakanoita oli useita selventämässä Chenin kuvia taustoineen. Toki myös museon omilta sivuilta löytyy tiivis avaus koko näyttelyyn.

Antoisan kiinalaiskattauksen lisäksi Museon Galleria Sivuraide tarjoaa 27.1.–28.4.2024  Nuutti Koskisen videoteoksen Primaarisukkessio. Sen huikaisevat kuvat katsoo kahdelta nurkittain sijoitetulta isolta ruudulta noin kymmenessä minuutissa. Jos nimen käsite ei selvinnyt alkumerta heijastelevasta teoksesta, apu löytyi tekstinä seinältä. Kotiin viemisiksi museo antoi vielä julisteen Koskisen teoksesta.

Huomaan, että niin lukemalla kuin katsomalla dokumentteja olen viime aikoina yhä vahvemmin kiinnittynyt miettimään ihmisen jälkiä kotiplaneetallaan: Veturitalli tarjosi vahvaa aineistoa pohdintoihin. Kiitos!