Laman talousoppia Joenpellon malliin

 

Tyytyväisenä kerron, että yksi luku-urakoistani on nyt hoidettu. Pari päivää sitten luin viimeiset rivit Eeva Joenpellon Lohja-sarjan 4. osasta nimeltä Eteisiin ja kynnyksille (WSOY 1980, Elisa Kirja 2015, 373 s.). Olen vaikuttunut!

Pohdiskelin 3. osan blogijutussani, mihin lopulta päädytään. Aika hyvin aavistelin. En kuitenkaan odottanut, kuinka isosti romaanisarjan ihmisiä 1930-luvun taitteen lama kurittaisi ja myös puhdistaisi. Elisa Kirjasta poimittu mainostekstin katkelma puhukoon puolestaan:

Aika - menestys ja pettymykset yhtä lailla - vievät jokaisen yhä syvemmälle kohti omaa minuutta. Matti Reima takertuu rahanteon rattaisiin, Salme Hänninen vanhenemisen rauhaan. Heikkinen, Matin uskottu apulainen, saa tuta elämän koleimman todellisuuden. Niin ikään Vieno tapaa vakaalla kunnallismiehen tiellään uuden ajan merkit ja miehet. Anja ja Inkeri työskentelevät saroillaan. Mutta Oskari! Miten onkin höyrähtänyt, kun kukkoilee metsänomistajana eikä ole tietävinään liike-elämän pelisäännöistä.

Ihmeissäni luin, kuinka Joenpelto on paneutunut sekäLapuanliikkeen pullisteleviin touhuihin talonpoikaismarsseineen että sosialidemokraattien sisäisiin kähinöihin. Vieno Grönroos lähes astuu syrjään, kun paikkakunnalle pöllähtää hyvin pukeutunut, määrätietoisen äitinsä koulima Pettersson, joka osaa niin junttauksen, kuiskailun kuin vaalilistojen muokkauksen. Pettersson onnistuu syrjäyttämään Vienon kunnanvaltuustosta, mutta tarkkasilmäinen työväenyhdistyksen sihteeri Virtanen saa Vienon havahtumaan. Puheenjohtaja ryhdistäytyy ja painelee suoraan Petterssonin kotiin puhumaan asiat selviksi. Vieno ei eroa puheenjohtajan paikalta, vaan Petterssonin olisi parasta hankkiutua muualle vehkeilemään.

Paikkakunnan molemmat sahat ovat laman kurimuksissa. Matti Reima älyää kuitenkin toimia ja myydä kaiken sahatavaran ajoissa. Nipin napin mies selviää konkurssista. Toisin käy tilallisten Matin kiusaksi perustamalle sahalle. Isännät ovat sinisilmäisinä pestanneet sahan isännöitsijäksi erään Mäkisen tarkistamatta lainkaan, mikä mies Mäkinen on. Tämä on saanut hääriä kenenkään valvomatta. Skoijarin häivyttyä löytyy kasa sotkuja, kuten maksattomia veroja, laskuja ja palkkoja. Liian myöhään opitaan, mitä bilanssi tarkoittaa. Entä yhteistakaus? Nimiä on kirjoiteltu jos jonkinlaisiin papereihin ymmärtämättä seurauksia. Vaikeaa on jatkaa työtä kunnanvaltuustossakaan, kun käy selväksi, miten naapuri on älynnyt siirtää omaisuuttaan turvaan. Maksajaksi joutuu se kaikkein haluttomimmin sahabisnekseen mukaan patistettu, August Julin. Hän osaa hävetä ja itse asiassa haluaa maksaa hölmöilyistään.

Tapahtumat etenevät kuin jännitysromaanissa. Mutta lukijan iloksi ison tilan pakkohuutokaupassa tapahtuu käänne, joka lyö ällikällä huutamaan valmistautuneet paikkakuntalaiset. Ensimmäinen välittäjän esittämä tarjous ylittää muiden mahdollisuudet. Kauppa lyödään lukkoon lähes saman tien. Uusi isäntä ilmaantuu tilalle tuota pikaa. Kas, tuttu mies on ottanut ja ostanut oman perintönsä! Niinpä elämä jatkuu taas rauhallisesssa uomassaan.

Joenpelto on paneutunut myös murrosikäisen Sylvin tempoiluihin. Niitä sietää vain vanha Julin ja suorastaan elpyy nuoren ihmisen läsnäolosta talossa. Monta kaunista kohtausta aiheesta mahtuu kirjaan. 

Uutta kasvua on muuallakin. Vienolla ja Siirillä on jo kolme lasta. Matti Reimalle Inkeri synnyttää toisen pojan. Lapsen kastetilaisuuden järjestäminen lupaa sekin hyvää tulevaisuutta. Nokkela esikoispoika Olavi saattaa hyvinkin varttua moniin toimiin pystyväksi mieheksi isänsä lailla. Pieni Liisa-tytär vain ihmettelee, mitä ympärillä tapahtuu.

Jäin miettimään suomalaisten elinoloja sisällissodasta suureen talouslamaan 1920-luvun taittuessa 1930-luvuksi. Juuri sen kauden Joenpelto on komeasti haarukoinut romaanisarjaansa ja siihen luomiinsa ihmisiin. Jos monesti toistettuihin muisteluksiin on uskominen, uusi vuosikymmen oli kuumien kesien ja toiveikkuuden aikaa, kunnes koitti marraskuun loppu 1939.  Silloin tosi paikassa ja kauheissa pakkasissa suomalalaiset näyttivät, miten omaa maata puolustetaan hyökkäjää vastaan. Samoin tekevät ukrainalaiset näinä päivinä omassa maassaan. 

 

Ihmisiä suolaisessa sateessa

Tämä torstai ei todellakaan ole toivoa täynnä, sillä aamun uutiset syytävät kuuluville tietoja itäisen Euroopan entistä selvemmästä sotatilasta. Kurjasta tilanteesta huolimatta jatkan eilen aloittamaani blogijuttua e-kirjasta, jonka kansi on yhtä harmaa kuin maailmanmeno tällä haavaa.

 Kirjan vaivoin erottuva nimi Sataa suolaista vettä (WSOY 1978,  Elisa Kirja 2015, 394 s.) voisi sopia päivän huolestuttaviin uutisiin, sillä suolainen sade ei lupaa hyvää. Pidin ennusteen mielessäni, kun luin Eeva Joenpellon Lohja-sarjan kolmatta osaa. Siinä päädytään kuitenkin vasta 1920-luvun lopun talouskatastrofin kynnykselle. Nimensä mukaisesti neljäs osa Eteisiin ja kynnyksille (WSOY 1980) vienee sarjat tutut henkilöhahmot kokemaan jopa konkursseja.

Keskeisiä henkilöitä ovat Oskari ja Salme Hänninen Mari-piikansa kanssa sekä heidän tyttärensä Inkeri ja Anja, Inkerin mies Matti Reima ja hänen luotettava, koneita huoltava apulaisensa Heikkinen, vakaa tilallinen August Julin ja hänen poikansa Lauri, Anjan entinen koulukaveri ja aviomies. Julinien suojattina varttuu Sylvi-tyttö. Myös Grönroosin Vieno on yhä tärkeämpi henkilö, samoin hänen toimelias vaimonsa Siiri. 

Sofi Hänninen, Oskarin kaltoin kohdeltu, uskonnolliseen hurmokseen pelastautunut sisko saatellaan haudan lepoon.

Hännisen Oskari on hissuksiin päätynyt luottamustehtäviin sekä kauppalassa että seurakunnassa. Muualta paikkakunnalle muuttanutta ei pitkään aikaan hyväksytty silmäätekevien tai edes siedettyjen joukkoon. Salme on löytänyt hiljaisesti vahvuuksiaan. Hän on äiti, joka ilmestyy tyttäriensä avuksi minkä tahansa hädän hetkellä. Isona ristinä hänellä on Oskarin pahasuinen äiti, sänkyyn hoidettava kääkkä, kuten Mari-piika suorasukaisesti ilmaisee. Naisten sitkeää vieteriä ihmettelen.

Paikkakuntalaisten ihmeteltäväksi pyyhältää autollaan toinen kummajainen Matti Reima, nimensä mukaisesti ripeäotteinen yrittäjä. Hän on niin vikkelä, ettei pirtutrokauksistaan linnaan tuomittuna ja vapautettuna palaakaan vaimon ja lastensa luo, vaan kiertelee aikansa viritellen uusia hankkeita. Lopulta hän ilmaantuu kotiin. Miestään kaivannut, kiukkunsa haudannut vaimo ottaa karkulaisen lämpimästi vastaan. Entinen puuhakas meno jatkuu ja laajenee, kun Matti ostaa sekä sahan että aina vain lisää metsiä. Yhdellä reissulla käy hassusti, kun Matti väistää tien hiekassa kylpevää koppelloa. Kopioin pitkän, hykerryttävän kohtauksen luvusta 26 näytteeksi Joenpellon tavasta luoda arjesta draamaa:

Tie oli tyhjä, autio, hiljainen. Miten sitä kehtaisi sanoakaan, että oli jonkun kylpevän linnun tähden ajanut ojaan? Ei sitä tietenkään tarvinnutkaan ja hänhän oli vain torkahtanut ja havahtuessaan ollut sitten nokka maitohorsmissa. Tuskin edes suututti, väsymys tuntui polvissa, oli liian voimaton olo minkäänlaisiin mielenliikkeisiin.   

Talon pihamaalla oli kaksi hevosta valmiina kakkuloissa, toimettomina. Navettaa ei näkynyt, vain talli ja joitakin latoja ja tasainen piha, jossa kasvoi ymmyrkäisiä katajia kuin hoidettuja. Matti koetti piristyä ja hän astui jokseenkin rivakasti sisään, rakennukseen, joka ehkä oli vain paremmanpuoleisten syytinkiläisten. Syytinkiläisten, Matti tiesi kun pääsi sisälle. Tupa ei ollut oikea tupa vaan pienempi. Kohtalaisenkokoinen pöytä oli kumminkin peräseinällä ja sen ääressä istui erityisen kookas vanha mies ja kolme nuorempaa – Matti henkäisi – vain pelaamassa marjapussia keskellä erinomaisen poutaista, hyvää työpäivää. Hellan edessä istui emäntä kutomassa jotakin.    

Miehet eivät olleet näkeviään vierasta, ehkeivät nähneetkään kortit kourissa, isännän käsi korkealla läjäyttämässä valttia pöytään. Emäntä nousi aika nopeasti, katsoi miehiin ja rupesi viittomaan Mattia takaisin eteiseen, meni itse edeltä. Hän oli isäntää nuorempi, varmaan toinen vaimo. Matti selitti asiansa ja nainen, yhä kudintaan pidellen, kerää esiliinan taskuun survoen, näytti ymmärtävän.   

 – Siis hevosta, Matti toisti. 

– Tuossahan on kaksi pihalla.   

– Ne ne ny on siin olleet jo kolmat päivää. Piti ajettaman viljoi –. Ajetaankin kyl, ku aika tulee. Mut kun, isännäl on semmonen pikkanen vika, et kun se saa tyämiähii, niin siin menee päivä tai kaks, voi mennä kolmekki –. Et ku se saa sakin täys ni siin pelataan ens korttii. Kyl häntki ymmärtää. Mistä se korttisakkis maksamati sais? Ja sit pelataanki juur aamust ehtoos astikka. Akkunast ei saa ulos vahtaa, hellal ei ollenka. Mut ruaka o oltava ajallas.   

– No jo –, Matilta pääsi, häneltä niin raataneelta, ettei vuosikausiin ollut pelikorttien olemassaoloakaan muistanut. – Eikös sieltä nyt voisi yhtä miestä irrottaa. Minun pitää saada auto ojasta niin kuin sanoin. Vähän kiirekin olisi. Vai niin! Kun olisikin tässä aikaa pelata korttia.    

– Älkä menkä sinne, emäntä kielsi. 

– Kummottis siin voisis miästä irrottaa. Neljä siin o oltava. Isäntä on jo viikon kumminkin pakkaatas sekottanu.   

 – Saa kai ne pian sen pelinsä loppuun? Eihän nyt tuommoinen lapsellinen peli iänkaiken kestä.    

– Jos vaa kerkitään väliin. Ennenku alkava uuren. Eikä ol viäl kaffenaikakan.   

 Siis Matin oli yrmeänä, happamena, väsyneenä kuunneltava oven läpi pelin kulkua. Isäntä tuntui olevan häviöllä nyt ja kumminkin tyytyväinen. Matti tepasti eteisen lattialla, mietti lähtisikö pois kokonaan. Emäntä kävi päästämässä kissan sisälle ja kamarin puolelle.   

 – Jos mä sit kohetan, emäntä lupasi viimein ja meni tupaan astuen varoen kynnyksen yli kuin se olisi ollut paljon korkeampi kuin olikaan ja vieras. Supatuksen välistä kuului isännän äreitä Häh, paskanmarjat – äännähdyksiä. Pualikast, mää kysyin et pualikast! Matti ummisteli silmiään. Heti kun ne menivät kiinni, hän oli jossakin muualla. Ja kun hän aukaisi ne, pakotti auki, hän ei jaksanut muuta kuin katsella pöydällä jäähtymässä olevaa kiisselivatia. Pöytä oli kalteva, kiisseli oli valahtamisillaan reunan yli, mutta oli kai hyytynyt siihen asentoonsa jo. Hän oli lähtemäisillään pois, tylsästi taivaltamaan eteenpäin, johonkin toiseen paikkaan, jossa miehillä ei olisi noin tärkeää tekemistä. Silloin tuvan ovi rämähti auki ja koko korttisakki isäntä etumaisena valui hänen ohitseen.   

 – Äkkiin sit pojat, et päästään takas. Kaikkiitten hanttapuleitten tähren –. Mut täytyy vaa. Ajetaan et kurrapokarraa.    

Ripeitä ne sitten olivatkin, sillä välillä mitä Matilta meni hevosten luo astelemiseen miehet olivat jo vetäneet heinähäkit jostakin, isäntä itse irrottanut hevoset ja nipinnapin Matti ennätti samoille rattaille. Jossakin tallinvintillä alkoi hautova kana kiukkuisen motkotuksensa. Matti tunsi miten hänen päänsä tutisi, se oli aivan irti. Miehet seisoivat pidellen häkin reunoista kiinni, aivan selvät, ei edes krapulaiset nuoret miehet korttipöydästään hätyytettyinä, irrotettuina siitä pakkotyöstä. Hevoset ravasivat kuin ratsut, ylämäet alamäet samaa tahtia ja Matin auto oli kohta nöyrän oloisena ja pienenä ojassa. Heinähäkkien irrottaminen, äkkiä, ja juuri ja juuri Matti ennätti saada takakopista köyden kun isäntä jo huusi sitä. Hevoset vetäisivät, tuskin edes lapojaan kiristäen, auto oli tiellä kuin olisi nostettu vain vähäinen lapio tai paremminkin joku naisväen puhdekalu, kerinpuut tai rukki. Matin käsi meni tavanomaisesti povitaskuun kopeloimaan lompakkoa, mutta isäntä heitti hänelle köyden, miehet vetivät heinähäkit paikoilleen, löivät tapin kiinni ja luikahtivat rattaille.    

– Se on sun työs, Jussi, isäntä sanoi sivulleen ja räiske ja kivien kipinöinti oli jo mäen laella.

Tämmöistä tekstiä on hauska lukea. 

Henkilöhahmoilla on keskeinen rooli kullakin omassa  luvussaan. Tarina karttuu selkeistä palasista, jotka limittyvät toisiinsa niin, etteivät eri henkilöt ole selvillä toistensa tekemisistä, mutta lukija on. Varsinkin Anja, jota monesti luonnehditaan kauniiksi, liikkuu asioilla, joista ei äiti, ei sisko, saati isä tiedä tai ymmärrä. Aikoinaan hän innostui pikkuserkustaan Grönroosin Vienosta, joka surkeana punavankina oli palannut kotimökkiin äitinsä luo. Vieno toipui, opiskeli sosialismin teoreetikoita ja hylkäsi oman äitinsä tulipunaisen aatteen vallankumouksineen. Määrätietoisesti Vieno suuntaa sosialidemokraattien joukossa rauhanomaisiin uudistuksiin. Mutta Anja on se, joka hankkiutuu  kommunistien ulottuville ja saa oppaakseen paikkakunnalle ilmaantuneen valokuvaajan. Anjan on opittava olemaan julkisesti intoilematta ja suostuttava rakentamaan salaista kommunistien verkostoa hiljaisena työmyyränä.

Mittavasti Joenpelto paneutuu myös lakkoihin ja pohjalaisten rikkurien käyttöön paikkakunnan tehtailla. Matti Reiman sahakaan ei säily tyystin syrjässä. Pahin taistelu käydään kuitenkin työväenyhdistyksessä, jota kommunistit yrittävät vallata. Vieno Grönroos yhdistyksen puheenjohtajana ja kunnanvaltuutettuna kokee osansa raskaaksi etenkin silloin, kun sisällissodan kymmenvuotismuisto nostattaa tunteita. Mutta tapahtuu kummia, kun iso joukko kommunisteja napataan Helsingissä, heidän joukossaan valokuvaaja. Kunnanvaltuuston kokouksiinkaan ei enää tule äärimmäisen vasemmiston edustajia. He ovat painuneet maan alle.

Kirjassa ei vielä eletä New Yorkista ympäriinsä levinneen laman vaikutuksia. Odotan, kuinka Matti Reima sahoineen ja huhuttuine suurine lainoineen selviää. Kiinnostaa kovasti myös lukea, kuka loppujen lopuksi perii August Julinin jälkeen hänen juurevan tilansa. Käykö niin, että tuomariksi opiskellut ja virkauralleen kaikonnut Lauri menettää tilan? Onko sittenkään totta, että vanha Julin olisi tehnyt suojatistaan Sylvistä pääperillisen? Myös Hännisen perheen tapahtumat saanevat lisävalaisua. Anoppiraiska varmaankin kuolee ja kuopataan Marin ja Salmen helpotukseksi. Inkeri jatkanee kahvilansa pitoa, ellei konkurssi vie mennessään sahan lisäksi myös rouvan kahvilaa. Grönroosin Vieno saattaa edetä yhä merkittävämpiin luottamusehtäviin, vaikkapa kansanedustajaksi. 

En lainkaan ihmettele, että Sataa suolaista vettä sai 1989 Finlandia-palkinnon. Romaani on nautittavan tiheä ja uskottava kudelma tunnistettavan itäuusmaalaisen paikkakunnan, Lohjan, ihmisistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Sitä sopii ihmetellä, ettei Hännisistä, Julineista, Grönrooseista tai Reimoista ole tullut samalla tavoin ikoneita kuin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaan luomista Koskeloista, Kivivuorista, Halmeesta, Lauriloista, Leppäsistä, Salpakareista ja Rautajärvestä. Näiden hahmojen idut löytyvät Linnan syntymäseudun, Urjalan, oloista ja ihmistä.

Tuukka Kangasluoman mukaan (HS 9.12.1994) Joenpelto on myöntänyt kotiseudun tarjonneen hänelle aineksia romaaneihin jopa siinä määrin, että niiden moraali pohjaa paljolti paikkakunnalla asuneen Arvid Järnefeltin näkemyksiin: Ihmisen ainoa tehtävä on tehdä itsensä tarpeelliseksi ja ehdottomasti vastustaa instituutioita. Siinä olisivat minunkin taustani kapinapäälliköksi ryhtymiseen.

Minun on aika suunnistaa Lohja-sarjan viimeiseen osaan ja lukea se. Sitten olen valmis tiivistämään omat vaikutelmani neliosaisesta kokonaisuudesta ja nakkamaan ne Akanvirtaan. Ennen sitä tarjoilen yhden vaiheen päätteeksi vielä pari linkkiä:

Suvi Aholan kirjan  Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY, 2021, 268 s.) esittelee Hesarissa 12.4.2021 Johanna Osváth.

Kirsin kirjaklubin kokoontumisesta kirjailijan talossa Vares-Kantolassa kirjoittaa Airi Vilhunen tässä.

 

 

Joenpellon Lohja-sarja puhuttelee yhä vahvasti

Eeva Joenpellon Lohja-sarjan toinen osa, Kuin kekäle kädessä (WSOY 1976, Elisa Kirja 2015), näyttää e-version kansikuvan perusteella haaleammalta kuin painettu kirja, mutta itse tekstissä ei ole mitään vaisua. Ensimmäisen osan tavoin suomalaisten elosta ja oloista muotoutuu moni-ilmeinen kuva sarjan ensimmäisen osan myötä tutuiksi tulleiden henkilöhahmojen kautta. Sisällissodan jäljet tuntuvat yhä, vaikka 1920-luvun mittaan monin tavoin päästään itäisellä Uudellamaallakin vauhtiin.

Hännisten, Grönroosien ja Julinien tarinan käänteitä seuraa mielikseen. Oskari sinnittelee  ilman apulaista kauppansa kanssa, käy keräämässä vuokria ja havittelee hissuksiin metsän ostamista vävynsä Matti Reiman malliin. Salme on saanut ryhtiä tekohampaistaan ja lukulaseistaan. Hän nielee pahemmin nikottelematta lisärasituksen, kun pakkotilanteessa Oskarin äiti tuodaan Salmen hoidettavaksi. Häijy anoppi on piinannut tyttärensä Sofin niin pitkälle, että tämä riuhtaisee itsensä irti äidin lisäksi myös talkkarinpaikastaan. Siinä rytäkässä menee asunto, mutta Sofi ei enää kanna huolta maallisista. Hän on löytänyt tiensä Jeesuksen seuraajien luokse ja ottanut omakseen julistamisen tehtävän.

Hännisten piika Mari säälii emäntäänsä ja yrittää vältellä pahasuista hoidettavaa. Mari kuulee kylillä asioidessa, mitä ihmiset puhuvat. Harkittuina annospaloina hän tarjoilee tietojaan emännälle. Saatuaan vihiä Sofin toimista lahkolaisten joukossa Salme ujuttautuu kerran lahkolaisten kokoukseen nähdäkseen itse, mitä kaikkea siellä tapahtuu.

 Matti Reima, vikkelä automies, sotkeutuu pirtukauppoihin ja rikastuu. Häneltä jää  huomaamatta, kuinka ihmisten häijy katse seuraa hänen toimiaan. Vaimo Inkeri koreilee hepenissään, järjestää kotona juhlia, joissa sievästi puettu piika tarjoilee. Grönroosin Vieno astuu yksikseen Grönroosien mökissä äidin kuoltua. Tammisaaren leirillä nääntynyt Vieno irrottautuu tyystin äitinsä tulenpalavasta kommunismista ja alkaa luottaa maltilliseen kehitykseen lakeja säätämällä. Hän liittyy sosialidemokraatteihin, opiskelee iltakursseilla ja etenee pikku hiljaa sekä työväenyhdistyksen että kunnallishallinnon tehtävissä. Vieno tulee pyytäneeksi apua opettaja-Anjalta erässä hankalassa asiassa. Hintana on, että suhde suloiseen Anjaan herää uudestaan ja kukoistaa tovin, kunnes Vieno ymmärtää vetäytyä erilleen.

Alun alkaen avioliitto Lauri Julinin kanssa on tuntunut Anjasta väärältä, sillä hän kokee isänsä myyneen hänet Julineille päästäkseen paikkakunnan silmäätekevien piireihin. Anja ja Lauri ovat olleet luokkakavereita ja lukionsa ensimmäisten joukossa suorittaneet ylioppilastukinnon. Yhdessä on lähdetty hankkimaan opettajapätevyyttä, mutta onni ei ota asettuakseen yhteiseen kotiin. Kun vielä Anjan lapsen syntymä päättyy katastrofiin, Anja hakee lohtua äkkiratkaisusta. Hän päättää äkkiä ottaa hoiviinsa noin kymmenvuotiaan Sylvin. Tämän perhe on menettänyt tilansa isännän holtittomuuden takia, jota sekä Oskari että Matti-vävy ovat vauhdittaneet. 

Suojeluskunnassa ahkeroiva Lauri joutuu suorittamaan asepalvelusta pariksi vuodeksi kauas kotoa. Anja jää yksin asumaan koululle ja opettamaan, kunnes yläkerran toiseen asuntoon asettuu Laurin sijaisina vanha pariskunta Asser ja Rauha Räty. Anja ei kutsu naapureita luokseen eikä muutenkaan halua pitää yhteyttä. Anja ei edes tajua, kuinka naapurit tarkkailevat askeleita rapuissa ja kuuntelevat korva seinässä ääniä. He kirjaavat muistivihkoon Vienon käynnit Anjan luona ja käynnistävät ajojahdin. Sylvi-tyttö joutuu oman uskossaan kiihkeän äitinsä luokse. Seuraa karkailuja, mutta kaiken sotkun jälkeen Anja on jo häipynyt toiselle puolen Suomea lastenkotia johtamaan. Kuinka ollakaan - kotitilalle asettunut Lauri ja hänen isänsä pelastavat onnettoman Sylvin Julinien hoiviin. Siirrosta tehdään asianmukaiset adoptiopaperit.

Siellä täällä tarinan käänteissä vilahtanut paikkakunnan juro mahtimies Albert Julin, jota Oskari Hänninen on yrittänyt yrittämästä päästyään hännystellä, pääsee komeasti esille romaanin 22. luvussa. Se keskittyy isä-Julinin 60-vuotijuhliin. Niiden valmistelu vihjaa, mihin päädytään:

Albert Julin oli kevään kuluessa mutisten tai puhumattomaksi mennen tehnyt asian selväksi niin että kukaan kylässä ei voinut sanoa olevansa tietämätön. Hän ei halunnut mitään juhlia. Mutta tietäminen oli ymmällä oloa niin kuin kaikenkokoisten asioitten kohdalla usein ja tällaisten varsinkin. Siis käytiin kuitenkin kaupungissa ja ostettiin ne kynttilänjalat, ne kirjoitusvälinetelineet, hopeapäiset kävelykepit ja silmälasikotelot. Julin, kun kerran oli kantansa ilmaissut, ei ollut tietääkseenkään jatkosta. Ei sittenkään kun emäntäpiika neuvottelematta niin kuin oli tottunut työnsä tekemään oikean emännän kuoltua, rupesi pyykkäämään ja siivoamaan, hommaamaan teurastusta ja hankki kokin. Kun tuvassa valmistettiin jo isoja juustoja ja lihahyytelöä ja lihaliemipata henkäili hellalla jatkuvassa askelten jytinässä, Julin haki Laurin käsiinsä ja alkoi neuvotella vinttikamarin remontista.

Koko luku elää lukijan mielessä kuin paras komedia. Päähenkilö vetää suvereenisti roolinsa eikä suostu juhlittavaksi, vaan paukuttaa vasaralla nauloja aina, kun joku porukka puhkeaa pihalla laulamaan. Kaiken kukkuraksi tämä sielultaan hekkämielinen mies pyytää lopulta emäntäpiialta anteeksi toimiaan. 

Siinä vaiheessa, kun Oskari Hännisen puuhat kappalaisen auttamiseksi kirkkoherran virkaan, menevät mönkään, tapahtuu ihme: Julin kolistelee eräänä iltana Hännisten oven takana, pääsee sisälle ja esittää asiansa. Hän kysyy, suostuuko Oskari lautamieheksi. Toisena asiana on Anja, joka ei suostu muuttamaan Julinin emännättömään taloon. Avioero pitäisi saada vireille, jotta Lauri voisi hommata taloon välttämättömän emännän. Julin tarjoaa rahaa Anjalle Oskarin kautta, joka jyrkästi kieltäytyy. Kuin huomaamattaan Oskari on alkanut käydä paikkakuntalaisesta, kun hän oppii olemaan korostamatta itseään. Hänet on lopultakin hyväksytty.

Matti Reimalle käy huonommin. Muualta tulleena hän on yhä oppipoika. Autoilla ajelu, juhlinta ja poliisien avustaminen samoin puheliaisuus ja vikkeläliikkeisyys luetaan hänelle viaksi. Jopa tuomari, jolle Matti on toimittanut konjakkia, hylkää ja tuomitsee auliin apurinsa pirtuhommista muutamaksi kuukaudeksi vankilaan.

Paljon olisi sanottavaa myös romaanin äideistä ja tyttäristä. Salme osaa ihmeeksi itselleenkin toimia tukena Anjalle, kun tytär on heikoilla. Jopa ylpeä Inkeri etsiytyy äidin luo, kun kaikki Matin luoma komeus tuntuu romahtavan. 

Aivan erityinen äitihahmo on poikaansa Oskaria ihaileva ja tytärtään Sofia yrmivä Salmen anoppi. Asetelmaan sisältyy jotakin hyvin arkaaista. Miniöitä lienee useimmin nujerrettu kuin kannustettu. Lisäksi näille on sysätty ylenmäärin töitä. Hyvältä tuntui lukea Sofin tempautuminen irti mahdottomasta pakkotyöstä. Olen vuosikymmeniä sitten läheltä nähnyt erään miniän piinaa enkä myöskään itse alistunut siihen rooliin, johon appiukkoni yritti minut pakottaa.

Eeva Joenpellon parissa jatkan lukemalla seuraavaksi Lohja-sarjan kolmannen osan Sataa suolaista vettä (WSOY 1978). Odotan edelleen nauttivani sekä tekstin tiheydestä että henkilöhahmoista. Joenpelto tuntee kotiseutunsa ihmiset ja luo uskottavasti ikään kuin suomalaista mikrohistoriaa 1920-luvun painotuksin. Hän näyttää, kuinka hankalaa ulkopuolisten suomalaisten on asettua Lohjan seutuville. Puheenparsi jo karsii. Paikkakuntalaisten murre, jota varsinkin Salme ja hänen piikansa puhuvat, tuntuu vaikealta, jopa sietämättömältä, vaikka itsekin olen syntyisin Lounais-Suomesta. Ihmekös, että itäisestä tai keskisestä Suomesta alkuisin olevien sopeutuminen Lohjalle vie vuosikymmeniä.

Tässä linkki sarjan ensimmäisestä osasta kirjoittamaani juttuun.

 

Joenpellon Lohja - paikallisuutta romaaneissa

 

 Kahden Joenpellon romaanin ja Helena Ruuskan Joenpellosta kirjoittaman elämäkerran perusteella havahduin pohtimaan paikallisuutta romaaneissa. Minulta puuttuu tyystin tuntuma muun muassa Lohjaan. Sen osaksi liitettyyn Sammattiin, Joenpellon syntymäpaikkaan, olen yhdistänyt Elias Lönnrotin, en Joenpeltoa. Kuitenkin Joenpelto on se kirjailija, joka etsi ja löysi aiheet romaaneihinsa synnyinseudultaan. Hän tunnustaa kirjoissaan kotiseutu-uskollisuutensa ja tekee siitä myös hienovaraisesti pilaa henkilöhahmojensa kautta.

Joenpellon lohjalaisuus sysäsi muistelemaan koskettavia kuvauksia eri puolilta Suomea, kuten A. Kiven Nurmijärvestä, Minna Canthin Kuopiosta, Teuvo Pakkalan Oulusta, Toivo Pekkasen Kotkasta, Volter Kilven Kustavista, Ilmari Kiannon ja Veikko Huovisen Kainuusta, Lauri Viidan Tampereesta, Väinö Linnan Urjalasta ja Tampereesta, Timo K. Mukan Pellosta,  Antti Tuurin Pohjanmaasta, Juha Seppälän Porista, Sirpa Kähkösen Kuopiosta, Rosa Liksomin Tornionlaaksosta, Kjell Wästön Helsingistä, Ulla-Lena Lundbergin Ahvenanmaasta ja Turun saaristosta - monista muista ja uusimmista kirjailijoita puhumattakaan.

Olin Pentinkulman päivien opettajaseminaarin toisena vetäjänä 1980-luvulla ja sitä kautta mukana ryhmässä, joka suunnitteli lisäpanostusta hämäläiskirjallisuuden esille tuomiseen. Hanke hyytyi, kun ryhmän parhaat asiantuntijat alkoivat vierastaa puuhan nurkkakuntaisuutta. Niinpä minäkin totuin sivuuttamaan romaanien paikallisuuden.

Vasta Joenpellon melko myöhäisen kauden proosaan tarttuminen herätti taas kiinnostumaan paikallisuudesta osana kerrontaa, kuten tästä blogijutustani huomaa. Olen hankkinut koko Lohja-sarjan e-kirjoina alle viisi euroa osalta. Vetää kaikista ovista on nyt luettu, muut odottavat vuoroaan. Onnittelen itseäni, että vihdoin löysin Joenpellon, jota olen karttanut monien tuttujeni lailla. Tänään jopa allekirjoitan Elisa Kirjan sivuilta löytyvän mainostekstin:

Kuulun Lohja-sarjan vaikuttava avaus vie 1920-luvun Suomeen

Menestysromaani ihmisistä, jotka yrittävät olla ihmisiksi.

Suomi on itsenäistynyt, sota loppunut, länsiuusmaalaisessa kylässä haetaan isompaa ja parempaa. Kauppias Hänninen mielii komeaa kivitaloa, Grönroosin kipakka punaleski työväen vallankumousta, ja jälkipolvi... ei siitä oikein otetta tahdo saada. Unensa kullakin, tahtovat vain elämän oikut päästä kepposiaan tekemään. Aina ei tiedä, hymyynkö vai itkuun pitäisi suupieltä siirtää, kun kaikessa hötinässä ja kunnianhimossaan yrittää kylän väki jotenkin olla ihmisiksi.

Eeva Joenpelto (1921 - 2004) tunnetaan terävänä ihmisten ja arvojen kuvaajana. Vuonna 1974 ilmestynyt Vetää kaikista ovista oli aikansa myyntimenestys ja aloittaa kuulun Lohja-sarjan.

"... tällaista kirjallisuutta ei meillä tehdä jokaisena vuosikymmenenä." - Arto Seppälä, Aamulehti

"Muistin, että kirja on hyvä, mutta en muistanut, että se on niin loistava kuin se on." - Kirsin kirjanurkka

Tässä linkki Kirsin kirjanurkkaan ja suositus lukea teksti vuodelta 2012. Itse en ruodi tarkasti teosta, vaan poimin esille päällimmäisiä havaintojani.

Linnan Täällä Pohjantähden alla -sarjasta mieleen jääneet kuvat Suomesta täydentyvät Joenpellon tehdaspaikkakunnan oloilla heti sisällissodan jälkeen. Tammisaaren vankileiriltä palailee riutuneita punaisia. Grönroosin Vieno hoippuu hädin tuskin elävänä äitinsä Tilda Grönroosin hoteisiin. Tämän serkku, kauppias Oskari Hännisen vaimo Salme, saa miehensä puhumaan Vienon töihin suolle. Hännisen vastahakoinen apu näyttäytyy kostontapaisena heikkokuntoisen ihmisen lisärääkkinä.

Kauppias Hänninen on muuttanut paikkakunnalle Itä-Suomesta eikä pääse ulkopuolisuudestaan. Kotona hän ei puhua pukahda vaimolleen, joka lähes karkaa serkkunsa Tildan/Tiltan luo muistelemaan hauskoja nuoruusaikoja. Hänninen löytää helpotusta oloonsa käymällä apulaisensa Ainon luona ja supattamalla naisen korvaan asioita, joista joutuu maksamaan. Henkilösuhteet lautautuvat dramaattisiksi niin, että lukija alkaa odottaa jotakin kauheaa tapahtuvaksi. Vihjeet on kirjoitettu hienovaraisesti osaksi kerrontaa.

Hännisen pyrkyryys tulee monin tavoin esille. Tyttärien naimakauppoihin isällä on vahva ote, mutta tulokset eivät vastaa odotuksia. Pikkukauppias ei tunnista Matti Reiman, toimeliaan vävykandidaatin menestymismahdollisuuksia, sillä oikopäätä olisi tähdättävä paikkakunnan parhaisiin piireihin. Niitä edustaa vitivalkoinen Julinin perhe, jonka poika Lauri ja Hännisen Anja kihlautuvat, mutta häistä ei ole tulla valmista. Nuoret opiskelevat pikaisesti opettajiksi ja muuttavat kauas ensimmäiseen koulupaikkaansa. Joenpellon maailmassa mitään hyvää ei seuraa Lohjalta lähtemisestä. 

Henkilökuvioon tulee lisää kierroksia, kun Anja ehti ennen opettajaksi opiskeluaan  hankkiutua yhä uudestaan pikkuserkkunsa Vienon lähelle. Herää epäilyksiä, kun Anja alkaa odottaa vauvaa. Kuka onkaan isä? Anja ja Lauri vihitään vaivihkaa, mutta onni loistaa poissaolollaan opettajaparin kotona. Anja tuntee isän myyneen hänet Julineille.

Tehdaspaikkakunnan työntekijöiden ja työnantajien ristiriidat kärjistyvät lakkoihin. Junan tuomina rikkureita saapuu kiristämään ilmapiiriä entisestään. Öisin autoliikennettä riittää Hännisen vävyksi edenneen Matti Reiman bisnesten pyörteissä. Bensiinin lisäksi kanistereissa kulkee pirtua. Matti myös rakentaa suitsait komean talon, jonne vie Inkerinsä. Kuinka pitkälle sutkin Matin menestys kantaa? Vai kaatuvatko kulissit?

Kotirouvaksi alistuneen Sylvi Hännisen verkkainen virkistyminen herättää odotuksia, miten vahvaksi nainen voi kasvaa, kun miehen suurellinen rakennushanke yhdessä Julinin kanssa ei tuokaan menestystä, vaan uhkaa, joka ei ihan vielä ole toteutunut. Mutta Hänninen on kerran kuullut Julinin suusta, että mies pitää häntä konfoijarina eikä ymmärrä, mitä sana tarkoittaa. Hänninen kysyy kerrankin vaimoltaan:

– Kaikkea hullua kuulee. Olen monta päivää ajatellut kysyä sinulta. Kun kaikkea hullua puhutaan. Niin sitten joku sana jää päähän ja sitä miettii, että mitä se on, mitä se voi tarkoittaa.     

 – Mahdanko mä tietää, Salme ihmetteli. Harvoin häneltä mitään kysyttiin.      

– Kyllä varmaan tiedät kun kerran tätä rumaa murretta osaat.      

– Ai se on murresana. No mikä sana, Salme kysyi kun sanomalehti kahisi taas.      

– En tiedä onko sen arvoinen.      

– Sano nyt. Vaik paljon mä jo olen unohtanutkin. Etkä sä koskaan ol oikeen pitäny –.     

 – Semmoinen vaan kuin joku konfoijari. Piän konfoijari vaa.     

 – Ai se, Salme ilostui kun tiesi heti. 

– Se on vain sitä, et. Sehän on vaan semmonen vähän niinkun halveksittava ihminen, semmoinen joka näpistelee tai miten sen sanoo. Pettää pikkusen kun tilaisuus tulee. Ottaa vähän, sen verran kun jaksaa kantaa. Jotaan pientä. Pistää taskuunsa. Varas se o, tavallaan. Mut ei mikään suur varas. Jos nyt vaik varastais vasikan, niin se ei enää oliskaan konfoijaamista, se olis jo enemmän. Juu, ja sit konfoijari voi olla semmonenkin ihminen, kun lupaa yhtä ja tekee toista.      

Salme mietti voisiko enää paremmin kuvata, mutta ei hän keksinyt. Hän kääntyi katsomaan miestä, oliko mies ymmärtänyt. Mutta lehti oli tiukasti Hännisen kasvojen edessä. Takaa ei kuulunut äännähdystäkään.      

– Mistä sä semmosen sanan kuulitkan? Sormet siirtyivät lehden reunoilla, mutta vastausta ei tullut.     

 – Sano ny kun kerta kysyit. Nyt mies edes murahti.      

– Sano ny, Salme patisti.     

 – No se Juliini. Se, se aina kun on ylimielinen, puhuu sillä tavalla, mongertaa kuin mikäkin. Se, sekin yksi –.  

Myös Laurin, Anjan ja Vienon kuvioon on ladattuna ennalta arvaamattomia odotuksia tulevaisuudesta, kun nuoret alkavat nähdä ympärilleen aikuisen silmin ja irrota heille syötetyistä ajatuksista.

Jatkan Lohja-sarjan parissa, kunnes kaikki osat on luettu. Ei haittaa, vaikka e-kirjojen kannet ovat ankean harmaita. Netistä voin katsella monenkirjavia eri painosten kansia. Tässä niistä yksi:

 

 

"Elämän ankaruudessa on sen komeus"

Poimin otsikon  Jottei varjos haalistu -romaanin avaussivulta. Jylhä toteamus on peräisin Eeva Joenpellon isoisältä, jonka vaiheista ihmiset kautta rantain olivat puhuneet myös lapsen kuullen. Kukaan ei selittänyt, mistä oli kyse. Lopulta kirjailijana menestynyt Eeva ryhtyi tosissaan kyselemään ja kaivelemaan dokumentteja. Tuloksena ilmestyi 1986 käsillä oleva jylhä romaani.

Isoisä, perheensä esikoinen, oli menettänyt perintötilan nuorimmalle veljelleen vastoin alkuperäistä testamenttia ja kauppaa. Muiden sisarusten lähdettyä opiskelemaan nuorin sai luvan vielä pysyä kotona. Hän alkoi rakentaa verkkojaan, avioitui ja onnistui huijaamaan vahemmiltaan kaikki tilukset rakennuksineen niin, ettei muille perillisille herunut mitään. Jopa valvomaton sopimus vanhempien syytingistä osoittautui tyhjäksi paperiksi. Vauraalle ratsutilalle naitu tiukka miniä vahti, ettei maitokannullistakaan viety syytinkimökin rappusille. Palkollisten ja paikkakuntalaisten kauhistukseksi vanhukset näkivät nälkää. Heille oli salaa vietävä ruokatarpeita ohi ahneen miniän. Kirjassa hahmo ilmentää kansansaduista tuttua pahaa. Romaanihenkilönä hänellä ei ole muuta ulottuvuutta.

Tekstin takaa kuumottaa kiihkeä sanomisen pakko. Isoisän kokema käsittämätön epäoikeudenmukaisuus vaati päästä päivänvaloon. Siinä tehtävä romaanin Erikalle, joka pitkänä, suoraryhtisenä ja kaitakasvoisena paljolti on Eeva Joenpellon oma kuva. Molemmille yhteistä on myös määrätietoisuus ja läheisistä huolehtiminen. Kumpikin on kasvanut yhdessä pikkuveljen kanssa. Kirjassa Erika hoitaa Julius-veljeään vauvasta asti, sittemmin myös Juliuksen poikaa. Kaikki kolme asuvat yhdessä, kun pojan äiti-Hely on häipynyt teille tietymättömille. Ensi alkuun hän hyppäsi miehensä kaverin, tuomari Eikan luokse, muttei aikaakaan, kun matka jatkui. Eikä eläinlääkärinä pitäjää kiertävä Julius saa toimeksi avioeroa, vaikka nolo tuomari-kaveri asiasta muistuttaa. Julius on asiassa yhtä ponneton kuin isoisä aikoinaan talokauppansa ja syytinkinsä valvomisen kanssa. 

Miesporukka Julius yhtenä sankarina on puuhannut pelastusta sodassa kärsineelle ja kenties miehityksen uhkaamalle Suomelle kätkemällä aseita. Miehet jäävät kiinni, saavat lyhyet rangaistukset ja palaavat pikku hiljaa entisiin hommiinsa. Järvi nielee ennen pitkää pahan päivän varalle kerätyt pyssyt. Lähialueella vallitsee vuokralaisena Neuvostoliitto, mikä ei suuremmin hetkauta Erikaa saati Juliuksen Asko-poikaa. Sotakorvausjunien letkojen nähdään puksuttavan ohi. Ihmekös, että kaikesta on pula. Tätä aihelmaa en muista lukeneeni muista sodanjälkeistä aikaa käsitelleistä romaaneista. Länsiuusmaalaisena Joenpellolla on ollut lähituntumaa venäläisiin.

Erika käy aivan omaa sotaansa. Tosi taisteluun Erika kuulee kutsun, kun menetetyn tilan petturi-isäntä kuolee ja hänet aiotaan haudata sukuhautaan. Sen Erika ottaa asiakseen estää. Sitkeästi hän kokoaa muuta sukua kirjoittamaan nimensä paperiin, jolla hauta voidaan sulkea. Pitäjän kappalainen, "pikkupappi", yrittää tehdä tyhjäksi Erikan hankkeen. Iäkäs kirkkoherra tuntee tarinan kiistan takana, mutta ei oikein jaksa ryhtyä tositoimiin Erikan hankkeen puoltajana. Ihmeekseni pysyin hyvin kärryillä taistelun tuoksinassa ja seisoin tanakasti Erikan joukoissa. Hykerryttävää oli lukea, kuinka Erika joidenkin serkkujensa kanssa tyhjensi paikkakunnan molemmat kukkakaupat. Pula-aikana tarjolla oli vain tekokukkia, mutta niillä loihdittiin haudalle näkymä, jossa riitti seurakuntalaisilla kummastelemista. Ja sukutilan itselleen kaapanneelle oli hankittava erillinen hautapaikka! Tässä yksi romaanin huumorijuonteista.

Lukiessa mieleen juolahtivat Shaksepearen hurjat kuningasnäytelmät, joissa kateus, ahneus, koston- ja vallanhimo ajavat sisaruksia niin toisiaan kuin isiään vastaan. Kuolema ei riitä oikaisemaan sukulaisten umpisolmuun päätyneitä suhteita. Erika säilyttää määrätietoisen tyyneytensä, kirjoittaa valituksia tuomiokapituliin asti, odottaa sitkeästi vastausta. Lopulta se tulee.

Kulminaatio tarinaan syntyy, kun työnsä ja elintapojensa uuvuttama Julius kuolee. Hän on ollut viemässä viimeisiä aseita upotettaviksi järveen, mutta tuupertuu ratin ylle. Auto suistuu ojaan. Erika löytää veljensä, kantaa ensin aseet veteen ja hälyttää sitten vasta apua. Hautajaisiin saapuu ihmisiä kautta pitäjän saattamaan leppoisaa eläinlääkäriä. Kirkko täyttyy. Pikkupappi on pääroolissa ja antaa tulikivenkatkuisten sanojen tulvia. Hän kuvaa vainajaa kelvottomaksi rentuksi tavalla, jota ei ennen ole kuultu ruumiin siunausta toimittavalta papilta. Kuinka ollakaan, ihmisiä alkaa poistua ensin takarivistä, lopulta edestä asti. Vain Erika ja Asko papin lisäksi ovat lopulta jäljellä kirkkosalissa. Pappi jää yksin kirkon vierustalle, kun Juliusta lähdetään hautamaan syntymäpitäjäänsä lähistölle. Pitkä autosaattue seuraa vainajan autoa. 

Pappi parka ei ymmärrä aiheuttamansa skandaalin kokoa. Toiveet kirkkoherran virasta haipuvat, sillä seurakunta ryhtyy valitustoimiin. Yhä useampi seurakuntalainen asettuu Erikan puolelle ilman, että Erika itse enää tekee mitään. Lopulta pappi on se, jolle ei enää ole sijaa pitäjässä. Hän muuttaa pois.

Luin hanakasti Joenpellon luomusta omasta sukuhistoriastaan höystettynä muilla Lohjan ja Sammatin seutuun istuvilla sepitteillä. Erityisen komea on kulmiaatiokohtaan osuva Erikan kuvitelma ratsutilan tapahtumista, jotka sinetöivät perinnönjaon vinouden. Loppua kohden Erikan jylhä hahmo pehmenee melkeinpä rakastettavaksi. Taistelu haudasta on voitettu. Hänellä on varaa seurata tyyneti sivusta, kun velipojan leski kuorii Erikan ja Juliuksen kotoa itselleen tavaroita, jotka tuomari Eikka merkitsee tarkoin listaan. Lopulta kuorma on valmis. Hely, Askon äiti, poistuu auton mukana huomaamatta ikkunasta katselevaa poikaansa, minkä Erika panee merkille. Vanha, rapistunut talo jää pian tyhjilleen, sillä iso tontti kelpaa kunnalle.

Perinnönjaon jälkeen Erika pohtii, mitä tehdä Juliuksen päiväkirjoille. Selvää on, että Erika ja Asko asettuvat uuteen kotiin. Aivan Askon toiveiden mukaisesti se sijaitsee samassa kauppalassa, jossa poika haluaa pysyä - aina! Ratkaisussa häivähtää ripaus kotiseutu-uskollisen kirjailijan itseironiaa.

Joenpelto päättää tarinansa loppunousun asemesta hiipumiseen, mikä sekin vielä hykerrytti.

Erika aukaisi oven kirjat edelleen kainalossa ja he menivät kaikuvien huoneiden läpi keittiöön asti ennen kuin löysivät Eikan. Tuomari oli hiukan nolo ja ojensi Erikalle paperia. Erika pani sen pöydälle, nyökkäsi. Eikka alkoi panna päällysvaatteita päälleen, sysäsi toista kättä monta kertaa vikaan ennen kuin löysi palttoonsa hihan. Hän ei jostain syystä ollut puhetuulella.