Keräsin lattialle lahjaksi saatuja kirjoja saamelaisista. Alareunan ruskea kirja on Urho Kekkosen nimissä julkaistu Matkakuvia Kainuusta ja Lapista (Otava 1977 ja 1986). Maarit Tyrkkö on toimittanut ja Matti Saanio dokumentoinut valokuvin näkymät. Kapoisen teoksen alkulehti vakuuttaa kuitenkin hankkeen UKK:n omaksi.
Mistä kummasta kirja on päätynyt hyllyyni?
Sen muistan hyvin, että Alarieston Lapinkuvat taas ovat olleet suosikkejani, samoin Porovuosi. Kerran me äidinkielen opttajat kokosimme Pikkolan koulun kirjastoaulan vitriineihin Lappi-aineistoja. Luultavasti Alarisestot ja Urpo Huhtasen Porovuosi (WSOY 1970) olivat esillä, samoin jokunen kuksa ja ainakin yksi leuku. Muistan erityisesti, että leuku hävisi lukitusta vitriinista jäljettömiin. Jossain määrin kadotin sinisilmäisyyttäni...
Norjalaisen Magne Hovden Saamelandian (Otava 2012) olen kaiketi ostanut alennusmyynnistä. Lienekö edes lukenut veijaritarinaksi takakannessa mainostettua opusta..Motoiksi tekijä on merkinnyt kaksi lainausta. Ensimmäinen on Sverre Kjeldsbergiltä ja Mattis Hetalta, toinen Herman Wildenveyltä:
Joikaamisen voima on ruutiakin väkevämpi.
Parasta on menestyä itse, mutta myös toisten epäonniostumisista voi nauttia.
Herätyksen tähän blogiin sain aamupäivällä Ylen Ykköseltä tulleesta Roman Schatzin Maamme-kirjan tästä osasta. Siinä valokuva- ja videotaiteilija Marja Helander sekä äänitaiteilija Wimme Saari.puhuvat toimittajan kanssa saamelaisen kulttuurin tulevaisuudesta.
Mieltäni kaivelee yhä, että peruskoulussa äidinkieltä opettaessani jäi hahmottelematta saamelaisista yhtä innostavia kokonaisuuksia kuin intiaaneista. Yhtenä syynä taisi olla se, että kollegoiden kanssa löysimme runsaasti nuortenkirjoja punanahoista, emme oman maamme alkuperäiskansasta. Silloin elettiin 1970–1980-lukuja. Oli meneillään innostava peruskoulu-uudistus, jossa olin mukana kokeiluperuskoulusta asti. Taakse jäivät vanhan järjestelmän oppikoulut pääsykokeineen. Kaikki lapset kävivät yhdessä samaa koulua, kunnes sekaan hiipivät erikoisluokat oppilasvalintoineen.
Tähän hätään en ole tarkistanut, mitä houkttelevia lukuelämyksiä Lapin omista ihmisistä olisi nyt tarjolla. Vai olisiko ihan toivotonta ottaa edes puheeksi kokonaisten kirjojen lukeminen vaikkapa saamelaisista tai intiaaneista?
Hyvillä mielin muistelen, kuinka takavuosikymmeninä oppilaat joskus jopa pyysivät opettajalta lukemista viikonlopuksi! Heille ei riittänyt se, mitä kukin oli omaan lukuohjelmaansa valinnut tai yhteisesti luettavaksi sovittu.
