Tämä torstai ei todellakaan ole toivoa täynnä, sillä aamun uutiset syytävät kuuluville tietoja itäisen Euroopan entistä selvemmästä sotatilasta. Kurjasta tilanteesta huolimatta jatkan eilen aloittamaani blogijuttua e-kirjasta, jonka kansi on yhtä harmaa kuin maailmanmeno tällä haavaa.
Kirjan vaivoin erottuva nimi Sataa suolaista vettä (WSOY 1978, Elisa Kirja 2015, 394 s.) voisi sopia päivän huolestuttaviin uutisiin, sillä suolainen sade ei lupaa hyvää. Pidin ennusteen mielessäni, kun luin Eeva Joenpellon Lohja-sarjan kolmatta osaa. Siinä päädytään kuitenkin vasta 1920-luvun lopun talouskatastrofin kynnykselle. Nimensä mukaisesti neljäs osa Eteisiin ja kynnyksille (WSOY 1980) vienee sarjat tutut henkilöhahmot kokemaan jopa konkursseja.
Keskeisiä henkilöitä ovat Oskari ja Salme Hänninen Mari-piikansa kanssa sekä heidän tyttärensä Inkeri ja Anja, Inkerin mies Matti Reima ja hänen luotettava, koneita huoltava apulaisensa Heikkinen, vakaa tilallinen August Julin ja hänen poikansa Lauri, Anjan entinen koulukaveri ja aviomies. Julinien suojattina varttuu Sylvi-tyttö. Myös Grönroosin Vieno on yhä tärkeämpi henkilö, samoin hänen toimelias vaimonsa Siiri.
Sofi Hänninen, Oskarin kaltoin kohdeltu, uskonnolliseen hurmokseen pelastautunut sisko saatellaan haudan lepoon.
Hännisen Oskari on hissuksiin päätynyt luottamustehtäviin sekä kauppalassa että seurakunnassa. Muualta paikkakunnalle muuttanutta ei pitkään aikaan hyväksytty silmäätekevien tai edes siedettyjen joukkoon. Salme on löytänyt hiljaisesti vahvuuksiaan. Hän on äiti, joka ilmestyy tyttäriensä avuksi minkä tahansa hädän hetkellä. Isona ristinä hänellä on Oskarin pahasuinen äiti, sänkyyn hoidettava kääkkä, kuten Mari-piika suorasukaisesti ilmaisee. Naisten sitkeää vieteriä ihmettelen.
Paikkakuntalaisten ihmeteltäväksi pyyhältää autollaan toinen kummajainen Matti Reima, nimensä mukaisesti ripeäotteinen yrittäjä. Hän on niin vikkelä, ettei pirtutrokauksistaan linnaan tuomittuna ja vapautettuna palaakaan vaimon ja lastensa luo, vaan kiertelee aikansa viritellen uusia hankkeita. Lopulta hän ilmaantuu kotiin. Miestään kaivannut, kiukkunsa haudannut vaimo ottaa karkulaisen lämpimästi vastaan. Entinen puuhakas meno jatkuu ja laajenee, kun Matti ostaa sekä sahan että aina vain lisää metsiä. Yhdellä reissulla käy hassusti, kun Matti väistää tien hiekassa kylpevää koppelloa. Kopioin pitkän, hykerryttävän kohtauksen luvusta 26 näytteeksi Joenpellon tavasta luoda arjesta draamaa:
Tie oli tyhjä, autio, hiljainen. Miten sitä kehtaisi sanoakaan, että oli jonkun kylpevän linnun tähden ajanut ojaan? Ei sitä tietenkään tarvinnutkaan ja hänhän oli vain torkahtanut ja havahtuessaan ollut sitten nokka maitohorsmissa. Tuskin edes suututti, väsymys tuntui polvissa, oli liian voimaton olo minkäänlaisiin mielenliikkeisiin.
Talon pihamaalla oli kaksi hevosta valmiina kakkuloissa, toimettomina. Navettaa ei näkynyt, vain talli ja joitakin latoja ja tasainen piha, jossa kasvoi ymmyrkäisiä katajia kuin hoidettuja. Matti koetti piristyä ja hän astui jokseenkin rivakasti sisään, rakennukseen, joka ehkä oli vain paremmanpuoleisten syytinkiläisten. Syytinkiläisten, Matti tiesi kun pääsi sisälle. Tupa ei ollut oikea tupa vaan pienempi. Kohtalaisenkokoinen pöytä oli kumminkin peräseinällä ja sen ääressä istui erityisen kookas vanha mies ja kolme nuorempaa – Matti henkäisi – vain pelaamassa marjapussia keskellä erinomaisen poutaista, hyvää työpäivää. Hellan edessä istui emäntä kutomassa jotakin.
Miehet eivät olleet näkeviään vierasta, ehkeivät nähneetkään kortit kourissa, isännän käsi korkealla läjäyttämässä valttia pöytään. Emäntä nousi aika nopeasti, katsoi miehiin ja rupesi viittomaan Mattia takaisin eteiseen, meni itse edeltä. Hän oli isäntää nuorempi, varmaan toinen vaimo. Matti selitti asiansa ja nainen, yhä kudintaan pidellen, kerää esiliinan taskuun survoen, näytti ymmärtävän.
– Siis hevosta, Matti toisti.
– Tuossahan on kaksi pihalla.
– Ne ne ny on siin olleet jo kolmat päivää. Piti ajettaman viljoi –. Ajetaankin kyl, ku aika tulee. Mut kun, isännäl on semmonen pikkanen vika, et kun se saa tyämiähii, niin siin menee päivä tai kaks, voi mennä kolmekki –. Et ku se saa sakin täys ni siin pelataan ens korttii. Kyl häntki ymmärtää. Mistä se korttisakkis maksamati sais? Ja sit pelataanki juur aamust ehtoos astikka. Akkunast ei saa ulos vahtaa, hellal ei ollenka. Mut ruaka o oltava ajallas.
– No jo –, Matilta pääsi, häneltä niin raataneelta, ettei vuosikausiin ollut pelikorttien olemassaoloakaan muistanut. – Eikös sieltä nyt voisi yhtä miestä irrottaa. Minun pitää saada auto ojasta niin kuin sanoin. Vähän kiirekin olisi. Vai niin! Kun olisikin tässä aikaa pelata korttia.
– Älkä menkä sinne, emäntä kielsi.
– Kummottis siin voisis miästä irrottaa. Neljä siin o oltava. Isäntä on jo viikon kumminkin pakkaatas sekottanu.
– Saa kai ne pian sen pelinsä loppuun? Eihän nyt tuommoinen lapsellinen peli iänkaiken kestä.
– Jos vaa kerkitään väliin. Ennenku alkava uuren. Eikä ol viäl kaffenaikakan.
Siis Matin oli yrmeänä, happamena, väsyneenä kuunneltava oven läpi pelin kulkua. Isäntä tuntui olevan häviöllä nyt ja kumminkin tyytyväinen. Matti tepasti eteisen lattialla, mietti lähtisikö pois kokonaan. Emäntä kävi päästämässä kissan sisälle ja kamarin puolelle.
– Jos mä sit kohetan, emäntä lupasi viimein ja meni tupaan astuen varoen kynnyksen yli kuin se olisi ollut paljon korkeampi kuin olikaan ja vieras. Supatuksen välistä kuului isännän äreitä Häh, paskanmarjat – äännähdyksiä. Pualikast, mää kysyin et pualikast! Matti ummisteli silmiään. Heti kun ne menivät kiinni, hän oli jossakin muualla. Ja kun hän aukaisi ne, pakotti auki, hän ei jaksanut muuta kuin katsella pöydällä jäähtymässä olevaa kiisselivatia. Pöytä oli kalteva, kiisseli oli valahtamisillaan reunan yli, mutta oli kai hyytynyt siihen asentoonsa jo. Hän oli lähtemäisillään pois, tylsästi taivaltamaan eteenpäin, johonkin toiseen paikkaan, jossa miehillä ei olisi noin tärkeää tekemistä. Silloin tuvan ovi rämähti auki ja koko korttisakki isäntä etumaisena valui hänen ohitseen.
– Äkkiin sit pojat, et päästään takas. Kaikkiitten hanttapuleitten tähren –. Mut täytyy vaa. Ajetaan et kurrapokarraa.
Ripeitä ne sitten olivatkin, sillä välillä mitä Matilta meni hevosten luo astelemiseen miehet olivat jo vetäneet heinähäkit jostakin, isäntä itse irrottanut hevoset ja nipinnapin Matti ennätti samoille rattaille. Jossakin tallinvintillä alkoi hautova kana kiukkuisen motkotuksensa. Matti tunsi miten hänen päänsä tutisi, se oli aivan irti. Miehet seisoivat pidellen häkin reunoista kiinni, aivan selvät, ei edes krapulaiset nuoret miehet korttipöydästään hätyytettyinä, irrotettuina siitä pakkotyöstä. Hevoset ravasivat kuin ratsut, ylämäet alamäet samaa tahtia ja Matin auto oli kohta nöyrän oloisena ja pienenä ojassa. Heinähäkkien irrottaminen, äkkiä, ja juuri ja juuri Matti ennätti saada takakopista köyden kun isäntä jo huusi sitä. Hevoset vetäisivät, tuskin edes lapojaan kiristäen, auto oli tiellä kuin olisi nostettu vain vähäinen lapio tai paremminkin joku naisväen puhdekalu, kerinpuut tai rukki. Matin käsi meni tavanomaisesti povitaskuun kopeloimaan lompakkoa, mutta isäntä heitti hänelle köyden, miehet vetivät heinähäkit paikoilleen, löivät tapin kiinni ja luikahtivat rattaille.
– Se on sun työs, Jussi, isäntä sanoi sivulleen ja räiske ja kivien kipinöinti oli jo mäen laella.
Tämmöistä tekstiä on hauska lukea.
Henkilöhahmoilla on keskeinen rooli kullakin omassa luvussaan. Tarina karttuu selkeistä palasista, jotka limittyvät toisiinsa niin, etteivät eri henkilöt ole selvillä toistensa tekemisistä, mutta lukija on. Varsinkin Anja, jota monesti luonnehditaan kauniiksi, liikkuu asioilla, joista ei äiti, ei sisko, saati isä tiedä tai ymmärrä. Aikoinaan hän innostui pikkuserkustaan Grönroosin Vienosta, joka surkeana punavankina oli palannut kotimökkiin äitinsä luo. Vieno toipui, opiskeli sosialismin teoreetikoita ja hylkäsi oman äitinsä tulipunaisen aatteen vallankumouksineen. Määrätietoisesti Vieno suuntaa sosialidemokraattien joukossa rauhanomaisiin uudistuksiin. Mutta Anja on se, joka hankkiutuu kommunistien ulottuville ja saa oppaakseen paikkakunnalle ilmaantuneen valokuvaajan. Anjan on opittava olemaan julkisesti intoilematta ja suostuttava rakentamaan salaista kommunistien verkostoa hiljaisena työmyyränä.
Mittavasti Joenpelto paneutuu myös lakkoihin ja pohjalaisten rikkurien käyttöön paikkakunnan tehtailla. Matti Reiman sahakaan ei säily tyystin syrjässä. Pahin taistelu käydään kuitenkin työväenyhdistyksessä, jota kommunistit yrittävät vallata. Vieno Grönroos yhdistyksen puheenjohtajana ja kunnanvaltuutettuna kokee osansa raskaaksi etenkin silloin, kun sisällissodan kymmenvuotismuisto nostattaa tunteita. Mutta tapahtuu kummia, kun iso joukko kommunisteja napataan Helsingissä, heidän joukossaan valokuvaaja. Kunnanvaltuuston kokouksiinkaan ei enää tule äärimmäisen vasemmiston edustajia. He ovat painuneet maan alle.
Kirjassa ei vielä eletä New Yorkista ympäriinsä levinneen laman vaikutuksia. Odotan, kuinka Matti Reima sahoineen ja huhuttuine suurine lainoineen selviää. Kiinnostaa kovasti myös lukea, kuka loppujen lopuksi perii August Julinin jälkeen hänen juurevan tilansa. Käykö niin, että tuomariksi opiskellut ja virkauralleen kaikonnut Lauri menettää tilan? Onko sittenkään totta, että vanha Julin olisi tehnyt suojatistaan Sylvistä pääperillisen? Myös Hännisen perheen tapahtumat saanevat lisävalaisua. Anoppiraiska varmaankin kuolee ja kuopataan Marin ja Salmen helpotukseksi. Inkeri jatkanee kahvilansa pitoa, ellei konkurssi vie mennessään sahan lisäksi myös rouvan kahvilaa. Grönroosin Vieno saattaa edetä yhä merkittävämpiin luottamusehtäviin, vaikkapa kansanedustajaksi.
En lainkaan ihmettele, että Sataa suolaista vettä sai 1989 Finlandia-palkinnon. Romaani on nautittavan tiheä ja uskottava kudelma tunnistettavan itäuusmaalaisen paikkakunnan, Lohjan, ihmisistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Sitä sopii ihmetellä, ettei Hännisistä, Julineista, Grönrooseista tai Reimoista ole tullut samalla tavoin ikoneita kuin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaan luomista Koskeloista, Kivivuorista, Halmeesta, Lauriloista, Leppäsistä, Salpakareista ja Rautajärvestä. Näiden hahmojen idut löytyvät Linnan syntymäseudun, Urjalan, oloista ja ihmistä.
Tuukka Kangasluoman mukaan (HS 9.12.1994) Joenpelto on myöntänyt kotiseudun tarjonneen hänelle aineksia romaaneihin jopa siinä määrin, että niiden moraali pohjaa paljolti paikkakunnalla asuneen Arvid Järnefeltin näkemyksiin: Ihmisen ainoa tehtävä on tehdä itsensä tarpeelliseksi ja ehdottomasti vastustaa instituutioita. Siinä olisivat minunkin taustani kapinapäälliköksi ryhtymiseen.
Minun on aika suunnistaa Lohja-sarjan viimeiseen osaan ja lukea se. Sitten olen valmis tiivistämään omat vaikutelmani neliosaisesta kokonaisuudesta ja nakkamaan ne Akanvirtaan. Ennen sitä tarjoilen yhden vaiheen päätteeksi vielä pari linkkiä:
