Missä vihollinen lymyää?

Jokin aika sitten haahuilin kirjastossa ja etsin ruotsinkielistä luettavaa. Suppeasta valikoimasta erottui yhden kirjan selästä tuttu nimi, Jan Guillou. Niinpä lainasin hänen kirjoittamansa opuksen Fienden inom oss. Sen on julkaissut Piratförlaget 2007. Kaj Wistbacka on tehnyt kannen, joka tarjoaa synkän vihjeen kirjan sisällöstä.

Takakansi paljastaa lisää:
"Klockan tre på morgonen gör säkerhetspolisen och terroristpolisen tillslag mot ett antal familjer i en Stockholmsförort. Ett femtiotal personer grips och transporteras bort. De gripna får ingen vetskap om vad de är misstänkta för. Men nästa dag exploderar nyheten att ”al-Qaida i Sverige” har oskadliggjorts och att landet räddats från den största katastrofen någonsin. Nio personer häktas som terrorister och därefter utbryter den stora tystnaden. Ingen vet vad som sker i polisutredningen.

Polisintendent Ewa Johnsén-Tanguy, som är förhörsexpert på Ekobrottsmyndigheten, får till sin förvåning ett helt nytt jobb, att leda förhören med de misstänkta terroristerna. Därmed förändras hennes liv, bland annat innebär det att vänskapen med journalisten Erik Ponti utsätts för svåra slitningar. I kriget mot terrorismen hamnar Ewa Johnsén-Tanguy och Erik Ponti på helt olika sidor.

Jan Guillou gör i romanen Fienden inom oss upp med de lagar som sägs vara avsedda att skydda demokratin men som skadar den betydligt mer än terrorismen gör."

Koska sisältö tuntui muistuttavan  Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön rikosromaanisarjan viimeistä osaa nimeltä Terroristerna, lainasin 366-sivuisen kirjan. Yhteyksiä romaanien välillä oli helppo havaita. Guillou tuntee ja osin toistaa klassikkoaseman saavuttaneiden edeltäjiensä asetelmia varsinkin kirjansa alkupuolella. Se ero teoksissa on, että Guillou paljastaa erittäin suorasukaisesti turvallisuuspoliisin mädännäisyyksiä, kun taas Sjöwall ja Wahlöö antavat pätevien oikeiden poliisien tehdä tyhjäksi ulkomailta tulleiden terroristien touhut ja näyttävät samalla, kuinka surkeasti turvallisuuspoliisi toimii. Guilloun kirjan maailmassa paha asuu jo ruotsalaisissa itsessään ja varsinkin omavaltaisissa turvallisuuspoliiseissa. 

Henkilöistä Ewa Johnsén-Tanguy ja Erik Ponti muodostavat voimakaksikon. Kummankin toiminta perustuu eettisesti kohdallaan oleviin ratkaisuihin. Rohkeasti he käyvät käsiksi yhä paisuvaan ja paisutettuun terrorismiuhkaan, jonka tuoksinassa turvallisuuspoliisijohto ohjaa saamaan näyttäviä tuloksia kerrottavaksi pressikonferensseissa. Paine on kova, mikä saa muutaman poliisin sortumaan kuulusteluissa laittomiin keinoihin, jopa kuulustelujen manipulointiin. Tilanne muuttuu, kun Ewa ottaa vastatakseen kuulusteluista. 

Alkaa kirkastua, että osa pidätetyistä muslimeista on täysin syyttömiä. Sekin on jäänyt huomaamatta, että pari väkivaltapelien innoittamaa muslimipoikaa on huvikseen luonut pelikuvion Globenin räjäyttämiseksi Carolan konsertoidessa suuryleisölle. Yhdeksän pidätetyn joukossa on kuitenkin myös rikollisia. He paljastuvat huolellisella poliisityöllä. Järkyttävältä tuntui lukea, että myös oikeudenistunnoissa menivät kaikkien syytteet läpi. Vasta korkein oikeus puuttui peliin ja syyttömät vapautuivat, minkä seurauksena ylisyyttäjä von Schűffel, siirtolaisasian ministeri sekä Ewan läheisin esimies joutuvat eroamaan.

Radion tähtitoimittaja Erik Ponti, Jan Guilloun alter ego, on kirjan henkilöistä se, jonka mielestä Ruotsin turvallisuuspoliisi onkin suurempi uhka demokratialle kuin terroristit. Ponti ottaa paljastaakseen, mitä tapahtui muun muassa niille kahdelle muslimille, jotka yhtäkkiä kesken terroristijahdin saivat häädön Ruotsista. Heidät vietiin erityisjärjestelyin Irakiin. Siellä heidät tapettiin näyttävästi saman tien, vaikka siirtolaisuusministeri oli väittänyt heidän pysyvän turvassa. Ihmeellisesti kymmenen vuotta sitten ilmestyneen kirjan sisältö tietyiltä osin tuntuu vaikkapa Suomeen siirrettynä ajankohtaiselta vielä vuonna 2017.

Guilloun romaania voi kuvata asiasisällöltään niin tiheäksi ja runsaaksi, että saan siitä raapaistuksi vain muutaman juonteen tähän juttuuni. Kirja pakottaa miettimään, mistä kumpuaa viranomaisten ylimielisyys ja mitä seuraa heidän törkeästä toiminnastaan. Mikä kaikki selittää maahanmuuttajiksi päätyneiden muslimien ahdinkoa heidän asuinlähiössään?  Miksi ns. hyvien valtakulttuurin perheiden lapsista moni radikalisoituu ja on valmis äärimmäisiin tekoihin? Onko niin, että vihollinen asuu meissä itsessämme? Kirja käsittelee suuria kysymyksiä siten, että niistä tulee vakavasti otettavia.

Guilloulla on omakohtaisia kokemuksia joutumisesta vastakkain viranomaisten kanssa. Wikipedian mukaan 1973 Guillou tuomittiin vankeuteen niin sanotun IB-jutun takia. Guillou ja Peter Bratt paljastivat Ruotsin puolustusvoimien salaisen tiedustelutoimiston Informationsbyrån toiminnan.

Sanoisin, että tutkivan journalistin ote tuntuu vahvana myös Guilloun romaanissa. Sen rakenne puolestaan kertoo taiteilijan näkemyksestä. Kohtauksissa vuorottelee keskeisten henkilöiden työ- ja kotiarki uskottavasti. Vastaan tulee monia täyteläisesti kuvattuja ihmisiä. Kiehtovimpia on Ewan aviomies, ranskalainen Pierre ja hänen vaiheensa muukalaislegioonassa. Legioonasta eläkkeelle jäätyään hän on kirjoittanut kirjan, josta tulee suurmenestys ensin Ranskassa ja ensi tyrmäyksen jälkeen myös Ruotsissa.

Liitän mukaan vielä Guilloun poiminnan kirjansa motoksi:

Tomissa on munaa!

Eilisen illan istuin Turun kaupunginteatterin Logomo-salissa, josta teatteri syksyn tullen palaa peruskorjattuihin tiloihinsa Aurajoen rantaan. Vaikka olosuhteet ovat melko vaatimattomat, teatterilaiset ovat ryhtyneet isoon satsaukseen ja toteuttaneet kantaesityksenä  Tom of Finland -musikaalin. Sen kaksi ensi-iltaa oli viime viikolla. Niistä ilmestyi oitis innostuneita mainintoja FB-kavereilta. Sunnuntaina myös Turun Sanomien (29.1.2017 ) Outi Lahtinen arvioi esityksen pääosin loisteliaaksi ja poimii esille vielä kolme erityistä seikkaa kritiikkinsä päätteeksi:

1 Musikaalimuoto vapauttaa realistisen kerronnan rajoituksista ja antaa keinot vastata Tom of Finland -kuvien liioitteluun, fantasiaan ja hyperrealismiin.

2 Elimistä, anatomiasta ja seksuaalisista teoista puhutaan ilman kiertoilmaisuja ja ilman paheellisuuden tai häpeällisyyden leimaa.

3 Touko Laaksosta näyttelevä Olli Rahkonen on häikäisevän hyvä.

Liitän omaan juttuuni kritiikistä vielä pari mainintaa:

Turun kaupunginteatteri aloittaa Suomen satavuotisjuhlinnan tuomalla näyttämölle Tom of Finlandina tunnetun Touko Laaksosen elämäntarinan. Laaksonen oli syntynyt Kaarinassa ja kävi koulunsa Turussa, joten Turku on luonteva lähtöpiste. Päätepiste se ei suinkaan ole, ei Laaksosen elämäntarinassa, eikä varmaankaan myöskään Tuomas Parkkisen käsikirjoittamalle ja Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin säveltämälle musikaalille. 

Sodan jälkeisen traumatisoituneen mielialan purkautuminen väkivaltana ja sen uhkana jää vähän vaisuksi ja olisi sietänyt väkeväpää otetta. Ei siksi, että seksuaalisuudesta kuuluisi rangaista, kuten perinteisessä melodraamassa, vaan siksi että se olisi täyteläistänyt dramaattista vaihtelua. Vallitsevaksi tunnelmaksi jää joka tapauksessa hillittömän riemukkaasta tukkilaiskohtauksesta avautuva elämänilo.

Olin molemmat näytökset niin täysin esityksen lumoissa, etten huomannut mitään vaisua. Kohtausten rytmi toki vaihtelee, niin kuin osaavien tekijöiden työn jäljesta voi odottaa. Pikku harmiksi koin sen, että paikka paikoin jouduin pinnistelemään kuullakseni laulujen sanat. Silti moni kohta jäi epäselväksi. Onneksi kaupunginteatterin sivuilta löytyy useita linkkejä, joista pääsee uudestaan kuuntelemaan esityksen upeaa musiikkia sanoituksineen. Myös Youtubeen on tarjolla väyliä.

Eilinen salintäysi yleisö tuntui elävän täysin esityksen tahdissa, olipa menossa melankolisia hetkiä kuten Touko Laaksosen Kaija-siskon kohtaloa valotettaessa tai hurjaan nousuun kohoavaa nahka-asuisten miesten joukkovoimaa. Viimeisenä yksi hurjimmista tansseista innosti yleisön huutoihin ja taputuksiin, joista ei ollut tulla loppua, vaikka pitkin matkaa jo oli tarjoiltu väliaplodeja. Jälkikuvana mielessä pyörii vielä se, kuinka Touko pikku hiljaa kehittelee Tom of Finlandin hahmonsa täydelliseksi. Ratkaiseva sysäys tulee tietystä Marlon Brandon kuvasta.

Suurkiitokset tekijöille! Kaunis kiitos myös teatterikerholle, jonka puuhaihmisistä Markku Laakso oli taas toiminut valppaasti ja hommannut tuoreeltaan lippuja eirtyislaatuiseen esitykseen. Jäsenen  tehtävänä on vain vähäisen jäsenmaksun hoitamisen lisäksi lukea tiedotteet, joita tulee sähköpostiin. Kätevästi nykyään käy sähköpostitse myös lippujen varaaminen. Eikä pääse unohtumaan, mihin on tullut varanneeksi lipun, sillä Markulta tulee kohtelias muistutus pari päivää ennen H-hetkeä. Käteisellä maksettavan lipun saa ennen esitystä teatterin aulassa tai bussissa. Hyvältä tuntuu sekin, että hinta on aina hiukan edullisempi kuin Lippupalvelun kautta ostettaessa.

Valostuvaa tammikuuta

 Eilen iltapäivällä oli tarvottava sumussa, kun vääntäydyin haukkaamaan ulkoilmaa. Tunnelmaa ei yhtään helpottanut tieto kotona odottavasta kuvasotkusta. Muutaman päivän jatkunut selvittämistyö oli kumminkin jo käynnissä, mutta samalla oli tullut havaituksi, että isommatkin kuvasatsit kaipasivat seulomista ja järjestämistä. Mihinkään indeksointeihin en silti näe tarvetta. Minulle riittää, kunhan kuvat löytyvät määräkansioista, joista selviää paitsi aihe myös ajankohta, jolloin kuvat on otettu.

Olen alkanut pohtia, mikä saa ottamaan kuvia ylenmäärin. Tottahan toki digikameroiden myötä saatu helppous selittää intoa. Mutta mitä ihmettä minäkään teen kaikilla kuvillani? Jokainen tuntuu mieluimmin katsovan itse ottamiaan kuvia ilman sen kummempia järjestämisiä saati valikointeja. Minäkään en enää tarjoile kuvia muuten kuin joskus blogijutuissa. Takavuosina vielä tein kuva-aineistoistani elokuvaversioita tekstityksineen ja musiikkeineen. Eipä ole enää riittänyt intoa moiseen. Elokuvatyökalukin jäi vanhan, koko lailla hajonneen tietokoneen uumeniin, josta se kaiken tunnistettavan aineiston mukana hävitettiin ennen romuttamista. Kyllä kai tähän nykyiseen, erinomaiseen pöytätietokoneeseen saisi ladatuksi uuden version MovieMakeria. Kerran jo aloitelin puuhaa, mutta se tuntui niin vaivalloiselta, että yritys uuvahti alkuunsa.

 No, tämä aamu kuitenkin valkeni suorastaan ihanan valoisana verrattuna eiliseen sumuun ja suppuraan. Oli hauska huomata parvi koululaisia luisteluharjoituksissa. Parvekkeeltani näet voin päivystää tapahtumia naapurissa toimivan koulun kentällä.

Olen pannut merkille, että kunnan miehet ovat urakoineet yötä myöten pitääkseen jään kunnossa, vaikka usein lämpötila heilahtelee plussan puolelle. Nytkään ei ole kuin asteen verran pakkasella. Päivän mittaan sekin taitaa antaa lämmölle periksi. Säätiedoissakaan ei luvata pakkasia lähipäiviksi. On siis syytä luistella, kun vielä voi.

Lapsia katsellessa innostuin ottamaan muutaman kuvan ja hiukan käsittelemään niitä. Saa nähdä, hävitänkö otokset saman tien omista kuvatiedostoistani. Tuskin kukaan minun jälkeeni jaksaa kaivella kaikkea sitä aineistoa, jota olen tietokoneelleni ja lisäkovalevylleni tallentanut. Se kuvasatsi, jonka eilen illalla sain järjestykseen, siirtyy kaiken muuan sukututkimusaineiston kanssa tyttären huomaan. Hiljattain isoäidiksi ylentyneenä hän saattaa hyvinkin jatkaa aineiston kartuttamista. Kun aika on kypsä, ilmestynee taas uusi julkaisu. Onhan kirjan tai vihon muotoon toimitettu kooste paljon helpompi lukea ja selailla kuin esimerkiksi PDF-tiedosto läppäriltä saati tabletilta.

Valoisan aamun ilonaiheisiin ilmaantui mainio lisä, kun sähköpostista löytyi kutsu tyttövauvan nimijuhlaan. Siellä varmasti taas kamerat räpsyvät ja kuva-aineistot karttuvat. Osallistunen jossain määrin kuvaamiseen, mutta lupaan itselleni pysyä aisoissa ja huolehtia myös kuvien valikoinnista, tarkistamisesta ja arkistoinnista.

Lapsen hauras sitkeys

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta (2014) herätti tuoreeltaan huomiota. Se sai palkintoja, vaikka ehdokkuudesta huolimatta jäi paitsi Finlandia-kruunua. Nykytyyliin teosta myyntiin melko pian alennuksella. Itse ostin yli 600-sivuisen mammutin muutamalla eurolla Elisa-kirjan tarjouksesta viime kesänä, mutta lukemaaan ryhdyin vasta äskettäin matkalle lähtiessäni. Hoksasin näet sivujen riittävän pitkiksikin odotusajoiksi lentokentillä ja hotellihuoneessa. Ei aikaakaan, kun lukeminen vei mukanaan. Lopulta kävi niin, etten kotiin palattuani enää voinut keskeyttää hommaa kuin vaivoin yösydämeksi. Samoin näyttää käyneen monille muille. Muun muasssa Kirsin kirjanurkasta tapasin taas lukijan, jonka mainintoihin ja tuntemuksiin olen tottunut tukeutumaan.

Elisa-kirjan sivuilla kirja esitellään runollisen osuvasti:

Kultarinta on kertomus miehestä joka päätti jättää tyttärensä kuolemaan. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja haistoi mesikämmenen jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen.
Kevät 1917. Varakkaan helsinkiläisen metsänomistajan poika Erik Stenfors tapaa Lidian, korpimökistä kaupunkiin muuttaneen työläistytön. Tuttavuus ei etene, ja Erik alkaa etsiä uutta suuntaa elämälleen. Siinä missä toiset liittyvät punakaarteihin tai suojeluskuntiin, poliittisesti puolueeton Erik ottaa suunnaksi pohjoisen erämaan ja metsänvartijan tehtävät. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut lainsuojaton.
Anni Kytömäki maalaa pienillä, tarkoilla siveltimenvedoilla eeppisen tarinan, joka saa hehkunsa tekijän rikkaasta luonnon ja kansanperinteen tuntemuksesta. Esikoiskirjailijan proosa on hallittua ja ilmavaa. Levollinen ja ajaton kertomus rakentuu taiten viritetyistä kohtauksista ja käänteistä, joita synnyttää arvaamaton ja oikullinen elämä itse.

Vahinko, ettei alunperin Gummeruksen julkaiseman kirjan  e-versiosta löydy mainintaa kansikuvan suunnittelijasta. Vai onko kuva napattu jostakin valikoimasta? Satumaisuus tuntuu johdattelevan metsän peittoon. Sinne kirjan tarinoissakin usein kuljetaan. Yksinäisen miehen vähäinen hahmo kuvan oikeassa alanurkassa on olennainen osa teoksen maailmaa. Kovin hyvää selistystä ei löytyne sille, että kuvasta on jätetty pois miehen Malla-tytär, II osan keskushahmo.

Eniten mielessäni pyörii yhä Malla. Hän ehtii juuri aloittaa koulunsa Helsingissä. Vaivihkaa alkoholisoitueen isän mukana tyttö joutuu autokolariin. Sen seurauksena entinen arki on mennyttä. Isä häviää lapsen elämästä, vauras koti myydään, lapsi otetaan huostaan ja viedään kauas maalle. Hänelle ei jää yhteyksiä edes tuttuun hoitajaansa Hannaan. Jopa oma nimi riistetään. Se vaihdetaan Maija Kivikoskeksi. Lapsi sairastuu. Kaikki se, mitä Anni Kytömäki kertoo Malla-Maijan psyykkisestä murtamisesta hänen "omaksi parhaakseen", vavahduttaa lukijaa.

Vuodet vierivät ilman yhteyksiä isään. Lukija saa tietää hänen kohtalostaan, mutta vasta pitkän ajan kuluttua varovainen kirjeyhteys sallitaan. Lasta loukkaa, kun hän lopulta saa isältä kirjeen - avattuna. Kumpikin elää vankina. Lapsen oikeuskäsitysten ja kokemusten ristiriidat eivät silti tyystin murra tyttöä, vaikka kerran täysi katastrofi lähes toteutuu. Kirjan esittelytekstin maininta kuvauksen ilmavuudesta toteutuu mielestäni paitsi luontokuvissa myös Mallan sisäisten tuntojen uskottavissa piirroissa.

Kun tarinaan liittyy yhä kiinteämmin toinen kurjan kohtalon lapsi, Joel, mieleen alkoi kohota muistumia lapsena luetuista saduista. Hataria liittymäkohtia tunnistan yksin metsään selviytymään jätetyistä. Joel on punaorpo, joka ei mene orpokotiin, vaan painelee takaisin metsämökkiin, jonne äiti kuoli. Ja saa kaverikseen karhun! Myös Malla näkee karhun, pelästymättä. Joel ja Malla ovat noin 17-vuotiaita, kun tilanne metsässä kärjistyy. Karhua jahdataan. Joel kuitenkin on jo kaukana, kun pyssymiehet tutkivat mökin. Kuin sadussa ikään nälkiintynyt, rahaton poika kykenee matkaamaan halki Suomen Pohjois-Karjalaan. Siellä kohoaa uljas Isommainen, vaara, jonka kylki ajoittain loistaa kultaisena auringossa. Siitä kirjan nimi Kultarinta.

Huikeata oli lukea, kuinka Malla lopulta selvittää, missä isää pidetään. Ja tyttö murtautuu hyvien ihmisten ylläpitämästä vankilastaan. Karttaa ja kompassia käyttäen hän selviytyy ihmeen omaisesti lopulta Luopioisiin Kukkia-järvelle. Isä löytyy! Matka jatkuu yhdessä. Aivan auki Kytömäki ei kirjoita "satunsa" loppua, mutta minä luen tarinan päättyvän siten, että kaikki tärkeät ihmiset löytävät lopulta toisensa. Ennen Helsinkiin paluuta isä ja tytär päättävät ensin käydä Pohjois-Karjalassa, jonne kummallakin on jo ollut tärkeä kosketus ja josta Mallan kiintymys karhuihin sai alkunsa. Siellähän se karhupoikakin jo on, kun etelän tulijat saapuvat. Pari muutakin säiettä solmiutuu kauniisti onnelliseksi lopuksi tai paremminkin aluksi uuteen vaiheeseen elämässä.

Kerrassaan kiehtova lukukokemus! Kiitos kirjailijalle myös suurenmoisista metsä- ja suokuvauksista. Niistä voi jokainen lukija löytää pitkospuita oman luontosuhteensa päivttämiseen.

Oiva väylä tutustua kirjailijaan avautuu tästä linkistä. Se on Ina Ruokolaisen kirjoittama Metsän tyttö Anni Kytömäki. Jutun on julkaissut Lastensuojelun Keskusliiton kuukausijulkaisu Lapsen maailma 12.12.2014.

Talvikauden avaus

Tervetuloa luminen talvi!
On sitä odotettu. Pitkästä aikaa mökillä käydessä oli aihetta juhlatunnelmiin, sillä vesijohtokaan ei ollut jäässä. Helpotuksen huokaisulla kuitattiin tällä kertaa uhka, johon on totuttu varautumaan tammikuun pakkasissa. Huojennuksen ja kauniin maiseman kunniaksi valaistiin hämärtyvää pihaa roihuin, joita ei enää ollut syytä säästellä.  Muutaman tunnin tätä iloa piisasi. Sähkötuikut saivat jatkaa joulun tunnelmaa aamuun asti, ennen kuin ne käärittiin talteen odottamaan loppuvuotta.

Runsaan parin viikon tauko mökkikäynneissä oli lennättänyt pihalinnut muualle tutkimaan ruoka-astioita. Tässä pihassa iso astia ammotti tyhjänä, kunnes kipontäyttäjä kiiruhti hommiinsa. Alkuun oli perin hiljaista. Mutta jo tänään aamupäivällä viesti uusista syötävistä oli kiirinyt, ja kävijöitä saapui. Niitä riitti tepastelemaan niin oksilla kuin maassa.

Siivekkäitä singahteli lähistöllä silloinkin, kun vaanin oksien suojassa kuvaustarkoituksissa. Eivät antautuneet vaaraan. Olikohan punainen takkini linnuille perimmäisen vaaran merkki? Joskus tosin on tuntunut, että ne melkeinpä tuntevat ruokkijansa. Silti yksikään tipu ei rohjennut napata siemenen siementä, vaikka seisoin aivan hiljaa aloillani. Kun häivyin, vilske alkoi taas.

Jos isosta ruokinta-astiasta loppuu herkkuseos, täydennysta sopii nokkia talipalloista. Niistä pari umpijäistä oli yhä tallella, kun aloin täyttää kehikkoa sisätiloissa, jotta jäisetkin pallukat ehtivät sulaa.

Mainio havainto oli tehtävissä tyrnipusikosta. Sieltä olivat marjat melko tyystin hävinneet. Terkkuja sille lintutietäjälle, joka taannoin lohdutti, että kyllä linnut syövät tyrnimarjoja, kunhan osuvat löytämään ne. Lisäisin vielä sen, että parempien marjojen puutteessa. Loppukesästä näet ties mikä parvi putsasi suit sait mökkipihan aroniapuskat. Itse en ehtinyt lainkaan kerätä satoa. Onneksi pääsin poimimaan sukulaisten aronioita ja keräsin riittävästi tätäkin marjasorttia. Osaan sitä myös käyttää, vaikka moni oudostelee aronian makua.

Oiva visiitti talvisessa maastossa komeiden pihakuusten katveessa herätti ihmeekseni jo ajatuksia keväästä ja ulkoaskareista. Ykskaks oivalsin, että nämä tutut kuuset taitavat olla juuri sitä Picea abies -lajia, johon viikko sitten tutustuin Skellefteåssa hääjuhlareissulla. Näitä samaisia puita Gustaf on käynyt katsastamassa ja kaatamassakin pari kolme vuotta sitten. Silloin tämä isänsä tavoin metsät hyvin tunteva ruotsalainen ohjasi minutkin ymmärtämään, ettei pihapiirin puustoa sovi tarkastella samoin kuin talousmetsää. Lajikirjoa on syytä suosia, sillä tällaiselta plätiltä ei mitään tukkipuita korjata. Nyt tietty lohko on pyhitetty Gustafin koivikoksi, jonka vointia hän muistaa kysyä ja käydä joskus jopa katsastamassa. Lisäksi lehtipuista löytyy ainakin haapoja, leppiä ja pajuja. Yhden lehtikuusenkin olen istuttanut, mutta se ei ainakaan viime kesänä voinut kovin hyvin.

Kunpa lumiaika saisi jatkua pitkälle maaliskuuta. Mitenkähän pihan kasvit selviävät tästä talvesta? Viime talvi näet rusikoi pahan kerran arkoja istutuskasveja ja arimmat kuolivat, koska puuttui lumipeite paukkupakkasten iskiessä. Sama tilanne toistui taannoin pakkasen hipoessa pariakymmentä miinusastetta. Kylmää tosin kesti vain tovin, joten kai on toivoa kasvien säilymisestä ainakin toistaiseksi. Onneksi metsän puut sentään kestävät vaihteleviakin olosuhteita. Taas kerran huomaan, että komeat kuuset totta tosiaan sopivat tämän mökkipihan nimikkopuiksi.

Monikulttuurista hääriemua Skellefteåssa

 

Lauantaisten häitten alkunäytös esitettiin jo 12. elokuuta 2016, jolloin pieni joukko kokoontui Turun maistraattiin tärkeään tilaisuuteen. Vapaasti toisensa valinneet kaksi aikuista, Sonja ja Gustaf, solmi silloin avioliiton. Ilokseni myös minut oli kutsuttu paikalle, vaikka todistajaksi ei mummua tarvittu. Siinä tehtävässä toimivat morsiamen isä ja äiti. Häälounaan Turun Samppalinnassa tarjosi isäpappa.

Lähes saman tien tuore aviopari muutti Osloon. Suomessa muutaman vuoden kirjoilla ollut ja opiskellut Ruotsin poika ja täällä syntynyt Suomen tyttö lähtivät maasta asettuakseen pysyvästi (?) Norjaan, mikä pitkälti selittää tapahtumien järjestyksen. Oli näet tiedossa, että varsinainen hääjuhla vietetään uudenvuoden aattona sulhasen kotikonnuilla Skellefteåssa ja että vuoden viimeistä päivää pari tulee muistamaan hääpäivänään. Sitä juhlimaan meitä morsiamen sukulaisia reissasi melkoinen liuta, nuorimpana kahdeksanviikkoinen Emma Amanda.

Oli helppo tutustua Gustafin taustajoukkoihin, kun pöytäkunnissa istui mukavasti kummankin osapuolen väkeä. Sulhasen perheen metsäomistuksiin saatiin oitis tuntumaa, sillä kukin neljästä pöydästä oli nimetty tietyn havupuun mukaisesti. Lajin nimi oli kirjoitettu klapiin. Eteisen kartasta näki, minkä puulajin pöydästä löytyi kullekin paikka.

Istuin Picea abies -pöydässä sulhasen isän vieressä. Harmi, että havahduin ottamaan muutaman puhelinkuvan vasta aterian lopulla, kun piti saada lähetettävää Taiwaniin morsiamen serkulle. Hätäiseen kuvaan ei mahtunut edes havunoksia tutusta tunnuspuusta. josta katkotut muutamat pikku oksat toimittivat kukkien virkaa samoin kuin havut muissakin pöydissä. Onneksi kunnon kuvia saataneen ennen pitkää, sillä valokuvaaja liikuskeli mukana kaiken iltaa ja oli jo iltapäivällä ottamassa perhekuvia.

Reipashenkiseen jutusteluun ja ilonpitoon ilmaantui lisää kierroksia, kun päästiin tanssimaan. Hymyssä suin, kyynel silmäkulmassa seurattiin häätanssia. Pian mukaan liittyi muitakin ja vauhti kiihtyi.
Espanjan, Dominikaanisen tasavallan, Saksan  ja ties minkä muun maan tuliset tanssijat kuuluvat innostuneen taidonnäytteisiin, joita en ollut katsomassa, sillä niitä esitettäessä nautin yksin hiljaisesta kävelystä hotelliin tähtikirkkaassa pakkasillassa. Ehdin kuitenkin nähdä, kuinka sulhasen äiti irrotteli tanssilattialla niin upeasti, että melkeinpä jätti toiseksi aviomiehensä villin koikkelehtimisen.

Tänään tiistaina pariskunta on reissanut takaisin Osloon. Siellä kuulemma piti mennä suoraan työhön. Viestejä ehdittiin vaihtaa aamulla ennen jatkolentoa Arlandasta nykyiseen kotiin Oslon liepeille. Sinne muuten olen menossa hyvän ystävän kanssa käymään huhtikuun alussa.

Liitän mukaan vielä yhden kuvan, jonka onnistuin sopivasti nappaamaan. Sulhanen näemmä osaa mainiosti pitää sylissä pientäkin typykkää, koska viiden kuukauden ikäinen Sylvi on aivan tyytyväinen. Tytön isältä kuulin, että perhe asuu Salossa. Äiti on morsiamen läheisiä ystäviä.

Monin kiitoksin toivotan juhlien järjestäjille iloisen uutteraa arkea vakaana avioparina. On hauska taas tavata niin Suomessa kuin Oslossa tai missä tahansa muuallakin.

Rikosromaanisarjan a ja ö

Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön yhdessä kirjoittaman rikosromaanisarjan ensimmäinen nide on nimeltään Roseanna. Alunperin se ilmestyi 1965. Sittemmin siitä on otettu lukuisia uusintapainoksia sekä alkukielellä että käännöksinä. Turun pääkirjastosta löytyy sarjaa sekä pokkareina että kovakantisina versioina. Onneksi kaukolainana sain lähikirjastoon isohkon kovakantisen Roseannan, jonka tekstä pystyy hyvin lukemaan kehnoillakin silmillä. Kirja on vuodelta 2012. Kannet on suunnitellut Dan Jonsson. Lisäherkkuna tästä painoksesta löytyy Förord av Henning Mankell.

Olisi pitänyt aloittaa sarjaan tutustuminen sen ensimmäisestä osasta, koska siinä esitellään Ruotsin 1960-luvun poliisiorganisaatiota ja myös riksmordkommissionia, jonka poliisit ovat keskeisiä toimijoita kaikissa sarjan kirjoissa.

Roseannan tapahtumat Göta-kanaalin suulla Etelä-Ruotsissa ovat sellaisia, että paikallispoliisi ei kovin pitkälle selviä omin neuvoin ruoppaajan osuttua nostamaan kuolleen naisen vedestä. Liian vaikeaksi osoittautuu jo se, kun pitäisi löytää naiselle nimi ja hänen muut tärkeät tietonsa. Niinpä ammattiapua kutsutaan Tukholmasta, mikä tarkoittaa, että Martin Beck riksmordkommissionista saapuu Gunnar Ahlbeckin työpariksi. Heistä tosiaan tulee kumppanit, koska vähäeleinen Beck antaa tilaa paikallistietämykselle. Piratförlagetin esittelytekstissäkin korostuu tasavertaisuus:

Avdagatagen genom strypning, tänkte Martin Beck.
Han satt och bläddrade igenom en bunt fotografier som Ahlberg rotat fram ur röran på skrivbordet. Bilderna föreställde slussbassängen, mudderverket, gripskopan i närbild, liket på presenningen och på en bänk i bårhuset.
Martin Beck lade fotot han haft i handen framför Ahlberg och sa:
– Vi kan låta beskära och retuschera den här bilden där hon är uppsnyggad. Sedan kan vi sätta igång med dörrknackning. Är hon härifrån borde väl någon känna igen henne.

Kirjan mittaan käy ilmi, että Ahlbeck on yhtä sitoutunut murhan selvittämiseen kuin Beck. Kumpikaan ei jätä juttua kesken, vaikka aikaa kuluu kuukausia, ennen kuin uurastus tuottaa ratkaisevia tuloksia. Keskusrikospoliisin yhteydet ulkomaille ovat välttämättömiä tiedonsirpaleiden haalimisessa. Jokaisen työpanos on tarpeen. Kun perustutkimukset on tehty kunnolla, muutama onnekas sattuma lopulta kirkastaa kuvan siitä, kuka on murhaaja.

Lukija saa pikku hiljaa tuntumaa siihen, ketkä ovat Beckin työtovereita Tukholmassa. He ovat melkoisen erilaisia keskenään, mistä tuntuu olevan hyötyä. Yksi on taitava yhdessä, toinen toisessa asiassa. Beckille läheisin on Lennart Kollberg, jonka kanssa Beck pallottelee ajatuksia. He ruokkivat toistensa ideoita. Piippua poltteleva, vakaa Fredrik  Melander on porukan muistihirmu. Pohjoisen mies Einar Rönn, hiljainen työmyyrä, rohkaistuu vasta vuosien mittaan esittämään havaintojaan, kun taas hänen kalastuskaverinsa Gunvald Larsson saisi useimmiten pitää suunsa kiinni. Opin jo tästä ensimmäisestä romaanista, ettei kukaan harrastelija tai yksinäinen susi voisi ratkaista monimutkaisia rikostapauksia ja että niissä on aina mukana niin yhteiskunnallisia kuin rikoksentekijän henkilöhistoriaan liittyviä syitä.

Kun poliisitutkinnassa on saatu selville syyllinen, juttu siirtyy muille instansseille. Entä toteutuuko oikeus ja kohtuus? Siinäpä kysymys, joka sarjan mittaan purkaa esiin yhä kriittisempiä kannanottoja Ruotsin "kansankodista".

 Kun olin lukenut sarjan ensimmäisen kirjan, tuntui hyvältä ajatukselta katsoa, miten kirjoittajat päättävät kymmenvuotisen urakkansa. Niinpä hommasin kaukolainaksi opuksen nimeltä Terroristerna (1975/2012). Yli 450-sivuisena se on raskas käsissä ja melkoinen urakka silmille. Hetkittäin tuli sellainen olo, etteivät tekijät enää ole jaksaneet hioa tekstiään entiseen tapaan.

Maj Sjöwall ja Per Wahlöö olivat aluan alkaen päättäneet kirjoittaa kymmenen romaanin sarjan rikoksista siten, että kutakin osaa varten he käyttäisivät vuoden verran työaikaa ja että kirjan tapahtumat edustaisivat kulloistakin kirjoittamisajankohtaa.Vuoden 1974 lopulla he saivat valmiiksi sarjan viimeisen osan. Siitä tuli kuin testamentti, sillä Per Wahlöö kuoli 22.5.1975, vain 49-vuotiaana. Maj Sjöwallin mukaan vatsa oli vaivannut miestä pitkään, mikä lienee antanut aiheen lisätä myös Martin Beckin piirteisiin toistuvat mahapiinat.

Piratförlaget esittelee romaanin näillä sanoin:

Hur bedömer ni risken för nya bombattentat, frågade rikspolischefen. Som mycket liten, sa Martin Beck. Men det hindrar inte att vi fortsätter bevakningen med full personalstyrka. Man skulle kunna säga att vi har klarat första etappen, sa Gunvald Larsson. Den som återstår kan visa sej betydligt svårare. Hur menar du, sa Malm.Tydligen var han angelägen om att etablera samband. Att lägga vantarna på de här terroristerna, sa Gunvald Larsson.Förord av Anne Holt.

Tällä kertaa Gunvald Larsson on keskeisiä toimijoita. Martin Beck on kohonnut päälliköksi, jonka tehtävänä on turvata amerikkalaisen senaattorin valtiovierailu. Alkunäytöksenä kirja tarjoaa huiman näkymän paraatiin jossakin Etelä-Amerikan maassa, kun presidentti saapuu autokolonnassa pitääkseen kohta puheen. Ruotsista kutsuttuna tarkkailijana paikalle on lähetetty Gunvald Larsson. Ja kuinka ollakaan, pommi räjähtää juuri siinä kohdassa, jossa Larsson monien muiden kanssa seisoo seuraamassa lähestyvää saattuetta. Presidentti kuolee niin rajusti, että hänen päänsä lennähtää  Larssonin syliin. Laadukkaista vaatteistaan tunnetun isokokoisen miehen mieli mustuu, kun hänen mittatilauspukunsa tärveltyy! Teksti yltyy groteskiksi.

Samaan aikaan Ruotsissa murharyhmällä on puuhaa erään tapetun filmimogulin surman selvittämisessä. Tämän henkilöhahmosta saadaan selville piirteitä, joista Beck mutisee hiljaa mielessään, että joskus uhri voi olla syyllisempi kuin tappajansa. Jutun selvittämiseen kuluu melko vähän aikaa, mutta koko kuvion kuvaamiseen on käytetty paljon sivuja, sillä lukijalle tarjoillaan erittäin tarkkoja yksityiskohtia kaikista tapaukseen liittyvistä henkilöistä, samoin paikoista..

Poliisien varsinainen homma on kuitenkin laatia turvajärjestelyt valtiovierailua varten. Ne paisuvat yli äyräidensä. Koko hanke värittyy siltäkin osin farssiksi, että keskenään kukkoilevat poliisipomot vahtivat reviirejään ja yrittävät kaapata shown omalle lohkolleen. Koko hankkeen pomoksi määrätty Beck tuhertaa oman tutun joukkueensa kanssa huutelematta salaisesta suunnitelmasta liiemmin muille.

Pitkät pätkät lukijalle tarjoillaan kuvausta siitä, kuinka kansainvälinen terroristiryhmä esteettä livahtaa eri reittejä Tukholmaan ja alkaa varustautua sekä pääpommin että vararäjähteiden asentamiseen. Ruotsin avoin yhteiskunta tarjoilee auliisti tietoja kaikille tarvitsijoille. Niinpä terrori-iskun suunnittelijatkin löytävät helposti karttoja Tukholman sähkö-, kaasu- ja vesijohtoverkoista sekä maanalaisen väylistä. Huippuunsa trimmatut miehet rakentavat pommin. Se on määrä laukaista kaukaa kerrostalosta, jossa miehet elelevät siten, että sittemmin naapuri muistaa heidät hyvin kohteliaina miehinä. Neljän ryhmässä on sopivat spesialistit eri tehtäviin. Radioviestinnän erikoismies kytkeytyy poliisien käyttämiin radioverkkoihin, jolloin koko ryhmä voi kuunnella kaikkea poliisien viestiliikennettä. Mutta, mutta myös Beck porukoineen osaa sekä ajatella, suunnitella että toteuttaa suunnitelmansa.

Välijuonteena seurataan, kuinka 19-vuotias Rebecka Lind joutuu poliisien murjomaksi. Tajuamatta mistä häntä syytetään, hän on aivan pulassa oikeudenistunnossa. Onnekseen hän saa puolustusajajakseen lähes pellemäisen miehen, joka kumminkin useimmiten voittaa juttunsa. Oikeudenkäynti on taas täyttä farssia. Se kuitenkiin päättyy Rebeckan kannalta onnellisesti. Martin Beckin todistajanlausunnolla on osuutensa ratkaisussa. Mutta Rebeckan kohtalo saa myöhemmin uuden, traagiseen käänteen. Rebecka jos kuka on niitä, joita Beckin kaltainen eetikko suree. Hiljaiset ja kilpailemiseen kykenemättömät ajautuvat epätoivoissaan tolkuttomiin tekoihin ja jauhautuvat lopulta kuoliaiksi sellaisessakin yhteiskunnassa kuin Ruotsi. Ristiriita on räikeä, kun miettii niitä massiivisia turvajärjestelyjä, joihin valtion varoja ollaan valmiin käyttämään, kun taas vaikeuksissa olevia nuoria huijataan. Rebeckan rakastettu, nuori amerikkalainen, näet suostutellaan palaamaan kotimaahansa, jossa hänet vastoin lupausta vangitaan. Rebecka jää täysin yksin parin yhteisen lapsen kanssa tietämättä, kenen puoleen voisi kääntyä.

Paljon huimia, farssimaisia sattumuksia seuraa, kun sotahullu amerikkalaissenaattori vihdoin saapuu Tukholmaan. Kaikkein huiminta on se, että pommi ei räjähdä niin kuin piti. Kerrankin poliisit, s.o. Martin Beck ryhmineen, olivat nokkelampia. Ja kuitenkin kohdalle osuu odottamaton katastrofi, kun patalaiska poliisipari jäättää tarkastamatta Riddarholmin kirkon, jossa Rebecka Lind piileskeli. Kenenkään estämättä hän ampuu pääministerin ja joutuu saman tien vangituksi. Lopputuloksena on kaksi tuhoutunutta nuorta elämää. Rebecka-jakso jää mielestäni kehittelyltään hiomattomaksi. Kyllä kai kirjoittajat ovat halunneet näyttää, miten surkeasti monet ihmiset voivat valtiossa, jolta riittää varoja esimerkiksi ylettömäksi paisuneeseen poliisiorganisaatioon.

Kun kerronta palaa epätoivotun senaattorin vierailuun, Gunvald Larssonilla on useissa kohdin ratkaiseva osuus. Aivan lopussa, kun pääterroristi piti napattaman, Larsson ei sittenkään saanut kunniaa olla pidätyksen tekijä. Äkkivääränä oman tiensä kulkijana hän silti osuu monesti olemaan mies paikallaan.

 Kaikkine hidastuksineen ja paisutuksineenkin kirjaa on pakko lukea lukemasta päästyä. Montakaan päivää en tarvinnut paksuun opukseen. Taas kerran huokaan ja tunnustan, että rikoskirjojen klassikoksi rankattu Sjöwallin ja Wahlöön sarja pitää kutinsa a:sta ö:hön.

Kuinka ollakaan, sain joululahjaksi pikkuisen laitteen ja siihen ladattuna vielä yhden Sjöwall och Wahlöö -rikosromaanin. Se on sarjan seitsemäs osa, äänikirjaversio teoksesta Den Vedervärdige mannen från Säffle (1971). Tänään kuuntelin sen loppuun. Silmät lepäsivät, kun korviin tulvi Torsten Wahlundin sävykästä luentaa  Yhtä lailla kuin lukemista myöskään kuuntelua ei ollut helppo keskeyttää, sillä hinku saada tietää loppuratkaisu pakotti jatkamaan.

Elisa Kirja esittelee äänikirjaversion näin:

En polis hade blivit brutalt nedhuggen med en bajonett. Martin Beck utgick ganska snart ifrån att det rörde sig om hämnd, begången av en sinnessjuk. Senare tvingades han själv plötsligt ta ställning till frågan om han var beredd att riskera livet för sitt arbete.

Keskeisenä aiheena on sadistisuus, jota ilmenee poliisivoimissa. Tällä kertaa uhri on kauhein kaikista virka-asemansa väärinkäyttäjistä. Ja tappajaksi osoittautuu se, jonka vaimon kuoleman ja sitä kautta myös miehen elämän raiteiltaan menon samainen hirvio on aiheuttanut.

Lisätietoja romaanisarjasta löytyy muun muassa tästä blogijutustani.