keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Mentiin metsään

Karanteeni on nyt pop. Niinpä oli perusteltua ajella varmaan talteen kotoa 30 kilometrin päähän mökille ruokaa mukana. Yhtä ja toista kevätaskaretta tuli tehdyksi: mökki siivottiin perusteellisesti, pensaat karsittiin, oksat silputtiin, haravoitiin. Kävelyreissuihin löytyi vaihtelua naapurien opastamina. Kuvat kertovat reitin näkymistä.

Metsiään hoitavan mukana kulkiessa ja opastettuna alkaa nähdä jopa sellaista, kuinka hirvi katkoo nuoria mäntyjä ohi askeltaessaan. 

Maastoon oli jäänyt jälkiä myös kuolemaan johtaneesta kamppailusta. Kun sudet ovat piirittäneet ison peurapukin, ne eivät itsekään ole päässeet helpolla. Pukki isoine sarvineen on ollut kova vastus, vaikka hävisi taistelun. Kaluttu luuranko kertoo yhä tapahtumasta.

Jäi kysymättä, ovatko maahan jääneet karvat peräisin pukista vai susista. Osittain hajalle revitty pukin ranko lojuu kuvan vasemmassa laidassa. Pää oli hävinnyt ties minne. Oliko joku kaapannut sen sarvineen kaikkineen seinälleen? Yksi peuran koipi kuitenkin pilkottaa edelleen läheltä muuta kroppaa.


Metsänpohjassa risteilee polkuja. Niitä on mukava ihmisenkin kulkea, vaikka lienevät sorkkajalkaisten vakituisia reittejä.

 

Monesti polku törmää ojiin. Niitä on kaivettu määrävälein talousmetsään, jossa risteilee myös isojen koneiden avaamia väyliä ja ihan oikeita teitä. Tuskin eläimet kaihtavat niitäkään.


Hyvin kaunis osa reittiä vie paikkaan, jossa peuroja ruokitaan. Siinä ne tosin saattavat päästä hengestään, jos ampumakopista pamahtaa laukaus. Riistakamera paljastaa, kuinka usein eläimiä vierailee syömässä viljaa ruokintapytyn alaosasta. Ihan läheltä kulkuväylän keskeltä erottuu jännä kuoppa. Se on kuulemma kiimaisen uroshirven pissan lorotuksesta kehkeytynyt. Tehoviestintää naaraille!

Näillä paikoin omin neuvoin kulkiessa nähtiin kokonainen lauma peuroja rynnistämässä ohitse lähietäisyydeltä. Oli menoa! Mikähän niitä oli säikyttänyt? Ei ainakaan metsästäjä ollut asialla tähän aikaan vuodesta. Tuskin sudetkaan hätyyttelivät peuroja asutuksen liepeillä keskellä päivää. Mene tiedä, sillä Nousiaisissa susia liikkuu.

Sekä ihminen että susi jahtaavat samoja saaliseläimiä. Kyllähän riistaliha maistuu sellaisellekin, joka jäisi nälkäiseksi, jos itse pitäisi ampua ruokansa. Onneksi metsästävä naapuri myi syksyn saaliistaan muun muassa pakastettua palapaistia. Ulkohellan kelpo tuli kuumensi valurautapannun äkkiä sopivaksi ruskistamaan sulatetut palaset voissa. Uunivuokaan siirrettyinä ne saivat rauhassa kypsyä muutaman tunnin sähköhellan uunin 140 asteen lämmössä, kunnes tuloksena oli muhevan murea herkku. Lisukkeineen siitä riitti maukasta syötävää hyvinkin pariksi päiväksi.


Metsään on menty monesti. Tätä nykyä metsä itsessään kiinnostaa niin, että on tullut kaverini kanssa yksissä tuumin hommatuksi tietokirjoja alalta. Joulukirjaksi hankittu Metsä meidän jälkeemme (Like 2019) on tällä haavaa minun uusin urakkani, jonka kanssa en kiirehdi. Kirjalahjan saaja sen jo luki ja on auliisti kuvannut vaikutelmiaan. Itse luen artikkelin kerrallaan, mietin ja katselen ympärilleni. Enimmäkseen näen pienehköjä metsäpalstoja sekä paljon avohakkuita. Miksi näin on?


Emeritusprofessori Sixten Korkman myönsi vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon Metsä meidän jälkeemme -teokselle. Hänen tärkeimmät perustelunsa ovat nämä:
Aihe on tärkeä. Jokaisella meistä on suhde metsään, jossa ulkoilemme, virkistymme, poimimme marjoja, keräämme sieniä, kenties metsästämme. Suomen talous on kautta aikojen nojannut metsiin. Metsäteollisuuden merkitys viennin ja koko kansantalouden kannalta on iso.

Kirja on kiihkoton, mutta otteeltaan kriittinen ja esittää metsäpolitiikastamme karun kuvan. Olemme metsäkansa, mutta kirja herättää meitä huomaamaan, että suuri osa Suomen metsiä on nyttemmin avohakkuita läpikäyneitä talousmetsiä. Teollisuuden toiveiden mukaisesti ja hallituksen hyväksynnällä metsiä kaadetaan laajoilla avohakkuilla. Puusta keitetään sellua, joka rahdataan Kiinaan ja muualle vessa- ja talouspaperin tuottamiseksi. Tästä ovat hyötyneet metsäteollisuus ja myös kansantalous, mutta nyt luonnontilaista metsää on enää vähän jäljellä, eteläisessä Suomessa noin 2 prosenttia metsästä. Luonnon moninaisuus on vähenemässä ja uhattuna. Metsän kasvun nopeuttamiseksi tehdyillä, valtion tukemilla ojituksilla on pilattu Suomen vesistöjä. Jykevää puuta ei löydy puurakentamisen tarkoituksiin, joka meillä on heikkoa verrokkimaihin Ruotsi, Norja ja Kanada verrattuna.
Metsäpolitiikassa on käsillä kirjan avaama tavoiteristiriita, joka Luken tuoreiden arvioiden mukaan on aiempaa ajateltua hankalampi. Virallinen Suomi näkee mielellään asian siten, että biotaloutta voi kasvattaa, tai sellun keittoa entisestään lisätä, koska Suomessa metsää on enemmän kuin koskaan ja sen kasvu ylittää hakkuut. Mutta metsän hakkuiden kasvattaminen pienentää tällöinkin hiilinieluja ja vaikeuttaa siten ilmastopolitiikan tavoitteiden saavuttamista. Tutkijat ovat jo vuosia viestittäneet, että hakkuita tulisi rajoittaa sekä ilmastopoliittisesti tärkeiden hiilinielujen kasvattamiseksi että luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. Ratkaisua ristiriitaan voisi ehkä parhaiten hakea panostamalla nykyistä enemmän uusia metsäpohjaisia tuotteita kehittävään tutkimukseen. Olisi pyrittävä jalostusasteen nostamiseen.
Käsillä oleva kirja ei ole, eikä väitä olevansa koko totuus, mutta se on painava puheenvuoro tuiki tärkeään metsäpoliittisen keskusteluun. Lisäksi kirja on hyvin jäsennelty, raikkaasti kirjoitettu ja kauniisti kuvitettu.
Kuvassa kirjan tekijät Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä. 

Kirjasta Metsälehdessä käytyyn keskusteluun voi tutustua tästä. Muuallakin aihe on esillä. Edes koronakohu ei näytä vievän kaikkea palstatilaa lehdistä, sillä eilen 14.4.2020 Hesarissa oli sivuilla 22 - 23 Heli Saavalaiselta koko aukeaman juttu, jonka mukaan metsäomistus keskittyy uusmaalaisille. Juttu valaisee metsän omistamista ja hoitotapoja monilta kanteilta kuin tiivistelmänä palkitusta kirjasta. Tänään 15.5.2020 Turun Sanomien pääkirjoitussivun alakerrassa ilmestyi Panu Kuntun artikkeli otsikkonaan Metsän jatkuvalla kasvatuksella on monia ympäristöhyötyjä. Kunttu on WWFn johtava metsäasiantuntija, maatalous- ja metsätieteiden tohtori.

Tietoa ja näkemyksiä ei tosiaan pantata.

Mökkinaapurissa vakituisesti asuva pariskunta hoitaa metsäpalstojaan paikalliseen tapaan. Heillä on ulottuvillaan jälkikasvua, mikä takaa, etteivät metsät jää hoidotta. Kiinnostusta nuorillakin riittää sekä  metsästykseen että kaiketi myös metsän istutushommiin, joihin ainakin yhden palstan osalta ryhdytään melko pian. On hienoa päästä läheltä tarkastelemaan metsää muultakin kuin retkeilyn kantilta. Kiitos naapurit!



tiistai 7. huhtikuuta 2020

Helmi karanteeniviikoilta

Yksinäisiä leffakokemuksia kertyy karanteenissa. Hellyttävin ja innostavin on ollut Dome Karukosken esikoisohjaus vuodelta 2005 Tyttö sinä olet tähti. Se löytyi Ylen melko äskettäin lähettämänä uusintana omista tallennuksista, kun havahduin tuoreista Karukoski-uutisista niin, että hain leffan esiin ja katsoin sen. Enhän minä aikoinaan päässyt lainkaan kärryille, kuinka leffa ponnahti suosikiksi heti ilmestyttyään teattereihin ja kruunattiin monin Jussi-ehdokkuuksin. Parhaan musiikin Jussin ja Yleisö-Jussin se sai 2006 sekä pohjoismaisen esikoiselokuvan palkinnon Norjassa.

Hiljattain videoryhmäpuhelussa perheen kesken kuulin tyttärentyttäriltä: "Joo, on leffa nähty jo kauan sitten. Totta kai - onhan se huippuhyvä!"  Eivät sentään isommin hämmästelleet, että mummu intoilee nuorisolle suunnatusta musiikkielokuvasta. Sehän on säilyttänyt tuoreutensa.

Elokuvan keskeiset hahmot ovat Pamela Tolan näyttelemä tyttö, Nelli,  ja Samuli Vauramon esittämä poika, Sune. Laulajan urasta haaveileva, mutta lääkiksen karsintakursseille miten kuten valmistautuva Nelli hakee Sunelta apua saadakseen demolevyn esiteltäväksi tuottajapomoille. Jännitteitä kehkeytyy,  hahmot kirkastuvat, kuvat puhuvat selittelemättä.

 Haparoiden edetään. Onhan hiphop-DJ Sune jo pitkään tehnyt bändinsä kanssa tosissaan musiikkia eikä innostu aloittelijan auttamisesta. Illalla baarissa Sunen kaverit, lökäpöksyjätkät Kondis (Joonas Saartamo) ja Isukki (Eero Milonoff),  rehvastelevat kokemuksillaan. Lyödään vetoa siitä, pystyykö Sune iskemään Nellin. Sunen ei auta muu kuin mennä Nellin luo ja lupautua tekemään tälle demo.

Kuviota sävyttävät erilaiset perhetaustat. Nelli on äveriään perheen tyttö, Sune yksinhuoltajan poika, joka asustelee enimmäkseen treenikämpässään purkukuntoisessa teollisuuskiinteistössä. Isukilla on lapsivaimo ja pieni poika. Kondis on kolmikon välttämätön osa, kuten lopun esiintymistilanteessakin käy selväksi. Kunnon kavereita toisilleen kaikki. Tapahtumapaikat kutkuttavat syntyperäistä turkulaista katsojaa, sillä tarinassa liikutaan Turun maisemissa.

Pikku hiljaa Sunen ja Nellin kesken viriää romanssi, jota sen paremmin bändikavereiden roima vedonlyönti kuin Nellin kotiväen vastustuskaan ei pysty tuhoamaan, sillä Nelli siirtyy äveriäästä perheestään loitommas. Hänestä tulee osa bändia. Koko porukka syttyy mahtavaan vetoon, kun elokuvan taitekohdassa päästään yleisön eteen. Nelli heiluu muiden mukana, vaikka hänen äänensä ei paljoa erotu roihuavan miesenergian melskeestä. Mutta onni kukoistaa! Sune ja Nelli kohoavat omien tunteidensa korkeuksiin. Riemastuttavaa! Tunnistan itsekin kokeneeni joskus kauan sitten vastaavan tunnekuohun.

Nautin nuorten elämään heittäytymisestä vailla minkäänlaisia sormen heristelyjä. Katsojana olin bändin puolella,  kun levytyssopimuksesta neuvotellaan. Musiikkipomot yrittävät vedättää Sunea ja välttyä maksamasta demolevystä enempää kuin "kengännauhojen verran". Naamat venahtavat, kun Sune ilmoittaa, ettei ota työstä palkkiota, kunhan demo auttaa Nelliä. Sunealla on tilanteessa herkullinen yliote. Katsoja pääsee Sunen peesissä nauttimaan pomojen nolostuttamisesta.

Tällaista kaunista satua katselin onnellisena yhtenä koronakaranteenin iltapuhteena. Muitakin vikkelän Karukosken leffoja hommaan nautittavaksi kuin parasta vuosikertaviiniä aromit jalostuneina, selvä se!



torstai 2. huhtikuuta 2020

Viljamin naiset


lauantai 28. maaliskuuta 2020

Minna Canth romaanihenkilönä

Minna Canthin, alkuaan Miinu Johnson, syntymästä tuli kuluneeksi 175 vuotta 19.3.2019. Niinpä tämän suomalaisen merkkihenkilön juhlavuosi sai hyvissä ajoin tutkijat, kirjailijat, teatteriväen ja sähköisen median toimijat tuottamaan aiheesta  sekä tarkistettua tietoa että uusia tulkintoja. Merkittävin lienee  Minna Maijalan väitöstutkimus Minna Canthin tuotannon psykologisesta ihmiskuvauksesta, joka sai otsikokseen Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (Helsingin yliopisto 2008). Se on perustana Maijalan 2014 ilmestyneelle Canth-elämäkerralle Herkkä, hellä, hehkuvainen ja luo Canthista uudenlaisen kuvan. Minna Rytisalo puolestaan sai elämäkerrasta sytykkeen romaaniinsa Rouva C. (Gummerus 2018).

Parin kritiikin ja monien blogien perusteella päättelen, että  Rytisalon romaani on otettu innostuneesti vastaan. Itse nappasin kiinni Elisa Kirjan tarjoukseen muita myöhemmin. Tarkoitus oli lukea teos ennen tämän vuoden Minna Canth -päivää, mutta enpä ehtinyt. Viime vuonnakin myöhästyin juhlinnasta, sillä luin Maijalan Canth-elämäkerraan vasta toukokuussa. Saman tien kirjoitin siitä oman blogijuttuni.

Rytisalo avaa näkymiä Miinun eli Minan kouluvuosiin Kuopiossa ja kamppailuihin isän kanssa  opintojen aloittamisesta Jyväskylän seminaarissa. Sulhaskandidaattejakin ilmaantuu häiritsemään määrätietoisen neidon pyrkimyksiä. Äidistä ei ole tuen antajaksi, sillä perheessä päättää mies.
 Opettamaan jonnekin maalle, köyhän ja surkean väen joukkoon, Mina, ei. Minä tahdon sinulle parempaa, Mina, helpompaa, ja lähellä meitä, tässä kaupalla. Isän ääni oli kohonnut ja Minna oli tuntenut, miten Augusta oli säpsähtänyt. Isän ässät olivat vielä olleet teräviä ja lyhyitä. Minna oli tiennyt, että seuraavaksi mainittaisiin Jaakob. Äiti oli nyökkäillyt, hymissyt muttei sanonut mitään, nostanut katseensa tarkastamaan isän juomalasia ja laskenut sen taas. Äidiltä Minnan olisi ollut turha pyytää tukea toiveelleen, sen hän oli tiennyt aina, eikä se johtunut siitä ettei äiti olisi uskonut hänen kykyihinsä, sellaisesta ei ollut kyse, äiti ei vain osannut ajatella kotipihaa pitemmälle ja vaipui helposti omiin maailmoihinsa.
Mina kuitenkin onnistuu taivuttamaan isänsä ja lähtee Jyväskylään suurin toivein. Hän näkee tulevaisuutensa itsensä elättävänä opettajana. Toisin käy. Jo ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen neito palaa Minnana kotiinsa Kuopioon. Kurja kokemus rehtori Chygnauksen kansliassa painaa raskaasti mieltä, sillä kenellekään ei voi tapahtuneesta kertoa.

Ei aikaakaan, kun lehtori Canth ilmaantuu hänkin Kuopioon, kosii ja saa rukkaset. Ennen pitkää Minna kuitenkin taipuu. Hänestä tulee rouva C., opinnot jäävät pysyvästi. Lapsia siunaantuu, mutta kirjallinen yhteistyö aviomiehen kanssa pitää virkeänä. Ihmeeltä tuntuu, että Minna rakennuttaa perheelle talon aviomiehen kannustamana. Jatkan kirjan esittelytekstin sanoin:
Harjun juurella järvikaupungissa on harmaa talo, jossa on kahdeksan kamaria, kuusi lasta sekä lehtori ja hänen rouvansa. Rouvan sisällä myrsky katkoo oksia eikä hiljene. Keittiössä kakut palavat tai jäävät raaoiksi, eikä rouvalle vieläkään riitä se, mikä riittää muille. Hänessä on voima, joka etsii pääsyä ulos, kasvaa ja riepottelee, kyseenalaistaa luonnonlait ja saa välillä vaipumaan melankoliaan.
Rouva C. kuvaa erään avioliiton tarinan ja näyttää, millaisista silmuista puhkeaa se Minna Canth, jonka me tunnemme: esikuva, taistelija, patsas. Piian ja pumpulikauppiaan tytär päätyy naimisiin opettajansa kanssa ja huomaa olevansa aina raskaana. Perhe kasvaa, mutta samalla kasvaa halu tehdä kodin ulkopuolella paljon enemmän.
Rouva C. on rakkaustarina ja ystävyyden kuvaus. Vaikka aika on eri, kysymys on sama: missä kulkevat yksilön rajat? Romaani on myös voimakas, kaunokirjallinen kannanotto tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta.
Helppolukuinen romaani ottaa lukijan kyytiinsä ja auttaa kirjailijan tavoin eläytymään sekä Minnan asumisoloihin ja opintojen alkuvaiheisiin että avioliittoon. Ystäväksi löytyy Kokkolan neitonen Flora, joka pysyy henkilöasetelmassa jännitteitä luovana Minnan vastapoolina kaikki Jyväskylän vuodet. Uusi muutto lasten kanssa Kuopioon päättää romaanin.

Tunsin mainiosta tekstistä huolimatta ajoittain lukevani tyttökirjaa, joka parhaiten sopisi teini-ikäisille sytyttäväksi ensitutustumiseksi Minna Canthiin. Fiktiivisen Minnan tunteet, tunnelmat ja mietteet ovat kumman nykyaikaisia edustaakseen 1800-luvun loppupuolen ihmistä. Niinpä mikään käänteentekevä lukukokemus Rouva C. ei minulle ollut. Mutta suosittelen tarttumaan esimerkiksi Kirsin Book Clubin tarjoamiin kerholaisten kiehtoviin mietteisiin ja tarttumaan kirjaan, jos se vielä on lukematta. 

torstai 19. maaliskuuta 2020

Näkymättömiä seuralaisia

Hyvä ystäväni, mieshenkilö, viihtyy kirjakaupoissa. Viime kuukausina hän on etsinyt uusimpia tietoja viruksista ja bakteereista kuin etiäisenä meneillään olevasta koronavirusepidemiasta. Kelpo teoksia löytyi. Onneksi niitä oli vapaana myös kirjastossa, joten rahaa säästyi heräteostoksiin. Hyllyjä syynätessä silmät kuulemma osuivat näyttävästi kuvitettuun teokseen Elämää maan kätköissä. (Toim. Veikko Huhta ja Eeva-Liisa Hallanaro. Gaudeamus  2019.)

Artikkeleiden kirjoittajina esiintyy joukko alaansa intohimoisesti paneutuneita asiantuntijoita, joista Huhta on maaperäekologiaan perehtynyt emeritus-professori Jyväskylän yliopistosta, Hallanaro puolestaan on luontoon ja ympäristöön erikoistunut tietokirjailija. Ymmärtääkseni hän on vastannut koko julkaisun eloisasta, lukemaan innostavasta kieliasusta. Takakannen esittelyteksti puhukoon puolestaan:
Kuvittele kutistuvasi parin millimetrin mittaan. Pääset vierailulle salaiseen valtakuntaan, joka tavallisesti jää jalkojesi alle. Maaperän huokoset ja onkalot näyttävät tanssisaleilta, vesipisarat järviltä, sienirihmastot köysiradoilta. Joka nurkka kuhisee elämää. Elämää maan kätköissä kuljettaa maailmaan, jota kansoittavat monenkirjavat bakteerit, alkueliöt, hämähäkit, hyönteiset ja nilviäiset. Jotkin niistä kilpailevat keskenään tai saalistavat toisiaan, kun taas osa elää sovussa tai jopa tekee yhteistyötä. Maan asukeilla on toinen toistaan hämmästyttävämpiä ominaisuuksia: monet sienet ansastavat rihmastollaan sukkulamatoja, ja hyppyhäntäiset kykenevät parinkymmenen sentin loikkiin. Pikkiriikkiset karhukaiset taas kestävät lepomuodossa melkein mitä vain: ne ovat selvinneet jopa avaruusmatkasta! Maaperän eliöt ovat pieniä mutta eivät lainkaan vähäpätöisiä. Ne esimerkiksi hoitavat elintärkeää hajotus- ja kierrätystehtävää pilkkoen maahan päätynyttä kuollutta ainesta uuden kasvun raaka-aineeksi. Näin ne pitävät huolta koko ekosysteemin hyvinvoinnista.
Oli hauska seurata lukemisen edistymistä ja siitä haltioitumista. Niinpä minäkin otin onkeeni vinkin sytyttävästä tietopaketista. Viikossa luin opuksen, paikka paikoin tosin vain silmäilin tekstiä. Vanhastaan näet tiedän, että ensin kannattaa hommata yleiskäsitys isosta asiakokonaisuudesta ja paneutua yksityiskohtiin, kuten lajimäärityksiin, vasta myöhemmin. Kirja viedään mökille siinä tarkoituksessa, että kun ulkohommissa havaittuja ilmiöitä haluaisi selvittää hiukan tarkemmin, tieto voi löytyä tutusta opuksesta. Kerran kävi niin, että limasieneksi osoittautunut sitruunankeltainen läikkä pakotti melko mittaviin nettihaukuihin. Oli iso ilo löytää kunnon selitys erinomaisin valokuvin nyt myös oikeasta tietoteoksesta. Sen mukaan limasieniä tunnetaan maailmalta tuhatkunta lajia, Suomestakin yli 200.

Asiasisältö on jaettu 13 lukuun. Maasta kaikki alkaa, Se on elämän ja kasvun lähde. Viimeinen luku Takaisin maaksi kuvaa suurenmoista hajottamoa. Alun ja lopun väliin sijoittuvat maan asukkaat. Niitä ovat (2) hyppyhäntäiset sukulaisineen, (3) punkit, (4) hämähäkit, valeskorpionit ja lukit, (5) hyönteiset, (6) tuhatjalkaiset ja maasiirat, (7) lierot ja änkyrimadot, (8) kotilot ja etanat, (9) sukkulamadot, (10) karhukaiset ja rataseläimet, (11) alkueliöt sekä (12) mikrobit.

Pitkin matkaa lukija ällistelee pienen pienten eliöiden moninaisuutta, niiden ravinnonottoa, saalistustapoja, lisääntymistä ja levittäytymistä. Näinä lentoliikenteen hiljaiselon viikkoina sukkulamadot jatkavat reissaamista maailman laidalta toiselle aina, kun tuuli nappaa mukaansa hiekkaa, siitepölyä ja muuta madoille soveliasta alustaksi. Kaikkea ihmeellistä tulee vastaan sivu sivulta. Hyppyhäntäisten loikka pois saalistajan ulottuvilta saisi seiväshyppääjän haukkomaan henkeään, kun kokoero otettaisiin huomioon. Karhukaisten hengissä säilyminen äärimmäisissä oloissa on ajoittain saanut tilaa lehtijutuissakin. Aihetta olisi ihmetellä myös lajin pitkää ikää yli 500 miljoonan vuoden taakse.

Mitäpä minä enää muuta kuin että suosittelen teosta lämpimästi. Perspektiiviinsä saa syvyyttä kääntämällä katse maaperän uumeniin ensin kirjan avulla, sitten pikku hiljaa myös tonkimalla pintamaata, kääntelemällä kaarnanpaloja ja pikku kiviä. Kaikkialta löytyy elämää, eikä se hevin lopu!




keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Pojasta mieheksi - ei mikään helppo tie

Jonkin aikaa on ollut puhetta tyttöjen ja naisten vaikeista kokemuksista miesten vallitsemissa olosuhteissa. Juhani Brander puolestaan pureutuu esseissään poika- ja miesporukoiden tapaan koulia jäseniään koviin otteisiin, mistä seuraa silkkaa surkeutta. Branderin esseet on noteerattu julkisuudessa. Niinpä kuin herätyksen saaneena ostin kovakantisen kirjan Miehen kuolema Pohdintoja maskuliinisuudesta. Luin sen heti ja annoin eteenpäin ryydittämään aiheellisia keskusteluja lähipiirissäni. 
Sisällyksestä otin valokuvan havainnollistamaan niitä aihealueita, joista Brander taiten sanoo sanansa kaihtamatta omia kipeitä kokemuksiaan. 
Lukukokemus väkevänä mielessä tuli katsotuksi elokuvia. Christopher Nolanin Dunkirk valpastutti taas tajuamaan, kuinka nuoria toisen maailmaansodan umpikujiin viedyt miehenalut ovatkaan olleet. Wikipediasta tarkistin perustiedot Dunkerquen taistelusta.

Ilman sotaakin poikalapsen elämä voi olla helvettiä kuten Andrei Zvjagintsevin elokuvassa Rakkautta vailla. Yksinäistä Aljoshaa ei rääkätä kaveriporukoissa eikä koulussa, missä häntä ei tarinan edetessä enää edes nähdä. Poikaa tönii oma äiti, eikä isästäkään ole tukijaksi. Kummankin uusi elämä on toisaalla. Aljosha kuulee vanhempien kovasanaisen kiistan huoltajuudesta ja ratkaisee heidän puolestaan kohtalonsa: hän katoaa. 
Toisiaan vihaavat vanhemmat osallistuvat kuitenkin poikansa mittaviin etsintöihin. Tarkistetaan myös se, onko Aljosha mennyt isoäitinsä luo. Katsojalle näytetään, kuinka töykeys ja tylyys periytyy, sillä isoäidistä ei heru minkäänlaista myötätuntoa tyttärelle eikä varsinkaan tämän "äpärälle", vaikka pojan vanhemmat avioituivat aikoinaan. Tytär tuntuu oppineen äidiltään koleat otteet, ja katsojassa herää jonkin verran myötätuntoisia ajatuksia Aljoshan äitiä kohtaan, jota oma äiti oli kohdellut kaltoin lapsena.

Lohduton on isoäidin yksinäinen vanhuus, totiselta näyttää myös kummankin aviopuolison uusi elämä. Ajan oloon kukaan ei tunnu kaipaavan Aljoshaa. Kammottavan karua elämää.

Samaan syssyyn katsoin tuoreen TV-leffan nimeltä Tottumiskysymys. Se liittyy Naisten maaliskuun esityksiin. Niitä on tallessa jo useita, lisää kertyy. Jos jatko on yhtä vahvaa, katsomalla kartuttaa ymmärrystään nykymaailman meiningeistä lähtemättä kotoaan mihinkään. 
Tottumiskysymyksen trailerista pääsee mukaan tilanteeseen, jossa kukkii poikakaksikon omaksuma miehinen mahtailu. Yksin matkustavaa tyttöä ei kukaan suojele, vaikka pojat yltyvät yhä ronskemmiksi lähentelyissään. Olisikohan minusta puuttumaan kuvatun laisiin tapahtumiin bussissa tai muualla?
Hesarissa julkaistuun Arla Kanervan kritiikkiin on liitetty Kalle Koposen selvää kieltä puhuva kuva, sillä Brander tarkastelee esseissään muun muassa myrkyllisen maskuliinisuuden ilmentymiä. Kunpa kaikilla näillä keskustelun avauksilla saataisiin aikaan tervehdyttäviä muutoksia ihmisten välisiin suhteisiin. Taiteessa on voimaa, ellei koronavirus nyykäytä ihmisiä niin polvilleen, ettei enää uskalleta pyrkiä muiden lajitoverien ulottuville!







keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Taidetta ja muuta mukavaa Helsinki-päivänä

HAM eli Helsingin taidemuseo kutsui taas käymään, sillä edellisellä reissulla jäivät hyvin olennaiset näkymät katsastamatta, nimittäin Tuula Lehtisen mosaiikkityöt naisten vessan seinissä.


Eilen ymmärrettiin aloittaa paikkaamalla aiempi unohdus. Kuva kertoo, että meitä oli reissussa kolme: peilissä näkyvä kuvaaja (minä) ja tyttärentytär sekä peiliin kurkkivana etualalla tämän tytär. Häkellyttävän muhkea mosaiikkiteos kehystää peiliä ja levittäytyy myös muille seinille. Idea ja sen toteutus ovat niin suurenmoiset, että taputan pestyjä käsiäni yhä uudestaan.


Tähdellisen vessavisiitin jälkeen suunnistimme tutkailemaan Vilho Lammen maalauksia. HAMissa niitä on nyt esillä koko joukko taiteilijan eri kausittain ryhmiteltyinä. Voimakkaan ekspressiivisesti esitettyjä pohjoisen ihmisiä on yhden huoneen salin seinillä. Pitäjän keisari osui ensimmäiseksi silmiini.


Muotokuvista tarjoan oman otokseni maalauksesta nimeltä Kraatarin Antti.


Turun taidemuseon kokoelmista lainassa olevan maalauksen omakuvan kopioin netistä, samoin myös toisen maalaria itseään esittävän baskeripäisen hahmon.



Maisemista puhuttelivat eniten ne, joissa taiteilija sovelsi täplätekniikkaa aiheenaan Liminganjoki.


Heleän talvinen jokimaisema löytyi onneksi hienona otoksena netistä, sillä oma käteni tärähti näyttelyssä ollutta maisemamaalausta kuvatessa.


Kolmivuotiaan lapsen iloksi piipahdettiin myös Tove Janssonin muutamaa työtä vilkaisemassa. 


Suurinta hupia tuotti hiekka, jota sai ihan itse möyhiä. Täältä ei olisi ollut kiirettä mihinkään.


Lounaalla oli käyty jo ennen HAMia, joten seuraavaksi vuorossa oli keikka Kiasmaan ja sieltä kahville Oodiin. Museokorttilaisina meidän kannatti seilata museosta toiseen murehtimatta pääsylippujen hintaa. Samalla lapsikin huomasi taas viihtyvänsä, niin kuin jo syksyllä Emma-museon tilavissa saleissa vanhempiensa hämmästykseksi kuuluu tapahtuneen. Kiasmassa ei kuitenkaan passannut viedä typykkää Ed Atkinsin hurjien videoiden ulottuville. Me aikuiset käväisimme vuoron perään vilkaisemassa kohuteoksia. Eikä niistä tässä sen enempää.

Atkinsin sijaan Sääennuste tulevaisuuteen -teokset tarjosivat tutkittavaa joka iikalle. 
Sääennuste tulevaisuudelle -näyttely käsittelee ihmisen ja muiden eliöiden monimuotoista suhdetta tässä ajassa, jossa ilmastokriisi ja lajien joukkosukupuutto kaventavat elämän mahdollisuuksia maapallolla. Näyttely nähtiin Venetsian biennaalissa Pohjoismaisessa paviljongissa vuonna 2019.
Kiasman sivuilta löytyy kuvia, muutaman toki otin itsekin. Meren eliöistä ja ilmaston vaikutuksista elämän ehtoihin on kyse. Jättikokoisiksi sommitellut levät ja "kiviin" kiinnittyneet merisiilit tarjoavat rauhallisia näkymiä. Kosketuksia ne eivät kesta, mikä ei tuntunut haittavaan lapsikatsojaakaan. 

Yhdessä hämärässä huoneessa typykkää kiehtoi erityisesti videoteos, jossa sohvapöydän oloisella tasolla liikuskelee eliöitä, kenties bakteereja. Niitä piti yrittää tutkia kurkkimalla pöydän alle. Eipä selvinnyt, mistä ötökät ilmaantuivat.


Kiasman lähettyvillä kohoavaan Oodiin oli mukava kävellä Kansalaistorin kautta ja samalla taas kerran ihailla upeaa rakennusta ensin etäältä, sitten sisältä. Kahvia, kaakaota ja leivonnaisia nautittiin alakerran isossa ravintolassa. Ylös hurautettiin hissillä omat rattaat mukana. 

Heti kolmanteen kerrokseen päästyä tyttö tokaisi:"Kirjasto." Näin sitä meikäläisissä ympäristöissä tottuu pienestä pitäen kirjojen tarjontaan, lukemiseen ja nykyisin jopa puuhailuun kirjaston tiloissa. Monen tunnin reissu sujui mainiosti, kun välillä sai taas häärätä omiaan, nyt sukkasillaan. Tarjolla olisi ollut tovi askartelua, sillä ohjaaja kävi kutsumassa lapsia lähihuoneeseen. Siellä jokainen olisi voinut tehdä paljasjaloin perhosia paperille siivet levällään. Meitä kumminkin veti kotimatka. Hyvä yhteinen päivä, taas kerran. Terveiset reissukavereille!