Juhlat Uppsalassa

Koronaviruksen otteen hellittäessä edes hetkeksi Sonja ja Gustaf rohkaisivat mielensä ja kutsuivat lähipiiriä juhliin. Aiheita oli kertynyt peräti kolme syksystä 2020 alkaen. 

Juhlapäivä alkoi kahdeksankuiseksi ehtineen pojan nimijuhlana ilman ulkoleikkejä ja kaikkia kummeja. Paikalle päässeet seurustelivat jo tottuneesti, sillä yhteyksiä on pidetty naapurimaitten välillä. Gustafin vanhemmat saapuivat hienoine metsästyskoirineen asuntoautolla, sillä perillä odotti asianmukainen aitaus, Gustafin Johnny-isän tekemä.

 Porukassa on useita koiraihmisiä, mikä selittää viihtymisen häkin tuntumassa. Punahousuinen mies etualalla on Sonjan isä, Leo. 

Toki poikakin sai huomiota, mutta sisätiloissa ennen lounasta. Perhekuvia napsi moni, tässä oma ottamani. Oslossa äidin tutkimustyön aikoina syntynyt Hilda isän sylissä, Uppsalassa syntynyt Edvin äidin kainalossa.

Iltapäivätauolta palattiin perheen äskettäin hankkimaan taloon kuin tupaantuliaisiin, vaikka huusholli ehdittiin katsastaa jo aamupäivällä. Oli vuorossa lahjatuolien luovutus. Kutsussa oli mainittu, että ruokapöydän ympärille kaivataan puisia tuoleja, joten kukin porukka voisi tuoda yhden niin halutessaan. Ja tuoleja kertyi hauskoin luovutuspuhein! Mieleen jäi erityisesti Gustafin isän runomittainen pikku puhe. Äiti Renée seuraa vierestä, sukulaispoika Adam ja hänen isänsä Peder oikealla puolella.

Gustafin täti, Ylva, esittelee perheensä tuomaa tuolia. Hanna, Sonjan äiti ja oma tyttäreni, ensimmäinen oikealla.

Tuota pikaa oli aika lähteä kolmanteen juhlaan Paakarintupaan. Se sijaitsee Vattholman ruukkialueella, joka alkujaan kuuluu olleen Kustaa Vaasan perustama kruununtila. Idyllinen paikka lienee nykyisin lähinnä matkailukäytössä. Olisipa ollut aikaa tutustua tarkemmin kauniiseen ympäristöön!

Uppsalaa halkova Fyrisån virtaa aivan tuvan tuntumassa kohti kaupunkia ja sieltä edelleen Mälarenin lahteen.

 Sisällä tuvassa on viihtyisää. Kuvassa Edvinin tädeistä kaksi, Minna ja Heidi (selin) äitinsä Hannan kanssa. Edvin tosiaan oli mukana, mutta pääsi nukkumaan yläkerran rauhaan. Hilda oli viety tuttuun lapsiperheeseen yövieraaksi.

Pikku hiljaa päästiin asiaan, jossa auttoi Sonjan erinomainen kymmenminuuttinen esitys siitä, mitä hän on neljä vuotta Oslossa tutkinut.

Samassa kuvassa äiti ja tytär, tohtoreita molemmat. Kolmas samanmoinen, Sonjan isoäiti, otti kuvan. 

Ennen ateriaa sytytettiin vielä kynttilöitä nostattamaan jo valmiiksi lämmintä tunnelmaa.

 Illallispöytään asetuttiin tasapuolisesti niin, että Gustafin sukua istui omassa päädyssään, Lagströmin väkeä, johon anoppina ja isoäitinä kuulun, toisessa päässä pöytää. Vasemmalla osittain selin kuvaajaan seisoo Gabriella, Gustafin sisko.

Maukkaita kylmiä ruokalajeja kukin haki lautaselleen itse.

 Kuvassa Pia, Sonjan Otto-sedän puoliso, Uppsalan-asukki syntymästään asti.

Akateemisessa juhlassa pidetään puheita. Ne aloitti tuore tohtori, oma äiti ja anoppi lähimpinä kuuntelijoina. Istuin vastapäätä Sonjaa, lastenlapsistani ensimmäistä, vieressäni Gustaf, joka vastasi puheeseen niin, että syntyi hauska dialogi puolisoiden välillä. Vieressäni Sonjan isä, Leo, tyytyi kommentoimaan puheita, joista yhden piti Hanna. Minäkin äidyin muistelemaan 30 vuoden takaisia tapahtumia oman väitökseni aikoihin tammikuussa 1991. Varsinaista puhetta en pitänyt, kerroin vain, miten piti venyä viikon välein oman äidin hautaamisesta väitöstilaisuuteen ja 50-vuotisjuhlaan. Miksi ihmeessä en ymmärtänyt peruuttaa synttärijuhlaa, vaikka sellainen olisi ollut mahdollista! Silloin kevään mittaan en enää jaksanutkaan paljon muuta kuin lepäillä. Töissä toki kävin.

Ehkä Sonja ja Gustaf osaavat minua paremmin arvioida omat voimansa. Ovathan he ymmärtäneet hankkia au pairin avuksi kodinhoitoon kaikkine lasten kuskaamisineen suomenkieliseen päiväkotiin. Harjoitusta tarvitaan, ennen kuin molemmat vanhemmat ryhtyvät täystoimisesti töihinsä. 

Syyskuussa alkaa opettelu uuden perheenjäsenen kanssa. Hän tulee Saksasta, kun pohjoissuomalainen tyttö ei saanut päätetyksi, tuleeko vai ei. Toivotan innostusta, onnea ja jaksamista kaikkiin käänteisiin!

 

 

Aatelisperheessä kasvu helvettinä

Hiljakkoin hyvät ystäväni Sari ja Anders poikkesivat iltapäiväkahville ja toivat tuliaisiksi soman ruusun sekä kirjan, josta oli jo aiemmin juteltu. Kirja liittyy Alex Schulmanin teokseen Polta nämä kirjeet. Kirjoitin siitä blogijutun enkä suotta, sillä Sari huomasi suositella jatkolukemiseksi Olof Lagercrantzin omaelämäkertaa Min första krets (1982). Se oli tallessa Sarin kirjahyllyssä kesähuvilalla Suomessa. Hän lupasi lahjaksi saamansa opuksen minulle, sillä se tarjoaa valaisua yhteen viime vuosisadan rakkaustarinaan. Alkukesästä 1932 Olof Lagercrantzin etsiessä luettavaa Sigtuna-Stifteltesen vierastalon kirjastosta hän näet tapasi itseään hiukan vanhemman kauniin tumman nuoren rouvan, Karin Stolpen.

Tallensin Lagercrantzin kirjasta sellaisen painoksen kannen, jossa on kuva nuoresta Olofista. Tältä hän lienee näyttänyt tavatessaan Karinin.

Sari opasti minua tarkistamaan sivulta 102, mitä Olof tapahtumasta kirjoittaa. Sivulta 104 löysin tämän maininnan:

Bland gästerna fanns en ung nygift fru. Hon bodde ensam, bar ett svart pagehår, hade rena drag ock såg sorgsen men litet spefull ut. Vi promenerade och hon bekände sig vara olycklig, Hon trodde ej på kärleken anförtrodde hon mig och jag antog att bittra erfarenheter gjort henne cynisk - ack, hon torde vara allt annat! En dag bad hon mig vara behjälplig att ta livet av sig.

Olof tunnisti Karinissa omasta lapsuudestaan asti kuvitellun ja äidin tapaan surevan, mutta kauniimman naisen. Lukiessa kirjojen naishahmot alkoivat saada Karinin piirteitä.

Paljon myöhemmin, sivulla 138, Olof kuvaa, kuinka tämä kaunis, kyyninen nainen ilmaantui hänen ulottuvilleen. Myöhemmin 70-vuotiaana muistellessaan Olofista tuntuu, kuin silloinen mennyt vuosi olisi ollut vain valmistautumisaikaa tulevaan. Hän syttyi täyteen roihuun kekäleen tavoin, jossa kipinä oli pitkään kytenyt. Rakastuminen hyökyi yli Olofin tavatessa tummatukkansa, jonka nimeä ei mainita. Alkukesän suloisuus lisäsi lumoa, ja Olof rakastui päätäpahkaa.

Muistelija pohtii:

Vad som var äkta och vad härmning vet jag inte. Där fanns mycket som var omoget, dumt, stoltserande. Där fanns en instinkt om att jag aldrig skulle kunna axla ett ansvar, att min kärlek var en lidelse på egen hand, en självisk njutning som uteslöt den andra parten. -- min känsla var alltför stor för verkligheten och när jag fick röra älskade och kyssa henne störtade jag ned i tvekan eller förskräckelse. Högt och lågt blandades samman och det fanns ingen utveg.

Lyhyeksi jäi yhteinen aika. Mutta kirjeet kulkivat vaivihkaa läpi vuosikymmenten. Karin säilytti  tulenarat dokumentit huolimatta vaarasta, että mustasukkainen, murhanhimoinen aviomies saisi ne käsiinsä. Katastrofi vyöryi ylle, kun pojanpoika löysi kirjeet ja uhasta tietämättömänä näytti ne isovanhemmilleen, kuten Polta nämä kirjeet -romaanista käy ilmi.

Olofin elämäkerrassa nuoren miehen äkkirakastuminen on vain yksi juonne. Enimmältään on kyse aatelisperheestä, jossa äkkiväärä isä vallitsee ja lähes toimintakyvytön, kaunis äiti värjyy, kunnes uupuu kokonaan ja päätyy hoidokiksi mielisairaalaan. Viidestä lapsesta kukin kehittää oman taktiikkansa, millä selvitä perheessä. Sisarista yksi päätyy itsemurhaan. Olof tarkastelee lapsuutensa oloja omana helvettinään, ensimmäisenä piirinään kuten Dante, jonka runoutta hän on tutkinut. Tässä sitaatti Wikipediasta:

Kokoelman Linjer (1962) taustalla on hänen Danten runouden tutkimustyönsä Från helvetet till Paradiset (1964, suom. Helvetistä paratiisiin). Hän on julkaissut kirjailijamonografioita muun muassa Erik Axel Karlfeldtista, Agnes von Krusenstjernasta, Nelly Sachsista, James Joycesta ja August Strindbergistä.

Yläluokkaan kuuluminen takaa  sen, että Olof saa parhaan mahdollisen hoidon kehkotuberkuloosiinsa. Hänet jopa lähetetään vuodeksi Etelä-Eurooppaan. Kokemuksia karttuu paitsi törmäämällä ihmisiin myös lukemalla laajasti ja syvällisesti kirjallisuutta. Hänellä on perspektiiviä ja silmää tarkastella ympäristöään vinosti hymyillen. Ylhäisö kuningas mukaan lukien näyttäytyy melkoisina narreina.

Uppsalan-matkan kynnyksellä Lagercrantzin omaeläkerta maistui erityisen hyvältä. Kiitos, Sari!

Tilinteko

Myöhään Laila Hirvisaaren teoksiin tarttuneena olen tyystin sulanut ihailemaan hänen voimiaan perehtyä valitsemaansa aiheeseen. Hän mainitsee lukeneensa kaiken mahdollisen Katariina II:sta. Valtavan tietomäärän kirjailija on sisäistänyt niin, että syntyy uskottava kuva Katariinasta keisarinnana tähän itseen eläytyen.

Hovielämä tulee tutuksi illallisineen, matkoineen, ulkomaisten lähettiläiden tapaamisineen. Keisarinnan silmin näkee ja korvin kuulee, kuinka rakkausuhteita viriää, vehkeilyjä paljastuu, henkilökunta uurastaa. Katariinan omista suosikeista seuraa paitsi nautintoa myös isoja murheita ja hävettävän suuria kustannuksia. Kuohuttavimpana muistona käydään läpi Pugatšovin kapinaa. Siihen liittyen kysymys häpeällisestä maaorjuudesta pysyy ratkaisemattomana pitkälle tulevaisuuteen. Tilinteon aiheita riittää kaikilta 33 hallitsemisen vuosilta.

Sotien tuloksena Venäjän alue laajenee ja siksi kai Katariinan nimeen liitetään epiteetti Suuri. Puola jaettiin, Krimin niemimaa liitettiin Venäjään, osia Suomesta piti Värälän rauhassa 1790 saataman sen lisäksi, mitä Turun rauhassa 1743 oli jo Ruotsilta otettu. Valtaa tavoitellaan ja käytetään, maa-alueita hamutaan lisää sotimalla ja liittolaisuuksia etsimällä.

Kunnianosoituksena hiukan itseäni vanhemmalle kirjailijalle ostin pian Laila Hirvisaaren kuolinuutisen jälkeen e-versioina hänen romaaninsa Minä, Katariina (2011) sekä sen jatko-osan Me, Keisarinna (2013). Kumpikin Otavan kustantama teos on ollut ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Minä, Katriinasta kirjoitin tämän blogijutun. Nyt ovat vuorossa aatokseni nimihenkilön muistelemista hallitsijavuosista. Sihteerinä ja olennaisena opponenttina toimii edelleen lapsuudesta asti tuttu ja ylikamariherraksi nimitetty ystävä Leon Denikin. Ratkaisu luo kiehtovia jännitteitä, kun kronologia tarjoaa rungon, kolmeen osaan ja 45 lukuun jaettu teksti jäsentää tapahtumia. Lukija tietää alusta asti, mistä on kyse:

En olisi voinut kuvitella, miten raskas keisarinnan kruunu voi olla ja miten se painaa yhtä paljon päätäni kuin sieluani. Venäjä laskettiin minun käteeni kesäkuun 28. päivänä armon vuonna 1762, mutta tiesin että kansa pitäisi minua keisarinnana vasta kun minut olisi kruunattu Moskovassa. Pietari Suuren ja minun, Katariina II:n, hallituskausien välillä oli vain 37 vuotta. Mitään niin brutaalia, sivistymätöntä, julmaa, hullua hallitsijaa kuin Pietari Suuri, joka katkoi omin käsin alaistensa päitä, ei enää Venäjälle tule, siitä pidän minä huolen. Vaikka minua syytettiin mieheni murhasta, en sentään ole tappanut omia lapsiani! Pietari Suuri tapatti oman poikansa. Ihailkoot muut häntä polvillaan, minä en. Mutta erään asian hän hulluudessaan teki: nosti Venäjän Eurooppaan. Hänen ansiostaan pieni siivu kansastani on älymystöä ja ylimystöä, kun kaikki muu on köyhälistöä. Miten minä selvisin? MITEN ME, KATARIINA II, SELVISIMME?

Leon Denikin avulla Katariina joutuu silmäkkäin vaivalloisten tosiasioiden kanssa muistellessaan hallitsijavuosiensa vaiheita. Kun kaikki on kerrottu, runsaan vuoden työ päättyy kesällä 1796. Uupunut Leon lähtee lomalle Latviaan. Puolan entinen kuningas, Katariinan pienenä kuolleen tyttären isä, ilmaantuu kutsumatta Monplaisirin palatsiin Suomenlahden rannalle Katariinan luo eikä tule häädetyksi pois. Tarina saa hiipua kohti loppuaan vanhan rakkauden hehkussa:

– Stanislaus, tämä keskiyön hiljainen hetki on ihana. Kuuntele – vain meren kohinaa. Ei paljon sanoja, ajatuksia kyllä. Ja silmäsi niin lähellä. Kerro mitä ajattelet.       

– Kuka säätää rakkauden lain? Kuka tunteet? Kuka rakkauden määrän? Se on joskus hämmentävää. Vuosikymmenet erottivat meidät, sinut ja minut. Kansojemme tahto erotti meidät. Mutta me olemme yhdessä yhä.

– Kuinka voin koskaan kiittää sinua? Sano, mitä olen elämälläni tehnyt?        – Velvollisuutesi, Katherine.       

– Liian paljon virheitä sekä hallitsijana että naisena. En minä ehdi saada niitä anteeksi. Sinä Stanislaus Poniatowski olet suuri ihminen. Minä olen pieni ihminen. Jokin esti minua olemasta äiti kenellekään heistä kolmesta. Olen ollut enemmän hallitsija kuin äiti. Minun syyni, että poikani Paavali nousi minua vastaan. Joudun käymään siitä oikeutta itseni kanssa. Minä Katariina joudun selvittämään syntini tuolla Taivaallisessa Ruusutarhassa ehkä Voltairen kuullen. Hän riemuitsisi… Tunnustan erehtyväisyyteni. Jaoin liikaa rahaa ohikiitävistä hetkistä. Suljin pimeyteen kaikkein pienimmät ja heikoimmat. Kadun.

Katariina vajoaa omiin ajatuksiinsa ja miettii, paljonko on vielä aikaa. Sitä hän ei tiedä, ounastelee vain, että aika on loppumassa. Tietolähteistä tarkistin, että Katariina II sai halvauskohtauksen marraskuussa 1796 ja kuoli pari päivää myöhemmin. Hän oli 66-vuotias, romaanin mukaan itsensä vanhaksi ja rumaksi tuntenut.

 Hirvisaaren romaanin jylhyys korostui tästäkin tosiasiasta ja siitä, että Katariinan seuraajaksi kruunattiin äitiään vastaan vehkeillyt Katariinan esikoispoika Paavali I, jonka viralliseksi isäksi on merkitty Pietari III.  Paavalin tsaarius päättyi viisi vuotta myöhemmin, jolloin hänet murhattiin. Suomalaisillekin Porvoon valtiopäiviltä 1809 tuttu Alekasanteri I seurasi isäänsä valtaistuimelle.

Minun päässäni vallitsee nyt niin vahvana Laila Hirvisaaren luoma romaanihahmo Katariina II:sta, ettei tilaa kilpaileville luomuksille hevin löydy. Enkä myöskään tunne tarvetta itse ryhtyä historiankirjoista selvittämään, mitä tästä keisarinnasta sanotaan. Hirvisaaren Katariina II kaikkine piirteineen tuntuu minusta ihmeen läheiseltä.

Huh, mikä animaatio!

Rakkaudella, Vincent

Kesäherkkuna Ylen kautta oli 14.7. katsottavissa ja tallennettavissa Dorota Kobielan ja Hugh Welchmanin elokuva Rakkaudella, Vincent (Loving Vincent, Britannia/Puola 2017) Sama leffa oli ollut tarjolla myös vuosi sitten. Silloin en sitä huomannut. 

Helteisenä torstaina, jolloin jaksoi painua ulos vain aamulla varhain ja illalla myöhään, tartuin kokeeksi tallenteeseen ja kas, silmäni levisivät! Pääsin pian jyvälle, mitä tarkoittaa animaation toteutus elinaikanaan torjutun Vincent van Goghin maalausten tyyliin. Kuvat hämmästyttävät upeudellaan myös osana elokuvaa, samoin niiden tekemiseen tarvittu valtava työmäärä. Katsoessa tuntee kylpevänsä maalauksissa.

Yksinkertainen juoni sitoo pohtimaan melko ohuesti paitsi taiteilijan elämää myös hänen arvoituksellista kuolemaansa vain 37-vuotiaana.

Armand Roulin, postimiehen poika, lähtee vastentahtoisesti viemään van Goghin viimeistä kirjettä tämän veljelle, Theo van Goghille. Vastaanottajaa ei löydy. Pian selviää, että myös Theo on kuollut. Mitä tehdä? 

Kirjeenkantaja tietää, että Vincent on tappanut itsensä. Herää kysymys, olisiko joku muu sittenkin ampunut taidemaalaria vatsaan.

Kukin Vincentin tuntenut tarjoaa omia tulkintojaan, kun Armand käy heitä jututtamassa. Selvä vastaus ei ota löytyäkseen. Teokset puhuvat, sillä Vincent oli maalannut kuvia paitsi maisemista myös tarinan ihmisistä.

Avainhenkilöitä on Armandin lisäksi lääkäri Paul Gachet, jolle Armand lopulta sujauttaa kirjeen toimitettavaksi Theo van Goghin leskelle, sillä myös veli oli ehtinyt kuolla.

Elokuvaa katsellessa napsin joitakin kuvia ja rajasin niistä turhat osat pois. Muistaakseni seuravan kuvan mieshahmo on kalastaja, jonka läheisyydessä Vincent työskenteli. Miehellä oli hyviä muistoja maalarista.

Vasta aikuisiällä, lähes 30-vuotiaana, maalaamaan ryhtynyt Vincent esiintyy elokuvassa piirroshahmona, joka lapsena jäi alati paitsi vanhempien hyväksyntää.

Ulkona maalaavaa miestä kiusataan. Tiedossa on myös hänen tuhoisa riitansa Paul Gauguinin kanssa ja päätymisensä mielisairaalaan tohtori Gachetin hoiviin. Henkilöhistoriasta tutut yksityiskohdat luontuvat kerrottaviksi maalausten kautta, sillä niitä on runsaasti hänen viimeisiltä ajoiltaan Auversissa.

Muutamaan kertaan elokuvassa toistuu joko osia tai koko öinen näkymä yhdestä van Goghin kuuluisasta maalauksesta. Taivaan kiehtovat kiehkurat jääkööt blogijutun viimeiseksi kuvajaiseksi niistä.

 Kuvakerronnaltaan poikkeuksellisiin elokuviin kuuluu myös Kwaidan - kauhun kasvot (1964). Yle Teema tarjosi sen joulun aikoihin 2020, jolloin katsoin leffan ja kirjoitin tämän blogijutun.

Sophiesta Katariinaksi

 Pitääkö kirjailijan kuolla, ennen kuin havahdun lukemaan häneltä jotakin? Sellainen epäilys heräsi, kun Laila Hirvisaaren kuolemasta uutisia tutkaillessani hoksasin, että kas kummaa, en tunne ainotakaan hänen laajan tuotantonsa teosta. Löysin saman tien Elisa Kirjan valikoimista useita Hirvisaaren romaaneja. Historian harrastajana ja Venäjän historiaa aikoinaan opiskelleena ostin saman tien kaksi alehintaista kirjaa. Kumpikin niistä keskittyy Katariinaan, siihen suureksi ajan oloon nimitettyyn. Alkujaan hän oli saksalaisen ruhtinaskunnan prinsessa Sophie Auguste Friederike von Anhalt-Zerbst, Kaksiosaisessa omaelämäkerrassa tapahtumia muistelee Sophie-Katariina kirjan nimen mukaisesti: Minä, Katariina (Otava 2011). Se oli yksi ehdokas ilmestymisvuotensa Finlandia-palkinnon saajaksi. Kirja otti kyytiinsä ensimmäisestä rivistä alkaen ja piti otteessaan kaikki 602 sivua.

Onnettomuus sattui matkalla Suureen ruokasaliin. Olin ottanut vastaan diplomaattikunnan edustajat ja olimme siirtymässä juhlalounaalle. Laskeuduin seurueeni kanssa alas Juhlaportaita. Ennen keisarinnaa kulkee ikään kuin polkua näyttäen kaksi livreepukuista hovimiestä, sitten, kuuden metrin päässä ja ylhäisessä yksinäisyydessään tulee keisarinna, taas kuusi metriä, ja muu hovi arvojärjestyksessä. Ylläni oli keltainen silkkipuku, jossa oli leveät vanteet. Keltaisissa silkkikengissä oli puolikorko ja kapea kärki. Kengän korko jäi kiinni helmaan ja minä kaaduin palatsin portaissa koko painollani oikean jalkani päälle. Kipu iski jalkaan niin voimakkaana, että aloin huutaa ääneen ja voin pahoin. Ensimmäisenä viereeni hyökkäsi suosikkini Platon Zubov, sitten siihen juoksi lakeijoita, kamariherroja ja kirkuvia hovinaisia. Joku oli jo hakemassa lääkäreitä.

Jalastani valui verta ja polvi oli vääntynyt luonnottomaan asentoon. Minä nimittäin kaaduin portaiden sivussa olevan kristallisen kukkavaasin päälle. Se ei ollut mikään pieni vaasi, se oli miltei minun mittaiseni ja täynnä kesän ensimmäisiä kukkia. Makasin portaiden alapäässä sirpaleiden keskellä, teräviä lasinsiruja löytyi hiuksistanikin.

Vaivalloista toipumista kestää kolmisen kuukautta. Niiden kuluessa Katariina käy läpi papereitaan. Välttämättömänä avustajana ja papereiden järjestäjänä toimii Leon August Denikin, lapsuudesta asti tuttu luottomies ja ystävä. Tämän vaimo, Aleksandra, paljastuu eräässä kirjeessä Katariinan sisarpuoleksi. 

Tavoitteena on kirjoittaa totuus Katariina II:n elämästä ihmisenä ja keisarinnana. Villeinä levinneet huhut oli yritettävä oikaista. Leon ei päästä Katariinaa helpolla, vaan inttää vastaan, jos kuulee kaunistelevia tulkintoja tapahtumista. Minä, Katariina -otsikon mukaisesti tarkastellaan kaikki ne vuodet, joiden päätteeksi 33-vuotias suuriruhtinatar huudetaan keisarinnaksi ja hänen puolisonsa, Pietari III, suistetaan valtaistuimelta. 

Leon saapuu lähes päivittäin Tsarinnaksi kutsutun Katariinan vuoteen ääreen, johon miehelle on järjestetty työskentelytila. Kirjeistä kirpoaa muistoja. Katariina kertoo lapsuudestaan, isän hellyydestä, äidin tylyydestä ja enon lähentelyistä. Suureksi ihmeeksi Venäjän keisarinna Elisabet Petrovna haluaa nähdä Sophien. On matkustettava Pietariin. Vaappuvalla hevoskyydillä oma äiti matkakumppanina suunnistetaan Baltian kautta Venäjälle. Eräässä pysähdyspaikassa törmätään pikkuvauvaan, jota ollaan äitinsä kanssa viemässä vankilaan. Lapsi on Iivana VI, laillisena kruununperijänä uhka lapsettoman Elisabetin valta-asemalle.

Omat tietoni keisarillisen Venäjän vallassa olleista ja valta-asemaan pyrkijöistä osoittautuivat perin hatariksi. Laila Hirvisaaren asiantuntemus kaikessa yksityiskohtaisuudessaan herätti luottamusta, vaikka romaanikirjailijana hän ei paljasta lähteitään. Sen toki lukija osaa päätellä, että Katariinalta on jäänyt valtavasti kirjeitä. Niiden kokoelmiin ilmeisesti voi tutustua arkistoissa. Siksi kai romaani paljolti pohjautuu kirjeisiin. Kronologian mukaisesti edetään aina sen verran, kuin muistelija sekä hänen kirjurinsa jaksavat.  

Esille nousee paljon nimiä ja paikkoja, joista en tahtonut saada tolkkua. Mutta 14-vuotiaalle Sophielle hovissa esitelty 15-vuotias Pietari, Saksasta hänkin, piirtyy tarkasti kaikkine kummallisuuksineen. Hän ei ole lainkaan kiinnostunut tytöstä muuna kuin leikkikaverina tinasotilaitten taisteluissa. Kirjailijan ääni kuuluu niissä kohdin, joissa kerrotaan Pietarin kaltoin kohtelusta lapsena. Kuulostaa myöhempien aikojen psykologiselta tietämykseltä ymmärtää aikuisen kehittymättömyys lapsuuden kokemuksista johtuvaksi. Monia muitakin seikkoja jäin pohtimaan, kuten Katariinan ajatuksiksi puettuja ennusteita tulevista nopeista viestiyhteyksistä tai liikkumisesta paikasta toiseen ilman hevosia.

Parin hovissa vietyn vuoden jälkeen Sophiesta tulee ortodoksi ja hän saa nimekseen Katariina. Vaikka hovissa nähtiin Pietarin outous ja kelvottomuus tsaariksi, Elisabet nimesi sukulaispoikansa kruununperijäksi siinä toivossa, että nuoret avioiduttuaan saisivat yhteisen lapsen. Se toive ei toteutunut, sillä suuriruhtinaasta ei ollut isäksi. Mikä neuvoksi? Suuriruhtinattarelle sallittiin välttämätön sivusuhde. Ensimmäistä seuraa useita muita, lapsia Katariina saa kolme. Huimia ovat ne jaksot, joissa kuvataan Katariinan synnytyksiä. Äiti joutuu kestämään kipuja, jopa kylmyyttä ylen määrin, kunnes hänen omat luottoihmisensä pääsevät pelastamaan synnyttäjän. Lasta tämä tuskin näkee, sillä ensiksi syntynyt on oitis kiidätetty Elisabetille, joka katsoo poikaa, Paavalia, kuin omaansa, mutta ei osaa arvostaa lasta eikä tunnista hänen tarpeitaan. Romaanin mukaan tämän kasvuoloissa ei ole hurraamista.

OLIN KESTÄNYT KOLMETOISTA VUOTTA EPÄVARMUUTTA KEISARINNA ELISABETIN VARJOSSA JA ELÄNYT VAPAAEHTOISESSA VANKILASSA. En saanut tavata poikaani, en nähnyt hänen ensi askeleitaan, enkä kuullut miten hän nimitti keisarinnaa Méméksi. Äiti-sanaa hän ei oppinut. Sitä ei opetettu, vaikka hänen äitinsä asui samassa palatsissa pienen kävelymatkan päässä. Kolmentoista vuoden ajan olin elänyt juonittelujen, juorujen, ilkeämielisyyden ja pahantahtoisuuden keskellä yrittäen kulkea pää pystyssä. Eräänä päivänä saavutin kenttämarsalkka Apraksinin ystävyyden, se tuli kuin taivaan lahja. Ja yhtä arvokkaalta tuntui kreivi Bestuževin kääntyminen puoleeni. Sitten levisi uusi huhu, joka mietitytti ja pelotti meitä kovasti. Se kiersi Oranienbaumin, Tsarskojen ja Pietarin palatsien salongeissa: entäpä jos keisarinna Elisabet antaa vallanperimyksen suoraan pojalleni Pavel Petrovitšille eli suuriruhtinas Paavalille, ja meidät suuriruhtinaan kanssa passitetaan takaisin Stettiniin ja Holsteiniin?

Käy selväksi, että Katariinaa kiinnostaa valta. Hän kestää Elisabetin vihan ja säilyttää hyvät käytöstavat, vaikka tyynen pinnan alla myrskyää. Lopulta koittaa hetki, jolloin Elisabet on valmis sopimaan ja kutsuu Katriinan eräänä yönä luokseen.  Kaunis kohtaus valaisee romaanin loppupuolta.

Matkan varrella on käynyt selväksi, että hovin olosuhteet ovat monilta osin omituisen puutteellisia, suorastaan saastaisia. Esimerkiksi palatsien loisteliassa tiloissa  ihmiselle välttämätöntä ulostamista ei ole otettu huomioon. Jostain portaitten alta on saattanut löytyä ämpäri, jota on käytetty hädän tullen ja se on saanut levittää hajujaan, kunnes palvelija on kiikuttanut täyden astian ties mihin. Syntyy vaikutelma, että vasta Katariina toi hoviin sellaisen uutuuden kuin reikätuoli, jonka alle mahtui ämpäri. Ehkä reikä oli peitettävissä kannella, vaikka teksti ei kantta mainitse.

Loputtoman pitkät seremoniat seisten ortodoksikirkossa ovat olleet sietämätöntä piinaa pissahädässä. Naisten valtaisat vannehameet ovat tarjonneet mahdollisuuden varustautua eräänlaisin vaipoin, jotta on voinut protokollan mukaisesti kärsiä aloillaan ja vaikka pissata lirauttaa vaippoihin. 

Kylpemishuoneistakin on puhetta. Ne ovat paikkoja, joihin ei vesikammoista, lialta haisevaa Pietaria saanut suostutelluksi. Tämä joutuu kuitenkin tätinsä Elisabetin vaatimuksesta viettämään yönsä samassa vuoteessa Katariinan kanssa. Kuvaukset tinasotilaista sänkykumppaneina ovat herkkua!

Yksi suuria ihmeitä Katariinalle ja myös lukijalle ovat jatkuvat siirtymiset palatsista toiseen. Kun lähdetään Pietarista Moskovaan, koko monisatapäinen hovi mööpeleineen kaikkineen kuormataan mukaan. Kansa lakoaa reitin varrella maahan asti kumartamaan keisarinnalleen. Yöpymiset ovat kehnoja muille paitsi Elisabetille, jolle aina on löydyttävä hänen arvonsa mukainen majoitus. Vain Pietarhoviin siirryttäessä kaikille löytyy palatseista tiloja ja ihania puistoja, joissa kuljeskella.

Hirvisaaren romaani on niin runsas, että sitä muistellessa hengästyn. Tällainen siis on tosi lukuromaani. Käänteitä riittää, ihmissuhteita setvitään. Lukija voi seurata tapahtumia Katariinan tarkkailevin katsein ja kommentoida Leonin tavoin. Rakenne toimii mainiosti. Hidastukset pitkittävät jännitystä, joka pääsee purkautumaan, kun jokin uusi odotus tulevista käänteistä on jo vireillä. Kirjailija hallitsee keinonsa.

Lopussa vielä tulee herkkupala, kun Elisabetin kuoltua ja Pietari III:n osoittauduttua mahdottomaksi tsaariksi Katariina huudetaan keisarinnaksi. Ja hän lähtee ensin sukkasillaan, sitten lainakengissä ottamaan vastaan joukko-osastojen uskollisuudenvaloja. Pietarissa kirkonkellot pauhaavat, tykit jylisevät, ihmiset riemuitsevat! Katariina ehtii jossain välissä sonnustautua keisarilliseen asuun kaikkine jalokivineen. Arvovalta loistaa hänestä, vaikka pituutta on vain 150 senttiä.

Ja minä syöksähdän lukemaan tsaarittaren omaelämäkerraksi verhotun romaanin jälkiosaa nimeltään Me Katriina.

Laila Hirvisaaren suurtyön äärellä kirjailijaa kiittäen.

Turun kukkuloita

 Junaradan länsipuolella Köydenpunojankadun kupeessa kohoaa Juhannuskukkulan kalliorinne, josta vain pieni osa on rakentamatta. Kasvillisuuden takaa kurkistelee vesitorni, kukkulan kunkku. Pytingin alakerrokset ja monet lisärakennukset on varattu ammatti-instituutille.  Ilmakuvassa ne näkyvät oikeassa ylänurkassa.

Lapsena asuin ensimmäiset yhdeksän vuotta näissä maisemissa ja kävin Raunistulan kansakoulua lähikukkulalla. Turun Sanomien Extrassa 24.6.2021 oli innostava juttu Juhannuskukkulan harvinaisesta kaupunkikedosta. Se on kuin muistomerkki viiden vuosituhannnen takaisesta ajasta, jolloin kukkula oli Litorinameren ympäröimä saari. Maan kohotessa alavat savimaat paljastuivat. "Kukkula on taianomainen paikka, erityisesti keväällä ja keskikesällä", kirjoittaa toimittaja Ann-Mari Rannikko, jonka oppaana toimi Åbo Akademin museomestari, biologi Veli-Pekka Rautiainen. 

Alueen harvinaisuudesta ovat kirjoittaneet myös Jussi Lampinen ja Anna Koskela. Turun kaupunki on julkaissut 2016 heidän vihkosensa Juhannuskukkulan perinnebiotoopin kasvillisuus, luontotyypit ja hoitosuunnitelma. Kopioin vihosta kuvan, jonka tapaisia näkyi myös Extran jutussa. Asiantuntijoita huolestuttaa alueen tulevaisuus rakennuspaineiden puristuksessa.

Aihe kiinnosti niin, että piti lähteä katsomaan, miltä karu kallio- ja heinäketo tai niitty näyttävät. Niillä kasvaa muun muassa huopakeltano, ketokeltto, punanata, mäkivirvilä ja saaristosta tuttu käärmeenpistoyrtti ja ruoholaukka. Saroja on löydetty monta sorttia. On myös  ketopiippoa, nuokkukohokkia, pälkkyruohoa, mäkitervakkoa, sikoangervoa, kalliotuhkapensasta ja keltamaitetta. Tuskin kaikkia olisi edes tunnistettu.

Erityisen hankalaksi homma osoittautui, kun ei ottanut löytyäkseen sopivaa polkua. Vesitornille kiivettiin betoniportaita, mutta ylhäällä ei näkynyt yhdenkään polun päätä. Toisella puolen vesitornia asfalttitie vei  Kähärin omakotitaloille. Niiden tuntumassa tyhjänä levittäytyy parkkialue, jolle auton olisi voinut jättää maksutta. Kaukaa "viisaana" pysäköin Logomon maksulliseen paikkaan.

Kurvaamalla vähäisen urheilukentän sivuitse löytyi sentään reheviä takiaisia aloittamassa kukintaansa.

 

Heti perään vesitornille johtavasta rinteestä löytyi polkuja. Pari niistä tuntui liian jyrkiltä, kolmas olisi ollut kujettavissa, mutta jäi testaamatta.

Periksi oli antaminen, sillä helteessä parhaalta vaihtoehdolta tuntui laskeutua alas eräältä kerrostalolta  portaita pitkin.

Köydenpunojankadun laitaa käppäilemällä autojen pyyhältäessä täyttä vauhtia ihan vieressä kävi selväksi, ettei jyrkkä kalliorinne kutsu kiipeilemään muita kuin pikkupoikia. Jonkin matkan päässä heinikkö tunki jalkakäytävälle katajat taustanaan ja vihjaisi mahdollisesta polusta.

Pitkissä housuissa olisi voinut tunkea heinien läpi ja nähdä päiväkakkarat läheltä. Muitakin kasveja kenties sinnitteli kuvan aukossa. Helteiden hellitettyä voisi käydä tutkimassa, missä ne lehtijutussa mainitut polut risteilevät.

Ihmeellisesti omassa rauhassaan liikenteen vyöryessä ohitse seisoo harvinaisen komea vaahtera.

Juhannuskukkulaa ei ole noteerattu yhdeksi Turun seitsemästä kukkulasta. Ne löytyvät nykyisen keskustan tuntumasta. Ei myöskään Yliopistonmäen naapuri Kuuvuori ole saanut mainintaa Turun kukkulana ehkä siksi, että se ei alkujaan ole kuulunut Turkuun, vaan Maariaan Juhannuskukkulan tavoin. Kuuvuoresta kirjoitin tämän blogijutun.

Leikkipuisto tehokäytössä

 

Mikä onni, että asuintaloni pihasta on suora yhteys Hyvättyläntien leikkipuistoon. Juhannusaattona saimme paikan lähes yksityiskäyttöön, sillä muut ihmiset olivat kaikonneet kuka minnekin. Olin näet kutsunut keskimmäisen tyttärentyttären perheineen piknikille Lietoon. Kotona minulla ei enää ole lelun lelua, joten kunnan leikkipuisto ja hyvä sää tarjosivat kelpo puitteet tapaamiseen. Emmalla ja Otolla oli tilaa testailla melko uusia välineitä. Liedon kunta näet kunnosti paikan perusteellisesti parisen vuotta sitten, mistä suurkiitos kunnalle.

Erityisesti linna kutsui valloitusyrityksiin. Siinä riitti kiinnostavia kiipeily- ja liukumisreittejä. Ne sopivat myös kolmivuotiaalle, kun vähän vahdittiin vieressä. Lähes viisivuotias Emma selvisi omin neuvoin.

 

Pöytä penkkeineen tarjosi mukavan paikan levitellä tarjolle eväitä. Kuvan tilanteessa niitä on jo syöty. Lasten vanhemmat nauttivat olostaan hetken kaksistaan ja seuraavat silmä tarkkana, kuinka jälkikasvu kokeilee lähivälineitä kahden vanhuksen seurassa.
 

 Otto sai keinukaverin Heikistä, 80, joka ei mahtunut hätäisesti otettuun videonpätkään.

Puiston puut tarjoavat jo nykykoossaan suojaa liialta porotukselta. Pari auringosta nauttivaa näkyi etsiytyneen varjottomaan paikkaan omiin oloihinsa loitolle leikkipaikoista. Arto Sipisen suunnittelema kunnantalo levittelee selkäpuoltaan tekokummun tuntumassa. Se on luotu entisen papupellon tilalle.

 Alakerran emäntä, paikallinen kotiseutuneuvos, varmisti, että tekokummun ruusutarha perustettiin ensi alkuun  lahjoitusruusuin. Muun muassa sukuseurat kustansivat oman nimikkoruusunsa. Kaikki nimikyltit ovat jo hävinneet eikä alkuperäisistä pensaista ole kuin rippeet jäljellä. Mutta kunnan toimin uusia ruusuja on saatu tilalle.

Käytiin nais- ja lapsivoimin ihailemassa ruusuja sekä tutkimassa kivipaatta kummun korkeimmalla kohtaa. Se on isänmaata puolustaneiden muistomerkki, joka sopi eilen juhannusaattona panna merkille. Olihan jatkosodan alkamisesta 25.6.1941 kulunut 80 vuotta.

Muistomerkiltä olisi voinut kävellä suosittuun liikennepuistoon, jossa on muun muassa Paputie entisen papupellon muistona. Volttitie puolestaan muistuttaa sähköpömpelistä, joka sai lähteä lasten liikennepuiston tieltä. Sinne voidaan suunnistaa joskus toiste. Eilen käännyimme kukkivien ruusujen sivuitse kohti vetokiikkua. Monesti lenkillä kulkiessa olen katsellut, kuinka innokkaasti lapset heijaavat itseään. Tositoimiin pääsivät myös Emma ja Otto äitinsä avustamina.

 

Kaikista kohteista ei jäänyt talteen kuvia. Jännästä verkosta ja monipuolisesti askeltamista harjoittavasta laitteesta hoksasin napata kuvan tehokäytössä.

Alemman kuvan laitteen kupeita sormeilin itse vielä tämän aamun lenkillä. Heikiltä kuulin, kuinka lapset olivat innokkasti näpränneet seinämien liikkuvia osia.

 Täytyy oikein huokaista syvään, että onpa meillä mainio leikkipuisto! Kelpaa Kirkkonummelta poiketa toistekin isomummun luo. Täällä pääsee etäällä autoista tutkimaan lapsille kehiteltyjä laitteita. Kokonaan testaamatta on vielä liikennepuisto.

Saakoon myös kunnan puutarhuri ihailevat terveiset. Kaikille muillekin lähetän terveisiä. Olkoon juhannuksen jälkeinen kesä täynnä mukavia puuhia ja ihmisten tapaamisia ilman koronapeikkoa!