lauantai 16. lokakuuta 2021

Torstain tapaukset


 Minulla on nyt pehmoinen matto! Vuosikymmeniä kovilla kokolattiamatoilla tallustaneena tiedän, mistä puhun, kun TV-pesäni sohvan eteen tuotiin tämän viikon torstaina aito täysvillainen Beni Ouarain -matto. Se on kotoisin Marokon Atlasvuoristossa paimenettavien lampaiden likaa hylkivästä villasta. Berber-heimon naiset solmivat yhä mattoja vuosisatoja vanhojen perinteiden mukaisesti kokonaan käsin. 

Beni Ouarain heimon matot (aidot & vanhat yksilöt) ovat nykyisin haastavia löytää. Jokainen löytämämme Beni Ouarain on erityinen. Beni Ouarainit ovat tyypillisesti suuria, pitkänukkaisia ja tiheään solmittuja. Kuviot ovat yksinkertaisia, usein timanttikuvioita, mustana, harmaana tai ruskeana luonnonvaalealla pohjalla, joissakin tapauksissa maltillisesti väreillä tehostettuna. Beni Ouarainilla on myös oma tunnistettava solmintatyylinsä (berbersolmu), jossa nukkalanka kiertää loimilangat kahdesti -tämä vaatii taitoa ja vie aikaa. Berbersolmua käytetään pääasiassa Keski-Atlaksen alueella, mistä se on alkujaan peräisinkin. Berbersolmu on erityinen ja ainutlaatuinen tekstiilialalla, se osoittaa alkuperäiskansojen paikallisen keksinnön.  Ks. lisää tästä.

Illalla katsellaan TV-ohjelmia matolla istuen. Aamuisin jumpatessa nautin pehmeästä alustasta. Tässä kuva malliksi puuhasta, josta on tullut puoli tuntia kestävä, lähes päivittäinen tapa. Ohjeita sessioon nappaan jumppavideoista.

Itse mattohankinta käynnistyi jo keväällä. Silloin solmiutui taas yhteys tuttuun sisustussuunnittelijaan Leena Bromaniin, joka puolestaan tuntee mattojen maahantuojan. Syksyn tullen olimme jo niin pitkällä, että lähetin mitat lattiapinnasta. Leenalta tuli vastauksesi ehdotus kahdesta matosta, jotka hän puolisonsa kanssa toi katsottaviksi paikan päällä. Melkoista kuriiripalvelua! 

Luonnonvaalea jäi niille sijoilleen kotonani, värikäs pakattiin yhtenä myttynä takaisin säkkiin ja palautettavaksi Kankarin taidehuvilaan.

Eipähän tarvitse reissata maailmalle, kun nyt voin omissa oloissani nauttia vieraan kulttuurin lämpimästä kosketuksesta. Matolla istuskellen tai sitä katsellen saatan muistella Marokossa viettämääni päivää. Silloin meidät turistit vietiin osana retkeä paikkaan, jossa oli tarjolla naisten työn tuloksia. Sellaisia ostin tuliaisiksi. Niinpä taas tuntui hyvältä osallistua naisten työn tukemiseen. Sitä hommaa teen myös Naisten pankin kuukausilahjoittajana.

 ***

Torstaipäivänä tupsahti vielä yllätys postiluukusta. Isosta kirjekuoresta paljastui pitkäaikaisen ystävän, Mauno Kuuselan omaksi 80-vuotispäiväkseen laatima ja kustantama muistelmateos Arki aatetta täynnä. Sitä tuskin myydään missään, koska tekijä on ensisijaisesti jakanut kirjaa sukulaisilleen ja ystävilleen. Ilokseni kuulun joukkoon.


Luin kirjan saman tien. Tässä huushollissa sen on ehtinyt lukea toinenkin Manun tuttu, mikä kirvoitti juttelemaan luetusta. Innostuimme aikoinaan jo Manun lapsuusmuistojen ensimmäisestä julkaisusta Kaukainen saari. Linkki vie blogijuttuuni kirjasta. 

Uudessa julkaisussa Kotka ja Hietasen saari ovat vaihtuneet uuteen asuinympäristöön Heinolassa. Kirjaan on merkitty tarkentavaksi alaotsikoksi Kertomus vahtimestariperheen pojasta Heinolan Työväentalon vaiheilla vuosina 1949 - 1955. Suomessa oli silloin päästy sotavuosista ja siirrytty jälleenrakentamiseen. 

Manu tarjoaa eloisia kuvauksia koulupoikien touhuista, mutta myös työhön osallistumisista isien ja äitien apuna. Eivät vanhemmat ehtineet keskittyä lastensa puuhiin, kun piti ansiotyön ohessa rakentaa omaa taloa ja ottaa osaa yhteiskunnan toimintaan sekä politiikassa että harrastuksissa. Erityisesti Elbe-äiti on ollut ihme puuhanaiseksi. Pojan tuli selviytyä omin nokin oppikouluun pyrkimisestäkin. Itsetunto sai kolhuja erinäisissä käänteissä, mutta nokkeluus, sanavalmius ja toimeliaisuus sen kuin vahvistuivat. Äitinsä tavoin Manu on ollut monessa mukana kotikaupngissaan.

Kirjan näköalat yltävät kansatieteellisiin sfääreihin 1950-luvun alkuvuosilta. Samantapaisia muistoja kaikkine aikuisten poliittisine kähinöineen muistan itse omista kasvuympäristöistäni Turusta. 

Manun punnittua, tarkoin huollettua tekstiä lukee mielellään. Siinä kuuluu kirjoittajan oma ääni. Muistelus päättyy näin jyhkeästi:

Viimeinen muuttokuorma oli lastattu isän tekemille kaksipyöräisille käsikärryille odottamaan lopullista lähtöä. Yksi elämänvaiheeni päättyisi tähän kuormaan. En tuntenut haikeutta enkä iloakaan. Loppu mikä loppu.

Työnsin kärryn liikkeelle. Alkoi sataa. Alamäen jälkeen käännyin ylämäkeen Taavilankadun paikalla olleelle kärrytielle. Vuoroin vedin ja vuoroin työnsin yhä raskaammiksi käyviä kärryjä kohti mäen huippua. Vettä tuli kaatamalla. Huilasin ja aloitin taas kiskomisen. Puolivälissä mäkeä tuli stoppi. Sade yltyi. Vesi pyyhki hien kasvoiltani.

Äiti tuli juosten alas mäkeä.

- Annas kun vedetään yhdessä.

Dramaattinen tunnelma taittuu kuvaan hymyilevistä vanhemmista isän 50-vuotispäivänä 21.5.1964. Teatterimiehenäkin ansioituneen Manun tyylitaju on ohjannut tuottamaan komean tunnelatauksen vielä muistelmien loppuun.

Kiitos kirjasta!

 

 









perjantai 8. lokakuuta 2021

Rajalan Näyttelijä

 

Tulin ostaneeksi Panu Rajalalta ilmestyneen uusimman elämäkerran Hannele, Näyttelijä (Otava 2021). Olinhan lukenut useita Rajalan vakuuttavia elämäkertajulkaisuja, joiden lukukokemuksesta jätin tämän, tämän, tämän, tämän, tämän ja tämän jäljen omaan blogiini. Tartuin Elisa Kirjan tarjoukseen hetkellä, jolloin 156-sivuinen e-kirja maksoi vain muutaman euron. En osannut huolestua edes mainostekstistä:

lauantai 2. lokakuuta 2021

Vanhusten lauantaihuvit

 

Tuota pikaa kuvan lattialle pitäisi ilmestyä aito marokkolainen matto. Sen on tarkoitus lämmittää ja ilahduttaa, kun istuskelen iltojani telkkarin ohjelmatarjontaa valikoiden. Aamuisin matto tarjoaa mainion alustan jumppahetkille, joissa seuraan DVD-levyihin tallennettuja ammattilaisten ohjeita.

Tuntui tärkeältä puhdistaa kaikki huushollin kokolattiamatot, ennen kuin uutuus ilmestyy paikalleen. Mikä urakka tulikaan otetuksi! Vuosikymmeniä olen tilannut määrävuosin lattioiden pesun eri siivousfirmoilta sen mukaan, missä kulloinkin on asuttu. Tänä syksynä päätin, että homma hoidetaan omin voimin, kun pätevää apua oli luvassa. Takavuosina ostettu muhkea pölynimuri jos jonkinlaisin lisälaittein on pitkään odottanut päästäkseen jopa pesemään mattoja. Perikunnalle tiedoksi, että laitteita on lisää maton tamppaajasta ruiskumaalaamiseen.

Ensiksi oli selvitettävä, kuinka tietty vehje kytketään imuriin. Pölyn imentään tarkoitetut osat piti irrottaa keskusyksiköstä, mikä onnistui melko helposti. Jatko ei ollutkaan enää pelkkää tanssia, vaikka ohjeita luettiin kahteen pekkaan.



 Osien merkintöjä ei ollut helppo tulkita. Mutta nykyvanhuksellekin YouTube tulee mieleen tiukassa paikassa

Muutamaan kertaan katsottu havainnollinen video päästi pinteestä niin, että oikeat osat löysivät paikkansa.


Varsinainen homma vaahtopesuineen hoitui vajaassa puolessa tunnissa, värkin kokoaminen käyttökuntoon vei kolminkertaisesti minuutteja.

Pikkuisen mietityttää, tuliko näillä toimin puhdasta. Taannoin imurifirman edustaja kävi huoltamassa laitteen - yritti samalla myydä kovalla hinnalla uutta - ja ihmetteli, miksi pesetän mattoa niin, että se on läpimärkä ja joudun evakkoon pariksi vuorokaudeksi. Edustajan mielestä matto voi paremmin ilman kovakouraista pesua. Kuinkahan lienee? Ainakin nyt tuntuu hyvältä, että mööpelit voitiin jo nostella paikoilleen ja leppoisa ilta kotioloissa onnistuu hyvin. 

Tiedoksi vielä tämä: vanhuskaksikko nautti itseensä tyytyväisenä lohipiirakkaa ennen illan telkkariohjelmia.



lauantai 25. syyskuuta 2021

Olentoja veden vallassa

Torstaina Helsingissä oli hauska tavata pojanpoika Tommi ja hänen asuinkumppaninsa Mia sekä käydä yhdessä syömässsä lohisoppaa Kampin Fisken på Disken -ravintolassa. Ruuan vahvistamina marssittiin hyytävässä säässä Suomen valokuvataiteen K1 -museoon Kämp-galleriassa. Sinne veti Susanna Majurin retrospektiivinen näyttely Rakkaus.

 

Kaikki se, mitä näyttelystä ja varhain kuolleesta taiteilijasta oli tarjoiltu tiedotusvälineissä, houkutteli näkemään erikoislaatuisia kuvia. Blogijuttua varten kokosin itselleni linkkejä, joista varsinkin tämä olisi ollut syytä katsoa ennen näyttelyä. Yle on julkaissut sen 19.7.2011, päivitettynä 20.3.2020. Sivun teksti on Sanna-Katja Pohjalahden. Linkistä pääsee myös videoon, jossa Susanna Majuri itse toimii ja kertoo kuvistaan.

Oudokseltaan kuvat hämmentävät. Omat kännykällä otetut kuvat oikaisin ja rajasin kotona kuvankäsittelyohjelmalla, mikä on syytä tunnustaa. Valikoin kaikesta esille ripustetuista vain kymmenkunta kuvaa. Panin merkille muun muassa turkoosin värin. Joka otoksesta rupesin rakentamaan hiljaa mielessäni tarinaa. Eka kuvan tilanteen näin kotiin pyrkimisenä. Toka kuvassa vahvimpana näen vain turkoosin värin. Sommittelu kiehtoo.


Kolmannessa kuvassa koen linnun pyrkivän suojelemaan veteen käpertynyttä tyttöä. Mitähän muuta kuvasta voisi lukea? Ehkä ahdistusta, yksin jäämistä?


Veneen romuun vangiksi jääminen viestii minulle vaikeaa henkistä ahdinkoa. Sitä helpottaa vasemmalla keltaisena hehkuva syksyinen lehtipuusto. Tässä maailmassa on sittenkin toivoa.

Toivoa luen myös majakkaa kohti pyrkimisessä. Punainen väri hehkuu tytön puvussa ja majakan nupissa. Veden rauhalliset liikkeet murtuvat tyrskyiksi majakan tuolla puolen, mutta maailma itsessään huokuu turvaa. 

Liitän seuraavan merikuvan äskeiseen. Punainen väri liittää toisiinsa ison laivan ja raskasta vetohommaa tekevän. Mitä kummaa vetäjä yrittää? Vai onko köysi tai sauva viimeinen pidike muiden ihmisten joukkoon?

Lammen pintaan heijastuvaa omaa kuvaansa katsova tyttö tuo mieleen tarinan Narkissoksesta. Tyttö ei kuitenkaan tunnu ihailevan itseään, vaan hämmästelee näkemäänsä. Ellei hän peräti rukoile.


Merkillinen nurkkaan vetäytymisen tunnelma voi kertoa rauhasta tai vaikkapa kaikkoamisesta muiden ihmisten ulottumattomiin. Tai sitten jostakin muusta. Kuva itsessään puhuttelee värisävyinä ja kompositiona.

Viimeiseksi säästin talvisen maiseman, jonka ylänurkasta näkymää tarkastelee suojeleva (?) hahmo. Tästähän voisi sepittää sadun.


Eikä tässä vielä kaikki. Kun kerran Helsinkiin oli tultu, niin päätettiin Mian suosituksesta jatkaa vielä Amos Rexiin ihmettelemään Bill Violan videoteoksia. Ovathan taidemuseot auki kahdeksaan asti.

Inner journey -teoksista ensimmäisenä nähty voimallinen tulimyrskystä alkanut hiipuminen veden valtaan osoitti, ettei pikakäynti riitä. Kaikkia teoksia ei ehditty edes vilkaista. Viimeistään museon sivujen havaintoesitys näyttelystä todisti, että kävijän olisi syytä perehtyä ennalta siihen, mitä tuleman pitää. Tässä näyttelyssä jos missä pitäisi käydä usein, jotta voisi kunnolla katsoa monivaiheiset, pitkät videot ehkä vain pari teosta kerrallaan. Museokorttia vilauttamalla edes kustannukset eivät olisi esteenä. 

Kunpa Tommi ja Mia malttaisivat palata uudestaan Amos Rexiin ja ottaa vastaan, mitä Bill Viola museon tiloissa tarjoilee. Me Turun seutuville palanneet joudumme kai tyytymään Violan taiteen vilkaisuun. Se riitti ymmärrykseen, että kyse on harvinaisista, maailmoja syleilevistä teoksista. Ja kas kummaa, niissäkin vesielementti on läsnä, kuten Susanna Majurilla.




torstai 16. syyskuuta 2021

Päivän pyörähdys

Anu Pentikin Alussa oli siemen -näyttelyn viimeinen viikko on meneillään Wäinö Aaltosen museossa. Siinä päivän pääohjelma, kun sonnustauduin huristelemaan bussilla Turkuun. Matkaseuraksi osui tuttuja miehiä, jotka suuntasivat viikoittaiseen kahvitteluun rakentajien ammattikuntansa kerhohuoneelle. Yksi heistä päätteli kassistani, että olen menossa torille. En mennyt, vaan ennen museokäyntiä poikkesin alusvaateostoksilla ja apteekissa.

Asioilta ehdin sopivasti Cafe Wäinöön lounaalle, ennen kuin museo avasi ovensa. Tarjolla oli muun muassa hernesoppaa kahtena versiona. Jälkiruuaksi tuotiin pöytään vasta paistettu lätty hillolla ja kermavaahdolla terästettynä. Koko lysti maksoi nippa nappa 8 euroa. Poikkeanpa joskus uudestaan.

Kassi ja laukku kaappiin suljettuna ja naama piilossa maskin takana pääsi ihmettelemään hauraita saviluomuksia niitä kolhimatta. Avauskuva räväyttää näkyville voikukkia nupuista vaiheittain kehkeytyviin kukintoihin otsikkonaan Lapsuus. Jykevät puuvarret kannattelevat taiten savesta muotoiltuja umppuja, kun taas kuoleva voikukka pötköttää maassa terälehdet valjuina. Ideoiden kehittely valmiiksi teoksiksi on vaatinut valtavasti niin ajattelua kuin kätten taitoja.

 


Voikukan leijailevat siemenhyötyvät täyttävät yhden salin kiinnitettyinä lankojen varassa kattorakennelmiin. Kaunista. Samoin viimeinen sali tarjoaa kattoon ripustetuin valkoisin puikoin näkymän, josta syntyi mielikuvia pohjoisen lumilakeudesta.

Viimeinen sali puhkeaa väriloistoon Ilon puutarhana.

Teosten syntyä valottaa elokuva savitöihinsä uppoutuvasta Anusta, joka esittelee omaa elämänkaartaan taustaksi töilleen. Kiinnostavaa.

Yleisöä oli tänään liikkeellä jonoksi asti.


Mukana on myös jyhkeitä puuveistoksia puhkeamassa lehteen. Vaikuttavaa.

torstai 9. syyskuuta 2021

Urakkaa pitkälle talveen?

 

 Markku Henriksson


 Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän aamuna 4.7.2021 luin Turun Sanomista Ville Hytösen kirjoittaman hyvin myönteisen arvostelun Markku Henrikssonin mammuttikirjasta Tähtilipun maa, jossa sivuja on 944:

Historian emeritusprofessori Markku Henrikssonin Tähtilipun maa julkaistiin juuri oikeaan aikaan. Se käy läpi amerikkalaista mielenmaisemaa, aatehistoriaa ja psykologisia vaikuttimia niin ansiokkaasti, että kirjan lukemisen jälkeen tuntee ymmärtävänsä hitusen enemmän amerikkalaista ajattelua ja vastakkainasettelun nousua.
Saman tien ostin kirjan. Joskus takavuosina yleistä historiaa pääaineena opiskellessani vaapuin Yhdysvaltain ja Venäjän/Neuvostoliiton välillä graduaihetta pohdittaessa. Proffan suosituksesta  päädyin jälkimmäiseen. Silloisen ison urakkani tuloksena naputtelin Facit-kirjoituskoneella 152-sivuisen raportin, jonka otsikkona on  Neuvostoliiton Euroopan-politiikkaa suomalaisten lehtien palstoilla vuosina 1932 - 1934 (1972). Mikrofilmattuina selasin Tampereen kaupunginkirjaston laitteilla kaikki kyseisten vuosien Suomen Sosialidemokraatit, Hufvudstadsbladetit, Ilkat, Turun Sanomat, Helsingin Sanomat, Uudet Suomet ja Ajan Sanat/Suunnat vuoden 1932 alusta vuoden 1934 syyskuun loppuun. Valokopioita otatin niistä jutuista, jotka keskittyivät Eurooppa-politiikkaan. Muilta osin kehitin tietyn tilastointimenetelmän, jolla sain näkyviin kunkin lehden kiinnostuksen ja asennoitumisen Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan. Vaihdoin pääainetta, kun jatkoin opiskeluja.

On siis korkea aika paikata muinoin kesken jäänyt paneutuminen Yhdysvaltain historiaan. Kirjoittelen löydöistäni blogijuttuja, kun siltä tuntuu.

 Lukemista aloittelen pikku hiljaa. On näet kehitettävä uusia tapoja lehteillä paksua teosta, joka ei mitenkään sovi sänkykaveriksi, vaan vaatii tulemaan työpöydän ääreen. Eikä edes riitä, että istuu tuolilla kirja edessään, sillä avattuna kirjan sidos uhkaa murtua. Kantta on jotenkin estettävä roikkumasta. Tässä omat alkuvaiheen ratkaisuni.
 

Paperipaino avatun kannen alla tukee riittävästi, jotta sivuja voi lehteillä ja lukea. Ollapa sellainen kirjatuki, jota arkistoissa käytetään isoja, raskaita sidoksia käsiteltäessä!

Kuten kuvasta huomaa, muutaman sivun olen jo lukenut. 

Tässä vielä pari linkkiä Tähtilipun maa -kirjan arvosteluihin:

Aino Kirjonen, Maa tähtilipun alla: kaikki Yhdysvalloista

Janne Hopsu,  Kirja-arvio: Vain lippu yhdistää? Tuhti teos Yhdysvaltain ymmärtämiseksi


 




torstai 2. syyskuuta 2021

Pikkupalatsia ja sen mosaiikkeja ihmettelemässä


Tilaisuus päästä Pikkupalatsiin veti minut alkuviikosta Tampereelle. Kesän mittaan kerran kuussa Pikkupalatsin ovet ovat auenneet ja pieni ryhmä lippunsa hankkineita on päässyt opastetulle kierrokselle. Pitkään ehdin hautoa haavetta nähdä sekä täysin kunnostettu palatsi että varsinkin sen pohjakerros. Siellä näet sijaitsee kylpylä, jonka Tuula Lehtisen mosaiikit tekevät ainulaatuiseksi. Teos on nimeltään Leilan puutarha. Palatsin kunnostuksesta jäi yksin vastaamaan Leila Parhankangas miehensä kuoleman jälkeen. 


Mesenaatin taideharrastus puhkesi kukkaansa uima-altaalla, jonne ensi alkuun oli suunniteltu vain takaseinän puutarha. Työ miellytti tilaajaa siinä määrin, että hän halusi mosaiikkien jatkuvan pylväisiin. Niinpä Tuula Lehtinen toteutti lisätilauksen apulaistensa kanssa. Työ valmistui vajaassa kahdessa vuodessa.

Maistiaiset Lehtisen mosaiikeista nautittiin taannoin Helsingin taidemuseossa, jonka naisten vessan upeat seinät piti katsastaa tarkoin, kuten tästä blogijutusta voi lukea.





 Pitkään palatsin vaiheissa mukana ollut Greta Olkkonen opasti ryhmää. Paljon saatiin tietää kalusteista, maalauksista ja esille astelluista taidelasikokoelmista. Kierros päättyi kahvikupposeen ja suklaatorttuun. Ne oli katettu eri salonkeihin, joihin ilta-aurinko paistoi kuumasti. Näinä korona-aikoina sen paremmin häitä, konsertteja kuin tohtorinkaronkkoja ei ole järjestetty, vaan kaunis rakennus hiljenee taas pitkäksi aikaa.


Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa etsiä käsiinsä tämä teos: Hirvikallio, Seija: Pikkupalatsi. Unesta herätetty. Tampere: Pikkupalatsi, 2006. ISBN 952-92-0823-5.