Onneks olkoon, Jussi!

 

           Juhani Katainen kuvattiin kotitoimistossaan Helsingin Töölössä. Kuva: Hanna Linnove / HS

Eilisestä Hesarista äkkäsin jutun Juhani Kataisesta, 80 täyttäneestä ikätoverista, vaikka aikoinaan kuvittelin hänet itseäni vanhemmaksi. Hänhän on vajaan vuoden nuorempi kuin minä, molemmat kuitenkin 1941 syntyneitä. Tutustuimme yli 50 vuotta sitten. Onnentoivotuksen lisänä muistelen mielikseni erästä rakennushanketta.

Kaksi teekkaria oli sopinut keskenään, että aikanaan Jussi piirtää Joukolle talon. Kaveruksista kumpikin oli ehtinyt perheellistyä, Jouko minun kanssani jo teekkarina 1960. Saman tien lapsia meille siunaantui kaksi. Yhdessä muutettiin sinne tänne rakennusinsinööri-isän hankkiessa lisää ammattipätevyyttä. Lopulta osuttiin Kangasalle, josta onneksi sain sijaislehtorina töitä. Jouko oli jättänyt toviksi konstruktööin hommat ja ruvennut assistentiksi uuteen Tampereen teknilliseen korkeakouluun. Työn ohessa hän opiskeli lisää tavoitteena tekniikan lisensiaatin tutkinto. Asiassa auttoi, että palkkani osaltaan turvasi perheelle leivän. 

Kuinka ollakaan: meille täysin rahattomille tarjottiin mainiota tonttia Kangasalta Kirkkoharjun kupeesta. Kävi vielä niin, että myyjä pankinjohtajana järjesti meille lainan. Oli pakko asettua ja ruveta paitsi  lyhentämään lainaa myös rakentamaan taloa  Tiivis yhteys Jussiin syntyi tuota pikaa. Ei aikaakaaan, kun hän tuli käymään tontilla.

Puita kaadettiin, tontti vaa'ittiin, korkeuskäyrät piirrettiin. Jussi luonnosteli taloa meidän toiveidemme mukaisesti ja oli valmis esittelemään ensimmäisiä hahmotelmia 4.9.1972. Samana päivänä olin hakenut Tampereen yliopiston aktuaarista FK-todistukseni. Sitten ajoimme Helsinkiin Lapinlahdenkadulle katsomaan piirustuksia. Ammattilaisten paneutuessa kuviin minä höpöttelin niitä näitä, kunnes Jussi keksi, millä saisi minut vaikenemaan. Hän ehdotti, että talolle annettaisiin minun nimeni! Niin tapahtui, enkä enää häirinnyt miesten keskittymistä olennaisiin kysymyksiin.

Aika monta kierrosta tarvittiin luonnoksista lopullisiin piirustuksiin ja rakennuslupakuviin. Hyvässä yhteistyön hengessä edettiin, vaikka harjakaton asemesta ensi vaiheessa talo sai tasakaton. Tilaajan ei ollut hyvä ruveta rettelöimään, sillä hyväksi tiedetty, palkittu arkkitehti olisi jättänyt homman sikseen. Mutta joutuipa Jussi myöhemmin laatimaan lisäsuunnitelman vuotavan katon korjaamiseksi. Hän myönsi, että alun alkaen olisi pitänyt suunnitella harjakatto, kuten hänelle ehdotimme.

Jouluksi 1973 oli tarkoitus muuttaa uuten kotiin. Mutta eihän talo ollut valmis! Vuokra-asunnosta oli kuitenkin lähdettävä ennen joulua, mistä seurasi monenlaista hässäkkää. Uudeksi vuodeksi päästiin lopulta asumaan, vaikka paljon oli vielä keskeneräistä. 

Talven mittaan viimeiset maalarinhommatkin valmistuivat. Kyläilijöitä kävi. Kesällä 1974 juhannuksena ilmaantui yksi perhe lentäen. Oli vietetty juhannusta isossa porukassa Kannonkoskella. Sieltä osa palasi katsastamaan meidän uutta taloa.

Myös muutama huonolaatuinen sisäkuva on tarjolla, sillä en löydä mistään dioista skannattuja kelpo kuvia.

Portaita on melkoisesti. Talo asettuu rinteeseen niin, että virallisesti se on yksikerroksinen. Ihme ja kumma, ettei portaissa kompuroitu. Sekä tiloiltaan että yksityiskohdiltaan tarkoin mitoitettuna ja suunniteltuna koko talo portaineen oli helppo asua. Lastenlapsille raput tarjosivat tietyssä vaiheessa syyn harjoitella kiipeämistä ja peruuttamista.

 

Ihana sisäpiha on talon sydän. Siellä voitiin aterioida jo helmikuussa aurinkoisina pakkaspäivinä, kun lämpö kohosi jopa 20 asteeseen.

 

Ylätason lähes 60  neliön tila jakaantui meidän aikanamme ruokailuun, oleskeluun sekä  hyllykön takaiseen telkkarinurkkaan.

 

 Alemmalla tasolla sijaitsivat ensin lastenhuoneet, sittemmin vanhempien makuuhuone. kun poikaset olivat lentäneet pesästä.

Taustalla häämöttää ovi kylppäriin. Ylös ja alas vievät portaat piiloutuvat kaapin taakse.

Muutama vuosi myöhemmin olimme valmiit rakentamaan lisäosan, kuten alun alkaen oli suunniteltu. Jussilta saatiin taas laadukkaat kuvat. Porrastorni yhdistää vanhaa ja uutta puolta toisiinsa. Sinne tehtiin takkahuone, pohjakerrokseen punttisali.

Ulkoasultaan kuvan näköisenä muistelen 30 vuotta kotinamme palvellutta taloa ja kiitän yhä vielä sen erinomaista suunnittelua. Talo toimi ja tarvittaessa muuntui.. Se koki täyden remontin, kun vaikeaa lihassairautta potenut talon isäntä ei enää kyennyt kävelemään. Urakan jälkeen hän pystyi autettuna asumaan tutussa kodissa, kunnes kuoli keväällä 2003.

Yhdessä olimme käynnistäneet talon myynnin jo syksyllä 2002. Kaupat tehtiin kesällä 2003. Silloin poistuin uupuneena tutusta pihasta. Omakin auto täydessä lastissa lähdin ajamaan muuttoauton sekä muutossa auttaneiden lasten ja vävyn perään kohti Turkua. Aurajokirannassa minua odotti uusi, tyhjä koti. 

Kuvittelen, kuinka meneillään olevina pakkaspäivinä talon nykyiset asukkaat ihastelevat olohuoneesta  kuvan kaltaista luminäkymää. Siihen eivät kai hekään hevin kyllästy.

 

Oi muistojen Kangasalaa!

Kiven Kullervo naisvoimin

 Näin Kullervon Turun kaupunginteatterissa torstaina 18. lokakuuta. Pitkästä aikaa pääsi katsomaan live-esitystä, kunhan pääsylipun lisäksi näytti koronapassia ovivahdille. Pienen näyttämön saliin kertyi melko lailla yleisöä. Vajaus lienee ollut seuraus koronamääräyksistä. Meitä teatterikerholaisia oli uskaltautunut paikalle vain 15. Harmi, sillä esitys tekee oikeutta Kullervon riipaisevalle tarinalle samalla, kun se yllättää raisulla tulkinnallaan.

Ohjaaja Linda Wallgrenin mukaan tarinassa on kyse sukupolvet ylittävästä väkivallasta ja koston kierteestä. Kaltoin kohdeltu ja orjaksi myyty Kullervo ei ole poikkeusyksilö, vaan kuten kuka tahansa ihminen nurkkaan ahdistettuna, torjuttuna, vailla huolenpitoa ja hyväksyntää. 

Arkinen alkukohtaus näyttää naisen aamutakissa puuhaamassa kahvia. Taustalla kuuluu vauvan yltyvä itkua. Kukaan ei mene lohduttamaan. Kohtaus päättyy uhkaavasti naisen napattua käteensä leipäveitsen ja häivyttyä verhojen taakase. Itku loppuu! Etiäinen tulevasta...

Viikon takaisesta esityksestä panin merkille, että se rikkoi oitis rajaa näyttämön ja katsomon väliltä, kun Helmi-Leena Nummela Kullervona kapuaa katsomosta raamien kehystämälle näyttämölle.

Silmät selällään seurasin ensimmäisen näytöksen vyörytyksiä, joissa Kullervoa tönitään ja syrjitään yhä uudestaan. Näyttämökuvien rujous korostaa Kullervon kohtaloa. Hänen paras kaverinsa Kimmo ei sentään hylkää, vaan toppuuttelee raivoissaan uhoavaa Kullervoa. Näyttämön taustalla häämöttää Gallen-Kallelan arvomaalaus Kullervon kosto, josta puuttuu sankari itse. Tallessa on vain pystykorvainen koira kuono maata kohti. Aika ajoin Kullervo istuskelee puunrungoilla yltämättä kuitenkaan maalauksen Kullervo-hahmoksi.

 Kaikki olennainen Kiven näytelmästä saa tulkintansa, vaikkakin nykyaikaistettuna. Minulle kelpasi hyvin. Ällistyttävät pukuratkaisut korostivat kulloistenkin henkilöhahmojen nurjia piirteitä. Kuvassa Ilmarinen koirankuonolaisena kahden renkinsä kanssa ja kauneudestaan kuuluisa Pohjolan tytär yliuhkeine rintoineen Ilmarisen vaimona nöyryyttämässä orjaksi haukuttua Kullervoa äärimmilleen. Kostonhimo saa vallan.

Loppua kohden uupumus ja jonkinlainen katumus valtavat Kullervon. Esitys hiipuu päätökseen ilman nousua, mikä korostuu vielä siitä, kun Kullervo-hahmonsa jättänyt näyttelijä lopuksi siivoaa roinaa näyttämöltä. Siinä se.

Suosittelen lukemaan Yökukkujan sekalaiset -blogista Kullervo-jutun. Se tarjoaa sekä olennaisia tietoja että kiinnostavia tulkintoja näytelmästä.

Oman juttuni kuvat on ottanut Otto-Ville Väätäinen. Ne löytyvät teatterin sivuilta.

Tekijät

Alkuperäisteos Aleksis Kivi
Sovitus ja ohjaus Linda Wallgren
Lavastussuunnittelu Kaisu Koponen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Jessica Rosenberg
Videoprojisoinnit Mika Hiltunen

Rooleissa Helmi-Leena Nummela, Minna Hämäläinen, Ulla Koivuranta, Ulla Reinikainen ja Kirsi Tarvainen

 JK

Eilen illalla tulin katsoneeksi Valkoinen raivo -elokuvan tuoreena uusintana. Onneksi olin tallentanut sen, sillä en löydä leffaa enää Areenasta, en myöskään Dokumenttiprojektin samannimistä ohjelmaa vuodelta 2008.

Leffan aiheena on kiusattu, 

-- joka taltutti joukkomurhaajan mielen. Elokuvan Lauri kertoo, kuinka lapsuuden trauma ja aikuisikään asti jatkunut kiusaaminen täyttivät mielen raivolla ja murhasuunnitelmilla. Lauri haki apua ja voitti lopulta taakkansa - valkoisen raivon. Ohjaus Arto Halonen. Art Films Production Oy (2015)

Traileri 

Elokuva puhuu samasta tunnetilasta, jossa Kalevalan ja sittemmin Kiven näytelmän Kullervo hakee hyvitystä liian rankoille kokemuksilleen.

 

Ars Novassa nautittua

Totisen harmaat päivät valostuvat, kun lähtee liikkeelle. Eilen kaverin kanssa päämääräksi otettiin Turussa Ars Nova. Tällä kertaa sivuutettiin Aboa Vetus -museo, mutta lounaalle poikettiin Pegasukseen rakennuksen aulassa.

 Osmo Rauhalan töitä on esillä kahdessa kerroksessa toukokuun loppuun 2022. Taiteilijan nimestä avautuva linkki tuo näkyville hienoja kuvia sekä niitä taustoittavia tekstejä. Näyttelyn otsikko Muista unohtaa kaikki on sen verran monimielinen, että Rauhalan antiikin aikojen ajattelijoista ponnistaviin tuumailuihin oli syytä tarttua sekä lukemalla tekstejä että syynäämällä teoksia tarkasti. Jänniä asioita selvisi, kuten se, että eka kuvassa kahtaalle ulottuva koristeellinen kiehkura viittaa munasarjoihin. Kuvio toistuu ja täydentyy muutamaan kertaan.

Näyttelyn alkajaisiksi katsotaan perusasioista luotuja hahmotelmia. Elämän kirja -videoteos kieputtaa DNAn kirjaimia. Niitä näkyy myös paikallaan pysyvinä suurina pintoina. Teosten nimet Lukutaito ja Sananvartija viittaavat perimmäisiin ulottuvuuksiin elämän peruskoodistona, kuten Rauhala on tiivistänyt tekstiin.

 Kaiken ykseys käy mielestäni ilmi useissa teoksissa, olipa ilmiasu mikä tahansa.

Pääskysen kaunis lennokkuus tummien pintojen välissä kuin verkossa jäi minulle arvoitukseksi. Sen nimi Navigaatio - Länsi ohjaa ajatuksia, mutta ei avaa teosta. Arvailen, että pääskysen lento länteen viittaa Rauhalan muuttoihin talvikaudeksi New Yorkiin. Mene tiedä...

Kriitikko Lars Saari kirjoittaa Rauhalan näyttelystä Turun Sanomissa to 18.11.2021 muun muassa näin:

Ars Novan näyttely on iso, kahden näyttelykerroksen kokoinen tiivistelmä Rauhalan 2010-luvun mielenkiinnon kohteista. Maalari liittää kuvansa filosofiaan, mikrobiologiaan, DNA:han, evoluutioon – tai pohdintaan rauskujen tietoisuudesta. Viimeksi mainittua on tutkittu tarkkailemalla, reagoivatko rauskut peilikuvaansa, kun niiden silmien lähelle on lisätty maalitäplä.

Rauskujen hahmot ja niistä tuijottavat silmät ottivat minut mukaansa merten syvyyksiin ja siellä lymyäviin kalmareihin.

 Kaksi silmää tuijottaa tästäkin teoksesta ja sai minut hämmennyksiin. Kiehtovalta olio kuitenkin tuntuu, kuin tekisi tuttavuutta. 

Töiden jälki puhuttelee paitsi aiheillaan myös tarkkuudellaan. Lars Saaren mukaan

Uusista maalauksista on tullut entistä litteämpiä. Vahva ääriviiva ja pinnanomaisuus vievät ajatukset hiukan yllättäen jopa lasimaalausten lyijypuitteiden tuottamiin ääriviivaefekteihin. Kun näihin tekijöihin vielä lisää symmetrian kaipuun ja ornamentin lumon, lähestyy Rauhala dekoratiivisuutta suunnista, mistä moderni ei olisi sitä koskaan etsinyt.

Rauhala pohtii syytä siihen, miksi perinnöllisyyttä kantava DNA toistaa samaa fraktaalimuotoa kuin verisuonet tai tähtikartta. Onko elämän salaisuus yhtä aikaa pienessä ja suuressa, atomissa ja ulkoavaruudessa?

Museon toisen kerroksen tiloista avautuva näkymä pysäytti sekin toviksi vain ihmettelemään.

Illat Michellen seurassa

 

 

Elisa Kirja myy menestysjulkaisuja edullisesti suurimman ostoinnostuksen mentyä. Niinpä syksyn tullen hankin pikkurahalla itselleni Michelle Obaman Minun tarinani (Otava 2018, suom. Ilkka Rekiaro, e-kirja). Sen 490 sivua luin hitaasti nautiskellen iltaisin ennen nukahtamista. Viimeisten sivujen runsaat valokuvat katsoin värillisinä iPadilta. Sänkykaveriksi iPadista ei ole yhtä hyvin kuin kevyestä Sony Readerista, jonka saa helposti siirretyksi sivuun vaikka puoliunessa.

Lapsuus Chicagon eräällä reunalla sukulaisten ympäröimänä kouli tulemaan juttuun monenlaisten ihmisten kanssa: 

Kaupunginosamme oli keskiluokkainen, ja siellä asui eri rotuja. Lapset kohtasivat toisensa sen mukaan, kuka sattui olemaan ulkona ja valmis leikkimään, eivät ihonvärin mukaan. Minun ystäviäni olivat muun muassa Rachel-niminen tyttö, jonka äiti oli valkoinen ja puhui brittienglantia, kiharahiuksinen punapää Susie ja Mendozan perheen tyttärentytär silloin kun hän sattui kylään. Meillä oli monenlaisia sukunimiä –Kansopant, Abuasef, Yacker ja Robinson – ja olimme liian nuoria huomaamaan, että tilanne ympärillämme muuttui nopeasti. Vuonna 1950, viisitoista vuotta ennen kuin vanhempani muuttivat South Shoreen, kaupunginosan asukkaista 96 prosenttia oli ollut valkoisia. Kun lähdin yliopistoon vuonna 1981, mustia oli 96 prosenttia. (s. 20)

 Tiiviiseen perheeseen kuuluivat isä, äiti, isoveli ja Michelle.

Vanhempamme puhuivat meille kuin aikuisille. He eivät saarnanneet, vaan vastasivat kysymyksiimme, olivat ne kuinka lapsellisia hyvänsä. He eivät koskaan hoputtaneet keskustelua oman mukavuutensa vuoksi. Saatoimme jutella tuntikaudet, koska Craig ja minä tartuimme kaikkiin tilaisuuksiin tentata vanhempiamme asioista, joita emme ymmärtäneet. Pikkuisina saatoimme kysyä: ”Miksi ihmiset käyvät vessassa?” tai ”Miksi aikuisilla täytyy olla työpaikka?” ja sitten pommitimme heitä jatkokysymyksillä. Yksi varhaisista sokraattisista voitoistani tuli kysymyksestä, jonka esitin itsekkäistä syistä: ”Miksi meidän pitää syödä aamiaisella kananmunia?” Tästä sukeutui keskustelu proteiinin tarpeesta, mikä sai minut kysymään, miksei maapähkinävoi käynyt proteiinista, mikä lopulta johti siihen, että äiti korjasi kantaansa kananmunista, joista en ollut koskaan pitänyt. Seuraavat yhdeksän vuotta, tietäen ansainneeni sen ilon, minä tein itselleni aamiaiseksi maapähkinävoi-hilloleivän enkä syönyt yhtäkään munaa.(s. 23)

Kotoa saadun taustatuen turvin ja oman kunnianhimonsa siivittämänä Michelle eteni opintiellä lakimiehen uralle. Hän kuitenkin siirtyi sosiaalisempiin töihin rakentamaan verkostoja nuorille mustille. Niissä tehtävissä avustajaksi osui eräs Barack Obama, minkä voi tarinan perusteella tulkita onnenpotkuksi kummallekin. Molemmilla oli sekä ominaisuuksia että koulutusta, jotka olivat tuiki tarpeen, kun Barack kävi vaalitaisteluitaan ja lopulta valittiin USA:n 44. presidentiksi.

Televisiosta nähtyjen uutispätkien ja dokumenttien nojalla oli jo hiukan tuntumaa pyöritykseen, johon paitsi ehdokas itse myös hänen perheensä joutui. Mutta vasta Michellen itsensä kertomana hullunmylly paljasti myös kaikki raisistiset piirteensä. Silti ensi alkuun innostus uusista avauksia kantoi kauas maan rajojen ulkopuolella. Muistan, kuinka tohkeissani minäkin olin Obaman valinnasta. Monille Yhdysvalloissa otti kuitenkin koville hyväksyä afroamerikkalaiset Obamat ensimmäiseksi perheeksi. Sittemmin pettymys ja revanssihinku räjähtivät silmille, kun maalle valittiin 45. presidenttiä.

Oli antoisaa lukea, mitä kaikkea Michellen oli mahdollista tehdä sotkeutumatta politiikkaan. Hän otti asiakseen puhua naisten ja tyttöjen puolesta sekä edistää perheiden hyvinvointia ja terveyttä. Melkoinen hanke on ollut hyötypuutarhan perustaminen Valkoisen talon pihapiiriin. Mukaan lähti niin viljelyn  asiantuntijoita kuin koululaisia. Satoaikaan opittiin valmistamaan kasvisruokaa ja haastettiin pikaruokaketjuja keventämään annoksia. Oman tyttärensä painonnoususta hätkähtäneenä Michelle herätti muitakin vastustamaan lasten lihottamista valmisaterioilla. Ravitsemusasiantuntijat opastivat kansalaisia siinä kuin aterioita myyviä omaksumaan entistä terveellisempää ruoka-ajattelua. Mittakaava oli valtava: yli 40 miljoonaa päivittäistä koulu- ja muuta ateriaa. 

Kuvaukset turvallisuustoimista kuulostivat ylenpalttisilta. Ihmekös, että Michelle joskus yritti karata ulkoilmaan ilman protokollan mukaisia varotoimia. Vain äiti Robinson pystyi elämään tyttärensä luona melko vapaasti. Häntä ei varjeltu ja vahdittu, kuten Obamia tyttärineen.

Donald Trump ilmaantuu maisemiin, kun Barackin toinen kausi presidenttinä on pitkällä. Michelle kommentoi niukasti Trumpin kärjistyksiä eikä suuresti raota tuntemuksiaan vallanvaihdon hetkestäkään. 

Kirja on perin juurin punnittua puhetta. Kuinka muuten voisikaan olla, kun kirjoittaja on pätevä lainoppinut suojanaan osaava, hänen itsensä valitsema henkilökunta.

Suomalainen kustantaja on liittänyt kirjan esittelytekstin perään nämä henkilötiedot:

Michelle Obama (s. 1964) on amerikkalainen lakimies ja kirjailija, ja Yhdysvaltain 44. presidentin Barack Obaman aviopuoliso. Toukokuussa 2006 Michelle Obama valittiin Essence-lehden "Maailman 25 inspiroivinta naista" -listalle (engl. 25 of the World's Most Inspiring Women).

Kas, Michelle on samaa ikäpolvea kuin omat lapseni! Itse asiassa vuoden nuorempi kuin poikani. Tytär syntyi jo 1961. Havainto vahvistaa luottamusta siihen, että kyllä lapset ja heidän lapsensakin pärjäävät maailman melskeissä, kun perusturvaa on luotu lapsuudesta asti.

Hyvässä hoidossa

 

 

Tutuksi on tullut reitti Turun yliopistollisen keskussairaalan T-yksikköön ja sen sydänpolille. Kolmisen vuotta sitten minulle ensimmäistä kertaa ehdotettiin tahdistinta sydämeen. Nyt hanke on toteutunut.

Tiistaina näet koitti se hetki, jolloin aamulla varhain marssin toimenpiteeseen. Kokemus kannustaa jakamaan tuntoja, sillä myönteiset vaikutukset tuntuvat jo. Nukkuminen onnistuu! Syke ei enää putoa liian alas. Viime kuukausina opin, että alle 40:n syke sysäsi usein käyntiin eteisvärinän. Ja mokoman sivuilmiö juoksutti vessassa alvariinsa, mikä häiritsi pahasti nukkumisia. Parin tunnin yöunilla piti pärjäillä, kun enempää ei monesti ollut tarjolla.

Muistelen nyt hymyssä suin sairaalareissua. Huolenpidosta nautin joka käänteessä. Sain valita sängyn tai säädettävän lepotuolin. Tuoli sopi minulle hyvin. Siitä tulisi majapaikkani toimenpiteen jälkeen. Kipeän polven takia minusta ei ollut rivakasti kävelemään, joten pyörätuoli sujahti istuttavakseni ykskaks. Ja sitten mentiin vauhdikkaasti hoitajan työntäessä pitkin käytäviä. 

 Melkoinen ryhmä hoitajia, kaikki naisia, otti minut vastaan asianmukaisessa huoneessa ja ryhtyi valmistelemaan toimenpiteeseen. Suuri kuvaruutu sijaitsi potilaspritsin tuntumassa. Jonkinlainen teltta ilmestyi ylleni. Oikealle jätettiin aukko, josta usein näkyi kurkistavan yksi ja sama tummatukkainen hymyilevä hoitaja. Paljon muuta en nähnytkään. Mutta kuulin hääräämisen ääniä. Sain tipan käteeni ja ties kuinka monta lätkää sinne tänne yläkroppaani. Olo oli aivan mainio.

Hommissa tuntui olevan tarkka järjestys, koska yksi hoitajista tokaisi, ettei ole vielä valmis, vaikka hän on partiolainen. Lääkäri kävi moikkaamassa ja kertoi nimekseen Helena. Vielä tovi, niin alkoi puuduttaminen ja lääkärin varsinainen urakka. Sen kuluessa minulta kyseltiin kuulumisia. Itse utelin, onko meneillään koulutus, kun jalkopäässä kaksi ihmistä puheli kuin opetustilanteessa. Oikein päättelin, sillä vastaaja kertoi, että heidän on jatkuvasti perehdyttävä uusiin kojeisiin ja ohjelmiin. 

Tutuksi jo tullut hoitaja kurkisteli tavan takaa naamaani varmistaakseen, että olin tajuissani. Olisivat mielellään kuunnelleet minun vaikka tarinoivan, mutta eipä irronnut.

Reissu toimenpidehuoneeseen kesti kaikkiaan pari tuntia. Pyörätuolikyydillä viiletin takaisin tarkkailuun, jossa tapasin saman hoitajan kuin tullessani. Hän kysäisi leppeästi, maistuisiko minulle aamukahvi. Toki maistui. Sain myös tuoremehua ja juustoa leipäviipaleella. Aamutuimaan kaikki syömiset olikin pitänyt jättää. Vain puoli lasillista vettä sallittiin ennen H-hetkeä. 

Ei aikaakaan, kun jo tarjoiltiin kelpo lounasruokaa. Sekin maistui mukavan tuolin pystyasennossa. Aterian jälkeen oikaisin tuolin, ja uni maittoi ylleni levitetyn lämpöpeiton alla.

Verhojen takana pötkötti sängyissä pari muuta potilasta. Emme jutelleet keskenämme. Iltapäivän alussa paikalle saapui Sydänliiton edustaja kertomaan, mihin kaikkeen toimintaan olisin tervetullut. Myös vertaistukea olisi tarjolla. Lupasin liittyä Liedossa Härkätien sydänyhdistykseen. Sain yhteystiedot saman tien. 

Tuttu hoitaja jakeli olennaista tietoa haavanhoidosta ja avasi minulle myös Tahdistinpotilaan digihoitopolun. Reitti tupsahti jo sähköpostiini, mutta vaatii vielä rekisteröitymisen. Terveyskylä.fi-sivustolta kannattaa etsiä tietoja muun muassa tahdistimen asennuksesta. Vielä jykevämmän kuvan siitä saa tästä videosta.

Kiitin hoitoryhmää heti, kun minut autettiin ylös toimenpidepöydältä. Olen aivan otettu, että meillä Suomessa saa näin laadukasta verovaroin kustannettua hoitoa upeissa tiloissa. En ole narissut enkä narise veroprosenteistani, vaan kiitän koko julkista systeemiä. Kotikunnan terveyskeskukseen varaan ajan ensi viikon perjantaille, jolloin tikit poistetaan. Laboratoriopalveluita, jotka ovat osa TYKS-Labia, nautin jo ennen operaatiota omassa terveyskeskuksessa. Homma tosiaan toimii.

Yksi murhe vielä on: polven nivelrikko ärtyi pahaksi juuri ennen sydänasian hoitamista. Viritykset Coxaan ovat voimassa, mutta voivat toteutua aikaisintaan ensi helmikuussa, kunnes sydämeen asennetut johdot ovat ehtineet kunnolla kiinnittyä. Nyt pitää keksiä konstit, jolla särkevä polvi asettuu riittävästi. Apua tähän olen etsinyt ja saanut paikkakunnan Mehiläisestä sekä eräältä fysioterapeutilta. Terveyskeskusta en enää rasita polvihommalla.

Tragikomedia Tanskanmaalta

Keväästä asti suunnitelmissa on ollut katsoa Yhdet vielä -leffa, koska vanhin tyttärentytär sitä painokkaasti suositteli. Vuokrausmahdollisuus avautui viikko sitten. Niinpä perjantai-iltana homma hoidettiin. Ohi oli mennyt tieto, että juuri tämä elokuva sai Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar 2020 -palkinnon. Ihmekös, että se vakuutti myös kotikatsomossa. 

Mielessä väikkyy yhä saman ohjaajan Jahti, josta kirjoitin tämän blogijutun. Kummassakin leffassa ohjaaja-käsikirjoittaja Thomas Vinterberg tarkastelee tanskalaisyhteisöjä, joista erottuu huolestuttavia piirteitä. Aikuisten, lasten ja nuorten suhteita valaistaan hätkähdyttävän toden tuntuisesti. Suosittelen alkajaisiksi lukemaan Heini L:n Taikalyhty-blogissa julkaiseman tarkan arvion Yhdet vielä -leffasta.

Yhdet vielä -elokuvan kaveriporukka, kaikki opettajia, päätyy kokeilemaan viinan elvyttävää vaikutusta pikku hiprakassa. Tapahtumien yllä leijuu katastrofin uhka. Katsoja liimautuu seuraamaan kokeen edistymistä ja eskaloitumista miltei henkeä pidätellen.

Elokuvaa on mainostettu komediana, mikä mielestäni johtaa hakoteille. Etenkin historian opettaja Martinin valahtaminen ponnettomaksi maailmansodan jankkaajaksi näyttäytyy järkyttävänä. Oppilaat nousevat vastarintaan ja ovat huolissaan tulevista päättökokeistaan. Paha tilanne laukeaa, kun Martin ottaa pari napsua ennen tunnille menoa. Ja kas, opettaja piristyy nostattamaan kiinnostusta käsiteltävään aiheeseen.

 

Taustalla on neljän kollegan kanssa sovittu "tieteellinen" kokeilu puolen promillen kestohumalan myönteisistä vaikutuksista.

Hellyttävin kohtaus on mielestäni se, kun jumppamaikka pikkukännissä luotsaa rillipäistä poikaa pärjäämään muiden joukossa. Samainen vanhan koiransa kanssa yksin elävä mies päätyy omalta kohdaltaan lopulliseen ratkaisuun. Hautajaisten jälkeen kolme totista kaveria kypsyvät lopettamaan kännikokeilunsa.

Porukasta vain musiikin opettajalla ja Martinilla on yhä vaimo ja perhe, mutta onnellista parisuhdetta leffassa näytetään vain kerran. Martinin aloitteesta perhe on lähtenyt kanoottiretkelle, kuten vuosia aiemmin. 

Pariskunta juttelee keskenään, ja syttyy toisistaan omassa teltassaan. Martinin sairaanhoitajavaimo tunnustaa ikävöineensä miestään. Kaksi poikaa on varttunut jo isoiksi. Kotihommat sujuvat, yhteydenpito takkuaa. Vaimo päivystää öisin sairaalassa, mies istuskelee allapäin keittiön pöydän ääressä.

Ei tunnu ihmeelta, että kaverukset päätyvät Martinin aloitteesta nostamaan humalatilaa kunnon känniin. Sen vaikutuksista nähdään kipakkana sarjana otoksia maailman mahtajista, jotka on bongattu näkyvästi humalaisina hoitamassa julkisia tehtäviään. Sekös meitä naurattaa ja samalla hirvittää. 

Kukaan ei ole mahtimietsen avustajien lailla pelastamassa kaveruksia katastrofilta, kun he umpihumalassa möyrivät kaupassa niin, että hyllyjä kaatuu ja pulloja särkyy. Edes poliisia ei näy toikkaroinnin jatkuessa öisellä kadulla. Näky ei naurata.

Kummasti koulussakaan kukaan muu miehistä ei jää kiinni kuin jumppamaikka, joka on jemmannut pullojaan urheiluvälinevarastoon. Näitä pullojen piilottelijoita lienee siellä täällä.

Kiinnostava on kysymys yleisestä ja ylettömästä viinan juonnista, josta Martinin vaimo kerran tuskastuneena huomauttaa. Homma jatkuu jatkumistaan sukupolvesta toiseen, kuten leffan loppukohtaus antaa aiheen päätellä. Martinin osallistuminen oppilaidensa juhlintaan toistaa hänen kokemuksiaan omilta nuoruusajoilta, ellen muista väärin. Leffa näet alkaa huimilla ryyppäjäisillä. Sama toistuu elokuvan lopussa nuorten selviydyttyä lopputenteistään ja saatua ylioppilaslakkinsa. Kehä umpeutuu.

Martin, jonka luota perhe on muuttanut toisaalle, on lunastanut paikkansa oppilaidensa suosikkina jo ennen loppujuhlintaa. Hän on se opettaja, joka ottaa suorasukaisesti puheeksi oppilaiden alkoholin käytön määrät. Ne kuulostavat niin suurilta, että luulisi monen saaneen myrkytyksiä, mutta nuoret sen kuin kukoistavat.

Juhlinta rannalla tuo Martinista esiin nuoruusvuosiin jääneen puolen: opettajakavereitten mukaan hän on ollut suuntautumassa ammattitanssijaksi. Tiettävästi Martinia esittävä Mads Mikkelsen on ollut tanssija 30-vuotiaaksi, kunnes näyttelijän ura urkeni. Taitaa olla niin, että Mads itse Martinina nostaa tanssillaan elokuvan lopun euforisiin sfääreihin. Sinne häntä siivittää vaimolta kesken juhlinnan saadut tekstiviestit, joissa eroa hakenut vaimo kertoo kaipaavansa miestään. Yhteiseen elämään paluu tuntuu mahdolliselta. Vai viekö huima hyppy veden yllä miehen sittenkin turmioon?

Jahdin tavoin Yhdet vielä -leffa ajatteluttaa ja jututtaa. Mitä meistä itse kukin mahtaakaan etsiä ja saada alkoholista? Entä millä hinnalla?

Tämä huomautus on syytä lisätä: katselukumppanin mielestä nelikymppiset miehet tuntuivat epäuskottavilta ryhtyessään viinatestiin. Sen tulos ei voinut olla mikään yllätys heille itselleenkään.

Kiitokset Sonjalle leffavinkistä!

Puhetta piisaa Veljeksistä

                                                                   

Idea blogijuttuuni ponnistaa lokakuun mittaan radiossa ja lehdissä julkaistuista Kivi-jutuista, jotka vuosittain kuuluvat ohjelmaan Aleksis Kiven päivän (10.10.) tienoilla. Tänä vuonna Juha Hurme on  antanut aihetta erityisiin pohdintoihin kääntämällä Seitsemän veljestä nykysuomeksi. Monissa YLE Ykkösen ohjelmissa Hurme on vuolaasti hehkuttanut paitsi Kiveä myös omaa aikaansaannostaan eikä suotta, sillä minunkin kirjahyllystäni opus löytyy. Sain sen tuoreeltaan lahjaksi. Kuvassa kaikki kolme kansien väliin pakattua Seitsemän veljestä -teosta, joihin pääsen käsiksi kotonani. Lisäksi tallessa on Elisa Kirjasta maksutta ladattu Veljesten e-versio tekstinä.

 

 Muhkea nahkaselkäinen teos (WSOY 1949) on peräisin edesmenneen aviomieheni vanhemmilta. Juha Hurmeen käännös (Otava 2021) komeilee mustanpuhuvissa kansissa. Etualan resuinen taskukirja (WSOY 1966) kertoo kovasta koulukäytöstä opettajavuosiltani.

Nahkaselkäisen kirjan alkulehti paljastaa, että Akseli Gallen-Kallela on somistanut painoksen.

Romaanin tuttu alku on tarjolla vaikuttavin koristein. Paikka paikoin kuvia löytyy lisää sekä värillisinä että mustavalkoisina. Fraktuurakirjaimet tuntuvat luontevilta A. Kiven tekstissä, koska niillä kirjat pääosin painettiin vielä 1900-luvun alkuvuosina. Koen ne koristeellisen kulmikkaina hiukan vaikeaselkoisiksi, koska olen tottunut antiikvalla tuotettuun pränttiin.

Tuskin ihan äkkiä otan uudestaan esille nahkaselkäistä, raskasta teosta ainakaan vaalealla lattialla kuvattavaksi, sillä nahkaväri sotki mattoa. Pesu vaati ponnisteluja, mutta puhdasta tuli.

                                                                             ***

 

Pokkarin olen lukenut moneen kertaan. Naurattaa, kun selailen resuista kirjaa ja silmäilen merkintöjä sivujen reunoissa. Muistan, kuinka hikoilin auskultointivuonna Tampereen normaalilyseossa erään lukioluokan kanssa. Yritettiin pureutua juonen ja symmetrisen rakenteen takana pilkottaviin merkityksiin, saada otetta kielestä ja huumorista. 

Ihan vapaaehtoisesti lukiolaiset tuskin olisivat luku-urakkaan ryhtyneet. Kyllähän yksi ja toinen muistaa homman hankalaksi omilta kouluajoiltaan. Onneksi auskuvuonna täkynä oli tarjota teatteriretki Turun kaupunginteatteriin, jossa Kalle Holmbergin ohjaama Seitsemän veljestä herätti taatusti joka iikan tajuamaan A. Kiven huimaa kertomusta kielineen kaikkineen. Sellaisia retkiä olin järjestämässä kolmesti.

Paljon myöhemmin, eräänä Tukholman-vuotena, luin kirjan taas kerran ihan vain omaksi ilokseni. Mutta Skanstullin lukiossa suomenkielisten kokeiluluokkien ylimääräisenä, tilapäisenä suomen kielen ja uskontotiedon adjunktina tarjosin luettavaksi ihan muita kuin Kiven tekstejä. Itse pyöriskelin nautiskellen Kiven mehevässä kielessä, kun piti päivittäin selvitä paljolti ruotsilla. Ihmeeltä tuntuu, että Kivi aikoinaan puhkaisi oman ruotsinkielisen kuplansa ja loi muhkean kertomuksensa veljeksistä suomeksi. 

 En ota uskoakseni, että suomalaisista yhä harvempi kykenee ottamaan vastaan Kiven luomuksen. Eihän sitä koskaan ole luettu tai luetettu niin kuin koulussa. Kiven kielikö tosiaan on niin kova pala, että vasta Juha Hurmeen nykysuomeksi kääntämänä Kiven romaani maistuisi lukijoille. Kopioin muutaman rivin Hurmeen käännöksen alusta malliksi:

Jukolan talo eteläisessä Hämeessä sijaitsee mäen pohjoisrinteellä lähellä Toukolan kylää. Sitä ympäröi kivikkoinen maasto, mutta alempana alkavat pellot, joissa kasvoi  vahva vilja silloin, kun talo oli vielä voimissaan. Peltojen alla laaksossa on apilainen niitty, jonka halki virtaa haaroittuva oja: niitty antoi runsaasti heiniä ennen kuin siitä tuli kylän karjan laidun.

Mainosteksti hehkuttaa käännöstä näillä sanoin:

Vihakiiski, kämäleuka, kavun napu, minun tulee sinua armo. Mitähäh?
Aleksis Stenvallin Kivi-nimellä kirjoittama Seitsemän veljestä, nippa nappa ensimmäinen suomenkielinen romaani, majailee yhä lajinsa top kympissä. Vaan Kiven nerokas, uutta luova ja vähän alakanttiin ilmaisten ilmaisuvoimainen kieli ei ehkä täysimääräisen läpinäkyvästi avarru nykypäivän ihmiselle, romaanin kontekstista puhumattakaan - vai mikä se isojako nyt sitten olikaan...?

Vaan pelko pois! Juha Hurmeen suomentama Seitsemän veljestä asettaa ihailun kohteensa tassille ja tarjoilee meille veljesten miehukkaat tempaukset himppasen käännetyssä muodossa yhdessä kera historiallisten informaatiohippusten kuin mikäkin suomalaisen kirjallisuuden sisäänheittäjä. Mukana tietenkin myös alkuteksti riemun, kielen ja sivistyksen maksimoimiseksi!

Kas tässä mehevää alkutekstiä taustatietoineen e-kirjasta kopioituna:

SEITSEMÄN VELJESTÄ     

Kertomus     

ALEKSIS KIVI     

Seitsemän veljestä ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä vihkona, yhtenä niteenä 1873. 

    ENSIMMÄINEN LUKU    

 Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan.--

Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.    

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero.

          -- 

 Kiven Veljesten puffaajiin ja liiasta lukemisen vaivasta päästäviin kuuluu myös Juhani Rajalin. Hänen urakkansa tulos löytyy Yle Areenasta äänikirjana:

 Juhani Rajalin päätti lukea Seitsemän veljestä ääneen muiden suomalaisten puolesta, jotta näiden ei tarvitsisi kuin kuunnella.

Aleksis Kiven vuonna 1870 ilmestynyt Seitsemän veljestä oli aikansa kirjallinen skandaali. Romaania ei pidetty ainoastaan avuttomasti laadittuna, vaan myös "hiljaista ja vakavaa viljelijäkansaamme ilkeästi häpäisevänä." Kun kustantajan hyllyttämä kirja vihdoin nostettiin uuteen arvoon, Kiven oivallisesta teoksesta tuli suomalaisen sivistyksen merkkipylväs, jonka kielen mehevyys tahtoo usein jäädä sen kulttuurisen kunnianarvoisuuden varjoon.

                                                                            ***

 Aameneksi tunnustan, että pysyn uskollisena A. Kiven alkuperäiselle tekstille. Veljesten kanssa voi seurustella aika ajoin etenkin alakulon yllättäessä. Jo kieli itsessään tempaa lukijan irti alhosta hymyn karehtiessa suupielissä. Naurun hörähdyksiäkin voi kuulua...