Ihmisiä suolaisessa sateessa

Tämä torstai ei todellakaan ole toivoa täynnä, sillä aamun uutiset syytävät kuuluville tietoja itäisen Euroopan entistä selvemmästä sotatilasta. Kurjasta tilanteesta huolimatta jatkan eilen aloittamaani blogijuttua e-kirjasta, jonka kansi on yhtä harmaa kuin maailmanmeno tällä haavaa.

 Kirjan vaivoin erottuva nimi Sataa suolaista vettä (WSOY 1978,  Elisa Kirja 2015, 394 s.) voisi sopia päivän huolestuttaviin uutisiin, sillä suolainen sade ei lupaa hyvää. Pidin ennusteen mielessäni, kun luin Eeva Joenpellon Lohja-sarjan kolmatta osaa. Siinä päädytään kuitenkin vasta 1920-luvun lopun talouskatastrofin kynnykselle. Nimensä mukaisesti neljäs osa Eteisiin ja kynnyksille (WSOY 1980) vienee sarjat tutut henkilöhahmot kokemaan jopa konkursseja.

Keskeisiä henkilöitä ovat Oskari ja Salme Hänninen Mari-piikansa kanssa sekä heidän tyttärensä Inkeri ja Anja, Inkerin mies Matti Reima ja hänen luotettava, koneita huoltava apulaisensa Heikkinen, vakaa tilallinen August Julin ja hänen poikansa Lauri, Anjan entinen koulukaveri ja aviomies. Julinien suojattina varttuu Sylvi-tyttö. Myös Grönroosin Vieno on yhä tärkeämpi henkilö, samoin hänen toimelias vaimonsa Siiri. 

Sofi Hänninen, Oskarin kaltoin kohdeltu, uskonnolliseen hurmokseen pelastautunut sisko saatellaan haudan lepoon.

Hännisen Oskari on hissuksiin päätynyt luottamustehtäviin sekä kauppalassa että seurakunnassa. Muualta paikkakunnalle muuttanutta ei pitkään aikaan hyväksytty silmäätekevien tai edes siedettyjen joukkoon. Salme on löytänyt hiljaisesti vahvuuksiaan. Hän on äiti, joka ilmestyy tyttäriensä avuksi minkä tahansa hädän hetkellä. Isona ristinä hänellä on Oskarin pahasuinen äiti, sänkyyn hoidettava kääkkä, kuten Mari-piika suorasukaisesti ilmaisee. Naisten sitkeää vieteriä ihmettelen.

Paikkakuntalaisten ihmeteltäväksi pyyhältää autollaan toinen kummajainen Matti Reima, nimensä mukaisesti ripeäotteinen yrittäjä. Hän on niin vikkelä, ettei pirtutrokauksistaan linnaan tuomittuna ja vapautettuna palaakaan vaimon ja lastensa luo, vaan kiertelee aikansa viritellen uusia hankkeita. Lopulta hän ilmaantuu kotiin. Miestään kaivannut, kiukkunsa haudannut vaimo ottaa karkulaisen lämpimästi vastaan. Entinen puuhakas meno jatkuu ja laajenee, kun Matti ostaa sekä sahan että aina vain lisää metsiä. Yhdellä reissulla käy hassusti, kun Matti väistää tien hiekassa kylpevää koppelloa. Kopioin pitkän, hykerryttävän kohtauksen luvusta 26 näytteeksi Joenpellon tavasta luoda arjesta draamaa:

Tie oli tyhjä, autio, hiljainen. Miten sitä kehtaisi sanoakaan, että oli jonkun kylpevän linnun tähden ajanut ojaan? Ei sitä tietenkään tarvinnutkaan ja hänhän oli vain torkahtanut ja havahtuessaan ollut sitten nokka maitohorsmissa. Tuskin edes suututti, väsymys tuntui polvissa, oli liian voimaton olo minkäänlaisiin mielenliikkeisiin.   

Talon pihamaalla oli kaksi hevosta valmiina kakkuloissa, toimettomina. Navettaa ei näkynyt, vain talli ja joitakin latoja ja tasainen piha, jossa kasvoi ymmyrkäisiä katajia kuin hoidettuja. Matti koetti piristyä ja hän astui jokseenkin rivakasti sisään, rakennukseen, joka ehkä oli vain paremmanpuoleisten syytinkiläisten. Syytinkiläisten, Matti tiesi kun pääsi sisälle. Tupa ei ollut oikea tupa vaan pienempi. Kohtalaisenkokoinen pöytä oli kumminkin peräseinällä ja sen ääressä istui erityisen kookas vanha mies ja kolme nuorempaa – Matti henkäisi – vain pelaamassa marjapussia keskellä erinomaisen poutaista, hyvää työpäivää. Hellan edessä istui emäntä kutomassa jotakin.    

Miehet eivät olleet näkeviään vierasta, ehkeivät nähneetkään kortit kourissa, isännän käsi korkealla läjäyttämässä valttia pöytään. Emäntä nousi aika nopeasti, katsoi miehiin ja rupesi viittomaan Mattia takaisin eteiseen, meni itse edeltä. Hän oli isäntää nuorempi, varmaan toinen vaimo. Matti selitti asiansa ja nainen, yhä kudintaan pidellen, kerää esiliinan taskuun survoen, näytti ymmärtävän.   

 – Siis hevosta, Matti toisti. 

– Tuossahan on kaksi pihalla.   

– Ne ne ny on siin olleet jo kolmat päivää. Piti ajettaman viljoi –. Ajetaankin kyl, ku aika tulee. Mut kun, isännäl on semmonen pikkanen vika, et kun se saa tyämiähii, niin siin menee päivä tai kaks, voi mennä kolmekki –. Et ku se saa sakin täys ni siin pelataan ens korttii. Kyl häntki ymmärtää. Mistä se korttisakkis maksamati sais? Ja sit pelataanki juur aamust ehtoos astikka. Akkunast ei saa ulos vahtaa, hellal ei ollenka. Mut ruaka o oltava ajallas.   

– No jo –, Matilta pääsi, häneltä niin raataneelta, ettei vuosikausiin ollut pelikorttien olemassaoloakaan muistanut. – Eikös sieltä nyt voisi yhtä miestä irrottaa. Minun pitää saada auto ojasta niin kuin sanoin. Vähän kiirekin olisi. Vai niin! Kun olisikin tässä aikaa pelata korttia.    

– Älkä menkä sinne, emäntä kielsi. 

– Kummottis siin voisis miästä irrottaa. Neljä siin o oltava. Isäntä on jo viikon kumminkin pakkaatas sekottanu.   

 – Saa kai ne pian sen pelinsä loppuun? Eihän nyt tuommoinen lapsellinen peli iänkaiken kestä.    

– Jos vaa kerkitään väliin. Ennenku alkava uuren. Eikä ol viäl kaffenaikakan.   

 Siis Matin oli yrmeänä, happamena, väsyneenä kuunneltava oven läpi pelin kulkua. Isäntä tuntui olevan häviöllä nyt ja kumminkin tyytyväinen. Matti tepasti eteisen lattialla, mietti lähtisikö pois kokonaan. Emäntä kävi päästämässä kissan sisälle ja kamarin puolelle.   

 – Jos mä sit kohetan, emäntä lupasi viimein ja meni tupaan astuen varoen kynnyksen yli kuin se olisi ollut paljon korkeampi kuin olikaan ja vieras. Supatuksen välistä kuului isännän äreitä Häh, paskanmarjat – äännähdyksiä. Pualikast, mää kysyin et pualikast! Matti ummisteli silmiään. Heti kun ne menivät kiinni, hän oli jossakin muualla. Ja kun hän aukaisi ne, pakotti auki, hän ei jaksanut muuta kuin katsella pöydällä jäähtymässä olevaa kiisselivatia. Pöytä oli kalteva, kiisseli oli valahtamisillaan reunan yli, mutta oli kai hyytynyt siihen asentoonsa jo. Hän oli lähtemäisillään pois, tylsästi taivaltamaan eteenpäin, johonkin toiseen paikkaan, jossa miehillä ei olisi noin tärkeää tekemistä. Silloin tuvan ovi rämähti auki ja koko korttisakki isäntä etumaisena valui hänen ohitseen.   

 – Äkkiin sit pojat, et päästään takas. Kaikkiitten hanttapuleitten tähren –. Mut täytyy vaa. Ajetaan et kurrapokarraa.    

Ripeitä ne sitten olivatkin, sillä välillä mitä Matilta meni hevosten luo astelemiseen miehet olivat jo vetäneet heinähäkit jostakin, isäntä itse irrottanut hevoset ja nipinnapin Matti ennätti samoille rattaille. Jossakin tallinvintillä alkoi hautova kana kiukkuisen motkotuksensa. Matti tunsi miten hänen päänsä tutisi, se oli aivan irti. Miehet seisoivat pidellen häkin reunoista kiinni, aivan selvät, ei edes krapulaiset nuoret miehet korttipöydästään hätyytettyinä, irrotettuina siitä pakkotyöstä. Hevoset ravasivat kuin ratsut, ylämäet alamäet samaa tahtia ja Matin auto oli kohta nöyrän oloisena ja pienenä ojassa. Heinähäkkien irrottaminen, äkkiä, ja juuri ja juuri Matti ennätti saada takakopista köyden kun isäntä jo huusi sitä. Hevoset vetäisivät, tuskin edes lapojaan kiristäen, auto oli tiellä kuin olisi nostettu vain vähäinen lapio tai paremminkin joku naisväen puhdekalu, kerinpuut tai rukki. Matin käsi meni tavanomaisesti povitaskuun kopeloimaan lompakkoa, mutta isäntä heitti hänelle köyden, miehet vetivät heinähäkit paikoilleen, löivät tapin kiinni ja luikahtivat rattaille.    

– Se on sun työs, Jussi, isäntä sanoi sivulleen ja räiske ja kivien kipinöinti oli jo mäen laella.

Tämmöistä tekstiä on hauska lukea. 

Henkilöhahmoilla on keskeinen rooli kullakin omassa  luvussaan. Tarina karttuu selkeistä palasista, jotka limittyvät toisiinsa niin, etteivät eri henkilöt ole selvillä toistensa tekemisistä, mutta lukija on. Varsinkin Anja, jota monesti luonnehditaan kauniiksi, liikkuu asioilla, joista ei äiti, ei sisko, saati isä tiedä tai ymmärrä. Aikoinaan hän innostui pikkuserkustaan Grönroosin Vienosta, joka surkeana punavankina oli palannut kotimökkiin äitinsä luo. Vieno toipui, opiskeli sosialismin teoreetikoita ja hylkäsi oman äitinsä tulipunaisen aatteen vallankumouksineen. Määrätietoisesti Vieno suuntaa sosialidemokraattien joukossa rauhanomaisiin uudistuksiin. Mutta Anja on se, joka hankkiutuu  kommunistien ulottuville ja saa oppaakseen paikkakunnalle ilmaantuneen valokuvaajan. Anjan on opittava olemaan julkisesti intoilematta ja suostuttava rakentamaan salaista kommunistien verkostoa hiljaisena työmyyränä.

Mittavasti Joenpelto paneutuu myös lakkoihin ja pohjalaisten rikkurien käyttöön paikkakunnan tehtailla. Matti Reiman sahakaan ei säily tyystin syrjässä. Pahin taistelu käydään kuitenkin työväenyhdistyksessä, jota kommunistit yrittävät vallata. Vieno Grönroos yhdistyksen puheenjohtajana ja kunnanvaltuutettuna kokee osansa raskaaksi etenkin silloin, kun sisällissodan kymmenvuotismuisto nostattaa tunteita. Mutta tapahtuu kummia, kun iso joukko kommunisteja napataan Helsingissä, heidän joukossaan valokuvaaja. Kunnanvaltuuston kokouksiinkaan ei enää tule äärimmäisen vasemmiston edustajia. He ovat painuneet maan alle.

Kirjassa ei vielä eletä New Yorkista ympäriinsä levinneen laman vaikutuksia. Odotan, kuinka Matti Reima sahoineen ja huhuttuine suurine lainoineen selviää. Kiinnostaa kovasti myös lukea, kuka loppujen lopuksi perii August Julinin jälkeen hänen juurevan tilansa. Käykö niin, että tuomariksi opiskellut ja virkauralleen kaikonnut Lauri menettää tilan? Onko sittenkään totta, että vanha Julin olisi tehnyt suojatistaan Sylvistä pääperillisen? Myös Hännisen perheen tapahtumat saanevat lisävalaisua. Anoppiraiska varmaankin kuolee ja kuopataan Marin ja Salmen helpotukseksi. Inkeri jatkanee kahvilansa pitoa, ellei konkurssi vie mennessään sahan lisäksi myös rouvan kahvilaa. Grönroosin Vieno saattaa edetä yhä merkittävämpiin luottamusehtäviin, vaikkapa kansanedustajaksi. 

En lainkaan ihmettele, että Sataa suolaista vettä sai 1989 Finlandia-palkinnon. Romaani on nautittavan tiheä ja uskottava kudelma tunnistettavan itäuusmaalaisen paikkakunnan, Lohjan, ihmisistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Sitä sopii ihmetellä, ettei Hännisistä, Julineista, Grönrooseista tai Reimoista ole tullut samalla tavoin ikoneita kuin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaan luomista Koskeloista, Kivivuorista, Halmeesta, Lauriloista, Leppäsistä, Salpakareista ja Rautajärvestä. Näiden hahmojen idut löytyvät Linnan syntymäseudun, Urjalan, oloista ja ihmistä.

Tuukka Kangasluoman mukaan (HS 9.12.1994) Joenpelto on myöntänyt kotiseudun tarjonneen hänelle aineksia romaaneihin jopa siinä määrin, että niiden moraali pohjaa paljolti paikkakunnalla asuneen Arvid Järnefeltin näkemyksiin: Ihmisen ainoa tehtävä on tehdä itsensä tarpeelliseksi ja ehdottomasti vastustaa instituutioita. Siinä olisivat minunkin taustani kapinapäälliköksi ryhtymiseen.

Minun on aika suunnistaa Lohja-sarjan viimeiseen osaan ja lukea se. Sitten olen valmis tiivistämään omat vaikutelmani neliosaisesta kokonaisuudesta ja nakkamaan ne Akanvirtaan. Ennen sitä tarjoilen yhden vaiheen päätteeksi vielä pari linkkiä:

Suvi Aholan kirjan  Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY, 2021, 268 s.) esittelee Hesarissa 12.4.2021 Johanna Osváth.

Kirsin kirjaklubin kokoontumisesta kirjailijan talossa Vares-Kantolassa kirjoittaa Airi Vilhunen tässä.

 

 

Iso kakku haukattavaksi

Viime kesänä sytyin muutaman lehtiarvion perusteella ostamaan Markku Henrikssonin Tähtilipun maan Yhdysvaltain alueen historia (Tammi 2021, 944 s. Kansi Markko Tainan). En pelästynyt edes hintaa, sillä sain sivuja tosiaan koko rahan edestä ja Yhdysvaltain historian yksissä kansissa. Hankinta pääsi saman tien blogijuttuun, joka on luettavissa tästä.  Nyt helmikuun puolivälissä 2022 voin julistaa, että opus on luettu, paikoin vain silmäilty kertaalleen. Nimiä näet on niin tuhottomasti, ettei niistä äkkiseltään ottaa selkoa. Mutta jos pitäisi etsiä tiettyä tietoa, uskoisin löytäväni sen helposti Henrikssonin kirjasta. Selkeä otsikointi helpottaa oikean kohteen etsimistä sisällysluettelon avulla. Kirjan lopusta löytyvät tarpeelliset lisät: Yhdysvaltain historian aikajana, Kirjallisuus ja Hakemisto.

Lukiessa sai oitis tutustua varhaisiin intiaanikulttuureihin. Tunnin pari iltapäivisin istuin työpöytäni ääressä ja etenin luku luvulta vuoden 2020 presidentinvaaleihin asti. Monista asioista tiesin jotakin, paljon aivan uutta selvisi. Lukemista helpottivat lyhyet tai lyhyehköt luvut sekä erittäin selkeä kieli. Ei haitannut, vaikka väliin osui päiviä, jolloin en lainkaan ehtinyt paksun kirjan ääreen.

Otin kuvan teoksen takakannesta. Siinä kysytään:

Mistä saapuivat Pohjois-Amerikan ensimmäiset asukkaat? Kuka järjesti Bostonin teekutsut? Miten saivat alkunsa kiitospäivä ja vappu? Entä miksi Donald Trumpista tuli Yhdysvaltain presidentti? 

Yhdysvallat on paljolti euroopplaisten luomus. Löytöretkeilijät eivät "löytäneet" tyhjää mannerta, vaan ryhtyivät valloittamaan sieltä alueita. Intiaaneihin syntyi kontakteja, kuten monissa kirjoissa, sarja- ja elokuvissakin on esitetty. Henrikssonin tarjoamat tiedot oikovat ja monipuolistavat kuvaa eri intiaaniheimoista sekä heidän asuinalueistaan ja kulttuureistaan. Kartat täsmentävät kuvaa. Paljon tuli tutkituksi myös etu- ja takakannen sisäpinnan karttoja.

Käy selväksi, kuinka ihmislaji alun alkaen on levittäytynyt nykyisen Yhdysvaltain alueelle. Melko myöhäinen on se vaihe, jolloin eurooppalaiset suuntasivat sinne rosvo- ja löytöretkilleen, kunnes pikku hiljaa ryhtyivät perustamaan siirtokuntia, Valaisevaa on kerrata tapahtumaketjuja, joiden seurauksena siirtokunnat rupesivat irrottautumaan eurooppalaisista emämaista, jotka eivät sovinnolla luopuneet saaliistaan. Seurasi pitkällisiä sotia sekä emämaita että useita intiaanikansoja vastaan.

Siirtokuntien omaa vapaussotaa seurasi vallankoumous. Minkään kuninkaan alamaisia ei enää haluttu olla, vaan alettiin luoda yhteistä perustuslakia tasavaltaa varten. Ristivetoa riitti. Moni epäili vahvan liittovaltion keskittävän valtaa ja muotoutuvan uudenlaiseksi tyranniksi entisen kuninkaan tilalle. Niinpä 1789 perustuslakiin esitettiin muutoksia. Ne tunnetaan Bill of Rights -lisäyksinä.

Uusia siirtolaisia vyöryi Euroopasta yli Antlantin. Osa väestä tuotiin orjina Afrikasta kuumiin oloihin Karibian saarille ja mantereen eteläosiin. Itäiseltä rannikolta asukkaita tunkeutui yhä lännemmäs mantereen sisäosiin ja lopulta Tyynen meren rannikolle asti. Aihepiiri on tuttu monista uudisasukaskuvauksista. Niissä on otettu kantaa myös kahakoihin ja erinäisiin sotiin.

Valkoisten miesten toimesta lainsäädännöllä oikeutettiin lisäalueiden valtaus monesti neuvottelematta intiaanien kanssa. Kesti pitkään ennen kuin intiaaneille edes myönnettiin lakien suojissa kansalaisoikeus. Joitakin alueita ostettiin. Brittityyliin Keskilännen valtavien territorioiden rajat vedettiin viivoittemella ottamatta huomioon luonnonoloja, mistä on seurannut monia ongelmia, kun esimerkiksi viljelylle välttämättömiin vesivaroihin pääsy. pääsyä. Kartoissa sydänmaiden laajat kantikkaat valtiot herättävät ihmetystä edelleen.

Ajan oloon territorioita hyväksyttiin osavaltioiksi, mistä merkkinä  yhteiseen lippuun lisättiin tähtiä. Nykyisin tunnettu osavaltioiden jakautuminen demokraattien sinisiin ja republikaanien punaisiin valtioihin hahmottui 1800-luvun kuluessa presidentinvaaleissa, joihin vaalimatematiikka omaksuttiin Englannista. Jokaisella Yhdysvaltojen osavaltiolla on asukaslukuun perustuva määrä valitsijamiehiä. Ehdokas, joka saa enemmistön osavaltion äänestäjien äänistä, saa taakseen myös osavaltion kaikki valitsijamiehet. Edelleen pienten puolueiden ehdokkaaiden on jokseenkin mahdotonta saada tarpeeksi valitsijamiehiä tullakseen valituksi presidentin virkaan.

Etelän ja pohjoisen ristiriidat kärjistyivät 1800-luvun kuluessa. Etelässä vaikutti antifederalastinen perinne, joka korosti osavaltioiden oikeuksia ja salli ylläpitää muun muassa orjuutta. Pohjoisessa väkiluku kasvoi, mikä lisäsi näiden valtioiden ylivoimaa liittovaltion hallinnossa. Tilanne kärjistyi 1861, jolloin seitsemän etelän osavaltiota erosi liittovaltiosta. Seurasi verinen sisällissota, jonka kaikuja yhä kuunnellaan kaikkialla, jonne Yhdysvaltojen elokuvat, musikki ja kirjallisuus leviävät. Välillä tuntuu siltä, että koto-Suomessakin hengitetään niin amerikkalaisen kulttuurin, politiikan kuin talouden tahtiin.

Jätän historian referoinnin kohtaan, jossa Henriksson siirtyy lännen valtausta seuranneseen survallaksi kasvun kauteen. Omat päälukunsa hän on kirjannut kumpaankin maailmansotaan, kylmään sotaan sekä Vietnamin sotaan ja sodanvastaisuuteen. Erittäin antoisaksi koin viimeisen pääluvun: Kahtiajako kärjistyy. Se kokoaa heilahtelut konservatismista liberaalien paluuseen ja uuskonservatismin nousuun, valottaa kulttuuria ja kulttuurisotia ja päätyy luonnehtimaan jakaantunutta kansakuntaa.

Kummarran uurastajan saavutuksen äärellä. Valtava työmäärä on sulanut muotoon, jossa yletön sivumääräkään annoksittain nautittuna ei vie lukijalta intoa pysytellä mukana. Teos löytää käsikirjana käyttönsä varmasti myös perillisteni käsissä. 

Kasikymppisenä alamäkeen

 

Kyllä useilla ikäisilläni jalka vielä nousee, vaikka kipeää tekee, kuten itselläni. Yksi ja toinen on ottanut puheeksi, että isoja kremppoja ilmaantui saman tien, kun 80 vuotta tuli täyteen. Tavattaessa ihmetellään yhdessä, mitä taas on ilmaantunut. Joissakin porukoissa on hoksattu sopia, että kukin vuorollaan käyttäköön kymmenminuuttisen uutisiin vaivoistaan. Sitten on tilaa muille aiheille.

Omassa ystäväpiirissäni on paraikaa meneillään verenvuotobuumi. Aika monella meistä on ollut oireita, joiden perusteella on ollut syytä ryhtyä torjumaan aivohalvauksia verenohennuslääkkein. Hyvä tarkoitus on tuonut mukanaan alttiuden mm. nenäverenvuotoon. Yksi pääsi riesasta eroon, kun nenästä löydettiin suonten sykkyrä ja se poltettiin vaarattomaksi. Toinen ei ollut yhtä onnekas. Hän ehti vuodattaa verta puolisen litraa ennen kuin ambulassiväki tukki vuodon, mutta se mokoma alkoi pian uudestaan ja vaati ensiavussa käymistä. Paksut tukot nenässä hän pääsi kotiin viikonlopuksi, mutta tarina jatkuu yhä. Erinäisten lisätoimien ja kotiutumisten jälkeen nyt yritetään sairaalassa tutkia, mistä vuotaa. Huomenissa ratkennee. Riuska nainen lukee nyt pakkoläksyjä vanhuuden mukanaan tuomista yllätyksistä. Samoja läksyjä luen itse, kuten myös alakerran emäntä ja muut ikäiseni tutut.

Ilmankos kokemuksista kerrotaan, kun päästään juttusille.

Muutamalla sydän tarvitsee pönkkää tahdistimesta. Jo aikaa sitten useimpien silmistä on häädetty harmaakaihi ja omien mykiöiden tilalle istutettu tekomykiöt. Loppuun kuluneita, särkeviä lonkka- ja polviniveliä on korvattu tekonivelin. Odotan vasempaan polveeni tekoniveltä viimeistään huhtikunn lopussa, ehkä jopa aikaisemmin, jos ilmaantuu peruutuspaikka. Osaltaan hoitajapula lykkää leikkauksia.

Jokunen meistä vanhuksista on vaipunut unohduksen yöhön. Näin on käynyt lapsuudenystävälleni sekä kahdelle nykyisen pihapiirini naapurille. Ihme ja kumma, jokaisen omaishoitajana toimii aviomies. Yli kasikymppisiä kaikki. 

Sitten on vielä niitä vaivoja, joista tuskin viitsii mainita, vaikka kannattaisi, koska yleisiä kuuluvat olevan myös miehillä. Olen näet tuskaillut tiheitä pissahätiäni, kunnes kaivoin laatikosta esiin gynegologin antamat ohjeet alapään treeniä varten. Pakkotilanteessa rupesin tosissani harjoittamaan lihaksia, joilla pissaamista pystyy säätelemään. Ja kas - tuloksia alkoi tulla. Tätä nykyä en enää välttämättä tarvitse vaippaa pöksyihin, kun lähden lenkille tai jopa kaupungille. 

 

Ihmeekseni yhä voi myös saada vihiä elämänalueista, joista on enintään kuullut kummia. Äskettäin näet YLE Teema lähetti J-P Valkeapään elokuvan Koirat eivät käytä housuja (2019).Tallensin sen ja katsoin hyvässä seurassa. Juttua nähdystä on piisannut pitkään. Leffan esittämää sadomasokismia sieti kasikymppistenkin katsoa, kun samalla oivalsi elokuvan monin tavoin erinomaiseksi. Film-o-holicissa Juha Rosenqvist  kirjoittaa viiden tähden leffasta kaiken olennaisen. Avatkaa linkki ja lukekaa juttu! Monia palkintoja, mutta vähän katsojia saanut elokuva löytynee Areenasta.
 

Joenpellon Lohja-sarja puhuttelee yhä vahvasti

Eeva Joenpellon Lohja-sarjan toinen osa, Kuin kekäle kädessä (WSOY 1976, Elisa Kirja 2015), näyttää e-version kansikuvan perusteella haaleammalta kuin painettu kirja, mutta itse tekstissä ei ole mitään vaisua. Ensimmäisen osan tavoin suomalaisten elosta ja oloista muotoutuu moni-ilmeinen kuva sarjan ensimmäisen osan myötä tutuiksi tulleiden henkilöhahmojen kautta. Sisällissodan jäljet tuntuvat yhä, vaikka 1920-luvun mittaan monin tavoin päästään itäisellä Uudellamaallakin vauhtiin.

Hännisten, Grönroosien ja Julinien tarinan käänteitä seuraa mielikseen. Oskari sinnittelee  ilman apulaista kauppansa kanssa, käy keräämässä vuokria ja havittelee hissuksiin metsän ostamista vävynsä Matti Reiman malliin. Salme on saanut ryhtiä tekohampaistaan ja lukulaseistaan. Hän nielee pahemmin nikottelematta lisärasituksen, kun pakkotilanteessa Oskarin äiti tuodaan Salmen hoidettavaksi. Häijy anoppi on piinannut tyttärensä Sofin niin pitkälle, että tämä riuhtaisee itsensä irti äidin lisäksi myös talkkarinpaikastaan. Siinä rytäkässä menee asunto, mutta Sofi ei enää kanna huolta maallisista. Hän on löytänyt tiensä Jeesuksen seuraajien luokse ja ottanut omakseen julistamisen tehtävän.

Hännisten piika Mari säälii emäntäänsä ja yrittää vältellä pahasuista hoidettavaa. Mari kuulee kylillä asioidessa, mitä ihmiset puhuvat. Harkittuina annospaloina hän tarjoilee tietojaan emännälle. Saatuaan vihiä Sofin toimista lahkolaisten joukossa Salme ujuttautuu kerran lahkolaisten kokoukseen nähdäkseen itse, mitä kaikkea siellä tapahtuu.

 Matti Reima, vikkelä automies, sotkeutuu pirtukauppoihin ja rikastuu. Häneltä jää  huomaamatta, kuinka ihmisten häijy katse seuraa hänen toimiaan. Vaimo Inkeri koreilee hepenissään, järjestää kotona juhlia, joissa sievästi puettu piika tarjoilee. Grönroosin Vieno astuu yksikseen Grönroosien mökissä äidin kuoltua. Tammisaaren leirillä nääntynyt Vieno irrottautuu tyystin äitinsä tulenpalavasta kommunismista ja alkaa luottaa maltilliseen kehitykseen lakeja säätämällä. Hän liittyy sosialidemokraatteihin, opiskelee iltakursseilla ja etenee pikku hiljaa sekä työväenyhdistyksen että kunnallishallinnon tehtävissä. Vieno tulee pyytäneeksi apua opettaja-Anjalta erässä hankalassa asiassa. Hintana on, että suhde suloiseen Anjaan herää uudestaan ja kukoistaa tovin, kunnes Vieno ymmärtää vetäytyä erilleen.

Alun alkaen avioliitto Lauri Julinin kanssa on tuntunut Anjasta väärältä, sillä hän kokee isänsä myyneen hänet Julineille päästäkseen paikkakunnan silmäätekevien piireihin. Anja ja Lauri ovat olleet luokkakavereita ja lukionsa ensimmäisten joukossa suorittaneet ylioppilastukinnon. Yhdessä on lähdetty hankkimaan opettajapätevyyttä, mutta onni ei ota asettuakseen yhteiseen kotiin. Kun vielä Anjan lapsen syntymä päättyy katastrofiin, Anja hakee lohtua äkkiratkaisusta. Hän päättää äkkiä ottaa hoiviinsa noin kymmenvuotiaan Sylvin. Tämän perhe on menettänyt tilansa isännän holtittomuuden takia, jota sekä Oskari että Matti-vävy ovat vauhdittaneet. 

Suojeluskunnassa ahkeroiva Lauri joutuu suorittamaan asepalvelusta pariksi vuodeksi kauas kotoa. Anja jää yksin asumaan koululle ja opettamaan, kunnes yläkerran toiseen asuntoon asettuu Laurin sijaisina vanha pariskunta Asser ja Rauha Räty. Anja ei kutsu naapureita luokseen eikä muutenkaan halua pitää yhteyttä. Anja ei edes tajua, kuinka naapurit tarkkailevat askeleita rapuissa ja kuuntelevat korva seinässä ääniä. He kirjaavat muistivihkoon Vienon käynnit Anjan luona ja käynnistävät ajojahdin. Sylvi-tyttö joutuu oman uskossaan kiihkeän äitinsä luokse. Seuraa karkailuja, mutta kaiken sotkun jälkeen Anja on jo häipynyt toiselle puolen Suomea lastenkotia johtamaan. Kuinka ollakaan - kotitilalle asettunut Lauri ja hänen isänsä pelastavat onnettoman Sylvin Julinien hoiviin. Siirrosta tehdään asianmukaiset adoptiopaperit.

Siellä täällä tarinan käänteissä vilahtanut paikkakunnan juro mahtimies Albert Julin, jota Oskari Hänninen on yrittänyt yrittämästä päästyään hännystellä, pääsee komeasti esille romaanin 22. luvussa. Se keskittyy isä-Julinin 60-vuotijuhliin. Niiden valmistelu vihjaa, mihin päädytään:

Albert Julin oli kevään kuluessa mutisten tai puhumattomaksi mennen tehnyt asian selväksi niin että kukaan kylässä ei voinut sanoa olevansa tietämätön. Hän ei halunnut mitään juhlia. Mutta tietäminen oli ymmällä oloa niin kuin kaikenkokoisten asioitten kohdalla usein ja tällaisten varsinkin. Siis käytiin kuitenkin kaupungissa ja ostettiin ne kynttilänjalat, ne kirjoitusvälinetelineet, hopeapäiset kävelykepit ja silmälasikotelot. Julin, kun kerran oli kantansa ilmaissut, ei ollut tietääkseenkään jatkosta. Ei sittenkään kun emäntäpiika neuvottelematta niin kuin oli tottunut työnsä tekemään oikean emännän kuoltua, rupesi pyykkäämään ja siivoamaan, hommaamaan teurastusta ja hankki kokin. Kun tuvassa valmistettiin jo isoja juustoja ja lihahyytelöä ja lihaliemipata henkäili hellalla jatkuvassa askelten jytinässä, Julin haki Laurin käsiinsä ja alkoi neuvotella vinttikamarin remontista.

Koko luku elää lukijan mielessä kuin paras komedia. Päähenkilö vetää suvereenisti roolinsa eikä suostu juhlittavaksi, vaan paukuttaa vasaralla nauloja aina, kun joku porukka puhkeaa pihalla laulamaan. Kaiken kukkuraksi tämä sielultaan hekkämielinen mies pyytää lopulta emäntäpiialta anteeksi toimiaan. 

Siinä vaiheessa, kun Oskari Hännisen puuhat kappalaisen auttamiseksi kirkkoherran virkaan, menevät mönkään, tapahtuu ihme: Julin kolistelee eräänä iltana Hännisten oven takana, pääsee sisälle ja esittää asiansa. Hän kysyy, suostuuko Oskari lautamieheksi. Toisena asiana on Anja, joka ei suostu muuttamaan Julinin emännättömään taloon. Avioero pitäisi saada vireille, jotta Lauri voisi hommata taloon välttämättömän emännän. Julin tarjoaa rahaa Anjalle Oskarin kautta, joka jyrkästi kieltäytyy. Kuin huomaamattaan Oskari on alkanut käydä paikkakuntalaisesta, kun hän oppii olemaan korostamatta itseään. Hänet on lopultakin hyväksytty.

Matti Reimalle käy huonommin. Muualta tulleena hän on yhä oppipoika. Autoilla ajelu, juhlinta ja poliisien avustaminen samoin puheliaisuus ja vikkeläliikkeisyys luetaan hänelle viaksi. Jopa tuomari, jolle Matti on toimittanut konjakkia, hylkää ja tuomitsee auliin apurinsa pirtuhommista muutamaksi kuukaudeksi vankilaan.

Paljon olisi sanottavaa myös romaanin äideistä ja tyttäristä. Salme osaa ihmeeksi itselleenkin toimia tukena Anjalle, kun tytär on heikoilla. Jopa ylpeä Inkeri etsiytyy äidin luo, kun kaikki Matin luoma komeus tuntuu romahtavan. 

Aivan erityinen äitihahmo on poikaansa Oskaria ihaileva ja tytärtään Sofia yrmivä Salmen anoppi. Asetelmaan sisältyy jotakin hyvin arkaaista. Miniöitä lienee useimmin nujerrettu kuin kannustettu. Lisäksi näille on sysätty ylenmäärin töitä. Hyvältä tuntui lukea Sofin tempautuminen irti mahdottomasta pakkotyöstä. Olen vuosikymmeniä sitten läheltä nähnyt erään miniän piinaa enkä myöskään itse alistunut siihen rooliin, johon appiukkoni yritti minut pakottaa.

Eeva Joenpellon parissa jatkan lukemalla seuraavaksi Lohja-sarjan kolmannen osan Sataa suolaista vettä (WSOY 1978). Odotan edelleen nauttivani sekä tekstin tiheydestä että henkilöhahmoista. Joenpelto tuntee kotiseutunsa ihmiset ja luo uskottavasti ikään kuin suomalaista mikrohistoriaa 1920-luvun painotuksin. Hän näyttää, kuinka hankalaa ulkopuolisten suomalaisten on asettua Lohjan seutuville. Puheenparsi jo karsii. Paikkakuntalaisten murre, jota varsinkin Salme ja hänen piikansa puhuvat, tuntuu vaikealta, jopa sietämättömältä, vaikka itsekin olen syntyisin Lounais-Suomesta. Ihmekös, että itäisestä tai keskisestä Suomesta alkuisin olevien sopeutuminen Lohjalle vie vuosikymmeniä.

Tässä linkki sarjan ensimmäisestä osasta kirjoittamaani juttuun.

 

Pikku kekkerit

 Kuukauden viimeisenä torstaina klo 13 tuttu kaveriporukka on viime syksystä alkaen kokoontunut Turussa Blankoon lounaalle. Tänään eka kertaa tarkastettiin kaikilta koronapassi/rokotustodistus, josta näki, että joka iikka on rokotettu kolmesti. Tiettävästi kukaan meistä ei ole sairastanut koronatautia. 

Jo ennen koronataukoa omaksuttiin sellainen tapa, että syntymä- tai muuta merkkipäivää lähiaikoina viettänyt tarjoaa lasillisen kuohuvaa koko poppoolle. Tällä kertaa oli minun vuoroni tiistaisen syntymäpäivän takia, kuten moni FB-kaverikin ilokseni oli huomannut. Virtuaalisesti tarjoan skumppaa myös kaikille blogisivulla ja FB-seinällä vieraileville: KIPPIS! 

Oikeasta lasista siemaisi puolikuivaa juomaa kaikkiaan kuusi paikalle tullutta. Olin heistä yksi. Synkeän räntäsateinen päivä valostui yhä, kun vanhaan tapaan juttelukin alkoi kuplia. Olimme niin hyvässä vauhdissa, että unohdin tyystin ottaa kuvia. Mutta paikkaan puutteen otoksilla lahjakassista ja sen sisällöstä. Kassin toi paras kouluaikainen ystäväni ja mestarileipuri. Hänen armas, nykyisin sairasteleva siippansa hoitaa pariskunnan saksalaisen vävyn makkarabisnestä, jota varten on teetty myös nätit kassit. Somat pullat löytyivät kassin uumenista. Kiitos kummallekin!

Laatumakkaroita voi ostaa ainakin Turun kauppahallista. Muuallakin niitä voi olla kaupan. Ellei ole, kannattaa kysellä ja tilata Artimago OY:stä.

Ratikka-ajelu ja muuta ihmeellistä Tampereella

 

Pari päivää Tampereella ihan asiallisella reissulla tarjosi myös hiukan hupia. Tekonivelsairaala Coxaan olen ollut yhteydessä lähes vuoden vasemman polveni takia ja jopa tavannut Coxan ortopedin Turussa. Uusi polvinivel on yhä harkinnassa. Fysioterapian, kortisonipiikkien ja särkylääkkeiden avulla olen pystynyt kävelemään ja nukkumaan, vaikka nykyisin tekee jo tiukkaa. 

Kolme kuukautta sitten sydämeni avuksi sain tahdistimen. Sen asettuminen kunnolla osaksi kroppaani on vaatinut nämä kolme kuukautta. Otin hyvissä ajoin yhteyttä Coxaan, jotta pääsisin leikkaukseen heti, kun sydänkuvio on kohdallaan. Kävi ilmi, että ortopedi haluaa nähdä jo katsottujen röntgenkuvien lisäksi myös magneettikuvan polvesta. Hän ei voinut tehdä lähetettä toiseen sairaanhoitopiiriin, joten minun oli syytä reissata Tampereelle kuvausta varten. Se vaati myös sydämen tahdistimen säätämistä. 

Varmuuden vuoksi ajelin Tampereelle kuvauksen aattona ja majoituin potilashotelli Norlandiaan, josta eräs ystävä oli vinkannut. Iltaohjelmana oli selvittää reitti sekä Sydänsairaalaan että magneettikuvaukseen. Hotellin respasta sain kartan ja hiukan opastusta. Painelin  oikeaan rakennukseen, mutta lähdin väärään suuntaan. Rohkenin kysyä eräältä hoitajalta tarkennusta ja kuulin ilokseni, että R-talo on juuri se yksikkö, jossa kuvaukset tehdään. Hoitaja kertoi myös, että minut kuskataan pyörätuolissa Sydänsairaalasta magneettikuvaukseen ja viedään myös takaisin, etten eksy tai kuukahda yksinäni matkalla. Tahdistimen säädöt näet pitää palauttaa minulle määriteltyihin virityksiin.

No, hyvillä mieli lähdin hoitajan neuvomana onnahtelemaan R-alueelta isojen D-nuolten mukaisesti kohti TAYSin pääaulaa ja sieltä edelleen Sydänsairaalaan. Mutkitellen rakennuskompleksien pohjakerrosten käytäviä pitkin päädyin lopulta perille. Kuvasta puuttuu D, mutta nuoliin merkittyjen kirjainten koko havainnollistuu.

 Avarassa uudessa pääaulassa jututin tovin Neuvonnassa palveluja tarjoavia. Yksi lisäkirjain tuli seurattavaksi. Aamulla minun tulisi jatkaa aulasta kohti N-kirjainta. Kun reitti oli selvitetty, huomasin katsastaa ympärilleni. Lattian yllä leijuu keveä metallista valmistettu teos, mutta en löydä tekijän nimeä. Jäntevyyttä teos saa kaarevista puuistuimista, vaikken tiedä, kuuluvatko ne yhteen.

Kuvauspäivän aamuna istuin hyvissä ajoin oikeassa paikassa odottamassa tahdistimen säätöä. Äänimerkki ilmoitti, kun jonotusnumero ilmestyi näytölle ja sen perään huone, johon sopi mennä. Kukaan ei huudellut nimiä eikä muutakaan häslinkiä ilmennyt.

Kun tahdistin oli säädetty ja kuljetus tilattu, minua vietiin punaisella tuolilla vinhaa vauhtia R-taloon. Erinäisten valmistelujen jälkeen päästiin asiaan. Magneettikuvaa varten vain alakroppani työnnettiin putkeen. Korvatulpat suojasivat korvia, tulppien päälle sain vielä luurit radion kuuntelua varten. Sitten alkoivat kuvaussessiot kolme neljä minuuttia kerrallaan. Välillä sai pikkuisen liikutella sormiaan. Sujui mainiosti, eikä kestänyt kuin kaikkiaan puolisen tuntia.

Palasin hotelliin lounaalle ja päiväunille. Sitten pyyhälsin minkä kipeällä polvella pystyin takaisin jo tutuksi tullutta reittiä sairaalaan komeaan pääaulaan ja sieltä ulos. Raitikan linja 1 kulkee reittiä Tays - Sorin aukio. Kauaa ei tarvinnut odottaa, sillä vuorojen väliä on vain vajaat kahdeksan minuuttia ainakin iltapäivästä.

Neuvonnasta olin jo kuullut, että pankkikortilla voi maksaa. Mutta kanssamatkustajan apua tarvitsin, ennen kuin osasin määritellä vyöhykkeiksi AB ja näyttää korttia maksulaitteen kylkeen enkä sen alle. 

Sorin aukiolla jäin istua jököttämään paikalleni, koska minun oli tarkoitus painua saman tien takaisin TAYSiin. Kuskin piti nousta ja kertoa minulle, että tässä KAIKKI matkustajat nousevat pois. Hän ajaa raitikka tyhjänä läheiselle kääntöpaikalle. Siellä se näkyi seisovan isona punasilmäisenä möhkäleenä, kunnes ajovalot syttyivät uudelle kierrokselle lähtiessä. Tuntui hiukan kuin olisin jokin muistuma Juhani Ahon Rautatie-romaanissa kuvatuista junaa ihmettelevistä Matista ja Liisasta.

Siirryin toiselle raiteelle takaisin mennäkseni. Siinä sitten katselin, kuinka Nysse toisensa jälkeen ajoi ohi nimi joka bussin kyljessä. Turun seudulla on käytössä Föli-systeemi lippuineen ja kuukausikortteineen, Tampereella vastaavasti Nysse yhtä lailla bussilla kuin ratikalla matkustettaessa. Ei hassumpaa.

Yksi ihmettelyn aihe reissullani oli potilashotelli, joka tuntui sairaalan jatkeelta. Aamulla ulko-ovesta pelmahti sisälle parvi nuoria lääkäriasuisia aulaan, jossa näytti istuskelevan potilaita. Tutkin, mitä ovissa luki ja mihin automaateilla ilmoittauduttiin. Ainakin kaihipotilaille on oma paikkansa. Neurologia on sekin edustettuna hotellirakennuksessa, jonka yksi kerros on varattu Pirkanmaan sairaanhoitopiirin tietohallinnolle. Yhdessä kerroksessa toimii Perheonni-niminen yksikkö. Tänään aamiaiselta palatessa samaan hissiin osui nuori mies tarjottimineen ja kertoi auliisti vievänsä aamupalaa vaimolleen, joka vasikään oli synnyttänyt perheen esikoistyttären sairaalan puolella. Ensi alkuun uuden tulokkaan kanssa voi aloitella yhteistä taivalta potilashotellin Perheonnessa. Oli erityinen ilo onnitella tuoretta isää lämpimästi.

Valtava sairaalakompleksi paisuu yhä. Hotellihuoneeni ikkunasta seurasin viereisen työmaan tapahtumia, joista jotakin mainittiin myös paikallisuutisissa. Kaupin alueella ollaan jo näreissään sairaalaan laajennuksista. Minä puolestani ällistelen sitä, kuinka upeissa tiloissa ja asiantuntevasti meitä vanhuksiakin hoidetaan niin Turussa kuin Tampereella. Muista sairaaloista minulla ei ole kokemusta.  Mitä kaikkea muun muassa sydänlääkärit osaavat ja millä tavoin yhdessä insinöörien kanssa kehitelleet sydämen tahdistimen kaltaisia apuneuvoja! Ihmeeltä tuntui tahdistimen asennus ja nyt myös sen säätäminen magneettikuvausta varten. Erinäisiä läpyköitä kiinnitettiin yläkroppaan, mutta itse säätäminen onnistui tahdistimen kohdalle asetetun "mokkulan" avulla ihon päältä. Lääkäri tallensi asetukset ja luki tuloksia näytöltä. Hän kertoi, että paristo kestää vielä 13 vuotta. Muutakin mukavaa kuulin.

Ei aikaakaan, kun menen taas Tampereelle. Helmikuun alussa suunnistan suoraan Coxaan ja kuulen ortopedilta, mitä hän tuumaa magneettikuvista ja minun polveni tilasta. Varmasti puhutaan myös jatkosta.

Näinkin voi ihmiselle käydä

 

 Pimeinä talvi-iltoina tulee katselluksi telkkarista milloin mitäkin. Ensimmäisen osan Kuninkaan salaisuus -minisarjasta taisin osua näkemään ilman omaa tallennusta. Kiinnostuin sen verran, että kolme muuta osaa merkitsin tallennettaviksi Elisa Viihteen palveluun. Neljättä osaa en edes malttanut odottaa, vaan katsoin sen Areenasta, järkyttyneenä. Onko näin tosiaan voinut tapahtua miehelle, joka hakee apua kuninkaalta, jotta saisi luvan alkoholitarjoiluun ravintolaansa Lidoon?

Sarja perustuu tositarinaan kellarimestari Kurt Haijbyn ja Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n suhteesta. En rupea jäljittämään historiaan kirjattuja faktoja tapahtumista, joihin muun muassa tässä lehtijutussa ja tässä Wikipedia-artikkelissa viitataan. Minulle riittää TV-sarjaan tulkittu "totuus".  Sytyin draamasta, josta käsikirjoittaja Bengt Baskered ja ohjaaja Lisa James Larsson ovat erinomaisten näyttelijöiden avulla tehneet järisyttävän todentuntuisen. Käsikirjoittaja näyttelee draamassa kuninkaan hovimarsalkan roolin.

Toinen virkamies, överståthållare eli ylikäskynhaltijaä, Torsten Nothin halveksii koruompelua harrastavaa  kuningasta Kustaa V:ttä, jota Staffan Göthe esittää koskettavasti, ja toimii kuin vanginvartija. Kuningas ihastuu nuoreen Kurt Haijbyhyn, mikä uhkaa  hovin mainetta. Nothin, jonka roolissa nähdään Reine Brynolfsson, masinoi jyrkät toimet Haijbyta vastaan. Roolisuoritus on niin vakuuttava, että katsojana aloin inhota miestä ja toivoa miehen kompastuvan omiin vehkeilyihinsä. Överståthållare ei kaihda mitään keinoja Sverrir Gudnasonin tulkitseman Haijbyn tuhoamiseksi.

Kun suhde paljastuu Haijbyn Anna-vaimolle (Sanna Krepper), tämä uhkaa tehdä tuolloin sodomiaksi luokitellusta teosta julkisen ja vaatii avioeroa. Nothin ostaa Anna Haijbyn hiljaiseksi huomattavin summin ja kannustaa avioeroon. Sen seurauksena Anna saa pariskunnan yhdessä omistaman ravintola Lidon kokonaan itselleen. Pikku hiljaa Kurt menettää kaiken: omaisuutensa, työnsä, kotinsa ja lopulta myös henkensä.

 

”Kukaan ei ole kunnioittanut ja rakastanut kuningasta kuten minä”, puolustautuu Kurt kiristyksestä syytettynä ja tuomittuna. Homoseksuaalisuus oli laitonta, eikä Kurt myöntänyt  homoseksuaalisuuttaan oikeudenistunnossakaan. Hänellä ei ollut esittää todisteita puolustuksekseen, sillä Anna hävitti kuninkaan Kurtille lähettämät kirjeet. Annallakaan ei ollut kuitteja rahansiirroista, sillä Nothin osasi salata pimeät tekonsa ja tallettaa lukkojen taakse arkistoon väistämättömät asiakirjat. Nothin esti Kurtin kirjoittaman avainromaanin pääsyn markkinoille. Vasta kuninkaan kuoltua 1950 Kurtin mielivaltaiset maasta karkoitukset, vankilatuomiot ja  sairaalapassitukset herättivät huomiota.

 

 

Odotin loppuun asti jonkinlaista hyvitystä Kurtille, turhaan. Sarja hiipuu kuviin Kurtista kaikkien hylkäämänä ja äärimmäiseen ratkaisuun valmistautuvana.

  ***

Valaisevaksi lopuksi suosittelen tätä QX Pohjoismaisen sateenkaarimedian juttua.

Erityisen antoisasti fiktion faktapohjausuudesta kirjoittaa Tommi Melender la 15.1.2022 Helsingin Sanomissa. Otin jutusta kuvakappauksen, vaikken tiedä pystyykö tekstiä lukemaan. Ole hyvä: