torstai 10. maaliskuuta 2022

Minne kuvat eksyvät?

 


 Myönnän olevani tumpelo digikuvioissa. En ole malttanut ottaa tosissani selvää, kuinka esimerkiksi digikuvia kannattaa tallentaa riittävästi, muttei liikaa. Nyt niitä on "varmassa tallessa" sekä oman pöytäkoneen D-asemalla että erillisellä My Book -kovalevyllä, lisäksi vielä muistitikuilla.  Siksi toiseksi kuvia on tullut siirrellyksi milloin mihinkin pilvipalveluun. Pitkään homma pysyi melko hyvin hanskassa, kunnes hommasin Applen puhelimen, älykellon ja tabletin. Ne mokomat tykkäävät vain toisistaan eivätkä suostu nikottelematta yhteistyöhön esimerkiksi Microsoftin laitteiden kanssa. Blogijuttuihini otan kuvia kännykällä ja yritän siirtää niitä pöytäkoneelle, jolla jutut kirjoitan.

Kauan sitten innostuin Dropboxista. Oli hienoa siirtää sinne kuvia ja jakaa linkki asianosaisille. Kerran kävi niin, että yksi katselemaan kutsutuista poisti joka kuvan heti nähtyään sen. Ne hävisivät sen siliän tien tavoittamattomiin. Minun olisi pitänyt estää tietyin asetuksin kajoamasta kuviin ja tarjota kuvat pelkästään katsottaviksi. Mutta homma olisi pitänyt hoitaa ennen jakamista.

Android-puhelinten aikaan kuvat siirtyivät sutjakasti Microsoftin One Driveen ja sieltä pöytäkoneelle. Myös Google Drive oli tarpeen varsinkin sukututkimusta tehdessä. Sinne tallensin olennaisia tiedostoja ja sukuvihkon eri versioita, kunnes työ valmistui ja päätin luopua tästä Drivestä. Suhteemme ei kuitenkaan päättynyt, koska äskettäin löysin kaikki poistetutkin tiedostot samaisesta Google Drivestä, kun sen taas etsin käyttööni. Testailin näet hätäpäissäni eri pilvipalveluita kuvien siirtämiseen iPhonelta pöytäkoneelle. Testikuvina käytin komeita otoksia kallionauhuksista. Ne tosiaan siirtyivät Google Drivessä!



Nykyään kuviani löytyy myös iCloudista, selvä se. Taapertelen sinne tänne kuin pusikossa, kunnes jokin polun tapainen osuu kohdalle. Ykskaks äkkäsin myös, että iPhoneni kuvia pystyy siirtämään pöytäkoneelle paitsi lähettämällä niitä yksittäin omaan sähköpostiin myös copy-paste -menetelmällä. 

Totta kai pulma olisi hoidettavissa aivan asiallisesti, mikä kuitenkin edellyttäisi sellaista paneutumista, etten moista jaksa. Niinpä saatan tiedoksi, että säästän lähellä olevien osaajien hermoja toikkaroimalla kuvieni kanssa, miten parhaiten taidan. 

Omaksi ja muiden iloksi tarjoilen kuvia, joihin sattumalta törmäsin ties missä pilvipalvelussa. Kuvat ovat itse ottamiani Nikon D90:llä, samoin myös kuvat kallionauhuksista yllä.




Hiljattain kuulin mainiosta jakeluratkaisusta, jolla tietty kuvasarja avautuu asianosaisille linkistä määräajan. Jokainen voi poimia ja tulostaa itselleen haluamansa otokset, jos huomaa pitää varansa ja ehtii ottaa talteen jokusen kuvan. Ylenmäärin otettuja kuvia ei ole syytä säilyttää enempää kuin pikaisesti katseltaviksi.

Itse asiassa nykyään jopa hääkuvia jaetaan samalla tavalla, mikä hiukan hämmentää. Olisi näet ollut kiva saada entisajan malliin edes yksi paperikuva joutumatta itse näkemään vaivaa. Minulla on tallessa kolme linkkiä tyttärentyttärien upeisiin, ammattilaisen ottamiin hääkuviin, muttei yhtäkään paperikuvaa albumiin kiinnitettäväksi tai kehyksissä näkösälle asetettavaksi. 

No, onhan minulla albumi jos toinenkin. Niitä tulee tarvittaessa selatuksi. Sitten otan kännykällä digikopion paperikuvasta, käsittelen sitä ja liitän blogiin. Malliksi tarjoilen pari vanhaa otosta omista lapsistani. Ensimmäinen tupsahti näkösälle jostakin pilvestä ja kertoo, että olen sen aikoinaan digitoinut albumista. On siinä ihana lapsukainen, nykyisin usean lapsenlapsen mumma.

Aikoinaan meille rakennettiin omaa taloa Kangasalle. Rakennusmiesten lisäksi raksalla hiippaili usein perheen kuopus, joka on pari vuotta siskoaan nuorempi. Kuva on tallessa kunnolla nimettynä PERHE-pääkansiossa sekä tietokoneen D-asemalla että My Bookissa. Löytyi helposti.




perjantai 4. maaliskuuta 2022

Laman talousoppia Joenpellon malliin

 


Tyytyväisenä kerron, että yksi luku-urakoistani on nyt hoidettu. Pari päivää sitten luin viimeiset rivit Eeva Joenpellon Lohja-sarjan 4. osasta nimeltä Eteisiin ja kynnyksille (WSOY 1980, Elisa Kirja 2015, 373 s.). Olen vaikuttunut!

 

torstai 24. helmikuuta 2022

Ihmisiä suolaisessa sateessa

Tämä torstai ei todellakaan ole toivoa täynnä, sillä aamun uutiset syytävät kuuluville tietoja itäisen Euroopan entistä selvemmästä sotatilasta. Kurjasta tilanteesta huolimatta jatkan eilen aloittamaani blogijuttua e-kirjasta, jonka kansi on yhtä harmaa kuin maailmanmeno tällä haavaa.


 Kirjan vaivoin erottuva nimi Sataa suolaista vettä (WSOY 1978,  Elisa Kirja 2015, 394 s.) voisi sopia päivän huolestuttaviin uutisiin, sillä suolainen sade ei lupaa hyvää. Pidin ennusteen mielessäni, kun luin Eeva Joenpellon Lohja-sarjan kolmatta osaa. Siinä päädytään kuitenkin vasta 1920-luvun lopun talouskatastrofin kynnykselle. Nimensä mukaisesti neljäs osa Eteisiin ja kynnyksille (WSOY 1980) vienee sarjat tutut henkilöhahmot kokemaan jopa konkursseja.

Keskeisiä henkilöitä ovat Oskari ja Salme Hänninen Mari-piikansa kanssa sekä heidän tyttärensä Inkeri ja Anja, Inkerin mies Matti Reima ja hänen luotettava, koneita huoltava apulaisensa Heikkinen, vakaa tilallinen August Julin ja hänen poikansa Lauri, Anjan entinen koulukaveri ja aviomies. Julinien suojattina varttuu Sylvi-tyttö. Myös Grönroosin Vieno on yhä tärkeämpi henkilö, samoin hänen toimelias vaimonsa Siiri. 

Sofi Hänninen, Oskarin kaltoin kohdeltu, uskonnolliseen hurmokseen pelastautunut sisko saatellaan haudan lepoon.

Hännisen Oskari on hissuksiin päätynyt luottamustehtäviin sekä kauppalassa että seurakunnassa. Muualta paikkakunnalle muuttanutta ei pitkään aikaan hyväksytty silmäätekevien tai edes siedettyjen joukkoon. Salme on löytänyt hiljaisesti vahvuuksiaan. Hän on äiti, joka ilmestyy tyttäriensä avuksi minkä tahansa hädän hetkellä. Isona ristinä hänellä on Oskarin pahasuinen äiti, sänkyyn hoidettava kääkkä, kuten Mari-piika suorasukaisesti ilmaisee. Naisten sitkeää vieteriä ihmettelen.

Paikkakuntalaisten ihmeteltäväksi pyyhältää autollaan toinen kummajainen Matti Reima, nimensä mukaisesti ripeäotteinen yrittäjä. Hän on niin vikkelä, ettei pirtutrokauksistaan linnaan tuomittuna ja vapautettuna palaakaan vaimon ja lastensa luo, vaan kiertelee aikansa viritellen uusia hankkeita. Lopulta hän ilmaantuu kotiin. Miestään kaivannut, kiukkunsa haudannut vaimo ottaa karkulaisen lämpimästi vastaan. Entinen puuhakas meno jatkuu ja laajenee, kun Matti ostaa sekä sahan että aina vain lisää metsiä. Yhdellä reissulla käy hassusti, kun Matti väistää tien hiekassa kylpevää koppelloa. Kopioin pitkän, hykerryttävän kohtauksen luvusta 26 näytteeksi Joenpellon tavasta luoda arjesta draamaa:

Tie oli tyhjä, autio, hiljainen. Miten sitä kehtaisi sanoakaan, että oli jonkun kylpevän linnun tähden ajanut ojaan? Ei sitä tietenkään tarvinnutkaan ja hänhän oli vain torkahtanut ja havahtuessaan ollut sitten nokka maitohorsmissa. Tuskin edes suututti, väsymys tuntui polvissa, oli liian voimaton olo minkäänlaisiin mielenliikkeisiin.   

Talon pihamaalla oli kaksi hevosta valmiina kakkuloissa, toimettomina. Navettaa ei näkynyt, vain talli ja joitakin latoja ja tasainen piha, jossa kasvoi ymmyrkäisiä katajia kuin hoidettuja. Matti koetti piristyä ja hän astui jokseenkin rivakasti sisään, rakennukseen, joka ehkä oli vain paremmanpuoleisten syytinkiläisten. Syytinkiläisten, Matti tiesi kun pääsi sisälle. Tupa ei ollut oikea tupa vaan pienempi. Kohtalaisenkokoinen pöytä oli kumminkin peräseinällä ja sen ääressä istui erityisen kookas vanha mies ja kolme nuorempaa – Matti henkäisi – vain pelaamassa marjapussia keskellä erinomaisen poutaista, hyvää työpäivää. Hellan edessä istui emäntä kutomassa jotakin.    

Miehet eivät olleet näkeviään vierasta, ehkeivät nähneetkään kortit kourissa, isännän käsi korkealla läjäyttämässä valttia pöytään. Emäntä nousi aika nopeasti, katsoi miehiin ja rupesi viittomaan Mattia takaisin eteiseen, meni itse edeltä. Hän oli isäntää nuorempi, varmaan toinen vaimo. Matti selitti asiansa ja nainen, yhä kudintaan pidellen, kerää esiliinan taskuun survoen, näytti ymmärtävän.   

 – Siis hevosta, Matti toisti. 

– Tuossahan on kaksi pihalla.   

– Ne ne ny on siin olleet jo kolmat päivää. Piti ajettaman viljoi –. Ajetaankin kyl, ku aika tulee. Mut kun, isännäl on semmonen pikkanen vika, et kun se saa tyämiähii, niin siin menee päivä tai kaks, voi mennä kolmekki –. Et ku se saa sakin täys ni siin pelataan ens korttii. Kyl häntki ymmärtää. Mistä se korttisakkis maksamati sais? Ja sit pelataanki juur aamust ehtoos astikka. Akkunast ei saa ulos vahtaa, hellal ei ollenka. Mut ruaka o oltava ajallas.   

– No jo –, Matilta pääsi, häneltä niin raataneelta, ettei vuosikausiin ollut pelikorttien olemassaoloakaan muistanut. – Eikös sieltä nyt voisi yhtä miestä irrottaa. Minun pitää saada auto ojasta niin kuin sanoin. Vähän kiirekin olisi. Vai niin! Kun olisikin tässä aikaa pelata korttia.    

– Älkä menkä sinne, emäntä kielsi. 

– Kummottis siin voisis miästä irrottaa. Neljä siin o oltava. Isäntä on jo viikon kumminkin pakkaatas sekottanu.   

 – Saa kai ne pian sen pelinsä loppuun? Eihän nyt tuommoinen lapsellinen peli iänkaiken kestä.    

– Jos vaa kerkitään väliin. Ennenku alkava uuren. Eikä ol viäl kaffenaikakan.   

 Siis Matin oli yrmeänä, happamena, väsyneenä kuunneltava oven läpi pelin kulkua. Isäntä tuntui olevan häviöllä nyt ja kumminkin tyytyväinen. Matti tepasti eteisen lattialla, mietti lähtisikö pois kokonaan. Emäntä kävi päästämässä kissan sisälle ja kamarin puolelle.   

 – Jos mä sit kohetan, emäntä lupasi viimein ja meni tupaan astuen varoen kynnyksen yli kuin se olisi ollut paljon korkeampi kuin olikaan ja vieras. Supatuksen välistä kuului isännän äreitä Häh, paskanmarjat – äännähdyksiä. Pualikast, mää kysyin et pualikast! Matti ummisteli silmiään. Heti kun ne menivät kiinni, hän oli jossakin muualla. Ja kun hän aukaisi ne, pakotti auki, hän ei jaksanut muuta kuin katsella pöydällä jäähtymässä olevaa kiisselivatia. Pöytä oli kalteva, kiisseli oli valahtamisillaan reunan yli, mutta oli kai hyytynyt siihen asentoonsa jo. Hän oli lähtemäisillään pois, tylsästi taivaltamaan eteenpäin, johonkin toiseen paikkaan, jossa miehillä ei olisi noin tärkeää tekemistä. Silloin tuvan ovi rämähti auki ja koko korttisakki isäntä etumaisena valui hänen ohitseen.   

 – Äkkiin sit pojat, et päästään takas. Kaikkiitten hanttapuleitten tähren –. Mut täytyy vaa. Ajetaan et kurrapokarraa.    

Ripeitä ne sitten olivatkin, sillä välillä mitä Matilta meni hevosten luo astelemiseen miehet olivat jo vetäneet heinähäkit jostakin, isäntä itse irrottanut hevoset ja nipinnapin Matti ennätti samoille rattaille. Jossakin tallinvintillä alkoi hautova kana kiukkuisen motkotuksensa. Matti tunsi miten hänen päänsä tutisi, se oli aivan irti. Miehet seisoivat pidellen häkin reunoista kiinni, aivan selvät, ei edes krapulaiset nuoret miehet korttipöydästään hätyytettyinä, irrotettuina siitä pakkotyöstä. Hevoset ravasivat kuin ratsut, ylämäet alamäet samaa tahtia ja Matin auto oli kohta nöyrän oloisena ja pienenä ojassa. Heinähäkkien irrottaminen, äkkiä, ja juuri ja juuri Matti ennätti saada takakopista köyden kun isäntä jo huusi sitä. Hevoset vetäisivät, tuskin edes lapojaan kiristäen, auto oli tiellä kuin olisi nostettu vain vähäinen lapio tai paremminkin joku naisväen puhdekalu, kerinpuut tai rukki. Matin käsi meni tavanomaisesti povitaskuun kopeloimaan lompakkoa, mutta isäntä heitti hänelle köyden, miehet vetivät heinähäkit paikoilleen, löivät tapin kiinni ja luikahtivat rattaille.    

– Se on sun työs, Jussi, isäntä sanoi sivulleen ja räiske ja kivien kipinöinti oli jo mäen laella.

Tämmöistä tekstiä on hauska lukea. 

Henkilöhahmoilla on keskeinen rooli kullakin omassa  luvussaan. Tarina karttuu selkeistä palasista, jotka limittyvät toisiinsa niin, etteivät eri henkilöt ole selvillä toistensa tekemisistä, mutta lukija on. Varsinkin Anja, jota monesti luonnehditaan kauniiksi, liikkuu asioilla, joista ei äiti, ei sisko, saati isä tiedä tai ymmärrä. Aikoinaan hän innostui pikkuserkustaan Grönroosin Vienosta, joka surkeana punavankina oli palannut kotimökkiin äitinsä luo. Vieno toipui, opiskeli sosialismin teoreetikoita ja hylkäsi oman äitinsä tulipunaisen aatteen vallankumouksineen. Määrätietoisesti Vieno suuntaa sosialidemokraattien joukossa rauhanomaisiin uudistuksiin. Mutta Anja on se, joka hankkiutuu  kommunistien ulottuville ja saa oppaakseen paikkakunnalle ilmaantuneen valokuvaajan. Anjan on opittava olemaan julkisesti intoilematta ja suostuttava rakentamaan salaista kommunistien verkostoa hiljaisena työmyyränä.

Mittavasti Joenpelto paneutuu myös lakkoihin ja pohjalaisten rikkurien käyttöön paikkakunnan tehtailla. Matti Reiman sahakaan ei säily tyystin syrjässä. Pahin taistelu käydään kuitenkin työväenyhdistyksessä, jota kommunistit yrittävät vallata. Vieno Grönroos yhdistyksen puheenjohtajana ja kunnanvaltuutettuna kokee osansa raskaaksi etenkin silloin, kun sisällissodan kymmenvuotismuisto nostattaa tunteita. Mutta tapahtuu kummia, kun iso joukko kommunisteja napataan Helsingissä, heidän joukossaan valokuvaaja. Kunnanvaltuuston kokouksiinkaan ei enää tule äärimmäisen vasemmiston edustajia. He ovat painuneet maan alle.

Kirjassa ei vielä eletä New Yorkista ympäriinsä levinneen laman vaikutuksia. Odotan, kuinka Matti Reima sahoineen ja huhuttuine suurine lainoineen selviää. Kiinnostaa kovasti myös lukea, kuka loppujen lopuksi perii August Julinin jälkeen hänen juurevan tilansa. Käykö niin, että tuomariksi opiskellut ja virkauralleen kaikonnut Lauri menettää tilan? Onko sittenkään totta, että vanha Julin olisi tehnyt suojatistaan Sylvistä pääperillisen? Myös Hännisen perheen tapahtumat saanevat lisävalaisua. Anoppiraiska varmaankin kuolee ja kuopataan Marin ja Salmen helpotukseksi. Inkeri jatkanee kahvilansa pitoa, ellei konkurssi vie mennessään sahan lisäksi myös rouvan kahvilaa. Grönroosin Vieno saattaa edetä yhä merkittävämpiin luottamusehtäviin, vaikkapa kansanedustajaksi. 

En lainkaan ihmettele, että Sataa suolaista vettä sai 1989 Finlandia-palkinnon. Romaani on nautittavan tiheä ja uskottava kudelma tunnistettavan itäuusmaalaisen paikkakunnan, Lohjan, ihmisistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Sitä sopii ihmetellä, ettei Hännisistä, Julineista, Grönrooseista tai Reimoista ole tullut samalla tavoin ikoneita kuin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaan luomista Koskeloista, Kivivuorista, Halmeesta, Lauriloista, Leppäsistä, Salpakareista ja Rautajärvestä. Näiden hahmojen idut löytyvät Linnan syntymäseudun, Urjalan, oloista ja ihmistä.

Tuukka Kangasluoman mukaan (HS 9.12.1994) Joenpelto on myöntänyt kotiseudun tarjonneen hänelle aineksia romaaneihin jopa siinä määrin, että niiden moraali pohjaa paljolti paikkakunnalla asuneen Arvid Järnefeltin näkemyksiin: Ihmisen ainoa tehtävä on tehdä itsensä tarpeelliseksi ja ehdottomasti vastustaa instituutioita. Siinä olisivat minunkin taustani kapinapäälliköksi ryhtymiseen.

Minun on aika suunnistaa Lohja-sarjan viimeiseen osaan ja lukea se. Sitten olen valmis tiivistämään omat vaikutelmani neliosaisesta kokonaisuudesta ja nakkamaan ne Akanvirtaan. Ennen sitä tarjoilen yhden vaiheen päätteeksi vielä pari linkkiä:

Suvi Aholan kirjan  Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY, 2021, 268 s.) esittelee Hesarissa 12.4.2021

 

 

torstai 17. helmikuuta 2022

Iso kakku haukattavaksi

Viime kesänä sytyin muutaman lehtiarvion perusteella ostamaan Markku Henrikssonin Tähtilipun maan Yhdysvaltain alueen historia (Tammi 2021, 944 s. Kansi Markko Tainan). En pelästynyt edes hintaa, sillä sain sivuja tosiaan koko rahan edestä ja Yhdysvaltain historian yksissä kansissa. Hankinta pääsi saman tien blogijuttuun, joka on luettavissa tästä.  Nyt helmikuun puolivälissä 2022 voin julistaa, että opus on luettu, paikoin vain silmäilty kertaalleen. Nimiä näet on niin tuhottomasti, ettei niistä äkkiseltään ottaa selkoa. Mutta jos pitäisi etsiä tiettyä tietoa, uskoisin löytäväni sen helposti Henrikssonin kirjasta. Selkeä otsikointi helpottaa oikean kohteen etsimistä sisällysluettelon avulla. Kirjan lopusta löytyvät tarpeelliset lisät: Yhdysvaltain historian aikajana, Kirjallisuus ja Hakemisto.

Lukiessa sai oitis tutustua varhaisiin intiaanikulttuureihin. Tunnin pari iltapäivisin istuin työpöytäni ääressä ja etenin luku luvulta vuoden 2020 presidentinvaaleihin asti. Monista asioista tiesin jotakin, paljon aivan uutta selvisi. Lukemista helpottivat lyhyet tai lyhyehköt luvut sekä erittäin selkeä kieli. Ei haitannut, vaikka väliin osui päiviä, jolloin en lainkaan ehtinyt paksun kirjan ääreen.


Otin kuvan teoksen takakannesta. Siinä kysytään:

Mistä saapuivat Pohjois-Amerikan ensimmäiset asukkaat? Kuka järjesti Bostonin teekutsut? Miten saivat alkunsa kiitospäivä ja vappu? Entä miksi Donald Trumpista tuli Yhdysvaltain presidentti? 

Yhdysvallat on paljolti euroopplaisten luomus. Löytöretkeilijät eivät "löytäneet" tyhjää mannerta, vaan ryhtyivät valloittamaan sieltä alueita. Intiaaneihin syntyi kontakteja, kuten monissa kirjoissa, sarja- ja elokuvissakin on esitetty. Henrikssonin tarjoamat tiedot oikovat ja monipuolistavat kuvaa eri intiaaniheimoista sekä heidän asuinalueistaan ja kulttuureistaan. Kartat täsmentävät kuvaa. Paljon tuli tutkituksi myös etu- ja takakannen sisäpinnan karttoja.

Käy selväksi, kuinka ihmislaji alun alkaen on levittäytynyt nykyisen Yhdysvaltain alueelle. Melko myöhäinen on se vaihe, jolloin eurooppalaiset suuntasivat sinne rosvo- ja löytöretkilleen, kunnes pikku hiljaa ryhtyivät perustamaan siirtokuntia, Valaisevaa on kerrata tapahtumaketjuja, joiden seurauksena siirtokunnat rupesivat irrottautumaan eurooppalaisista emämaista, jotka eivät sovinnolla luopuneet saaliistaan. Seurasi pitkällisiä sotia sekä emämaita että useita intiaanikansoja vastaan.

Siirtokuntien omaa vapaussotaa seurasi vallankoumous. Minkään kuninkaan alamaisia ei enää haluttu olla, vaan alettiin luoda yhteistä perustuslakia tasavaltaa varten. Ristivetoa riitti. Moni epäili vahvan liittovaltion keskittävän valtaa ja muotoutuvan uudenlaiseksi tyranniksi entisen kuninkaan tilalle. Niinpä 1789 perustuslakiin esitettiin muutoksia. Ne tunnetaan Bill of Rights -lisäyksinä.

Uusia siirtolaisia vyöryi Euroopasta yli Antlantin. Osa väestä tuotiin orjina Afrikasta kuumiin oloihin Karibian saarille ja mantereen eteläosiin. Itäiseltä rannikolta asukkaita tunkeutui yhä lännemmäs mantereen sisäosiin ja lopulta Tyynen meren rannikolle asti. Aihepiiri on tuttu monista uudisasukaskuvauksista. Niissä on otettu kantaa myös kahakoihin ja erinäisiin sotiin.

Valkoisten miesten toimesta lainsäädännöllä oikeutettiin lisäalueiden valtaus monesti neuvottelematta intiaanien kanssa. Kesti pitkään ennen kuin intiaaneille edes myönnettiin lakien suojissa kansalaisoikeus. Joitakin alueita ostettiin. Brittityyliin Keskilännen valtavien territorioiden rajat vedettiin viivoittemella ottamatta huomioon luonnonoloja, mistä on seurannut monia ongelmia, kun esimerkiksi viljelylle välttämättömiin vesivaroihin pääsy. pääsyä. Kartoissa sydänmaiden laajat kantikkaat valtiot herättävät ihmetystä edelleen.

Ajan oloon territorioita hyväksyttiin osavaltioiksi, mistä merkkinä  yhteiseen lippuun lisättiin tähtiä. Nykyisin tunnettu osavaltioiden jakautuminen demokraattien sinisiin ja republikaanien punaisiin valtioihin hahmottui 1800-luvun kuluessa presidentinvaaleissa, joihin vaalimatematiikka omaksuttiin Englannista. Jokaisella Yhdysvaltojen osavaltiolla on asukaslukuun perustuva määrä valitsijamiehiä. Ehdokas, joka saa enemmistön osavaltion äänestäjien äänistä, saa taakseen myös osavaltion kaikki valitsijamiehet. Edelleen pienten puolueiden ehdokkaaiden on jokseenkin mahdotonta saada tarpeeksi valitsijamiehiä tullakseen valituksi presidentin virkaan.

Etelän ja pohjoisen ristiriidat kärjistyivät 1800-luvun kuluessa. Etelässä vaikutti antifederalastinen perinne, joka korosti osavaltioiden oikeuksia ja salli ylläpitää muun muassa orjuutta. Pohjoisessa väkiluku kasvoi, mikä lisäsi näiden valtioiden ylivoimaa liittovaltion hallinnossa. Tilanne kärjistyi 1861, jolloin seitsemän etelän osavaltiota erosi liittovaltiosta. Seurasi verinen sisällissota, jonka kaikuja yhä kuunnellaan kaikkialla, jonne Yhdysvaltojen elokuvat, musikki ja kirjallisuus leviävät. Välillä tuntuu siltä, että koto-Suomessakin hengitetään niin amerikkalaisen kulttuurin, politiikan kuin talouden tahtiin.

Jätän historian referoinnin kohtaan, jossa Henriksson siirtyy lännen valtausta seuranneseen survallaksi kasvun kauteen. Omat päälukunsa hän on kirjannut kumpaankin maailmansotaan, kylmään sotaan sekä Vietnamin sotaan ja sodanvastaisuuteen. Erittäin antoisaksi koin viimeisen pääluvun: Kahtiajako kärjistyy. Se kokoaa heilahtelut konservatismista liberaalien paluuseen ja uuskonservatismin nousuun, valottaa kulttuuria ja kulttuurisotia ja päätyy luonnehtimaan jakaantunutta kansakuntaa.

Kummarran uurastajan saavutuksen äärellä. Valtava työmäärä on sulanut muotoon, jossa yletön sivumääräkään annoksittain nautittuna ei vie lukijalta intoa pysytellä mukana. Teos löytää käsikirjana käyttönsä varmasti myös perillisteni käsissä. 



torstai 10. helmikuuta 2022

Kasikymppisenä alamäkeen

 

Kyllä useilla ikäisilläni jalka vielä nousee, vaikka kipeää tekee, kuten itselläni. Yksi ja toinen on ottanut puheeksi, että isoja kremppoja ilmaantui saman tien, kun 80 vuotta tuli täyteen. Tavattaessa ihmetellään yhdessä, mitä taas on ilmaantunut. Joissakin porukoissa on hoksattu sopia, että kukin vuorollaan käyttäköön kymmenminuuttisen uutisiin vaivoistaan. Sitten on tilaa muille aiheille.

Omassa ystäväpiirissäni on paraikaa meneillään verenvuotobuumi. Aika monella meistä on ollut oireita, joiden perusteella on ollut syytä ryhtyä torjumaan aivohalvauksia verenohennuslääkkein. Hyvä tarkoitus on tuonut mukanaan alttiuden mm. nenäverenvuotoon. Yksi pääsi riesasta eroon, kun nenästä löydettiin suonten sykkyrä ja se poltettiin vaarattomaksi. Toinen ei ollut yhtä onnekas. Hän ehti vuodattaa verta puolisen litraa ennen kuin ambulassiväki tukki vuodon, mutta se mokoma alkoi pian uudestaan ja vaati ensiavussa käymistä. Paksut tukot nenässä hän pääsi kotiin viikonlopuksi, mutta tarina jatkuu yhä. Erinäisten lisätoimien ja kotiutumisten jälkeen nyt yritetään sairaalassa tutkia, mistä vuotaa. Huomenissa ratkennee. Riuska nainen lukee nyt pakkoläksyjä vanhuuden mukanaan tuomista yllätyksistä. Samoja läksyjä luen itse, kuten myös alakerran emäntä ja muut ikäiseni tutut.

Ilmankos kokemuksista kerrotaan, kun päästään juttusille.

Muutamalla sydän tarvitsee pönkkää tahdistimesta. Jo aikaa sitten useimpien silmistä on häädetty harmaakaihi ja omien mykiöiden tilalle istutettu tekomykiöt. Loppuun kuluneita, särkeviä lonkka- ja polviniveliä on korvattu tekonivelin. Odotan vasempaan polveeni tekoniveltä viimeistään huhtikunn lopussa, ehkä jopa aikaisemmin, jos ilmaantuu peruutuspaikka. Osaltaan hoitajapula lykkää leikkauksia.

Jokunen meistä vanhuksista on vaipunut unohduksen yöhön. Näin on käynyt lapsuudenystävälleni sekä kahdelle nykyisen pihapiirini naapurille. Ihme ja kumma, jokaisen omaishoitajana toimii aviomies. Yli kasikymppisiä kaikki. 

Sitten on vielä niitä vaivoja, joista tuskin viitsii mainita, vaikka kannattaisi, koska yleisiä kuuluvat olevan myös miehillä. Olen näet tuskaillut tiheitä pissahätiäni, kunnes kaivoin laatikosta esiin gynegologin antamat ohjeet alapään treeniä varten. Pakkotilanteessa rupesin tosissani harjoittamaan lihaksia, joilla pissaamista pystyy säätelemään. Ja kas - tuloksia alkoi tulla. Tätä nykyä en enää välttämättä tarvitse vaippaa pöksyihin, kun lähden lenkille tai jopa kaupungille. 

 

Ihmeekseni yhä voi myös saada vihiä elämänalueista, joista on enintään kuullut kummia. Äskettäin näet YLE Teema lähetti J-P Valkeapään elokuvan Koirat eivät käytä housuja (2019).Tallensin sen ja katsoin hyvässä seurassa. Juttua nähdystä on piisannut pitkään. Leffan esittämää sadomasokismia sieti kasikymppistenkin katsoa, kun samalla oivalsi elokuvan monin tavoin erinomaiseksi. Film-o-holicissa Juha Rosenqvist  kirjoittaa viiden tähden leffasta kaiken olennaisen. Avatkaa linkki ja lukekaa juttu! Monia palkintoja, mutta vähän katsojia saanut elokuva löytynee Areenasta.
 


perjantai 4. helmikuuta 2022

Joenpellon Lohja-sarja puhuttelee yhä vahvasti

Eeva Joenpellon Lohja-sarjan toinen osa, Kuin kekäle kädessä (WSOY 1976, Elisa Kirja 2015), näyttää e-version kansikuvan perusteella haaleammalta kuin painettu kirja, mutta itse tekstissä ei ole mitään vaisua. Ensimmäisen osan tavoin suomalaisten elosta ja oloista muotoutuu moni-ilmeinen kuva sarjan ensimmäisen osan myötä tutuiksi tulleiden henkilöhahmojen kautta. Sisällissodan jäljet tuntuvat yhä, vaikka 1920-luvun mittaan monin tavoin päästään itäisellä Uudellamaallakin vauhtiin.

Hännisten, Grönroosien ja Julinien tarinan käänteitä seuraa mielikseen. Oskari sinnittelee  ilman apulaista kauppansa kanssa, käy keräämässä vuokria ja havittelee hissuksiin metsän ostamista vävynsä Matti Reiman malliin. Salme on saanut ryhtiä tekohampaistaan ja lukulaseistaan. Hän nielee pahemmin nikottelematta lisärasituksen, kun pakkotilanteessa Oskarin äiti tuodaan Salmen hoidettavaksi. Häijy anoppi on piinannut tyttärensä Sofin niin pitkälle, että tämä riuhtaisee itsensä irti äidin lisäksi myös talkkarinpaikastaan. Siinä rytäkässä menee asunto, mutta Sofi ei enää kanna huolta maallisista. Hän on löytänyt tiensä Jeesuksen seuraajien luokse ja ottanut omakseen julistamisen tehtävän.

Hännisten piika Mari säälii emäntäänsä ja yrittää vältellä pahasuista hoidettavaa. Mari kuulee kylillä asioidessa, mitä ihmiset puhuvat. Harkittuina annospaloina hän tarjoilee tietojaan emännälle. Saatuaan vihiä Sofin toimista lahkolaisten joukossa Salme ujuttautuu kerran lahkolaisten kokoukseen nähdäkseen itse, mitä kaikkea siellä tapahtuu.

 Matti Reima, vikkelä automies, sotkeutuu pirtukauppoihin ja rikastuu. Häneltä jää  huomaamatta, kuinka ihmisten häijy katse seuraa hänen toimiaan. Vaimo Inkeri koreilee hepenissään, järjestää kotona juhlia, joissa sievästi puettu piika tarjoilee. Grönroosin Vieno astuu yksikseen Grönroosien mökissä äidin kuoltua. Tammisaaren leirillä nääntynyt Vieno irrottautuu tyystin äitinsä tulenpalavasta kommunismista ja alkaa luottaa maltilliseen kehitykseen lakeja säätämällä. Hän liittyy sosialidemokraatteihin, opiskelee iltakursseilla ja etenee pikku hiljaa sekä työväenyhdistyksen että kunnallishallinnon tehtävissä. Vieno tulee pyytäneeksi apua opettaja-Anjalta erässä hankalassa asiassa. Hintana on, että suhde suloiseen Anjaan herää uudestaan ja kukoistaa tovin, kunnes Vieno ymmärtää vetäytyä erilleen.

Alun alkaen avioliitto Lauri Julinin kanssa on tuntunut Anjasta väärältä, sillä hän kokee isänsä myyneen hänet Julineille päästäkseen paikkakunnan silmäätekevien piireihin. Anja ja Lauri ovat olleet luokkakavereita ja lukionsa ensimmäisten joukossa suorittaneet ylioppilastukinnon. Yhdessä on lähdetty hankkimaan opettajapätevyyttä, mutta onni ei ota asettuakseen yhteiseen kotiin. Kun vielä Anjan lapsen syntymä päättyy katastrofiin, Anja hakee lohtua äkkiratkaisusta. Hän päättää äkkiä ottaa hoiviinsa noin kymmenvuotiaan Sylvin. Tämän perhe on menettänyt tilansa isännän holtittomuuden takia, jota sekä Oskari että Matti-vävy ovat vauhdittaneet. 

Suojeluskunnassa ahkeroiva Lauri joutuu suorittamaan asepalvelusta pariksi vuodeksi kauas kotoa. Anja jää yksin asumaan koululle ja opettamaan, kunnes yläkerran toiseen asuntoon asettuu Laurin sijaisina vanha pariskunta Asser ja Rauha Räty. Anja ei kutsu naapureita luokseen eikä muutenkaan halua pitää yhteyttä. Anja ei edes tajua, kuinka naapurit tarkkailevat askeleita rapuissa ja kuuntelevat korva seinässä ääniä. He kirjaavat muistivihkoon Vienon käynnit Anjan luona ja käynnistävät ajojahdin. Sylvi-tyttö joutuu oman uskossaan kiihkeän äitinsä luokse. Seuraa karkailuja, mutta kaiken sotkun jälkeen Anja on jo häipynyt toiselle puolen Suomea lastenkotia johtamaan. Kuinka ollakaan - kotitilalle asettunut Lauri ja hänen isänsä pelastavat onnettoman Sylvin Julinien hoiviin. Siirrosta tehdään asianmukaiset adoptiopaperit.

Siellä täällä tarinan käänteissä vilahtanut paikkakunnan juro mahtimies Albert Julin, jota Oskari Hänninen on yrittänyt yrittämästä päästyään hännystellä, pääsee komeasti esille romaanin 22. luvussa. Se keskittyy isä-Julinin 60-vuotijuhliin. Niiden valmistelu vihjaa, mihin päädytään:

Albert Julin oli kevään kuluessa mutisten tai puhumattomaksi mennen tehnyt asian selväksi niin että kukaan kylässä ei voinut sanoa olevansa tietämätön. Hän ei halunnut mitään juhlia. Mutta tietäminen oli ymmällä oloa niin kuin kaikenkokoisten asioitten kohdalla usein ja tällaisten varsinkin. Siis käytiin kuitenkin kaupungissa ja ostettiin ne kynttilänjalat, ne kirjoitusvälinetelineet, hopeapäiset kävelykepit ja silmälasikotelot. Julin, kun kerran oli kantansa ilmaissut, ei ollut tietääkseenkään jatkosta. Ei sittenkään kun emäntäpiika neuvottelematta niin kuin oli tottunut työnsä tekemään oikean emännän kuoltua, rupesi pyykkäämään ja siivoamaan, hommaamaan teurastusta ja hankki kokin. Kun tuvassa valmistettiin jo isoja juustoja ja lihahyytelöä ja lihaliemipata henkäili hellalla jatkuvassa askelten jytinässä, Julin haki Laurin käsiinsä ja alkoi neuvotella vinttikamarin remontista.

Koko luku elää lukijan mielessä kuin paras komedia. Päähenkilö vetää suvereenisti roolinsa eikä suostu juhlittavaksi, vaan paukuttaa vasaralla nauloja aina, kun joku porukka puhkeaa pihalla laulamaan. Kaiken kukkuraksi tämä sielultaan hekkämielinen mies pyytää lopulta emäntäpiialta anteeksi toimiaan. 

Siinä vaiheessa, kun Oskari Hännisen puuhat kappalaisen auttamiseksi kirkkoherran virkaan, menevät mönkään, tapahtuu ihme: Julin kolistelee eräänä iltana Hännisten oven takana, pääsee sisälle ja esittää asiansa. Hän kysyy, suostuuko Oskari lautamieheksi. Toisena asiana on Anja, joka ei suostu muuttamaan Julinin emännättömään taloon. Avioero pitäisi saada vireille, jotta Lauri voisi hommata taloon välttämättömän emännän. Julin tarjoaa rahaa Anjalle Oskarin kautta, joka jyrkästi kieltäytyy. Kuin huomaamattaan Oskari on alkanut käydä paikkakuntalaisesta, kun hän oppii olemaan korostamatta itseään. Hänet on lopultakin hyväksytty.

Matti Reimalle käy huonommin. Muualta tulleena hän on yhä oppipoika. Autoilla ajelu, juhlinta ja poliisien avustaminen samoin puheliaisuus ja vikkeläliikkeisyys luetaan hänelle viaksi. Jopa tuomari, jolle Matti on toimittanut konjakkia, hylkää ja tuomitsee auliin apurinsa pirtuhommista muutamaksi kuukaudeksi vankilaan.

Paljon olisi sanottavaa myös romaanin äideistä ja tyttäristä. Salme osaa ihmeeksi itselleenkin toimia tukena Anjalle, kun tytär on heikoilla. Jopa ylpeä Inkeri etsiytyy äidin luo, kun kaikki Matin luoma komeus tuntuu romahtavan. 

Aivan erityinen äitihahmo on poikaansa Oskaria ihaileva ja tytärtään Sofia yrmivä Salmen anoppi. Asetelmaan sisältyy jotakin hyvin arkaaista. Miniöitä lienee useimmin nujerrettu kuin kannustettu. Lisäksi näille on sysätty ylenmäärin töitä. Hyvältä tuntui lukea Sofin tempautuminen irti mahdottomasta pakkotyöstä. Olen vuosikymmeniä sitten läheltä nähnyt erään miniän piinaa enkä myöskään itse alistunut siihen rooliin, johon appiukkoni yritti minut pakottaa.

Eeva Joenpellon parissa jatkan lukemalla seuraavaksi Lohja-sarjan kolmannen osan Sataa suolaista vettä (WSOY 1978). Odotan edelleen nauttivani sekä tekstin tiheydestä että henkilöhahmoista. Joenpelto tuntee kotiseutunsa ihmiset ja luo uskottavasti ikään kuin suomalaista mikrohistoriaa 1920-luvun painotuksin. Hän näyttää, kuinka hankalaa ulkopuolisten suomalaisten on asettua Lohjan seutuville. Puheenparsi jo karsii. Paikkakuntalaisten murre, jota varsinkin Salme ja hänen piikansa puhuvat, tuntuu vaikealta, jopa sietämättömältä, vaikka itsekin olen syntyisin Lounais-Suomesta. Ihmekös, että itäisestä tai keskisestä Suomesta alkuisin olevien sopeutuminen Lohjalle vie vuosikymmeniä.

Tässä linkki sarjan ensimmäisestä osasta kirjoittamaani juttuun.



 


torstai 27. tammikuuta 2022

Pikku kekkerit


 Kuukauden viimeisenä torstaina klo 13 tuttu kaveriporukka on viime syksystä alkaen kokoontunut Turussa Blankoon lounaalle. Tänään eka kertaa tarkastettiin kaikilta koronapassi/rokotustodistus, josta näki, että joka iikka on rokotettu kolmesti. Tiettävästi kukaan meistä ei ole sairastanut koronatautia. 

Jo ennen koronataukoa omaksuttiin sellainen tapa, että syntymä- tai muuta merkkipäivää lähiaikoina viettänyt tarjoaa lasillisen kuohuvaa koko poppoolle. Tällä kertaa oli minun vuoroni tiistaisen syntymäpäivän takia, kuten moni FB-kaverikin ilokseni oli huomannut. Virtuaalisesti tarjoan skumppaa myös kaikille blogisivulla ja FB-seinällä vieraileville: KIPPIS! 

Oikeasta lasista siemaisi puolikuivaa juomaa kaikkiaan kuusi paikalle tullutta. Olin heistä yksi. Synkeän räntäsateinen päivä valostui yhä, kun vanhaan tapaan juttelukin alkoi kuplia. Olimme niin hyvässä vauhdissa, että unohdin tyystin ottaa kuvia. Mutta paikkaan puutteen otoksilla lahjakassista ja sen sisällöstä. Kassin toi paras kouluaikainen ystäväni ja mestarileipuri. Hänen armas, nykyisin sairasteleva siippansa hoitaa pariskunnan saksalaisen vävyn makkarabisnestä, jota varten on teetty myös nätit kassit. Somat pullat löytyivät kassin uumenista. Kiitos kummallekin!


Laatumakkaroita voi ostaa ainakin Turun kauppahallista. Muuallakin niitä voi olla kaupan. Ellei ole, kannattaa kysellä ja tilata Artimago OY:stä.