maanantai 25. huhtikuuta 2022

Kirjatyttö vie lukijan kustantajaelämän pyörteisiin



 Koen olevani murunen kirjabisneksen rattaissa. Uusimman luku-urakan mittaan tajusin, että mielikuva kaipaa tarkistamista. Hommahan tähtää siihen, että me lukijat yhä uudestaan ostamme, lainaamme, lataamme aineistoja, joita kustantajat meille haalivat, editoivat ja tarjoavat. Mitä kaikkea täytyykään toimittaa, ennen kuin teos on valmiina siirtymään kirjailijalta lukijalle!

Oppaaksi tarkistamiseen ostin Elisa Kirjasta e-versiona Leena Majander-Reenpään muistelmateoksen Kirjatyttö Kustantajaelämää (Siltala 2021). Panen merkille, että erityisesti Otavaan ja myös WSOY-Bonnieriin leimautunut kirjoittaja on vienyt käsikirjoituksensa tutun yhteistyökumppaninsa Touko Siltalan julkaistavaksi. Kustantamossa laadittu esittelyteksti tiivistää sisällöstä muun muassa nämä seikat:

Kirjatyttö kertoo pelottoman ja kunnianhimoisen nuoren naisen opiskeluvuosista, ammatinvalinnasta ja ensiaskelista työelämässä. Vuonna 1980 23-vuotias Otavan markkinointiassistentti heittäytyy kirjankustantamisen pyörteisiin, eikä koskaan enää halua vaihtaa alaa.

Leena Majander kuvaa elävästi kirja-alan kultaisia vuosia, jotka vähitellen taittuvat tuuliseksi rakennemuutosten ja kiristyvien toimintaedellytysten 2000-luvuksi. Osuvat henkilökuvat, ratkihauskat anekdootit ja kustannustalon kuohujen kuvaukset saavat todistusvoimansa tekijän tarkoista muistiinpanoista, dokumenteista ja päiväkirjamerkinnöistä.

Majander kertoo kaihtelematta niin menestyksen hetkistä kuin katkerista vastoinkäymisistä. Kirjatyttö on myös naisen tilitys työelämästä: lasikatoista, johtajuuden haasteista, vastuunkannosta ja päätöksenteosta. Kirjatyttö Leena Majander on aina kuunnellut sydämensä ääntä. Hänen muistelmissaan se ääni kuuluu.

Luen nykyisin kirjat mieluimmin kevyeltä Sony Readerilta, koska siinä voi sovittaa fonttikoon omille silmille sopivaksi. Siksi toiseksi Reader istuu hyppysiin makuuasennossakin toisin kuin sidotut, paksut kirjat. Kirjatytön mainiot valokuvat katselin toki uudestaan muilta laitteilta.

Lukeminen hykerrytti, kun tavan takaa vastaan tuli jopa entisiä kollegoita, enimmäkseen kuitenkin julkisuudesta tuttuja hahmoja. Sujuva, kepeä kynänjälki tarjosi sekin lukuiloa. Erityisen hauskalta tuntui myös lukujen otsikointi, sillä useimpiin tekijä oli poiminut tunnettujen kirjojen nimiä, kuten tässä:

11. Nuoruuteni yliopistot    

Kahdeksan vuotta Kulosaaren yhteiskoulua oli takana 1975, ylioppilasjuhlat juhlittu beigessä jakkupuvussa ja yötä myöten bailattu Kaisu Heikkilän muotitalon suurikuvioisessa puuvillamekossa. Lakki oli päässä ja elämässä kevät, vaikka vielä pitkästi heinäkuulle luin Kauppakorkeakoulun pääsykokeeseen kansantalouden, laskentatoimen ja markkinoinnin perusteita. Sippolan pappa kysyi: ”Koskas sie meet sinne kisoihin?” Luulin hänen tarkoittavan pääsykokeita, mutta pappa kertoi tarkoittavansa missikisoja!

Kirjoihin tykästyneenä friikkinä nautin suuresti Leenan muisteluista. Yksityis- ja työelämä lomittuvat luonnikkaasti. Kronologia joustaa tarinan tarpeisiin. Syntyy kuva täyteläisestä, intohimoisesta elämästä. Äkkipysähdys keskellä rakkaita työtehtäviä on suistaa ihmisen raiteiltaan, kun käy selväksi, että voitetuksi luultu syöpäsairaus oli ottanut uuden spurtin. Oli pakko hyväksyä siirtyminen eläkkeelle. 

Mitä ilmeisimmin oma kirjahanke on pelastanut toimen naisen takaisin uutteraan muistiinpanojen ja kaiken muun aineiston järjestämiseen tavoitteena oma kirja. Oli lupa muistella ilman kustantamisen paineita. Tuloksena hän tarjoilee herkun lukijoilleen yhdessä Siltalan kanssa. Lopusta löytyvät tärkeät hakemistot henkilöistä, lukujen otsikkoteoksista ja muusta aineistosta.

Tässä vielä Kirsin Book Clubin katsaus Leenan Majanderin muistelmiin. Suosittelen.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Säikeet katkeilevat

 

 

 Ostin Alex Schulmanin romaanin Överlevarna / Eloonjääneet (suomentanut Jaana Nikula, kustantanut Otava 2021) e-versiona Elisa Kirjasta. Kirjailjan edellinen teos, Polta nämä kirjeet, oli järisyttävää perhehistoriaa, kuten tästä blogijutusta voi päätellä.

Kirjailijan mukaan Eloonjääneet ei suoraan kerro hänen lapuudestaan, vaikka romaanihenkilöiden tapaan kirjailija on yksi kolmesta veljeksestä. Hän on omistanut teoksensa kahdelle veljelleen. Aikuisina tarinan veljekset elävät kukin tahollaan pitämättä yllä yhteyksiä. Mutta romaanin ensimmäisessä osassa, Kesämökillä, pojat ovat kaiken aikaa yhdessä. Toisessa osassa, Soratien tuolla puolen, aikuiset miehet tapaavat, koska heidän äitinsä kuolee ja hänen uurnansa on määrä laskea omaan kuoppaansa isän haudalla. Kaikkien yllätykseksi äidin jäämistöstä löytyy kirje, jossa hän vihdoin kertoo seikkoja, joista ei ole kyennyt puhumaan. Hän myös ilmoittaa, että haluaa tuhkansa ripoteltvaksi kesämökin rantaan, mistä seuraa melkoisia käänteitä tapahtumiin.

Alusta asti tapahtumien yllä leijuu vaimea uhka. Niihin lukija pääsee osalliseksi Benjaminin katseen myötä. Hän tarkkailee perheenjäsenten puheiden sävyä, vanhempien alkoholinkäyttöä, äidin velttoa kättä pitelemässä savuketta, Nilsiä makoilemassa riippumatossa musiikkia korvanapeista kuunnellen. Pikkuinen Molly-koira kieppuu siellä täällä ja kangistuu kauhusta, kun isä nappaa sen syliinsä. Koira on kuulemma totutettava rohkeaksi. Vain Benjamin tuntuu aistivan koiran hädän. Välillä myös äiti kaappaa Mollyn syliinsä ja häipyy jonnekin. Usein vanhemmat myös riitelevät äänekkäästi. Aikuisista välittyy vähä vähältä liisää piirteitä, jotka eivät lupaa turvaa lapsille.

Aina ottaessaan ryypyn isä sanoi lyhyesti ”hei”, kohotti lasiaan kohti yläilmoja ja joi. Hän leikkasi makkaraa niin että pöytä tärisi, olutta läikkyi ja äiti suutahti, mutristi suutaan ja piti lasia koholla kunnes isä oli saanut makkaran leikattua. Isä ei sellaista tietenkään huomannut, mutta Benjamin huomasi. Hän pani merkille kaikki muutokset, pysytteli aina pienen matkan päässä, niin että vanhemmat saivat olla rauhassa, mutta silti niin lähellä, että saattoi seurata keskustelua ja oli selvillä tunnelmasta ja mielialoista. Hän kuuli heidän ystävällisen muminansa, ruokailuvälineiden kolinan lautasta vasten, sähähdyksen kun jompikumpi sytytti savukkeen, äänten virran joka kertoi, että kaikki oli hyvin heidän välillään. 
           --

Veljekset olivat iältään seitsemän, yhdeksän ja kolmetoista, ja kun he nykyisin pelasivat yhdessä jalkapalloa tai korttia, peli saattoi päättyä niin ankaraan riitaan, että Benjaminista tuntui kuin jokin olisi särkynyt heidän välillään. Panokset kovenivat entisestään kun isä usutti heitä toisiaan vastaan ja teki selväksi, että halusi tietää kuka heistä oli paras milloin missäkin lajissa.
          --

Romaanin kansikuvaa hallitsee poika, joka näyttää suistuneen selälleen. Viistoon kirjoitetut tekstit  lisäävät sijoiltaan menemisen vaikutelmaa. Nimi Eloonjääneet vihjaa johonkuhun kuolleeseen. Mutta se, mikä kanteen on kuvattu, vei omat ajatukseni Benjaminin kauhukokemukseen muuntajakopissa, jonka auki repsottava ovi risan aidan suojissa houkutteli astumaan sisään ja koskettamaan johtoihin: VALOKAARI!

Lukija joutuu pohtimaan myös sitä, miksi nimi Molly toistuu. Kesämökillä se on pikku koira, jolle käy kalpaten muuntajakopissa. Sitten nimi putkahtaa yllättäen esiin aikuisten veljesten viedessä äidilleen lahjaksi kissanpentua. Nuorin veli pamauttaa, että kissa olkoon nimeltään Molly, mikä saa äidin suistumaan raiteiltaan. Vielä kerran lukija löytää entistä hankalammin sulateltavan vihjeen. Benjaminin kuulee psykotearpiansa loppuistunnossa terapeutilta jotakin perin juurin järisyttävää. Tapauksen yksityiskohtia ei kerrota. Lukija rakentakoon romaaniin kirjatuista palasista oman ratkaisunsa. 

Jännittävästi kuin elokuvassa kuva veljesten perheestä hahmottuu loppukohtauksesta kerimällä takaisin päin.

1. luku    Klo 23.59

2. luku    Uintikilpailu

3. luku    Klo 22

4. luku    Savupatsas

5. luku     Klo 20

6. luku    Koivujen kuninkaat

Tällä tavoin vuorotellen luvut jatkuvat, kunnes toisessa osassa Soratien tuolla puolen ympyrä sulkeutuu ja palautuu lapsuusajan käännekohtiin. Kellonajoilla on väliä. 

Kaikkiaan lukuja on 24. Viimeisessä kello on 00. Siinä ratkeaa Mollyn arvoitus ja se, miksi Benjamin häpeää. Lukija oivaltaa perheen potevan menetystä. Aikuisten monet inhat tavat lienevät merkkejä menetystä seuranneista itsesyytöksistä ja vakaan vanhemmuuden otteen kirpoamisesta. Vaikka pitkään kesät vietetään tiiviisti yhdessä mökillä, perheenjäsenten väliltä katkeaa säikeitä yksi toisensa perään. Keskeisenä henkilönä Benjamin on se, joka kaipailee muutaman kerran, missä hänen veljensä ovat. He ovat kaikonneet toisiltaan.

Schulman pakottaa tekstiään lukevan porautuvan perheen ihmissuhteisiin jopa niin, että itseään ja omia tekemisiäänkin alkaa kivuliaasti miettiä. Silti tai siksi nautin lukemisesta. 

 



tiistai 5. huhtikuuta 2022

Maltti on valttia


 

Moni on ehtinyt lukea Kati Martonin  kirjan Angela Merkelistä, ennen kuin itse hyppäsin kyytiin. Kirjan koko nimi näkyy kuvasta: Merkel Maailman vaikutusvaltaisimman naisen tarina (WSOY 2021, suom. Ilkka Rekiaro). Sisältö vie ympäristöihin, joista on päässyt osittain jyvälle tiedotusvälineitä seuraamalla, mutta varsinkin kansleriksi päätyneen naisen lapsuus ja nuoruus DDRssä avautuivat minulle vasta Martonin kirjan sivuilta. 

Elisa Kirja esittelee teoksen tavalla, joka mielestäni vastaa kirjan välittämää inhimillistä kuvaa tästä merkittävästä naisesta:

Pikku hiljaa lukijalle kirkastuu erityislaatuinen persoonallisuus jykevine perustoineen. Merkelin toimintaa on ohjannut oikeamielinen moraalisuus. Siitä vaikuttavan esimerkin tarjoaa Merkelin vierailu Israelissa:

Kevättalvella 2008 Jerusalemissa joukko iäkkäitä holokaustista selvinneitä nousi vaivalloisesti, usein hengähtämään pysähdellen rinnettä ylös Israelin laatikkomaiselle, modernille parlamenttitalolle. Miehillä oli kipa päässä ja avokaulainen paita, naiset olivat sapattivaatteissa. He tulivat parlamenttitalolle kuulemaan Saksan kanslerin puhetta – kanslerin, jonka edustama maa oli 60 vuotta aiemmin yrittänyt hävittää heidän kansansa maan päältä. Kuusi knessetin 120 jäsenestä oli marssinut ulos vastalauseena sille, että Merkel oli valittu puhumaan parlamentille »murhaajien kielellä». Heille oli liikaa nähdä Israelin sinivalkoisen lipun lepattavan tuulessa vierellään Saksan mustapunakeltainen lippu.   
Israelin knessetille puhuva ensimmäinen Saksan liittokansleri ei aloittanut »murhaajien kielellä». Mustiin pukeutunut Merkel seisoi Israelin lipun vierellä ja sanoi hiljaa hepreaksi: »Ani moda lakhem... Minä kiitän Jumalaa siitä, että saan puhua teille täällä knessetissä...» Vasta sitten hän vaihtoi saksaan.   

»Kiitos, että sallitte minun puhua äidinkielelläni. Minä kumarran uhreille. Minä kumarran selviytyjille ja niille, jotka auttoivat heitä selviytymään. Šoa täyttää meidät saksalaiset häpeällä... Se merkitsee, että Israelin turvallisuus on minulle Saksan kanslerina tinkimätön asia.»    
Merkel katsoi satojen selviytyjien hymyilemättömiä kasvoja ja uhrien lasten ja lastenlasten kasvoja, ja hänen nöyryytensä ja yksinkertaiset sanansa tavoittivat oikean sävelen. Hetkeä ennen puheensa alkua Merkel oli pää kumarassa noussut kapeat kierreportaat holokaustin uhrien muistopaikasta, kynttilöin valaistusta Yad Vashemista, johon kuuluu muun muassa holokaustissa murhattujen puolentoista miljoonan lapsen monumentti. Hänen ilmeestään näkyi, millaisen vaikutuksen nauhalta luettujen lasten nimien kuuleminen oli häneen tehnyt.(s. 65)

Merkelistä on välittynyt itseään korostamaton vaatimattomuus, mikä ei hälvennä hänen määrätietoista pyrkimystään valtaan. Toiminta välttämättömien muutosten toteuttamiseksi näet vaatii valta-aseman. Kiehtovalta tuntui sekin, että hän määritteli ensin päämärän, johon pyrkiä. Sitten hän fyysikon tapaan purki tavoitteen osiin, joita pitkin päämäärä olisi saavutettavissa. Maltti oli valttia, kuten aikoinaan tutkijan toimissa.

Toinen hämmästyttävä seikka on Merkelin sitkeys neuvotteluissa. Hän ei kuulu koskaan uupuneen kesken vaikeiden asioiden käsittelyä, vaikka muista osanottajista yksi ja toinen saattoi antaa periksi väsymykselle ja poistua. Ihmeellistä on sekin, kuinka hän on päässyt tavoitteisiinsa puhumalla hiljaisella äänellä ja myös vaikenemalla. Esimerkiksi kerran Ranskan Nocolas Sarkozyn leiskautellessa säkenöiviä kommenttejaan käsiteltävästä aiheesta Merkel vaikeni, kunnes ilotulituksen lopuksi vienosti hymyillen tokaisi, että tuntee itsensä enrgiansäästölampuksi Ranskan presidentin rinnalla.

Martonin kirja Merkelistä palkitsi lukijansa monin tavoin. Niistä vähäsin ei ollut se, että harvinaisen pätevä nainen sai kuvansa aiheeseen syvällisesti paneutuneen naisen kynästä. Paljon sellaista 2000-luvun keskeistä historiaa, jota on tullut seurantuksi tiedotusvälineistä, valottui aivan uudesta, inhimillisestä vinkkelistä. Kevään 2022 järkyttävien sotatapahtumien vallitessa moni varmaan kaipaa Merkeliä neuvottelupöytiin. Mutta hänpä ei ollut niitä valtaan päässeitä, jotka eivät kykene irrottautumaan asemastaan. Toivotan omasta puolestani Merkelille leppoisaa, vaatimatonta yksityiselämää, jota hän on elänyt kaikki kanslerivuotensa siinä määrin kuin velvollisuuksiltaan pystyi.



torstai 24. maaliskuuta 2022

Kenen mukaan Katariinanlaakso saikaan nimensä?


Ispoisten Omakotiyhdistys on kustantanut kirjan, jonka tekijäksi etu- ja takakansi paljastaa  tietokirjailija-toimittaja Sari Järvisen. Oman niteeni Ispoisten kartanon mailla (2021) sain joululahjaksi, mutta vasta näin kevään kynnyksellä tartuin lukupuuhaan enkä turhaan, sillä kirja tarjoilee kaiken muun annin lisäksi paljon täydennystä omiin lapsuusmuistoihini. Kasvoin näet 9-vuotiaasta 19-vuotiaaksi Turussa Ispoisten kartanon maista lohkotulla rintamiestontilla, jolle vanhempani rakensivat kelpo talon. Siitä tuli niin hyvä, että oma jälkikasvuni on juurtunut samoille sijoille.
 
Kansi keroo, että kyseessä on Ispoisten kirja 2. Ensimmäinen Ispoisten kirja ilmestyi 2015 Ispoisten Omakotiyhdistyksen 60-vuotisen taipaleen merkiksi. Kumpaakin julkaisua on juhlittu oman väen kesken. Kakkososan juhlaan minulta jäi menemättä. Ihmetellä täytyy, kuinka Ispoisten omakotiyhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja, Seija Tamminen (e Ingman), ja yhdityksen hallitus ovat pitäneet huolta, että kirjat julkaistaan. Seijan kanssa olemme lähes ikätovereita, Seija tosin muutamia vuosia minua nuorempi. Hänen velipojistaan Erkki lienee syntynyt oman syntymävuoteni 1941 kieppeillä, koska painelimme aikoinaan samoissa porukoissa ympäriinsä Ispoisissa.
 
Muutakin yhteistä on, sillä omat vanhempani kävivät joskus tikuttamassa silakoita isä-Ingmanin kalasavustamossa, josta yksi valaiseva luku kertoo. Siinä mainitaan, että kalastajaisä oli kotoisin Rymättylästä. Sieltähän se minunkin isäni oli lähtöisin. Naapureiksi asettuneet kaverukset tunsivat toisensa vanhastaan.
 
Toinenkin minulle hyvin tuttu Matilaisen perhe ja puutarha saavat tarkan esittelynsä. Muistan hyvin isä-Matilaisen, joka korosti koulunkäynnin tärkeyttä, kun kipaisin hakemassa puutarhasta kurkkuja ja tomaatteja. Puutarhaa ei ole ollut pitkään aikaan. Sen tilalle on rakennettu rivitaloja. Yhdessä niistä asuu nykyisin iäkäs leskiäiti-Matilainen.

Ispoisten kartanon päärakennuksen lisäksi Linnunpääntien varrelle rakennettu erikoislaatuinen pyöreä huvila kaikkine vaiheineen on nyt selvitetty omistajien nimiä myöten. Kiinnostavaa oli lukea, kuinka Turun kaupunki tuli tuhonneeksi huvilan sivuitse virraneen puron ja samalla myös kaivon. Omistaja oli kamppaillut pitkään saadakseen Turun kaupungin vastuuseen vesien sotkemisesta kaatopaikkajättein. Nykyihmisen päähän ei mahdu, että kaupunki aikoinaan perusti kaatopaikan mäelle ja siirsi sen muualle vasta kovan väännön jälkeen. Meidänkin perheen lähteeseen perustettu kaivo pilaantui haisevista ojavesistä, joita valtoimenaan valui ympäriinsä kaatopaikalta.

Teosparin kakkososa kattaa kaikkiaan neljä kaupunginosaa Turusta: Katariinanlaakson, Ispoisten, Uittamon ja Puistomäen, kaikki ihania paikkoja. Kirjan kuudessa pääluvussa tulee vastaan paljon tarkennuksia omiin pohjatietoihini. Ispoisten uimaranta rakennettiin 1950-luvulla, kun konsuli Rosa Salmelin oli myynyt 1951 kartanon Turun kaupungille. Ensi alkuun uimassa käytiin kartanon lehmien laitumen kautta. Vaatteet jätettin kalliolle lehmänläjien ulottumattomiin. Uimarannaksi kohennetulla rannalla järjestetyissä juhannustansseissa 1958 serkkuni Paulan kanssa treffassimme pari komeaa nuorta miestä, jotka pokkasivat meidät tanssiin. Kaksi vuotta myöhemmin minun kavaljeerini marssi Tuomiokirkon käytävää rinnallani. Tämä saatettakoon tiedoksi erityisesti omille jälkeläisilleni Ispoisissa ja muualla.
 
Myös Uittamon uimalaitoksen ja tanssilavan vaiheista oli hauska lukea tarkkoja selvityksiä kuvineen, samoin Syväkallion ja naulatehtaan alueen muutoksista. Teiden ja puistojen nimissä on tallella historiaa, joka ei ihan äkkiä avaudu, ellei tunne nimen taustaa. Kirjan avulla moni seikka kirkastuu. Aikoinaan lapsiporukassa kuvittelimme, että eräs tietty laakea kivi Katariinanlaakson metsälehdossa oli se, jolla Kaarina Maununtytär seisten kaipaili puolisoaan Erikiä Turun linnan tyrmästä luokseen. Kiven pinnassa näkyy yhä kaksi painumaa kuin jalkojen sijat. Tarinoita piisaa muitakin, mutta kirja vahvistaa, ettei edes Katarina Jagellonica ole saanut nimimuistokseen kuuluisaa jalopuulehtoa. Historiantutkija Svante Dahlströmin mukaan uskottavin vaihtoehto on tämä: laakso sai nimensä kartanonherra Simon Lillegrenin vaimolta, Catharina von Bergiltä. Erikoinen avioitumistarina alkaa 1710, jolloin aatelinen leski Catharina ja äveriäs Simon vihittiin. Seuraavana vuonna heille syntyi tytär.  Suuri Pohjan sota velloi vielä toista kymmentä vuotta, mutta. Simonia tarvittiin virkamieheksi. Pariskunta muutti TukholmastaTurkuun, kun Simon oli 1719 nimitetty laamanniksi itäiseen osaan silloista Ruotsin valtakuntaa. Pian 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeen Simon osti tyhjilleen jääneen Ispoisten kartanon.

Kiitos kirjasta hankkeen puuhaihmisille, kirjoittajalle sekä myös omalle tyttärelle ja vävylle, joilta sain kirjan. Paljon on nähty vaivaa kuvien keräämiseksi asukkaiden albumeista samalla, kun toimittaja on jututtanut muistelijoita. Arkistolöytöjäkin on mukana. Kaikki kuvat ovat löytäneet sopivan paikkansa Onnimainoksen taittaessa aineiston näyttäväksi julkaisuksi. Sitä katseli ja luki mielikseen.

Tiedoksi vielä, että Seija Tamminen myy kirjoja kotoaan Ispoisten kiertotien varrelta. Niitä voi ostaa myös Turku-seuran Förituvasta Raatihuoneentorin varrella.
 
 
 

 

 

torstai 17. maaliskuuta 2022

Koirien kaverina lenkillä

Muualla velloo sotia, lähipiirissä nivelet vaivaavat. Koirat kuitenkin kaipaavat paitsi ihmisten seuraa ja hoivaa myös kävelyreissunsa. Akuutissa tilanteessa huomasin, että pikku porukasta parhaiten juuri minä kykenen hyvin kulkemaan narun päässä sopivan mittaisen lenkin, vaikka vasen polveni on kypsä vaihtoon. Sille on aika 3. kesäkuuta. Kipuilu ei muutenkaan estä kävelemästä päivittäin ulkona. Hyvässä lykyssä ja sauvojen avulla askeleita kertyy monta tuhatta. Ihan kiva, että muutaman kerran erityisesti koirista nuorempi on ollut kaverini. Olenhan kummankin vanha tuttu, kuten tästä jutusta voi lukea.

 

Kas kummaa, että äskettäin tyttärelläkin vasen polvi kipeytyi pahasti. Onneksi se alkaa jo pikku hiljaa sallia lyhyet kävelyt. Mutta lonkkaansa poteva vävy pystyy nippa nappa viemään vanhan koiran toviksi ulos. Kunnon lenkit onnistunevat vasta uuden lonkkanivelen asetuttua toimintakuntoon. Leikkaus on määrä tehdä 7. kesäkuuta, johon asti pitää sinnitellä, miten parhaiten taitaa. Umpijäinen reitti pihalta tutulle pikkutielle vatii miltei jonglöörin taitoja pystyssä pysymiseksi.

 

 



 



 

torstai 10. maaliskuuta 2022

Minne kuvat eksyvät?

 


 Myönnän olevani tumpelo digikuvioissa. En ole malttanut ottaa tosissani selvää, kuinka esimerkiksi digikuvia kannattaa tallentaa riittävästi, muttei liikaa. Nyt niitä on "varmassa tallessa" sekä oman pöytäkoneen D-asemalla että erillisellä My Book -kovalevyllä, lisäksi vielä muistitikuilla.  Siksi toiseksi kuvia on tullut siirrellyksi milloin mihinkin pilvipalveluun. Pitkään homma pysyi melko hyvin hanskassa, kunnes hommasin Applen puhelimen, älykellon ja tabletin. Ne mokomat tykkäävät vain toisistaan eivätkä suostu nikottelematta yhteistyöhön esimerkiksi Microsoftin laitteiden kanssa. Blogijuttuihini otan kuvia kännykällä ja yritän siirtää niitä pöytäkoneelle, jolla jutut kirjoitan.

Kauan sitten innostuin Dropboxista. Oli hienoa siirtää sinne kuvia ja jakaa linkki asianosaisille. Kerran kävi niin, että yksi katselemaan kutsutuista poisti joka kuvan heti nähtyään sen. Ne hävisivät sen siliän tien tavoittamattomiin. Minun olisi pitänyt estää tietyin asetuksin kajoamasta kuviin ja tarjota kuvat pelkästään katsottaviksi. Mutta homma olisi pitänyt hoitaa ennen jakamista.

Android-puhelinten aikaan kuvat siirtyivät sutjakasti Microsoftin One Driveen ja sieltä pöytäkoneelle. Myös Google Drive oli tarpeen varsinkin sukututkimusta tehdessä. Sinne tallensin olennaisia tiedostoja ja sukuvihkon eri versioita, kunnes työ valmistui ja päätin luopua tästä Drivestä. Suhteemme ei kuitenkaan päättynyt, koska äskettäin löysin kaikki poistetutkin tiedostot samaisesta Google Drivestä, kun sen taas etsin käyttööni. Testailin näet hätäpäissäni eri pilvipalveluita kuvien siirtämiseen iPhonelta pöytäkoneelle. Testikuvina käytin komeita otoksia kallionauhuksista. Ne tosiaan siirtyivät Google Drivessä!



Nykyään kuviani löytyy myös iCloudista, selvä se. Taapertelen sinne tänne kuin pusikossa, kunnes jokin polun tapainen osuu kohdalle. Ykskaks äkkäsin myös, että iPhoneni kuvia pystyy siirtämään pöytäkoneelle paitsi lähettämällä niitä yksittäin omaan sähköpostiin myös copy-paste -menetelmällä. 

Totta kai pulma olisi hoidettavissa aivan asiallisesti, mikä kuitenkin edellyttäisi sellaista paneutumista, etten moista jaksa. Niinpä saatan tiedoksi, että säästän lähellä olevien osaajien hermoja toikkaroimalla kuvieni kanssa, miten parhaiten taidan. 

Omaksi ja muiden iloksi tarjoilen kuvia, joihin sattumalta törmäsin ties missä pilvipalvelussa. Kuvat ovat itse ottamiani Nikon D90:llä, samoin myös kuvat kallionauhuksista yllä.




Hiljattain kuulin mainiosta jakeluratkaisusta, jolla tietty kuvasarja avautuu asianosaisille linkistä määräajan. Jokainen voi poimia ja tulostaa itselleen haluamansa otokset, jos huomaa pitää varansa ja ehtii ottaa talteen jokusen kuvan. Ylenmäärin otettuja kuvia ei ole syytä säilyttää enempää kuin pikaisesti katseltaviksi.

Itse asiassa nykyään jopa hääkuvia jaetaan samalla tavalla, mikä hiukan hämmentää. Olisi näet ollut kiva saada entisajan malliin edes yksi paperikuva joutumatta itse näkemään vaivaa. Minulla on tallessa kolme linkkiä tyttärentyttärien upeisiin, ammattilaisen ottamiin hääkuviin, muttei yhtäkään paperikuvaa albumiin kiinnitettäväksi tai kehyksissä näkösälle asetettavaksi. 

No, onhan minulla albumi jos toinenkin. Niitä tulee tarvittaessa selatuksi. Sitten otan kännykällä digikopion paperikuvasta, käsittelen sitä ja liitän blogiin. Malliksi tarjoilen pari vanhaa otosta omista lapsistani. Ensimmäinen tupsahti näkösälle jostakin pilvestä ja kertoo, että olen sen aikoinaan digitoinut albumista. On siinä ihana lapsukainen, nykyisin usean lapsenlapsen mumma.

Aikoinaan meille rakennettiin omaa taloa Kangasalle. Rakennusmiesten lisäksi raksalla hiippaili usein perheen kuopus, joka on pari vuotta siskoaan nuorempi. Kuva on tallessa kunnolla nimettynä PERHE-pääkansiossa sekä tietokoneen D-asemalla että My Bookissa. Löytyi helposti.




perjantai 4. maaliskuuta 2022

Laman talousoppia Joenpellon malliin

 


Tyytyväisenä kerron, että yksi luku-urakoistani on nyt hoidettu. Pari päivää sitten luin viimeiset rivit Eeva Joenpellon Lohja-sarjan 4. osasta nimeltä Eteisiin ja kynnyksille (WSOY 1980, Elisa Kirja 2015, 373 s.). Olen vaikuttunut!