Tanizakin ja muistojen lumoissa

 

Ennen Akanvirtaa kirjoittelin Näin jokirannassa -juttuja, kunnes muutin Turusta Lietoon. Eilen löysin entisestä blogistani muun muassa tämän pikku tekstin, joka vie Junichiro Tanizakin Varjojen ylistykseen. Sitä ja kaikkia muita Tanizakin teoksia voi painokkaasti suositella. Niistä kaikkein valloittavin lukukokemukseni on ollut Makiokan sisarukset.

Huomaan, että blogijuttuni ovat paisuneet Akanvirrassa. Niitä ei myöskään ilmesty yhtä tiheään kuin edellisessä blogissa, johon jälkiä ilmestyi lähes päivittäin ihan otsikon mukaisesti. Asuin näet silloin aivan Aurajoen partaalla. Uskomattomia tapahtui tavan takaa. Niinpä silmät ymmyrkäisenä napsin kuvia muistaakseni upouudella järjestelmäkameralla, joka vaati aika lailla opettelua. Kuvat tarvitsivat myös jälkikäsittelyä, mikä hoitui tietyllä osto-ohjelmalla, jota yhä käytän, jos on tarpeen. Kuvat otan nykyään lähes yksinomaan puhelimella, mutta niiden oikaisuun, rajaamiseen ja pienentämiseen ohjelma on oivallinen apu.

Lyhyestä virsi kaunis - tällä kertaa.

Matador-sarja – kahdesti katsottu ja ihasteltu

 

Kukapa olisi uskonut, että Suomessa jo pariin kertaan uusittu tanskalainen TV-sarja Matador vetäisi taas puoleensa, niin kuin minullekin äskettäin kävi. En ole ennen lukkiutunut Areenan ääreen yhtä tiiviisti kuin Matadorin 24 osaa peräkkäin katsottaessa. Tässä niihin linkki, joka kannattaa avata ja tutkia osa osalta kuvineen, jos haluaa vaikkapa päällisin puolin tietää, mitä osat sisältävät. 

Harri Uusitorppa (HS 12.7.2022) kysyy

Millaisia sarjoja Tanskassa tehtiin ennen ”Tanskan televisioihmettä”, ennen Rikosta, Vallan linnaketta ja Siltaa? Joku voi muistaa yhä niitä edeltäneen Murhakomission (2000–2004), jolla Tanskan yleisradioyhtiö DR nappasi ensimmäisen Emmy-palkintonsa.

Monet tanskalaiset muistavat varmasti myös 24-osaisen, ainakin seitsemän kertaa uusitun Matadorin (1978–1982). Sarja oli Tanskassa pitkään laadun standardi. Onko tämä draamasarja seuraava Matador, kysyttiin usein sen seuraajista.

Netistä löysin myös tanskalaisperäisiä tietoja, joihin lisäilin omiani:

Matador on tanskalainen tv-sarja , joka on tuotettu ja esitetty vuosina 1978–1982. Se sijoittuu kuvitteelliseen tanskalaiseen Korsbækin kaupunkiin vuosina 1929–1947.  

Sarjassa seurataan pankkiiri Hans Christian Varnæsin ja  ja tulokkaana kaupunkiin pikkupoikansa kanssa saapuvan Mads (Andersen-)Skjernin välistä kilpailua. Nimi Matador on otettu lautapeli Monopolyn lokalisoidusta versiosta. Nykytanskassa "matadoria" käytetään usein kuvaamaan bisnespohattaa. Sarjassa pohatta on ovela Mads Skjern, joka vaurastumistaan vaurastuu ja saavuttaa mahtiaseman. Mutta yritys bisnesimperiumin luomiseksi menee mönkään, koska kukaan lapsista ei halua jatkaa isän työtä. Myös vaimo Ingeborg saa kylläkseen kovapintaisesta miehestä, joka toviksi yksin jäätyään murtuu.

Tanskalaisen elokuvantekijä Erik Ballingin ohjaama Matador oli kirjailija Lise Nørgaardin idea , joka kirjoitti suurimman osan jaksoista yhdessä Karen Smithin, Jens Louis Petersenin ja Paul Hammerichin kanssa. Sarjan omaleimaisen ja Tanskassa juhlitun teemasävelmän ^[2] on säveltänyt Bent Fabricius-Bjerre .

Porvarisväen ohessa kiehtovia hahmoja on monia, mutta nostan esille vain muutamia, kuten sisäkkö-Agnesin ja Puna-Lauritz Jensenin. He avioituvat, saavat kaksi poikaa, mutta isää kiinnostaa eniten puolue. Saksalaismiehityksen aikana Lauritzin on paettava monen muun tavoin Ruotsiin. Varnaesin perheen sisäkön työt jättäneestä Agnesista kehkeytyy vaurastuva yrittäjä.

Tavan takaa Agnes piipahtaa entisen työnantajansa keittiössä juttelemassa ystävänsä Lauran kanssa. Tämä on kokannut herrasväelle yli 25 vuotta ja saa siitä kiitokseksi mitalin sekä 100 kruunua (!). Huikea kohtaus keittiössä heti mitalimatkan jälkeen iskostuu katsojan tajuntaan luokkayhteiskunnan räikeänä ilmauksena.

 

Hellyttävä, lopulta hurja on herrasväki Fernando Møhgen ainoa lapsi, leskiäitinsä orjuuttama Missy. Kuvassa kaksi neitiä Missy ja Elisabeth, rouva Varnaesin sisar. Molemmat naiset soittavat pianoa ja lopulta avioituvat, mistä seuraa hurja käänne Missyn elämässä, kun taas Elisabeth vihdoin saavuttaa onnensa.

 

Seuraavassa kuvassa leskirouva Fernando Møhge kummipoikansa Hans Christianin kanssa pöydän ääressä, johon äiti ja tytär tunsivat niin suurta vetoa, että pääosin ravitsivat itsensä kestitettävinä. Huikean yliampuvia kohtauksia tulee vastaan, kunnes leskirouva ottaa ja kuolee melkeinpä taistellen saksalaissotilaan kanssa.

 

Seuraavat kolme  kuvaa näyttävät, kuinka Arnesenin hienostokaupan henkilökunta on vielä koossa, mutta kadun toisella puolen Mads Skjernin uuden tyylin valmisvaatemyymälä kasvaa tavarataloksi. Arnesen ei sopeudu tilanteeseen, vaan ampuu itsensä.

 

Helteisinä päivinä polven kipuillessa oli nautinnollista heittäytyä tanskalaisen pikkukaupungin tapahtumiin. Ihmiset pysyvät helposti tunnistettavina, sillä heidän asujaan ei vaihdella tavan takaa eivätkä he oikeastaan vanhene. Ei hatannut sekään, että muistin yhtä ja toista edelliseltä katselukerralta. Nyt putkeen katsoessa tarina kaikkine sivujuonteineen hahmottui kokonaisuudeksi, josta erottuvat vahvat naishahmot, kuten Madsin anoppi ja vaimo sekä tavallaan myös Elisabeth. Tämän sisko, rouva Varnaes, on ensi alkuun hento, säikky lilja, mutta kehittyy ja pääsee eroon bakteerikammostaan, vaikkei voi ymmärtää, kuinka tulla toimeen ilman lastenhoitajaa. Ja tulee kuitenkin.  Miehistä monet näyttäytyvät lupsakkoina, mutta lapsellisina, kuten Ingeborin isä, joka kasvattaa possuja, mutta ehtii päivittäin rautatieaseman kuppilan kantapöytään. 

Miehissä on kahdet veljekset, joiden keskinäiset erot kirkastuvat vähitellen. Maailmaa muuttuu. Pian ei enää ole tilaa Jorgen Varnaesin tapaiselle viinaan menevälle vetelehtijälle, vaikka olisikin lakimies koulutukseltaan ja velipoika pitkään turvana.

Sarja on niin runsas, etten pysty sitä tyhjentämään yhteen pikaiseen blogijuttuun. Riittää, kun kehun sitä vuolaasti monien muiden tavoin. 

Aameneksi suosittelen lämpimästi sarjan katsomista.

 

Alastalon salissa - herkku kuunneltunakin

 Vuosituhannen alkuvuosina Turkuun asetuttuani tavaksi tuli käydä kesäisin Kustavissa Volter Kilpi -päivillä. Siellä väistämättä törmäsin paitsi Juha Hurmeen Yövieraat-teatterin esityksiin myös kaikkeen mahdolliseen Kilpi-tietämykseen. Pian ymmärsin, että minun oli ihan itse luettava Kilveltä ainakin romaani Alastalon salissa, mieluimmin koko hänen kirjoittamansa saaristolaissarja, jonka muita osia ovat Pitäjän pienempiä ja Kirkolle. Luettu on!

Lukiovuosina äidinkielen opettaja antoi kerran  joululomalla luettavakseni Kilven Batsheban. Kukaan muu ei saanut samaa kirjaa, eikä luetusta koskaan puhuttu, mikä yhä hämmästyttää. Sittemmin luin kirjan uudestaan, kun en lukiolaisena tajunnut tekstiä. Vasta aikuisena tavoitin raamatullisen tarinan hehkun.

Niinpä ennen pitkää ylvästelin Kilpi-päivillä ylläni musta T-paita, jonka opiskelukaverini, kollegani, sittemmin naapurini Marjariitta osti minulle. Paidan rintamus julisti suurin valkoisin kirjaimin:

OLEN LUKENUT ALASTALON SALISSA

Paita on jo käytetty loppuun, mutta omasta hyllystä esiin nostetun 405-sivuisen, Otavan kustantamana yhtenä niteenä 2004 ilmestyneen teoksen alkulehdelle huomasin kirjoittaneeni tämän:

 

Tätä nykyä Kilven pääteoksen voi halutessaan kuunnella Yle Areenassa Esko Salervon ääneen tulkitsemana.  Suosittelen perehtymään tähän Miia Gustafssonin 27.9.2020 toimittamaan YLE-uutiseen. Siitä selviää, mitä kaikkea urakka on vaatinut ja mistä Kilven saaristokuvauksessa on kyse.

Aivan äskettäin äkkäsin kerran illalla kokeeksi tarttua tarjoukseen. Ja kas, tuota pikaa olin taas aivan koukussa sekä Kilven ihmeelliseen kielellä luotuun maailmaan että Salervon tulkintaan Kilven tekstistä. Aikoinaan luetusta romaanista suurin osa oli kaikonnut muistista, joten kertaus kelpasi.

Vasta nyt kuunneltuna Alastalon saliin koolle kutsutut jykevät henkilöhahmot ovat ruvenneet elämään tajunnassani. Mitä tyyppejä he ovatkaan kaikkine piirteineen! Naisista tarjoiluineen esiin ovat marssineet toistaiseksi vain Alastalon emäntä Eevastiina ja tytär Siviä. 

Seitsemäs luku vie lukijan sekä kuuntelijan isäntien muistelemaan tapaukseen takavuosilta, jolloin tullin virkamiehet rommitettiin umpikänniin Alastalon salissa ja tullikapteeni haetaan pöydän alta, niin kuin muukin tullibesättninki, paitsi kokkipoika. Kuuluu kokoontumisten toistuvaan ohjelmaan palata siihen, kuinka tullin nenän edestä tuotiin sokeritopat omiin rantapuoteihin. Mikä mehevä tarina!

Seuraavaksi siirryn kahdeksanteen lukuun, jossa kerrotaan, kuinka sokeritopat pelastuivat ja tulli seilasi myötätuuleen kyörillä Turkuun.

Kuunneltavaa riittää moneksi toviksi, sillä lukuja on kaikkiaan 23. Silmäilin kirjan loppua: totta tosiaan sopimus yhteisvoimin rakennettavasta parkista valmistuu. Alastalon Hermannin komeat manööverit ja muiden kapteenien säestykset paitsi yhteiseksi nautinnoksi  myös  perille pääsemiseksi ovat toki olleet tarpeen. 

 

 Suosittelen myös näitä linkkejä:

Laura Airola HS 28.9.2020 

Tässä vielä linkki kirjallisuusviikkoon Kustavissa.

 

Valokeilassa katolisten pappien salapuuhat

 

 Hiljaisen toipilasajan jatkuessa tulee selatuksi omia leffatallennuksia. Mitään murhajuttuja en jaksa katsoa, vaan kaipaan hyvällä tavalla innostavaa ja herättävää kuvatulvaa. Ja kas, sellainen aarre löytyi, Runsaan parituntisen vietin Spotlightin parissa keskittyneenä katsomiseeen niin, että miltei unohdin polvikipujen pirulaiset. 

Kyse on tositapahtumista Bostonissa 2001, jolloin Boston Clobe -lehden uusi päätoimittaja usuttaa toimittajat etsimään isoa, merkittävää aihetta. Sellainen oli ollut tyrkyllä jo vuosia aiemmin, kun katolisten pappien hyväksi käyttämä mies tarjosi juttua tutkittavaksi. Jokin pikku uutinen asiasta oli julkaistu, ei enempää. Miehen tuoma laatikollinen aineistoa oli jäänyt tarkasti katsastamatta.

 Juutalaiseksi mainittu päätoimittaja halusi jotakin koko yhteisöä koskettavaa tapausta selvitettäväksi. Pedofilian uhrin yhteydenotot muistettiin. Niinpä lehden Spotlight-ryhmä, jonka toimittajat taisivat kaikki ollaa katolisia bostonilaisten tapaan, aloitti perkaamisen käymällä läpi paitsi miehen tuoman aineiston myös kaikki maininnat lehdessä pitkältä ajalta. Alkoi myös monivaiheinen lisätietojen ja haastateltavien etsintä.

Veli-Pekka Lehtonen kirjoittaa 29.1.2016 Hesarissa muun muassa:

Toimittajista on tehty monia elokuvia, ja silti Spotlightin voi sijoittaa epäilyksettä kärkipäähän lajissaan. Yksinkertaisuus ei ole sattumaa, vaan rakennettua: elokuva kuvaa toimittajien työtä arkisesti eikä nosta jalustalle tekijöitä. Sankareiksi nousevat ennemminkin pappien uhrit, kiusatut ja hyväksikäytetyt. Itse tarina. Pienimuotoiseen kerrontaan virittää herkempää tunnelmaa Howard Shoren rauhallinen, tarinaan hyvin istuva pianomusiikki.

 

Toimittajat paahtavat asian kimpussa kukin tahollaan, kuten yhdessä on sovittu. On kiehtovaa seurata tiimin työskentelyä. Pomot eivät erotu kummemmin, vaan tekevät osuutensa. Kun loppuvaiheessa aihe pannaan kuukaudeksi hyllylle New Yorkin 11.9.2001 -terrorismitapauksen vuoksi, porukka siirtyy vastaan panematta muun toimituskunnan kanssa uutisoimaan ja taustoittamaan kauhutapausta. 

Pian tuli aika palata omaan suureen juttuun ja valmistautua sen julkaisemiseen. Siinä vaiheessa pikku viivästys purkautui toinen toistensa syyttelyinä, kunnes päätoimittajan rauhallisen tilannekatsauksen sekä ryhmälle jakamien kiitosten ansiosta myrsky tukahtui alkuusa. 

Oli komeaa katsella, kuinka painokoneet syytivät lehtiä, jotka saman tien pakattiin isoihin autoihin kuljetettavaksi lukijoille.

Porukan palatessa toimitukseen viikonlopun jälkeen, hämmästytti hiljaisuus. Vasta omassa Spotlight-tiloissa selvisi, ettei työtä ollut paiskittu turhaaan. Puhelimet soivat kuumina lukijoiden kysyessä lisätietoja. Niitä seurasi pitkänä juttusarjana tulevina kuukausina. Uhrien kärsimykset julkistettiin. Katolisen kirkon oli tunnustettava syyllisyytensä pedofiilipappien suojeluun, kun heitä oli siirrelty yhä uusiin seurakuntiin. Jopa itse kardinaali pääsi huipputehtävään vatikaaniin joutumatta kärsimään mitään rangaistusta. Tämän seikan muistan lukeneeni suomalaislehdestäkin.

Tiettävästi myöskään perimmäistä syytä, papeilta vaadittavaa selibaatti-sääntöä, ei ole poitettu, vaikka tuskin enempää kuin puolet papeista noudattaa sitä. Useimmata kuitenkin harjoittavat seksiä toisten aikuisten kanssa, kun taas lapsia seksiin houkuttelevia kertyi alun 13 asemesta noin 90. Pirulliselta kuulosti, että uhriksi nämä papit keksivät yleensä köyhän, isättömän pojan, joka taatusti häpesi uhriuttaan tyttöäkin enemmän - uskaltamatta paljastaa asiaa kenellekään.

Spotlight

Kesto (min): 128

Vuosi: 2015

Maa: Yhdysvallat

Rooleissa: Michael Keaton, Mark Ruffalo, Rachel McAdams, Liev Schreiber, Stanley Tucci, John Slattery

Ikäraja: K12

Alkuperäinen nimi: Spotlight

Laji: Elokuva

Ohjaaja: Tom McCarthy

 

Kohtalokas talvimatka

 

Lukemisen puutteeseen tarjosi apuaan alakerran emäntä Marja-Riitta Perttula. Sain häneltä lainaksi Roope Lipastin Mikaelin kirjan (Otava 2021, 320 sivua), jonka alkulehdeltä löytyy tekijän omistuskirjoitus. Kiehtovaa, että niin Lipasti kuin Marja-Riitta tunnetaan Liedossa myös kotiseutunsa kulttuurivaikuttajina.

Roope Lipastin romaani Mikaelin kirja kertoo talven 1556–1557 tapahtumista. Mikael Agricolan syntymävuotta ei tarkkaan tiedetä, mutta kuolinaika on selvillä.  Agricola näet menehtyi raskaan matkan aikana yltyneeseen sairauteen Uudellakirkolla 9.4.1557 ruotsalaisdelegaation palatessa Moskovan rauhanneuvotteluista. Piispan harras toive päästä kotiin Turkuun Birgitta-vaimon ja Kristian-pojan luokse jäi toteutumatta.

Kirsin kirjanurkassa sisältöä kuvataan näin:

Romaanin ajallisen rungon muodostaa kyseinen neuvottelumatka, jolle Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa oli määrännyt myös Turun hiippakunnan piispan eli Agricolan. Vaivalloiselle ja vaaralliselle matkalle lähdetään  25.11.1556 Turusta, eivätkä enteet ole hyvät, sillä ennen kuin toistasataapäinen seurue on päässyt edes ulos kaupungista, tapahtuu onnettomuus. Väkijoukosta juossut pieni tyttö jää piispaa kuljettavan reen alle ja loukkaantuu pahasti.

Piispa lähtee matkalle vastahakoisena ja turhautuneena. Hän näkee, ettei hänellä ole neuvotteludelegaatiossa oikein muuta roolia kuin olla jonkinlaisena koristeena. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt työnsä pariin, kirjoittamaan keskeneräistä käsikirjoitustaan ja nauttimaan kodin lämmöstä. Vaimo Birgitasta ja varsinkin pienestä Kristian-pojasta eroaminen tuntuu vaikealta. Matkaan kuluu joka tapauksessa kuukausia, ja sinä aikana saattaa tapahtua mitä tahansa.

Kiehtovasti Lipasti rytmittää kerrontaa delegaation matkanteolla, mutta kertoo joka toisessa luvussa tapahtumista piispantalossa Turussa. Kirjailijan tosi luomus on kuva Birgitasta, piispattaresta, josta ei hevin ole löytynyt lähdeaineistoa. Kaikki se, mitä piispatar joutuu kokemaan miehensä poissa ollessa, kiinnitti lukijan jatkamaan lukemista lähdes tauotta. Lukemista nopeutti sekin, että neuvottelijoiden kokemukset Venäjälle ehdittäessä tuntuivat muistuttavan kaikkea sitä, mikä on tullut tutuksi Venäjän hyökättyä Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Venäläisten sanaan ei voi luottaa, uhka hengenmenosta vaanii joka käänteessä. 

Matka Novgorodista Moskovaan keskellä talvea hevosten vetämänä reessä vällyihin käärittynä välittyy romaanista kauhukokemuksena vailla vertaa. Olisi ollut ihme, jos lähes viisikymppinen Mikael-piispa olisi selviytynyt koettelmuksesta sairastumatta. Tässä historian faktatieto kerää ympärilleen helposti samastuttavia elämyksiä.

Nautin kirjasta kaikkinensa: kieli elää kainostelematta, keskeiset henkilöhahmot ovat uskottavan täyteläisiä, ihmisten väliset konfliktit todenmakuisia. Nuorille useita romaaneja kirjoittaneen Lipastin tuoreinkin teos sopii mielestäni yhtä lailla niin aikuisten kuin koululaisten käsiin. Lipastin tapaan tarjottuna kirjasuomen isänä tunnettu Mikael Agricola ja hänen vaimonsa Birgitta voisivat elähdyttää muitakin kuin minua.

Kauniit kiitokset Roope Lipastille eriomaisesta romaanista, samoin alakerran emännälle kirjan lainaamisesta polveaan potevan toipilasajan kirkastamiseksi. 

 

Piinaa piisaa

 Smugglerrok 2022 on hiipinyt muutamana päivänä kotini viereisen koulun pihalle. Yhtenä ennakkotietona alaoveen ilmestyi mustapohjainen paperi kertomaan, mistä on kyse. 

Perjantaina 1.7. päästiin asiaan, kun rokki rävähti soimaan. Hiljaisuus palasi vasta kahden aikoihin aamuyöstä. Kolmen tunnin yöunilla on yriteltävä tämä päivä, sillä laimeaksi puheeksi jäi yritys hankkiutua evakkoon mökän tieltä. Toisin oli Aurajokirannassa asuessani, jolloin Down by the Laituri -festari monipäiväisenä ajoi meikäläisen kaverinsa kanssa Utöhön asti. Sinne ei mökä kuulunut.

Vielä tämä lauantai jatkuu musisointina pikkutunneille. Popeda esiintyy jo iltapäivällä kolmen aikoihin. Vanha tuttu porukka näkyy vetävän yhä väkeä paikalle, Helle kuitenkin  karkotti tänäänkin parvekkeen aitiopaikalta, jolta voisi yrittää kuunnella tarjontaa, vaikken ole rokki-ihmisiä.  Silti yritän suhtautua myönteisesti tapahtuma-alan virkoamiseen vaikeiden koronavuosien jälkeen.

Räväkkä musa on ohimenevä piina, kun taas kuukausi sitten polveen asennettu tekonivel muistuttaa kipuina yhä operaation suuruudesta. Coxan potilasoppaasta löytyy selvällä suomella: paraneminen ja kivuttomaksi päätyminen voi viedä vuodesta jopa kahteen vuoteen. Toipumisen eteen on tehtävä töitä myös ihan itse mieluimmin fysioterapeutin ohjauksessa.

Sellaisesta ei löydy mainintaa, että kivut jäisivät leikkauspöydälle, kuten monesti olen kuullut väitettävän. Jotkut tosiaan lienevät päässeet pahimmista vaivoistaan saman tien. Itse en kuulu siihen porukkaan. Niinpä otan Panadolia ohjeen mukaisesti ja tarjoan päivittäin, joskus myös yöllä,  kipukohtaan kylmähoitoa. Kovat kiputropit jätin, kun niistä seurasi pahoja sivuvaikutuksia. Näillä siis mennään, niin kuin tavataan sanoa. 

Tuota pikaa pääsen kyynärsauvoista, sillä testi tavallisten kävelysauvojen kanssa sujui mainiosti. Kaiken aikaa huomaan monenlaista edistystä koivessani. Välillä suorastaan kuulostaa siltä, kuin polven seutuvilla olisi remonttiväki puuhassa, sillä tunnen pikkuista värinää lihaksissa. Lisäksi jalkaa pystyy nostamaan ilman apuavälinettä, kävely sujuu. Melko hyvässä jamassa olen varsinkin, jos terävimmät kivut vielä hellittäisivät ja saisin nukutuksi nykyistä enemmän.

Kampaajalla oli hätkähdyttävää katsella peilistä omaa naamaansa kunnolla. Totinen pärstä kielii kipuiluista. Kunpa kesän mittaan vielä löytyisi hymynvirneitäkin!

"Sisäkön" pesti loppusuoralla

 

Olen onnekas, sillä polvileikkauksesta toipumisen ajaksi huusholliin ilmaantui altis apulainen. Minulle mahdottomia kotitöitä tehdessään hän lohkaisi suorittavansa sisäkön perustutkintoa. Tätä nykyä on jo siirrytty hommiin, joiden voi katsoa kuuluvan jatkotutkintoon, sillä päivä päivältä selviän itse yhä paremmin perustason töistä, vaikka kivut vielä kiusaavat.

Torstaisin "sisäkkö" on viettänyt iltapäivän vapaata tarkistettuaan ensin, että pärjään yksikseni. Tänään saatan jopa repäistä lähtemällä yksin kävelylle, totta kai kyynärsauvojen turvin. Niiden kanssa koen olevani kirahvi, joka arvokkaasti asettelee pitkiä koipiaan hyvässä järjestyksessä tarkkaillen ympäristöä.

Juhannuksen mentyä mies siirtyy omaan kotiinsa, mutta palaa kuulemma hätiin tarvittaessa.  Kymmenen vuotta yhteisissä mökkipuuhissa kouli meistä työparin, joka osaa auttaa toinen toistaan ja ymmärsi myös ajoissa luopua rakkaasta paikasta. Se siirtyi onneksi paljon meitä nuoremmille ihmisille runsas vuosi sitten. 

Olennaista on ollut kummallekin omissa oloissa asuminen aina, kun mahdollista. Tapaamme usein ja juttelemme päivittäin puhelimessa. Näillä järjestelyin meidän kaveruus on kestänyt lähes parikymmentä vuotta.

Fysioterapeutin kanssa minulle alkaa jatkokuntous heti juhannuksen mentyä. Hyvässä lykyssä parin kolmen kuukauden kuluessa vaivalloisimmat vaiheet alkavat jo häipyä muistoista. Olen oppinut, että polven tekonivelleikkaus on paljon isompi homma kuin ensi alkuun kuvittelin. 

Jos hyvin käy, hommailen kotiaskareita entiseen malliin melkoisen ketterästi. Ja innostun lähtemään eri tapahtumiinkin, vaikka sellainen vielä tuntuu etäiseltä.