torstai 6. lokakuuta 2022

Mustanpuhuva tapauskertomus


 Iida Rauman Hävitys-romaani (Siltala 2022) ilmoittaa olevansa tapauskertomus. Ostin sen e-versiona. Tuomo Parikan laatiman kansikuvan kopioin kustantajan sivulta. Lukemisen mittaan palasin siihen usein ihmettelemään mustassa pinnassa vaaleita häivähdyksiä kuin kangastuksia. Pystysuoraan kirjattu nimi HÄVITYS ja sen alle merkitty Tapauskertomus askarruttivat.

Paikka paikoin kertomuksen kuluessa vauhkona ympäri Turkua kiertelevä A kokee näkevänsä jonkin valkoisen liikahtavan. Onko se Ira? Melko pian lukijalle kirkastuu, että lienee kyse "toisesta" kuin A:sta itsestään. Tapauksista kertoo A, usein Ira on kokija. 

Toinen maailmansota 1939–1945. Turun raitioliikenne 1890–1972. Peruskoulu 1991–2000. Rest in peace, A sanoi, niin kuin Ira olisi sanonut. Ira, se oli naisen nimi, eikä mikään loppunut, ei mikään ollut ohi, tai jos oli, se oli vain historiantutkijan ahkeran työskentelyn tulosta, omiaan synnyttämään valheellista selkeyttä ja turvallisuudentunnetta. Kun taas sinne, minne tutkijan katse ei yltänyt, jäi jäljelle silkkaa käsityskyvyn ylittävää kaaosta. Hän ja Ira rimpuilemassa ajassa kuin meripihkapisarassa, liitukautiset hyönteiset hukkumassa ikuisuuteen. A katsoi valokuvaa näytöllä. Ira katsoi takaisin, ja A:n mahaan sattui. Tutut kasvot, tuttu varautunut hymy. Parikymmentä vuotta sitten A oli käyttänyt viikkoja vakoillakseen ja vahtiakseen tätä, enää vaadittiin nimen naputtelu hakukenttään ja muutama klikkaus ja A saattoi tarkastella tämän pientä naamaa ja törröttäviä solisluita. Iran polkkatukka oli aavistuksen pidempi kuin lapsena, muuten tämä näytti häiritsevän samalta, jotenkin tämä toi mieleen Mia Farrow’n Rosemaryn painajaisessa, ei tämä ollut Farrow’n näköinen tai erityisen kaunis, mutta ahdistunut eteerisyys ja epäseksuaalinen vetovoima olivat samat. Täydellinen uhri, siinä missä hän oli täydellinen todistaja, vaikka tosiasia oli, ettei yksikään uhri ollut täydellinen uhri, A sanoi, ja että ainoa täydellinen uhri oli kuollut.

Kirja lohkeaa kolmeen osaan. Ensimmäisessä A ajaa pyörällä iltahämärässä sinne tänne ja etsii. Hän löytää merkkejä Kupittaan Saven hävitetystä junaradasta, kaatuu ja kolhii itseään. Kieli taipuu piirtämään ääriviivoja ahdistuksesta. Se tarttuu, kun myös mennyt Turku puhkeaa esiin monin murhetta herättävin yksityiskohdin. A toimii historianopettajan sijaisena korkealla mäellä. Kouluun hän syöksähtää polvessaan ruhje. Oppilaista joku huomauttaa opettajan risaisista housuista. Apua tarjoaa työtoveri Nordin, murteineen kaikkineen vanha kunnon turkulaismies, joka lähettää A:n kotiinsa ja lupaa päivystää A:n oppilaita.

Olin nääntyä ensimmäisestä osasta päälle vyöryvään surkeuteen. Inhoan salmiakkia, jota A söi lähes ainoana ravintonaan. Ylioppilaskylän asunnossa ei voinut olla, koska sen valtasi yläkerrasta valuva vesi. Ei rauhaa missään.

Toisessa osassa ollaan enimmäkseen Kaarinassa. Tälle osalle annan nimeksi Voi Anna-Maija, mitä teitkään! On kyse musiikkiluokasta ja sen kaikkivaltiaasta opettajasta, jota oppilaat puhuttelevat Anskuksi. Suosikeille päivä paistaa, mutta A joutuu silmätikuksi, samoin käy myöhemmin luokkaan ilmestyvälle Iralle. Kaikki laulavat kuorossa, jotkut solisteina tai pikku ryhminä. Vaihdoksin Ansku pelaa 11-vuotiaita toisiaan vastaan. Kiusaaminen yltyy. A:lla saati Iralla ei ole turvaa omista vanhemmista, ei koulukuraattorista, ei rehtoreista. On kylmäävää lukea syrjään sysättyjen lasten yksinäisyydestä.

Nimet ja nimien vieressä kömpelösti raapustettuja kukkia ja kirjainyhdistelmä E.P! Ei saa pyyhkiä! Bileet neljännen luokan syksystä alkaen lähes joka perjantai, milloin Terhin, milloin Emmi-Sofian, Lotan, Mikon, Venlan tai jonkun muun kotona, mutta useimmiten Terhillä, joka asui ainoana lapsena isossa talossa broileritilalla ja jonka serkku osti niille kaljaa ja siideriä, kunhan ne olivat täyttäneet 12 vuotta. Terhi, pikkuopettaja, joka kutsui bileisiin melkein kaikki, aina melkein. Jännityksen, toivon, nöyryytyksen ja ylemmyydentunteen pökerryttävä yhdistelmä, kun Terhi tarttui liituun ja alkoi kirjoittaa nimiä taululle. Vieressä Anna-Maijan lista nokkahuilukokeen arvosanoista. E.P! Ja miten kumman hyvin nuo kaksi näennäisesti toisiinsa liittymätöntä listaa täsmäsivät, A sanoi. Ikään kuin vain huonoja nokkahuilisteja ei olisi kutsuttu juhliin, ikään kuin Terhin, tuon huilua soittavan pikkuopettajan mielestä vain hyvät nokkahuilistit olisivat olleet tämän arvoista seuraa, pillipiiparien pilliorkesteri. Ja miten A oli huono nokkahuilisti, täysin vailla motivaatiota mitä tuli niihin vinkuviin ääniin. Luokkahuoneen seinällä lavuaarin vieressä vielä kolmas lista, lista, johon merkittiin unohdukset, myöhästelyt, tekemättömät läksyt, huomautukset epäsiististä pulpetista, huomautukset luvatta sisällä vietetystä välitunnista, huomautukset luvatta käytävällä kulkemisesta, kadonneesta äidinkielenkirjasta, hankeen juuttuneesta koulubussista, ärsyttävästä vastauksesta, ärsyttävästä naamasta… Kolmannesta merkinnästä jälki-istuntoa. Eikä Terhillä, pikkuopettajalla, ollut ikinä merkintöjä, päinvastoin, tämä piti huolen siitä, että muut saivat ansionsa mukaan. 

Hätkähtäen huomasin uppoutuvani lasten puheisiin ja ryhmätilanteisiin. Elin ja kärsin mukana, kun ykskaks jätettiin kutsumatta syntymäpäiville. Kilpailu kavereista kulminoituu viikon reissuun Hiidenmaalle. Miltä tuntuu, kun kukaan ei huoli huonekaverikseen? Tässä kertomuksessa aikuiset jättivät lapset ratkomaan tuhoisaa järjestelyä keskenään.

Romaanin kolmannessa osassa lukija tapaa uudestaan aikuisen A:n kiertelemässä Turkua ja toivomassa, että löytäisi Iran. Nummenmäellä A lopulta osuu Iran ovelle ja pääsee sisälle. Alkaa henkinen paini, jossa Ira vie, A vikisee, kunnes romahtaa ja saa Iralta omituista kahvia. Oksennus pelastaa täystuholta. Ulkona viluinen matka jatkuu jatkumistaan, mutta päätyy ihmeen kaupalla turvallisen Nordinin luo Raunistulaan.

Ketä siäl o?”  

”Mä…” A vastasi eikä ehtinyt jatkaa, kun ovi paukahti auki, ja Nordin tuijotti häntä julmistuneena suuressa, raidallisessa flanelliyöpaidassa ja yömyssyssä, jollaisia A oli nähnyt ainoastaan Suomi-Filmeissä. Sitten tämä hoputti häntä jo sisälle, ja A horjahti tuulikaappiin, horjahti melkein Nordinin käsivarsille, mutta korjasi sentään viime hetkellä kurssia ja otti tukea seinästä, asunnon lämpö niin ylivoimaisen ihana, että häntä alkoi itkettää, eikä hän tietenkään itkenyt, hoippui vain siinä Nordinin tuulikaapissa kyvyttömänä puhumaan, kyvyttömänä muuta kuin haukkomaan henkeä.

”Jumalsiunakko sua… Kui sää…” Nordin aloitti mutta tajusi ilmeisesti, ettei ollut kysymysten aika, tämä hätyytti A:ta peremmälle ja hoki jotain suihkusta ja kuolemantaudista.

Tapauskertomus rauhoittuu loppua kohden. Romaani kaikkine sisäkkäiskertomuksineen  kaartuu kehäksi ja päästää lukijan A:n lailla pinteestä. Hurja lukukokemus! Pitkin matkaa havahduin kuitenkin noteeraamaan kielen taipuisuutta ja sointia, sanaston rikkautta. Kieli tunkeutuu syvälle masentuneeseen ihmiseen. 

Väkevältä maistui myös kaikki se, mitä A ja Nordin kertovat Turusta, syntymä- ja koulukaupungistani. Tunnistin kaikki mainitut paikat. A:n mukana ajelin kakkosen ratikalla, kuten aikoinaan vanhempieni kanssa Nummenpakalle kummitätini ja -setäni luo. Raunistulan liepeillä asuttiin, sen komealla mäellä kävin kansakoulua. Jokirannat ovat yhä rakkaita maisemiani, nykyisin enimmäkseen Liedossa.

Haastatteluissa Iida Rauma on sanonut, että hänen oli PAKKO kirjoittaa Hävitys. Menen ehkä liian pitkälle, kun tulkitsen romaanin pelastaneen tekijänsä. Herkkä Ira ja monista asioista perillä oleva A eheytyvät yhdeksi persoonaksi, jota opettajahirviökään ei pystynyt täysin tuhoamaan. Urakka tuntuu vapauttaneen tekijänsä traumasta. Muistaminen on jalostunut taideteokseksi.


Kauniiksi lopuksi tarjoan muutaman olennaisen linkin, joista tämä tuo kuuluville Iida Rauman, tämä vie blogitekstiin, samoin tämä. Tästä avautuu Hesarissa julkaistu kritiikki.


maanantai 26. syyskuuta 2022

Helsinki-syndrooma herättää

Hitaasti alkoi kiinnittymiseni TV-sarjaan nimeltä Helsinki-syndrooma, vielä hitaammin pääsin jyvälle, mihin nimi viittaa. Mutta pääsinpä kuitenkin! Mieleen muistui myös Tukholma-syndrooma, josta puhuttiin ja kirjoitettiin melko kauan sitten. Siitäkin on tehty leffa tai TV-sarja.




Kun tajusin katsovani merkkiteosta, siirryin ahnehtimaan Areenasta osan toisensa jälkeen. Vasta koko sarjan ja etenkin sen kahdeksannen osan nähtyäni oli selvää, kuinka merkittävistä asioista sarjassa on ollut kyse ja kuinka yksikin ihminen voi kyetä organisoimaan vääryyksien korjaamisen vaikkakin laittomin keinoin. Viimeisessä osassa päähenkilön Elias Karon perhe näkee TV-uutisista, mitä mies on saanut aikaan. Yhtä lailla minä katsoin silmät ymmyrkäisinä tapahtumien viimeisiä käänteitä.

Jotta en tuhoaisi keneltäkään katsomiselämystä, paljastan juonesta vain Areenan tarjoamat tiedot:

"Etsimme totuuden, löydämme syylliset." Helsinki-syndrooma on Sorjosen tekijöiden uusi 8-osainen pohjoismainen jännitysdraama. Perheenisä ja yrittäjä Elias Karo (Peter Franzén) kaappaa neljä toimittajaa paljastaakseen, että pankinjohtaja ja oikeuslaitoksen tuomari veivät laittomasti 90-luvulla perheen ja suvun omaisuuden valtiovallan siunauksella ja aiheuttivat perhetragedian, joka on jatkunut tähän päivään asti. Päärooleissa: Peter Franzén, Oona Airola, Taneli Mäkelä, Tuulia Eloranta, Laura Malmivaara, Turkka Mastomäki, Eero Saarinen, Antti Luusuaniemi, Jakob Öhrman, Mari Rantasila. Pääkäsikirjoittaja: Miikko Oikkonen. Ohjaajat: Juuso Syrjä, Lenka Hellstedt, Marko Mäkilaakso. Tuotanto: Fisher King Oy.

Osuvimman arvostelun sarjasta löysin tästä Film-O-Holicin -jutusta.

Kiinnostaisi nähdä, kuinka mahdollisissa uusissa tuotantokausissa sähköalan yrittäjän Elias Karon ja muiden keskeisten henkilöiden käy ja mihin yhteiskunnallisiin kummallisuuksiin ne kytkeytyvät. Jatkoa lupaa se, että ensimmäinen kausi päättyy kohottavan avoimeen näkymään päähenkilön vaeltaessa metsässä. Auringon valo siivilöityy puiden lomitse. Toivoa on!

torstai 22. syyskuuta 2022

Toritarkastukset jatkuvat

 


Viime viikolla käyskentelin katsastamassa, kuinka Turun kauppatorin remontti edistyy. Silloin en löytänyt ravintola Torion ovea, tänään se jopa avautui kahdelle lounastajalle. Tupa oli melko täynnä puolilta päivin, joskin väkeä häipyi pian enemmän ulos kuin sisään. Emme olleet kovin innoissamme, sillä oudolla aterialla tunsi istuvansa kaikuvassa akvaariossa. 

Rakennustyöt jatkuvat Aurakadun puolella, mutta valmis toriaukea levittäytyy komeana Kauppiaskadun suuntaan. Ortodoksinen kirkko näkyy upeasti, kun kaikki työmaavempeleet on poistettu kirkon edustalta. Autot eivät enää pääse täyttämään Yliopistonkatua kirkon edessä, vaan ne ajetaan torin alle parkkihalliin. Torin laidan penkkejä joku hyödynsi päiväuniinsa, monia muita näkyi istuskelemassa nuorten kirsikkapuiden katveessa. 

Nälkää ei tarvitse nähdä torin seutuvilla, sillä joka laidalla ja myös keskellä toria on ravintoloita. Agnes pitäisi testata seuraavalla reissulla. Tuttuni on sen jo kertaalleen tehnyt, minä vain kurkistin ovesta sisään. Hienolta ja akvaariomaiselta näytti.

Jokirannassa on meneillään kansainväliset markkinat, joten marssimme niitä pällistelemään. Ostoshinkua ei ilmennyt, kuten ei myöskään torikauppiatten kojuilla. Iso joukko nuoria havaittiin keräämässä varoja Punaiselle ristille.

Kierroksen lopuksi painuimme Fazerin kahvilaan, jossa ei tarvitse pettyä. Torityömaa levittäytyy ikkunan takana, kunnes viimeistään marraskuussa kaikki maan alle piilotettavat rakenteet on saatu paikoilleen ja katetuksi. Viimeistään silloin, kun bussilla taas pääse suoraan torin laidalle,  monivuotinen riesa alkaa unohtua.






torstai 15. syyskuuta 2022

Avajaiset tulossa!


 Olin taas testaamassa, kuinka Turun kauppatorin tienoilla pääsee kävelemään. Jonkinlainen kulkuyhteys avautuu Yliopistonkadulta toriparkin suuaukon joenpuoleiselta reunalta ohi Nordean konttorin, siitä aitojen välitse Kauppiaskadulle ja takaisin Yliopistonkadulle ohi Ortodoksikirkon. En kuitenkaan tänään mennyt sitä reittiä, vaan tutkin, joko avautuu väylä Kauppiaskadun reunaa pitkin Wiklundin tavaratalolle. Onnistui, pitkästä aikaa!


Kun yritin vielä Hamburger Börsin sivuitse marssia Aurakadulle, ystävällinen rakennusmies lähestyi kertomaan, ettei reitti ole ihan vielä valmis. Hymyillen käännyin takaisin kohti toria. Sinne on jo pitkään päässyt Börsin nurkalta.  Kuvan otin matkan varrelta.

Aurakadun puoleiselta reunalta löysin opasteen lounaspaikkaan. Kävin vilkaisemassa, mistä pääsisi sisälle, mutten löytänyt ovea. Kuuntelin tovin parin rakennusmiehen juttelua. Jotakin itäeurooppalaista kieltä he puhuivat. En häirinnyt heitä kysymyksin, vaikka en löytänyt Torion ovea. 


Torin reuna-alueiden kaaosta katsellessa muistui mieleen, kuinka oma perheeni sai tuta pienessä mitassa jotakin samanlaista 1970-luvun alussa. Monien omakotitalon rakentajien perinteiseen tapaan meidänkin piti muuttaa jouluksi uuteen kotiin. Kuinkas kävikään! Talo ei millään valmistunut, mutta vuokra-asunnosta oli poistuttava jouluksi, sillä sen omistajat tarvitsivat välttämättä talonsa. 

Hyvät ystävät auttoivat pakkomuutossa ja majoittivat perheen kaksi aikuista. Lapset ja iso koira kuskattiin Turkuun vanhempieni hoiviin. Me rakentajat seurasimme perässä jouluaattona, mutta palasimme rakennushommiin ammattilaisten avuksi heti joulun mentyä. 

Uudeksi vuodeksi lasten huoneet ja jonkin verran muuta lukaalia oli saatu siihen kuntoon, että otimme jo vastaan joukon ystäviä uuden vuoden ja uuden kodin kunniaksi. Niissä bileissä tarjosin "kovaksi keitettyä" kanaa, kuten pitkään muisteltiin naureskellen.

Lieneekö niin, että isot hommat tuppaavat venymään? Kaikki se, mikä torista näkyy valmiina, näyttää  hienolta. Niin muuten meidän talostakin tuli erinomainen koti yli 30 vuodeksi.

Sunnuntaisiin Turun torin avajaisiin en aio yrittää. Niistä päivän Turun Sanomat tarjoaa ennakkotietoa sivukaupalla. Itse palaan torille vasta sitten, kun rakentajat väistyvät muihin kohteisiin. Syksyn mittaan linja-autopysäkit kuulemma palaavat torin laidalle. Silloin väistämättä me bussikyytiläisetkin näemme koko komeuden.

Tänään jatkoin tuttuja reittejä Valtion virastotaloon ja siellä sijaitsevaan Maanmittauslaitoksen Turun toimipaikkaan. Vein asuntoni ja autotallini osakekirjat siirrettäviksi sähköiseen rekisteriiin. Meidän taloyhtiö on tehnyt asiassa oman osuutensa. Saan postitse haltuuni mitätöidyt, hienot osakekirjat, sillä haluan tallentaa ne asunnon kansioon siltä varalta, että sähköiset yhteydet pettävät. Tiedoksi etenkin perikunnalle...

Mittavan päiväurakan päätteeksi tarjosin itselleni lounaan Blankossa.



torstai 8. syyskuuta 2022

Kuljin torin laitaa...


 Lietolaisella oli tänään asiaa syntymäkaupunkiinsa Turkuun. Samalla piti käydä tarkistamassa torinäkymät. Huolestuttavalta näyttää, sillä jo runsaan viikon kuluttua vietetään uusitun torin avajaisia.  Millä ilveellä työmaa vaihtuu helposti kuljettavaksi kaduksi? Luvassa kuitenkin on, että avajaispäivään, lauantaihin 17. syyskuuta, mennessä kauppatorille pääsee kulkemaan joka nurkasta.

Kuvassa avatuu näkymä Kauppiaskadun ja Yliopistonkadun kulmauksesta kohti Aurakatua. Ortodoksisen kirkon vieritse kuljin muistellen kouluaikojen bussipysäkkejä. Monen vuosikymmenen takaa tuttua tutumpi seutu, joskin tyystin erinäköisena!

 

 Emma Sarsilan mukaan (Turun Sanomat 8.9.2022) entisten bussipysäkkien paikalle nousee kiinnostavia rakennelmia, joista työnjohtaja Janne Laine kertoo:

Lisäksi työn alla on vielä torin edustalla olevan ortodoksisen kirkon edustalle rakentuva kirsikkapuisto, jonne on tulossa istutuksien ja penkkien lisäksi muun muassa ludopöytä, pöytäjalkapallo, pöytätennis ja Vagabond-peli. Kirkkopuisto valmistuu avajaisiin sinne suunniteltuja valaisimia lukuun ottamatta. Kirkon edustalle on rakenteilla myös suihkulähde, joka saadaan käyttövalmiuteen marraskuussa.

Torin keskellä ja Eerikinkadun puoleisella laidalla myyntitoiminta on asettunut aloilleen, kun torin kirkon puoleinen laita muuttui työmaaksi noin vuosi sitten.  On kahviloita, vihannes-, juures- ja hedelmämyyntiä, sekä tietysti Kalapoikien putiikki. Jätin enimmät ostokset sikseen, mutta suunnistin Einon kahvilaan. Siellä lämmittimet hurisivat telttakatoksen alla, taljat tuoleilla lämmittivät nekin istuskelijoita. Nautin erinomaisen leivän varhaiseksi lounaaksi tarvitsematta auringon lisäksi muuta lämmmikettä kuin mukillisen kahvia.

Vierestä olisi voinut valita toisenkin kahvipaikan. Muille torikojuille on toistaiseksi runsaasti tilaa. Kuinkahan lienee ensi kesänä?

 


 Ehkä testaan sen viikolla, miltä kahvi maistuu keltaisessa varjossa. Tulen näet uudelleen Turkuun hoitamaan tänään aloitetun asian päätökseen. On kyse asunto-osakkeiden sähköiseen rekisteriin siirrosta, sillä tänään osakekirjat eivät olleet käyttämässäni konttorissa. Tekstivviestillä kuulemma ilmoitetaan, milloin sopii tulla hakemaan.

Pongasin useita kukkien myyjiä, mutta perin vähän ostajia. Oli kai turhan aikainen aamupäivä. Tannisen pullamyyjäkin oli tovin liesussa, kun pysähdyin valkkaamaan itselleni jotakin hyvää iltapäiväkahville. Suit sait myyä lehahti paikalle ja palveli oitis.

Maalaisten tonteilla oli havaittavissa jonkinlaista vipinää.

Yleisnäkymänä tarjoan saman kuvan, jota tutkin aamulla varhain sängyssä Turkkaria lukiessa. Kuva on otettu viereisen Wiklundin tavaratalon ylimmästä kerroksesta, jonne Emma Sarsila kameroineen lienee hurauttanut hissillä torijuttua tehdessään. Kuvaajan nimeä ei ole erikseen mainittu.

Torin Eerikinkadun puoleinen laitakin näkyi olevan auki Kauppiaskadulta Aurakadulle asti. Jätin testaamatta, toistaiseksi.

 

 


keskiviikko 31. elokuuta 2022

Sirpaleita rakkaudesta


 Mustavalkoisessa on voimaa! Eilen illalla katsoin omista tallennuksista Cold War -leffan, joka on puolalais-ranskalais-brittiläistä yhteistuotantoa vuodelta 2018 ja josta Niko Ikonen  Episodi-arvostelussaan (23.10.2018) toteaa jykevästi heti alkajaisiksi:

Mustavalkoisena kuvattu poliittinen hirmuvalta ja tuhoon tuomittu rakkaus kohoavat musertavaksi mestariteokseksi.

Film-O-Holicissa Niina Oisalo kirjoittaa 26.10.2018, kuinka musiikki kuljettaa voimallisesti ohjaaja Paweł Pawlikowskin traagista rakkaustarinaa.

Ajatella, että olen tyystin ohittanut moisen mestariteoksen, kunnes YLE Teema lähetti sen 2.3.2022 ja otin talteen. Samoin kävi ohjaajan edellisen mestariteoksen kanssa, kuten käy ilmi tästä blogijutustani. 

Cold War liikkuu 1950-luvun Puolassa, siirtyy Pariisiin, hetkeksi Jugoslaviaan ja taas takaisin Puolaan. Katsoja näkee sirpaleita ihmiskohtaloista sodan runtelemissa paikoissa. Sirpaleet erottuvat toisistaan mustana pysähdyksenä.

Bssilastillinen lahjakkaita nuoria saapuu osittain pystyssä säilyneeseen kartanoon. Siellä heistä on tarkoitus valita sopivimmat esittämään sekä puolalaisia kansanlauluja että -tansseja kiertueilla eri puolille Eurooppaa. Valitsija-kouluttajia on kaksi: Wiktor (Tomasz Kot) ja hänen kollegansa Irena (Agata Kulesza). He ovat kiertäneet sodanjälkeisen Puolan maaseutua kommunistihallinnon edustajan Kaczmarekin (Borys Szyc) valvonnassa ja taltioineet kansan syvien rivien ominta musiikkia. 

Irena puotoaa pois kuviosta, kun hän toteaa politrukille, ettei kansa laula ylistystä maatalous- tai muille uudistuksille. Politrukki vastaa tyynesti, että kyllä laulaa, kun sitä vähän autetaan.


 Muistan 50-luvulta Turun Konserttisalissa nähdyistä Neuvostoliittoa ja naapuriystävyyttä ylistävistä esityksistä vastaavia asetelmia kuin kuvassa näkyy Stalinin kuvaa myöten! Kohtaus on vain yksi sirpale, joka sivuutetaan nopeasti. Keskiöön nousee Wiktorin ja Zulan (Joanna Kulig) rakkaus.


Pertti Avolan (HS 25.10.2018) mukaan

Cold War on tarina mahdottomasta rakkaudesta, mutta se ei ole erityisen romanttinen, ei vaikka siitä ei puutu uhrautumista ja omistautumista. Pawlikowski katsoo pääpariaan tietyn mitan päästä, tarkkailee kuinka jatkuvasti levoton nainen ja jopa hieman tylsästi tasainen mies tempoilevat tunteidensa ja intohimonsa kanssa löytämättä yhteistä pohjaa. Vaikka juuri sen he eniten haluaisivat tässä maailmassa löytää.

Päällimmäiseksi jää kuitenkin tunne siitä, ettei Pawlikowski liioin oikein löydä pohjaa henkilöilleen. Etenkin Kuligin sinänsä hienosti näyttelemä Zula jää hieman arvoitukseksi. Hän on kuin kissa joka aina putoaa jaloilleen, mutta ei silti koskaan ole tyytyväinen.

Cold War on kaunis, ajatuksia herättävä ja tietyllä tapaa nostalginenkin, mutta ehkä sittenkin keskeltä hieman ontto.

Kertaan vielä, että Wiktor ja Zula kohtaavat toisensa milloin missäkin päin Eurooppaa. Pariisista olisi voinut tulla yhteinen paikka, mutta Zula kaikkoaa takaisin Puolaan. Sinne myös Wiktor änkeää ja joutuu vangiksi. Tässä tarinassa nainen on se, joka pelastaa miehen karmeista leirioloista. Pianisti-Wiktor on kuitenkin mennyttä sormivaurioiden vuoksi.

Ihmeellisiä ovat tunteiden myllerrykset, sillä lopulta Zula johdattaa Wiktorin rauniokirkkoon, jossa hän omin sanoin ja toimin vihkii heidät aviopariksi. Sivuseinältä häämöttää kookas silmäpari, johon katse kiinnittyy ensi kertaa elokuvan alkuvaiheissa.

 

Onneksi YLE lähettää erinomaisia elokuvia katsottavaksi itselle sopivina aikoina. Oli sävähdyttävää nähdä ensin unkarilaiselokuva 1945, jossa kyläläisiä ravistellaan yhden päivän ajan, kuten kirjoitin tässä jutussani. Saksalaiset miehittäjät ovat häipyneet, venäläiset tekevät tuloaan pörräämällä moottoripyörällä ympäri kylää. Suunnittelematta tulin eilen valinneeksi tallenteista Cold Warin, mitä ymmärrän nyt pitää onnekkaana sattumana. Kumpikin elokuva näet valottaa väkevästi tiettyä ajankohtaa ja ihmisten rikkinäisyyttä Euroopan oloissa pian toisen maailmansodan jälkeen.





torstai 25. elokuuta 2022

Juna toi, juna vei

 


Äskettäin tallensin YLE Teemalta unkarilaiselokuvan 1945, onneksi, sillä se vangitsi minut yhtenä hiljaisena iltana ruudun ääreen. Netistä löytyy arvostavia mainintoja leffasta, kuten tämä Jussi Karjalaisen juttu Seurassa 27.1.2021:

Ferenc Török lataa tasokkaaseen mustavalkoelokuvaansa 1945 tiheän odotuksen ilmapiirin, mutta kovin paljon tässä tiivistyy teatraalisesti yhteen päivään.

1945 (Unkari 2017) on novelliin perustuva yhden päivän filmi kylästä, jonka juna-asemalle saapuu sodan päätyttyä kaksi vaitonaista, hattupäistä juutalaismiestä kahden arkun kera. Kylän napamiehen (Péter Rudolf) lähipiiriin leviää paniikki siitä, ovatko salamyhkäiset miehet tulleet peräämään kyläläisten ilmiantamien juutalaisten taloja ja omaisuutta. Jännitteinen tilanne sotkee myös juuri samaksi päiväksi osuneet häät.

Keskisen Itä-Euroopan elokuva on jatkuvasti purkanut toista maailmansotaa. Huolimatta lukemattomista sotadraamoista on unkarilaisten oma osuus juutalaisten kohtaloon ollut niin vaikea kysymys, että se näkyy maksimoituna syyllisyytenä vasta nyt.

 Katsoessa tosin päättelin, että kyse olisi ollut yhden juutalaisperheen ilmiannosta saksalaisille. Perheen rohdoskauppa, talo ja muu omaisuus oli jaettu kyläläisten kesken. Kirjurina paikan puuhamie teki "viralliset" paperit rohdoskaupan siirtymisestä oman poikansa nimiin. Tämä oli valmistautumassa omiin häihinsä, vaikka morsiamen sydän paloi toisaalle.


 Pappi ja kaikki muut olivat olleet osallisina juutalaisperheen tuhoon. Poikaa asia painoi siinä määrin, että hän jätti rohdoskaupan ja häät kysyttyään kuitenkin, lähtisikö valkoisiin pukeutunut morsian hänen mukanaan kauas pois kylästä. Ei lähtenyt, mutta ei myöskään saanut haluaamansa miestä kuin hetkeksi. Kostoksi hän polttaa rohdoskaupan. Muutakin äärimmäistä tapahtuu.

Kuvaus tihentyy kohti huippuhetkeä, kun totinen, mustiin pukeunut mieskaksikko saapuu maantietä hevosvankkurin perässä kävellen, pysähtyy — ja jatkaa kohti hautausmaata. Siellä hevosmies apureineen ryhtyy tulijoiden pyynnöstä kaivamaan maata. Puulaatikon näköiset arkut avataan. Vanhempi juutalainen nostaa esiin liinoja, joiden päälle hän kokoaa arkuista lasten kenkiä ja leluja sekä kirjoja. Kääröt lasketaan kuoppaan. Hevosmies apureineen seuraa vaiti, kunnes kysyy, miksi tavarat haudattiin. Koruton vastaus kuuluu jotenkin näin:

Kaikki, mitä meidän omaisistamme on jäljellä, on nyt saatettu perille haudan lepoon.

Joukko kyläläisiä todistaa tapahtumia portin takaa. Heille selviää, etteivät tulijat vaadi ilmiannettujen juutalaisten omaisuutta itselleen. He eivät edes mainitse näitä, vaan palaavat kävellen juna-asemalle. Siellä istuu jo odottamassa kyläkirjurin poika. Kaikki kolme nousevat junaan, joka puksuttaa pois mustan savupilven saattelemana. Kyläläisillä joutuvat elämään syyllisinä, mutta kohta myös venäläiskomentoon alistuvina. Venäläisiä pörrää jo ympäri kylää.


 Tässä vielä linkki Leena Virtasen HS-kritiikkiin otsikolla Vaikuttava unkarilaiselokuva kuvaa kriittisiä hetkiä toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.