torstai 27. lokakuuta 2022

Vanhan kertausta

Tänään oli taas se torstai, jolloin vanhalle koulukaverien porukalle oli varattu iso pöytä tutussa ravintolassa. Mutta meitä ennätti paikalle vain kolme. Niinpä jätin kuvan ottamatta ja tarjoan kertaalleen julkaistua. Juttu toimii samalla tervehdyksenä parhaalle kouluaikaiselle kaverilleni, joka ei ilmaantunut lounaalle eikä myöskään vastannut äsken puheluun. Miksi kummassa?


 Kuukauden viimeisenä torstaina klo 13 tuttu kaveriporukka on viime syksystä alkaen kokoontunut Turussa Blankoon lounaalle. Tänään eka kertaa tarkastettiin kaikilta koronapassi/rokotustodistus, josta näki, että joka iikka on rokotettu kolmesti. Tiettävästi kukaan meistä ei ole sairastanut koronatautia. 

Jo ennen koronataukoa omaksuttiin sellainen tapa, että syntymä- tai muuta merkkipäivää lähiaikoina viettänyt tarjoaa lasillisen kuohuvaa koko poppoolle. Tällä kertaa oli minun vuoroni tiistaisen syntymäpäivän takia, kuten moni FB-kaverikin ilokseni oli huomannut. Virtuaalisesti tarjoan skumppaa myös kaikille blogisivulla ja FB-seinällä vieraileville: KIPPIS! 

Oikeasta lasista siemaisi puolikuivaa juomaa kaikkiaan kuusi paikalle tullutta. Olin heistä yksi. Synkeän räntäsateinen päivä valostui yhä, kun vanhaan tapaan juttelukin alkoi kuplia. Olimme niin hyvässä vauhdissa, että unohdin tyystin ottaa kuvia. Mutta paikkaan puutteen otoksilla lahjakassista ja sen sisällöstä. Kassin toi paras kouluaikainen ystäväni ja mestarileipuri. Hänen armas, nykyisin sairasteleva siippansa hoitaa pariskunnan saksalaisen vävyn makkarabisnestä, jota varten on teetty myös nätit kassit. Somat pullat löytyivät kassin uumenista. Kiitos kummallekin!


Laatumakkaroita voi ostaa ainakin Turun kauppahallista. Muuallakin niitä voi olla kaupan. Ellei ole, kannattaa kysellä ja tilata Artimago OY:stä.

keskiviikko 19. lokakuuta 2022

Annie Ernaux'n Vuodet – melkoinen löytö

 

Nobelilla palkittu Annie Ernaux'n romaani Vuodet yllätti minut paitsi kerrontatavallaan myös sillä. että kirja puhuu oman ikäiseni naisen suulla. Olen muutaman kuukauden nuorempi kuin Annie, mutta kasvuoloissa, sotakokemuksissa, koulunkäynnissä, opinnoissa ja päätymisessä opettajaksi on paljon yhteistä. Aborttia minulle ei ole tehty, kuten Annielle, jolle toimenpide on ollut kammottava avainkokemus. Itselleni ensimmäisen lapsen saaminen parikymppisenä on ollut merkkitapahtuma, joka ratkaisevasti muutti minussa kaikki asetukset. 

Vapaasta opiskelijaelämästä en tiedä mitään, mutta kirjallisuus, elokuvat ja lehdet auttoivat uimaan ajan virrassa. Katsoin ja luin kiihkeästi sen, minkä perheen tarpeilta ehdin. Opiskeluihin tarrasin viiden vuoden tauon jälkeen. Ranskattaren tavoin pätevöidyn vuosien uurastuksen tuloksena kielen ja kirjallisuuden opettajaksi ja aikanaan mukavasti eläkkeelle.

Annien teksti tuntuu arkisuudessaan perin tutulta, lähes omalta elämältäni. Yksityiset kokemukset kytkeytyvät Ranskan ja maailman tapahtumiin. Romaanin alku vie heti mukanaan muualle kuin omaelämäkertaan:

Kaikki kuvat katoavat.   

 nainen kyykkypissalla keskellä päivää, parakkikahvilan takana, raunioiden vieressä sodanjälkeisessä Yvetot’ssa, sitten hän nousee, kohottaa hamettaan, vetää alushousut ylös ja palaa kahvilaan  

Alida Vallin kyyneleiset kasvot, kun hän tanssii Georges Wilsonin kanssa elokuvassa Pitkä poissaolo   

tynkäkätinen mies Padovan kadulla kesällä 1990, tuli heti mieleen talidomidi, raskauspahoinvointiin 30 vuotta aiemmin määrätty lääke ja aiheesta sittemmin kerrottu vitsi: Tuleva äiti neuloo vauvannuttua ja napsii talidomidia pillerin per silmukkarivi. Ystävätär kauhistelee, etkö tiedä että lapsi saattaa syntyä ilman käsivarsia, johon äiti vastaa: tiedän toki mutta kun en osaa neuloa hihoja --

Tapahtumat soljuvat toistensa lomitse, pisteittä. Välillä etualalle tunkee jotakin henkilökohtaista. Sen voi kuvitella kirjoittajan muistoksi tai tulkinnaksi omasta itsestä, vaikka "minä" antaa paljon tilaa "meille", ellei peräti jättäydy verbien passiivin suojiin. Lapsena herännyt toive päätyä kirjailijaksi toteutuu osana kotoa irtautumista.




 Kirjailijasta löytyy nettihaulla kuvia. Niistä valitsin kolme, joista näkyy iän karttuminen. Romaanin alkupuolta sävyttää osallistuminen mielenosoituksiin, tunnettujen filosofien, elokuvien ja tapahtumien kommentointi. Ironisia sävyjä erottuu paikoin, ihailtavien esikuvien vaihtumiset poliittisten suhdanteiden heilahduksissa. Vain jotkut nimistä, kuten Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir, Michel Foucault ja Jean Genet, ovat tuttuja, mutta heidän sädekehänsä himmenee kriittisten silmien seuratessa heidän toimiaan, kunnes kuolema korjaa huomaansa.

Avioeron jälkeen Annie haikailee kirjoittamisen pariin. Hän näkee itsensä etäältä.

Uudessa yksinäisyydessään hän kokee ajatuksia ja tuntemuksia, jotka parisuhde-elämä pyyhkii pois, ja niinpä hän keksii kirjoittaa ”eräästä naiskohtalosta” vuosilta 1940–1985, jotakin sellaista kuin Maupassantin Elämän tarina. Siinä aistisi ajankulun hänen kauttaan ja ulkopuolellaan, se olisi ”totaaliromaani”, jonka lopussa luovuttaisiin kaikista ihmisistä ja tavaroista: vanhemmista, aviomiehestä, omilleen muuttavista lapsista, myydyistä huonekaluista. Hän pelkää eksyvänsä todellisuuden moniaisiin säikeisiin. Miten hän voisi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattavat hänet tähän päivään.

Mitä vanhemmaksi nainen elää, sitä harvemmiksi käyvät havainnot. Niissä vilahtavat yhä aikuisemmiksi varttuneet pojat kulloistenkin ystäviensä kanssa, satunnaiset päivälliset  perhetyyliin, joulukin. Lapsenlapsia alkaa ilmaantua, naisen rakastajista viimeisin liittyy osaksi "perhettä".

Kirja loppuu antautumiseen. Unelmat kuuluisuudesta kirjailijana olivat haihtuneet:

Hän pysyisi aina oman kielensä, kaikkien  yhteisen kielen sisällä, se oli ainoa väline, jolla hän saattoi pureutua häntä raivostuttaviin asioihin. Alun perin kirjan oli tarkoitus olla taistelun väline. --  mutta nyt hän haluaisi ennen kaikkea tavoittaa valon, joka lankeaa kadonneille kasvoille, hävinneille pöytäkattauksille, valon joka oli läsnä jo lapsuuden pyhäpäivien kertomuksissa ja joka edelleen lankeaa koettujen asioiden ylle, varhaisemman valon.
Kuinka ollakaan, kun kuuluisuutta ei odota, osuu kohdalle  Nobel-palkinnon kokoinen kunnianosoitus! Sen jälkijäristyksenä Annien kustantaja veti kaikki e-kirjat myynnistä. Mutta minäpä ehdin napata Elisa Kirjan tarjouksesta Vuodet-romaanin hintaan 7,90 euroa. Saa nähdä, milloin uudet sopimukset tuovat Ernaux'n kirjoja ostettaviksi. Kirjastoista niitä sentään on tiettävästi ollut saatavilla.

 




tiistai 11. lokakuuta 2022

On tyttöjen päivä

 STT:n uutinen präntättynä Turun Sanomiin (11.10.2022) kertoi aamulla varhain:

Kansainvälistä tyttöjen päivää vietetään kymmenettä kertaa tänään tiistaina. Tyttöjen ja nuorten naisten asema on parantunut kymmenessä vuodessa vain vähän, kertoo lastenoikeusjärjestö Plan International tuoreessa raportissaan.

Siksi on erityisen kohdallaan valottaa Tytöt, tytöt, tytöt -leffaa juuri tänään. Katsoin sen vuokrattuna  kotitelkkarista viime viikolla. Ihastuin oikopäätä.

Wikipedia tarjoilee olennaisia tietoja käsikirjoituksesta, ohjaajasta, sisällöstä, näyttelijöistä ja myös linkkilistan arvosteluista. Elokuvan nähtyäni luin arvosteluja. Pelkkiä kiitoksia satelee. Niistä pääsin jyvälle jo keväällä, kun osuin kuuntelemaan eräänä iltapäivänä luultavasti Kulttuuriykköstä. Siinä haastateltiin ainakin ohjaaja Alli Haapasaloa. Kaikki sanottu kuulosti innostavalta. Ei siis ihme, että ykskaks pälkähti päähän vuokrata juuri tämä elokuva ja katsoa se saman tien.

Tero Kartastenpää (HS 14.4.2022) aloittaa kritiikkinsä:

Sundance-festivaaleilla palkittu Tytöt tytöt tytöt on englanniksi Girl Picture, tyttöelokuva. Alli Haapasalon ohjaus on osoitteleva täsmätuote aikana, jolloin nuorten naisten voimaantuminen on yksi kanonisoiduista teemoista.

”Tytöt tekee ihan mitä lystää”, Sofa räppää tunnusbiisissä.

Vaikka lause ei pidä edes elokuvassa paikkaansa, kaikki draamakomediassa tapahtuu tyttöjen ehdoilla.

Tarina on jaoteltu kolmeen perjantaihin. Lauantaikin tulee, kun on aika selvitellä edellisen illan tapahtumia.

Ilkka Saastamoisen HS-kuvassa Eleonoora Kauhanen, Linnea Leino ja Aamu Milonoff leffan keskeisinä  roolihenkilöinä.


 

Film-O-Holicissa Juuso Kilpeläinen täräyttää jo otsikossa:  

Alli Haapasalon Tytöt tytöt tytöt on mestariteos
. Kuva on peräisin arvostelusta.

Jätän elokuvan tapahtumat selostamatta, mutta suosittelen katsomaan itse tämä upea nuorista kertova tarina. Sitten on hauska verrata omia mietteitä kritiikeistä löytyviin.

Kiehtovaa on seurata myös, valitaanko Tytöt, tytöt, tytöt Suomen Oscar-ehdokkaaksi. Pidän peukkuja!

 

 

torstai 6. lokakuuta 2022

Mustanpuhuva tapauskertomus


 Iida Rauman Hävitys-romaani (Siltala 2022) ilmoittaa olevansa tapauskertomus. Ostin sen e-versiona. Tuomo Parikan laatiman kansikuvan kopioin kustantajan sivulta. Lukemisen mittaan palasin siihen usein ihmettelemään mustassa pinnassa vaaleita häivähdyksiä kuin kangastuksia. Pystysuoraan kirjattu nimi HÄVITYS ja sen alle merkitty Tapauskertomus askarruttivat.

Paikka paikoin kertomuksen kuluessa vauhkona ympäri Turkua kiertelevä A kokee näkevänsä jonkin valkoisen liikahtavan. Onko se Ira? Melko pian lukijalle kirkastuu, että lienee kyse "toisesta" kuin A:sta itsestään. Tapauksista kertoo A, usein Ira on kokija. 

Toinen maailmansota 1939–1945. Turun raitioliikenne 1890–1972. Peruskoulu 1991–2000. Rest in peace, A sanoi, niin kuin Ira olisi sanonut. Ira, se oli naisen nimi, eikä mikään loppunut, ei mikään ollut ohi, tai jos oli, se oli vain historiantutkijan ahkeran työskentelyn tulosta, omiaan synnyttämään valheellista selkeyttä ja turvallisuudentunnetta. Kun taas sinne, minne tutkijan katse ei yltänyt, jäi jäljelle silkkaa käsityskyvyn ylittävää kaaosta. Hän ja Ira rimpuilemassa ajassa kuin meripihkapisarassa, liitukautiset hyönteiset hukkumassa ikuisuuteen. A katsoi valokuvaa näytöllä. Ira katsoi takaisin, ja A:n mahaan sattui. Tutut kasvot, tuttu varautunut hymy. Parikymmentä vuotta sitten A oli käyttänyt viikkoja vakoillakseen ja vahtiakseen tätä, enää vaadittiin nimen naputtelu hakukenttään ja muutama klikkaus ja A saattoi tarkastella tämän pientä naamaa ja törröttäviä solisluita. Iran polkkatukka oli aavistuksen pidempi kuin lapsena, muuten tämä näytti häiritsevän samalta, jotenkin tämä toi mieleen Mia Farrow’n Rosemaryn painajaisessa, ei tämä ollut Farrow’n näköinen tai erityisen kaunis, mutta ahdistunut eteerisyys ja epäseksuaalinen vetovoima olivat samat. Täydellinen uhri, siinä missä hän oli täydellinen todistaja, vaikka tosiasia oli, ettei yksikään uhri ollut täydellinen uhri, A sanoi, ja että ainoa täydellinen uhri oli kuollut.

Kirja lohkeaa kolmeen osaan. Ensimmäisessä A ajaa pyörällä iltahämärässä sinne tänne ja etsii. Hän löytää merkkejä Kupittaan Saven hävitetystä junaradasta, kaatuu ja kolhii itseään. Kieli taipuu piirtämään ääriviivoja ahdistuksesta. Se tarttuu, kun myös mennyt Turku puhkeaa esiin monin murhetta herättävin yksityiskohdin. A toimii historianopettajan sijaisena korkealla mäellä. Kouluun hän syöksähtää polvessaan ruhje. Oppilaista joku huomauttaa opettajan risaisista housuista. Apua tarjoaa työtoveri Nordin, murteineen kaikkineen vanha kunnon turkulaismies, joka lähettää A:n kotiinsa ja lupaa päivystää A:n oppilaita.

Olin nääntyä ensimmäisestä osasta päälle vyöryvään surkeuteen. Inhoan salmiakkia, jota A söi lähes ainoana ravintonaan. Ylioppilaskylän asunnossa ei voinut olla, koska sen valtasi yläkerrasta valuva vesi. Ei rauhaa missään.

Toisessa osassa ollaan enimmäkseen Kaarinassa. Tälle osalle annan nimeksi Voi Anna-Maija, mitä teitkään! On kyse musiikkiluokasta ja sen kaikkivaltiaasta opettajasta, jota oppilaat puhuttelevat Anskuksi. Suosikeille päivä paistaa, mutta A joutuu silmätikuksi, samoin käy myöhemmin luokkaan ilmestyvälle Iralle. Kaikki laulavat kuorossa, jotkut solisteina tai pikku ryhminä. Vaihdoksin Ansku pelaa 11-vuotiaita toisiaan vastaan. Kiusaaminen yltyy. A:lla saati Iralla ei ole turvaa omista vanhemmista, ei koulukuraattorista, ei rehtoreista. On kylmäävää lukea syrjään sysättyjen lasten yksinäisyydestä.

Nimet ja nimien vieressä kömpelösti raapustettuja kukkia ja kirjainyhdistelmä E.P! Ei saa pyyhkiä! Bileet neljännen luokan syksystä alkaen lähes joka perjantai, milloin Terhin, milloin Emmi-Sofian, Lotan, Mikon, Venlan tai jonkun muun kotona, mutta useimmiten Terhillä, joka asui ainoana lapsena isossa talossa broileritilalla ja jonka serkku osti niille kaljaa ja siideriä, kunhan ne olivat täyttäneet 12 vuotta. Terhi, pikkuopettaja, joka kutsui bileisiin melkein kaikki, aina melkein. Jännityksen, toivon, nöyryytyksen ja ylemmyydentunteen pökerryttävä yhdistelmä, kun Terhi tarttui liituun ja alkoi kirjoittaa nimiä taululle. Vieressä Anna-Maijan lista nokkahuilukokeen arvosanoista. E.P! Ja miten kumman hyvin nuo kaksi näennäisesti toisiinsa liittymätöntä listaa täsmäsivät, A sanoi. Ikään kuin vain huonoja nokkahuilisteja ei olisi kutsuttu juhliin, ikään kuin Terhin, tuon huilua soittavan pikkuopettajan mielestä vain hyvät nokkahuilistit olisivat olleet tämän arvoista seuraa, pillipiiparien pilliorkesteri. Ja miten A oli huono nokkahuilisti, täysin vailla motivaatiota mitä tuli niihin vinkuviin ääniin. Luokkahuoneen seinällä lavuaarin vieressä vielä kolmas lista, lista, johon merkittiin unohdukset, myöhästelyt, tekemättömät läksyt, huomautukset epäsiististä pulpetista, huomautukset luvatta sisällä vietetystä välitunnista, huomautukset luvatta käytävällä kulkemisesta, kadonneesta äidinkielenkirjasta, hankeen juuttuneesta koulubussista, ärsyttävästä vastauksesta, ärsyttävästä naamasta… Kolmannesta merkinnästä jälki-istuntoa. Eikä Terhillä, pikkuopettajalla, ollut ikinä merkintöjä, päinvastoin, tämä piti huolen siitä, että muut saivat ansionsa mukaan. 

Hätkähtäen huomasin uppoutuvani lasten puheisiin ja ryhmätilanteisiin. Elin ja kärsin mukana, kun ykskaks jätettiin kutsumatta syntymäpäiville. Kilpailu kavereista kulminoituu viikon reissuun Hiidenmaalle. Miltä tuntuu, kun kukaan ei huoli huonekaverikseen? Tässä kertomuksessa aikuiset jättivät lapset ratkomaan tuhoisaa järjestelyä keskenään.

Romaanin kolmannessa osassa lukija tapaa uudestaan aikuisen A:n kiertelemässä Turkua ja toivomassa, että löytäisi Iran. Nummenmäellä A lopulta osuu Iran ovelle ja pääsee sisälle. Alkaa henkinen paini, jossa Ira vie, A vikisee, kunnes romahtaa ja saa Iralta omituista kahvia. Oksennus pelastaa täystuholta. Ulkona viluinen matka jatkuu jatkumistaan, mutta päätyy ihmeen kaupalla turvallisen Nordinin luo Raunistulaan.

Ketä siäl o?”  

”Mä…” A vastasi eikä ehtinyt jatkaa, kun ovi paukahti auki, ja Nordin tuijotti häntä julmistuneena suuressa, raidallisessa flanelliyöpaidassa ja yömyssyssä, jollaisia A oli nähnyt ainoastaan Suomi-Filmeissä. Sitten tämä hoputti häntä jo sisälle, ja A horjahti tuulikaappiin, horjahti melkein Nordinin käsivarsille, mutta korjasi sentään viime hetkellä kurssia ja otti tukea seinästä, asunnon lämpö niin ylivoimaisen ihana, että häntä alkoi itkettää, eikä hän tietenkään itkenyt, hoippui vain siinä Nordinin tuulikaapissa kyvyttömänä puhumaan, kyvyttömänä muuta kuin haukkomaan henkeä.

”Jumalsiunakko sua… Kui sää…” Nordin aloitti mutta tajusi ilmeisesti, ettei ollut kysymysten aika, tämä hätyytti A:ta peremmälle ja hoki jotain suihkusta ja kuolemantaudista.

Tapauskertomus rauhoittuu loppua kohden. Romaani kaikkine sisäkkäiskertomuksineen  kaartuu kehäksi ja päästää lukijan A:n lailla pinteestä. Hurja lukukokemus! Pitkin matkaa havahduin kuitenkin noteeraamaan kielen taipuisuutta ja sointia, sanaston rikkautta. Kieli tunkeutuu syvälle masentuneeseen ihmiseen. 

Väkevältä maistui myös kaikki se, mitä A ja Nordin kertovat Turusta, syntymä- ja koulukaupungistani. Tunnistin kaikki mainitut paikat. A:n mukana ajelin kakkosen ratikalla, kuten aikoinaan vanhempieni kanssa Nummenpakalle kummitätini ja -setäni luo. Raunistulan liepeillä asuttiin, sen komealla mäellä kävin kansakoulua. Jokirannat ovat yhä rakkaita maisemiani, nykyisin enimmäkseen Liedossa.

Haastatteluissa Iida Rauma on sanonut, että hänen oli PAKKO kirjoittaa Hävitys. Menen ehkä liian pitkälle, kun tulkitsen romaanin pelastaneen tekijänsä. Herkkä Ira ja monista asioista perillä oleva A eheytyvät yhdeksi persoonaksi, jota opettajahirviökään ei pystynyt täysin tuhoamaan. Urakka tuntuu vapauttaneen tekijänsä traumasta. Muistaminen on jalostunut taideteokseksi.


Kauniiksi lopuksi tarjoan muutaman olennaisen linkin, joista tämä tuo kuuluville Iida Rauman, tämä vie blogitekstiin, samoin tämä. Tästä avautuu Hesarissa julkaistu kritiikki.


maanantai 26. syyskuuta 2022

Helsinki-syndrooma herättää

Hitaasti alkoi kiinnittymiseni TV-sarjaan nimeltä Helsinki-syndrooma, vielä hitaammin pääsin jyvälle, mihin nimi viittaa. Mutta pääsinpä kuitenkin! Mieleen muistui myös Tukholma-syndrooma, josta puhuttiin ja kirjoitettiin melko kauan sitten. Siitäkin on tehty leffa tai TV-sarja.




Kun tajusin katsovani merkkiteosta, siirryin ahnehtimaan Areenasta osan toisensa jälkeen. Vasta koko sarjan ja etenkin sen kahdeksannen osan nähtyäni oli selvää, kuinka merkittävistä asioista sarjassa on ollut kyse ja kuinka yksikin ihminen voi kyetä organisoimaan vääryyksien korjaamisen vaikkakin laittomin keinoin. Viimeisessä osassa päähenkilön Elias Karon perhe näkee TV-uutisista, mitä mies on saanut aikaan. Yhtä lailla minä katsoin silmät ymmyrkäisinä tapahtumien viimeisiä käänteitä.

Jotta en tuhoaisi keneltäkään katsomiselämystä, paljastan juonesta vain Areenan tarjoamat tiedot:

"Etsimme totuuden, löydämme syylliset." Helsinki-syndrooma on Sorjosen tekijöiden uusi 8-osainen pohjoismainen jännitysdraama. Perheenisä ja yrittäjä Elias Karo (Peter Franzén) kaappaa neljä toimittajaa paljastaakseen, että pankinjohtaja ja oikeuslaitoksen tuomari veivät laittomasti 90-luvulla perheen ja suvun omaisuuden valtiovallan siunauksella ja aiheuttivat perhetragedian, joka on jatkunut tähän päivään asti. Päärooleissa: Peter Franzén, Oona Airola, Taneli Mäkelä, Tuulia Eloranta, Laura Malmivaara, Turkka Mastomäki, Eero Saarinen, Antti Luusuaniemi, Jakob Öhrman, Mari Rantasila. Pääkäsikirjoittaja: Miikko Oikkonen. Ohjaajat: Juuso Syrjä, Lenka Hellstedt, Marko Mäkilaakso. Tuotanto: Fisher King Oy.

Osuvimman arvostelun sarjasta löysin tästä Film-O-Holicin -jutusta.

Kiinnostaisi nähdä, kuinka mahdollisissa uusissa tuotantokausissa sähköalan yrittäjän Elias Karon ja muiden keskeisten henkilöiden käy ja mihin yhteiskunnallisiin kummallisuuksiin ne kytkeytyvät. Jatkoa lupaa se, että ensimmäinen kausi päättyy kohottavan avoimeen näkymään päähenkilön vaeltaessa metsässä. Auringon valo siivilöityy puiden lomitse. Toivoa on!

torstai 22. syyskuuta 2022

Toritarkastukset jatkuvat

 


Viime viikolla käyskentelin katsastamassa, kuinka Turun kauppatorin remontti edistyy. Silloin en löytänyt ravintola Torion ovea, tänään se jopa avautui kahdelle lounastajalle. Tupa oli melko täynnä puolilta päivin, joskin väkeä häipyi pian enemmän ulos kuin sisään. Emme olleet kovin innoissamme, sillä oudolla aterialla tunsi istuvansa kaikuvassa akvaariossa. 

Rakennustyöt jatkuvat Aurakadun puolella, mutta valmis toriaukea levittäytyy komeana Kauppiaskadun suuntaan. Ortodoksinen kirkko näkyy upeasti, kun kaikki työmaavempeleet on poistettu kirkon edustalta. Autot eivät enää pääse täyttämään Yliopistonkatua kirkon edessä, vaan ne ajetaan torin alle parkkihalliin. Torin laidan penkkejä joku hyödynsi päiväuniinsa, monia muita näkyi istuskelemassa nuorten kirsikkapuiden katveessa. 

Nälkää ei tarvitse nähdä torin seutuvilla, sillä joka laidalla ja myös keskellä toria on ravintoloita. Agnes pitäisi testata seuraavalla reissulla. Tuttuni on sen jo kertaalleen tehnyt, minä vain kurkistin ovesta sisään. Hienolta ja akvaariomaiselta näytti.

Jokirannassa on meneillään kansainväliset markkinat, joten marssimme niitä pällistelemään. Ostoshinkua ei ilmennyt, kuten ei myöskään torikauppiatten kojuilla. Iso joukko nuoria havaittiin keräämässä varoja Punaiselle ristille.

Kierroksen lopuksi painuimme Fazerin kahvilaan, jossa ei tarvitse pettyä. Torityömaa levittäytyy ikkunan takana, kunnes viimeistään marraskuussa kaikki maan alle piilotettavat rakenteet on saatu paikoilleen ja katetuksi. Viimeistään silloin, kun bussilla taas pääse suoraan torin laidalle,  monivuotinen riesa alkaa unohtua.






torstai 15. syyskuuta 2022

Avajaiset tulossa!


 Olin taas testaamassa, kuinka Turun kauppatorin tienoilla pääsee kävelemään. Jonkinlainen kulkuyhteys avautuu Yliopistonkadulta toriparkin suuaukon joenpuoleiselta reunalta ohi Nordean konttorin, siitä aitojen välitse Kauppiaskadulle ja takaisin Yliopistonkadulle ohi Ortodoksikirkon. En kuitenkaan tänään mennyt sitä reittiä, vaan tutkin, joko avautuu väylä Kauppiaskadun reunaa pitkin Wiklundin tavaratalolle. Onnistui, pitkästä aikaa!


Kun yritin vielä Hamburger Börsin sivuitse marssia Aurakadulle, ystävällinen rakennusmies lähestyi kertomaan, ettei reitti ole ihan vielä valmis. Hymyillen käännyin takaisin kohti toria. Sinne on jo pitkään päässyt Börsin nurkalta.  Kuvan otin matkan varrelta.

Aurakadun puoleiselta reunalta löysin opasteen lounaspaikkaan. Kävin vilkaisemassa, mistä pääsisi sisälle, mutten löytänyt ovea. Kuuntelin tovin parin rakennusmiehen juttelua. Jotakin itäeurooppalaista kieltä he puhuivat. En häirinnyt heitä kysymyksin, vaikka en löytänyt Torion ovea. 


Torin reuna-alueiden kaaosta katsellessa muistui mieleen, kuinka oma perheeni sai tuta pienessä mitassa jotakin samanlaista 1970-luvun alussa. Monien omakotitalon rakentajien perinteiseen tapaan meidänkin piti muuttaa jouluksi uuteen kotiin. Kuinkas kävikään! Talo ei millään valmistunut, mutta vuokra-asunnosta oli poistuttava jouluksi, sillä sen omistajat tarvitsivat välttämättä talonsa. 

Hyvät ystävät auttoivat pakkomuutossa ja majoittivat perheen kaksi aikuista. Lapset ja iso koira kuskattiin Turkuun vanhempieni hoiviin. Me rakentajat seurasimme perässä jouluaattona, mutta palasimme rakennushommiin ammattilaisten avuksi heti joulun mentyä. 

Uudeksi vuodeksi lasten huoneet ja jonkin verran muuta lukaalia oli saatu siihen kuntoon, että otimme jo vastaan joukon ystäviä uuden vuoden ja uuden kodin kunniaksi. Niissä bileissä tarjosin "kovaksi keitettyä" kanaa, kuten pitkään muisteltiin naureskellen.

Lieneekö niin, että isot hommat tuppaavat venymään? Kaikki se, mikä torista näkyy valmiina, näyttää  hienolta. Niin muuten meidän talostakin tuli erinomainen koti yli 30 vuodeksi.

Sunnuntaisiin Turun torin avajaisiin en aio yrittää. Niistä päivän Turun Sanomat tarjoaa ennakkotietoa sivukaupalla. Itse palaan torille vasta sitten, kun rakentajat väistyvät muihin kohteisiin. Syksyn mittaan linja-autopysäkit kuulemma palaavat torin laidalle. Silloin väistämättä me bussikyytiläisetkin näemme koko komeuden.

Tänään jatkoin tuttuja reittejä Valtion virastotaloon ja siellä sijaitsevaan Maanmittauslaitoksen Turun toimipaikkaan. Vein asuntoni ja autotallini osakekirjat siirrettäviksi sähköiseen rekisteriiin. Meidän taloyhtiö on tehnyt asiassa oman osuutensa. Saan postitse haltuuni mitätöidyt, hienot osakekirjat, sillä haluan tallentaa ne asunnon kansioon siltä varalta, että sähköiset yhteydet pettävät. Tiedoksi etenkin perikunnalle...

Mittavan päiväurakan päätteeksi tarjosin itselleni lounaan Blankossa.