Nuori Aaro elää Pekka Tarkan hahmotelmana

 

Elämäkerrat kiinnostavat. Niinpä tilasin oitis kirjastosta Pekka Tarkan kirjoittaman opuksen Nuori Aaro Aaro Hellaakosken tiede, taide ja runous 1893–1928 (Siltala 2022, 411 sivua), kun siitä ilmestyi juttuja lehdissä. Tarkan korkea 89 vuoden ikä yllätti. Kas kummaa, ikämies on syttynyt uuteen urakkaan 2019, kuten hän mainitsee kiitostensa aluksi (s. 390). Minä puolestani, vanhus itsekin, kiitän tavattoman sävykkäästä Hellaakosken henkilökuvasta. Se kytkeytyy 1900-luvun alkuvuosikymmenten muihin vaikuttajiin. Heistä ylitse muiden kohosi Väinö Aaltonen. Miesten välinen ystävyys väikkyy kirjan kannessa veistäjän maalauksena sisarensa puolisosta.

Tarkan täsmällinen kynänjälki on tullut tutuksi paitsi lehtikirjoituksista myös hänen tutkimuksistaan Joel Lehtosesta, Paavo Rintalasta, Hannu Salamasta ja Pentti Saarikoskesta. Muistelmateos Onnen Pekka (2019) innoitti minut kirjoittamaan pystypäin pyöräilleestä melkoisen blogijutun. Tekstiensä kautta mies tuntuu perin tutulta. Lisää sävyjä kuvaan piirtyi Leena Majander-Reenpään muistelmista.

Aaro Hellakoski ei ole ollut minulle mikään innoituksen aihe. Luen sujuvasti proosaa, lyriikkaa en niinkään. Kompastuin runoanalyysiin jo opiskelujeni alussa, kun yksi tenttikysymys tarjosi pelkän runon, enkä osannut sanoa siitä mitään. Silloin professori opasti noviisia:"Olisitte edes jotakin kirjoittanut vastauksesi." Että semmoistako on runon tulkinta?

No, nyt vihdoin luin Tarkan Aaro-teoksen Jääpeili-luvusta sellaista runojen erittelyä, että huokaisen ymmärtämisen autuutta. Tarkka kirjoittaa muun muassa:

Rakkausrunojen osaston päätös 'Kahleet' kerää teemat yhteen kauniiksi hymniksi, aihepiirin cantus firmukseksi. Runon jännite syntyy, kun alkusäkeistöjen toistuva lauserakenne ("kaikin niin – kun") antaa odottaa päälausetta, joka saa painonsa edeltävästä viivyttelystä. Näin kasvaa harras julistus lujasta yhteisyydestä.

                                                        Kaikin niin arkisin askarin

                                                        kun sinun sivullas uurastin

 

kaikin niin kuumin ja kukkivin öin

                                                        kun sinun kerallasi leikkiä löin 

                                                        olen ma kultaiset kahlehet

                                                        takonu meille yhteiset

                                                        punaista kultaa ja purppuraa

                                                        vasten mustaa maailmaa.

 ***

Takakannessa elämäkertaa luonnehditaan näillä sanoin:

Aaro Hellaakosken runoutta on tutkittu paljon, mutta Pekka Tarkan teos poikkeaa edeltäjistään. Se tarkastelee runoilijan elämää kokonaisuutena ja ottaa huomioon, että Hellaakoski oli ammatiltaan luonnontieteilijä. Hänen elämäntyönsä ensimmäisen vaiheen eri puolet yhdistyvät Tarkan kirjassa tavalla, jossa tinkimätön tiede ja suuri runous elävät samassa persoonassa.

Hellaakoski rakasti kuvataiteita ja perehtyi ystävänsä Wäinö Aaltosen kanssa maalauksen ja kuvanveiston eurooppalaisiin virtauksiin ekspressionismista kubismiin. Tarkka esittelee hänet taiteen tuntijana ja näyttää lyriikan taustalla vaikuttavat seikkailut kuvan ja sanan rajaseuduilla.

Teoksen aiemmin käyttämättömiä lähteitä ovat Hellaakosken suorasukaiset lehtikirjoitukset ja persoonallinen kirjeenvaihto sekä elämäkerrallinen kronikka ”Yhden runoniekan surullinen nuoruus”. Näkyviin piirtyy kehityskulku, joka alkoi huutokauppakamarien rallatuksista ja eteni kohti uuden aikakauden ydintä.

Totta joka sana. Eipä sitten muuta kuin vahva suositus lukea Tarkan uusin julkaisu. Itse jään odottamaan jatkoa nuorelle Aarolle.

 

Saunamamman turvehoidossa

Turun suojellusta Kurjenmäestä löytyy yhä semmoinenkin ihme kuin yleinen sauna. Se tosin on auki vain kerran viikossa perjantaisin, mutta hoitosaunaan voi tilata ajan. Eilen klo 13:sta alkaen olin kaverini kanssa nauttimassa lempeistä löylyistä sekä yltympäriinsä sivellyn turve-, suola- ja hunajaseoksen elvyttävästä vaikutuksesta.

Kuvassa saunamamma Mervi Hongisto avaa tulijoille Forum-saunansa ovea.

Sessio alkoi suihkussa pesten. Sitten hipsittiin avaraan löylytilaan, jossa kookas kiuas huokui lämpöä jo ennen kuin sai kiposta vettä kivilleen. Leveillä lauteilla mahtuu hyvin pötköttämään vaikka kaksi rinnakkain. Kipollinen vettä silloin tällöin tuotti hitaasti leviävän leppeän löylyn. Nautinnollista!

Saunan pehmentäminä palattiin suihkuhuoneeseen, juotiin mukillinen vettä ja ruvettiin ihmettelemään saunamamman esittelemää turveseosta. Sitä sopi ruveta sivelemään paksulti kroppaansa tukkaa myöten. Kaveriapu oli tarpeen katvealueilla, kuten hartioissa. Tuota pikaa olimme kuin kaksi tyytyväistä apinaa ja menimme takaisin löylyyn. 

 

Saunamamma oli suojannut lauteet, lattian ja kiukaan savenvärisillä froteilla. Ne torjuivat samalla liukastumisia. Puoli tuntia oli varattu löylyssä viipyilyyn. Kaiken aikaa piti kuitenkin hieroa itseään ja kaveriaan, ettei turveseos päässyt liikaa kuivumaan. 

Ihan puolta tuntia en jaksanut oleilla kuumassa, vaan tuttuun tapaan aloin hankkiutua ensimmäiseksi pois löylystä. Yhteisvoimin selvisimme alas lauteilta emmekä kaatuneet suihkuhuoneessakaan. Ihan äkkiä apinahahmo ei meistä hävinnyt, sillä tummaa turvetta löytyi vielä pukuhuoneen puolella oman jalkateräni syrjästä. Ilokseni huomasin, että tukka tykkäsi turvehoidosta, sillä pesun jälkeen harmaat hapseni muistivat olleensa joskus aikojen alussa kiharaiset. Ne näet taipuivat nätisti aloilleen tukkaa kuivatellessa.

Että semmoinen reissu eilen, jolloin tohkattiin nenäpäivää. Saunamamma kertoi odottavansa illan konserttia ja esitteli samalla meille muutamia aarteitaan. Entisajan kuppausasarvia ja haavurien vehkeitä on esillä lasikatteisissa laatikoissa. Nykyisin kuppaus hoituu hygieenisesti konstein, jotka saunamamma hallitsee kelpo koulutuksen alalle hankkineena. 

Kiitos unohtumattomasta elämyksestä! Muitakin saunahoitoja voisi hankkiutua kokeilemaan nyt, kun paikka on tuttu. Ehkä nekin rentouttavat turvehoidon tapaan niin, että makoisat yöunet saa bonuksena.

Mitä jos...

 

Melkoinen urakka alkaa omalta osaltani olla pulkassa, sillä lähetin äsken olennaisia liitteitä isännöitsijälle. Keväällä näet herättiin meidänkin pihapiirissä pohtimaan, mitä tehdä, jos sota leviää. Entä mitä muuta kamalaa voi tapahtua? 

Viiden läheisen taloyhtiön porukkaa kokoontui yhteiseen pihamökkiin kuuntelemaan alustuksia turvallisuusasioista. Pikku hiljaa kirkastui sekin asia, että meillä tosiaan on väestönsuojia. Niitä on yhteensä kolme, portaita asukkaineen kuusi. Varastoina palvelevat häkit tulee tyhjentää yleisessä vaaratilanteessa. Pian hoksattiin, että omaan häkkiin tulee tiukassa paikassa muitakin. 

Kummasti hiukan vinoon kuvaamani kyltin on pystynyt sivuuttamaan, kunnes Ukrainan tilanne herätti. Kauhunäkymät silmissä ruvettiin tosi toimiin. Käytiin porukalla pällistelemässä väestönsuojia. Moni sipisi, että pysyisi mieluimmin kotonaan, oli tilanne mikä hyvänsä. Jopa Aurajokeen painumista joku sanoi harkitsevansa.

Oli siinä ihmettelemistä. Aika pian kuitenkin tehtiin ihan niin kuin valtion tai kunnan hallinnossa: perustettiin toimikunta. Komiteaksi kolmen ihmisen puuhapoppoota ei voi sanoa, vaikka mukana oli turvallisuusalan asiantuntija. Kiitos siitä. Olin tiiviisti mukana erityisesti oman taloyhtiöni edustajana. Naapuritalon asukkaat tulevat meidän talon väestönsuojaan pakkotilanteessa. 

Tutuksi tuli lyhenne SPEK , Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö, ja sen mallipohjat oppaineen. Niiden mukaisesti kirjoitin omalle taloyhtiölle pelastussuunnitelmat sekä pitkänä että lyhyenä versiona. Hallitus on ne hyväksynyt.

Nykyisin ollaan jo niin sopeutuneita näihin kuvioihin, että vitsaillaan, kuka asettuu kenenkin viereen nukkumaan. 

Vessa-asioista ei vielä ole puhuttu paljoakaan, vaikka lehdissä näkyy suosituksia hankkia kotiin isoja jätepusseja. Niitä voi  virittää vessanpytylle sähkökatkosten pysäyttäessä vedenkulun. Tiiviisti suljetut pussit viedään ulos jätesäiliöön. Mutta väestönsuojassa lymyävät joutuvat keräämään jätöspussinsa isoihin saaveihin. Hajut tuskin pysyvät piilossa, vaikka pussit sulkisi hyvin tiivisti ja savissa olisi tiukka kansi. Vessajonoja en viitsi edes kuvitella...

Nyt huokaan, että oppia ikä kaikki  ja ettei kaikkeen voi varautua. Esimerkiksi meidän pätevänoloiset väestönsuojat eivät kestä pommeja! Lähialueiden viranomaisillakaan ei ole tarjota mitään pomminvarmaa paikkaa isolle joukolle ihmisiä. Kenties jotkut kallioihin louhitut parkkihallit kestäisivät järeän tulituksen, kuten maanalaisten asemat Ukrainassa. Liedossa ei ole kumpiakaan.

Nyt kun lymypaikka on tiedossa, tarvitsee vielä koota puhtia myös ilmasto- ja muiden isojen ongelmien torjumiseen!

Oi aikoja, oi kelloja

Valmistaudun valvomaan yhteen asti yöllä. Silloin tässä huushollissa on aika vaihtaa tietty sähköllä toimiva kello talviaikaan. Homma hoituu nykyisin rutiinilla, mutta kopioin seitsemän vuoden takaisen juttuni kertomaan alkuvaikeuksista. Tiukassa paikassa äly välähtää!

Kursivoin tekstin merkiksi lainauksesta. 

 Parisen vuotta sitten sain jännän kellon. Siitä näkee paitsi ajan myös huoneen lämpötilan ja ilmankosteuden. Mikä parasta, kello heijastaa aikalukemansa makuuhuoneen kattoon, josta se on helppo vilkaista, kun öisin heräilen.

Mutta, mutta - yksi pirullinen pulma värkissä on: sen lukemia ei pysty muuttamaan tavalliseen tapaan. Edellisen kesäaikajakson sekoilin unenpöpperössä. Kun piti lisätä lukemaan tunti, saatoin yhtä lailla vähentää tunnin. Kumman pitkään kesti, ennen kuin älysin, pitikö jo nousta vai kääntää kylkeä.

Eilen päätin, että sekoilut loppuvat. Tutkin kellon yltympäriinsä, jotta löytäisin siitä jonkin merkin. Erinäisiä nipsuja ja nappuloita löytyi, muttei mitään tietoa valmistajasta saati merkistä, joka olisi voinut ohjata hakemaan netistä apua.

Kaikkia pikku painikkeita painelin ja sain tuskin mitään aikaan. Reset-tekstin alla näkyi neulan mentävä reikä, johon parsinneula passasi. Heti tuli tuloksesi  vinkaisuja. Lisäksi aikalukema oli hävinnyt tyystin! Pelkkiä nollia oli jäljellä, mitä en muuksi muuttanut millään. Olipa viikonpäiväkin vaihtunut lauantaista sunnuntaiksi. Onneksi muita kalenteritietoja ei edes ole.

Ykskaks huomasin, että numeronäyttöön oli ilmaantunut ykkönen. Tungin taas parsinneulan kärjen  Reset-reikään.  Seurasi vinkaisu ja puhtaat nollat näytössä. Ei aikaakaan, kun esiin putkahti uusi ykkönen. Ja minä hävitin sen entisin konstein.

Sitten välähti. Ehkä se peijoonin värkki raksutti minuutteja... Annoin homman jatkua näpelöimättä enää Reset-reikää. Kas vaan, pian kasassa oli jo viisi minuuttia. Niinpä jätin kellon omaan rauhaansa raksuttelemaan. Illan mittaan kävin vilkaisemassa aikaansaannoksia. Niitähän oli jo muutama tunti minuuttien lisäksi. Kuvien lukemat ovat eilisillan ihmetyksen näkymiä.

Siinä samassa minulla leikkasi: tasan yhdeltätoista vaanin kelloa parsinneula sojossa valmiina nollaamaan ajan! Näin tosiaan tapahtui ja kas - onni oli myötä. Katosta näin aamun tullen oitis kesäajan. Nyt tiedän, että syksyllä pitäisi jaksaa valvoa yhteen asti, jotta sama temppu toistuisi siirryttäessä talviaikaan. Tämän kellon kanssa ei odotella mitään virallisia siirtoaikoja, vaan vuorokauden nollakohtaa. Siitä sitten vehje raksuttelee tasaisesti ja hyvin ajassa pysyen, kunnes neulankärki taas hätkähdyttää vinkaisemaan ja nollaamaan lukemat.

Tällainen ihme laite tuli tiettävästi kylkiäisenä jonkin tietokonealan lehden myötä. Itse en laitteeseen koskenut tuoreeltaan, sillä lahjoittaja viritteli sen toimimaan. Kenties se jopa oli valmiiksi viritelty postista haettaessa. Jos käyttöohjeita oli, ne ovat hävinneet. Niinpä nyt oli pakko ihan itse keksiä, mitä tehdä pikku pulmani kanssa. 

Kunpa tästä kellojen justeeraamisesta jo päästäisiin!

Vanhan kertausta

Tänään oli taas se torstai, jolloin vanhalle koulukaverien porukalle oli varattu iso pöytä tutussa ravintolassa. Mutta meitä ennätti paikalle vain kolme. Niinpä jätin kuvan ottamatta ja tarjoan kertaalleen julkaistua. Juttu toimii samalla tervehdyksenä parhaalle kouluaikaiselle kaverilleni, joka ei ilmaantunut lounaalle eikä myöskään vastannut äsken puheluun. Miksi kummassa?

 Kuukauden viimeisenä torstaina klo 13 tuttu kaveriporukka on viime syksystä alkaen kokoontunut Turussa Blankoon lounaalle. Tänään eka kertaa tarkastettiin kaikilta koronapassi/rokotustodistus, josta näki, että joka iikka on rokotettu kolmesti. Tiettävästi kukaan meistä ei ole sairastanut koronatautia. 

Jo ennen koronataukoa omaksuttiin sellainen tapa, että syntymä- tai muuta merkkipäivää lähiaikoina viettänyt tarjoaa lasillisen kuohuvaa koko poppoolle. Tällä kertaa oli minun vuoroni tiistaisen syntymäpäivän takia, kuten moni FB-kaverikin ilokseni oli huomannut. Virtuaalisesti tarjoan skumppaa myös kaikille blogisivulla ja FB-seinällä vieraileville: KIPPIS! 

Oikeasta lasista siemaisi puolikuivaa juomaa kaikkiaan kuusi paikalle tullutta. Olin heistä yksi. Synkeän räntäsateinen päivä valostui yhä, kun vanhaan tapaan juttelukin alkoi kuplia. Olimme niin hyvässä vauhdissa, että unohdin tyystin ottaa kuvia. Mutta paikkaan puutteen otoksilla lahjakassista ja sen sisällöstä. Kassin toi paras kouluaikainen ystäväni ja mestarileipuri. Hänen armas, nykyisin sairasteleva siippansa hoitaa pariskunnan saksalaisen vävyn makkarabisnestä, jota varten on teetty myös nätit kassit. Somat pullat löytyivät kassin uumenista. Kiitos kummallekin!

Laatumakkaroita voi ostaa ainakin Turun kauppahallista. Muuallakin niitä voi olla kaupan. Ellei ole, kannattaa kysellä ja tilata Artimago OY:stä.

Annie Ernaux'n Vuodet – melkoinen löytö

 

Nobelilla palkittu Annie Ernaux'n romaani Vuodet yllätti minut paitsi kerrontatavallaan myös sillä. että kirja puhuu oman ikäiseni naisen suulla. Olen muutaman kuukauden nuorempi kuin Annie, mutta kasvuoloissa, sotakokemuksissa, koulunkäynnissä, opinnoissa ja päätymisessä opettajaksi on paljon yhteistä. Aborttia minulle ei ole tehty, kuten Annielle, jolle toimenpide on ollut kammottava avainkokemus. Itselleni ensimmäisen lapsen saaminen parikymppisenä on ollut merkkitapahtuma, joka ratkaisevasti muutti minussa kaikki asetukset. 

Vapaasta opiskelijaelämästä en tiedä mitään, mutta kirjallisuus, elokuvat ja lehdet auttoivat uimaan ajan virrassa. Katsoin ja luin kiihkeästi sen, minkä perheen tarpeilta ehdin. Opiskeluihin tarrasin viiden vuoden tauon jälkeen. Ranskattaren tavoin pätevöidyn vuosien uurastuksen tuloksena kielen ja kirjallisuuden opettajaksi ja aikanaan mukavasti eläkkeelle.

Annien teksti tuntuu arkisuudessaan perin tutulta, lähes omalta elämältäni. Yksityiset kokemukset kytkeytyvät Ranskan ja maailman tapahtumiin. Romaanin alku vie heti mukanaan muualle kuin omaelämäkertaan:

Kaikki kuvat katoavat.   

 nainen kyykkypissalla keskellä päivää, parakkikahvilan takana, raunioiden vieressä sodanjälkeisessä Yvetot’ssa, sitten hän nousee, kohottaa hamettaan, vetää alushousut ylös ja palaa kahvilaan  

Alida Vallin kyyneleiset kasvot, kun hän tanssii Georges Wilsonin kanssa elokuvassa Pitkä poissaolo   

tynkäkätinen mies Padovan kadulla kesällä 1990, tuli heti mieleen talidomidi, raskauspahoinvointiin 30 vuotta aiemmin määrätty lääke ja aiheesta sittemmin kerrottu vitsi: Tuleva äiti neuloo vauvannuttua ja napsii talidomidia pillerin per silmukkarivi. Ystävätär kauhistelee, etkö tiedä että lapsi saattaa syntyä ilman käsivarsia, johon äiti vastaa: tiedän toki mutta kun en osaa neuloa hihoja --

Tapahtumat soljuvat toistensa lomitse, pisteittä. Välillä etualalle tunkee jotakin henkilökohtaista. Sen voi kuvitella kirjoittajan muistoksi tai tulkinnaksi omasta itsestä, vaikka "minä" antaa paljon tilaa "meille", ellei peräti jättäydy verbien passiivin suojiin. Lapsena herännyt toive päätyä kirjailijaksi toteutuu osana kotoa irtautumista.

 Kirjailijasta löytyy nettihaulla kuvia. Niistä valitsin kolme, joista näkyy iän karttuminen. Romaanin alkupuolta sävyttää osallistuminen mielenosoituksiin, tunnettujen filosofien, elokuvien ja tapahtumien kommentointi. Ironisia sävyjä erottuu paikoin, ihailtavien esikuvien vaihtumiset poliittisten suhdanteiden heilahduksissa. Vain jotkut nimistä, kuten Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir, Michel Foucault ja Jean Genet, ovat tuttuja, mutta heidän sädekehänsä himmenee kriittisten silmien seuratessa heidän toimiaan, kunnes kuolema korjaa huomaansa.

Avioeron jälkeen Annie haikailee kirjoittamisen pariin. Hän näkee itsensä etäältä.

Uudessa yksinäisyydessään hän kokee ajatuksia ja tuntemuksia, jotka parisuhde-elämä pyyhkii pois, ja niinpä hän keksii kirjoittaa ”eräästä naiskohtalosta” vuosilta 1940–1985, jotakin sellaista kuin Maupassantin Elämän tarina. Siinä aistisi ajankulun hänen kauttaan ja ulkopuolellaan, se olisi ”totaaliromaani”, jonka lopussa luovuttaisiin kaikista ihmisistä ja tavaroista: vanhemmista, aviomiehestä, omilleen muuttavista lapsista, myydyistä huonekaluista. Hän pelkää eksyvänsä todellisuuden moniaisiin säikeisiin. Miten hän voisi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattavat hänet tähän päivään.

Mitä vanhemmaksi nainen elää, sitä harvemmiksi käyvät havainnot. Niissä vilahtavat yhä aikuisemmiksi varttuneet pojat kulloistenkin ystäviensä kanssa, satunnaiset päivälliset  perhetyyliin, joulukin. Lapsenlapsia alkaa ilmaantua, naisen rakastajista viimeisin liittyy osaksi "perhettä".

Kirja loppuu antautumiseen. Unelmat kuuluisuudesta kirjailijana olivat haihtuneet:

Hän pysyisi aina oman kielensä, kaikkien  yhteisen kielen sisällä, se oli ainoa väline, jolla hän saattoi pureutua häntä raivostuttaviin asioihin. Alun perin kirjan oli tarkoitus olla taistelun väline. --  mutta nyt hän haluaisi ennen kaikkea tavoittaa valon, joka lankeaa kadonneille kasvoille, hävinneille pöytäkattauksille, valon joka oli läsnä jo lapsuuden pyhäpäivien kertomuksissa ja joka edelleen lankeaa koettujen asioiden ylle, varhaisemman valon.

Kuinka ollakaan, kun kuuluisuutta ei odota, osuu kohdalle  Nobel-palkinnon kokoinen kunnianosoitus! Sen jälkijäristyksenä Annien kustantaja veti kaikki e-kirjat myynnistä. Mutta minäpä ehdin napata Elisa Kirjan tarjouksesta Vuodet-romaanin hintaan 7,90 euroa. Saa nähdä, milloin uudet sopimukset tuovat Ernaux'n kirjoja ostettaviksi. Kirjastoista niitä sentään on tiettävästi ollut saatavilla.

 

On tyttöjen päivä

 STT:n uutinen präntättynä Turun Sanomiin (11.10.2022) kertoi aamulla varhain:

Kansainvälistä tyttöjen päivää vietetään kymmenettä kertaa tänään tiistaina. Tyttöjen ja nuorten naisten asema on parantunut kymmenessä vuodessa vain vähän, kertoo lastenoikeusjärjestö Plan International tuoreessa raportissaan.

Siksi on erityisen kohdallaan valottaa Tytöt, tytöt, tytöt -leffaa juuri tänään. Katsoin sen vuokrattuna  kotitelkkarista viime viikolla. Ihastuin oikopäätä.

Wikipedia tarjoilee olennaisia tietoja käsikirjoituksesta, ohjaajasta, sisällöstä, näyttelijöistä ja myös linkkilistan arvosteluista. Elokuvan nähtyäni luin arvosteluja. Pelkkiä kiitoksia satelee. Niistä pääsin jyvälle jo keväällä, kun osuin kuuntelemaan eräänä iltapäivänä luultavasti Kulttuuriykköstä. Siinä haastateltiin ainakin ohjaaja Alli Haapasaloa. Kaikki sanottu kuulosti innostavalta. Ei siis ihme, että ykskaks pälkähti päähän vuokrata juuri tämä elokuva ja katsoa se saman tien.

Tero Kartastenpää (HS 14.4.2022) aloittaa kritiikkinsä:

Sundance-festivaaleilla palkittu Tytöt tytöt tytöt on englanniksi Girl Picture, tyttöelokuva. Alli Haapasalon ohjaus on osoitteleva täsmätuote aikana, jolloin nuorten naisten voimaantuminen on yksi kanonisoiduista teemoista.

”Tytöt tekee ihan mitä lystää”, Sofa räppää tunnusbiisissä.

Vaikka lause ei pidä edes elokuvassa paikkaansa, kaikki draamakomediassa tapahtuu tyttöjen ehdoilla.

Tarina on jaoteltu kolmeen perjantaihin. Lauantaikin tulee, kun on aika selvitellä edellisen illan tapahtumia.

Ilkka Saastamoisen HS-kuvassa Eleonoora Kauhanen, Linnea Leino ja Aamu Milonoff leffan keskeisinä  roolihenkilöinä.

 

Film-O-Holicissa Juuso Kilpeläinen täräyttää jo otsikossa:  

Alli Haapasalon Tytöt tytöt tytöt on mestariteos

. Kuva on peräisin arvostelusta.

Jätän elokuvan tapahtumat selostamatta, mutta suosittelen katsomaan itse tämä upea nuorista kertova tarina. Sitten on hauska verrata omia mietteitä kritiikeistä löytyviin.

Kiehtovaa on seurata myös, valitaanko Tytöt, tytöt, tytöt Suomen Oscar-ehdokkaaksi. Pidän peukkuja!