Torstaihupi

 Auransillan kainalossa tois pual jokke sijaitsee Bassin talo. Sen toisesta kerroksesta löytyy ravintola nimeltä Oobu. Ilman pöytävarausta lounaspaikka aukesi kahdelle naiselle ikkunan vierestä.

Tarjolla olleista vaihtoehdoista tilata prätkäytimme liikelounaan säikkymättä 39 euron hintaa. Koko komeus sisälsi alkukeiton, pääruuan ja lopuksi pannarin Ahvenanmaan tapaan vlmistettuna.

Tässä näkymiä herkuista.

Katkuravut kauniita katsella, mutta suutuntuma melko suolainen ja vahvasti mausteinen.

Pääruuista valitsemme yleensä kalavaihtoehdon. Tänään Oobussa nieriää tuotiin kuvan lailla aseteltuna syötäväksi.

Pannari esiintyy kuvassa räävittynä, koska otin kuvan vasta, kun olin syönyt puolet herkusta. Ihana hillo ja pallero kermavaahtoa pannarin katteena vetosivat tarttumaan toimeen heti pöytään tuotuna.

Tämmöisiä tapaamisia järjestyy kuukausittain, ellei mitään erityisiä esteitä ilmaannu. Ihmeesti olemme elvyttäneet vuosikymmeniä sitten alkaneen ja vuoden verran jatkuneen työtoveruuden. Minä vain piipahdin Turun maakunta-arkistossa tilapäisenä ja osa-aikaisena apulaisena ensimmäisenä yliopistovuotenani. Ystäväni teki todellisen uran arkistohommissa ja päätyi lopulta johtajaksi. Nykyisin tiedot arkistojen henkilökunnan supistamisista ja muista heikennyksistä surettavat tätä asiantuntijaa. Yhtä lailla minun pitäisi kantaa huolta koululaisten oppimistulosten heikentymisestä, mutta en koe asiaa enää omakseni. 

Piinallisena silti muistan jonkin juttuhetken työpaikkalounaalla Hämeenlinnassa, kun eräs kasvatustieteen edustaja lohkaisi, että kouluista voisi hyvin karsia sitä sun tätä. Perusteluksi riittivät turhan hyvät Pisa-tutkimuksen tulokset Suomesta. No, sitten ruvettiin karsimaan, integroimaan, inkluusioimaan jne. Kuka kantanee vastuun kouluoppimisen heikentyneestä nykytilanteesta?

Kotikolo leffateatterina

Tämän tästä Yle Teema tarjoaa elokuvia, joita voi katsoa kotioloissa omina tallennuksina tai poimia katsottavaksi Areenasta. Viimeisimpiä on ollut Talo jalavan varjossa (1992).  Arto Pajukallio esitteli ja arvioi monin palkinnoin noteeratun elokuvan Hesarissa 6.1.2022. Niinpä tallensin ja katsoin leffan melkein saman tien. 

Hienostunut tyyli on tuttu esimerkiksi Downton Abbey -sarjasta. Tarkasti hahmotellut henkilöt kotioloineen kertovat 1900-luvun alun brittiyhteiskunnan jakautuneisuudesta. Pankkivirkailija Bastin suojattomuus korostuu yirtyksessä vaihtaa työpaikkaa. Kolmen sivistyneen Schlegelin sisaruksen elämää varjostaa asuintalon purku, mutta romahduksesta heidän kohdallaan ei ole kyse. Uusi asunto järjestyy. Yläluokkaisimpia ovat rikkaat Wilcoxit. Moraaliseen painiin perhe ajautuu Ruth Wilcoxin kuoltua, kun yhteistuumin päätetään olla noudattamatta tämän viimeistä tahtoa. Sen mukaan rouvan rakastama talo  jalavien alla eli Howards End tulee antaa Magaret Schlegelille. Naiset ehtivät ystävystyä. Vasta aivan elokuvan lopussa saa Margaret saa vihiä taloasiasta. Silloin Margaret muista syistä johtuen Margaret on jo talon onnellinen omistaja.

Tarkasti tapahtumia selostaa Jokke kirjanurkassaan. Minulle riitti tuoreeltaan pohdiskelu yksikseni juttu- ja katsomisseuran puuttuessa. Upea leffa!

 

 Ihan eri maailmaan sukelsin katsomalla Bohemian Rhapsodyn. Punaisella sohvalla istui toinenkin, mutta nukkui. Häntä ei kiinnostanut musiikkileffa. Kumpikaan meistä ei ole kylpenyt äänten valtameressä Ruisrockin vertaa. Minä en tiennyt edes maailmakuulun Freddie Mercuryn nimeä saati Queen-yhtyettä. Kuvassa vasemmalla Freddie, oikealla häntä elokuvassa esittävä Rami Malek. 

Huippusuositun yhtyeen ja sen solistin vaiheista kerrottu tarina ei kuulemma pidä kovinkaan tarkasti paikkaansa, kuten muun muassa Henna Rannanpää kirjoittaa Oulun ylioppilaslehdessä. Minulle asiantuntemattomalle meni täydestä. Koin maailmani avartuneen, kun minäkin sain tuntumaa jättikonserttiin lavalta käsin. Musiikki kuulosti suurenmoiselta. Kaikkensa antanut laulusolisti sekä Queenin muut jäsenet imivät itseensä yleisön valtaisaa innostusta. Kotisohvalta käsin ei myöskään  pysty kuvittelemaan, miltä on tuntunut olla osana yleisöä vaikkapa Queenin Live Aid -keikalla vuonna 1985.

Tämän arvostelun loppuun on liitetty Bohemian Rhapsodyn virallinen traileri. Hommaan kuunneltavaksi lisää Queenin musiikkia, tietysti kotona!

Vaskilintu äänikirjana – huikeaa kuunneltavaa

 

Ohi ovat ajat, jolloin sivuutin sellaiset painosten kuningattaret kuin Eeva Joenpelto, Laila Hietamies / Hirvisaari ja Kaari Utrio. Kovin myöhään heräsin epäilemään, että asiansa osaavia naisia on pyritty vähättelemään, koska minäkin kiersin heidän lukuromaaneiksi määritellyt kirjansa kaukaa. Niinpä otin runsas vuosi sitten asiakseni tarkistaa kantani tutustumalla heidän parhaiksi arvioituihin luomuksiinsa. Viimeisimmäksi valikoitui kaikkein uhkein, Kaari Utrion Vaskilintu, jonka vahingossa ostin äänikirjana. Koronaan Porvoon reissun jäljiltä sairastuneena nautin loput tunnit luennasta sohvalla maaten. Näin vahinko kääntyi onnekseni. Tuskin olisin yhtä lailla jaksanut lukea laajaa teosta tuntitolkulla. Kuunteleminen sujui mainiosti. En edes nukahdellut, koska tarina piti otteessaan.

Mikä uskomaton taustatutkimusten määrä sekä niiden pohjalta luotu rikas henkilögalleria ja tapahtumien huikea kulku kirjasta löytyykään! Siinä kuljetaan Pohjolasta viikinkien matkassa Gotlannista ensin Suomenniemelle sitten idän vesireittejä Novgorodiin, sieltä Kiovaan ja yhä edemmäs Konstantinopoliin. Vuosia myöhemmin lähdetään hungarien, saksien ja frankkien alueiden kautta saattamaan prinsessa Annaa kuningas Henrikin puolisoksi. Päädytään myös Brittein saarille, Norjaan, Kölivuorten yli Ruotsiin ja lopulta lähtöpaikkaan Aurajoen suulle Arantilaan. Ensimmäinen kirja kattaa vuodet 1020–1021, viimeinen, kahdestoista kirja, vuodet 1057–1058. 

Usvaa tarkoittavasta sanasta nimensä saanut Terhen-tyttönen syntyy äitinsä puolelta hämäläiseen sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun, joka asustaa Vanajan kaupungisssa. Talon tytär, kaunis Suvivilja, päätyy vaimoksi idänkävijä Ari Arantilalle ja muuttaa miehen kotiseudulle Aurajoen partaalle Koroisiin. Kun isä kuolee uudella retkellään ja leskiäiti lähtee toisen idänkävijän vaimoksi Gotlantiin, orpoa tyttöäkään ei haluta pitää Arantilassa. Hänet lähetetään takaisin Vanajaan äidin sukulaisten elätettäväksi. Lapsen eno rupeaa kouluttamaan Terheniä.

Talpia Tietäjä kertoi tytölle ilman väestä ja metsän väestä ja manan väestä, synnyistä ja loitsuista ja uhreista: koko sitä maailmasta, jonka ulkopuolella ihmiset varjoina vaelsivat askareissaan. (63.)

Lapsi vajoaa mykkyyteen, kunnes Talpian kuoltua joutuu takaisin Arantilaan ja sieltä matkalaisten mukaan sysättynä Gotlantiin. Tyttöä suojelee Eirik Väkevä, jättikokoinen nuorukainen, tyhmäksi orjaksi mainittu. Kumppanuudesta kasvaa kummankin elämää määrittävä juonne. 

Ihmeellisten käänteiden kautta molemmat osuvat olemaan samassa purressa, jonka myrsky kaataa ja vie mennessään kaikki muut ihmiset. Rantakivikossa Terhen näkee jonkin hohtavan ja poimii pienen linnunhahmoisen vaskiesineen. Siitä tulee tytön onnenkalu. Pelätessään hän sivelee lintua ja rukoilee:

             – Vesilintu, vaskilintu, auta joutsen, jumalan lintu. 

Lintu auttaa myös silloin, kun pitää pysäyttää verenvuoto tai nostattaa sumu suojaamaan hyökkääjiltä. Eirik esittelee tytön rannan asukkaille kuninkaantytär Thorgerdinä, eikä tämä enää kerro nimekseen mitään muuta. Tytön taidot herättävät epäilyjä noituudesta, kun kristinusko valtaa alaa. Tiedot vainajista ja maanalaisesta ovat enää harvojen hallussa.

Bysanttiin päästyä neidoksi varttunut kuninkaantytär naitetaan säätynsä mukaisesti. Ylhäisenä naisena hänet tunnetaan domina Theodora Hyperboreana. Hän oppii kristittyjen tapoja Konstantinopolin kirkoissa ja hoveissa, mutta pysyy pitkään pakanana ja sisimmässään uskollisena lapsuutensa tietäjän opetuksille.

Arantilasta asti tuttu Eirik Väkevä osoittautuu mieheksi, johon Theodora saattoi täysin luottaa. Eirikin rakkaus kannattelee Theodoraa ehtymättä. Kiehtovien käänteiden tuloksena Eirikistä tulee heidän yhteisen poikansa Juvaloksem isä. Näiden  iso koko ja punatukkaisuus kielii läheisestä sukulaisuudesta.

Tarina kaikkine käänteineen pysyy uskottavasti koossa. Jännityksen lisäksi tarjolla on runsaasti tietoja eri kulttuureista aseistuksineen, rakennuksista kirkkoineen ja palatseineen, hovien tavoista vehkeilyineen. Naisten asemasta niin pohjolassa kuin hoveissa ja talonpoiken keskuudessa matkana varrella lukija / kuulija oppii olennaisia seikkoja.

Hain kirjastosta lainaksi paksun, kuluneen  opuksen, jotta pääsin silmäilemään tekstiä. Kirjan lopusta löysin henkilöhakemiston, historialliset henkilöt tähdellä merkittyinä. Myös sanasto tarjosi apuaan outojen vaaatekappaleiden, rakennusten ja muiden yksityiskohtien ymmärtämiseksi. Iso kartta olisi ollut hyvä pitää esillä äänikirjaa kuunnellessa, mutta vasta nyt kirjaa selaillessa tutkin, mitä eri reittejä varjagit idänretkillään käyttivät. 

  

Kaari Utrio on hiljattain täyttänyt 80 vuotta. Siinä on ollut kylliksi aihetta julkaista hänen suurteoksensa ääniverisona 30 vuotta alkuperäisen teoksen jälkeen, kuten tässä Kirsin kirjanurkan blogijutussa painokkaasti ilmaistaan.

Onnittelen lämpimästi, vaikkakin puoli vuotta myöhässä. 

Isot kirjoitusurakat taakseen jättäneenä Kaari tarjoilee FB-kaveilleen lähes päivittäin pikku postauksia, joissa hän valottaa milloin puutarhakuvioitaan, milloin joitakin kiehtovia historian hahmoja tai tapahtumia. Kiitos!

Kaari Utrio, Vaskilintu (Tammi 1992, sivuja 753.)

Vaskilinnun äänikirjaverison lukija Kirsti Valve

Kesto 24 t 25 min.

Kustantaja Tammi 2022.

                                   ***                                            

Vielä riittäisi suomalaisia painosten kuningattaria luettavaksi, mutta esimerkiksi Kirsti Mannisen eli Enni Mustosen tuotanto jäänee minulta lukematta. Tiedän saaneeni nauttia hänen luomisvoimastaan monissa TV-sarjoissa, joita hän tiettävästi on ollut käsikirjoittamassa. Koko ajan uuttakin tuotantoa on tekeillä, kuten tästä Ylen ohjelmasta käy ilmi.

Arkun äärellä

 

 Ruusut kertovat kunnioittavista hetkistä arkun äärellä, kun eilen jätimme viimeiset tervehdykset Annelille. Kutsussa toivottiin, että jokainen toisi yhden vaaleanpunaisen ruusun. Niin tapahtui. 

Kuvan oikeassa reunassa istuvat Annelin läheismmät, oma puoliso ja tytär. Tyttären kolme lasta rajautuivat kuvan ulkopuolelle. Papin kasvoista näkyy osa.  

Koruton, kaunis tilaisuus kokosi eilen Porvoon siunauskappeliin Annelin veljet, heidän perheenjäseniään sekä muita sukulaisia ja ystäviä. Aikanaan Annelin tuhkauurna lasketaan lähiomaisten kesken sukuhautaan Helsingin Hietaniemen hautausmaalla.

 Muistotilaisuuteen kokoonnuimme tyttären tilavaan kotiin. Sinne minäkin lopulta päädyin, vaikka navigaattorin ohjein eksyin ajelemaan kummallisia reittejä. Muut olivat jo asettuneet pöytiinsä, kun viimeisenä löysin perille. Ilokseni minulle oli varattu paikka samaan pöytään kasvuvuosista asti tuttujen veljesten kanssa. Kunniaksi koin, että vastapäätä istui talon emäntä, häntä lähinnä pappi ja oma isä. 

Tarjoiluista nauttimisen jälkeen tuore leski kertoi elämästä Annelin kanssa. Tytär puolestaan oli valmistanut kuvaesityksen musiikkeineen TV-ruudulta katsottavaksi. Kiitokset kaikesta.

Iltahämärässä pois lähtiessä tuntui hyvältä. Yhdessä koetut hetket sallivat huokaista syvään, olihan Anneli saateltu kauniisti viimeiselle matkalleen. Hänet muistamme, kunnes omakin vaellus päättyy.

Joulutauolle!

 

Leffateatterissa, lopultakin

Tulin katsoneeksi telkkarista Kultturicoctailin. Siinä pohdittiin suomalaisen elokuvan erikoisvuotta ja tulevaisuutta ruuhkaksi asti yltyneiden ensi-iltojen jälkeen. Kaksi ohjaajaa jututettiin. Klaus Härö ja hänen Rakkaani merikapteeni oli esillä yleisönsä löytäneestä elokuvasta. Aino Sunin ohjaama, ranskaksi puhuttu Sydänpeto edusti toista äärilaitaa, sillä katsojat eivät olleet tungeksineet teattereiden lippuluukuilla nähdäkseen Sydänpedon. Toisin voi käydä Ranskassa, jossa leffa on jo saanut ensi-iltana.

Kummankin ohjaajan puheista selvisi, ettei elokuvia voi pantata, vaan ne tuotava yleisön ulottuville tuoreeltaan. On otettava huomioon koko tuotantoketju käsikirjoittajista, tuottajiin, lavastajiin, näyttelijöihin, kuvaajiin, leikkaajiin, säveltäjiin, muusikoihin ja lopulta myös elokuvateattereihin, jotta ala pysyisi elossa. 

Niinpä kuin herätyksen saaneena päätin, että nyt mennään katsomaan oikeaan teatteriin Härön kiitetty Rakaani merikapteeni eikä kytätä, milloin sen voisi vuokrata suoraan kotiruudulle. Tiistain iltapäivänäytäntöön meitä ilmaantui vain kymmenkunta. Aula kaikui tyhjyyttä vielä puoli tuntia ennen näytäntöä.
 

 

Itse teatterissa selvisi se, minkä olin jo unohtanut: mainosten tulvan. Niitä tuli ja tuli. Peräti 20 minuuttia vierähti, ennen kuin iso kangas pääsi levälleen verhojen suojasta. Otti koville. Turun keskustassa teatterin lienee pakko hankkia mainoksista lisätuloa. Toisin on kuulemma esimerkiksi Kino Piispanristissä. Siellä näkee hittileffoja siinä kuin Kinopalatsissa. On siis ajettava kotoa tutustumaan kelpo teatteriin, kun parkkitilaa on varattu aivan hollille. Kerran olen ollut tuttujen matkassa Kirkkonummellakin pienessä elokuvateatterissa.

Härön elokuvan alkuvaiheissa silmien eteen ilmestyy pikaisesti naisia. He kertovat vaikeasti jotakin itsestään. Ennen pitkää selviää, että kyse on terapiaistunnosta, jossa vuoron perään rinkiin kokoontuneet patistetaan puhumaan. Yksi naisista on Crace, joka kuvassa seisoo isänsä talon ulko-ovella. Tytär on lähdössä pois mukanaan laatikoihin koottuja kuvia käytävän seiniltä. Isä ei enää asu talossa, vaan hoivakodissa, jonne tytär on halunnut isänsä tarinan alusta asti.

Carce ja hänen miehensä eivät saa sanoiksi, mikä heitä hiertää. Isotkin asiat, kuten miehen lähtö työnsä takia Saksaan, on jäänyt puhumatta viime tippaan asti. Miehen ehdotuksesta terapiaan hakeutunut Crace tempaisee itsensä irti turhaksi kokemastaan ringistä. Hänen elämänsä täyttyy oman isän ja potilaiden hoivaamisesta. Siihen hän itsekin huomaa kasvaneensa, kun masentunut äiti aikoinaan tarvitsi keskenkasvuista tytärtään turvakseen isän seilatessa merillä.

Oli ankeaa katsottavaa, millaisissa sotkuissa isä elelee ja miten hän regoi, kun tytär hankkii taloon kodinhoitajan Annien. Tämä saa tuta täystyrmäyksen yrityksilleen tarjota maukasta ruokaa kauniisti katetun pöydän ääressa. Mies ei syö. Mutta ymmärtää katua, kun Annie häipyy niine hyvineen.

Keltaisin kukin varustautuneena Howard ajelee pyytämään Annielta anteeksi ja saa itse kokea tyrmäyksen. Kukilla Annie ei lepy. Hän kuitenkin palaa jatkamaan työtä merikapteenin luokse. Ystävyys viriää ja vahvistuu Annien oman perhekunnan lisätessä iloa tapaamisiin.

Lapset tunnistavat Howardin gorillamieheksi, joka kertoili huimia juttuja pubissa. Howardin puutarha tuottaa runsaasti omenoita, joita yhteisvoimin keräillään ja nautitaan yhdessä olosta.

Elämä on tovin niin mallillaan, että vanhukset huomaavat rakastuneensa. Kiitävän hetken verran he nauttivat huumasta, jolloin Howard kosii Annieta. Alkaa yhteinen elo meren rannan talossa. Sinne ilmestyy uusia kuvia Annien perheestä, mikä kauhistuttaa Cracea. Tytär murtaa idyllin ilmoittamalla muuttavansa talon yläkertaan.

Tilanteet kärjistyvät, kunnes Howard löytyy autostaan tajuttomana. Lopputilanteessa Howard istuskelee pyörätuolissa hoivakodin pihalla avara meri taustanaan. Upea musiikki soi. Annie pääsee tervehtimään miestä, vaikkei ole lähiomainen. Näin hiipuu koskettava tarina.

Komeat näkymät silmissä, ihana musiikki korvissa tassuttelimme pois teatterista iltahämärärälle Turun kauppatorille. 

Paljon elokuvasta on riittänyt juttua. Pikku hiljaa alkoi tuntua siltä, että Crace taisi olla keskeisin henkilö. Hänen hahmonsa jää kylläkin niin yksioikoiseksi, että myös joissakin kritiikeissä on ehdotettu jatko-osaa Carcen varassa. Pauliina Savola  ja Anne Välinoro edustavat kritiikeissään ääripäitä suhteessa Härön elokuvaan. 

Elokuvan pääosissa esiintyvät James Cosmo, Bríd Brennan ja Catherine Walker. Käsikirjoittajiksi mainitaan Kirsi Vikman ja Jimmy Karlsson. Elokuvan ovat tuottaneet Kai Nordberg ja Kaarle Aho, Making Movies Oy.

Ystävää muistellen

 

Näinä päivinä kyynel silmäkulmassa muistuttaa siitä, että rakas ystäväni Anneli on poissa. Tytär ja aviomies olivat läsnä, kun Alzheimerin tautia potenut hengähti viimeisen kerran hoivakodissa Porvoossa. 

Kasvoimme Annelin kanssa Turun Ispoisissa. Ensimmäinen kuva näyttää meidät ulkoilemassa. Tarkkaa vuotta ei löydy. Näytän lukio-ikäiseltä, oikealla istuva Anneli pari vuotta vanhempana saattoi jo olla sairaanhoito-oppilas. Kuvan ottajasta näkyy varjo, sen enempää tietoa hänestä ei ole tallessa.

Vappuna 1961 olemme olleet yhdessä liikkeellä Helsingissä. Niihin aikoihin Anneli erikoistui Töölön sairaalassa leikkaussalihoitajaksi ja toimi myös kummitätinä meidän perheen esikoiselle, Hanna-tyttärelle. Kummitädistä olikin iso apu monissa tilanteissa. Hän ilmestyi kuin enkeli paikalle, kun jo kätilöopistolta kotiin tulon päivänä kaikki sideharsovaipat oli käytetty iltaan mennessä. Ei silloin ollut mitään vanhempainvaapata, vaan nuori isä paineli arkisin töihinsä joko insinööritoimistoon tai Otaniemeen opintojen viimeistelyn takia. Minun oli äkkiä opittava selviytymään itse. Kiitos, Anneli, tyynestä opastuksestasi!

Kolmannessa kuvassa vaalea kaunotar on Anneli, tumma serkkuni Paula. Neitosilla oli ikäeroa neljä päivää. Kumpikin oli syntynyt marraskuussa 1938. Keskellä istuu Jaakko, josta sukeutui Annelille uskollinen aviomies yli 60 vuodeksi. Ruohikolla pötköttelee Annelin kummitytär, meidän Hanna yllään Paulan antama nätti Marimekko. Ollaan jossakin Helsingin rannalla kesällä 1962. 

Pikku hiljaa Anneli-kummi muodostui käsitteeksi jopa tuttavapiirissä, niin usein hänestä puhuttiin.

Kerran reissattiin Annelin kanssa kahdestaan Taorminaan Sisiliassa. Oli lämmintä. Nähtiin kelpo turistien lailla monia paikkoja, jopa uitiin laavahiekkaisella rannalla. Kuvia ei kuitenkaan kertynyt niin kuin nykyään kännykkään.  

Tässä juhlitaan Annelin syntymäpäivää. Anneli kirjavassa silkkijakussa vierellään Jaakko, minä punaisissani Joukon kupeessa. Muiden nimiä en enää tavoita.

Anneli tempaisi vielä viisikymppisenä suorittamalla ylioppilastutkinnon. Hän ei voinut käydä nuorena lukiota. Niinpä hän paikkasi puutteen, vaikka työskenteli leikkaussalien osastonhoitajana Kuusankosken sairaalassa. Tapahtumaa juhlittiin monin tavoin. Me Joukon kanssa kustansimme Annelille matkan Wieniin, jonne toki mentiin neljän poppoolla.

Nelisen vuotta sitten vietettiin Annelin ja Jaakon 80-vuotissynttäreitä tyttären järjestämissä pidoissa hänen kotonaan. Seuraavaksi sinne kokoonnutaan muistojuhlaan siunaustilaisuuden jälkeen 28.12.2022.

 Jaakko totuttelee nyt uuteen olotilaan ilman Annelia ja tämän hoivaamista. Siinä puuhassa mies kunnostautui. Vasta pahan sairauden loppuvaiheessa Anneli siirtyi hoivakotiin, kun ensin oli eletty  melko pitkään intervallia koti- ja hoivajaksoin. Huolehtiva tytär on nyt se, jota isä kiittelee, kun on paljon asioita hoidettavana.