Pääsiäismeininkiä

Palmusunnuntaina liikkeelle lähti myös kuvan kaksikko. Isomummu pääsi osalliseksi somalla kuvalla. Pitkäperjantaiksi oli tiedossa oikea tapaaminen, kun Suomessa asuvaa sukua oli kutsuttu koolle juhlistamaan Hildan 4-vuotispäivää. Sitä vietettiin lahden länsirannalla jo 21.3.

Maissinaksuja oli varattu alle vuoden ikäiselle serkkupojalle. Hän saanee kakkua vasta omana syntymäpäivänään juhannuksena.

Olohuoneeseen olisi nippa nappa vielä mahtunut Kirkkonummella asuva perhe. Silloin serkuksia olisi ollut koolla viisi ja menoa monin verroin lisää. Kuvasta puuttuu muutama paikalla ollut. Sen verran liukkaasti porukka liikui, etten pysynyt tahdissa kännykkäni kanssa. Koirat näet vaativat huomiota nekin, samoin uudet karvaiset lelut.

Muuttoa valmistelevan kannalta olennaiseen puuhaan päästiin kakkukestien jälkeen, kun vanhin tyttärentytär saapui pakkaamaan Rosenthalin valkoisia astioita kotiin Ruotsiin vietäviksi. Upea Maria-serviisi tuli ostetuksi 1960-luvun puolivälissä Tukholmasta, kun asuimme siellä niin sanotun alkuperäisen perheen voimin runsaan vuoden. Astiasto on palvellut monet joulut, syntymäpäivät, rippijuhlat, lakkiaiset ja ristiäiset sekä kirjavan sarjan kekkereitä.

 Kuplamuoviin käärittyinä kaikki osat päätyivät nyt kahteen laatikkoon. Mutta kaappiin astiat sijoitetaan kuulemma vasta keittiöremontin jälkeen. Laseja jäi vielä muille jaettavaksi. En enää järjestä isoja kemuja ainakaan asunnossani, sillä Saga Kaskennittyssä on ravintola ja sen yhteydessä tilavahko kabinetti. Ehkä jo ensi jouluna nautimme siellä jonkin jouluaterioista sukulaisjoukolla.

Tänään lankalauantaina tuli nähdyksi myös yleisöryntäys Gigantissa, jonka edusta oli täynnä autoja heti kymmeneltä. Skanssin myymälästä oli tarkoitus hakea vain eräs pikku tarvike, mutta sinne tänne pyrähtelevät lapset ja aikuiset pysäyttivät kyselemään, miksi kaikki juoksevat. Oli kyseessä munajahti! Oma asia miltei unohtui toisten kiireitä katsellessa. Joku oli jo löytänyt isokokoisen munan ja kuulemma saanut tuotepalkinnon. Meiltä kahdelta vanhukselta puuttui intoa ryhtyä kilpasille, sillä kotona saa ryntäilemättä sekä suklaanamun että kahvia.

Mitä näet kiinalaisessa kuvassa?

 

Edellisen postauksen jälkeen onni potkaisi, kun tärkeä tuttuni, eräs Leena, rupesi kyselemään, mitä taulun ylänurkassa lukee. En tiennyt. Hän kehotti kokeilemaan Google-kääntäjää tai erästä muuta minulle tuntematonta apuneuvoa. Tarjosin vihjeitä taulun lahjaksi saaneelle pojanpojallekin, it-hommien ammattilaiselle, muttei teksti auennut. 

Leenapa ei hellittänyt, vaan pyysi minulta kuvaa pelkästä tekstistä. Ähräsin rajausta ensin pelkän puhelimen kanssa. Tuloksena vajaa, hämärä otos. Sitten tartuin tosi toimiin kuvankäsittelyohjelmalla oikealla tietokoneella. Tässä tulos:

Lähetin kuvan Leenalle Whatsappilla, koska hän oli luvannut kysyä suomennosta Kaakois-Aasiassa asuvalta ystävältään Sallylta, joka kaiken lisäksi on kiinan ja vissiin myös japanin kielen tulkki. Viestit singahtelivat maapallon laidalta toiselle niin vikkelästi, että Leena oli saanut vastauksen meikäläisten nukkuessa autuaan uniaan aasialaisten ollessa jo töissään.

Nyt myös Tommi tietää, mitä hänen taulussaan lukee. Hiukan stilisoituna kuva ja siinä oleva teksti on puettavissa suomen sanoiksi näin:

Apina ojentaa persikan henkilölle ja toivottaa hänelle tuhat vuotta onnea ja terveyttä. Lisäksi kuvassa on muita onnen symboleita, punaisia.

Vanhan kiinalaisen tavan mukaan esitetään kuvana apina ”pitkän elämän persikka” kädessä. Kuvaan liittyy siis sekä pyhyyttä että elämän kepeyttä. Apina on lähes pyhä eläin. Sen on kerrottu seuranneen merkittäviä buddhalaisia pyhiinvaeltajia ja keventäneen heidän elämäänsä kepposia tekemällä.

Persikka on lähtöisin Kiinasta 400-luvulta ennen ajanlaskumme alkua. Hedelmä on yhä kiinalaisille pitkän elämän ja kuolemattomuuden symboli. Kiinalaisessa eläinradassa apina on yhdeksäs merkki.

Urakka tuotti ymmärrystä myös siihen, miksi aviomieheni ei aikoinaan lainkaan innostunut saamastaan lahjasta. Sekä hän että minä olimme tyystin taidottomia ymmärtämään vanhaa kiinalaista viestintää, jota taulu edustaa. Harmi, ettei 20 vuotta sitten kuollut Tommin vaari koskaan saanut tietää, kuinka kuvassa hänelle toivotettiin onnea ja pitkää ikää. Olisi varmasti osannut katsoa taulua uusin silmin.

Perheen suureksi suruksi vaari kuoli vain 66-vuotiaana.

Kiitän Leenaa ja Sallya kulttuuriteosta, joka kasvanee korkoa lastenlasten myötä. Leenan lailla persikoita ostaessani ja syödessäni näen vuosituhanten taakse Kiinaan asti.

Lisään vielä sen muiston, että aikoinaan ihastuin taulussa eloisaan viivaan ja pään hahmottelun tarkkuuteen. Nyt näen myös asettelun dynaamisuuden ja harkitun värien käytön.

Kiinalaista taidetta lahjaksi

 Eilen pojapoika Tommi täytti 30 vuotta. Joskus oli ollut puhetta, että häntä kiinnostaa seinälläni säilynyt taulu. Ostin sen miehelleni, Tommin vaarille, tuliaisiksi Kiinan-reissulta toukokuun alussa 1995. Hongkongista alkanut matka olikin melkoinen, sillä Tommin perheen lisäksi mukana olimme Eila ja minä. Xianissa viihdyttiin muutama päivä.

Paperikuvien albumista skannasin kameralla aarteita. Osuimme Xianin vanhassa kaupungissa taidekouluun, jonka opiskelijat myivät tuotoksiaan tähtäimessä Berliinin-matkalla toteutettavan näyttelyn rahoitus. Nähtiin upeita töitä. Eila taisi ostaa muutaman, minä vain yhden, ensimmäisessä kuvassa näkyvän.

Aikuisten ihmetellessä taideluomuksia Tommilla oli omaa seuraa.

Vaaleahapsinen poika herätti kiinalaisissa innostusta koskettelemisiin, jopa yrityksiin pussailla. Isä urakoi pitääkseen lapsen turvassa, sillä matkaan lähdettäessä poika oli valmiiksi hiukan kipeä.

Albumista tarttui blogiin vielä yksi viehättävä tilanne, kun kiinalaismies pysähtyi tervehtimään Tommia. Kunnon reportterina tallensin tapauksen kameralla. Terrakottasoturit ja paljon muutakin nähtiin, mutta niistä ehkä joskus toiste.

Näillä kuvin ja muisteluksin onnittelen vielä eilisten viestien lisäksi lastenlasten ainoaa poikaa. Huomenna tavataan, kun muistojen maalaus siirtyy Tommin haltuun. Tuntui tärkeältä kertoa sekin, miten kuva aikoinaan päätyi ensin Kangasalan kodin seinälle, sitten Turkuun ja Lietoon. Takaisin Turkuun se ei enää minun mukanani siirry, vaan päätyy juuri oikeaan paikkaan siellä, mihin Tommi taulunsa vie.

Asuinhan Ruotsissa minäkin

 Seuraan vakituisesti erinäisiä blogeja, kuten Donna mobilen kirjat -nimistä. Hiljattain löysin sieltä  jutun Juhani Niemen Kulttuuripamaus Matkalla Ruotsissa -opuksesta (Ntamo 2020). Sen tietyllä sivulla vilahtaa nimeni ja hyvästä syystä. Olihan Juhani Niemi aikoinaan ruotsinsuomalaista kirjallisuutta käsitelleen väitöstutkimukseni esitarkastaja. Koska Kulttuuripamausta ei löytynyt kirjastosta eikä kirjakaupastakaan, tilasin ja ostin sen. Hissuksiin nautiskellen luin kaikki viiteen osastoon jaotellut muistelmapalaset Ruotsissa oleskelusta vuosina 2013–2020. 

Paljon tuttua, mutta myös paljon uutta tuli vastaan kirjaa lukiessa. Ensimmäistä Ruotsin-aikaani näet elelin kotiäitinä insinöörismieheni hankkiessa tähdellisiä työkokemuksia 1964–65. Toisena Ruotsin-aikanamme 1981–82 lapset eivät enää olleet mukana. Aviomies tutki teräsrakenteita Stålbyggnadsinstitutissa, minä löysin töitä Skanstullin lukion suomenkielisiltä kokeiluluokilta uskontotiedon ja suomen kielen opettajana. Lisäksi rupesin tutkailemaan, mitä ruotsinsuomalaiset ovat kirjoittaneet. Solmin yhteyksiä Finn-kirjaan, Liekki-lehden toimittajiin, Ruotsin radion suomenkieliseen toimitukseen, luin ruosukirjallisuutta. Aiheen parissa uurastin kymmenisen vuotta sivutoimisesti. Niemen tarjoamat päivitykset osoittautuivat tarpeellisiksi. Olen näet jättänyt ruosukulttuurin seuraamisen sikseen.

Ällistyneenä lukijana koin ensimmäiseksi Niemen perheen lailla öisen räjähdyksen. Se särki asunnon ulko-oven ja ikkunat sekä puhkaisi reiän kerrostalon kahden kerroksen väliin. Kodin turva oli mennyttä. Oli pakko siirtyä hätämajoituksen kautta pitäaikaisempaan evakkoon, kunnes lopulta oli aika palata yksin koti-Suomeen ja alistua viruspommin seurauksena karanteeniin. Pommiaihelma toistuu monin muunnelmin ja myös tositapahtumin.

Ntamon sivulla Niemeä luonnehditaan muun muassa näillä sanoin:

Niemi on itseään korostamaton tarkkailija. Näissä matkakirjaa ja esseistiikkaa toisiinsa lomittavissa teksteissään hän kuitenkin hivuttautuu lähemmäksi lukijaa kuin yleensä. Niemi tulee kuvanneeksi itseään ”kirjallisen elämän diplomaatiksi” mutta myös ”kaikkiruokaiseksi kirjalliseksi nautiskelijaksi”. Hänen havaintonsa ovatkin järkiään avarakatseisia ja tasapainoisia, mutta kantaakin otetaan. Raju koettelemus ja poikkeusolot, jos myös pitkä ura, tuovat hänen otteeseensa sekä yleiskatsauksellista summaavuutta että kiemurtelematonta intoa ja kriittisyyttä.

Hyvältä tuntui havaita, kuinka ruosukulttuuri on voimissaan ja kuinka  aktiivisesti Niemi on liikuskellut paitsi kiinnostavilla paikoilla myös kulttuurin kartalla. Hän on avustanut Liekki-lehteä, toiminut Pohjoismaiden neuvoston raadissa, ruotsinsuomalaisilla kirjamessuilla, Suomen instituutissa, Sisuradiossa ja Ruotsin televisiossa sekä ollut mukana käynnistämässä kirjoituskilpailuja. Kirjailijavierailujen taustavaikuttajana hänellä on tarjota kiinnostavia tulkintoja sekä teoksista että niiden kirjoittajista.

Nautin erityisesti niin tekstin tarkkuudesta kuin otteen mukavasta kepeydestä. Esimerkiksi luvuissa Kunnon komisarioita, Katastrofikirjallisuutta Ruotsista, Kuka murhasi Olof Palmen ja Terroristi Drottninggatanailla Niemi tarjoaa jopa täsmällisiä lukuja tapahtumista. Vakuuttavaa!

 

Kirjoille kyytiä

 Muuttajan murheisiin kuuluu kirjoista luopuminen. Kuvassa vähäinen osa mukana kulkeneista opuksista, joille ei enää löydy hyllyjä uudesta kodista. Historiahyllystä lähti jo sarjat sekä maailmanhistoriaa että Suomen historiaa polttokelpoiseen jätteeseen. Onneksi eräs monilla käynneillä tutuksi tullut antikvariaatin pitäjä on luvannut ottaa vastaa kolmisen sataa kirjaani. Yritän valikoida banaanilaatikoihin mahdollisimman myyntikelpoisia ja viedä ne hänelle ennen varsinaista muuttoa.

Historiaopusten joukosta käsiini osui Svante Dahlströmin väitöstutkimus Åbo brand 1827. Se on 14. osa sarjassa Studier i Åbo stads byggnadshistoria intill 1843. (Åbo 1929 Åbo Tryckeri och tidnings aktiebolag.) Sain kirjan lahjaksi omana väitöspäivänäni 19.1.1991. Äskettäin edesmenneen ystäväni, hänen miehensä ja tyttärensä omistuskirjoitus vahvistaa asian. Kirjalla on siis paitsi historiallista myös henkilökohtaista merkitystä. Dahlström oli ensimmäinen, joka tutki tarkoin pian palon jälkeen istutun kämnerinoikeudenkäynnin pöytäkirjat kaikkine todistajanlausuntoineen ja korjasi sata vuotta velloneet huhut palon syttymisestä pötypuheiksi. Muun muassa tämä seikka selviää tuoreesta Hannu Salmen tutkimuksesta Tunteiden palo Turku liekeissä 1827 (Otava 2022). Kirjoitin siitä tämän blogijutun.

Missään nimessä en sysää Dahlströmin kirjaa poltettavaksi. Mutta voinko antaa sen antaa kelpo antikvariaatinpitäjälle edelleen kaupattavaksi? Kas siinä  kysymys...

Kuvasta näkymättömissä alahyllyllä on kahdeksan osaa Suomen kirjallisuuden historiaa, Nykysuomen sanakirjan kuusi osaa, Perussanakirjan kolme osaa ja kaikkien kruununa kaksiosainen Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalainen sanakirja nahkakansissa kultakirjaimin. Lisäksi löytyy paksuja englannin, ruotsin ja saksan sanakirjoja, suomen kielioppeja, nykysuomen lauseoppia sekä Lauri Hakulisen Suomen kielen rakenne ja kehitys, oikea kauhu tenttikirjaksi.

Alakerran emännän, opiskelukaverini ja kollegani, olen kutsunut valikoimaan kirjoistani parhaat herkut täyttämään hänen omia hyllyjään. Ne pysyvät Liedossa. Albert Camus'n Ruttoa hän jo kyseli. Ilokseni se löytyy annettavaksi, kuten myös runsaasti muita kaunokirjallisia opuksia, proosaa ja runoutta, sekä kovissa että pehmeissä kansissa.

Häijyltä tuntuu syytää kirjoja rovioon, vaikka palamista ei itse näe. Mutta minkäs teet, kun kirjoilla ei enää ole entisenlaista arvoa eikä niille pysty tarjomaan Jörn Donnerin lailla perintökotia seinät täyttävine kirjahyllyineen.

Turun palo

Kirsi kirjanurkassaan tunnustaa levittäneensä väärää tietoa Turun palon syttymisestä tiistaina 4.9.1827. Hänen laillaan olen yksi monista Sakari Topeliuksen Maamme kirjan -lukeneista, jotka ovat purematta nielleet pitkään eläneen huhun tietyn piian syyllisyydestä palon alkamiseen. Kävin Turun Suomalaista Yhteiskoulua, joka sijaitsee lähellä Aninkaistenmäkeä, palon jälkeen Onnettomuusmäeksi nimetyllä kukkulalla. Muistan koululaisena käyneeni yksin tai ryhmässä tutkimassa Turun palon muistolaattaa Maariankatu ykkösen pinnassa kauppias Helmannin talon sijaintipaikalla. Silloin meille kerrottiin tai "tiesin" muuten vain, että Hellmannin varomaton piika Maria Iisakintytär Vass oli syyllinen hirmuiseen tulipaloon. 

Hannu Salmen Tunteiden palo Turku liekeissä 1827 (Otava 2022) avaa aivan uusia näköaloja katastrofiin, josta aikoinaan uutisoitiin ulkomaita myöten. Pitkään piikaparka sai kantaa syyllisen taakka, vaikka pian palon jälkeen tehty tutkimus jokseenkin aukottomasti vahvisti, ettei piialla ollut osaa eikä arpaa paloon. Iltahämärässä kotiin sadonkorjuusta palannut Hellmannin vaimo Christina Elisabet oli nähnyt tulen loimottavan navetan ylisillä, jossa varastoitiin kuivaa heinää lehmien talviruuaksi. Christina oli oitis huutanut varoituksen. Se tepsi. Kaikki kynnelle kykenevät säntäsivät liikkeelle, Maria-piikakin, joka oli ollut alustamassa taikinaa. Sammutusyritykset kilpistyivät tulen voimaan. Tyyni ilta muuttui tulimyrskyksi, joka äityi levittämään palavia kappaleita kauas yli Aurajoen. Tuomiokirkkokaan ei säästynyt tuholta.

Väitteet Hellmannin piian talin keitosta, pihan öljy- ja terve-astioista osoittautuivat kuulusteluissa luuloiksi ja huhuiksi. Mutta nepä levisivät kirjeissä Tukholmaan ja Lontooseen asti. Huhumyllyn alkuunpanijaksi on osittautunut lääkäriksi valmistunut, palon aikaisessa avustustoiminnassa ahkeroinut  Immanuel Ilmoni ja hänen seikkaperäinen kirjeensä Tukholmaan muutama viikko palon jälkeen. Hän toisti huhua talinkeitosta, vaikka onnettomuutta tutkineet eivät olleet sitä vahvistaneet. Kaikki muutkin huhut levisivät, sillä oikeudenistunnossa vahvistetut lausunnot jäivät kämnerinoikeuden pöytäkirjoihin. Ne pääsivät päivänvaloon vasta tutkija Svante Dahlströmin paneuduttua niihin osana väitöstutkimustaan. Vanhat luulot talinkeitosta eivät ottaneet väistyäkseen, vaikka Dahlström painokkaasti todisti Hellmannin piian syyttömäksi paloon. Ei siis ihme, että Topelius muutamaa vuosikymmentä aiemmin satuili huhun pohjalta selistystä Turun paloon.

Salmi antaa ääneen monille palossa omaisuutensa menettäneelle ja kaikesta näkemästään järkyttyneelle. Heidän kohtaloaan seurataan lähdeaineiston sallimissa rajoissa. 

Minulle kirjan huippukohtia ovat sekä tuomiokirkon sortuminen että palon 100-vuotisjuhlan kuvaus soihtukulkueineen. Kaikki muukin anti kirjassa palkitsee lukijaa, vaikkei olisikaan minun laillani paljasjalkainen turkulainen. En enää hölise asiattomuuksia Turun palosta, koska nyt tiedän, kuinka kaikki tapahtui. 

Kauniisti kuvitettu, taitettu ja ennen kaikkea huolellisesti dokumentoitu teos korostaa oikean kirjan arvoa myös esineenä.

Alexis, Charlotan suojatti

 

Otin kopin tästä blogijutusta, jossa Marjatta Mentula kuvaa lukukokemustaan Vesa Haapalan romaanista Alexis Elämänkertomus (Otava 2023). Se kattaa päiväkirjamerkinnöin Kiven elämästä vuodet 1866–1870, niistä pahimpia nälkävuosia olivat 1867 ja 68. Ihmisten hätä näkyy ja tuntuu romaanissa. Alexis potee syyllisyyttä  nauttimastaan suojaisasta olosta Fanjunkarsissa monien nääntyessä pakkasiin. Avaramielisen, pätevän pitokokin Charlotan ruokavaroista moni kerjäläinenkin saa hetkeksi avun.

Lisään Marjatan havaintoihin muutaman seikan. Lukiessa tuntui usein siltä, että kuljin varjona Alexiksen mukana niin metsissä kuin kaupunkireissuilla. Syntyy kuva täydestä miehestä haluineen ja heikkouksineen. Pääsin jyvälle miehen ihmisarkuudesta, mutta myös välähtävistä tarkkailijan oivalluksista ja kuvittelemisen voimasta, kun hän hahmottelee veljeksiään ja valikoi aiheita "osotelmiinsa" palkkioiden toivossa. Vähiin jäävät tulot.

Kolmekymppistä miestä painaa olo Charlotan rahattomana suojattina. Piinaa lisää ympäristön kuiskuttelu suhteen laadusta. Haapalan Alexis huomaa, että Charlotta olisi valmis kosketuksiin, mutta kokee ne mahdottomiksi. Paremminkin Charlotta on hänelle kuin isosisko. Aikoinaan Veijo Meri  tutkielmassaan Aleksis Stenvallin elämä (Otava 1973 todisteli, kuinka saman katon alla asuneiden kesken on väistämättä ollut tositoimia, ei pelkkiä haaveita erotiikasta. Charlotan puuhissa omenankukkien karisteluineen Meri näki rakastuneen naisen höpsähdyksiä. En vakuuttunut. Nyt Haapala tarjoaa ymmärrystä, johon tunnen voivani luottaa. Charlotta arvosti ylirasittuneen suojattinsa kirjallista uurastusta siinä määrin, että oli valmis häätämään omenkukissa pörisevät hyönteiset pudottamalla kukat oksista ikkunan takana.

Marjatta kysyy oman blogijuttunsa lopussa, miten muut Haapalan romaanin lukeneet ovat ymmärtäneet kertomuksen viimeisellä sivulla esitetyn siirtymisen Lake Superiorin maisemiin Pohjois-Amerikkaan. Minulle se oli Alexiksen oma pelastautuminen mielikuvituksen voimalla kauas pois murhaavien kritiikkien ulottuvilta. Veljesten ilmestyttyä neljänä vihkona 1870 Agathon Meurman ehti ensimmäisenä runtata sen. Vielä paremmaksi pani August Ahlqvist, joka pitkässä lehtikirjoituksessaan murskasi Kiven sekä kirjalijana että ihmisenä, mutta ehti itse kuolla ennen Kiven tuotannon arvostuksen nousua uuden vuosisadan vaihteessa. Silloin Volter Kilpi ja Eino Leino muita ennen paneutuivat tosissaan siihen, miten Kivi suomen kielellä hahmotteli maailmoita ja loi runoutta. Hänen tuotantonsa muodosti suomenkielisen kirjallisuuden perustan.  Sittemmin moni tutkija ja kirjoittaja on ansainnut leipänsä poimimalla hedelmiä A. Kiven teoksista.

 Siuntion Fanjunkarsissa käydessä kuulee onneksi juttua myös siitä, kuinka merkittävä mesenaatti Charlotta Lönnqvist on ollut. Hänen hautaansa ei kuitenkaan ole helppo löytää Siuntion kirkkomaalta, mutta Charlotan talon pihalle on laskettu muistolaatta.

 Kiven huoneeessa voi käydä katselemassa kirjoitusvehkeitä ja sänkyä. Charlotan malliin talo tarjoaa tilat pidoille, kuten omasta kokemuksesta tiedän. Nimittäin ennen korona-aikaa ehdimme kokoontua Fanjunkarsiin lasten perheiden kanssa syntymäpäivilleni tammikuun lopussa 2020 ikään kuin 80-vuotispäivän kenraaliharjoituksiin. Niitä ei kuitenkaan seurannut premiääri, vaan karanteeni.