Maistiaiset Yyteriä ja Vanhaa Raumaa

 

Varhain aamulla kaikessa rauhassa tuli kerätyksi hiekkaa kenkiin ja nautituksi merituulista. Sattumoisin kohdalle osui matka Vakka-Suomeen ja yöpymispaikaksi tilasin huoneen Virkistyshotelli (!)Yyteristä. Sitovaa varausta ei voinut peruuttaa, joten käytiin siellä nukkumassa yön yli.

Uimareita ei näkynyt. Avaraa merta ja piiitkää hiekkarantaa riittää melkeinpä kuin Baltiassa.

 Elämän merkkejä sentään löytyi. Tuoreet jäljet hiekassa kertoivat piipertäjistä, vaikkei yksikään lintu näyttäytynyt aamutuimaan. Muulloin niistä on ollut riesaa hotellin terassilla.

Jäi tyystin testaamatta jopa hotellin kylpylä, sillä auton nokka suunnattiin jo ennen kymmentä kohti Vanhaa Raumaa. Päivän kävelykiintiö täyttyi helposti. Matkan varrella nautittiin kelpo lounas pikku hotellin ravintolassa. Jalkoja päästiin lepuuttamaan Kake Kaupunkijunaan, kun osuttiin paikalle just sen lähtiessä 50 minuutin kierrokselle. Sen kyydissä käytiin kääntymässä Poroholman leirintäalueella. Pysähdyspaikan edessä toimii hyppyvehje, mutta asiakkaita puuttui. Tylsää näytti olevan kaverilla, jonka hommana kaiketi on huolehtia hyppyyttämisestä.

Netistä löytyy kuvia Raumasta. Kannattaa katsoa. Liitän tähän mukaan vain viimeisen oman kuvani Kakesta, jonka kyytiin tuskin päädyn uudestaan, vaikka hyvinkin saatan hankkia lisää turistikokemuksia kotimaassa.

Miki Liukkosen puheen ja tekstin äärellä

 

Kokoan sirpaleita Miki Liukkosen itsestään jättämistä jäljistä. Hänen kuolemastaan 4.7.2023 uutisoitiin heti. Hän ei ehtinyt täyttää 34 vuotta, kun taas 30-vuotissynttäreistään hän puhui irrotellen eräässä podcastissaan 2019 ja pohti, että pitäisi kai aikuistua. Podcasteja löytyy Areenasta alun kolmatta kautta nimellä Miki Liukkosen maailma. Samoja osia taisi tulla myös telkkariohjelmina, jotka nekin aikoinaan katsoin.

Kirjailijan kuolemasta järkytyin monien muiden tavoin, kunnes havahduin etsimään, mitä kaikkea Miki on kirjoittanut. Saman tien ostin hänen yli tuhatsivuisen teoksensa Elämä: Esipuhe (WSOY 2021) e-kirjana. Sen lukemista sävyttää korviin tarttunut Mikin ääni ja puhetapa. Meneillään on ensimmäinen kausi ja vuorossa sen kahdeksas osa Täysin raitis kirjailija on outo ja epäilyttävä.

Haikeana ja hämmentyneenä tartuin kirjaan. Teksti yllätti. Kieli veti minut utuisena häilyvään ympäristöön sattuvin sanoin.

Näin kirja alkaa:

KUNHAN TÄMÄ sumu tästä vähän hälvenee, saatamme hiljalleen erottaa kaiken hämärän seasta hahmoja, ääriviivoja, saatamme kuulla puhetta ja musiikkia. Kaikki on vielä etäistä ja epäselvää, mutta asiat kyllä selkeytyvät aikanaan ja kunhan se niille sopii. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin edetä, puolisokeana, kohti ääniä ja ihmisiä, jotka kaikki katsovat kohti, kiinnostuneena, jokainen valmiina kertomaan oman tarinansa. Saatat jo tuntea, kuinka sinua tartutaan kädestä; joku on tarttunut sinua kädestä ja johdattaa sinua nyt sumun halki määrätietoisesti. Ja vaikka et ole varma minne olette matkalla, sinulle kerrotaan, että määränpää, vastaus, on ollut kaiken aikaa aivan silmiesi edessä.

Minun matkani tekstissä on edennyt sen verran alkua pidemmälle, että Kolme kuukautta myöhemmin -luvun juhlahumu on hiipunut. Uuden luvun otsikko Tämä hetki vie lukijan ties mihin. Käänteitä tulee riittämään, kunnes kaikki 1116 e-kirjan sivua on nielty. 

Neuroverkkomaisia haarautumia tuntuu kuvaavan Jussi Karjalainen, joka on laatinut teoksen kannen kimppuineen vaaleansinisellä taivaalla (?). Kirjailija, teoksen nimi sen paremmin kuin kustantajakaan ei suuresti erotu taustasta.

 Elisa Kirjan sivuilta löytyy mittava esittelyteksti. Sen otsikoksi on napattu kirjan ensimmäisen luvun lopusta löytyvä uninen havainto:

Eräänä iltana yötaivaalla luki ERROR.

Liukkonen ei ylitä odotushorisonttia – hän siirtää sen uuteen paikkaan

"Mutta etkö muka toisinaan, vielä selkiytymättöminä intervalleina, herää, havahdu, kuin sukelluksista, suussa outo kumimainen maku? Eikö huone mistä heräät näytä aina ventovieraalta, loimuavan valkoiselta, ja sinä harot itseäsi hereille saostuneen valon seasta, kuin verhoihin takertuneena, ja ajattelet, että oudolla maulla suussa on jotain tekemistä tämän kaiken kanssa, suolaisen kumin maulla."

Tässä on henkilökaartimme: Henri Classic, jonka tehtävänä on suunnitella aivan uudenlainen elokuvateatteri; Samuel Classic, joka harmittelee ettei ole elänyt atsteekkien aikaan; Silvia Classic, joka kirjoittaa lastenkirjoja täynnä koprofiliaa ja kunnallispolitiikkaa; Nikolei Bidé, joka on maankuulu hyönteisruokakokki; Olof Beskow, joka tekee ahdistavia mainoksia dildoista jotka eivät tyydytä. Ja monia, monia muita.

Heidän kiertoratojensa keskipiste on yhteinen: kaikenkattava projekti, jolla pyritään kolmiulotteistamaan elämä kaikkineen. Tuntuuko sinusta, että sinua tarkkaillaan? Ei ihme.

Uudessa romaanissaan Elämä: esipuhe palkittu ja kansainvälistä mainetta niittänyt Miki Liukkonen tuo lukijan eteen todennäköisiä mahdottomuuksia ja pahaenteisiä todennäköisyyksiä. Liukkosen hengästyttävä ja omapäinen matka tähän romaaniin saakka on tuottanut kolme oikullista runokokoelmaa ja kolme moniaineksista romaania. Hänen romaaninsa O (2017) oli sekä Runeberg- että Finlandia-ehdokkaana, ja Le Monde kutsui sitä ”oppineeksi labyrintiksi ja magneettiseksi kirjahirviöksi”.

 Toistaiseksi olen ymmälläni. Palaan asiaan, kunhan olen lukenut tämän Miki Liukkosen teoksen.

 

Loistavat Erkot – antoisaa tutkimusta

 

-

Luin jokseenkin putkeen kolme merkittävää tutkimusta Helsingin Sanomista. Ne ovat ilmestyneet Helsingin yliopiston Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 tutkimushankkeessa, jonka vastuullisena johtajana toimi Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma. Helsingin Sanomain Säätiö on rahoittanut hanketta. Sen ensimmäinen julkaisu on ollut viimeksi lukemani Antti Blåfeldin Loistavat Erkot Patruunat ja heidän päätoimittajansa (Otava 2014). Kustantajan sivuilla teos esitellään näillä sanoin:

Yhden miehen yrityksestä maan suurimmaksi valtamediaksi – Helsingin Sanomien loiston loivat Eero, Eljas ja Aatos Erkko.

Erkot johtivat Helsingin Sanomia ja sen edeltäjää Päivälehteä yli vuosisadan ajan.

Persoonina Erkot olivat hyvin erilaisia: Eero määrätietoinen työmyyrä, hänen poikansa Eljas räväkkä ja tunteellinen patruuna, pojanpoika Aatos arvoituksellinen uudistaja. Kirja kuvaa valtakunnan päälehden kehitystä kustantajien ja päätoimittajien kautta. Kuudentoista miehen ja kahden naisen päätoimittajajoukossa on niin Erkkojen uskollisia palvelijoita kuin haastajiakin, akateemisia älykköjä ja ikuisia ylioppilaita, itseään korostamattomia sananvapauden puolustajia ja oman loistonsa vankeja.

Kirjan kannessa selin näkyvä mieshahmo on Aatos Erkko, joka suostui kuvaajan pyynnöstä taustaksi 17-vuotiaalle Hellevi Keolle. Tämä oli voittanut 1961 ensimmäisen Me Naiset -lehden mallikilpailun. Lehden kustantaja, joka tuolloin oli myös Viikkosanomien päätoimittaja, seurasi kuvauksia eikä pannut hanttiin kuvaajan esitettyä pyyntönsä. Antti Blåfeldin Lukijalle kirjoittaman tekstin mukaan kuva ilmentää hyvin Aatos Erkon asemaa kustantajana: hän on aina läsnä mutta silti sivussa. Vuoden 1961 lopussa Aatos joutui ottamaan vastuun Helsingin Sanomista. 

Mitä paremmin lehti menestyi, sitä ahdistuneempi ja yksinäisempi hänestä tuli. (7)

Innostuin Hesarin historiasta, kun osuin saamaan e-kirjana Reetta Hännisen kirjoittaman Maissi Erkon elämäkerran, sekin osa isoa tutkimushanketta. Sitten lainasin kirjastosta koko satsin viimeisen julkaisun. Samasta paikasta löytyi Blåfeldin Loistavat Erkot. Tutkijoiden taito kirjoittaa oli herkkua sekin, onhan ainakin Blåfeld myös toimittaja.

Jätän referoinnin ja kommentoinnin sikseen, mutta suosittelen tarttumaan ainakin näihin kolmeen raporttiin, jotka itse luin. Huomasin toki, kuinka hankkeen edistyessä korjauslukemista oli tehostettu, sillä Loistavissa Erkoissa vilisee lyöntivirheitä, joita joku kirjan lainannut oli ohuin merkinnöin korjaillut. Viimeisessä, tuloksia kokoavassa teoksessa en muistaakseni havainnut ainoatakaan kirjoitusvirhettä. 

Liitän kiitosten kera loppuun kuvan Antti Blåfeldistä sellaisena, kuin hän Heli Blåfeldin ottamassa kuvassa näkyy kirjan kansiliepeessä. Netistä löytyy uudempia kuvia, mutta tässä ilme puhuttelee ja kertoo mielestäni kirjoittajan vekkulista otteesta työnantajaansa. Kelpo toimittaja uskaltaa kaivella arkistoja eikä piilottele löytöjään saati tulkintojaan.

 

 

 

 

 

Kävelyä ja taidetta

 Vilpoisina poutapäivinä voi taas kävellä. Eilen kohteeksi valikoitui luontojaan WAM eli Wäinö Aaltosen taidemuseo Aurajokirannassa. Piti hoksata, mitä reittiä kannattaisi kulkea, kun lähtee Saga Kaskenniitystä. Luullakseni paras väylä löytyi Kaupunginsairaalan alueen halki yli Kunnallissairaalantien ja siitä Puropellon koulun vieritse puistokäytävää kohti Itäistä pitkääkatua ja sen yli kohti Urheilupuistoa. Puiston saattoi kiertää jalkakäytävää pitkin. Toista kymmentä vuotta sitten jokirannassa asuessani lenkkeilin usein Urkkapuistossa, kuten turkulaisittain paikka tunnetaan. Enää ei puhti piisaa kovin moniin portaisiin ja ylämäkiin.

Tuota pikaa oltiin WAMin edustalla. Sisään eläkeläiset pääsivät 7 eurolla, kun ei ollut esittää voimassa olevaa Museokorttia. Uusin kortin vasta sitten, kun saan toimeksi retken Helsingin kalliisiin näyttelyihin.

WAM esittelee Hei tyypit -otsikolla nykykuvanveistoa kuudelta taiteilijalta. Kovin tarkasti teoksiin ei tullut paneudutuksi, mutta kiertelemällä ja katselemella askeleita karttui lisää. Kaikkiaan lähes 8000 näkyi mittarissa, kun kotona tarkistin. 

Tässä muutama otos nähdyistä teoksista:

Materiaalit vaihtelevat puusta saveen ja lasista vanhoihin nahkavaatteisiin. Yhtään lasiteosta  en tullut kuvanneeksi. Jänniä muotoja, taidokkaita virityksiä niissäkin.

Innoissani olen etenkin siitä, että museoretkellä löytyi mainio reitti myös Turun kaupunginteatteriin. Sinne suunnistan syksyn tullen aina, kun jokin esitys houkuttelee ja ehdin saada lipun. Takaisin Sagaan suhahdan taksin kyydissä. Turhan pitkäksi on venynyt teatteritauko polvea ja muita ja muita kremppoja potiessa.

Hesarin historiaa hersyvästi

 

 Tulisydämisen Maissi Erkon elämäkerta vaati jatkokseen tuhdin eepoksen Hesarista. Mikään kevyen sarjan historiikki tämäkään teos ei ole, vaan osa mittavaa historian tutkimushanketta, sen päätösosa. Sanoman yrityshistoria odottaa vielä tutkijaansa ja kirjoittajaansa.

Lehtihistoriallinen projekti syntyi Helsingin yliopiston ja Helsingin Sanomain Säätiön kohdatessa toisensa yhteisen intressin äärellä. Säätiö halusi mahdollistaa ja Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan historian yksikkö tehdä Hlsingin Sanomiin kohdistuvaa tutkimusta.

Professori Markku Kuisman tutkimussunnitelmalla oli saatu myönteinen rahoituspäätös 2012. Kaikki hankkeen osat toteutuivat, kun Niklas Jensen-Eriksenin, Aleksi Mainion ja Reetta Hännisen Suomen Suurin Helsingin Sanomat 1889–2019 tuli Siltalan toimesta julkisuuteen ja samalla kokosi tulokset eri osahankkeista. Markku Kuisma on kirjoittanut teoksen esipuheen.

Kustantajan sivuilla ja takakannessa mainitaan:

 Helsingin Sanomat oli mahtavimmillaan Suomen näkyvin ja äänekkäin. Lehti kolahti alas puolesta miljoonasta postiluukusta. HS oli Suomen suurin sanomalehtenä, uutislähteenä, ilmoitusvälineenä, mediayrityksenä ja kulttuurifoorumina.

Helsingin Sanomat oli mahti, jonka kaikki tiesivät, mutta jota kukaan ei tuntenut. Aika ajoin lehti horjui uskossaan, mutta yleensä se puolusti voimalla tasavaltaa, demokratiaa, vapaamielisyyttä ja  markkinataloutta. Valtalehti vaati avoimuutta muilta, mutta ei itseltään. Arkistot pysyivät kiinni ja tietoa annosteltiin varovaisesti. Mysteeri sai uusia tasoja – ja jopa valheille jäi tilaa. Erkkoja, yhtiötä ja lehteä ei tunnettu edes toimituksen sisällä.

Suomen suurin kertoo nyt miksi lehdestä tuli suuri ja miten se valtaansa käytti vuosina 1889–2019. Teos tiivistää Helsingin yliopiston monivuotisen tutkimushankkeen tulokset.

Suomen suurin voitti vuoden 2019 Vuoden historiateos -palkinnon.

Tiiviit päälukujen otsikot Enigma, Nuorsuomalainen, Suvun ääni, Kapitalisti, Reportteri, Naisten lehti, Amerikkalainen, Kulttuuriliberaali, Suomettunut, Demari, Yhdeksänpäinen, Digitaalinen kertovat sytyttävästä otteesta, jolla tekstiä on tuotettu parhaiden lehtiperinteiden mukaisesti lukijan omaksuttavaksi. Erityisen kiehtovaksi koin luvun Yhdeksänpäinen. Se alkaa Mauno Koiviston sanoin, Vanha valtiomies yllätti uutispäätoimittaja Reetta Meriläisen puhelulla, jossa ehdotti, että hänelle tarjottaisiin lounas Sanomatalossa. Sellainen järjestyi, vieläpä samana päivänä. Yllätyksiä seurasi lisää, kuten tekstistä selviää. Koivisto halusi saada lehti-ihmisiä jututtamaan itseään kaikesta sellaisesta, josta ei ollut virallisia muistiinpanoja. Kirjaamiset ja haastattelut pitäisi arkistoida piiloon lehtitalon holveihin määrävuosiksi. Siinäpä tilanne! 

Janne Virkkusen palattua sairauslomalta hän soitti presidentille ja torjui idean hienotunteisesti. Eihän sitoutumaton lehti voinut ryhtyä kenenkään yksittäisen presidentin tai poliitikon äänenkannattajaksi. (347.)

Niinä vuosina, jolloin  lähdettiin investoimaan muualle Eurooppaan, myös pörssiyhtiöksi sukeutunut Sanoma Oyj lähti liikkeelle. Takavuosilta muistin lukeneeni jotakin hajanaista sekä eri lehdistä että kuulleeni Yleisradion kanavilta, kuinka niillä retkillä kävi. Kirja selventää kuvaa ja piirtää yksityiskohtia muistakin vaikeuksista, kuten digiaikaan siirtymisestä. 

Upeasti teos päättyy valokuvaan sivun 416 ylälaidassa. Kuvassa paistaa teksti

Mr. President,

welcome to the land of free press.

Helsingin Sanomat

Kyseessä oli 300 valotaululla toteutettu tervetulotoivotus Yhdysvaltain presidentille Donald Trumpille ja hänen venäläiselle virkaveljelleen Vladimir Putinille näiden kohdatessa Helsingissä kesällä 2018. Tarina ei kerro, kuinka vieraat reagoivat, mutta parissa päivässä tuhat ulkomaista tiedotusvälinettä oli uutisoinut kampanjasta. Ai että minäkin vielä röyhistin innostuksesta rintaani!

Kirjan loppurivit lisäävät nousutunnelmaa:

Puolustaessaan vapaata tiedonvälitystä Helsingin Sanomat tuli samalla rivien välistä kertoneeksi paljon itsestään. Kampanja oli itsevarman, vallanpitäjiä haastavan, kolhiintuneen mutta edelleen hengittävän suuren sanomalehden hanke. Lehden, jolla oli arvoja ja joka kykeni, halusi ja uskalsi niitä puolustaa. Lehden, joka oli idän ja lännen välissä, mutta tiesi missä seisoi.

Eero Erkko olisi ollut tyytyväinen. Kampanja oli nuorsuomalainen hanke.

Kirjastosta tuli justiinsa viesti, että voin hakea seuraavan opuksen. Se on Antti Blåfieldin Loistavat Erkot. Patruunat ja heidän päätoimittajansa. Se päättäköön antoisan taipaleeni Päivälehden ja Helsingin Sanomien historian parissa.

Ihmeitä lähimaisemissa

Lähimatkailu kiinnostaa. Niinpä käytiin Kuusistossa, koska tiedettiin, että siellä on mahdollista nähdä hävitetty piispanlinna vuoden 1522 loistossaan. Mahdollisuuden tarjoaa Markku Pohjola rakentamallaan virtuaalisella pienoismallilla, jota hän näyttää Metsähallituksen hallinnoiman alueen kahvilanpitäjänä. 

 

Elämys avautuu koettavaksi erityisin lasein Markun rakentamassa kärryssä istuen. Muutama minuutti leijallaan ulkopuolella, kunnes katsastetaan sisätiloja. Näkymät pohjaavat arkeologian ja historian tutkijoiden löydöksiin. Kolmas ohjelma otti myytit käyttöönsä, mutta minulta jäivät hirviöt näkemättä.

Meitä retkeläisiä onnisti, sillä pitkästä aikaa oli satanut ja edelleen pilveili. Ei ollut muita ihmisiä paljoakaan liikkeellä, vaan saimme privaattipalvelun. Olen aivan äimistynyt näkemästäni ja kokemastani. Lasit päässä tunsi olevansa hississä matkalla ylös. Hujauksessa eteen avautui uhkea näkymä linnan pihasta ja maisemista muurien ulkopuolella. Sitten liideltiin. Aika ajoin esiin putkahti vartiomiehiä ja kas, iso korppi. Koko reissu kesti nelisen minuuttia, samoin sisätilojen kierros. Kumpikin maksoi erikseen vitosen. Jos saisi toimeksi käydä uudestaan, voisi havaita enemmän, kun ei enää olisi niin ällistynyt.

No, tällä kertaa virtuaalikierrokset täydentyivät kävelyllä hyvin hoidetussa puistossa meren rannalla.

Linnan ympärystä tuntuu yhä pieneltä, rakennettiinhan se aikoinaan saarelle. Kävelyreitin varrelta löytyy siisti vessa, grillipaikka penkkeineen ja kelpo laituri. 

Nappasin talteen läheltä laituria vielä näkymän kahvilarakennukseen. Vanha talo palvelee mainiosti nykykäytössä paitsi ruuhka-aikoina. Silloin kuulemma on joutunut odottamaan melko pitkään saadakseen kalliit lasit päähänsä. 

Kerronpa vielä sen, että viikolla tuli käydyksi myös Taattisten tilalla Merimaskun ja Rymättylän rajalla, nykyjärjestelyin molemmat ovat osa Naantalia. Linkistä avautuu näkymiä mahdollisuuksiin lomailuun. Paikan päällä huomattiin, kuinka siellä valmistaudutaan myös juhannustansseihin.

Liitän mukaan vielä itse ottamiani kuvia vakuudeksi käynnistä. Kuumuus haittasi kuljeskelua, muuten nautimme Taina-ystäväni kanssa myös piipahduksesta Naantalin kylpylässä. Sinnekin on syytä palata.

 

Kiihkeästi eletty elämä

 

Lahjaksi Elisa Kirjasta valittu ja saatu Reetta Hännisen Tulisydän Maissi Erkon kiihkeä elämä (Otava 2022) imaisi minut mukaansa niin, että haluan lukea lisää Erkoista ja Helsingin Sanomien taustoista. Tilasin kirjastosta Siltalan 2019 julkaiseman teoksen Suomen suurin kirjoittajina Aleksi Mainio, Niklas Jensen-Eriksen ja Reetta Hänninen. Tänään kilahti sähköpostiin viesti, että kirja on haettavissa Turun pääkirjastosta. Niinpä marssin sinne helteen hellittäessä illan tullen.

Lukijalle kirjoittamassaan tekstissä Hänninen sanoo muun muassa:

Aikalaiset tunsivat Maissi Erkon ja hänen merkityksensä. Kuoleman jälkeen häntä muisteltiin tulisieluisena taistelijana, oikeuden puolustajana ja uhrautuvana puolisona, joka tuki miestään nurkumatta läpi 1900-luvun alun raskaiden venäläistämisvuosien. Maissi Erkon elämä näyttäytyi miltei vivahteettomana tarinana voimakkaasta persoonasta, se oli »naisen sankarisatu», jossa heikkoudelle ei jäänyt tilaa. Maissi Erkon ei voi sanoa tyystin unohtuneen myöhemminkään.

Myönnän kuuluvani niihin suomalaisiin, joilla ei ole ollut harmainta aavistusta Maissi Erkosta ja hänen perhekuvioistaan osana 1890–1900-luvun alkuvuosien poliittista kuohuntaa. Koulunsa Maissi kävi sekä Seilissä että Turussa. Opinnot jatkuivat  Helsingissä ja Tukholmassa, mistä hän valmistui sairasvoimestelijaksi. Suunnitelmissa oli itsenäisen naisen ura, mutta yllätyskosinta ohjasi hänet naimisiin Eero Erkon kanssa. Sortovuosina perheen oli pakko lähteä maanpakoon Amerikkaan, mikä viimeistään esti Maissin oman työuran.

 Helsingin yliopistossa oli 1880-luvulla varttunut radikaali suomenmielinen opiskelijajoukko, joka oli nyt 1890-luvulla kiinnittymässä osaksi yhteiskuntaa. Suomalaisuusaatetta vapaamielisiin ajatuksiin yhdistävä sukupolvi teki pesäeroa vanhoihin konservatiivisiin suomenmielisiin kutsuen itseään nuoriksi tai nuorsuomalaisiksi. Syksyllä 1889 nuoret olivat perustaneet oman lehdenkin, Päivälehden. Se edisti yhteiskuntaa uudistavia ajatuksia: uskonnon- ja lehdistönvapautta,naisemansipaatiota, kansanvallan kasvattamista ja sosiaalireformeja. Tähän lehteen myös Maissi tutustui heti tuoreeltaan. Vapaamielisyys oli hänelle tuttu aate samoin kuin suomenmielisyys, vaikka oma suomen kielen taito ei ollutkaan virheetön.

Kattava, tarkka ja persoonallinen kuva on ollut mahdollista luoda säilyneiden kirjeiden ansiosta. Jokaisen luvun päätteeksi on merkitty kirjalliset lähteet, joita en tullut tarkasti tutkineeksi. Jos nykyään suihkivat tekstiviestit, niin ennen vanhaan kirjoitettiin kirjeitä. Maissi on ollut erityisen ahkera kynänkäyttäjä. Hän pani talteen jopa luonnokset varsinkin silloin, kun huomasi itse äityvänsä ottamaan kantaa liian jyrkästi. Hänet tunnettiin pelottoman suorista sanoista niin perheen kesken kuin poliittisilla areenoilla, vaikkei naisilla ollut virallisesti sananvaltaa.

Tavattoman kiinnostavaa oli lukea Maissin kasvuvuosista Seilin saarella, josta käsin hänen isänsä Johan Fredrik Holländer toimi apulaislääninrahastonhoitajana. Joku sukulaisista tuntuu aina huolehtineen myös mielisairaalan raha-asioista. Kytkös potilaisiinkin oli tiivis. Avaran meren ympäröimä Seilin saari tarjosi paratiisimaisen kasvuympäristön. Naapurisaarelle Kelttiin isän rakennutti talon, jonne Maissi ja sukulaiset kesäisin palasivat, kunnes sairaudet ottivat ylivallan. Läheisistä moni kuoli ennen Maissia, mutta suureksi ilokseen hän sai solmituksi läheiset suhteet Eljaksen tyttäreen Patriciaan ja ehti myös nähdä tämän pikkuveljen Aatoksen varttumista.

Se kuva, joka kaiken lähdeaineiston perusteella on ollut luotavissa, alkoi elää mielessäni niin, että miltei kuulin Maissin puhuvan pontevasti. Historian tapahtumat katsottuina tietyn perheen ja sen ystävien kautta avasi näkymiä, joita en ollut aiemmin katsonut. Kolmen pojan äidin ja Helsingin Sanomien päätoimittajan vaimon kokemukset solmiutuivat merkilliseksi kudokseksi yhteiskunnallisiin tapahtumiin osallistumisten kanssa. 

Hännisen tapa vangita ajan ilmiöt ansaitsee kiitokset. Ei ihme, että Demokraatissa 4.7.2022 Kari Sallamaa kirjoittaa perusteellisen arvionsa lopuksi:

Reetta Hännisen teoksessa on paljon pikku detaljeja kohteen elämästä, sukulaisista ja töistä, mutta se kaikki luo ajankuvaa. Vaikuttavinta on yleinen epävarmuus sairauksien ja kuoleman uhassa. Ennen antibiootteja ei oltu turvassa tuberkuloosilta ja muilta tappavilta taudeilta. Lapsikuolleisuus oli yleistä. Varakkaat etsivät apua vaivoihinsa kylpylöistä ja sanatorioista, kansa läsi ilman näitä herrain laitoksia.

Nykyään on vaikea edes kuvitella, kuinka vaarallista naisen elämä oli väheksyttynä sukupuolena ahdistavien vaatteiden sisällä. Yleinen vaiva oli hysteria ja melankolia, mikä kasvoi mahdollisuuksien rajallisuudesta. Paras asema oli leskillä, koska he hallitsivat omaisuuttaan. Alushameen merkitys nousee usein esiin: sen sisään ommeltiin rahaa piiloon tai kuljetettiin aseita ja lentolehtisiä venäläisvastaisen naiskagaalin aktivisteina.

STT:n tiedotti 24.11.2022, että Kanava-palkinnon parhaasta kotimaisesta yhteiskunnan, politiikan, historian, kulttuurin tai talouden alan tietokirjasta saa Reetta Hänninen teoksesta Tulisydän – Maissi Erkon kiihkeä elämä (Otava). Hänninen on historiantutkija ja toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa.