Viikkokaupalla pilvet ovat vyöryneet ja painaneet niskaa. Vettä on vihmonut,
tihkunut, pisaroinut.
Kaikki se, mitä Kjell Westö kuvaaa vuoden 1938 kangastuksina, kalpenee Pelon henkilöiden kokemusten rinnalla, onneksi. Kaiken kaikkiaan kauan varjellut neuvostosalaisuudet on jo aikaa sitten revitty esiin. Niinpä tositapahtumiin perustuva Pelon romaani ei peittele henkilöidensä toimia ja mielen liikkeitä "apparaatin" eli KGBn kynsissä. Pahimmat osuvat vuoteen 1941. En kykene enää siihen kyytiin niin kuin joskus nuorempana, jolloin isona hommana oli tutkailla, mitä kaikkea Neuvostoliitossa olikaan tapahtunut ja miksi ihmiset hurmaantuivat isä-Stalinista kuin jumalasta ikään. Myöhäisenä leiskahduksena Suomessa vielä 1970-luvulla moni sulki silmänsä ja korvansa kauheuksilta, vaikka niistä oli saatu yhtä lailla näyttöä kuin natsi-Saksan julmuuksista. Oi aikoja, oi meitä ihmisiä, oi laumojen hurmiota!
Hämmästelen sitä, onko Pelo itse selvinnyt vajoamatta masennukseen pitkällisen urakkansa kanssa. Se on vaatinut isosti taustojen selvittämistä, niiden sisäistämistä, lopulta kai henkilöiden nahkoihin solahtamista, jotta teksti hengittäisi niin pakottomasti kuin se tekee. Tulosta ihailen huikeana sanataiteena, jossa kieli ja kerronnan rytmi yltävät kuulun venäläisrunoilijan Marina Tsvetajevan mittoihin ja muuntuvat Ariadna- eli Alja-tyttären mukaisiksi, kun tarkastelukeskus paikoin siirtyy lapseen. Ne jaksot ovat vuoden 1923 elokuulta Prahan liepeiltä. Kuva äidin ja tyttären kipuilevasta suhteesta välittyy herkkävireisesti. Äiti tuskailee eroa lapsesta, kun tämä on lähetettävä leirille ja sitten kouluun. Isä Sergei (Serjoza) Efron on tuskin lainkaan lapsen ulottuvilla. Hänestä ei kuulu mitään, kirjeitä ei tule, vaikka tyttö kuinka odottaisi. Niinpä tytär seuraa sittemmin isänsä toimia Pariisin vuosina ja ryhtyy tämän tapaan ilmiantajaksi, ehkä kelvatakseen isälleen.
Jätän enemmät pohdiskelut, sillä niitä löytyy Finlandia-palkitusta teoksesta. Tässä muutamia linkkejä alkajaisiksi:
Mervi Kantokorpi tulkitsee jo otsikossaan:
Elämää kahden sodan poltteessa
Riikka Pelon henkilöhistoriallinen romaani Marina Tsvetajevasta kertoo haljenneen Euroopan tarinaa
Matti Saurama löytää kirjan lopusta valoisuutta.
Veijo Hietala rinnastaa Pelon ja teoksen Milan Kunderan.
Kaisa Neimala näkee Pelon kirjan ihmiset kuin kuivuneen joen pohjalla.
3 kommenttia:
Marina Tsvetajeva ei ole minulle erityisen tuttu runoilija. Oikeastaan vain yksi runo tulee mieleen, eikä sekään lukeudu suosikkeihini.
Ymmärrän jos sama raskas aihe alkaa tuntua tukahduttavalta. Aika romanttiseen tapaan kuvailet myös viime viikkojen säätilaa, joka ei inspiroi minuakaan juuri muuhun kuin nukahtelemiseen.
Toinen maailmansota on sellainen aihe, että enpä ole tainnut viime vuosina sitä käsittelevää kirjallisuutta lukea laisinkaan. Valinta ei ole tietoinen, aihe ei vain tunnu innostavalta. Sotaelokuvia olen kyllä katsellut, vaikka nykyään niissäkin käsitellään tuoreempia tapauksia.
Kumma juttu, että paljon lukevalle ihmiselle käy niin kuin nyt kävi. Mitta ylittyi. En tosiaan enää jaksa terrorikuvauksia. Lieneekö niin, että sofi oksaset, riikka pelot ja ehkä myös sirpa kähköset valaisevat vaikeita aikoja ja ihmistekoisia kauheuksia minua paljon nuoremmille sukupolville, joiden läheisetkään eivät ole olleet suoraan kosketuksissa kuvattuihin tapahtumiin.
Nuoremmat tarvitsevat ravistelua ja eikä edes muistelua , vaan ihan heille uutta tietoa , joka ei saisi unohtua .Meille "ikäihmisille " suotakoon mitan täyttyminen -tiedetään , ei tarvitse enää nostaa uudelleen .
Lähetä kommentti