Andrei Tarkovski, Nostalgia

 

Kuinka osuikaan kohdalle Andrei Tarkovskin Italiassa 1983 ohjaama kaipauksen ja itsetutkiskelun kuvajainen Nostalgia. Yle Areenan kautta se on katsottavissa lokakuun alkuun asti. Lyhyessä esittelytekstissä mainitaan:

Venäläiskirjailija kulkee tulkkinsa opastamana Italian Toscanan raunioilla ja kylpylöissä, samoissa maisemissa, joissa 1700-luvulla vaelsi venäläinen säveltäjä. Kotimaahansa palattuaan tämä teki itsemurhan.

Oleg Jankovskin esittämä kirjailija kulkee säveltäjä Andrei Gortšakovin jalanjäljissä apunaan tulkki  Eugenia  (Domiziana Giordano). Erland Josephson näyttelee paikallista kylähullua Domenicoa. Kumpikin miehistä tuskailee, mitä on tullut tehneeksi vaimolleen ja lapsilleen. Paikoin välähtävät ristikkäiset kuvat korostavat heidän samastumistaan toisiinsa. Eugenia pettyy kirjailijaan, joka ei tee elettäkään lähentyäkseen kaunotarta. Eugenia kertoo unestaan, jossa hänen lähellä ryömii monijalkainen iso, vetelä toukka. Siihen ei osu yksikään naisen tappoisku. Turhautumistaan Eugenia purkaa kohentamalla tämän tästä runsasta, vaaleakiharaista tukkaansa. Kirjailijan päälaella paistaa outo valkoinen alue, jota kerran  korostaa valkoinen höyhen.  

Tarkovskin elokuvia olen nähnyt monia. Tiesin, mitä odottaa: ei mitään kepeyttä, vaan tarkoin harkittuja verkkaisia harmaansävyisiä kuvia kuin taideteoksia. Silti tuntuu ihmeeltä, että oma alakuloni hellitti pikku hiljaa jo ensimmäisen katsomistunnin aikana. Vajosin kuitenkin uneen jossakin kohtaa. Onneksi tallensin elokuvan. Niinpä etsin iPadilta kohdan, jossa nukahdin noin vartiksi. Paikka löytyi ja jatkoin samalla uudestaan loppuun asti. Tapahtumien ohessa huomio kiinnittyy vedestä aiheutuviin ääniin. Kuluu vesijohtojen kurinaa, sateen kohinaa, vesilätäköissä askeltamisen lätsähtelyä sekä jonkinlaisen sahan kirskahtelua. Domenicon kodin raunioissa mukana kulkee rauhallinen saksanpaimenkoira. Välillä koira paneutuu makuulle lätäkköön, mitä en osaa tulkita.

Juho Malanin kirjoittaa Elitistissa 16.02.2005: 

Nostalgian hiljainen voima piilee sen päähenkilössä, jonka elämä aktivoituu uuteen todellisuuteen hänen saavuttua Italiaan. Kotimaansa yhteiskunnasta, ihmisistä, kulttuurista, tuttuudesta erotettu ja irrotettu ihminen asettuu tilaan, jossa hän tahtomattaankin joutuu tarkkailemaan itseään itsestään "etääntyneenä", samalla tavalla, jolla katsoja tarkkailee kriittisesti elokuvaa, joka on etäännyttänyt hänet elokuvan toisesta todellisuudesta.

Alkuun kirjailija ja hänen tulkkinsa vaeltelevat luostarikirkossa, jonne yleensä tulevat lasta toivovat. Nähdään ihmeellinen kuvaelma Synnyttäjien Madonnasta. Eugenia ei myönnä toivovansa lasta. Hän kopsuttelee sinne tänne korkeissa koroissaan. Kuuluu musiikkia, monen monet kynttilät juhlistavat etualalle kannettavaa madonnaa.

Ollaan myös kylpylässä, hotellissa, raunioilla. Usein toistuu pilarien tai oviaukon rajaama näkymä käytävään. Ihmiset kuljeskelevat toisiaan koskettamatta. Ollaan yksin. Voimallisessa kohtauksessa Domenico patsaalla julistaa paikalle kokoontuneille ihmisille omaa totuuttaan, valelee itsensä polttonesteellä ja sytyttää itsensä roihuamaan. Kirjailija osoittaa sitkeyttään kantamalla Domenicolta saamaansa kynttilänpätkää palavana Pyhän Katariinan lammen laidasta laitaan. Mikä kohtaus!

Siteeraan vielä Malaninin esseen loppua:

-- Nostalgia asettaa rakkauden -- esille sekä kauniin Eugenian että kotona ja unissa odottavan kirjoittajan vaimon muodossa. Tarkovskin 7 elokuvasta Nostalgia on haikeamielisin ja siinä mielessä myös hyvin fyysinen. Siinä näkyvät tietyt yhtäläisyydet ja arvokas inspiraatio Antonionin ja muiden elokuvan mestareiden saavutuksista, ja samanaikaisesti se peilaa ohjaajansa ajatuksia, tunnetta ja totuutta ainutlaatuisella voimallisuudella.

--

Nostalgian kuuluisa loppukohtaus on näennäisessä yksinkertaisuudessaan ja rauhallisuudessaan -- esimerkki Tarkovskin elokuvien kyvystä tavoittaa äärimmäisiä sisäisiä tilanteita ja taisteluita, jotka päähenkilö joutuu käymään. Pienen kynttilän kantaminen ei ole hengenvaarallinen tehtävä, mutta kohtauksen kyky tiivistää ihmisen elämä yhteen katkeamattomaan otokseen on suorastaan fyysinen.  

 Tarkovski on omistanut elokuvan edesmenneelle äidilleen. 

Olen vaikuttunut.

Sodankylän filmijuhlien antia

 

Kesäkuun puolivälissä Sodankylässä keskityttiin elokuvajuhlien 40-vuotiseen taipaleeseen, kuten tästä linkistä voi tarkistaa.

Yle Areena on myös tarjonnut matkan varrelta sekä maineikkaiden ohjaajien haastatteluja että jonkin heidän ohjauksistaan. Elokuun mittaan tallensin 4. ja 5. kauden  Sodankylän parhaat -julkaisuista kaikki. Jokaisen oman elokuvasessioni alkajaisiksi katsoin Peter von Baghin haastatteleman ohjaajan puheenvuoron, sitten aiheena olleen elokuvan. Näin kertyi vavahduttavia elämyksiä: 

K4, J1: Alice Rohrwacher & Corpo celeste

Italialaisen nykyelokuvan kärkiohjaajiin kuuluva Alice Rohrwacher valloitti Sodankylässä 2014 arkirealistisella esikoisteoksellaan. Katolisen kirkon vaikutusvalta on säilynyt järkyttävän dominoivana eteläitalialaisessa pikkukaupungissa. Konfirmaatioon valmistautuva murrosikäinen Marta etsii paikkaansa elämässä törmäten alituisesti kirkon tekopyhyyteen. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Alicen elokuvasta en muista kuulleeni tai lukeneeni mitään. Niinpä eloisa haastattelu ja itse leffa tuntuivat tärkeiltä avauksilta. Jo kuvattujen näkymien perusteella katsoja älyää Calabrian vaikeaksi ympäristöksi perheen pitkän Sveitsin kauden jälkeen. 13-vuotiasta Martaa odottaa konfirmaatio. Pappi kaihoaa ylennystä, rippikoululaiset hoituvat miten kuten. Naiset hyörivät tytön ympärillä ja hoitavat käyttöön lainapuvun. Kasvatusotteet ahdistavat, jättävät ulkopuoliseksi. Kristinusko jää avautumatta. Aikuisilla on paljon puuhaa kirkon  koristeluissa. Mihin nuorta kasvatetaankaan? 

Komiikkaa osuu kohdalle, kun Martaa tarvitaan papin avuksi noutamaan isoa krusifiksia luostarikirkosta vuorenrinteeltä. Paluumatkalla auton katolle sidottu kummajainen heilahtaa tien vierellä avautuvaan rotkoon. Samalla papin yritykset ylennykseen vierivät ulottumattomiin.

Loppua kohden katsoja näkee totisen tytön taivaltamassa yksin valtateiden verkossa. Viimeinen näkymä askarruttaa yhä: valkoisessa lainapuvussaan Marta kävelee kuin unessa rannalla veteen. Valkoinen  helma on vaihtanut väriä likaisen harmaaksi...

Elokuvan nimi Corpo celeste on niin outo, että tarkistin verkosta, mitä se voisi tarkoittaa: taivaankappaletta. Mihin viitannee?

***

K4, J2: Rainer Werner Fassbinder & Effi Briest

Huumeisellä kiihkolla työskennelleen, 36-vuotiaana menehtyneen "uuden saksalaisen elokuvan" kärkinimen Rainer Werner Fassbinderin hillityn elegantti melodraama on aivan omanlaisensa epookkikuvaus. Hänen näyttelijätähtensä Hanna Schygulla (Sodankylässä 2017) esittää avioliitossaan 1800-luvun sääty-yhteyskunnan moraalin uhriksi joutuvaa nuorta naista. Hanna Schygulla hurmasi myös Sodankylässä 2017. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Katsoin elokuvan ihmeissäni, sillä sitä oli vaikea tunnistaa Fassbinderin ohjaamaksi. Olen nähnyt monia hänen komeita elokuviaan. 

Effi Briest -teoksessa avioparin etäisyys toisistaan korostuu kuva kuvalta siten, että he eivät kosketa, vaan puhuvatkin toistensa ohi välimatkan päästä. Kohtaus vaihtuu toiseen fraktuuralla kirjoitetun väliplanssin kautta. Moni seikka näkyy peilin kautta. En muista nähneeni yhtä korosteista etäisyyden kuvausta nuoren aviovaimon ja hänet haltuunsa saaneen miehen yhteiselämästä. Ihmeeltä tuntui, että parille syntyi yksi lapsi, tytär. 

Ajan oloon mies alkaa potea kalvavaa mustasukkaisuutta, sillä vaimo on löytänyt puhekumppanin. Tragediahan sellaisesta seuraa. Suosittelen katsomaan, kuinka tarina elokuvassa päättyy.

***

K4, J3: Victor Erice & El Sur

Kesällä 1995 iloitsi Sodankylän juhlaväki espanjalaisen Victor Ericen vierailusta. Hänen Espanjan sisällissodasta 1957 kertovan Etelä-elokuvan käsikirjoituksesta jäi loppukolmannes kuvaamatta. Silti teos sai palkintoja ja ylistävät arvostelut. Runollisen kaunis elokuva seuraa tyttären näkökulmasta arvoituksellisen isän ja kasvavan tytön suhdetta. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Tämän elokuvan ehdin katsoa jo ennen Sodankylä-sarjaa, sillä Yle tarjosi Ericen Etelän jo touko-kesäkuussa (?).  Istuin mustassa tuolissani kuvien vankina, sillä aikoihin en ollut nähnyt mitään yhtä vangitsevaa. Taustalla kumisi Espanjan sisällissota. Etelästä lähtöisin ollut lääkäri-isä oli vaivoin saanut paikan sairaalasta jossakin pohjoisessa, ja perhe asettui taloon puiden rajaaman tien varrella. Katsoja oppii vihjeistä, kenen puolella isä oli ollut sodassa.

Ihmeelliset harmaan sävyiset maisemat tuntuvat viittaavan miehen piilotettuun suruun. Sen aavistaa liittyvän sotatapahtumiin. 

Keveyttä kerrontaan tuo tytär. Hän seuraa tarkasti, mitä ympärillä tapahtuu. Ollaan puheväleissä koko perheen kesken. Erityisen hyvin tytär tulee juttuun isänsä kanssa. Vuosien kuluessa neitoseksi varttuva lapsi huomaa yhä tarkemmin, kuinka alakuloinen isä on. Tätä vakoilemalla katsojakin näkee, että isä pujahtaa yksin elokuviin, jonka tähtenä loistaa kaunotar. 

Jääköön enempi juonen referointi. Pääpiirteissään kuitenkin selviää, miksi miehellä on syy surra ja miksi hän päätyy äärimmäiseen ratkaisuunsa. 

Valoa loppuun luo tyttären valmistautuminen matkalle. Hän on lähdössä tapaamaan sukulaisia etelään.

Suurenmoinen katselukokemus!

***

 

K4, J4: Miloš Forman & Vaaleaverikön rakkaus

Ohjaajajärkäle Miloš Formanin Sodankylän-vierailu vuonna 2008 on festivaalihistorian muistettavimpia tapauksia. 1960-luvun maineikkaan tšekkoslovakialaisen elokuvan kuuluisin saavutus Vaaleaverikön rakkaus hihittää arjen tragikoomiselle absurdisuudelle tehdaskaupungissa, jossa on yhtä miestä kohden 16 tyttöä - yhtenä heistä nimihenkilö, vaaleaverikkö Andula. Dokumentin ohjaus: Heikki Kujanpää.

Tämän elokuvan olen nähnyt kauan sitten oikeassa leffateatterissa. Nyt nautin kertauksesta. Yhtä vahvasti se ei enää sytyttänyt kuin aikoinaan. Erityisen antoisaksi koin ohjaajan haastattelun.

***

 

 K5, J1: Mikko Niskanen & Pojat

Nuori Vesa-Matti Loiri (Vesku Sodankylässä 2010) tekee Mikko Niskasen hämmästyttävän valmiissa esikoisohjauksessa riipaisevan ensiroolinsa jatkosodan Oulun poikajengissä. Paavo Rintalan omaelämäkerrallisen romaanin filmatisointi lähestyy koskettavasti nuorten asemaa sodan varjossa: isänmaallisen kasvatuksen, kotirintaman todellisuuden sekä poikien vanhempien ja saksalaisten sotilaiden välimaastossa.

Niskasen Pojatkin tuli katsotuksi kertausharjoituksena. Hyvä niin, ilman enempiä selittelyjä.

***

 K5, J2: Mahamat-Saleh Haroun & Kausi Ranskassa

Tšadin sisällissodasta Ranskaan muuttaneen Mahamat-Saleh Harounin (Sodankylässä 2018) omiin kokemuksiin perustuva siirtolaiskuvaus on lämmin mutta armoton. Afrikan levottomuuksia paennut ranskanopettaja hakee poliittista turvapaikkaa joutuen byrokratian pompoteltavaksi.

Harounin Kausi Ranskassa -elokuva vaati taukoja katselussa. Eläydyin ohjaajan omakohtaiseen tarinaan, mikä pani tauottamaan leffaistuntoja. Tarinan päähenkilö Abbas on pelastautunut kahden lapsensa ja veljensä Etiennen kanssa Ranskaan, mutta saa kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa. Pitkälle koulutetut miehet eivät löydä entisestä emämaasta mahdollisuutta asettua ja tekemään työtä. Matkalla tapettu vaimo kummittelee niin, että Abbas luulee mahdottoman todeksi.

Kouluikäiset lapset hämmästelevät, ettei enää löydy yhtä isoa taloa asuttavaksi kuin ennen Keski-Afrikan tasavallan pääkaupungissa Banguissa. Tämä tieto pakotti tarkistamaan, mitä kyseisestä alueesta ja Tšadista sanotaan verkossa.

Elokuvan loppu näyttää konevoimin tasaiseksi lanatun tantereen, jolle siirtolaisiksi yrittäneet olivat kyhänneet asumuksiaan. Katsoja jää täysin epätietoiseksi, kuinka perheen käy. Velipoika Etiennen näin tekevän polttoitsemurhan, Abbas-isä ja lapset hävisivät kuin tuhka tuuleen. Vähät tavarat Carol-ystävättären luona ja kirje pöydällä todistivat heidän poistuneen. Minne?

Ohjaajan haastattelu tarjoaa lisävalaisua rankkoihin kohtaloihin, myös hänen omaansa.

***

K5, J3: Jiří Menzel & Tarkoin vartioidut junat

Parhaan "ulkomaisen" elokuvan Oscarin voittanut Jiří Menzelin (Sodankylässä 2016) esikoisohjaus on Tshekkoslovakian uuden aallon ehdoton mainetyö. Viehättävässä, mustanhumoristisessa komediassa ollaan syrjäisellä rautatieasemalla. Eletään toisen maailmansodan saksalaismiehityksen loppuaikaa. Nuori virkailija saa vanhemman toverinsa opastuksella tuntumaa rakkauteen, mikä johtaa traagisiin seurauksiin. 

Riemastuttavimpana koin Menzelin Tarkoin vartioidut junat. Siitä kirjoitin tämän blogijutun tuoreeltaan katsomisen jälkeen. Tsekkiläiseksi luonnehdittu satiirisuus kukkii niin, että huomasin hekottelevani. Juttuakin leffasta on piisannut, kun meitä oli kaksi telkkarin ääressä. Loppuratkaisusta kiisteltiin sen verran, että katsoin lopun uudestaan. Huomasin ratkaisevia yksityiskohtia, jotka olivat eka kerralla menneet ohi. Hyödyttiin molemmat tarkennuksista.

Vastaansanomattoman antoisa on myös Menzelin haastattelu.

***

K5, J4: Agnès Varda & Kuin taivaan lintu

Agnès Varda (Sodankylässä 1991) oli festivaalien ensimmäinen naispuolinen "päävieras". Hänen vaikuttavassa elokuvassaan Sandrine Bonnaire näyttelee mieleenjäävästi sihteerintyönsä jättänyttä vapauden etsijää, joka kiertelee jalan talvista Etelä-Ranskaa. Improvisoiden, eräänlaisella kulkurimetodilla toteutettu elokuva näyttää hyvinvointiyhteiskuntamme nurjan puolen.

Kuin taivaan lintu on se elokuva, josta myös olen jo kirjoittanut blogijutun. Kannattaa katsoa vavahduttava leffa, samoin ohjaajan antoisa haastattelu.

Sodankylän elokuvajuhlien varhaisilta vuosilta löytyy lisää hienoja elokuvia omiksi neljän leffan kausiksi koottuina. Mainiota ohjelmaa syksyksi!

 

Aikamatkalla

 

Kevättalvesta asti ihmisiä on virrannut Turussa Runosmäen entiseen kirjastoon, koska sinne on pystytty hämmästyttävä tilataideteos kaiken ikäisten koettavaksi maksutta. Eilen meitä sagalaisia kuskattiin näyttelyyn. Elokuun lopussa päättyy myös näyttely. Vapaaehtoisvoimin kierrätysmateriaaleista toteutetut teokset ehkä löytävät uuden tilan. Ellei niin käy, tekijät hakevat omansa. Mitään ei kuulemma viedä kaatopaikalle.

Paikalla näkyi paljon myös lapsia. Kaikki näyttelyyn tulijat saivat origamitaitoksen hipelöitäväkseen, jotta näpit pysyisivät poissa teoksista.

Upeita kuvia löytyy tästä linkistä. Muutama itse puhelimella ottamani kuva vahvistakoon, että mukana olin.

Alkajaisiksi saatiin reipas opastus kera origamien. Sitten katsastettiin vasemmalla näkyvät dinosauruksen poikaset. Täysikokoisten mukaiset hahmot eivät olisi mahtuneet näyttelytilaan.

Talon muissa tiloissa riitti ihmeteltävää meren pohjalta avaruuden mittaamattomuuksiin.

Jättiläiskokoiset sudenkorennot herättivät muistot mökistä lammen rannalla. Siellä aikoinaan tuli seuratuksi näitäkin liitelijöitä, joskin pienikokoisina.

 

Uskoa tulevaisuuteen heräteltiin toivomuskaivolla. Sinne minulta jäi oma lappuni kirjoittamatta. Ehkä joku seuloo kaivoon kertyneet toivomukset ja kertoo niistä vaikkapa paikallisissa tiedotusvälineissä.

Kirjapainotaitoakaan ei sivuutettu.

Kaiken nähneinä me retkeläiset askelsimme läheiseen kahvilaan kestittäviksi. Monenlaisia makukahveja sekä teelajeja oli tarjolla. Kaikkien kylkiäiseksi sai ison palan suklaakakkua, jos sellaisen halusi. 

Pikku haaveri sattui vasta sitten, kun jo olimme bussissa. Iso linja-auto ei ottanut mahtuakseen kapeille kujille kääntymään. Niinpä oikea etupyörä survaisi asfalttitien reunasta multaa ja matalaksi leikattua ruohoa. Pahaksi onneksi ne tukkivat etuoven alareunan, mikä esti oven avaamisen. Kotiin köröteltiin etuovi raolleen juuttuneena. Mutta kas kummaa, Saga Kaskenniityn pääovelle saavuttaessa ovi aukesi ja pudotti läjän maata siihen paikkaan. Huoltohommia tiedossa...

Jon Fosse: Aamu ja ilta

 

Jon Fossen nimi pulahti isosti esille tiedotusvälineissä 2023 hänelle myönnetyn kirjallisuuden Nobel-palkinnon myötä. Niinpä minäkin kuulin ja luin arvioita hänen teoksistaan. Tämän ja tämän olen katsonut Yle Areenasta, mutta vasta Tommi Melenderin kirja-arvio (SK 21.11.2024) tuuppasi tilaamaan kirjastosta Fossen proosateoksen Aamu ja ilta (2000) Katariina Huttusen suomennoksena (WSOY 2024).

Jutun otsikko puhukoon puolestaan:

Kirjailija, joka kukisti kuolemanpelon

Aamu ja ilta on lohdullinen kirja – ja koukuttavampi kuin luulisi, Tommi Melender kirjoittaa.

Kirjan 120 sivua luin tekstiin uppoutuneena nopeasti. Jälkikuvia pohdin yhä. 

Ensimmäinen osa, vajaat parikymmentä sivua, keskittyy syntymään. Isä Olai odottaa tuskaillen, selviääkö Marta-vaimo synnyttämisen piinasta. Isä odottaa poikaa kantamaan nimeä Johannes oman isoisänsä mukaan. Kalastajaksi pitäisi pojankin ryhtyä.

Näin myös tapahtuu. Aamun ja illan toinen osa kuvaa Johanneksen pitkän elämän pilkahtelevina muistoina. Johannes harhailee unen kaltaisessa elämän ja kuoleman välisessä tilassa.

Fosse on nimittänyt tyyliään mystiseksi realismiksi. Hänen teoksissaan todellisuus on todellisuuden näköinen, mutta siihen sekoittuu realismin ylittäviä aineksia.

Vanha Johannes herää normaalin tuntuiseen aamuun, mutta olo on oudon kevyt ja arkiset tavarat heittävät ympärilleen kummallista kultaista kajoa. 

Lukijana pääsen Johanneksen mukana tapaamaan hänen vanhaa kaveriaan Peteriä, jonka tietää kuolleeksi. Tuntuu kuin lähdettäisiin tuttuun tapaan vesille, otettaisiin suuntaa, koetaan rapumerrat ja päädytään kaupungin laituriin runsas rapusaalis veneen pohjalla rapisemassa.

Muistoja viriää nuoruuden tapahtumista laiturilla. Johannes on kävellyt hetken käsikoukkua Anna Pettersenin kanssa, mutta huomannut Annan raskauden. Yksi Annalle lähetty kirje kaihertaa mieltä, kunnes haipuu mielestä niin kuin Anna laiturilta. Nuoria kalastajia kohtaa onni, kun kaksi neitosta kävelee heitä vastaan. Kumpikin saa omansa pitkän elämän kumppaniksi ja lasten äidiksi. Taianomaista...

Ihmeellisesti miehet palaavat kotipoukamaan. Johannes miettii kotiin menoa, mikä tuntuu ikävältä. Siellä on tyhjä tuoli sillä puolen pöytää, jossa aina istui Erna, kuolleeksi tiedetty. Nuorin tytär Signe asuu lähellä. Jospa hän tulisi käymään. 

Johannes häälyy kaipauksessa ja huomaa Signen olevan tulossa. Isä lähtee vastaan, huhuilee tyttären kuulematta. Ja huomaa kävelevänsä tämän läpi.

Tytär aavistaa, mitä hän löytää vanhempiensa talosta, kun astuu sisälle. Siellähän isä makaa rauhallisesti sängyssään. Kylmä iho puistattaa. Silti tytär ymmärtää soittaa sekä miehelleen, Johanneksen vävylle – ei langolle niin kuin teksti mainitsee – sekä lääkärille. Todetaan tapahtunut tosiasia.

Kaunis loppu palauttaa Peterin haipuvan hahmon Johanneksen oppaaksi matkalle toisiin ulottuvuuksiin. Hautajaisissa Signe  

-- nostaa katseensa ja hän näkee taivaalla valkoisia  pilviä ja hän näkee meren niin tyynenä tänään niin sinisenä ja Signe ajattelee että voi Johannes-isä, voi Johannes-isä

Harvinaiseksi luonnehtisin lukukokemusta Fossen romaanin parissa. 

Tuntuu hyvältä tarjota linkki Marjatta Mentulan blogiin monine sitaatteineen. Tekstin pystyy avaamaan toisin kuin Melenderin arvion maksumuurin takaa. 

Vagabond–Kuin taivaan lintu

 

Sodankylässä on tänä vuonna katsottu monia merkkiteoksia. Niistä muutamia, samoin ohjaajien haastatteluita olen tallentanut Elisa Viihteen kautta. Pikku hiljaa tutkin aarteita. Tässä kuitenkin Yle Areena -linkki Kuin taivaan lintu: Sans toit ni loi / Vagabond, Ranska 1985. 

Ohjaus: Agnès Varda (1928–2019)

Pääosissa: Sandrine Bonnaire, Macha Méril, Stéphane Freiss

Leffamediassa blogiaan julkaiseva Henrik tiivistää Vardan sanottavan näin:

Elokuvan päähenkilö Mona Bergeron (Sandrine Bonnaire) on jollain lailla hukassa. Etelä-Ranskan viinialueella talvella repun ja teltan kanssa kiertelevästä nuoresta naisesta ei paljasteta kuin pieniä tiedon murusia, mutta elokuvan alku toteaa kaiken johtavan päähenkilön kuolemaan. Elokuvan missio on kertoa, keitä päähenkilö tapasi ja mitä tapahtui ennen kuolemaa.

Kuin taivaan lintu on rakennettu nerokkaasti, koska se pakottaa katsojan ottamaan jonkin kannan tapahtumiin ja päähenkilö Monan toimintaan. Päähenkilö on selkeästi normaalin sosiaalisen elämän ulkopuolella. Hän pummaa, varastaa ja välttelee vastuuta kaikesta. Hän haluaa olla vapaa – ja etäällä muista ihmisistä. Kuin taivaan lintu.

Elokuva ei kerro, miksi Mona kiertää maata yksin reppu selässään. Perheestä ei puhuta ja lapsuuden hän on ilmeisesti viettänyt orpokodissa. Sittemmin hän on työskennellyt hetken aikaa sihteerinä Pariisissa. Nyt elämän täyttää vapaus, jonka hintana on yksinäisyys ja turvattomuus.

 Minulle teki tiukkaa katsoa elokuvaa. Tarvittiin kolme rupeamaa, ennen kuin 140 minuutin mittainen kokonaisuus tuli katsotuksi. Silti HALUSIN jatkaa. Kaikkinainen helppous loistaa poissaolollaan. Vardan haastattelusta sain tietää, ettei hänellä ollut mitään valmista käsikirjoitusta ennen kuvausten aloittamista. Käsikirjoitusta synnytettiin vähin erin  pikku porukassa Etelä-Ranskaa kiertelemällä ja jututtamalla paikallisia ihmisiä. Niinpä tulos muistuttaa dokumenttia. Syksyn edetessä yhä karummat  tapahtumapaikat, kuten viininviljelykset ja vuohitila sekä niillä työskentelevät ihmiset saatiin osaksi elokuvaa. Monalle oli siellä täällä tarjolla töitä ja palkan lisäksi vaatimaton majapaikka, mutta hän ei ollut kesytettävissä. 

Onnenpotkuksi Vardan mukaan osoittautui paitsi paikallisten ihmisten myötämielisyys myös Sandrine Bonnairen suostuminen Monan rooliin. Se ei sallinut näyttelijälle työn loppuvaiheessa edes peseytymistä neljään päivään. Moni avustajista on aito paikallinen työntekijä, kuten viiniköynnöksiä oksiva mies Tunisiasta.  

Olen muualta lukenut, että leffan esitetty nykyisyys kattaa vain kaksi viikkoa. Katsoessa aika tuntui pidemmältä. Viimeisen yönsä koittaessa Mona puhuu hiljaa Louiselle (?) jotenkin näin: Näkisitpä minut nyt. Viittaako Mona äitiinsä vai johonkuhun lastenkodissa tuntemaansa hoitajaan? Mitään vihjettä lastenkodista en hoksannut missään kohtaa. Sen sijaan Mona tulee kertoneeksi eräälle kyytiä tarjonneelle naiselle käyneensä lukiota, sen ammattilinjaa, ja valmistuneensa sihteeriksi. Konttorityö ja tylsä pomo saivat hänet lähtemään tiehensä. Nainen jää kaipaamaan Monan fiksua seuraa ja suremaan, miksi jätti tämän jatkamaan yksin matkaa.

Yhtä ja toista sattuu matkan varrella. Tupakkaa Mona polttelee kaiken aikaa itse käärimin sätkin, ellei saa pummatuksi savukkeita. Jokunen mies tarjoaa suojaa, kunhan Mona ymmärtää tarjota vastapalvelusta. Mona ei suostu. Mikään oikeakaan työ ei häntä kiinnosta edes palkan ja nukkumapaikan vertaa. 

Monan silmin ja kokemuksin katsoja imeytyy tarinaan niin, että se jää askarruttamaan. Yhä pulpahtaa mieleen kohtauksia sieltä täältä kuin arvoituksen palasia. Onko kyse hitaasta suostumisesta kuolemaan irrallaan muista ihmisistä? Heti avauskohtauksessa katsoja näet näkee ojassa jotakin. Muutamia miehiä, poliisikin saapuu paikalle. Tyynesti todetaan, että nainen on kuollut kylmään pakkasyönä. Pitkä punainen kaulahuivikin oli unohtunut lojumaan rakennusjätteiden päälle edellisenä päivänä. Näen sen yhä silmissäni. Samasta paikasta Mona otti jonkinlaisen huovan kainaloonsa. Ja kävi yön tullen nukkumaan maahan huopa ainoana suojanaan vaatteiden lisäksi...

Alkukohtauksesta tuli mieleen murhasarjojen vakioaloitus: ruumis. Mikään muu tässä Vardan elokuvassa ei edes silmäniskun lailla viitannut kaavamaisiin sarjoihin.

Elokuva, joka voi hämmentää poikia

 

Sodankylässä juhlitaan filmijuhlien neljäkymmenvuotista tarinaa. Siellä on katsottu muun muassa Tarkoin vartioidut junat -menestysleffaa vuodelta 1966 ja kuunneltu sen ohjaajan Jiri Mentzelin haastattelua. Molemmat löytyvät YLE Areenasta. 

Olen toki nähnyt elokuvan jo vuosikymmeniä sitten. Silti se tuntui tuoreelta vastikään katsottuna. Kertaan juonta vain keskeisiltä osin, koska Wikipediaan vievä linkki tarjoaa olennaiset tiedot niin sisällöstä kuin tekijöistä. Ohjaajan haastattelu maistui juuri niin kirpeänmakealta kuin hänen esikoisohjauksensa. Hyvässä vedossa mies tuntuu olevan edelleen.

Alkuasetelma luo pohjaa näyttämällä, kuinka miehet Milošin suvussa tottuvat oleilemaan valtion leivissä junanlähettäjänä Böömiläisellä rautatieasemalla. Tärkeä on se, miltä mies näyttää virkapuvussa ja koppalakissa. Kuinka tällaisissa hommissa voisi oppia toimimaan kuin mies naisen kanssa? Halu herää, kun Miloš ihastuu konduktööri-Mašaan. Tyttö vie, mies vikisee. Tosipaikassa miehen puhti lopahtaa ennen aikojaan, mistä seuraa rankka päätös: itsemurhayritys. Kaikki se, mikä liittyy nuorenmiehen pelastumiseen on täyttä herkkua. 

Asemalla työskentelee myös tosi naistenmies sekä pulska asemapäällikkö, joka pitää etuoikeutenaan taputella naisia pepulle. Huikeita kohtauksia kehkeytyy näiden miesten, toimistotytön ja päällikön vaimon kesken. Miloš ei jää syrjään, vaan saa opastusta, miten tulee toimia kuin mies. 

Yksi kohtaus nousee ylitse muiden. Siinä asemapäällikön vaimo syöttää lintua sivellen sen pitkää kaulaa rytmikkäästi. Miloš huomaa oman miehisyytensä heräävän, minkä hän viattomasti kertoo päällikkönsä vaimolle siinä toivossa, että tämä auttaisi häntä oikeasti antautumalla aktiin.

Muistan opettajavuosiltani, että kerran katsoimme 9-luokkalaisten kanssa Mentzelin esikoisohjauksen. Isoksi yllätykseksi eräs poika suuttui perin juurin. Hän ei voinut hyväksyä, että hänen piti katsoa mokomaa kaulan hivelyä. Sitä en muista, saiko kalabaliikki lisää kierroksia vai menikö ohi vähin äänin.

Siitä ei kai kukaan huomannut sanoa mitään, että kaiken leffassa nähdyn taustakumuna velloi Saksan lähestyvä häviö suursodassa. Kutkuttavia kohtauksia nähtiin jo alkumetreillä siviiliasuisten saksalaismiehittäjien saapuessa kopparesiinalla asemalle omistajan elkein. Sama porukka ilmestyy loppuvaiheessa uudestaan pitämään jöötä. 

Katsojan riemuksi Miloš osoittaa urheutta kaivamalla saksalaisten nenän edessä laatikosta sinne piiloon viedyn pommin. Se oli tarkoitettu tuhoamaan saksalaisten aselastissa saapuva juna. Ihmeiden ihme tapahtuu: Miloš onnistuu pudottamaan ajastetun räjähdepakkauksen junavaunun pressukatolle. Se, mistä löytyi moinen puhti, pitää itse katsoa Mentzelin leffasta, ellei vanhastaan muista, kuinka satiirinen elokuva päättyy. Lopun tragediakin voi jäädä huomaamatta ensi katsomalta.

Elokuva yltää moniin tunnekerrostumiin heltyneisyydestä, huvittuneisuuteen, eri-ikäisten murheisiin, suruun, ymmärrykseenkin...  Onhan kyse yhdestä maailman parhaisiin luokitelluista elokuvista. Selviää sekin, ettei mikään pysy tarkoin vartioituna. Äiti ei pysty vahtimaan tytärtään miehiltä, miehitysarmeija juniaan sabotaasilta.

Kaftaanin sini

 

Kaftaanin sini/The Blue Caftan oli Marokon Oscar-ehdokas 2022. Samana vuonna se voitti Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisökilpailun Suomessa. Tallensin elokuvan äskettäin, kun Yle tarjosi sen uusintana.

Parituntinen kolmen ihmisen tarina vetoaa katsojaan hiljaisen tiiviisti. Annu Suvanto kirjoittaa R&A-katalogissa: 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Maryam Touzanin hienostuneen intiimin ja tarkkanäköisen elokuvan keskiössä hohkaa rakkaus kaikessa monimuotoisuudessaan. Halimin ja Minan yhteinen historia keriytyy auki hienovaraisella herkkyydellä paljastaen heidän suhteensa lukemattomat, yllättävätkin ulottuvuudet.

Ollaan jossakin marokkolaisen medinan uumenissa. Siellä ompelijamestari Halim (Saleh Bakri) tekee käsityönä perinteisiä kaftaaneja Mina-vaimon (Lubna Azabal) hoitaessa asiakaspalvelua ja kankaiden valintaa myyjien kanssa. Mestarilta kuluu paljon aikaa perinteisiin koristeisiin. Niitä tekemään on hankittu avuksi poika jos toinenkin. Pitkää työsuhdetta ei ota syntyäkseen. Meneillään on uusin kokeilu katoavaa käsityöperinnettä opettelemaan ryhtyneen Youssefin (Ayoub Missioui) kanssa.

Pitkä avioliitto on jo tienhaarassa, sillä katsojalle tihkuu merkkejä Minan vakavasta sairaudesta. Halim yrittäisi vielä lisätutkimuksia, mutta vaimo tuntee, ettei niistä enää olisi apua. Vanha lääkäri Minan vuoteen laidalla sanoo ääneen sen, minkä tietää oikeaksi. Minan pitäisi luovuttaa uuvuttavasta taistelusta.

Halim kuljeskelee iltaisin yksin kaduilla, poikkeaa hamamiin. Tutulta tavalta tuntuu myös yksityisen loosin varaaminen toisen miehen kanssa. Myös ompelimossa nuoren miehen läsnäolo pakottaa vilkaisemaan ja katsastamaan läheltä työn sujumista. Youssef tunnistaa katseen, vastaa hienovaraisesti. 

Mina on selvillä miehensä alttiudesta. Siitä voidaan puhua. Halim vakuuttaa yrittäneensä suitsia haluaan, kun taas Mina ei tunnu pitävän Halimin toimia pahana. 

Vähin erin yksi upea kaftaani valmistuu. Se on väriltään petrolinsininen. Juuri sellaisen Mina olisi halunnut hääasukseen.  

Halim oivaltaa: Asua ei pakata toimitettavaksi asiakkaalle, vaan Mina saakoon kaftaanin hauta-asukseen. Rakkaus vaimoon saa kaftaanin muodon, sen pitkällinen valmistus on kuin elämä monine käänteineen. Elokuvassa kuvataan äärimmäisen kauniisti  marokolaisten tapaa pestä ja valmistella vainaja hautausta varten valkoisiin liinoihin puettuna. Halim poikkeaa perinteestä, purkaa liinat vaimonsa yltä ja pukee hänet ompelemaansa ja Youseffin koristelemaan hohtavaan kaftaaniin.

Yksissä miehin Halim ja Youssef kantavat Minan tuttuja kujia pitkin laajalle hautausmaalle, jota täyttävät vieri vieressä kivet nimineen.

Kaikessa koruttomuudessaan Maryam Touzanin elokuva avaa rauhallisin, tummasävyisin kuvin näkymiä paitsi vavahduttaviin tunteisiin myös marokolaiseen kulttuuriin.