Kaftaanin sini

 

Kaftaanin sini/The Blue Caftan oli Marokon Oscar-ehdokas 2022. Samana vuonna se voitti Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisökilpailun Suomessa. Tallensin elokuvan äskettäin, kun Yle tarjosi sen uusintana.

Parituntinen kolmen ihmisen tarina vetoaa katsojaan hiljaisen tiiviisti. Annu Suvanto kirjoittaa R&A-katalogissa: 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Maryam Touzanin hienostuneen intiimin ja tarkkanäköisen elokuvan keskiössä hohkaa rakkaus kaikessa monimuotoisuudessaan. Halimin ja Minan yhteinen historia keriytyy auki hienovaraisella herkkyydellä paljastaen heidän suhteensa lukemattomat, yllättävätkin ulottuvuudet.

Ollaan jossakin marokkolaisen medinan uumenissa. Siellä ompelijamestari Halim (Saleh Bakri) tekee käsityönä perinteisiä kaftaaneja Mina-vaimon (Lubna Azabal) hoitaessa asiakaspalvelua ja kankaiden valintaa myyjien kanssa. Mestarilta kuluu paljon aikaa perinteisiin koristeisiin. Niitä tekemään on hankittu avuksi poika jos toinenkin. Pitkää työsuhdetta ei ota syntyäkseen. Meneillään on uusin kokeilu katoavaa käsityöperinnettä opettelemaan ryhtyneen Youssefin (Ayoub Missioui) kanssa.

Pitkä avioliitto on jo tienhaarassa, sillä katsojalle tihkuu merkkejä Minan vakavasta sairaudesta. Halim yrittäisi vielä lisätutkimuksia, mutta vaimo tuntee, ettei niistä enää olisi apua. Vanha lääkäri Minan vuoteen laidalla sanoo ääneen sen, minkä tietää oikeaksi. Minan pitäisi luovuttaa uuvuttavasta taistelusta.

Halim kuljeskelee iltaisin yksin kaduilla, poikkeaa hamamiin. Tutulta tavalta tuntuu myös yksityisen loosin varaaminen toisen miehen kanssa. Myös ompelimossa nuoren miehen läsnäolo pakottaa vilkaisemaan ja katsastamaan läheltä työn sujumista. Youssef tunnistaa katseen, vastaa hienovaraisesti. 

Mina on selvillä miehensä alttiudesta. Siitä voidaan puhua. Halim vakuuttaa yrittäneensä suitsia haluaan, kun taas Mina ei tunnu pitävän Halimin toimia pahana. 

Vähin erin yksi upea kaftaani valmistuu. Se on väriltään petrolinsininen. Juuri sellaisen Mina olisi halunnut hääasukseen.  

Halim oivaltaa: Asua ei pakata toimitettavaksi asiakkaalle, vaan Mina saakoon kaftaanin hauta-asukseen. Rakkaus vaimoon saa kaftaanin muodon, sen pitkällinen valmistus on kuin elämä monine käänteineen. Elokuvassa kuvataan äärimmäisen kauniisti  marokolaisten tapaa pestä ja valmistella vainaja hautausta varten valkoisiin liinoihin puettuna. Halim poikkeaa perinteestä, purkaa liinat vaimonsa yltä ja pukee hänet ompelemaansa ja Youseffin koristelemaan hohtavaan kaftaaniin.

Yksissä miehin Halim ja Youssef kantavat Minan tuttuja kujia pitkin laajalle hautausmaalle, jota täyttävät vieri vieressä kivet nimineen.

Kaikessa koruttomuudessaan Maryam Touzanin elokuva avaa rauhallisin, tummasävyisin kuvin näkymiä paitsi vavahduttaviin tunteisiin myös marokolaiseen kulttuuriin.

Kamarimusiikkia Karunan kirkossa

 

Eilinen ilta vei meitä sagalaisia Launokorven kyydillä Kemiönsaaren musiikkijuhlille. Liput oli ostettu juhlien viidenteen konserttiin nimeltä Sommarafton i Karuna / Kesäilta Karunassa. Ihmeeltä tuntuu, että myös sää oli vaihtunut alkukesän sateisesta ja tuulisesta leppeän aurinkoiseksi. Siksi toiseksi itse kirkko on nähtävyys, johon kannattaa tutustua.

Pysäköintipaikalta kirkolle tultaessa päädyttiin sivuovelle. Oikean nurkan kiertämällä askelet veivät  pääovelle ja lippujen vilkaisuun. Sisällä salissa kukin tulija etsi vapaasti paikkansa ja istahti ihmettelemään kirkkosalin näkymiä.

Alttarin yllä lasimaalaus näkyy hyvin, kun rajasin alttarille viritetyt nuottitelineet ja mikrofonit pois kuva-alasta. Ennen konserttia ja musiikkinumeroiden välissä pari äänimiestä hääri laitteita säätämässä, joten jätin enemmät kuvat sikseen. Mutta ammattivalokuvaajan otoksia löytynee musiikkijuhlien sivuilta melko pian edellisvuosien malliin.

Musiikki alkoi soida klo 19. Niinpä täysi sali yleisöä sai ennen väliaikaa kuullakseen äärimmäisen taitavien muusikoiden tulkinnat näistä teoksista:

Pavel Haas: Puhallinkvintetto op. 10

Jyväskylä Sinfonian puhallinkvintetti

Erkki Melartin: Trio huilulle, klarinetille ja fagotille op. 154

Aapo Järvinen, huilu

Gil Agababa Shaked, klarinetti

Emil Fuchs, fagotti

Wolfgang Amadeus Mozart: Kvintetto käyrätorvelle ja jousille Es-duuri KV 407

Jussi Järvenpää, käyrätorvi

Sonja Korkeala, viulu

Hariolf Schlichtig, alttoviulu

Yanan Wang, alttoviulu

Wen-Sinn Yang, sello

Tauolla oiottiin selkää, joka ei ottanut sopeutuakseen puupenkin suorakulmaisuuteen. Tottahan toki kahvia lisukkeineen oli tarjolla. Ulkorakennuksen päädystä löytyi alueen ainoa hotelli helpotus, mikä sai monet luopumaan yrityksestä. Maiseman ihailu kalliolta auttoi kestämään yltyvän hädän kotiin asti.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin tämä sävellys:

Felix Mendelssohn: Jousikvintetto nro 2, B-duuri op. 87

Sonja Korkeala, viulu

Katinka Korkeala, viulu

Yanan Wang, alttoviulu

Hariolf Schlichtig, alttoviulu

Riitta Pesola, sello

Suurenmoista kuultavaa! Joku huomasi kiitellä myös oivallista ohjelmakokonaisuutta. Kirkkosalin akustiikka äänimiesten varmistamin toimin takasi kaikkien esitysten parhaan mahdollisen kuuntelukokemuksen. Niinpä taputuksista ei ollut tulla loppua varsinkaan loppunumeron jälkeen. Mitään lisänumeroa meille ei kuitenkaan tarjottu. Hyvä niin, sillä ison porukan palaaminen bussiin vei aikaa. Kotiin ei suinkaan selvitty iltakymmeneksi, vaan vasta tuntia myöhemmin toisin kuin vain omassa porukassa reissatessa. Bussiyhtiö näet huolehti sen kautta lippunsa ostaneet takaisin Turun linja-autoasemalle, mikä teki sagalaisten kannalta ison lisäkiemuran.

Silmissä väikkyy yhä näkymiä maisemista ja itse kirkosta, korvat kuulisivat mielihyvin konsertin uudestaan.

Herättely tepsii hitaasti

 

Yle Areenasta katsoin koko 8-osaisen sarjan Toisten rahat (Saksa/Tanska 2025). Sarja perustuu tositapahtumiin. Niiden mukaisesti vuonna 2005 verolakimiehet Hausner ja Lebert kehittivät huijausmallin, jossa veroja palautetaan kahdesti osakekaupoista. Kyse on shorttaamisesta eli lyhyeksi myynnistä. Nimitys cum ex toistuu osasta toiseen. Alkupääoma 50 miljoonaa euroa saadaan rikkaalta, jota summa ei hetkauta, vaikka se häviäisi taivaan tuuliin.

Henkilöt ovat tunnistettavissa, mutta  heistä käytetään keksittyjä nimiä. Vain Hampurin pormestarina petosvyyhdin paljastuessa toiminut  Olaf Scholtz mainitaan ihan itsenään.

Eräässä sarjaa tarkastelleessa kirjoituksessa tulovirtaa havainnollistetaan siten, että jollakulla on yksi lapsi, mutta hän nostaa lapsilisiä kahdesta.

Verovirastossa osataan epäillä huijausta. Silti sitä ei päästä kunnolla tutkimaan, koska valvontaa on tuskin lainkaan eikä myöskään riittävästi henkilökuntaa. Vanha ja uusi aika törmäävät. Vanhastaan on uskottu arkistoihin tallennettuihin dokumentteihin, joista uuden ajan digiuskovaiset haluavat päästä eroon. Nähdään häkellyttävä kohtaus kansioiden kippaamisesta roska-auton kitaan. Yksinäisenä vastaan hangoittelijana Tanskan verohallinnon osastopäällikkö Inger Brøgger yrittää estää tuhoamisen, turhaan. Häntä näyttelee Karen-Lise Mynster. Yhden tärkeän dokumentin hän pelastaa, ja kerä alkaa vähän kerrallaan purkautua.

Ingerin takana sarjan kansikuvassa oikealla näkyy hänen lähin alaisensa Niels Jensen (David Dencik). Hänen toimivaltuuksiinsa kuuluu muun muassa hyväksyä maksettaviksi cum ex -kaupoista kertyneet veronpalautukset. Niiden kasvaessa kasvamistaan työpari yrittää käynnistää tutkinnan, mistä oikein on kysymys. Kummankin pehmeän oloinen pomo väistää yrityksen, Helle Fagralidin esittämä nuori uraohjus torjuu yritykset tarkastustoimista. Ne olisivat vaatineet kansioihin tallennettujen dokumenttien seulontaa. Mutta, mutta - digihuumassa niitä tuhotaan paraikaa.

Ingerin takana vasemmalla puolella seisoo Sven Lebert (Nils Strunk), verolakimiehenä uransa alussa. Mentorikseen ja myös yhtiökumppanikseen hän saa Berndt Hausnerin (Justus von Dohnányi). Tämä on jo ehtinyt päästä rikastumisen alkuun. Vauhti kiihtyy. Puvut, kellot, autot, asunnot komistuvat.

Tanskalaiset verovirkailijat hakkaavat päätänsä seinään. Niinpä Nils Jensen on altis kaverinsa houkutuksille. Humalassa keksitty idea hyödyntää cum ex -palautuksia ikään kuin valtavan pokerivoiton verotuskuviossa. Miehet osaavat peittää jälkensä kierrättämällä rahoja Euroopan eri maissa. Putosin kärryiltä. Homma tuottaa kuitenkin sievoisen summan asunnon ostoon Malmöstä, jonne Sven vie serbialaissyntyisen vaimonsa turvaan siirtolaisvihamieliseltä Tanskalta.

Sarjan neljännessä osassa tutkinta käynnistyy Saksassa, kun verovirkailija Lisa Wagner estää palautuksen Hausnerin cum ex -rahastolle ja ilmoittaa asiasta topakalle syyttäjälle Lena Birkwaldille. Jopa sveitsiläiset pankkiirit joutuvat pakittamaan tavastaan tarjota raharikkaille suojasatama. Syyttäjä ei hätkähdä arvovaltaisessakaan joukossa ja näyttää, mistä tuuli puhaltaa. Hänestä tulee avaintekijä laajan petosvyyhdin selvittämiseksi. Pitkään jopa tutkivat journalisit väistävät tarttumasta heille tarjottuihin langanpäihin. Suurimmaksi takapiruksi osoittautuu brittiläinen Syed Akram (Waj Ali).

Lähes farssilta tuntuu, että pitkään ainoa petoksesta paljastunut on juuri Niels. Hän istuu syytettynä oikeudessa ja saa viiden vuoden vankeustuomion. Katsojaa saa havainto-opetusta siitä, kuinka petokseen tielle lähtenyt kärvistelee tunnontuskissaan. Itse asiassa vankeustuomio on hänelle helpotus. Ihmeekseen hän saa tuta, ettei vaimo hylkää.

Kovaa vääntöä itsensä kanssa käy Sven Lebert, ennen kuin päätyy avustamaan petosvyyhdin selvittämisessä. Sillä keinoin hän välttyy pitkältä vankeustuomiolta. Hausner ja Akram päätyvät vuosiksi kaltereiden taakse.

On helppo myöntää, että uppouduin katsomiseen vastaan panematta. Sarja on hienoa työtä merkittävästä aiheesta. Katsomisesta jää neuvoton olo, kun ei oikein pysty ymmärtämään, mitä kaikkea filunkia onnistutaan tekemään meidän kaikkien verorahoilla, saati muilla killingeillä. Sarja nostaa sankareiksi kelpo virkanaiset. Monien välähdysten joukosta mieleen jäi kummittelemaan, kuinka Sveitsiin asiaansa esittämään ja selvittämisapua hakemaan mennyt Lena Birkwald mutisee olevansa Mecklenburgista, mikä jo selittää, ettei edes iso pankkiirijoukko pysty säikyttämään häntä.

Voinko minä luottaa pankkiin, jonka palveluita välttämättä tarvitsen?

***

Leena Virtasen arvio sarjasta on ilmestynyt Hesarissa 16.6.2025.

Samoin 16.6.2025 Kulttuuritoimituksen Leena Reikko kirjoittaa sarjasta.

 

Kuoleman airut

 

Vinkin Margaret Cravenin romaaniin Kuulin pöllön kutsuvan sain eräältä anonyymilta lukijalta, joka sattumoisin kommentoi muuatta blogijuttuani. Oli tehnyt syvän vaikutuksen. Niinpä tilasin sen ja sainkin tuota pikaa Turun kaupunginkirjastosta tai oikeastaan Vaski-verkkokirjaston kautta Laitilasta. 

Alkuteos I Heard the Owl Call My Name ilmestyi ensin Kanadassa 1967, sitten 1973 Yhdysvalloissa bestsellerinä. Risto Lehmusoksa suomensi sen, ja siitä on täälläkin otettu useita painoksia. Olen siis pahasti jälkijunassa, kun vasta nyt olen itse olen tarttunut kuuluisaan teokseen. Lukemani kellastunut, sinikantinen kirja on painettu Norjassa 1985 kustantajana Koko Kansan Kirjakerho Oy. Tästä blogista heinäkuulta 2018 löytyy tietoja sekä kirjailijasta että kyseisestä teoksesta.  Myös tämä blogijuttu kesäkuulta 2012 voi tartuttaa lukuhalun. Esille on poimittu erikielisten versioiden kansia.

Syöksähdin lukemaan kirjaa ilman ennakkotietoja. Vasta blogijuttua varten katsoin, mitä arvioita Cravenin romaanista löytyy.

Sisällys jakaantuu neljään osaan:

1. Kyllä, herra - ei, herra

2. Surun syvyys

3. Che-kwa-la'

4. Tule susi, tule uija

Kirja on omistettu Kingcomen kylässä, Brittiläisessä Kolumbiassa asuvalle tsawataineuk-heimolle ja Eric Powellille.

Äärimmäisten asioiden äärellä ollaan alusta asti:

Lääkäri sanoi piispalle: - Joten, arvoisa piispa, teidän nuorella apulaisellanne on enintään kolme vuotta elinaikaa, eikä hän tiedä sitä. Kerrotteko te hänelle vai mitä aiotte tehdä?

Piispa sanoi lääkärille: - Kerron kyllä, mutta en vielä. Jos kerron nyt, hän yrittää liikaa. Paljonko hänellä on tehokasta elinaikaa jäljellä?

- Vajaat kaksi vuotta, jos hänellä on onnea.

- Niin vähän aikaa ja niin paljon opittavaa? Minulla ei sitten ole valinnanvaraa. Lähetän hänet vaikeimpaan seurakuntaani. Lähetän hänet Kingcomeen intiaanien matkapapiksi.

- Toivottavasti piispa rukoilee silloin hänen puolestaan.

Mutta piispa vastasi vain lempeästi, että juuri sinne hän olisi halunnut lähteä itsekin, jos olisi ollut nuori jälleen ja apulaisen sijassa,

Pitkä sitaatti auttaa pääsemään jyvälle suoraan asioihin tarttuvaan kerrontaan. Kirkkoherra on nimeltään Mark Brian. Tutuksi tulee myös vanha kaniikki Caleb opastamassa Markia välttämättömissä veneen käsittelytaidoissa. Hän neuvoo myös, miten intiaaneja sopii puhutella. Pian veneeseen astuu Jim Wallace, intiaani, joka tarttuu ojennettuun käteen, puristamatta. Yhdessä miehet pakkasivat urkuharmonin takakannelle ja lähtivät pohjoiseen kohtalaisessa merenkäynnissä ja vihmovassa sateessa. Kartasta katsomalla ymmärtää, kuinka rikkonainen on se rannikko, jonka sokkeloissa Jim ohjaa venettä kohti Kingcomea.

Parissa päivässä lähestytään Markin ensimmäistä seurakuntaa Chost Islandia, jonne Gilfordin kylän intiaanit aikoinaan hautasivat vainajansa, eivät maahan, vaan mataliin vajoihin. Kylä ja sen  simpukankuorista valkoiset rannat ohitetaan hitaasti. Mark saa lisäopastusta intiaanikylistä, näkee kallioon piirrettyjä miekkavalaiden hahmoja ja kuulee juttuja kyläläisistä. Otetaan polttoainetta ja vettä ulkomaailman viimeisestä etuvartiosta, kaupasta, jossa metsätyömiehet ja intiaanit asioivat.

Kirkkoherra saa Calebin jättämän nyytin, avaa sen ja nostaa esiin helmoistaan saven kovettaman kasukan. 

Matka jatkuu. Ohitetaan hitaasti Kovanonnen-Billin hökkeli. Myöhemmin hänen elonsa ja olonsa valaistaan tarkasti. Pujottaudutaan ahtaista salmista, katsellaan taivaisiin kohoavia vuoria ja lahden toisella rannalla paljaana paistavaa graniittia. Maanvyöry on riisunut kaistaleen. Siellä täällä purot ryöppyävät sammaleista vihreiden kallioiden kupeelta.

Sisämaahan työntyvää lahtea pitkin matkalaiset päätyvät valtionlaiturille. Sen lähemmäs Kingcomen kylää ei pääse moottorialuksella. Loppumatka tehdään kanoottien kyydissä. Jim kertoo tarinoita kylän synnystä ja siitä, kuinka tanssilla yhä muistellaan vanhoja tapahtumia. Kingcomen paikka on valittu viisaasti, sillä kylään pääsee vain helposti puolustettavaa jokea pitkin. Vuoren yli yrittänyt vihollinen tuhoutui aikoinaan maanvyöryyn. 

Nyt Kingcome tunnetaan eheänä kristittynä kylänä, ja se merkitsee sitä, että saadakseen asiat sujumaan siloisesti kylän valitun päällikön, kirkkoherran ja intiaanihallinnon asiamiehen on toimittava yhdessä ja viisaasti--

Näyttämö on valmiina toista lukua varten. Kyläläiset seurailevat kirkkoherran puuhia, pikku hiljaa tutustutaan. Lapsukaisia ilmestyy pappilan ovensuuhun katselemaan. Kiehtovia tilanteita seuraa. Kirkkoherralla on malttia kuunnella ja edetä toimissaan. Opitaan puolin ja toisin.

Enempiä referoimatta kokoan vaikutelmiani. Intiaaneihin omakohtaisesti perehtynyt kirjailija on luonut kuvan intiaanien ja kirkonmiehen pikku hiljaa kehkeytyvästä toistensa ymmärtämisestä, mikä ohjaa haluun auttaa. Kyläläiset hyväksyvät kirkkoherransa, joka on kärsinyt heidän kanssaan, ja ehdottavat uuden kirkon rakentamista lahoavan tilalle. Siitä tulee yhteinen hanke juuri silloin, kun kyläläiset itse ovat valmiita. 

Pitkin matkaa tihkuu viitteitä kuolemasta. Kirkkoherra työskentelee kuin ei tietäisi sairaudestaan. Hän siunaa kuolleen lapsen, saa tietää Kovanonnen-Jimin kohtalosta, osallistuu kylän toimiin, tapaa kylään saapuneen itsetietoisen antropologin ja oppii kaiken aikaa intiaaneilta. Silti hän ei jarruta lahjakkaiden intiaanipoikien lähettämistä opintielle, vaikka vanhat miehet tietävät heidän jäävän sille tielleen. Vääjäämätön muutos koettelee intiaanien elämäntapaa. Lopulta nämä koulutetut heimon jäsenet voivat rakentaa siltaa kulttuurien välille.

Kyläläisten silmin katsellaan lopulta pappia itseään yhä kalpeampana. Pappi tunnustaa Marta-muorille kuulleensa pöllön kutsuvan Markia nimeltä ja Marta myöntää: - Niin poikani.

Komea kuin jonkin jylhän oopperan kohtaus on tarinan loppuun sijoittuva kuvaus maanvyörystä. Vaarassa ovat Jim ja Mark palaamassa kylään. Siellä pelätään pahinta. Vain toinen palaa elävänä.

Luin loppusivut vielä uudelleen, mutta jätän ne nyt referoinnin häiritsemättä nautittavaksi muille lukijoille. Koko kirja oli elämys kaikkine piirteineen. 

Aurajoen rannoilla

Kaipuu jokirantaan sai eilen lähtemään jalan liikkeelle ensin yhdellä bussilla kauppatorin laitaan, toisella saman tien Tuomiokirkkopuistoon. Sieltä oli määrä askeltaa suoraan Aurajoelle, mikä osoittautui hankalaksi. Jokirannan puoleinen kirkkopuisto oli tyystin rajattu ravintola- ja esiintymistelttojen käyttöön. Kiertoteitse päädytään kivetylle rantapenkalle, jota pitkin voi kävellä arkkipiispan talolle asti ohi Åbo akademin ja Sibeliusmuseon rakennusten.

Arkkipiispan palatsin sivuitse osuu Piispankadulle. Sen varrella voi piipahtaa lounaalle tai kahville Fabbes-kahvilaan. Sieltä nappasin kuvan Piispankadusta. Mauno Koiviston lapsuudenkoti sijaitsee lähistöllä, mutta jäi tällä reissulla vilkaisematta.

Tarkoitus oli jatkaa kävelyä Tuomaansillan kautta joen läntiselle rannalle. Ennen siltaa silmiin osui juhannusruusu täydessä kukassa. 

Sillalta näkyy Tuomiokirkko niin uljaana, että kuva siitä täytyi ottaa talteen.

 

Puiden ja pensaiden suojassa kulkee kävelyreitti osittain lankuista rakennettuna. Lankkuosuudelta löytyy myös istuimia ja kaiteista portteja. Niistä pystyy siirtymään aivan veden partaalle. Kaiteen takaakin näkee, mitä linnut puuhaavat. Rinteessä kuulemma pesii rottia.

Sorsauros päiväunilla näkyy tässä otoksessa, toisessa pariskunta kaikessa rauhassa räpylöimässä sinne tänne. Kuvat otin iPhonella, käsittelin niitä kotikoneella.

Onkohan jonkun pesänteko jäänyt vaiheeseen? Vai tuuliko on järjestellyt kaisloja koristeeksi puun oksille? Tarkennuksena FB:n kautta ja myös kävelykaverilta tuli tieto, että korkealla ollessaan jokivesi kuljettaa kaislanjämiä. Niitä jää sitten kiinni puiden oksiin.

Vastarannan komeita puurakennuksia häämöttää muhkeiden lehtipuiden takaa. Niitä katselee mielikseen sekä lähietäisyydeltä että joelta. 

Äskettäin maalatulta näyttää iso vaalea rakennus. Olen melko varma, että siinä sijaitsee muutaman kerran nimeään vaihtanut, nykyinen ravintola Grädda.

Kuvista viimeiseksi jääköön otos runsaana rehottavasta rohtoraunioyrtistä. Ihan varma en ole nimestä, mutta muistan oppineeni tuntemaan kasvin vävyn äidiltä. Hän tiesi paljon erilaisia rohdoskasveja. Joistakin hän kuivaili lehtiä teetarpeiksi.

Meitä oli liikkeellä kaksi vanhaa ystävystä, nykyiset naapurit Saga Kaskenniityssä. Kun päädyimme Tuomiokirkkosillan tuntumaan, oli helppo jatkaa Vähätorille etsimään jäätelöä. Ei ollut turha yritys sekään. Ja bussilla reissattiin Aurakadulta kotiovelle!

Aasi ihmisen peilinä

 

Yle Areena tarjoaa elokuun lopulle asti katsottavaksi Jerzy Skolimowskin elokuvan aasista nimeltä Eo. Linkin kautta voi lukea juoniselostuksen, jos kestää ontuvan Wikipedia-suomennoksen. Kiittäviä arvosteluja ovat julkaisseet useat lehdet, mutta jutut ovat maksumuurin takana. Elokuvaan keskittyviä verkkojulkaisuja voi lukea vapaasti. Niinpä linkkaan kahteen aivan erilaiseen. Täystyrmäyksen löysin Film-o-holicista. Arvostelun ovat kirjoittaneet Lotta-Leo (ilmeisesti pariskunta) Laajalahti nähtyään elokuvan leffateatterissa pari vuotta sitten. Kaikki muutkin jutut ovat ajalta, jolloin Eo oli tapetilla Cannes-menestyksen takia. Joonas Pikkarainen Filmaatikko.fi-sivustolla paneutuu näkemäänsä eri kantilta kuin Laajalahdet. Pikkaraisen jutussa on myös paljon hyviä kuvia. 

Miltä kantilta minä sitten katsoin elokuvaa? Ensinnäkin tapaan tallentaa itselleni sellaisia ohjelmia, joita arvelen katsovani "sitten joskus". Viime perjantaina vuorossa oli Eo kuin tarjottimella omissa tallennuksissa. Niinpä uppouduin katsomaan enkä pettynyt näkemääni. 

Panin merkille karmiininpunaisuuden alkukohtauksesta alkaen. Ollaan sirkuksessa, Eo makaa areenan puruissa esityksen loputtua Kassandra-neitosen kanssa. Tuntui, että aasi potee kipuja. Yhdistin palavan punaisen värin myöhemmissäkin kohtauksissa kipuihin. Sekasortoisessa kohdassa eläinoikeusaktivistit hyökkäävät sirkukseen vapauttaakseen eläimet. Jää epäselväksi, mihin esimerkiksi kamelit joutuvat. Aasille urkeni työ hevostallissa. 

Suosittelen jatkamaan juoniselostuksen tarkastelua linkistä yllä. Pysyin kohtalaisesti kärryillä kaikissa käänteissä. Panin myös merkille, ettei Eolle tarjottu heiniä kuten hevosille. Eo vain veti heinäkärryjä. Kaiken aikaa huomio kiinnittyy eläimiin, ei niinkään hommiaan tekeviin ihmisiin.

Kurjaa kurjempia näkymiä avautuu, kun mennään turkistarhaan. Kauhistuneita kettuja nostellaan ronskisti häkeistä päästettäväksi saman tien hengiltä. Lähes hyvältä tuntuu, kun Eo potkaisee taakseen seisomaan jäänyttä miestä otsaan. Mies tuupertuu selälleen. Kuinka pahasti mahtoikaan käydä?

Eo joka tapauksessa joutuu pois tilalta. Matka jatkuu episodista toiseen. Havaintoja kertyy ihmisistä aasin silmin. Aasi on tyystin suojaton, kun joku nappaa sen hetkeksi kuin lemmikiksi ja hylkää saman tien. Sattumalta Eo saa kaulaansa jalkapallokisan voittaneen joukkueen kaulaliinan, mikä on liikaa hävinneiden rynnättyä keskelle voitonjuhlia. On hilkulla, ettei joku silkkaa hulluuttaan ja hetken huviksi tappaisi aasia.

Seuraa yötaipaleita raiskatussa metsässä, uhkaa villieläimistä.

Vasta loppupuolella päädytään aateliskartanoon ja tavataan kreivitärtä esittänyt Isabelle Huppert. Kaunis kappeli tarjoaa raamit rukoushetkelle ja kesken jäävälle ehtoolliselle. Pintaan nousee kiista pappispojan yhä jatkuvasta pelihimosta, mitä äitipuoli paheksuu. Eo poistuu puutarhan auki jääneestä portista autoja kuhisevalle tielle. Uhka väreilee ilmassa.

Loppua kohden Eo sekoittuu yhä paisuvaan nautalaumaan. Rispaantunut naru kaulassa muistuttaa ajasta jonkun ihmisen suojattina. Lauman mukana Eo askeltaa ränniin kenenkään kiinnittämättä huomiota, ettei se kuulu joukkoon. Rännin tuolla puoleen siintää hetken avara nurmi, mutta sitä pureksimaan tuskin päätyy yksikään otus. Ihminen on se, joka ajaa eläimet kohti napsautusta.

Elokuvaa suositellaan yli 16-vuotialle, mikä tuntuu oikealta. Kyse ei tosiaan ole mistään söpöstä lemmikin seikkailusta, vaan ihmisen rujosta suhtautumisesta sekä eläimiin että ylipäätään luontoon. 

Sinua sinua...

 Otin tai "näppäsin" kuvan viimeksi lukemani kirjan kannesta, sillä itse näpätyt kuvat ovat myös osa teosta. Kyse on Petri Tammisen romaanista Sinua sinua (Otava 2025, kuvat Petri Tammisen arkisto, sivuja 143). Varmoin askelin painelin taannoin kirjakauppaan, sillä olin lukenut sekä Marissa Mehrin että Tommi Melenderin kiittävän arvostelun teoksesta. 

Takakansi lupaa romansseja:

Ensimmäiset pari sivua luonnostelevat yhden tilanteen: nuori mies ja kaksi naista, toinen alastomana sohvalla Pispalassa, toinen puhelimessa Turussa. Aamulla tavattaisiin juna-asemalla, mentäisiin Ruissaloon ja sovittaisiin matkasta Prahaan kesällä. Siellä mentäisiin kihloihin. Oltiin nuoria.

Kirjan nimi virittää kuulemaan Aulikki Oksasen runon Sinua sinua rakastan Kaj Chydeniuksen säveltämänä.   

Kesällä parikymppiset tosiaan reissaavat Prahaan, mutta kuinka ollakaan - kihlaus purkautuu jo paluumatkalla, sillä kertoja-Petrin näkökenttään oli ilmestynyt paikallinen neito, H. Enempää hänen nimestään ei paljastu. 

Linja-autossa Helsinki-Vantaalta Tampereelle, silloin Prahasta palattuamme, huomasin että jos hylkää toisen, jää yksin.

Päätin matkustaa pian takaisin Prahaan. Minulla ei ollut rahaa, mutta ainakin tiesin nyt, missä minun kuuluisi olla. Olen tiennyt sen elämässäni kaksi kertaa: siinä linja-autossa ja pari vuotta myöhemmin Kööpenhaminan Raatihuoneen torilla.

Alusta asti tajuan lukevani Petrin omiin muistoihin peilautuvaa pohdiskelua. Hän jää koukkuun toistamista vaativiin matkoihin Prahaan. Myöhemmin hän kuulostelee itseään nuorena, aikuisenakin. Hän on paitsi valokuvannut myös kirjannut muistiin häivähdyksiä havainnoistaan. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin oltuaan pitkään naimisissa Liisansa kanssa ja lasten lennettyä pesästä Prahan muistot vaativat penkomista. Kaikki aineisto löytyy tietystä laatikosta. Pitäisikö materiaali hävittää? Mitähän jälkeen jäävät tekisivät kuville, kirjeille ja muille papereille? Mitä lapset ajattelisivat isästään? Siinä kysymyksiä, joita moni pohtii itsekseen.

Kesken viimeistä Prahan-matkaa Petri palaa Suomeen:

Liisa oli minua vastassa.

Hän sanoi, että olin jotenkin muuttunut.

Liisa muistelee sitä minun Kööpenhaminasta paluutani edelleen. Hän sanoo, että näytin Intiasta saapuvalta gurulta, jonka ympärillä leijuu syvä rauha. Saattaa sitten olla, olin onnellinen, olin päässyt pinteestä. Se onkin ainoa mielenrauhan muoto, jonka tunnen: jonkin muutoksen aikaansaama pelastumisen tunne. Junan liikkeellelähdön.  Migreenikohtauksen hellittämisen. Joulunpyhien päättymisen.

Tähän blogijuttuun kerin kirjasta esiin vain punaisimman langan. Yksi lämmin säie johtaa muistoihin äidistä. Mainita kannattaa myös ilmapiiri Prahassa vuosien 1980-90 taitteessa, jolloin Itä-Eurooppa mullistui. Kaupunkikuva muistutti silloin vielä sota-ajasta. DDR:n sortuessa junista poistui itäsaksalainen tiukka rajavalvonta, mutta tapa vältellä puhumista vieraiden kanssa säilyi ainakin H:lla. Kuka tahansa näet saattoi olla kyttä.

Loppupuolella kirjaa tulee vastaan tiivis raportti perhe-elämästä. Vaimon hahmo piirtyy selväksi. Hän on ollut se, joka on joustanut. Hitaasti mies tajuaa, mitä on pakottanut vaimonsa kestämään. Ja saa sanotuksi: Minä rakastan sinua. 

Kirja käsissäni huokaan tyytyväisenä, että Petri on suodattanut kokemuksistaan tiiviin romaanin eikä ainakaan toistaiseksi hävittänyt aineistoaan. Havahtuminen omaan itsekeskeisyyteen nuorena ja vielä myöhemminkin tuntuu ihmeeltä. Siitä välähtää esiin kokemus sieltä, toinen täältä. Pitkään jatkunut pakko palata Prahaan hellittää oivallukseen: yksipuolinen rakkaus ei ole rakkautta lainkaan, ei edes yksipuolista. Olihan H kerran kuiskannut: En rakasta sinua.

Vähiin sivuihin Petri Tamminen mahduttaa runsasta sisältöä hykerryttävästi. En muista aikoihin lukeneeni yhtä sävykästä elämisen pohdiskelua miehen kokemana.