Khaled Hosseini ja hänen Tuhat loistavaa aurinkoaan

Parin kolmen viime viikon kuluessa olen viettänyt tuntitolkulla aikaani afganistanilais-amerikkalaisen Khaled Hosseinin kirjoja lukemalla. Enkä suinkaan ole ainoa, sillä kaikki kolme romaania, joista Leijapoika ilmestyi 2003 ja suomeksi 2004, Tuhat loistavaa aurinkoa 2007/2008 sekä Ja vuoret kaikuivat 2013, ovat olleet huippusuosittuja kaikkialla, missä kirjat on julkaistu joko alkukielisinä englanniksi tai käännöksinä. Minulta ensimmäinen, elokuvana nähty, on yhä lukematta. Ja vuoret kaikuivat -kirjan luin vastikään.

Tuhat loistavaa aurinkoa piti minut iltaunisen lauantaina hereillä ja nenä kirjassa yli puolen yön. Aamuksi jäi vielä kolmisenkymmentä sivua. Kaikkiaan itse tarinan sivuja on 396.

Olen totisen vaikuttunut. Kirja tarjoaa runsaasti aineistoa hahmottaa Afganistanin tapahtumia viime vuosikymmeniltä. Niistä minulla on ollut perin hatara ymmärrys. Mutta kirjan luettuani tajuan, mitä tämmöinen siviiliuhreja kaihtamaton ja suorastaan niitä ehdoin tahdoin tuottava sisällissota tarkoittaa. Tätä nykyä ihmetellään taistelu-uutisia yhtä lailla Ukrainasta kuin Syyriasta. Turkkiin tulvii pakolaisia. Kauhua levittävät nyt Isis-taistelijat vähintään yhtä kauhistuttavina kuin talibanit kirjan tapahtumien aikaan Afganistanissa.

Hosseinin mukaan eri kieliä puhuvien heimojen kiistat leimahtivat taas, kun  Neuvostoliiton aikaiset miehittäjät poistuivat. Amerikkalaisasein tuhotyö huipentui talibanien äärimmäisiin kieltoihin ja naisten sortamiseen jopa niin, ettei heille löytynyt enää edes synnytyssairaalaa. Sekin oli kaapattu miehille. Syrjäseutujen ankaran vanhoillinen miesvalta kumosi Kabulin vapaamielisen sivilisaation, joka vaali myös alueen monia kulttuurikerrostumia.  Hurjimpana tuhotyönä talibanit räjäyttivät ikivanhat, jättikokoiset Buddhan patsaat, koska ne esittivät Koraanin vastaisesti ihmishahmon.  Mutta lukijakin ehti päästä suorastaan sisälle patsaisiin, kun opettajaisä vei tyttärensä ja naapurinpojan retkelle Bamianiin ennen hirmuhallintoa. Vakuuttavasti isä osoittaa lapsille, että on asioita, jotka täytyy itse kokea. Niitä ei ymmärrä pelkästään lukemalla kirjoista.

Poliittisen eripuraisuuden ohessa Hosseini keskittyy muutamaan perheeseen ja arkielämän tapohin juhlineen.  Löytyy sivistystä, ahkeruutta ja tyttöjen koulunkäynnin tukemista. Etenkin tuo jo mainittu opettajaisä ymmärtää, kuinka olennaista on, että tytöt saavat koulutusta, kun taas tarinan alkupuolella eräs äiti on se, joka jyrkästi torjuu tyttärensä toiveen päästä kouluun. Ihmiskuvat rakentuvat heidän oman elämänkulkunsa mukaisiksi ja siten monisävyisiksi. Jokaisen kantoja voi jotenkin ymmärtää. Monista henkilöistä tulee lukijalle niin läheisiä, että heidän kohtaloitaan seuraa miltei henkeä pidättäen.

Kirjan otsikko on peräisin vanhasta runosta, joka pyörii perheen opettajaisän mielessä, kun perhe valmistautuu pakomatkalle Kabulista, josta runo kertoo.

Kuinka laskea ne kuut, jotka sen katoilla himertävät,
tai ne tuhat loistavaa aurinkoa, jotka sen muurien taa 
kätkeytyvät.

Tytär lohduttaa isäänsä ja uskottelee, että sodan loputtua perhe palaa Kabuliin. Mutta tämä perhe ei palaa. Isä ja äiti tuhoutuvat ohjuksen iskiessä taloon, josta he paraikaa ovat kantamassa tavaroita ulos. Tytär Laila säästyy. Hänen kohtalostaan samoin kuin toisen keskeisen naisen, Mariamin, taipaleesta väkivaltaisen aviomiehen hallitsemassa kodissa ja talibanien tukahduttamassa Kabulissa muodostuu perin juurin vavisuttava kuva. Naisten hitaasti vahvistuva ystävyys, keskinäinen apu ja lopulta uhrautuvaisuus saman miehen vaimoina herättävät toivon, että kaameimmissakin oloissa ihmisyys voi säilyä ja turvata elämää. Kauniiksi lopuksi Lailan ja hänen lapsuudenystävänsä, sittemmin nuoruudenrakkautensa paluu perheenä tuhottuun kaupunkiin näyttää, ettei sortajien valta jää pysyväksi.

Koska oma tarttumiseni kirjaan on suorastaan jälkijättöinen, jätän enemmät selittelyt ja viittaan netistä löytyviin lukuisiin kirjoituksiin tästä Hosseinin merkkiteoksesta. Siksi toiseksi lukukokemukseni noudattelee sitä, minkä Antti Majander on saanut sanoiksi kritiikissään Helsingin Sanomissa 28.1.2008. Sen otsikkokin sanoo paljon:

Optimismi on korkeinta ihmisyyttä 

Khaled Hosseinin romaanien huikea myynti osoittaa, että kirjamarkkinoilla ja ihmiskunnalla on vielä toivoa

Suosittelen lämpimästi lukemaan koko jutun, johon pääsee tästä linkistä

Tässä linkki myös kirjailijan virallisille sivuille http://khaledhosseini.com/