tiistai 16. heinäkuuta 2019

Oikotie Elisabeth Stroutin novelleihin

Elisabeth Strout on kuuma nimi. Blogeissa hänen kirjoistaan ylistetään Kristiina Rikmanin 2018 suomentamaa Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, 2016). Minulle on ihmetelty, enkö tosiaan vielä ole lukenut Stroutia. Parissa päivässä olen nyt kuronut umpeen aukon katsomalla HBO Nordicin kautta minisarjan Olive Kitteridge (2008). Se perustuu Stroutin samannimiseen novellikokoelmaan, jota ei ole suomennettu.

Kesän mittaan J. P. Pulkkisen radiosarja Television tiiliskivet on tuottanut monta herätystä. Tämän olen kuunnellut tarkkaan kahdesti. Jo otsikon kysymys, miten televisiosarja kohtaa tragedian, virittää ajattelemaan.
Näyttelijä Frances McDormand on sanonut pohtineensa elokuvien naispäähenkilöitä ja tulleensa johtopäätökseen, että 90 minuutin aikahaarukka ei ole riittävä, jotta sillä voisi kertoa kunnon naistarinan. Siksi televisio pitkine sarjoineen on muodostunut niin upeaksi välineeksi naisten tarinankerronnalle, naisnäyttelijöille, ohjaajille ja kirjoittajille. Lausunto koskee Olive Kitteridge -sarjaa, jonka pohjana on Pulitzer-palkittu Elizabeth Stroutin romaani. McDormand osti kirjan oikeudet ja näytteli pääosan, käsikirjoituksen kirjoitti Jane Anderson, ohjaajana toimi Lisa Cholodenko.
Keskustelemassa elokuvatieteen professori, mediatutkija Anu Koivunen ja J.P. Pulkkinen
Itse asiassa tulin katsoneeksi sarjan osa osalta silloin, kun YLE lähetti sen. En muistanut näkemästäni paljoakaan. Yhteen syssyyn ja uudestaan katsomalla sarjasta rakentuu kokonaisuus, jossa henkilöiden persoonat muuntuvat iän myötä ja keskinäiset suhteet kirkastuvat. Kokemus koulii näkemään yksityiskohtia kuten merkkejä uhkaavasta itsetuhosta. Aseisiin osaa kiinnittää huomiota niiden putkahtaessa esiin. Itsemurha väijyy alkukuvasta alkaen. Silti vain yksi ihminen tosiaan kuolee laukaukseen höhlän metsämiehen ampuessa kohti "peuraa" ja osuu kaveriinsa, söpön Denisen aviomieheen. Paras ja komein mies kuolee, honkkeli jatkaa yhteisön jäsenenä.


Hirteishuumori pilkahtelee, kun nuoren lesken ympärillä pyöriskelee sekä ampuja että Oliven aviomiehen, Henryn (Richard Jenkins), apteekissa autteleva nuori, eteenpäin pyrkivä kaveri, ajan oloon Denisen aviomiehenä tyranniksi kehkeytyvä. Apteekissa hempeä Henry ei itsekään saa silmiään irti Denisestä, apulaisesta, jonka Henry palkkaa vanhana ja kiukkuisena kuolleen tilalle. Oliven tarkkanäköisin silmin Denise on pelkkä hiiri. Olive näkee myös Henryn hurmaantumisen ja sen, ettei mies kuitenkaan kestäisi moista vikisevää hiirulaista. Samoin Henryn mielestä olisi käynyt Olivelle, jos vaimo olisi hypännyt hetken hurmassa kollegansa kelkkaan.


Olennaisia ovat toistuvat ateriat Kitteridgin keittiössä. Tuiman tuiskea Olive ei arkaile tempaista lautasta mieheltään eikä pojaltaan Cristopherilta, jos ruoka ei ota maittaakseen tai mistä tahansa syystä. Henry luovii vaimonsa pyörteissä, poika tuskailee. Äiti ei sääli kommentoida suorasukaisesti Cristopherin, oppilaansa, matematiikan osaamattomuutta. Äiti ei myöskään pahoittele sitä, että aamuisin istahdetaan äidin kollegan, runoilevan äidinkielenopettajan kyytiin, vaikka poikaa inhottaa autossa tupakointi ja kaikki muu silmäpeliä myöten. Vuosia myöhemmin poika läväyttää päin äitinsä naamaa, että kyllä sen näki, mistä oli kyse. Silloin äiti vastaa yhtä tiukasti, ettei poika tiedä mitään elämänmittaisen avioliiton vaiheista, kun oli eronnut jo alkutaipaleella. On hillittävä hinkunsa! Se onnistui aikoinaan liiankin hyvin, sillä hiprakassa ihastus ajoi itsensä hengiltä silloin, kun poika vielä kävi samaa koulua.


Neljän osan mittaan pojat varttuvat miehiksi, vanhemmat eläköityvät. Yksi käännekohta on jalkojen hoitajaksi (!) valmistuneen Cristopherin häät. Kaliforniasta kotoisin oleva fiini morsian vanhempineen saapuu Maineen, mistä seuraa juuri niin hankalia tilanteita kuin outojen sukulaisiksi pakotettujen kesken tapaa käydä. Ei riitä, että Olive ja Henry ovat antaneet häälahjaksi talon oman talonsa vierestä. Vai juuri siksikö  pariskunta pian häipyy Kaliforniaan? Ennen pitkää Cristopher jatkaa yksin New Yorkiin, yhteydet kotipuoleen toimivat miten kuten. Terapiaryhmästä löytyy uusi vaimo, Olivelle yhtä epäsopiva kuin ensimmäinen. Huikea on jakso anopin lyhyestä vierailusta pariskunnan sotkuisessa kodissa.

Häitä edeltäneenä iltana onnittelemaan tulee myös Cristopherin se koulukaveri, joka menestyi matematiikan opinnoissa ja jonka masentuneena makaavaa äitiä Olive kävi kiskomassa ylös sängystä ruuan laittoon. Tämä äiti ei pitkään jaksanut sinnitellä harhojaan vastaan, mutta poika kävi kunnialla koulunsa ja pääsi Columbian yliopistoon opiskelemaan psykiatriksi. Totisena hän kerran palaa kotikulmille Maineen. Olive äkkää entisen tähtioppilaansa rannalla ja kovassa tuulessa pyytää kaverin autosta suojaa. Syrjäkatsein hän näkee takapenkillä pitkäpiippuisen aseen matkahuopaan sutaistuna.

Olive pulppuaa juttua, kyselee itsemurhan suunnittelusta ja saa vaivautuneita vastauksia. Olive on perso pähkinöille. Ne esiin kaivamalla ja niitä tarjoamalla voi jatkaa puhumista rouskutuksen lomassa. Vanha opettaja ei huomaa tai välitä huomata toisen inhoa niin kuin katsoja, jolle nuori mies lainaa silmänsä ja näyttää hallusinaationsa. Opettaja istuu kuin norsu vieressä. Ja Olive sen kuin rouskuttaa, kunnes näkökentässä tapahtuu äkkinäinen muutos.


Nuori nainen häviää rannasta. On painuttava hätiin. Olive pakottaa miehen liikkeelle. Nippa nappa mereen pudonneen henki varjeltuu. Kummasti Oliven tapa toimia tulee pelastaneeksi kahden nuoren hengen, ainakin toistaiseksi. Olive ja Henry hoivaavat pelastajan suihkuun, antavat Cristopherin vaatteita märkien tilalle ja ruokaa syötäväksi. Tämän on myös lähteminen muiden mukana  Cristopherin häiden aaton vastaanotolle. Siellä itsemurha tuntuu kaikkoavan kauas, sillä näkyviin nousee lupaavia hallusinaatioita pianolla kukkivista kasveista laulajan lempeät silmät taustanaan.

Aamun tullen kriisi on ohi. Tai ainakin mies poistuu omille teilleen. Sykähdyttävää kerrontaa!

Vielä kerran pyssy kohoaa näkyville toisintona alkukuvasta, josta otettiin vauhtia 25 vuoden mittaan  sattuneisiin takautumiin. Mutta tässäkin tilanteessa ase jää laukeamatta, sillä lapsijoukko pelmahtaa muistuttamaan Olivea hänen omasta opetuksestaan: ei sotkuja lasten löydettäväksi.

Lesken kokemus yksinäisen helvetistä helpottuu, kun löytyy toinenkin syvästi onneton leski.


Olive miltei kompastuu  maassa makaavaan mieheen. Aika pian selviää, että hän on Jack Kennison (Bill Murray) ja että hänkin asuu yksin isoa taloaan aivan meren rannassa. Onnahdellen päästään puheisiin. Tunnustetaan, kuinka surkeasti on tullut hoidetuksi suhteet ainoaan lapseen. Oliven jyrkkyys osoittaa haurastumista, kun hän myöntää kohdelleensa Henryä töykeästi. Samoin hän alkuun toimii Jackin kanssa, kunnes Olive jopa ottaa ja hakeutuu Jackin luokse itse kasvattamansa tulppaanit mukanaan. Niitä ei ole kukaan ennen saanut. Siinä kai perustetta sille, että tarinaa luonnehditaan tragediaksi. Ihminen sinnittelee omissa kankeissa asenteissaan maailmansa tappiin myöntämättä, että itse voisi sekä tarjota lämpöä että ottaa sitä vastaan. Olive oppii tämän kovin myöhään. Sängyssään makaileva Jack kenties on jo loitonnut ulottumattomiin. Hänen silmissään näyttäisi siintävän enää vain kirkas taivas ja aava meri. Kerrassaan upeat mainelaisnäkymät saattelevat katsojaa irti tarinasta.



 Isosti huokaisten lausahdin sarjan katsottuani, että tämä jos mikä on minun juttuni. Olen niin vanha, että tunnistan henkilöiden kokemukset ja niistä kumpuavat tunteet. Saman sorttista elämä on niin Yhdysvaltain koilliskolkassa kuin Pohjois-Euroopan pikkupaikoissa.

Taiten käsikirjoittaja on poiminut Stroutin 13 novellista ne kohtaukset, joiden varaan minisarja on ollut luotavissa. Miljööt tuntuvat autenttisilta. Meri ja rakas kotipiha rannalla koskettavat elokuvassa paljon vahvemmin kuin pelkkänä tekstinä. Näyttelijät elävät todeksi jokaisen henkilöhahmon. Ironisia säväyksiä huomaa, jopa karikatyyrejä. Virne naamalta kuitenkin häipyy, kun aiheita peiliin katsomiseen löytyy tämän tästä.

En siis istunut turhaan neljää tuntia telkkarin ääressä!







torstai 11. heinäkuuta 2019

Oranssista valkoiseen, sinisestä roosaan

Harmaa aamu tarjosi tilaisuuden ottaa kuvia sopivassa valaistuksessa. Nikon D90 pääsi  palvelukseen pitkään kaapissa maattuaan. Eka kuvan nappasin rapun pielestä, jossa tänä kesänä helottaa pari daaliaa lumihiutaleiden ympäröiminä. Niissä riittää nyppimistä.



Kolme iisoppa aloittelee kukintaansa muun kasvuston katveessa. Viime kesänä ne kurkottelivat valoon nykyistä komeampina.


Muhkea ruusupensas, vuosia sitten lahjana mökille tuotu, kukkii vimmatusti. Auenneina ruusut eivät kauaa kestä kauniina. Niinpä kuvaan pääsi suloinen nuppu.


Hitaasti kasvupaikkaansa asettuneesta pionista puskee vihdoin esiin vaalenanpunaisia kukkia. Aiempina kesinä on näkynyt vain jokunen karmiininpunainen kukkaröyhelö, tänä vuonna moisia komistuksia on nähty useita hetken hehkumassa.


Siankärsämöitä suosin, vaikken niitä syö. Turha ylpeillä syömättömyydellä, onhan kasvi mitä mainioin villiyrtti, tuoksuukin vahvasti. Samoin tekee samettiruusu. Ilmankos se saa kukkia pupuilta ja muilta mökkipihan verottajilta rauhassa.

 

Keltaisena helottava kurpitsan kukka houkuttelee pikku siivekkäitä, ei kuitenkaan pupuja saati kauriita tai peuroja.


Kokeeksi istutettiin yksi taimi isoon ruukkuun. Toistaiseksi kasvi kukkii valtoimenaan sekä kartuttaa rönsyjä. Pitäisiköhän niitä karsia?

Hiukan varjoiseen paikkaan maahan pantu kakkostaimi ei ole vielä saanut auki ainoatakaan kukkaa. Muutamana vuonna vain yhdestä kukasta on kehkeytynyt kurpitsanmollukka, ihan riittävä hillotarpeisiin. Lisäsato aiheuttaisikin jo sijoituspulmia.

Kun marja-aroniassa raakileet tummuvat, alkaa jännittäminen: kumpi ehtii ensin korjaamaan kypsiä herkkuja, lintuparvi vai meikäläinen? Viime vuonna ongelmalta vältyttiin, koska ei tullut marjan marjaa. Vuosittain hirvet ja peurat riipivät joka tapauksessa osansa pensaista ja niiden tuoreista latvuksista.

Alkuvuosien ihanuuksina mökkirannan tuntumassa helottivat erilaiset maksaruohot selkeinä saarekkeina. Lajeja oli kamtšatkan- ja kaukasianmaksaruohosta lusikkamaksaruohoon ja komeamaksaruohoon sekä valkomaksaruohosta itsestään kiihtyvästi leviävään keltamaksaruohoon. Vuoden tai enintään kaksi upeimpana hehkui valkomaksaruoho. Sittemmin se lähes hävisi. Nyt sitä taas näkyy pitsimäisesti siellä täällä.


Laihaksi on jäänyt myös valkolumpeen kasvu. Kuvittelin pari tainta istuttaessani, että tulos olisi ylen ihana. Toki joka vuosi on nähty muutama kaunis lumpeenkukka, mutta itse kasvi tuntuu kituvan. Ei se ainakaan leviä täyttämään lampea, niin kuin pahimmillaan ennustettiin tapahtuvaksi. Lumpeelle vesi saattaa olla liian hapanta. Erityisen kurjalta näyttää se lumme, jonka siirsin järvikortteiden  tiheiköstä väljään paikkaan.


Tämän vuoden ilon aihe on kirkas, puhdas vesi. Kirkastuminen on paljastanut kiviäkin. Niistä edes muutaman voisi yrittää nostaa rannalle ja osittain korjata sitä harmia, jonka lammen kaivajat aikoinaan maisemoinnillaan aiheuttivat. Rannalle kärrätyt kivet näet pukattiin soranoton päätteeksi takaisin veden alle piiloon, vaikka käsittääkseni tiedettiin, että lampi tulee palvelemaan mökkiläisten uimapaikkana.

Oli miten oli, lampi on mökkimaiseman kirkas silmä. Siihen tosin kertyy uistinvidan kasvustoja niin paljon, että me rannan asukkaat kitkemme kasveja pitkin kesää. Homma sujuu. Siitä oppii jopa tykkäämään, kun ei ihan työkseen tarvitse tehdä. Tunti pari viikossa riittää hyvin. Niinpä lopetan juttuni kuvaan, jossa helottaa pari verikurjenpolven kukintoa. Sen emokasvi on tullut toisen kasvin mukana pyytämättä pihaan, johon ympärillä tuntuvat kotiutuneen kaikki rikkaruohotkin.  

 














perjantai 5. heinäkuuta 2019

Iltapäivä Turussa

Treffit Tuomiokirkkopuistossa toi eilen kaksi ammoista työkaveria toistensa hollille. Ennakolta oli jo sovittu, että käydään katsomassa H. C. Bergin teosten näyttely, joka on esillä Wäinö Aaltosen museossa syyskuuhun asti. Kävely kaunista Aurajoen rantaa WAMiin viritti tutkimaan erikoislaatuisia teoksia. Minun silmäni vangitsi ensimmäiseksi iso punainen ripustus. Se näytti edestä katsottuna kaksiulotteiselta, mikä ei lainkaan pitänyt paikkaansa, kuten sivulta ja takaa otettu kuva todistavat.
Teosten nimiä en kirjannut muistiin, koska niistä en tuntenut saavani vihiä tulkintoihin. Tyydyin pelkkään katsomiseen eri vinkkeleistä. Kuvan komea punainen härveli kiehtoo leijuvalla voimallaan. Arvoitukseksi jää, kuinka se on koottu ja ripustettu ehjänä ilmaan suuressa salissa. Paikassaan se puhuu rajoituksetta.

Naapurihuoneeseen on pystytetty alustastaan kasvamaan äärimmäisen kaunis, maljamainen teos. Keveänä se kutsui katsomaan itseään joka puolelta. Pintaa kirjavoivat metalliset filigraanit. 


Ylemmän tason tiloissa toistuvat useina värimuunnelmina jämptisti työstetyt teokset. Niistä tarjoan vain yhden esimerkin, hehkuvan keltaisen. Sisältä erottuu tekstiä samoin kuin Turun kaupunginkirjaston pääoven viereisen seinän täyttävistä Bergin kookkaista teoksista. Tällaiset houkuttelevat katsojaa siristelmään silmiään milloin teoksen edessä, milloin sivulla. Uusia sävyjä putkahtaa esiin aina, kun katsoja vaihtaa paikkaa.


Pääkallon hahmo on saanut nimekseen yksinkertaisesti Kallo. Muistaakseni suupielet muuntuvat hymystä totisuuteen, jos malttaa seurustella teoksen kanssa.



Minulle kuvan komistus edustaa monoliittia. Sen sisälle on upotettu ties millä tekniikalla metallia, joka tuntuu sädehtivän. Voin hyvin kuvitella teoksen johonkin suureen julkiseen tilaan ja ihmisiä sen ympärille pohtimaan kuin arvoituksellista viestiä kaukaa avaruudesta. Kovin monia ihmettelijöitä  eilen paikalla ei näkynyt.


Matkamme jatkui ulos museosta kohti Föriä. Tois pual jokke päästyä paineltiin kummallekin uuteen tuttavuuteen, Nooa-ravintolaan. Lietoon ja mökille hautautuneelle oli yllätys löytää entisen vierassataman pikku kuppilan paikalta tuliterän aluksen oloinen rakennus.



Joen puolella suuret ikkunat liukuvat auki niin, että katon alla istuessakin voi tuntea olevansa ulkona. Kuvia en tullut ottaneeksi joen kantilta.

Ravintolassa oli tilaa alkuiltapäivästä. Meillekin löytyi ikkunapöytä, josta oli hauska seurata jokiliikennettä. Lounasateriaksi valittu savulohisalaatti tuotiin nopeasti, samoin viime tingassa pyydetty jälkiruokaherkku.


Tuulisen viileänä päivänä jäi kokeilematta päivänvarjojen alla ateriointi ravintolan katolla. Siellä kumminkin istuskeli jokunen sinnikäs. Ruisrock-viikonloppuna paikka lienee täynnä joka kerrokseltaan. Isot varjot suojaavat yhtä lailla auringolta kuin sateelta, jota vihdoinkin ollaan saamassa tähän kuivuudesta kärsivään Suomen kolkkaan.


Matkamme jatkui kohti läheistä Kakolanmäkeä. Tarkoitus oli kohota korkeuksiin Funikulaarin kyydissä. Turha toivo, sillä taas se oli suljettuna yleisöltä, vaikka näkyi huristelevan edestakaisin radallaan. Suotta koko hanketta ei ole herjattu Jumikulaariksi.

Koska meillä vielä jalka nousee, lähdimme askeltamaan serpentiinitietä ylös. Pian löytyi oikoteitä, jopa rappusia. Ei aikaakaan, kun jo olimme ylhäällä entisen vankilan nurkalla. Lisää askeleita kertyi, kun en ottanut uskoakseni, että kiertämättä rakennustyömaata olisi kannattanut mennä suoraan Funikulaarin yläasemalle. Siitä näet johtaa reitti piha-alueelle, jonka takalaidalta löytyy kumppanini suosittelema ravintola Kakolanruusu.


Verkkosivuille ei ole vielä liitetty tuoreita kuvia ravintolan pysyväksi luonnehditusta nykyisestä paikasta punatiilisen hotellin alakerrassa. Sinne on muutettu vastikään. Lisää tiloja kuulemma on rakenteilla kabineteiksi ja muiksi kokoontumislukaaleiksi.

Sisätilat ovat koko lailla mustat, silti lämpimän tuntuiset. Modernit taideteokset hehkuvat siellä täällä. Ystävällinen henkilökunta olisi ollut valmis esittelemään tiloja ja juttelemaan enemmän, mihin meillä oli harrastusta. Kahvi kera erinomaisen sitruunapiirakan kyljessään talon omatekoista jäätelöä tarjoiltiin meille ulos markiisien suojaan. Opittiinpa aivan uutta laatukahvista, joka kuulemma paahdetaan lähistöllä ja maistuu parhaalta hiukan jäähtyneenä ilman lisukkeita. Ei siis edes maitoa sekaan!

Tyytyväisinä jatkoimme kävellen kohti Turun keskustaa. Naapuripaikkakunnillekin on kiirinyt tieto, että remontit alkavat siellä täällä valmistua ja että erityisen antoisaa on käydä Wiklundin tavaratalon 9. kerroksessa ja vielä sitäkin ylempänä näköalaterassilla. Pelkkä silmänruoka piisasi tässä kohteessa. Sitä tosiaan saatiin.


Torin suuntaan katsoessa jää miettimään, selvitäänkö urakasta kunnialla. Maailma muuttuu. Riittääkö edes paikallisesti muutoksiin varautumiseksi se, että rakennetaan lisää parkkipaikkoja maan alle. Vai löytyykö tiloille ajan oloon autojen asemesta muuta hyötykäyttöä?


Ortodoksikirkon edustalle ja Yliopistonkadun kävelyosuudelle torikauppiaat on asettuneet siihen malliin, että he taitavat sinnitellä kohti luvattua helpotusta torityömaan päätyttyä joskus parin vuoden kuluttua. Minäkin löydän tutut vihannes- ja marjakauppiaat, vaikka myyntipaikka olisi hiukan vaihtunut. Näin sopeutuvaisia ollaan, kun ei kovin isoja muutoksia vaadita, vielä...

Kotiin ehdittyä huokaisin hyvilläni: yksissä tuumin nautittiin mainiosta iltapäivästä kummankin entisessä kotikaupungissa!







torstai 27. kesäkuuta 2019

Kyytiläisenä kesäteatteriin

Katkokset mökillä olossa tuottavat hauskutuksia muualla. Tiistaina seikkailin Turussa ja kotiin palatessa törmäsin naapureihin ulko-ovella. Juttua riitti. Alakerran emäntä tempaisi esiin ehdotuksen, lähtisinkö ehtoolla Paimion kesäteatteriin katsomaan Sisko Istanmäen romaanista Liian paksu perhoseksi tehtyä näytelmäversiota. Kyytikin olisi tarjolla, lipun saisi portilta. Ihmekös, että lorviminen kotisohvalla vaihtui reissuun lähikunnan kuuluisaan kesäteatteriin, jossa on esitetty monia menestysnäytelmiä. Nämä teatterilaiset osaavat hommansa. Taitavien harrastajien ohjaajaksi oli tänä vuonna hankittu Turun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki. 

Paimiossa kesäteatterin katettu katsomo ja lavasteet ovat vankasti rakennettuja. Näyttämön tyhjän tilan takaseinä avautui milloin myymäläksi, milloin maisemaksi, milloin tuonpuoleiseksi henkimaailmaksi. Rajapintana toimi taso, joka markkeerasi muun muassa kaupan tiskiä ja jonka yli kuljettiin tapahtumien niin vaatiessa. Ovi näyttämön kummallakin sivulla tarjosi mahdollisuuksia kohtausten rytmittämiseen henkilöiden tunnetilojen mukaisesti. Kätevää. Taloon kuljettiin solan kautta. Sillä oli muitakin tehtäviä, kun päähenkilö Kaisu häipyi Helsinkiin veljensä luo.

Ihmeekseni en muistanut tarinasta juuri mitään, vaikka näin siitä 1998 tehdyn ja palkitun elokuvaversion varmasti tuoreeltaan. Kesäteatterissa sain uudestaan tuntumaa väkivahvan tytön traagiseen kokemukseen kuulantyönnössä. Pian Kaisu tekee kotoa lähtöä lehti-ilmoituksesta löytyneeseen työpaikkaan. Äiti toppuuttelee. Puhelimessa kuultu miehen ääni miellytti Kaisua niin, ettei hän osannut kysellä tarkkaan, minkälaiseen kauppaan oli sitoutumassa apulaiseksi. Oma huone oli luvattu, ja se riitti.

 

Kävi ilmi, että kaunisääninen mies, Erni, oli heiveröinen niin ruumiin- kuin tahdonvoimiltaan. Mies on alistunut äitinsä ja siskonsa toiveisiin, maksoi mitä maksoi. Eikä Kaisua odottanut oma huone, vaan häthätää nukkumapaikaksi kyhätty taittuva heteka. Kauppa on konkurssin partaalla, mutta Erni maksaa kaikki hullutukset, joita perheen vetelehtivät naiset vaativat. Riuska Kaisu tarttuu hammasta purren työhön, siivoaa kaupan ja päättää kestää vuoden verran.


Tragikomedian käänteisiin kuuluu Kaisun ja Ernin rakastuminen toisiinsa. Liikuttavan hempeä kohtaus näytellään ahtaalla hetekalla. Kohta lapsikin tekee tuloaan, mutta odotus keskeytyy, kun taas Ernin kepeä sisko onnistuu saamaan vauvan. Ja Erni saa kontolleen lisää laskuja maksettavaksi.

Jossain välissä Erni älyää kosaista Kaisua ja tuoda tälle lohduksi pehmokissan. Onhan vauvansa menettänyt Kaisu joutunut lopettamaan oman, sairaan kissansakin. Näyttelijät esittävät niin uskottavasti henkilöitään, että kuvittelisin itse Istanmäen katsojan lailla hykertelevän moisia tulkintoja.

Huumoripläjäys tapahtumain kulkuun saapuu traktorilla ja naapurin mies toistaa kuin rituaalina kurasaappaidensa irtolian kopistelun kaupan lattialle. Vasta aivan lopussa pelkkä Kaisun katse tehoaa niin, ettei kurajälkiä enää käy jättäminen, ei myöskään tupakantumpin heittäminen lattialle. Silti tämä henkilö ei oikeastaan kehity tai muutu. Muutkin henkilöt pysyvät tympeästi omana itsenään, paitsi Kaisu.


Katsojan vieteriä venytetään Ernin äidin ja siskon hienosteluilla ja ylettömillä vaatimuksilla, joita tassukka Erni ei kykene vastustamaan. Kummalta tuntuu, että tomera Kaisu taipuu pitkään elämään täysin älyttömissä oloissa. Sitä kai rakkaus teettää!



Melko lailla aplodeja meistä katsojista irtosi näytelmän päätteeksi, vaikka emme olleet  hurmioituneita. Alakerran emäntä tuumailikin autolle kävellessä, että loppua olisi voinut lyhentää. Ansioituneena näytelmien kirjoittajana ja  harrastajanäyttelijänä hänen arviossaan lienee perää.

Omasta puolestani sanon, että oli hauska tulla vedetyksi mukaan kelpo reissuun ja nähdä tosissaan tehtyä kesäteatteria. Itse tarina henkilöineen kantoi. Ei tarvittu alapäänjuttuja tai muuta puskahuumoria, kun hyvät näyttelijät tulkitsivat kunnon näytelmätekstiä.

Kiitos!

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Juhannusiloa kaupunkikierrokselta

Mökkijuhannus vaihtui kotioloihin ja kaupunkikierroksiin, kun heinäkuun hääpari ystävineen majoittui jo eilen lammen rannalle. Siellä juhannusvieraita tervehtivät kukkaistutukset rapun pielessä. Niiden kaveriksi haettiin vielä pari koivua merkiksi keskikesän juhlasta. Sitten poistuimme.

Kotioloissa me vanhat jatkoimme kesken jääneen Patrick Melrose -sarjan katsomista. Siitä puhuvat J. P. Pulkkinen ja Kaarina Hazard Television tiiliskivissä ja me tietysti kuuntelimme sitäkin korvat hörössä. Jotakin saatiin sanoiksi myös ihan itse. Sarjan viimeinen, viides osa katsotaan tänään.



Päivän varsinainen ohjelma on ollut käynti maakunnan kuuluisimmalla torilla Salossa. Samalla reissulla tarkistin Paimion Nesteen huoltoaseman parkkipaikan tulevien Helsingissä piipahdusten varalle. Liedossa asuva näet kaipaa joustavaa pääsyä kotiin illalla myöhään päivän turneelta palatessaan. Turussa VR:n asemien lähistöllä ei enää pysty yhtä sujuvasti pysäköimään kuin vielä joitakin aika sitten. Kaikki liikenevä tila on nykyisin rakennustyömaana. Bussikyydit toki toimivat, mutta perin harvakseltaan iltaisin. Pahimmassa tapauksessa joutuu odottamaan tunnin kyytiä, mikä minulle on liikaa. Taksi ottaisi lähes 40 euroa Turusta Lietoon, joten on ollut pakko ruveta keksimään muita konsteja, kun iskee hinku poiketa Helsingissä.

Kuinka ollakaan - osuin hiljakkoin istumaan samaan pöytään kahden ikäiseni naisen kanssa, molemmat vieläpä kaimojani. Palasimme kaikki laivalla Tallinnasta Helsinkiin, josta naiset jatkoivat kotiinsa Paimioon Vistan bussifirman kyydillä. He kertoivat, että Helsingissä käyntejä varten on kätevä jättää oma auto Nesteen huoltoaseman parkkipaikalle ja nousta sen viereltä bussin kyytiin kohti Helsinkiä.

Parkkipaikka osoittautui laajaksi. Sinne luultavasti mahtuu, vaikka työmatkalaisia olisi paljon. Katetulle pikavuoropysäkille johtaa selvä reitti. Takaisin tullessa joutuu kävelemään hiukan pidemmän matkan, mutta reitti on selvä suojateitä myöten. Huoltoaseman kauppa palvelee iltamyöhään, samoin ruokaravintola. Pikapuoliin on tarkoitus testata, kuinka homma toimii käytännössä. Matkaa kotoa huoltoasemalle kertyy noin 30 km. Eiköhän sen kestä, jos luvassa on mukavaa ohjelmaa pääkaupungissa vain sen verran, että illalla pääsee sutjakasti omaan kotiin.

Tarkistuskäynti Paimiossa tuotti kelpo tuloksen. Niinpä matka saattoi jatkua kohti Saloa toiveikkaissa tunnelmissa. Parkkipaikka löytyi rautatieasemalta. Sieltä käveltiin puiston kautta Uskelanjoelle, joka  myös Salonjokena tunnetaan. Tuota pikaa torialueen markiisit opastivat sillan yli torialueelle.
Juhannusaattona moni myyntipaikka ammotti tyhjänä. Useimmat torille saapuneet istuskelivat kahviloissa. Niinpä oli hyvä ottaa tuntumaa paikalliseen meininkiin kahvimukillisella ja piirakalla.
Kiva oli seurailla, kuinka ihmiset kaveerasivat keskenään. Ohikulkija saattoi huomata tuttuja jossain pöydässä ja istahtaa porukkaan, kun ketään ei vaivannut kiire eikä vilu. Ei myöskään helle, sillä vilpas tuuli torjui hikistä oloa. Moni kuului puhuvan siitä, kuinka on syytä nauttia eikä valittaa lämmöstä. Huomennahan jo otetaan ensi askel kohti kylmeneviä ja pimeneviä aikoja.

Ostoksiakin tehtiin. Juhannusperinteiden mukaisesti hankin uusia perunoita ja ison nipun tilliä tarjottavaksi sillien kera. Savustettu lohi odottakoon huomiseen.
Jälkiruokapehmikset nautittiin torin reunalla esiintymislavan reunalla. Kaksi miekkosta noteerasi meidät niin vanhoiksi, että tulivat oikein kättelemään. Oli kuulemma hienoa nähdä torilla tämmöisiä ikäihmisiä. Kaksikon puhelias veijari paljain varpain myönteli itsekin olevansa "vanha"...

Saloon on mentävä uudestaan jonakin torstai-iltana, jotta pääsisi itse kokemaan, kuinka komeaa Salon iltatorin ohjelmatarjonta onkaan. Ennakkoon tarjoan lähinäkymän esiintymislavan kahta puolen kohoavista runsaskukkaisista istutuksista.


Iloa ja onnea yöttömän yön juhlintaan!




perjantai 14. kesäkuuta 2019

Kukat kuin häivähdys sukulaisista

Jonas Gardell on näiden päivien TV-nimi, sillä Yle Teema lähettää hänen käsikirjoittamaansa kolmiosaista perhedraamaa Päivät joina kukat kukkivat (De dagar som blommorna blommar). Ylen Areenassa koko sarja on ollut jo tovin nähtävissä.

 Eletään 70-lukua, muuttokuorma tulee esikaupunkialueelle, kolme perhettä tutustuu, Ingemar Stenmark voittaa maailmanmestaruuksia, kyläillään ja käydään cocktaileilla. Kulman takana odottaa äkkisyvä: kulissiperhet, uskottomuus, huumeongelma, Estonia, juutalaisten joukkotuho. 
Illanistujaisiin Bodil Munksås tulee yksin, sillä hän on eronnut "jo kauan sitten". Elofssonin pariskunta Eva ja Per Ove samoin Törnbladit Anita ja Roffan näyttävät alkuun sopuisilta, kunnes kummastakin huushollista alkaa paljastua ongelmia.

Vuonna 1978 Elofssonien neljästä lapsesta 15-vuotias poika, Benny, seuraa tapahtumia kotona ja naapureissa niin tarkkaan, että pystyy käyttämään havantojaan myöhemmin aikuisena ironisen näytelmän kirjoittamiseen ja ohjaamiseen. Ingmar Bergmanin Fanny ja Aleksander tarjoaa kaikupohjaa perhejoulun hajoamiseen.

Törnbladien pojista 18-vuotias Torbjörn aiheuttaa räjähdyksen heti, kun reissuiltaan ilmestyy kotiin. Pikkuveli, 15-vuotias Mikael, pakenee myrskyä huoneeseensa ja peittää äänet musiikilla. Roffan-isä sulkeutuu työhuoneeseensa, lukitsee oven ja tunkee sormet korviinsa. Anita-äiti jää yksin esikoisen kynsiin. Hän tekee kaikkensa, etteivät naapurit tai kukaan muukaan kuulisi perheen ongelmapojasta ja tämän huumeiden käytöstä. Apua ei haeta, vaikka koulustakin tulee tieto pojan häipymisestä omille teilleen. Aikuisena Torbjörn kyykyttää viljeään härskeillä avunpyynnöillä. Siinä sarjan äärimmäisin henkilötyyppi.

Teinipoikien kolmikon kolmas, Erik Munksås, on se, jonka myötä tarinaan tulee syvällisenä pohjavirtana juutalaisuudesta kumpuava näkökulma elämän rajallisuudesta. Erikin isän paikalla on lempeä äidinisä Josef, 1937 Virosta Ruotsiin opiskelemaan selvinnyt saksanjuutalainen, jonka koko muun perheen virolaiset naapurit tappoivat sotavuosina. Vain Josefin isoisä vietiin Siperiaan kuolemaan. Kuten tunnettua vuoroin Stalin ja Hitler tulivat pyytämättä Viroon. Vasta 1991 maa itsenäistyi uudelleen. Ratkaisevaksi TV-draaman vuodeksi on kirjoitettu vuosi 1994, jolloin aikuinen perheenisä Erik vie vaimonsa ja pienen poikansa Viljandista löytyneen äidin serkun luokse.

Eka kertaa sarjaa katsoessani en osannut tarpeeksi kiinnittää huomiota avauskohtaukseen. Alkutekstien taustana kuuluu hymni. Ensi kuvassa näkyy synagogan ruusuikkuna. Kuva siirtyy asunnon oveen. Se avataan hitaasti. Sisään astuu mies raskain askelin. Lattialla lojuu postia ylimmäisenä Dagens Nyheter -lehti. Kuva palaa synagogaan, siirtyy välillä takaisin tyhjään kotiin ja sinne palanneeseen mieheen. Myöhemmin selviää, että hän on Erik. Miehen äänellä luetaan tekstiä:
Joka vuosi aina roš hašanasta eli uudenvuodenpäivästä - jom kippuriin eli sovituspäivään asti - Jumala koettelee taivaassa jokaista ihmistä. Kirjoitetaanko ihmisen nimi tulevaksi vuodeksi Elämän kirjaan vai ei? Kenen tulee elää ja kenen kuolla? Kuka kuolee tuleen ja kuka veteen? Jumala harkitsee tuomiotaan kymmenen päivää, mutta ihminen voi vaikuttaa häneen rukouksin ja tekemällä parannusta. Ehkä siitä on apua, ehkä ei. Lopulta koittaa se päivä, jolloin Jumala päättää, ettei nimeäsi kirjoiteta Elämän kirjaan. Lopulta sinun on kuitenkin kuoltava. 
Kopioin tekstin kuva kuvalta, jotta ymmärtäisin Gardellin sirpaleisista kohtauksista rakentamien, eri vuosikymmenille sijoittamien tapahtumien syvän pohjavirtauksen. Toinen katsomiskerta auttoi palasten välisten liitosten havaitsemisessa. Vielä on matkaa arkiselta näyttävän sarjan filosofian tajuamiseen.

Pitkään juutalaisuudestaan vaiennut äidinisä Josef opastaa pientä, suloista Erikiä valokuvan avulla tunnistamaan sukulaisiaan ja muistamaan heitä juutalaisen perinteen mukaisesti. Isoisän kesämökillä kerätään niityltä kukkia isoon kulhoon merkiksi suvun kuolleista jäsenistä. Tavasta tulee tärkeä perinne myös Josefin kahdelle tyttärelle, joista Bodil on Erikin äiti. Syyspimeällä Josef ohjaa pojan katsomaan mökin rappusilta tähtitaivasta ja kertoo, että jokainen tähti muistuttaa jostakusta kuolleesta ihmisestä, sukulaisesta, kaikista Abrahamin lapsista. Tähdeksi päätyy aikanaan isoisä ja myös Erik.

Toisen jakson alussa ollaan ristiin synagogassa ja kukkaniityllä. Miehen ääni opettaa: 

Vain Jumala on ikuinen, iäti pysyvä. Kertomus Jumalasta ja meistä on vaellus käsi kädessä kautta aikojen. Ikuisen vaellus tomuhiukkasen kanssa. Kirjoituksiin ei oikeastaan sisälly ajatusta ikuisesta elämästä. Vain Jumala on iäti pysyvä.
Mielessä väikkyy myös kuva, jossa Josef vie Erikin synagogaan ja selittää, mitä siellä on. Lapsi saa kipan päähänsä. Kun lapsi sittemmin kysyy, uskooko ukki Jumalaan, tämä vastaa, ettei usko Jumalaan, vaan vaellukseen halki vuosituhansien. Ukin kuoltua hautajaiset juutalaisin menoin vahvistavat teinipojan mielessä ukin opetukset. Niinpä Viron itsenäistyttyä uudelleen Erik lähtee sinne tutkimaan lähes hävinnyttä Lipschutzin sukua.


Minulle kaikkein läheisimmäksi tuli Erikin tarina. Gardell painottaa sitä sekä alkukohtauksessa että toisen osan alussa ja kolmannen lopussa, kun Erik yksinään kerää kukkia tutulla niityllä. Ympärille alkaa nousta ihmishahmoina edesmenneitä sukulaisia, kaikilla kukkia käsissään. Erik katselee lähellä näkyvää vaimoaan Karinia ja poikaansa Jonatania tämän vierellä. Suru ja kaipaus ovat läsnä, mutta mies seisoo tyynesti ympärilleen katsellen. Perinne auttaa jatkamaan vaellusta, kunnes on aika kuolla.


Koko sarjan uusintakatseluun osallistui kaveri, jonka kanssa yleensä syntyy keskustelua nähdystä. Eilen ei paljoa puhuttu. Ehkä päivän ulkotyöurakat mökillä ja väliin sijoittuneet tunnin mittaiset katselusessiot niistivät puhehaluja. Paljon oli saatu Gardellin sarjasta valmiiksi pureksittua kuuntelemalla J. P. Pulkkisen ohjelmaa Television tiiliskivet. Siinä Pulkkkisen kanssa keskustelee käsikirjoittaja ja näytelmäkirjailija Mika Ripatti. Ylen sivulla sarja määritellään mestariteokseksi, joka ei päästä katsojaa helpolla. Samaan arvioon päätyi mökkiraadin kaksikko.

Silti en täysin ymmärtänyt isoisä-Josefin toimintaa. Munksås-nimiseksi "ruotsalaiseksi" itsensä muuntanut juutalainen havahtuu myöhään paljastamaan taustaansa tyttärille ja toisen pojalle Erikille. Kuin tehtävän saaneena ja juutalaisuuteen vihittynä Erik tonkii sukuaan Virossa. Arkistolöytöjen innostamana hän vetää perheensä mukaan matkalle Viljandiin. Seuraukset ovat kohtalokkaat. 

Hyvin koulutettuna, hienona miehenä Josef tuntuu Munksåsina olleen pienen perheensä taakka tai piilotettu ongelma. Eloon jäämistä muun perheen tuhouduttua Virossa seuraa syyllisyys. Vihjaako Gardell, että Josef lopulta rankaisee itseään? Vai onko kyse siitä, että moni vanhus päätyy samanlaiseen ratkaisuun kuin Josef saatuaan elämänsä "valmiiksi"?