perjantai 9. joulukuuta 2022

Ystävää muistellen

 

Näinä päivinä kyynel silmäkulmassa muistuttaa siitä, että rakas ystäväni Anneli on poissa. Tytär ja aviomies olivat läsnä, kun Alzheimerin tautia potenut hengähti viimeisen kerran hoivakodissa Porvoossa. 

Kasvoimme Annelin kanssa Turun Ispoisissa. Ensimmäinen kuva näyttää meidät ulkoilemassa. Tarkkaa vuotta ei löydy. Näytän lukio-ikäiseltä, oikealla istuva Anneli pari vuotta vanhempana saattoi jo olla sairaanhoito-oppilas. Kuvan ottajasta näkyy varjo, sen enmpää tietoa hänestä ei ole tallessa.

Vappuna 1961 olemme olleet yhdessä liikkeellä Helsingissä. Niihin aikoihin Anneli erikoistui Töölön sairaalassa leikkaussalihoitajaksi ja toimi myös kummitätinä meidän perheen esikoiselle, Hanna-tyttärelle. Kummitädistä olikin iso apu monissa tilanteissa. Hän ilmestyi kuin enkeli paikalle, kun jo kätilöopistolta kotiin tulon päivänä kaikki sideharsovaipat oli käytetty iltaan mennessä. Ei silloin ollut mitään vanhempainvaapata, vaan nuori isä paineli arkisin töihinsä joko insinööritoimistoon tai Otaniemeen opintojen viimeistelyn takia. Minun oli äkkiä opittava selviytymään itse. Kiitos, Anneli, tyynestä opastuksestasi!

Kolmannessa kuvassa vaalea kaunotar on Anneli, tumma serkkuni Paula. Neitosilla oli ikäeroa neljä päivää. Kumpikin oli syntynyt marraskuussa 1938. Keskellä istuu Jaakko, josta sukeutui Annelille uskollinen aviomies yli 60 vuodeksi. Ruohikolla pötköttelee Annelin kummitytär, meidän Hanna yllään Paulan antama nätti Marimekko. Ollaan jossakin Helsingin rannalla kesällä 1962. 

Pikku hiljaa Anneli-kummi muodostui käsitteeksi jopa tuttavapiirissä, niin usein hänestä puhuttiin.

Kerran reissattiin Annelin kanssa kahdestaan Taorminaan Sisiliassa. Oli lämmintä. Nähtiin kelpo turistien lailla monia paikkoja, jopa uitiin laavahiekkaisella rannalla. Kuvia ei kuitenkaan kertynyt niin kuin nykyään kännykkään.

 

Tässä juhlitaan Annelin syntymäpäivää. Anneli kirjavassa silkkijakussa vierellään Jaakko, minä punaisissani Joukon kupeessa. Muiden nimiä en enää tavoita.

Anneli tempaisi vielä viisikymppisenä suorittamalla ylioppilastutkinnon. Hän ei voinut käydä nuorena lukiota. Niinpä hän paikkasi puutteen, vaikka työskenteli osastonhoitajana Kuusankosken sairaalassa vastuullaan kuusi salia. Tapahtumaa juhlittiin monin tavoin. Me Joukon kanssa kustansimme Annelille matkan Wieniin, jonne toki mentiin neljän poppoolla.

Nelisen vuotta sitten vietettiin Annelin ja Jaakon 80-vuotissynttäreitä tyttären järjestämissä pidoissa hänen kotonaan. Seuraavaksi sinne kokoonnutaan muistojuhlaan siunaustilaisuuden jälkeen 28.12.2022.

 Jaakko totuttelee nyt uuteen olotilaan ilman Annelia ja tämän hoivaamista. Siinä puuhassa mies kunnostautui. Vasta pahan sairauden loppuvaiheessa Anneli siirtyi hoivakotiin, kun ensin oli eletty  melko pitkään intervallia koti- ja hoivajaksoin. Huolehtiva tytär on nyt se, jota isä kiittelee, kun on paljon asioita hoidettavana.




perjantai 2. joulukuuta 2022

Aukon asukit


Eteeni osui lyhyen ajan sisällä jo toinen romaani, josta oli vaikea saada otetta. Vähin erin totuin kumpaankin. Ensiksi luin Ida Rauman Hävityksen (Siltala 2022) ja kirjoitin siitä tämän blogijutun aavistamatta, että kirjasta Ida saisi Finlandia-palkinnon. Nyt on vuorossa Noora Vallinkosken Koneen pelko (Atena 2022). Sitä ei mainittu Finlandia-palkintojuhlassa. Sen sijaan soittaessaan taannoin läheisin kollega vuosien takaa hehkutti Koneen pelkoa väkevänä työläiskirjana niin, että saman tien ostin sen e-version. 

Melko pitkään rämmin tekstikatkelmissa kuin kaislikossa. Etsin jotakin juonen tapaista. Alkajaisiksi opin, mitä ihminen tuumaa koneista ja niiden käyttöohjeista. Sitten hahmotin Aukoksi nimetyn paikan.

 Aukossa eletään teollistumisen raunioissa. Nousu, kukoistus ja alasajo mahtuvat yhden ihmisen elinaikaan. Se, minkä piti olla ikuista, kestikin vain silmänräpäyksen. Jäljelle jääneet uskovat tehtaiden elpymiseen, he muistelevat niitä päiviä, kun mies oli tuotannon perusyksikkö. Nykyään mies ei ole enää mitään, nykyään on tietoyhteiskunta ja palvelusektori.  

Pian näyttämölle ilmaantui joku, jonka lähtöä kukaan ei huomannut. Näin pääsin jyvälle kertojasta kuin taustaan häviävästä tytöstä,

Pala kerrallaan lohkesi tietoja tytön perheestä. On isoveli Jere, on äiti, on riehumisillaan kauhistuttava isä. Tyttö, Johanna, tarkkailee tapahtumia ja vaanii vaaran merkkejä. Hän pärjää koulussa, etenkin matematiikassa, päätyy lukioon, josta selviytyy pyrkimään yliopistoon. Isoveljen mielestä kunnollisuus on siskon vika, tämä puolestaan havaitsee, ettei Jere osaa lukea eikä kirjoittaa, mikä tietää kurjaa tulevaisuutta. Koneiden käyttäjien olisi saatava selvää ohjekirjoista. Joskus olisi tarpeen kirjoittaa asiastaan vaikka anteeksipyyntö, kuten Jerellä raiskaussyytteen kohteena.

Aukko viittaa Turun läntiseen satama- ja muille työläisille rakennettuun lähiöön. Siellä ei panosteta käytöstapoihin. On pakko selviytyä aikuisten kanssa, olivatpa he missä kunnossa tahansa. Lähiön torilla majailee viinaan sortuneita. Jere kavereineen ei tyydy viinaan, vaan hommaa muita aineita päänsä sekoittamiseen. Autonrämillä törmäillään. Näpistely kuuluu kansalaistaitoihin. 

Perheeseen pesiytyy äitiä ihaileva Olev. Tämä avustaa milloin missäkin puuhassa ja toimii kuin isän rauhallinen muunnos. 

Aukossa äitiä kutsuttiin enkeliksi. Se johtuu hänen vaaleista hiuksistaan ja viattomista kasvoistaan. Lapsena äiti puki minut röyhelöön kunnes aloin protestoida. Naisellinen nainen on joka pojan unelma, hän sanoi, niillä sanoilla isä oli hurmannut äidin. Äiti oli joka pojan unelma.

Isän ympärillä perhe kuitenkin hyörii. Riiviömäisiä temppuja tehdään lapset mukana. Joskus käydään kalassa, kunnes Johannasta puhkeaa nainen eikä enää käy pojasta kaverina. Niihin aikoihin äiti liukenee pois, muuttaa omilleen ja jatkaa entisiä palvelualan töitään. Isä ottaa kierroksia ja painuu lasten kanssa huvipuistoon ottamaan irti kaiken laitteista ja hattaroista.

Peruskoulun lopulla Suski, Johannan ja Jeren yhteinen kaveri, on näkyvästi raskaana. Jeren naimapuuhat rasittavat seinän takana nukkuvaa siskoa. Syntyy poika, Jaxon, jonka Jere tunnustaa vuosia myöhemmin omakseen. Siellä kaaos, missä Jaxon.

Pojassa on aina ollut jotain kesytöntä, Jere sanoo. Hän sanoo sen haikeana, hänen villi poikansa halutaan kesyttää, lapsi pyritään väkisin sopeuttamaan yhteiskuntaan. Jere ei voi välttyä tuntemasta samaa tukehtumisen tunnetta, jota hän epäilee poikansakin tuntevan, että heistä yritetään välittää juuri tietyllä tavalla, tietyn rakenteen sisällä. Heidät halutaan tasapäistää.

Himokkuus tai sen esittäminen leijailee vapaana, rohkaistuna:

Lukiossa näytin joka päivä siltä kuin olisin menossa baariin. Ahtauduin avonaisiin toppeihin ja kireisiin farkkuihin. Matematiikan tunneille marssin piikkikorkosaappaissa, joissa oli vaaleanpunainen nahkavuori, vilautin kerran vuorta Esmeraldassa ruotsalaiselle miesseurueelle, ja he ulvoivat kuin olisivat nähneet vilahduksen jalkovälini kiiltävästä lihasta. Kaksitoista kurssia pitkää matematiikkaa piikkikorkosaappaissa, derivaattoja ja logaritmifunktioita.

Ennen pitkää Johanna muuttaa pois Aukosta. Hän tyytyy kurjimpaan hänelle tarjottuun vuokrakämppään, tekee töitä lastenvahtina ja kahvila-apulaisena, lukee pääsykokeisiin ja — tapailee hoitolastensa arkkitehti-isää, jolle on pysynyt näkymättömänä tämän kotioloissa.

Loppujen lopuksi Johanna kertoo arkkitehdille päässeensä opiskelemaan taloustiedettä. Miten suhde saikaan alkunsa? Se on niitä kutkuttavia polkuja, joilla Suski ja Johanna hankkivat lisätuloja. Kokemuksia heillä on jo ennestään.

Antti Majander (HS 11.9.2022) summaa arvionsa Koneen pelosta tavalla, jota en kiistä:

 Juonen tasolta sanoen: hajanaisia kohtauksia eräästä taantuneesta taajamasta, vailla kerronnan rakenteen häivää. Henkilöt litistyvät havainnollistaviksi preparaateiksi painavien mietelauseiden alle.

Vaan annas olla, Koneen pelko toimii niin kuin kunnon taideteoksen kuuluu: se opettaa vähitellen tavoilleen. Viekoittelee ja vie.

Myönnän myös, että kirja ihmisineen jatkaa elämäänsä päässäni. Isän kohtalo syrjään sysättynä pakotti muistamaan myös sen, mitä sodassa saadusta aivovammasta kärsinyt isäni koki hätäaputyömailla sodan jälkeen. Kesti vuosia, ennen kuin hänelle järjestyi asianmukainen eläke.

Luetusta jatkan juttua varsinkin entisen kollegani kanssa puhelimessa vielä ennen joulua.

 

 

  

 

 



 

 

lauantai 26. marraskuuta 2022

Musta narsissi, klassikkoleffa

 

Yle Teeman elokuvafestivaalilta tarttui tallennettavaksi Musta narsissi (1947). Myönnän, etten omin avuin saanut kiinni leffan hienoudesta. Paremminkin se muistutti 50-luvulla elokuvateattereissa nähtyjä suosikkeja. joiden tähtiä monesti olivat Deborah Kerr ja Jean Simmons

Festivaalin antiin kuuluvat onneksi valittujen elokuvien esittelyt. Mustasta narsissista puhuu kolme alaan perehtynyttä nuorehkoa naista. Ylen sivulla heistä mainitaan tämä:

Saara Kotkaniemi uppoutuu synkkämielisen nunnan mielenmaisemaan. Anna Möttölä ja elokuvaohjaaja Hanna Bergholm kertovat missä piilee Michael Powellin ja Emerich Pressburgerin brittiklassikon omalaatuinen lumovoima.

Silmäni ja mieleni avautuivat. Tulin tosiaan katsoneeksi erityislaatuisen elokuvan, osittain jopa kahteen kertaan. Taidan katsoa kolmannenkin kerran, kun kyse on monin tavoin mestarillisesta teoksesta.


 

 Ryhmä nunnia saa tehtäväkseen siirtyä Kalkutasta Himalajalle perustamaan uutta luostaria. Sille on varattuna palatsi, jossa ennen on asunut vanhan kenraalin naisia. Seinillä näkyy yhä kuvia hilpeästä haaremielämästä. Tarina perustuu Rumer Goddenin romaanin Black Narcissus. Jännitteet tuntuvat alusta asti. Nunnat katsovat merkitsevästi toisiaan ja heille avuksi osoitettua herra Deania. Hänen hahmonsa rinta paljaana hyvin lyhyissä shortseissa ja hattureuhkassa hämmentää nunnia. Katsojaa naurattaa Deanin tapa kulkea ratsain pikkuisella hevosella.

Tuulen pyörteissä hulmuavat nunnien kaapujen helmat, nepalilaisten torvet raikaavat, rummut kumisevat. Palatsin hoitajana hyörivä Angu Ayah juoksentelee ympäriinsä, paikallisia ihmisiä ilmaantuu vaivoiksi asti, kun kenraali maksaa heille käynneistä. Lapsia kerääntyy koululuokkaan, sairaita apua hakemaan. Yksi lapsista osaa oman kielensä lisäksi englantia, joten hän ryhtyy tulkiksi. 

Sisarista Ruth innostuu tosissaan herra Deanista, mutta pettyy ja päätyy äärimmäisiin keinoihin. Kellojen soitto on kuulunut Ruthin tehtäviin, joita ylisisar Clodagh joutuu paikkaamaan. Seuraa kamppailu, kuten kuvasta näkyy. Lopulta nunnat poistuvat palatakseen takaisin emoluostariinsa.

Itse tarina tuntui asetelmiltaan turhankin selkeältä. Juju onkin siinä, miten kaikki kerrotaan kuvin, äänin ja vähäisin puhein studio-olosuhteissa. Suosittelen avaamaan linkin, josta selviää, mistä kaikesta tekijät on palkittu.

Laiseni ikänsä elokuvia katsellut kiittää siitä, että Ylen Teema tarjoaa ja opastaa katsomaan Mustan narsissin tapaisia klassikkoja, joista en ole mitään mitään tiennyt.

 

torstai 17. marraskuuta 2022

Nuori Aaro elää Pekka Tarkan hahmotelmana

 

Elämäkerrat kiinnostavat. Niinpä tilasin oitis kirjastosta Pekka Tarkan kirjoittaman opuksen Nuori Aaro Aaro Hellaakosken tiede, taide ja runous 1893–1928 (Siltala 2022, 411 sivua), kun siitä ilmestyi juttuja lehdissä. Tarkan korkea 89 vuoden ikä yllätti. Kas kummaa, ikämies on syttynyt uuteen urakkaan 2019, kuten hän mainitsee kiitostensa aluksi (s. 390). Minä puolestani, vanhus itsekin, kiitän tavattoman sävykkäästä Hellaakosken henkilökuvasta. Se kytkeytyy 1900-luvun alkuvuosikymmenten muihin vaikuttajiin. Heistä ylitse muiden kohosi Väinö Aaltonen. Miesten välinen ystävyys väikkyy kirjan kannessa veistäjän maalauksena sisarensa puolisosta.

Tarkan täsmällinen kynänjälki on tullut tutuksi paitsi lehtikirjoituksista myös hänen tutkimuksistaan Joel Lehtosesta, Paavo Rintalasta, Hannu Salamasta ja Pentti Saarikoskesta. Muistelmateos Onnen Pekka (2019) innoitti minut kirjoittamaan pystypäin pyöräilleestä melkoisen blogijutun. Tekstiensä kautta mies tuntuu perin tutulta. Lisää sävyjä kuvaan piirtyi Leena Majander-Reenpään muistelmista.

Aaro Hellakoski ei ole ollut minulle mikään innoituksen aihe. Luen sujuvasti proosaa, lyriikkaa en niinkään. Kompastuin runoanalyysiin jo opiskelujeni alussa, kun yksi tenttikysymys tarjosi pelkän runon, enkä osannut sanoa siitä mitään. Silloin professori opasti noviisia:"Olisitte edes jotakin kirjoittanut vastauksesi." Että semmoistako on runon tulkinta?

No, nyt vihdoin luin Tarkan Aaro-teoksen Jääpeili-luvusta sellaista runojen erittelyä, että huokaisen ymmärtämisen autuutta. Tarkka kirjoittaa muun muassa:

Rakkausrunojen osaston päätös 'Kahleet' kerää teemat yhteen kauniiksi hymniksi, aihepiirin cantus firmukseksi. Runon jännite syntyy, kun alkusäkeistöjen toistuva lauserakenne ("kaikin niin – kun") antaa odottaa päälausetta, joka saa painonsa edeltävästä viivyttelystä. Näin kasvaa harras julistus lujasta yhteisyydestä.

                                                        Kaikin niin arkisin askarin

                                                        kun sinun sivullas uurastin

 

kaikin niin kuumin ja kukkivin öin

                                                        kun sinun kerallasi leikkiä löin 


                                                        olen ma kultaiset kahlehet

                                                        takonu meille yhteiset


                                                        punaista kultaa ja purppuraa

                                                        vasten mustaa maailmaa.

 ***

Takakannessa elämäkertaa luonnehditaan näillä sanoin:

Aaro Hellaakosken runoutta on tutkittu paljon, mutta Pekka Tarkan teos poikkeaa edeltäjistään. Se tarkastelee runoilijan elämää kokonaisuutena ja ottaa huomioon, että Hellaakoski oli ammatiltaan luonnontieteilijä. Hänen elämäntyönsä ensimmäisen vaiheen eri puolet yhdistyvät Tarkan kirjassa tavalla, jossa tinkimätön tiede ja suuri runous elävät samassa persoonassa.

Hellaakoski rakasti kuvataiteita ja perehtyi ystävänsä Wäinö Aaltosen kanssa maalauksen ja kuvanveiston eurooppalaisiin virtauksiin ekspressionismista kubismiin. Tarkka esittelee hänet taiteen tuntijana ja näyttää lyriikan taustalla vaikuttavat seikkailut kuvan ja sanan rajaseuduilla.

Teoksen aiemmin käyttämättömiä lähteitä ovat Hellaakosken suorasukaiset lehtikirjoitukset ja persoonallinen kirjeenvaihto sekä elämäkerrallinen kronikka ”Yhden runoniekan surullinen nuoruus”. Näkyviin piirtyy kehityskulku, joka alkoi huutokauppakamarien rallatuksista ja eteni kohti uuden aikakauden ydintä.

Totta joka sana. Eipä sitten muuta kuin vahva suositus lukea Tarkan uusin julkaisu. Itse jään odottamaan jatkoa nuorelle Aarolle.

 

lauantai 12. marraskuuta 2022

Saunamamman turvehoidossa

Turun suojellusta Kurjenmäestä löytyy yhä semmoinenkin ihme kuin yleinen sauna. Se tosin on auki vain kerran viikossa perjantaisin, mutta hoitosaunaan voi tilata ajan. Eilen klo 13:sta alkaen olin kaverini kanssa nauttimassa lempeistä löylyistä sekä yltympäriinsä sivellyn turve-, suola- ja hunajaseoksen elvyttävästä vaikutuksesta.

Kuvassa saunamamma Mervi Hongisto avaa tulijoille Forum-saunansa ovea.



Sessio alkoi suihkussa pesten. Sitten hipsittiin avaraan löylytilaan, jossa kookas kiuas huokui lämpöä jo ennen kuin sai kiposta vettä kivilleen. Leveillä lauteilla mahtuu hyvin pötköttämään vaikka kaksi rinnakkain. Kipollinen vettä silloin tällöin tuotti hitaasti leviävän leppeän löylyn. Nautinnollista!

Saunan pehmentäminä palattiin suihkuhuoneeseen, juotiin mukillinen vettä ja ruvettiin ihmettelemään saunamamman esittelemää turveseosta. Sitä sopi ruveta sivelemään paksulti kroppaansa tukkaa myöten. Kaveriapu oli tarpeen katvealueilla, kuten hartioissa. Tuota pikaa olimme kuin kaksi tyytyväistä apinaa ja menimme takaisin löylyyn. 


 

Saunamamma oli suojannut lauteet, lattian ja kiukaan savenvärisillä froteilla. Ne torjuivat samalla liukastumisia. Puoli tuntia oli varattu löylyssä viipyilyyn. Kaiken aikaa piti kuitenkin hieroa itseään ja kaveriaan, ettei turveseos päässyt liikaa kuivumaan. 

Ihan puolta tuntia en jaksanut oleilla kuumassa, vaan tuttuun tapaan aloin hankkiutua ensimmäiseksi pois löylystä. Yhteisvoimin selvisimme alas lauteilta emmekä kaatuneet suihkuhuoneessakaan. Ihan äkkiä apinahahmo ei meistä hävinnyt, sillä tummaa turvetta löytyi vielä pukuhuoneen puolella oman jalkateräni syrjästä. Ilokseni huomasin, että tukka tykkäsi turvehoidosta, sillä pesun jälkeen harmaat hapseni muistivat olleensa joskus aikojen alussa kiharaiset. Ne näet taipuivat nätisti aloilleen tukkaa kuivatellessa.

Että semmoinen reissu eilen, jolloin tohkattiin nenäpäivää. Saunamamma kertoi odottavansa illan konserttia ja esitteli samalla meille muutamia aarteitaan. Entisajan kuppausasarvia ja haavurien vehkeitä on esillä lasikatteisissa laatikoissa. Nykyisin kuppaus hoituu hygieenisesti konstein, jotka saunamamma hallitsee kelpo koulutuksen alalle hankkineena. 


Kiitos unohtumattomasta elämyksestä! Muitakin saunahoitoja voisi hankkiutua kokeilemaan nyt, kun paikka on tuttu. Ehkä nekin rentouttavat turvehoidon tapaan niin, että makoisat yöunet saa bonuksena.

maanantai 7. marraskuuta 2022

Mitä jos...

 


Melkoinen urakka alkaa omalta osaltani olla pulkassa, sillä lähetin äsken olennaisia liitteitä isännöitsijälle. Keväällä näet herättiin meidänkin pihapiirissä pohtimaan, mitä tehdä, jos sota leviää. Entä mitä muuta kamalaa voi tapahtua? 

Viiden läheisen taloyhtiön porukkaa kokoontui yhteiseen pihamökkiin kuuntelemaan alustuksia turvallisuusasioista. Pikku hiljaa kirkastui sekin asia, että meillä tosiaan on väestönsuojia. Niitä on yhteensä kolme, portaita asukkaineen kuusi. Varastoina palvelevat häkit tulee tyhjentää yleisessä vaaratilanteessa. Pian hoksattiin, että omaan häkkiin tulee tiukassa paikassa muitakin. 


Kummasti hiukan vinoon kuvaamani kyltin on pystynyt sivuuttamaan, kunnes Ukrainan tilanne herätti. Kauhunäkymät silmissä ruvettiin tosi toimiin. Käytiin porukalla pällistelemässä väestönsuojia. Moni sipisi, että pysyisi mieluimmin kotonaan, oli tilanne mikä hyvänsä. Jopa Aurajokeen painumista joku sanoi harkitsevansa.

Oli siinä ihmettelemistä. Aika pian kuitenkin tehtiin ihan niin kuin valtion tai kunnan hallinnossa: perustettiin toimikunta. Komiteaksi kolmen ihmisen puuhapoppoota ei voi sanoa, vaikka mukana oli turvallisuusalan asiantuntija. Kiitos siitä. Olin tiiviisti mukana erityisesti oman taloyhtiöni edustajana. Naapuritalon asukkaat tulevat meidän talon väestönsuojaan pakkotilanteessa. 

Tutuksi tuli lyhenne SPEK , Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö, ja sen mallipohjat oppaineen. Niiden mukaisesti kirjoitin omalle taloyhtiölle pelastussuunnitelmat sekä pitkänä että lyhyenä versiona. Hallitus on ne hyväksynyt.

Nykyisin ollaan jo niin sopeutuneita näihin kuvioihin, että vitsaillaan, kuka asettuu kenenkin viereen nukkumaan. 

Vessa-asioista ei vielä ole puhuttu paljoakaan, vaikka lehdissä näkyy suosituksia hankkia kotiin isoja jätepusseja. Niitä voi  virittää vessanpytylle sähkökatkosten pysäyttäessä vedenkulun. Tiiviisti suljetut pussit viedään ulos jätesäiliöön. Mutta väestönsuojassa lymyävät joutuvat keräämään jätöspussinsa isoihin saaveihin. Hajut tuskin pysyvät piilossa, vaikka pussit sulkisi hyvin tiivisti ja savissa olisi tiukka kansi. Vessajonoja en viitsi edes kuvitella...

Nyt huokaan, että oppia ikä kaikki  ja ettei kaikkeen voi varautua. Esimerkiksi meidän pätevänoloiset väestönsuojat eivät kestä pommeja! Lähialueiden viranomaisillakaan ei ole tarjota mitään pomminvarmaa paikkaa isolle joukolle ihmisiä. Kenties jotkut kallioihin louhitut parkkihallit kestäisivät järeän tulituksen, kuten maanalaisten asemat Ukrainassa. Liedossa ei ole kumpiakaan.

Nyt kun lymypaikka on tiedossa, tarvitsee vielä koota puhtia myös ilmasto- ja muiden isojen ongelmien torjumiseen!


lauantai 29. lokakuuta 2022

Oi aikoja, oi kelloja

Valmistaudun valvomaan yhteen asti yöllä. Silloin tässä huushollissa on aika vaihtaa tietty sähköllä toimiva kello talviaikaan. Homma hoituu nykyisin rutiinilla, mutta kopioin seitsemän vuoden takaisen juttuni kertomaan alkuvaikeuksista. Tiukassa paikassa äly välähtää!

Kursivoin tekstin merkiksi lainauksesta. 

 Parisen vuotta sitten sain jännän kellon. Siitä näkee paitsi ajan myös huoneen lämpötilan ja ilmankosteuden. Mikä parasta, kello heijastaa aikalukemansa makuuhuoneen kattoon, josta se on helppo vilkaista, kun öisin heräilen.

Mutta, mutta - yksi pirullinen pulma värkissä on: sen lukemia ei pysty muuttamaan tavalliseen tapaan. Edellisen kesäaikajakson sekoilin unenpöpperössä. Kun piti lisätä lukemaan tunti, saatoin yhtä lailla vähentää tunnin. Kumman pitkään kesti, ennen kuin älysin, pitikö jo nousta vai kääntää kylkeä.

Eilen päätin, että sekoilut loppuvat. Tutkin kellon yltympäriinsä, jotta löytäisin siitä jonkin merkin. Erinäisiä nipsuja ja nappuloita löytyi, muttei mitään tietoa valmistajasta saati merkistä, joka olisi voinut ohjata hakemaan netistä apua.

Kaikkia pikku painikkeita painelin ja sain tuskin mitään aikaan. Reset-tekstin alla näkyi neulan mentävä reikä, johon parsinneula passasi. Heti tuli tuloksesi  vinkaisuja. Lisäksi aikalukema oli hävinnyt tyystin! Pelkkiä nollia oli jäljellä, mitä en muuksi muuttanut millään. Olipa viikonpäiväkin vaihtunut lauantaista sunnuntaiksi. Onneksi muita kalenteritietoja ei edes ole.

Ykskaks huomasin, että numeronäyttöön oli ilmaantunut ykkönen. Tungin taas parsinneulan kärjen  Reset-reikään.  Seurasi vinkaisu ja puhtaat nollat näytössä. Ei aikaakaan, kun esiin putkahti uusi ykkönen. Ja minä hävitin sen entisin konstein.

Sitten välähti. Ehkä se peijoonin värkki raksutti minuutteja... Annoin homman jatkua näpelöimättä enää Reset-reikää. Kas vaan, pian kasassa oli jo viisi minuuttia. Niinpä jätin kellon omaan rauhaansa raksuttelemaan. Illan mittaan kävin vilkaisemassa aikaansaannoksia. Niitähän oli jo muutama tunti minuuttien lisäksi. Kuvien lukemat ovat eilisillan ihmetyksen näkymiä.

Siinä samassa minulla leikkasi: tasan yhdeltätoista vaanin kelloa parsinneula sojossa valmiina nollaamaan ajan! Näin tosiaan tapahtui ja kas - onni oli myötä. Katosta näin aamun tullen oitis kesäajan. Nyt tiedän, että syksyllä pitäisi jaksaa valvoa yhteen asti, jotta sama temppu toistuisi siirryttäessä talviaikaan. Tämän kellon kanssa ei odotella mitään virallisia siirtoaikoja, vaan vuorokauden nollakohtaa. Siitä sitten vehje raksuttelee tasaisesti ja hyvin ajassa pysyen, kunnes neulankärki taas hätkähdyttää vinkaisemaan ja nollaamaan lukemat.

Tällainen ihme laite tuli tiettävästi kylkiäisenä jonkin tietokonealan lehden myötä. Itse en laitteeseen koskenut tuoreeltaan, sillä lahjoittaja viritteli sen toimimaan. Kenties se jopa oli valmiiksi viritelty postista haettaessa. Jos käyttöohjeita oli, ne ovat hävinneet. Niinpä nyt oli pakko ihan itse keksiä, mitä tehdä pikku pulmani kanssa. 

Kunpa tästä kellojen justeeraamisesta jo päästäisiin!