keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Mökin tehoehostus


Ehostettuna kuvissa esiintyvä mökki näytti vielä vajaa viikko sitten toiselta. Kymmenvuotiaan pikku rakennuksen ulkoseinät näet kaipasivat putsausta ja uutta maalia. Niinpä tartuin haukkana tilaisuuteen, kun huomasin Sorcolorin mainoksen. Firmasta saapui kaksi miestä neuvottelemaan urakasta. Sopimus syntyi, ja työhön päästiin pikavauhtia.

Homma käynnistyi, kun naapurikunnasta paikalle pelmahti sovittuna aamuna kolmekymppinen Eeli Sorcolorin tarvikekärry mukanaan. Sieltä mies purki ensi töiksi telineitä, pystytti ne ja kiinnitti suojamuovit.


Hometäplät irtosivat tietyllä aineella ja kuivaharjauksella. Sitten oli maalitelan vuoro liukua pitkin seinää.

Valkoiset osat vaativat erityistä tarkkuutta ja pienen telan lisäksi pensseliä. Kun kaikki oli valmista kolmantena iltana, etsittiin porukalla puutteita. Eipä niitä monta löytynyt, ei edes valkoisia läikkiä ruskeassa lattiassa. Ihan omin voimin se sai uuden öljypohjaisen suojakäsittelyn värisävynä Tatti. Tänä vuonna jaksoin ensin pestä, kuivata ja hoidella laiturinkin samalla aineella, mikä oli tosi tarpeellista.

Tehoviikon päätteeksi oli sovittu vielä nokisutarin käynti. Tänään mustiin pukeutunut, siisti mies saapui, kolisteli katolla, tarkisti saunan kiukaan ja poisti noet myös vähälle käytölle jääneestä takasta. Kaikki kunnossa. Seuraava käynti taas kolmen vuoden kuluttua.


Ammattilaisten kanssa sovitut hommat sujuivat mainiosti, kun taas omat yritykset kesäkukkien hengissä pitämiseksi ovat pakottaneet kehittelemään ihme virityksiä hallaöiden takia.


Vienee vielä jonkin aikaa, ennen kuin kukkaruukut uskaltaa sijoittaa omiin paikkoihinsa. Kun eräänä iltana paikallisen sään ennusteessa luvattiin jopa 5 - 6 plusastetta aamuun asti, jätettiin hallasuojat virittämättä. Ja kuinkas sitten kävikään? Minä aamuvirkkuna tarkistin tilanteen omasta lämpömittarista ennen kuutta ja näin, että miinusasteita oli 1,5. Suinpäin juostiin ulos pelastuspuuhiin. Mutta varsinkin verenpisara oli jo hallan puraisema.


Onneksi toinen kahdesta isosta kasvista ei mahtunut autoon eka ostosreissulla, vaan jäi muutamaksi päiväksi puutarhaan odottamaan kuljetusta. Sitä ei sitten tullut, koska vaihdoin hallanaran  verenpisaran  ja ostin tilalle lisää  markettoja. Puutarhurin neuvosta kynin paleltuneen ja yritän hoitaa sen kuntoon. Ilmaantuukohan kasviin uusia versoja ja ennen pitkää myös kukkapisaroita?

Toiveikkaina ruvettiin töihin. Mökillä viihtyvä tuotekehitysinsinööri alkoi viritellä katetta, jonka alle mahtuisivat kaikki ruukut arkoine kasveineen. Maalarilta liikeni suojamuovien jämiä. Puunhakkuista on tallella riukuja kaiken varalta. Tarpeeton lintulauta luovutti koipensa, johon muovi naulattiin. Kaksi kunnon hakaa löytyi sekalaisista tarvikkeista. Niistä insinööri taiteili seinävirityksen, josta muovin pystyy helposti kerimään päiväksi pois. Tolpanjaloilla hökötys kohosi sen verran, ettei muovi kosketa kasveja. Samasta syystä alle piti vielä lisätä yksi riuku kahden naulakannattimen varaan.


Tässäpä tämä!

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Mietteitä Bollaa lukiessa

Mietin pitkään, ennen kuin tartuin Pajtim Statovicin kolmanteen romaaniin Bolla (Otava 2019). Se herätti tuoreeltaan huomiota, mikä vielä yltyi, kun Yleisradion toimitusjohtaja Merja Yli-Anttila antoi sille vuoden 2019 Finlandia-palkinnon. Moni ehti kehua ja suositella Bollaa jo ennen palkintoa. Mutta vasta kohun rauhoituttua tunsin, että tilaa riitti ruveta katsomaan, miltä ostamani e-kirja ensinnäkin näyttää ja mitä se sisältää.

Sivuja on niukanlaisesti, aihelmia tiheästi. Alkulehdelle on painettu selitys nimestä:

Bolla    
1. haamu, näkymätön, peto, piru    
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento    
3. ulkopuolinen

Statovicin aiemmat teokset, Kissani Jugoslavia (Otava 2014) ja Tiranan sydän (Otava 2016), olivat jo tuoneet lukijoiden ulottuville vahvoja, uniikkeja tarinoita ja niissä sihiseviä eläimiä. Ymmärrän, miksi graafikko Mirella Mäkilä on yhdistänyt Bollan kansikuvassa käärmehahmoisen nyrkin miehen lihaksikkaaseen, violettiin käsivarteen. Taustalla häämöttää ihmisluuranko läpivalaistuna. Se tuntuu vihjaavan, kuinka päähenkilömiehet vaivalloisesti porautuvat omaan itseensä.

Lyhyt tarina jumalasta, käärmeestä paratiissa ja paholaisesta aloittaa kerronnan. On 22. tammikuuta vuonna 2000. Tarina elää. Se kehittyy kahden miehen, Milošin ja Arsimin, serbin ja albaanin, kuuman suhteen vaiheiden myötä. Ensikosketus miesten välillä tapahtuu Pristinassa 1995, jolloin perheellinen Arsim näkee kauniin, langanlaihan nuorukaisen ylittävän katua.

Mahdoton toteutuu vain hetkeksi, sillä Arsim perheineen pakenee sotaa Kosovosta ja onneton Miloš pestautuu armeijaan. Tarina saa kauniin lopun vain Milošin muistikirjassa, jonka viimeinen merkintä on päivätty 1. huhtikuuta - aprillipäivänä! - vuonna 2002:
En muistele niitä taruja enää lainkaan pelolla vaan ilmauksina onnesta; yhtenä päivänä vuodessa se saa leiskua vapaana ja huolettomana, yhtenä päivänä… se voi lennellä kahleetta vesien ja metsien yllä, ääntelehtiä rauhassa jylhässä melodiassaan, venytellä runkoaan pitkin peltoaukioita, kukkuloita ja vuorten rinteitä, kätkeytyä pilvien yläpuolelle tai langettaa siivillään suurenmoisia varjokaistaleita kuin tähdettömiä öitä, kostuttaa häikäisevän kiiltävää nahkaansa järvissä ja joissa, nukahdella auringon kärventämille kiville ja kallioille, porottavassa paahteessa punoutua puunrunkoihin ja iäkkäiden tammien lehtihaarniskojen alle suojaan sateelta; ja luikerrella sitten yön tullen takaisin luolaansa johon se käy makuulle päivänsä väsyttämänä – yksi onnellinen päivä se riittää sille;    sillä maa jota se silloin asuttaa katsos se on kuninkaiden maata.
Vasta kertausluennassa minulle kirkastui, että vuosimerkinnät 2000, 2001 ja 2002 osoittavat kursivoidut tekstipalat Milošin muistikirjamerkinnöiksi. Niissä hän paneutuu vähän kerrallaan elämäänsä eikä piilottele mitään tekojaan, törkeitäkään.

Arsimin haltuun päätynyt muistikirja paljastaa Milošista enemmän, kuin Arsim kestäisi lukea. Eletään vuotta 2004, ja Arsim kaipaa perhettään. Se on asettunut kauas maahan, jonne perhe pakeni ja josta Arsim omasta syystään joutui karkotetuksi. Hänestä ei ole kirjoittamaan haaveilemaansa romaania, mutta kirjeitä ja muita viestejä mies rustaa yhä uudestaan vaimolleen Ajshelle:
 -- Ajattelette varmaan, että olen paha mies. Ehkä olenkin. Kenties minusta tuli tietämättäni sellainen, salakavalasti kuin syöpä. Ja löin, vaikka minusta ei pitänyt tulla miestä, joka lyö.    Olen tehnyt kauheita asioita, joista luulin ottaneeni opiksi. Vaan en ottanutkaan, tein niitä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Se johtuu siitä, että unohdin edellisen tekoni seuraukset, miltä syyllisyys tuntuu, ja katumus, ja häpeä.    Toivon niin hartaasti kuin toivoa voi, että kävisitte täällä ja näkisin teidät vielä, sillä päivääkään ei kulu, ettenkö teitä ajattelisi. Mutta minä ymmärrän, miten kohtuuton tämä vaade on, miten raskauttava ja sopimaton, ja siksi minä kutsunkin sitä toiveeksi, nimenomaan toiveeksi. Enkä pyydä anteeksi, en missään nimessä loukkaa teitä pyytämällä anteeksiantoa, koska minä tiedän, ettei näin häpeällinen mies ansaitse sitä.    Eikö ole ihmeellistä, miten ihminen kerta toisensa jälkeen erehtyy luulemaan, kuin itseään nöyryyttääkseen, että aikaa voisi saada takaisin? Miten siitä tulee tärkeää vasta kun se on jäänyt taakse?
Arsimin ja Milošin mahdottoman rakkauden taustalla sykkii pienen Kosovon väestöryhmien viha toisiaan kohtaan. Kumpikaan ei ole ennen tuntenut ketään toisesta väestöryhmästä. Kuulopuheitten perusteella vastapuoli näyttäytyy petomaisena, eikä päälle päin näy, kuka on serbi, kuka albaani. Yhdessä leiskauksessa rakkaus syttyy. Siihen riittää, että näkee toisen kiihottavan kauniina ja komeana.

Tapahtumien myllerryksessä Miloš särkyy lähes tunnistamattomaksi, eikä Arsim enää siedä häntä. Bollassa mies voi rakastua toiseen mieheen vain tämän täydessä kukoistuksessa. Surkimusta kumpikaan ei halua. Ja molemmat löytävät itsestään pedon, pirun. Se lymyää niin vihassa kuin syvään juurtuneessa patriarkalismisssa ja homoerotiikan vieroksunnassa. Perinteiden mukaisesti poikien on noudatettava isän tahtoa ja naisten alistuttava miesten määräysvaltaan. Näin käy Aishjelle Arsimin vaimona. Kummaltakaan ei kysytty, kun perheet ratkaisivat naimakaupan.

Arsimin osalta tarina jatkuu vuoteen 2004, jolloin hän on uudelleen asettunut Pristinaan, yksin. Itse asiassa Bollassa on kyse kolmiodraamasta, jonka pitkään vaikeneva, mutta lopulta äänensä ja vapautensa löytävä osapuoli on Arsimin vaimo Aishje. Tämä seikka tulee hyvin esiin haastattelussa, jossa Antti Majander (HS 27.11.2019) tarkastelee Bollaa yhdessä kirjailijan kanssa.

Kirsin kirjaklubissakin on keskusteltu Bollasta,  kuten Airi Vilhunen selostaa. Myös  muissa blogeissa romaani on ollut tuoreeltaan esillä. Huomaan, että Kissani Jugoslavia tuli käsitellyksi ajallaan Akanvirtaa-blogissani, Tiranan sydän hiukan myöhässä. Nyt taas kuljen jälkijunassa, kun vasta kuukausia kirjan ilmestymisestä kirjoitan blogijuttua Bollasta. Vähäistä viivästystä tuotti myös Balkanin karttojen ja Wikipedia-tekstien tutkailu taustaksi romaanille.

Ortodoksiuskoiset serbit pitävät aluetta vanhastaan omanaan, mutta ovat jääneet vähemmistöksi, sillä esimerkiksi 1991 yli 80 % noin 1,6 miljoonasta asukkaasta oli albaaneja ja muslimeja.





Bollassa sivuaihelmana kulkee toive akateemisesta tutkinnosta. Kaiken muun sekasorron lisäksi Pristinan yliopistosta serbit ovat työntämässä albaaniopiskelijoita pois. Siksi on luotu jokin vähäpätöisempi opinahjo, jota albaanipakolaiset rahoittavat. Serbinä Milošin olisi pitänyt päätyä parhaaseen opinahjoon, mutta entisen rakastajan turvin hankitut tekaistut todistukset avaavat Milošin kaltaiselle kauniille pojulle ovet vain vähäpätöiseen opinahjoon. Unelma lääkäriksi valmistumisesta jää, kun sota imaisee murheellisen miehen syövereihinsä. Hän toimii sodassa lääkintämiehenä ja kokee kaikkinaiset helvetin kärsimykset. Niistä hän ei toivu.

Toisin käy Arsimin, vaikkei hänkään saavuta unelmaansa tulla kirjailijaksi.





keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Riippusilta ei enää tutise!

Liedon keskustan sivuitse virtaavan Aurajoen maisemaa on pitänyt vain muistella, sillä paras katselu- ja kuvauspaikka on ollut remontissa. Entinen, tutiseva riippusilta uhkasi sortua jokeen, koska sen betoniset ja muutkin tukirakenteet olivat pahasti hapertuneet. Parissa kolmessa kuukaudessa vaivat on karkotettu. Moni on jo käynyt testaamassa siltaa ja ilokseen huomannut sen vakaaksi.

Mopoilijoille liikennemerkit eivät edelleenkään lupaa oikotietä. Kuinkahan lienee käytännön laita?

Sillan helposti vaihdettavat puuosat ovat saaneet vielä kelvata, koska niihin ei ole näkyvästi kajottu.

Muitakin uudistuksia olen löytänyt tutuilta reiteiltä. Hiljakkoin läheisen puiston laitaan näet ilmestyi opaste Tammireiteille, lisäksi Liedon kunnan sivuilta kopioin ohjeet luontopoluille. On meillä ainakin lääniä ulkoilla!

 
Pikku hiljaa olisi kyllä alttiutta osallistua muiden ihmisten kanssa myös livetapahtumiin ja nauttia yleisölle valmistelluista esityksistä.

lauantai 9. toukokuuta 2020

Pentti Linkola - ihme mieheksi


Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Pentti Linkola - ihminen ja legenda (Siltala 2017) tutustutti lukijan tuohon poikkeukselliseen mieheen, joka kansikuvassa tarkastelee kiinteästi jokaista katsojaa. Linkolasta olen toki kuullut kaiken ikääni, mutta kaihtanut tarttumasta miehen kirjoihin, sillä tiesin, että niistä sinkoaa päin silmiä jyrkkiä ajatuksia. Monia hänen esseitään ja artikkeleitaan sen sijaan luin lehdistä aina, kun niitä osui hollille. Enää ei niitä - ainakaan uusia - ilmesty, sillä Linkola kuoli 5.4.2020.

Kun Helsingin Sanomat tarjosi pian kuolinuutisen jälkeen e-lukupiirissään miehen elämäkertaa maksutta luettavaksi, ymmärsin tarttua tilaisuuteen. Kylänpää nappaa lukijan mukaan Linkolan lapsuudesta myöhäisiin vaiheisiin. Minunkin mielessäni elää nyt täyteläinen kuva kiihkeästä, asialleen omistautuneesta, itseltään ja läheisiltään mahdottomia vaatineesta miehestä. Enää en kavahda edes hänen tiukkaa vaatimustaan ylettömäksi paisuneen ihmislajin harventamisesta. Tappamisia, saati sotia en kuitenkaan pysty hyväksymään. Silti huomaan yhä totisemmin ajattelevani, kuinka me ihmiset olemme pääsemättömissä oman elintapamme kanssa ja jatkamme luonnon kaikkinaista riistoa.

On hyvä palauttaa mieleen, että Matti Rönkä päätti 2017 palkita Tieto-Finlandialla Kylänpään Linkola-elämäkerran. Kirja on palkintonsa ansainnut! Linkolan luottamuksen saavuttaneella toimittajalla on ollut pääsy muun muassa miehen henkilökohtaisiin kirjeisiin ja päiväkirjoihin. Aineistoa taiten seulomalla on ollut mahdollista luoda todentuntuinen, koskettava kuva erikoislaatuisesta ihmisestä moninaisine piirteineen ja toimineen. Elämäkerran nautittava kieliasu tukee sisältöä. Teoksen keskiössä häämöttää Linkola, ei Kylänpää.


Kirjoitan tätä juttua äitienpäivän aattona ja huomaan yhä useammin ajattelevani, kuinka tärkeä ja silti hienovarainen tuki äiti, Hilkka Linkola, olikaan pojalleen. Perheen sisäisessä kirjeenvaihdossa äidin viisaat, huolekkaasti kirjoitetut tekstit tarjosivat yhä uudestaan äärimmäisyyksiin eksyvälle Pentille tien ainakin äidin lähelle. Tällainen pitkään jatkunut kirjeenvaihto on osaltaan hionut pojan suomen kieltä kauniiksi, sävykkääksi ja osumatarkaksi. Hän ymmärsi sekä luonnon että kielen kauneutta. Monien arvioijien mukaan Linkolasta kehkeytyi ajan oloon mitä erinomaisin esseisti, selväsanainen artikkelien kirjoittaja ja hiljaisella äänellään sytyttävä puhuja.

Otti aikansa, ennen kuin fanaattinen luonto- ja lintumies huomasi kaipaavansa naista emännäksi ja kalastuskaveriksi. Seuraa huikea kuvaus siitä, kuinka Pentti törmää nuoreen Aliisa Lummekseen maantiellä ja päätyy pian testaamaan tämän kelpoisuutta soutajaksi. Eipä tarvinnut kavereiden esitellä Pentille puolisoehdokkaita, kun Pentti itse yllätti kaikki tuttunsa ja perheensäkin kihlautumalla.

Parikymppinen Aliisa tuskin tajusi, mihin ryhtyi suostuessaan Pentin kosintaan vastoin oman äitinsä jarruttelua. Neitonen tuli vedetyksi mukaan käsittämättömään raadantaan vuosikausiksi. Uurastus tarkoitti myös kahden pienen tytön jättämistä tuntikausiksi yksikseen pimeään mökkiin vanhempien laskiessa tai kokiessa kalaverkkoja. Ennen pitkää Aliisan selkä teki tenän. Voimat loppuivat. Hirtehiseltä tuntui lukea Pentin yrityksistä pelastaa avioliittonsa: hän vei vaimonsa pitkälle soutumatkalle Ahvenanmaan ympäri ja kerran myös Keihäsmatkalle Kanarian saarille. Väistämättömän eron koittaessa Pentin äiti tuki Aliisaa, joka puolestaan luovutti auliisti miehensä Sirkka Kurki-Suoniolle, tämän uudelle ihastukselle. Naiset sopivat luontevasti myös asumisjärjestelyistä keskenään.

Linkolan mielentiloihin vaikuttivat suuresti hänen kaikkinaiset pettymyksensä, mikä näkyi myös yltyneenä ärhäkkyytenä kirjoituksissa. Kylänpää otsikoi erään alaluvun lausahduksella Hämeen metsissä häntä enää vain itketti:
Metsissä kulkiessaan Linkola tunsi pakahduttavaa tuskaa nähdessään hävityksen määrän. Myös hänen lintujensa pesäpuita oli kaadettu. "tikkahaavikot olivat pölkkypinoina tienvarressa", ja hänen oli yhä vaikempi lähteä metsään. Hän odotti talvea ja lunta, joka peittäisi alleen metsien raiskaajien jäljet.
Raivokkaimmat kirjoituksensa Linkola nakutti koneellaan silloin, kun hän tunsi itsensä täysin hylätyksi. Ajoittain hän masentui niin, että tarvitsi sairaala- ja lääkehoitoa. Yli kuusikymppisenä iski vielä ykköstyypin diabetes, jonka aisoissa pitäminen ei ottanut onnistuakseen itsepäiseltä mieheltä. Suhteet eri aikojen naisystäviin sekä aviovaimoon ja tyttäriin Linkola kuitenkin osasi säilyttää säällisinä.

Laaja ystäväpiiri poikkeili Linkolan luona useimmiten kutsumattakin. Hyvä ystävä Pekka Tarkka kuvaa muistelmissaan Onnen Pekka (Otava 2018) monia yhteisiä puuhiaan ja pyöräilyjään Linkolan kanssa. Pikkuserkku Anto Leikola ja Matti Klinge ovat kuuluneet Linkolan lähipiiriin, samoin arkkiatri Risto Pelkonen jo kouluvuosilta asti. Kun koulukaverit alkoivat valmistua kuka lääkäriksi, kuka arkkitehdiksi, Linkolalla oli edessä tiukka paikka: millä hän elättäisi itsensä? Opiskelut olivat tyssänneet alkuunsa, kun Linkola ei pystynyt sopeutumaan sisätiloihin, vaan kaikkosi jatkamaan lintuhavaintojaan sekä rengastamaan lintuja.

Ratkaisuksi löytyi kalastus. Hankaluuksia oli kosolti tiedossa silläkin alalla. Vasta oppivuosien ja erinäisten muuttojen jälkeen ja Vanajavedelle asetuttuaan Linkola ansaitsi kaloillakin kelpo tuloja. Lehtikirjoitukset ja esiintymiset olivat pitkään taanneet kalastusta varmemman tulonlähteen. Elämäkerrasta selvisi sekin, että Linkola tunnettiin myös hauskana seuramiehenä. Iso ystäväjoukko osallistui muun muassa hänen järjestämiinsä riehakkaisiin Kurki-juhliin, joissa Aliisan ainakin alkuun muonitti koko porukan.

Linkola tosiaan oli ihme mieheksi, vaikka jätän sivuun Vihreän liikkeen vaiheet, keskeiset toimijat sekä julkaisut. Metsien suojelemiseksi Linkola käynnisti hankkeita, joista sai alkunsa Luonnonperintösäätiö ja jonne hän sijoitti perintövaransakin. Linkolan ponnistuksista huolimatta me ihmiset lisäännymme liikaa, vaikka olemme jo täyttäneet maan. Emme vakavista varoituksista huolimatta hevin kykene muuttamaan tapojamme kuluttaa luonnonvaroja yli kaiken kohtuuden.

Vielä pari linkkiä: Aamulehden arvostelu Linkola-elämäkerrasta avautuu tästä ja Kirsin Kirjakerhon pohdiskelut samasta teoksesta tästä.

Kauniiksi lopuksi terveiset luokkakaverilleni Tertulle, joka taannoin usutti meitä lounaalle kokoontuneita lukemaan Linkolaa. Minä mokoma ilmoitin jyrkästi, etten lue. Hassustipa menin väittämään!




lauantai 2. toukokuuta 2020

Ronskisti Donnerista


Oppia ikä kaikki: mikä ratkaisuksi, kun nettihaku ei tuota tuloksia? Etsin tietoja Jörn Donnerin Finlandia-palkitusta Far och son -romaanista vuodelta 1986, kunnes vastaan tuli tieto, ettei edes Hesarin kritiikkejä ole digitoitu kuin vuoteen 1993 asti. Vanhempia juttuja pitäisi etsiä kirjastoista, mikä ei koronakaranteenin aikaan onnistu. Siksi kiinnostuin oitis Kai Ekholmin uutuuskirjasta, jonka aiheena on Jörn Donner. Ostin sen ja luin saman tien, mutta teoksen alaotsikko Kuinka te kehtaatte jäi kirkastumatta ja toi mieleen ainoastaan Greta Thunbergin puhumassa maailman mahtaville.

Docendo tarjoaa tuotetietojen ohessa kirjan sisällysluettelon. Siitä saa käsityksen paitsi Ekholmin vetävän sumeilemattomasta tyylistä myös hänen laatimansa henkilökuvan kattavuudesta.

Ekholmin opin tuntemaan aikoja sitten Tampereen yliopistossa, kun kirjallisuuden jatko-opiskelijoina satuimme samaan seminaariin. Muitakin kosketuksia silloin oli. Ne liittyivät sekä kiellettyihin kirjoihin että Pentinkulman päiviin.

Toisin kuin Far och son -romaanin monet uuvuttavan pitkät luvut Ekholmin Donner-kirjan lyhyet tai lyhyehköt ja selkeästi jäsennellyt jaksot imivät lukijan jatkamaan tekstin parissa. Sen kielikin on nautittavan hiottua. Lähes jokainen luku alkaa kolmen kuvasivun siirtymällä. Niiden kuvista monet ovat tekijän itsensä ottamia. Runsaassa kuva-aineistossa on paljon myös Donnerin perhealbumien otoksia, mikä osaltaan kertoo miesten läheisestä yhteistyöstä.
Jukka Petäjän mielestä
Henkilökuvan persoonallinen ote syntyy paljolti siitä, ettei ­äänessä ole niinkään Jörn Donner vaan Kai Ekholm, joka pohtii ääneen Donnerin merkitystä, asemaa ja paikkaa taiteen, talouden ja politiikan kentällä.
Odotin, milloin Far och son saisi kunnon pohdiskelun, mutta jouduin pettymään. Teos toki mainitaan pari kolme kertaa, siinä kaikki. Ekholm myöntää, ettei innostunut Donnerin yhtä ja samaa aineistoa romaanista toiseen jauhavasta kerronnasta. Kaiken Ekholm on kuitenkin lukenut, mutta varsinkin 11-osaista sarjaa Anders-suvusta hän pitää löysänä. Far och son on sarjan kuudes, itsenäiseksi mainittu osa.

Ainoa romaani, johon Ekholm paneutuu, on yli 1000-sivuinen Mammutti (Otava 2013). Sen lukeminen on lähes nitistänyt sitkeän Donner-tutkijan, joka sivulla 288 lataa käsityksiään kirjasta:
Mammutti on lähdeteos, jonka ainoa hakusana on Jörn Donner. Se on antiensyklopedia, jonka järjestys on arvoitus. Se on kaatolava, jossa on jokaiselle jotakin: paljastuksia, donnerismeja, seksikohtauksia, riisumista, runkkaamista, menestyksen taivalta ja alakuloa esiripun laskiessa. Kirjassa on hajanaista älykkyyttä ja lumoavaa melankoliaa. Se on mustan huumorin valintamyymälä.
Ekholm sanoo arvostavansa Donnerin tuotantoa kokonaisuutena: 
Kun ymmärtää Donnerin kehityksen kirjoitushaluisesta teinistä marxilaiseksi, nuoreksi vihaiseksi mieheksi, erinomaiseksi kulttuurijournalistiksi ja raporttikirjailijaksi, poliittis-historialliseksi kronikoitsijaksi, sukukirjailijaksi, autofiktion tekijäksi ja kansakunnan unilukkariksi, tietää, ettei vastaavaa tuotantoa ole kenelläkään elossaolevalla. Kokonaisuutena hänen tuotantonsa on epätasaista ja stimuloivaa.
Erityiseksi puutteeksi Ekholm mainitsee lähteiden ja viitteiden jättämisen maininnatta silloinkin, kun ne olisivat olleet tuiki tarpeen. Hakemistojen tekoon Donner ei myöskään ryhtynyt, mikä sekin vie pohjaa hänen monin tavoin ansiokkailta faktakirjoiltaan tutkimuslähteinä. Kirjastoalan ammattilaisena Ekholm näyttää omassa teoksessaan, kuinka homma hoidetaan. Monivuotisen työn tulokset on dokumentoitu tarkoin. Hanakka lukija pääsee itse viitteitä seuraamalla lähteisiin ja sitä tietä tutkimaan, mistä tiedot ovat peräisin ja miten niitä on käytetty. Hakemistoja on monia, osa hilpeitä, kuten Donnerista sanottua -sitaattivalikoima. Silti teoksen sivumäärä on pysynyt aisoissa: 387 sivua.

Hesarissa 15.4.2020 Petäjä arvioi Ekholmin Donner-henkilökuvan hyvin myönteisesti. Yhden vakavan puutteen hänkin mainitsee:
Yllättävintä Kai Ekholmin henkilökuvassa eivät ole mitkään ennen kuulumattomat paljastukset tai sensaatiot, vaan se, kuinka nihkeästi Ekholm suhtautuu Donnerin laajaan romaanituotantoon.
Kannattaisi muistaa, että häpeämättömänä autofiktion suoltajana Donner on ainutlaatuinen hybridimuodon käyttäjä. Romaanit lähestyvät faktakirjallisuutta ja tietokirjat taas fiktiota.
Vaikka minua harmitti, etten löytänyt kaipaamiani tietoja tietystä romaanista, aineiston muu runsaus ja käsittelytapa herättivät halun kiittää. Loppua kohdenkaan teksti ei väsähdä, vaan tuntui jopa nousevan entistä komeammin siivilleen. Myös muutama facebook-kaveri on painokkaasti ylistänyt Donner-kirjaa.

Kai Ekholmia jututettiin Ylen aamussa 15.4.2020 otsikkolla "Donnerin slogan oli, ettei kukaan voi kirjoittaa hänestä mitään, ei niin fiksua ihmistä ole syntynytkään". Mikä vitsi! Ekholm osoittaa olevansa juuri se fiksu, joka ei ole nyykähtänyt Donnerin edessä, vaan on ammattilaisen ottein selvittänyt valtaisan aineiston. Niinpä kuva Jörn Donnerista kaikessa moninaisuudessaan hahmottuu selkeästi. Itse kirja odottaa yhä julkistamisjuhlintaa, kunnes koronakaranteenit hellittävät.

Olen tainnut jäädä Donnerien verkkoon, sillä menossa on Jörn Donnerin isän Kai Donnerin oivallisesti ääneen luetun kirjan kuunteleminen. Kyse on teoksesta Siperian samojedien keskuudessa 1911 - 1913 ja 1914. Yle Areenasta tämäkin aarre löytyy, niin kuin Akseli Gallen-Kallelan ja hänen perheensä Afrikan-matkan kuvaus. Se tuli kuunnelluksi viime syksynä. 



lauantai 25. huhtikuuta 2020

Donnerin Far och son, isän etsintää sukupolvesta toiseen


Hiljattain lahjaksi saatu Jörn Donnerin Suomi/Finland II Viimeinen taisto uudisti kiinnostuksen Donneriin. Niinpä ostin muutamalla eurolla Elisa Kirjasta e-version romaanista Far och son: en komedi (Wahlström et Widstrand 2015), kun tarjous ilmaantui sähköpostiini. Alunperin kirja ilmestyi 1984 ja sai Finlandia-palkinnon 1985. Totinen kansi on Daniel Bjugårdin käsialaa.

Tämä Donnerin teos on kuudes, itsenäinen osa Andersin suomenruotsalaisen yrittäjäsuvun vaiheita käsittelevään yksitoistaosaiseen romaanisarjaan.

Lukeminen otti alkuun koville. Alkusanoissa kirjoittaja myöntää otsikon johtavan harhaan, sillä hän ei tiennyt, mihin halusi suunnistaa. Valitako vuosi 1939 vai 1957 ja 1958? Myös Andersin suvun ja firman vaiheet 1920-luvulta asti päätyvät valokeilaan.
Nu hade jag tänkt ägna mig åt åren 1956 och 1957, men under denna tid var jag vuxen, halvvuxen, eller trodde mig vara vuxen. Jag har utomordentligt starka minnen från denna tid. Det hände mer än jag minns, och jag minns mer än jag vill skriva. Mina påhittade personer blandar blod med de verkliga.Jag skulle också kunna vara får till en del av de personer som levde och verkade på den tiden, även om sonen från år 1956 inte skulle dela faderns åsikter, och inte tro på hans handlingar. Men så är det ofta, och bör vara så. Blod och gener skapar inte trohet i tankar.Jag känner inte igen mig själv i vissa handlingar som jag gjorde då, och menar att det var en annan människa som handlade och tänkte. Åldersskillnaden mellan mig och mig är mer än tjugofem år. Järnhård konsekvens har varit mig främmande. Läs vad jag skriver om floderna, senare i berättelsen, och ni förstår kanske.
Lukiessa minua kiusasi toistuva merkintä "får" tarkoittamassa isää. Miksi kummassa moinen kirjoitusasu? Etsin selityksiä, turhaan.

Itse tarina haahuilee alkuun Helsingissä. Ollaan kustantaja Alfredin luoa, syödään rapuja. Kertojan haltuun joutuu puoliväkisin laatikollinen papereita, joihin hänen ei ole tarkoitus koskea. Mutta koskeepa kuitenkin ja tulee vedetyksi tutkimaan Jakob Andersin sekalaista "arkistoa". Samalla Donner koukuttaa romaaninsa lukijan miettimään, mistä on kysymys.

Jakob Anders on kirjoittanut romaanin intohimosta, rakkaudesta ja avioliitosta. Kyse on ollut myös isän etsimisestä, mikä vei Jakobin Wieniin, sillä isä Salomon Kröckel, hyvä uimari, on luultavasti hukkunut Tonavaan. Olosuhteet vaativat selvittämistä hautausmaakäynteineen. Niistä avautuu uusia, merkittäviä juonteita tarinaan.

Kaikkiaan 15 osuvasti otsikoitua lukua pitää moniaalle ulottuvan tarinan koossa, vaikka heilahtelee vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen. Kertoja ottaa kantaa suvun firmaan, oman aikansa politiikkaan, peilaa tarkkasilmäisesti menneiden vuosikymmenten yhteiskunnallisia virtauksia ja Jakobin sitoumuksia rahapulmineen. Lopulta päädytään takaisin vanhan Alfredin luo. Kehä umpeutuu.

Lukijana välillä uuvuin pitkiin lukuihin. Silti myönnän, että Far och son: en komedi on ällistyttävä ja voimallinen kokonaisuus, josta komediakaan ei puutu. Hankaluuksia ja samalla myös herkkuhetkiä tuotti kertojien vaihtelu. Välillä tuntui, kuin kahden kerroksen lisäksi esiin työntyisi kolmaskin taso. Jakobin romaaniksi tarkoittamasta käsikirjoituksesta tarina heilahtaa taidokkaasti 1980-luvulle, jolloin äänessä onkin Jörn Donner itse. Jakobin ja Jörnin vaiheissa hidaskin lukija havaitsee yhtäläisyyksiä. Isää etsitään, muuta löydetään etenkin matkoilta.  Naisten kanssa on työlästä. Jakobista on kuitenkin isäksi, sillä hän selviää hyvin poikansa (?) Gunnarin vaipanvaihdoista!

Berliini piirtyy tarkoin vedoin havaittavaksi, samoin Wien ja osin myös Lähi-Itä. Jakobin käsikirjoitus valaisee Loviisaa, samoin Helsingin niitä seutuja, jonne Jakob vetäytyy, kun avioliitto natisee. Miehestä itsestäänkin hahmottuu melko tarkka kuva, josta erottuu yhtenä olennaisena piirteenä alttius paeta hankalista tilanteista.

Jörn Donnerin ruotsi on niin sävykästä, että jouduin usein etsimään apua ilmaisista nettisanakirjoista. Niistä ei juuri apua saanut, paremminkin Googlesta. Urakka oli kuitenkin vaivan väärtti. Oli hienoa saada tuntumaa Jörn Donnerin miehuusvuosien kenties arvostetuimpaan proosateokseen.




lauantai 18. huhtikuuta 2020

Yksinäisen illan lohtu


Elokuviin voi uppoutua ypöyksin kotioloissa. Niin kävi eilen, kun tallennuksista poimin viikko sitten Yle Teemalta tulleen Terrence Malickin Onnellisten ajan (1978). Tiesin, mitä odottaa, sillä Malickin Elämän puu on minulle ollut suuria katsomiskokemuksia. Unohtumattomaksi näytän maininneen myös Knight of Cups -leffan, vaikken tällä haavaa muista siitä mitään.

Onnellisten ajan alusta asti olin kiikissä upeisiin kuviin, niiden aamu- ja iltavalaistuksiin. Työläisten karu kohtelu valimossa, väkivalta ja pako tilanteesta siirtää äkkiä tapahtumat junan kyydissä uusiin, avariin maisemiin.


Tarmo Poussu puffaa Avussa 11.4.2020:
Onnellisten aika on huumaavan kaunis ja hauraan surumielinen elokuva ihmisen kyvyttömyydestä vaalia paratiisia, jonka luonto tai Luoja on meille lahjoittanut. Sen kuvat majesteettisina lainehtivista, laskevan auringon kultaamista viljapelloista säilyvät mielessä jopa vuosikymmeniä.
 Poussu jatkaa:
Bill (Richard Gere läpimurtoroolissaan) ja Abby (Brooke Adams) ovat sisaruksiksi tekeytyviä rakastavaisia ja Linda (Linda Manz) edellisen 12-vuotias sisko, joka toimii myös elokuvan kertojana. Kolmikon elämä muuttuu, kun rikas maanomistaja (Sam Shepard) rakastuu Abbyyn.
Kolmiodraamaksi kiertyvä tarina on pelkkä kehys, jonka sisään Malick maalaa riipaisevan visionsa ihmisen osasta. Keskelle luonnon rikkautta olemme luoneet yhteiskunnan, joka on täynnä keinotekoisia rajoja, riistoa ja eriarvoisuutta.
Elokuvan lumoavan musiikin sävelsi Ennio Morricone ja sen Oscarilla palkitusta kuvauksesta vastaavat Nestor Almendros ja Haskell Wexler.
Vakituiselle juttukaverille, joka asustelee omassa karanteenissaan, ellei olla mökillä, kehuin puhelimessa leffaa niin voimallisesti, että hän haki sen Areenasta. Mutta ei tullut kauppoja! Mies nukahti tuskin kymmenen minuuttia katsottuaan. Yhdysvaltain 1910-luvun olosuhteisiin liittyvä yhteiskunnallinen aihe ei kuulemma napannut. Kolmiodraamasta hän ei ehtinyt päästä lainkaan perille.

Ei siis ole toivoa jälkipuheista ja analyyseista. Yksin saan pyöritellä mielessäni kysymyksiä maaomaisuuden kasautumisesta, määrätietoisesta huijauksesta seurauksineen, kulkurielämän vetovoimasta, heinäsirkkaparvista ja koneellisesta viljankorjuusta, kun pesivät linnut tirkistelevät viljakorsien lomasta. Kuvat iskevät lähtemättömästi tajuntaan.

Voin luoda tarinan kertojalle, Lindalle, elämää ohi kerrotun tarinan, koska Malick jättää kuvittelulle tilaa. Lindalle pako koulusta taitaa merkitä seikkailemista tuttuun tapaan, vapaana säännöistä. Myös rouvan päiviä viettäneelle Abbylle tuskin on enää luvassa vakaata elämää, sillä hän hylkää komean plyyshilaukkunsa ja hyppää junan kyytiin.

Viimeiseksi katsoja näkee Abbyn jossakin pikkukaupungissa, kun hän katselee talon seinustalta kadun toisella puolen parveilevia nuoria naisia. Siihen joukkoon hän tuntee vetoa. Kuljeskelevista työläismiehistä saa seuraa, tienestiä ja toviksi ehkä myös onnea. Karuselli jatkaa pyörimistään...