Maan ja taivaan välissä

 

Kuvassa komeilee paksu lainaopus, jota kesyynnyin lukemaan pöydän ääressä nojatuolin asemesta. Kyseessä on brittihistorioitsijan Peter Frankopanin Maan ja taivaan välissä Ihmiskunnan ja ilmaston uusi historia. Suomentaneet Riina Vuokko & Jaakko Kankaanpää. Atena / Kustannusosakeyhtiö Otava 2024. Sivuja 876. Lukijan pintahavainto: korjauslukemista olisi pitänyt tarkentaa.

Lähdeviitteet on julkaistu internetissä.

Luku-urakan koin ensi alkuun musertavaksi, vaikka tunnustaudun historiaa pitkään opiskelleeksi harrastajaksi. Siksi innostuin lehtikritiikeistä, kuten tästä Petja Pellin kirjoittamasta ja Hesarin 30.10.2024 julkaisemasta. Ammattihistorioitsijana näet Frankopan oli kokenut vihdoin heränneensä tarkastelemaan menneitä aikakausia pelkkien ihmiskulttuurien sijasta painokkaasti myös luontoympäristöjen ja ilmaston näkökulmasta.  Hän siis hyödyntää muita tieteitä ja tuntuu katselevan ympäristöjä muokkaavia ihmisiä kuin yläilmoista, ei pelkästään maan pinnalta, vaan maan ja taivaan väliltä. Niinpä äkkisiirtymät kaakkoisen Aasian kulttuureista Jukatanin niemimaalle Väli-Amerikkaan tai nykyisen Chilen maisemiin alkoivat käydä ymmärrettäviksi. Samalla rupesin kaipaamaan silmien ulottuville kunnon karttaa, oikeastaan karttapalloa lukemisen avuksi. Olisi aihetta kerrata koko opus karttoihin keskittyen, mutta en taida sittenkään ryhtyä moiseen. Kirjan alkuun liitetyt kartat jäivät nekin vähälle hyödyntämiselle, toistaiseksi.

Jatkan silmäilemällä luku luvulta, mitä kaikkea tuli luetuksi. Selviää myös se, että Frankopan tarjoaa aineistonsa päättelyineen selkeästi jäsenneltynä.

Jo teoksen aikahaarukka väistää roimasti pelkät ihmiskulttuurit, joihin yleensä historiantutkimus keskittyy. Johdannon jälkeen ensimmäinen luku avaa maailmaa aamunsarastuksesta alkaen, mikä tarkoittaa aikaa noin 4,5 miljardia vuotta - noin 7 miljoonaa vuotta sitten. Seuraavassa luvussa Lajimme alkuperä noin 7 000 000 - noin 12 000 vuotta sitten hominidit ilmestyvät näyttämölle. Maaperä ja ilmasto myllertyivät moneen otteeseen. Kaikesta on jäänyt kiistattomia jälkiä. 

Onneksi oma rajallinen ajantajumme auttaa meitä nukkumaan yömme paremmin. Kun ajattelemme historiaa, käsitämme ajan suhteessa niihin ihmisten saavutuksiin ja historian tapahtumiin, joihin vertaaminen tuntuu meistä mielekkäältä, ja väkisinkin vertailukohdat ovat paitsi itsekeskeisiä ja lajikeskeisiä myös ajallisesti suorastaan koomisen kapeita. (104)

Ihminen jättää jälkensä ekosysteemeihin  -luvussa lähestytään historiantutkijoiden perkaamia tapahtumia ajalta noin 12 000 - 3 500 e.Kr. Luvun motto on peräisin Raamatusta: Syksyllä laiska ei kynnä - elopellolta hän palaa tyhjin käsin. Sananlaskut 20:4

Seuraavan luvun otsikko kertoo olennaisen sisällöstä ajalta noin 3 500 - 2 500 e.Kr. : Ensimmäiset kaupungit ja kauppaverkostot 

Luvun motto Hän on mies, joka rakensi Urukin juontaa Sumerin kuninkaiden luetteloon ajalta noin 2100 e.Kr. 

Seuraavissa luvuissa tarkastellaan yli varojen elämisen vaaroja sekä ensimmäisten yhteyksien aikoja. Näin on päästy aikaan noin 800 e.Kr. Sitten on vuorossa kokoava katsaus aikaan noin 1700 - 300 e.Kr. Vanhimmat dokumentit osoittavat ihmisten olleen selvillä ympäristön tuhoutumisen, resurssien ylikulutuksen ja liian suureksi kasvaneen väestöpaineen aiheuttamista vaaroista, kuten babylonialaisen Atrahasin myytin eri versiot osoittavat. (191)

Luvussa Arot ja imperiumien nousu viivytään yhä edellisen luvun aikajaksossa. Imperiumien luominen kävi päinsä, kun hevonen oli kesytetty. Seuraa antoisia kuvauksia hevospopulaatioista ja hevosten yleistymisestä Keski-Aasian aroilla. Ne levisivät Mesopotamiaan ja Egyptiin, jossa niitä valjastettiin vetämään sotavaunuja, niin kuin Sinuhestakin olemme oppineet. Mitä enemmän ihmiset kulkivat, sitä enemmän levisi kauppa ja sen ohessa eri ideat.

Luku Rooman ajan lämmin kausi noin 300 e.Kr.  -  noin 500 j.Kr. alkaa pohdiskelulla vesipulasta. Ongelmat toistuivat tiheästi asutuilla alueilla, joilla vettä kuluttiin ylen määrin. Puutteiden ratkominen pakotti yhteistyöhön. Vettä piti varastoida, kanavoida, säännöstellä. Vedenkulutuksesta piti kirjata sopimuksia. Niihin on merkitty myös hallintoa ilmentäviä seikkoja sekä jälkiä tulivuorenpurkauksista ja muista tuhoista. (260 - 261) Lukijalle kirkastuu, kuinka suuresti valtaisat ja pienemmätkin tulivuorenpurkaukset ovatkaan vaikuttaneet kaikkien elollisten oloihin.

Kirjan mukaan vuosiin noin 500 - 600 j.Kr. osuvat ilmasto-olojen muutokset, joita tarkastellaan luvussa Myöhäisantiikin kriisi. Muun muassa kulkusirkkojen parveilu liittyy sääilmiöihin. Sirkkojen määrä on ollut suurimmillaan kylmien ja kuivien kausien aikana. Myös viimeisten kahden vuosituhannen kolmeen pahimpaan pandemiaan, kuten kuudennen vuosisadan Justinianuksen ruttoon, 1340-luvun mustaan surmaan ja 1600-luvun ruttoon, oli yhtenä syynä sääoloissa tapahtunut muutos. Lisäksi tiiviit populaatiot edistivät bakteerien tehokasta leviämistä. (289 - 290)

Imperiumien kultakausi vallitsi ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Ensin kuitenkin sodittiin niin Euroopassa, Afrikassa kuin suuressa osassa Aasiaa. Sotasaaliit vaihtoivat omistajia. Paimentolaiskansojen liittoutuman mahti oli kasvanut 600-luvun puolivälin aikoina (316 - 317). Turkkilaiset hallitsivat kauppareittejä ja pystyivät vaatimaan kunnianosoituksia ja lunnaita valtaamiltaan alueilta itäistä Aasiaa ja Persiaa myöten, kunnes turkkilaisten itäisen kaanikunnan huippuhetket päättyivät 620-luvun mittaan. Tapahtumissa on riittänyt selitettävää ja tutkimista. Myös arabeista on paljon tietoa, mutta ihmeekseni tuskin edes mainintoja viikinkien idänretkistä saati muista valloituksista.

Keskiajan lämmin kausi vallitsi noin vuosina 900 - 1250. Suotuisat sääjärjestelmät takasivat runsaita satoja Euroopassa, mistä seurasi väestön lisääntymistä ja muuttoliikkeitä. Atlantin saaria asutettiin, Pohjois-Amerikassa käytiin. Eläimet kantoivat suolistossaan siemeniä, joista virisi kasvustoa uudessa ympäristössä.

Tyynen meren puolella levittäydyttiin saarille. Mitään yhtenäistä onnen aikaa ei kuitenkaan eletty missään, sillä purkautuvat tulivuoret muuttivat ilmastoa vuosiksi laajoilla alueilla. Hyvinä aikoina ihmiset äityivät mittaviin rakennuspuuhiin esimerkiksi Angkorissa, jonka väkiluku kasvoi esiteollisen ajan suurimmaksi. Mutta ilmaston muuttuessa suuretkin rakennukset hylättiin, kuten Jukatanin niemimaalla.

Jätän enemmät referoinnit, sillä mitä lähemmäs omaa aikaamme tullaan, historian tapahtumat tuntuvat yhä tutummilta. Tosin Frankopan tarjoaa kaiken aikaa avartavia näkökulmia niihin maapallon osiin, joista Eurooppa-keskeinen tutkimus ei ole ollut kiinnostunut.

Painokkaasti kirja puhuu myös luonnon ja ihmisten riistämisestä, millä tarkoitetaan kaivostoimintaa, metsien hävittämistä viljelyn tieltä, orjatyövoiman käyttöä ja alkuperäiskansojen alistamista 1600-luvun puolivälistä alkaen.  Pieni jääkausi pakotti ihmiset mukauttamaan toimintansa olosuhteisiin, mikä ei kuitenkaan hillinnyt eurooppalaisten levittäytymistä. 

Loppua kohden tunnustan harpponeeni tekstiä yhden luvun päivätahtia. Enhän lukenut tenttiin, niin kuin vuosikymmeniä sitten yleistä historiaa opiskellessani. Eipä Frankopan myöskään paneutunut sen paremmin ensimmäisen kuin toisen maailmansodan vaiheiden yksityiskohtiin. Niistä istuin aikoinaan kuuntelemassa luentoja. Sittemmin elokuvantekijät ovat kilvan tarttuneet sotatapahtumiin ja tulkinneet niitä omien ja kaiketi myös tutkijoiden näkemystensä mukaisesti. Propagandan tarpeitakaan ei ole sivuutettu. Kaikkiaan historiasta tarjoillaan nykyisin runsaasti kuvamateriaalia tutkimustiedon ohessa. 

Petja Pellin mukaan Frankopan sanoo tunteneensa kirjoitusurakan päätteeksi noloutta. ”Minua hävettää, etten aiemmin ole asettanut työssäni etusijalle ilmastoa ja luonnon ja fyysisen maailman roolia. Koulussa historiantunneilla opitaan ihmisistä ja varsinkin heidän hallitsijoistaan.” Historiassa ihminen on usein kaiken mitta: ihmisikä, ihmisen ajatukset. Siksi kirja alkaa itse asiassa kauempaa kuin niistä savuluolista, joiden seinille esivanhempamme piirsivät myöhempien esivanhempiemme sukupuuttoon tappamia suuria nisäkkäitä.

Loppukaneettina huokaan: Frankopanin tavan tarkastella ihmisten toimintaa osana elinympäristöjä soisi yleistyvän historiatieteissä. Sitäkin sopisi pohdiskella, kuinka sitkeässä istuu ahneus selittämässä aluevalloituksia. Hyvin lisääntymiskykyiset ihmiset ovat tunkeutuneet kaikkialle kotiplaneetallaan. Mikä rajoittaisi ihmisiä tuhotoimista?

Manne muistelee

 

Hiljattain tuliaisiksi käteeni annettiin Mauno Kosonen: Manne muistelee -teos (2024). Sen kannet kuvasin ylle, sillä Kansalliskirjastosta lainattavan kappaleen kansikuvia ei ollut näkyvissä. Toimittajiksi mainitaan Mirja Saari ja Antti Karisto, ulkoasun suunnittelijaksi ja taittajaksi Tuomas Helin, kustantajaksi Savolaisen Osakunnan Seniorit r.y.

Kirjaa puuhaamassa on ollut myös Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian ystäviä, joita Manne itsekin edusti ja joille hän oli kertonut alkaneensa panna paperille muistoja elämästään syöpäsairauden voimistaessa otettaan. Toimittajia tarvittiin hoitamaan kirja valmiiksi, kun pitkällinen tauti vei miehen mennessään syksyllä 2023.

Saatesanoissa mainitaan:

Kirja on koottu Mannen kirjoituksista, viesteistä, muistiinpanoista ja puheista. Kaikki on Mannen kynästä, mutta toimittajina olemme yhdistäneet tekstejä temaattisiksi kokonaisuuksiksi ja editoineet niitä hienovaraisesti. Tavoitteena se, että Mannen ääni kuuluu juuri sellaisena kuin se hänen eläessään kuului: lupsakkana, mutta asiallisena, käytännöllistä järkeä henkivänä. (7)

Lahjakirjan parissa vierähti muutama iltahetki ennen nukahtamista. Oli ilo lukea eloisia muistoja savolaisesta lapsuudesta, koulutaipaleesta oppikouluineen ja yliopisto-opintoineen. Tällaisella dokumentilla on uskoakseni käyttöä, kun halutaan tarkastella Suomen syrjäseutujen  opinhaluisten lahjakkuuksien lähikuvaa ajalta ennen koulu-uudistusta.

Kirjan varsinainen lukijajoukko lienee Mannen lähi- ja ystäväpiiri. Kumpaankaan en kuulu, vaikka vuosien mittaan mies tuli usein puheeksi Palmenian yhteydessä. Olennaiset tiedot opintiestä tarkkoine ajanmääreineen löytyvät kansien välistä. Myös perheestä kerrotaan. Kuvat puhuvat nekin.

Sivulta 69 alkaa jyhkeästi otsikoitu luku SYÖPÄ.

Viitepisteistä ensimmäinen on päivätty 23.3.2019, viimeinen 7.9.2023. Siinä lukee lyhyesti: Nyt on lähtö lähellä. Huomenna uudelleen. (111) Kirjoittaja uupui, ei enää kirjoittanut, antoi periksi, vaikka oli uljaasti taistellut jatkaakseen elämäänsä. Vaikuttavaa!

Liitteinä löytyy vielä Mannen puheita läheisille ja sukulaisille. Kuva viiden sisaruksen parvesta kertoo sekin läheisyydestä. Reissailuistakin on tarjolla sekä kuvia että tietoja matkakohteista. Kauas ovat Mannen matkat yltäneet reippaina vuosina.

Kenenkään ei myöskään tarvitse keräillä tietoja Mannen opinnoista, pää- ja luottamustoimista, palkinnoista. Koko CV löytyy omana liitteenään. Minullekin selviää, että mies tosiaan on professorin virkansa lisäksi ollut pitkään myös Helsingin yliopiston vararehtori sekä olennainen tuki Palmenian kehittämisessä. Tästä olen kuullut vuosien mittaan ystävältäni, joka toimi aikanaan Palmenian johtajana. Kiitos hänelle kirjalahjasta!

 

Sata päivää yskimistä

 

Vaihdoin aloituskuvaksi Salstan linnan muistuttamaan hauskasta matkasta Uppsalaan tammikuun alussa. Sen jälkiseurauksia yskin yhä pääsiäisenä ja senkin jälkeen. Samoina viikkoina maailmalla on odotettu tulitaukoa ja rauhaa Ukrainaan. Venäjä kuitenkin painoi päälle, vaikka ehdotti vuorokauden hiljaisuutta pääsiäisenä. On myös seurattu paavi Fransiskuksen vointia. Hänen uskottiin jo toipuneen keuhkokuumeestaan ja muista vaivoistaan, kun hänet nähtiin siunaamassa Pietarin kirkon aukiolle saapunutta suurta ihmisjoukkoa 1. pääsiäispäivänä. Mutta lähes saman tien kuultiin suru-uutinen: paavi oli kuollut 2. pääsiäispäivän aamuna. 

Kokemus on opettanut ja lehtitiedot vahvistaneet, että aikuinenkin voi saada hinkuyskää aiheuttavan bakteerin. Terveyskeskukseen en mahtunut testauttamaan, mitä tautia podin. Sitä kutsutaan myös sadan päivän yskäksi. Antibiootit auttavat, mutta vain, jos ne aloitetaan taudin alkuvaiheessa ja ovat sopivaa sulffaa. Ensin söin jonkin penisilliinityyppisen kuurin yksityisen lääkäriaseman reseptillä ja nappailin tuhtia terveyskeskuksesta määrättyä yskänlääkettä. Piinattuna painelin uudestaan lääkärille ja oikein kurkkuspesialistille. Hän määräsi lyhyen kuurin jotakin sulffaa sekä yskimistä helpottavia pillereitä. Kaikki otin ohjeiden mukaisesti. 

Mutta, mutta: hinkuyskä paranee itsestäänkin ajan kanssa. Söinkö antibiootteja turhaan? Nelivuotiaana sairastin saman taudin ilman ihmeempiä lääkkeitä, kuten tästä blogijutusta voi lukea.

Yhä yskänpuuska yllättää, jos haksahdan nauramaan. Muuten olo ja elo ovat palanneet uomiinsa. Toisin on sotien laita kaikkialla, missä niitä yhä jatketaan. 

Haurasta toivoa herättää se, että uutisten mukaan paavin hautajaisiin ovat menossa niin Venäjän, Ukrainan kuin Yhdysvaltojen presidentit. Ehkä ainakin nämä sodan osapuolet puhuisivat keskenään ja päätyisivät toimimaan tosissaan rauhan aikaan saamiseksi.

Toivoa korostakoon kukkiva kirsikkapuu kävelyreitin varrelta. Komea kuusi taustoittaa kauneutta.

Macbeth - huh, huh!

 

Olen nähnyt Macbethin! Turun kaupunginteatterin tulkinta on kaikin puolin niin vahva, ettei vastaavia ole kohdalleni osunut kuin suurina harvinaisuuksina. 

Tämä joukko on tarjonnut taitonsa esityksen onnistumiseksi:

Teksti William Shakespeare, suomennos Matti Rossi, sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen, lavastus Jani Uljas, puvustus Tuomas Lampinen, valot Riku Rämä, äänet Eetu Karioja, kampaukset ja maskeeraus Saara Tawast. 

Näyttelijät: Eero Aho, Riitta Salminen, Asta Sveholm, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta, Mika Kujala, Kirsi Tarvainen, Stefan Karlsson, Sami Lalou, Antti Peltola, Viljo Kiukkonen, Kirsi Tarvainen, Kuutti Viljainen, Aatos Höglund, Esko Lehtonen.

Vallanhalun yltymistä vallanhimoksi oli järisyttävää seurata. Kolme kepeää kuiskuttelijaa saa pauloihinsa alttiin Macbethin. Hän ryhtyy toimiin kilpailijoiden nujertamiseksi. Ystävät alkavat näyttäytyä salakavalina, vainoharhaisuus ajaa laajentamaan tappamista.

Imarteluin mies ohjautuu jatkamaan kuninkuus tähtäimessä. Rempseät tyylilajin vaihdokset tehostavat kerrontaa. Kotona Skotlannissa odottaa lady, joka yhä paisuttaa miehen kunnianhimoa. Yhtymäkohdat nykyisiin valtiaisiin on ilmiselvä. Katsoja nielaisee kakistelematta loikat aikakaudesta toiseen. Tuntuu ihan luontevalta, että näyttämölle ilmestyy muun muassa kantikas Ford pullauttamaan sisuksistaan gangstereita konekivääreineen.

Kaukana Skotlannista miesten naiset lapsineen odottavat. Ja hukka heidät perii, kun miehet yhä valmistautuvat nostattamaan vastarintaa ja myöhästyvät. 

Paljon puhuvaa on valtaa himoitsevan hinku tapattaa myös kruunuun oikeutetut lapset. Silti aina joku pelastuu. 

Tuttuun autioon näkymään tragedia päättyy. Heti alkuun pestään käsiä. Tapahtumien vyöryessä kädet muuttuvat yhä verisemmiksi, puhdistumatta toistuvista pesuista huolimatta. Lopun lohduton, rääsyinen kenttä osoittaa, mihin vallanhimo vie. Ja taas pestään käsiä.

Nautin kaikesta näkemästäni ja kuulemastani. Ehkä helpoimmin muistan jylhät ja myös hilpeät lavasteet sekä kaikki äänet ja valot sekä erinomaiset näyttelijät taiten luoduissa ja rytmitetyissä kohtauksissa. 

Komea lavastus silmissä tuntui hyvältä lukea uutinen, jonka mukaan teatterisäätiö oli jakanut15 000 euron palkinnon Jani Uljakselle pitkäaikaisesta työstä teatterin päälavastajana. Jutusta kopioin kuvan, jossa palkittu myhäilee vanhan auton askelmalla. Syksyiset puunoksat esittivät lavalla Birhamin metsää, joka näytelmässä tuntuu liikkuvan ja onkin Skotlantia lähestyvä vihollisjoukko. Näin mahdottomasta voi tulla mahdollista teatterissa.

Suosittelen tutustumaan tähän vapaasti luettavaan ja runsaasti Otto-Ville Väätäisen ottamia kuvia sisältävään arvosteluun. Itse asiassa se on hyvin myötäsukainen puffi. Varsinaisia kritiikkejä löytyy maksumuurin takaa lehdistä, kuten tästä ja tästä.

Fabian – moralistin tarina

 Aprillipäivänä onnistuin mokaamaan leffaan menon kanssa. Päähäni oli iskostunut, että Sagan porukka retkeilee Kino Piispanristille klo 13.30 katsomaan elokuvaa Maria Callasista. Kun mitään ihmisten parveilua ei näkynyt, kysäisin respasta, missä muut ovat. Ja kas: olin liikkeellä viikon etuajassa! Siispä uusi yritys 8.4. 

Niitä näitä kotona häärätessäni huomasin iPadilta, että tietty elokuva poistuu pian tallennuksistani. Yle Areenasta se poistui jo 18.4.2024.  Oma tallennus pelasti leffan puutteelta. Niinpä katsoin kolmen tunnin mittaisen Fabian – moralistin tarinan. Tunnistin nähneeni sen aikoinaan, vaikken paljoa katsotusta muistanut. 

Arto Pajukallion  arviosta selviää muun muassa: 

Erich Kästner (1899–1974) tunnetaan parhaiten lastenkirjoistaan. Omaelämäkerrallisiin kokemuksiin pohjautuva nuoruudenromaani Fabian julkaistiin tuoreeltaan vain sensuroituna painoksena, ja se joutui silti natsien rovioille. Kirjailijan tarkoittamassa muodossa romaani ilmestyi postuumisti vuonna 2013, ja suomeksi nimellä Tuuliajolla Berliinissä vuonna 2022.

Teoksen uusi elokuvatulkinta, Dominik Grafin kolmetuntinen dialogivetoinen draama, pohjautuu täyteen versioon, jota kertojan ääni sanallistaa joskus pitkätkin matkat kirjan mukaan.

Tarina sijoittuu Weimarin tasavallan viimeisiin dekadentteihin vuosiin, aikaan ennen natsien vallannousua. Jakob Fabian (Tom Schilling) on maailmansodan kauhut kokenut, bordelleissa ja kabareissa viihtyvä nuorimies. Hän haaveilee kirjailijan urasta, mutta menettää laman myötä päivätyönsä tupakkamainosten copywriterina.

Tarina puhuu samaa kieltä kuin  Berlin Alexanderplatz ja Babylon Berlin, mutta yhtenä kokonaisuutena sarjaksi pilkkomatta, samoin kuin Cabaret. Kaikki kolme nähtyäni kuvittelen tajuavani, miltä on tuntunut elää Berliinissä työttömänä ja rahattomana, silti riehakkaan yöelämän pyörteisiin solahtavana Fabian-elokuvan aikaan 1931. Pörssiromahdus oli hajottanut elämisen perustoja. Jotenkin oppinut, tohtoriksi tituleerattu Jakob Fabian selviytyy päivästä toiseen. Yöt kuluvat kapakoissa. Mukana pyörii äveriään asianajajan poika Stephan Labude, intohimoisen Schiller-tutkielmansa vastikään tiedekuntaan jättänyt. Se joutuu korkean pinon alimmaiseksi. Tekijä vetoaa tuttuun assistenttiin ja pyytää nostamaan työn päällimmäiseksi, mutta saa ilmeettömän vastauksen.

Kertojan käyttö puhuttelee etenkin kohtauksissa, joissa ääni paljastaa Fabianin rakastuvan kymmenen minuutin kuluttua, vaikkei tämä itse vielä tiedä siitä mitään. Ääni kertautuu, kunnes katsojakin näkee nuoren naisen tauolla työstään tarjoilijana. Hän on Cornelia, juristiopiskelija. Katseet kohtaavat, ensimmäiset repliikit lupaavat yhteistä ymmärrystä. Kävellään tyhjillä öisillä kaduilla. Savukkeita kuluu.

Cornelia opastaa epävarmasti kohti asuntoaan. Sinne päädytään reittiä, jonka Fabian tunnistaa omaksi asuinseudukseen. Vienosti Cornelia kysyy ulko-ovella, ymmärtääkö Fabian väärin, jos tulisi kutsutuksi sisälle. Katsoja huomaa pian, että samasta lukaalista yksi huone on Fabianille vuokrattu. Muutaman herkullisen kohtauksen myötä tilanne valkenee naiselle. 

Rakkaus leimahtaa.

Seuraa yhteisiä päiväretkiä. Miehistä puhutaan aina sukunimin. Mukana usein myös Labude autoineen. Kerran kolmikko päätyy rantaan. Labude ja Cornelia kirmaavat uimaan Fabianin hidastellessa. Käy ilmi, ettei tämä osaa uida.

Ajellaan Labuden hulppeaan, tyhjään kotiin. Asianajaja-isä on omilla teillään, äiti jossakin Välimeren maassa. Pariskunnan sängyt on sijoitettu erilleen toisistaan. Fabian nukahtaa toiseen sängyistä. Labude kuvailee lyhyesti vanhempiensa vapaata suhdetta.

Ryypiskellään, sytytellään soihtuja ulkosalla, puhutaan.

Kun Cornelia ja Fabian ovat taas kotilukaalin huoneessa, Cornelia vaatii Fabianilta allekirjoitusta sopimukseen, jonka mukaan mies ei saa estää naisen etenemistä urallaan. Corneliaa odottaa filmirooli. Allekirjoitus irtoaa, mutta pieni särö suhteeseen ilmaantuu.

Rahaton Fabian käyttää viimeiset setelinsä kauniiseen leninkiin, jonka aikoo antaa Cornelialle syntymäpäivälahjaksi. Tämä saa sen ennakolta ylleen, kun Fabianin äiti tulee vierailulle Dresdenistä Berliiniin ja tuo tuliaisiksi ruokatarvikkeita. 

Kolmistaan mennään illalla ravintolaan, Cornelia uudessa asussaan. Enteenä tulevasta myrskystä ravintolassa häivähtää ruskeapaitaisia miehiä. Niihin on törmätty aika ajoin kaduilla. 

Päivänä muutamana antelias Fabian on lähes saanut häädön ravintolasta kutsuttuaan erään työttömän pöytäänsä. Kirjailijanalun muistivihkoon kertyy merkintöjä miehen kertoessa tarinaansa. Vihko on ahkerassa käytössä.

Cornelian koekuvauksen kynnyksellä Fabian kirjoittaa hänelle monologin. Siitä tulee menestysesitys, jota Fabian seuraa näkymättömistä, kunnes häipyy paikalta. Ja Cornelia tulee kysyttäessä omineeksi tekstin itse kirjoitetuksi! Fabian ei tätä kuule. 

Labuden isä etsii kateissa olevaa poikaansa, joka löytyy Fabianin avulla, tosin vain hetkeksi. Tämän käsiin joutuu Labudelle osoitettu kirje, jota Fabian ei voi avata, koska äiti on opettanut pitämään näppinsä irti toisille tulleista kirjeistä. Olisipa Fabian ollut vähemmän moralisti ja avannut kirjeen! Siinä näet ilmoitettiin Labudelle, että tutkielma on hylätty. 

Asianajaja Labude tarvitsee uudestaan Fabianin apua, sillä kotoa oli löytynyt hirveä näky: poika oli ampunut itsensä. Selvisi, että kirje oli syynä itsemurhaan. Fabian tajusi oitis, ettei hylkäys ollut todellinen, vaan assistentin pila tiedekunnan paperilla. Seuraa kiihkeää toimintaa. Yliopistossa Labuden professori kertoo, ettei koskaan ole tarjottu kypsempää tutkielmaa kuin Labuden kirjoittama. Fabian huutaa, raivoaa ja käy assistentin kimppuun. Kuuluu vikisevä vastaus, että sehän oli pelkkä pila.

Vanha, tutiseva professori seisoo portaiden yläpäässä, salskeita nuorukaisia uhkaavana parvena portaiden alapäässä. Uusi aika kaikui kuvasta, Labude sen yhtenä uhrina.

Cornelia etenee filmiuralla, muuttaa toisaalle, Fabian poistuu Dresdeniin vanhempiensa luokse. Mutta on palaamassa Berliiniin, jossa Cornelia odottaa kolmelta joka iltapäivä tietyssä ravintolassa, kun odottamatonta tapahtuu. Uimataidoton hyppää jokeen pelastamaan pikkupoikaa! Tämä selviää itse rannalle, mutta pelastaja hukkuu virran viemänä. Poika selailee vaatemytystä pilkottavaa muistikirjaa, jonka yhden sivun alareunassa lukee: OPETTELE UIMAAN.

Erinomaisesti toteutettua elokuvaa pari päivää mietittyäni näen siinä paljon merkkejä nousevasta uhasta. Sellaiset ihmiset kuin kirjallisuuteen ja filosofiaan uppoutunut Labude ja kirjailijaksi havitteleva Fabian joutavat pois marssijoiden tieltä. He ehtivät kuulla kumun, mutta välttyvät kurimukselta. Cornelialle jää kaunis asu muistoksi oikeasta rakkaudesta.

Irtiottoja

 

 

Pirkko Saision omasta elämästä ammentavan romaanitrilogian toinen osa ilmestyi WSOY:n kustantamana v. 2000 nimellä Vastavalo ja pehmeäkantisena Siltalalta 2023. Takakansi tarjoaa tämän näkymän sisältöön:

Hän on 19-vuotias ja juuri valmistunut ylioppilaaksi. Edessä on matka Sveitsiin työskentelemään orpokodissa kuten Sound of Musicin Julie Andrews. Todellisuus on kuitenkin aivan toista kuin hän on ajatellut.

Sveitsin-matkan kanssa limittyvät oppikouluvuodet sekä ystävät, perhe ja varsinkin suhde isään.

Vastavalon keskiössä on nuoren naisen identiteetin etsintä: tasapainon löytäminen vasemmistolaiskasvatuksen, kristinuskon ja oman seksuaalisuuden välillä sekä taiteilijuuden kehittyminen.

Vastavalo oli Finlandia-ehdokas vuonna 2000.

Luin ensimmäiseksi trilogian kolmannen osan, Punaisen erokirjan, koska sitä en ollut lukenut romaanin ilmestyttyä. Nyt on käynyt ilmi, etten ole tainnut muitakaan lukea, koska ne tuntuivat ihan uusilta teksteiltä. Kuvittelin näet imaisseeni ne tuoreeltaan, mutta kuinka ollakaan - muisti petti. 

Niinpä Vastavalon tarjoama kuva nuoresta Pirkosta tarkastelemassa itseään aamuvarhain kuin askeltamassa kasteisesta heinikosta kohti "minää". Tulija hohtaa vastavalossa. 

Pian ilmenee, että eletään Euroopan hullua vuotta (1968). Kertojaa piinaa vaatimus hyväksyä itsensä. Hän tietää pysyvänsä aina nälkäisenä. Kopioin sitaatin sivulta 7:

Mutta nyt hän poimii maasta tuoksuhelmikän ja muuttaa sen nopeasti lauseeksi: nuokkuhelmikän uni on lyhyt mutta syvä. Hän innostuu lauseestaan ja laulaa kovalla häikäilemättömällä äänellä nuokkuhelmikälle, keltasirkulle ja räikeänkeltaiselle aamutaivaalle:

Ei, ei saa uskaltaa, sillä muista aina: älä tallaa nurmikoita, älä syötä apinoita!

Hän laulaa Kristiina Hautalan äänellä ja unohtaa lyhyeksi, kohtalokkaaksi hetkeksi kömpelön ruumiinsa ulottuvuudet.

Näin siirryin kartalle, joka opastaa lukijaa kulkemaan polkuja kertojan, tuoreen ylioppilaan mukana. 

Eteenpäin pyrkineet isä ja äiti ovat ostaneet oman asunto-osakkeen Helsingin itäisestä lähiöstä, kaukana Kalliosta. Isompaan asuntoon muutettaessa "Pirkolle" on luvattu oma huone, mutta sen saakin leskeksi jäänyt pappa. 

Viimeisiä kouluvuosia sävyttävät isän Mossen kyydissä tehdyt matkat Kallion lukioon, aamuruuhkien takia usein myöhässä. Koulun ovelle päästyään hän on valmiiksi kiukkuinen, katsoo karsaasti muita myöhästyjiä. Ovi aukeaa vasta sitten, kun vahtimestari sallii. Raivo ja inho vellovat mielessä, vaihtuvat hetkessä kateudeksi muita katsoessa. 

Seuraa huima sisäisten myllerrysten kuvaus. Koulun arjessa vain ainekirjoitus saa kertojan syttymään. Hänen lahjansa noteerataan. Äidinkielen opettaja huomaa myös hänen vaarallisen liimautumisensa luokkakaveriin ja ottaa asian puheeksi. Seuraa irtiotto "ystävästä".

Väkevästi Saisio porautuu nuorten keskinäisiin suhteisiin. Niissä on tarjolla myös Jumala uskollisine palvelijoineen. Pian tälläkin suunnalla tuntuu mahdottomalta jatkaa.

Vanhemmat luopuvat lähiölukaalista ja muuttavat takaisin stadiin, kaksioon. Isän sanoin on selvää, ettei Pirkkokaan kauaa kotona viihdy. Kotoa on siis häivyttävä! Tuore ylioppilas hankkiutuu Sveitsiin orpolasten hoitokotiin.

Kokemukset karttuvat, ennakkokäsitykset myllertyvät. Kotipuolen metsät alkavat väikkyä mielessä unelmien paikkana, kun seisoo sveitsiläismetsän reunassa, jossa seisoo Verboten-kyltti. 

Puutarhassa ensimmäisen kerran tarinaan liittyy havainto Tante Doloresin ja Tante Irman häipymisestä omille poluilleen ja palaamisesta hehkuvan punaposkisina muiden joukkoon.  Kun mahdollisuus tarjoutuu tirkistelyyn kaapin kautta naapurihuoneeseen, seuraa kuumottava päätelmä:

Tante Irma on Tante Doloresin mies.

Tai nainen.

Mitä kurkkija tekee itkettyään ensin raivosta? Hän paljastaa havaintonsa Kapteenittarelle, joka puolestaan määrää vaihdoksia huoneisiin. Lopulta toinen tädeistä häipyy kuvioista. Aikamoista!

Puuttumatta enempää romaanin tapahtumiin ne  lomittuvat eri aikatasoissa toisiinsa. Muistot työntyvät esiin, kun on niiden aika. Lukijaa pysyy hyvin kärryillä. Aikuistuvan nuoren ihmisen mielen ailahtelu ja tunteiden myrskyisyys on kirjoitettu niin voimallisesti, etten muista moista lukeneeni muualta. Myös raivoisat sanaharkat isän kanssa äidin tyynnytellessä on kuin katsoisi teatteriesitystä. Kipeät tunteet läheisten sairastuessa ja kuollessa ovat saaneet nekin paikkansa kokonaisuudessa.

Minusta trilogia edustaa väkevintä suomenkielistä kertomataidetta.

***

Saision trilogiasta on ilmestynyt väitöstutkimus 2011 Helsingin yliopistossa. Sen sivuilta tutkimus on luettavissa hakusanalla elamasta.pdf. Linkkiä en osannut siihen tehdä.

Päivi Koivisto 

Elämästä autofiktioksi 

Lajitradition jäljillä Pirkko Saision romaanisarjassa Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja 

Helsingin yliopisto

 

Se yks vaan...

 

Pienin yhteinen jaettava (Siltala 2023) ilmestyi WSOY:n kustantamana ensi kertaa 1998. Romaani osoittautui trilogiaksi kasvavan, omakohtaisen sarjan ensimmäiseksi osaksi ja päätyi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Se vie lukijan sodanjälkeiseen Suomeen Saision esikoiskirjan Elämänmenon (Kirjayhtymä 1975) tapaan. 

Pienin yhteinen jaettava koostuu muistoista, joissa hän alkaa erottua. Aikuisille lapsi tokaisee jotakin hiukan luvatonta tehtyään, että se oli yks vaan.

Heti alkajaisiksi lukijalle tarjoutuu tämä näkymä:

Olin kahdeksanvuotias, kun se tapahtui ensimmäisen kerran.

Oli marraskuu, aamu.

Katu oli musta ja kiiltävä. Se turposi räntäisten, märkien ikkunoiden takana.

Näin itseni ikkunasta. Olin pullea ja pahantuulinen.

Vedin jalkaani liian kireitä villasukkia.

Liiveistäni puuttui nappi. Äiti kaivoi laukustaan viisimarkkasen.

Panin sen sukkaan.

Silloin se tapahtui ensimmäisen kerran.

Kirjoitin mielessäni lauseen: Hän ei halua herätä.

Korjasin lauseen: Hän ei olisi vielä halunnut herätä.

Liitin lauseen toiseen: Hän oli liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Paransin toisen lauseen: Hän oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Katsoin voitonriemuisena isää, joka luki paitahihasillaan Työkansan Sanomia ja joi mustaa kahvia.

Äiti levitti eteisen peilin edessä punaa huuliltaan poskipäihin ja hyräili Iltaa Redillä.

Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.

Pian käy ilmi, että tarinan minä on juuri palannut matkalta kuumeisena ja lykännyt puhelua vanhalle isälleen. Soitettuaan tytär oli tullut luvanneeksi liikoja. Ja niin unet tuovat kuvioon äidin, kauan sitten kuolleen. 

Aamulla isä ei vastaa puhelimeen. Kertojan on pakko tyttärenä ryhtyä toimeen. Samalla muistot mökistä ja sukulaisista, monista hautajaisista vyöryvät esiin. 

Isän mykän oven taakse ehdittyä iskee paniikki. Sinne tänne säntäily loppuu huoltomiehen avattua oven ja katsastettua kertojan kanssa, että isä löytyy kylpyhuoneen lattialta. Tämä kuiskaa 

- Tulit sitte. Kumminkin.

Seuraa kepeästi kerrottuja havaintoja äidistä, isästä, Ulla-tädistä, mummosta, papasta ja ainoana lapsen kasvamisesta aarteina vihreä lippalakki ja keltainen lentokone. Tyttö ilmoittaa haluavansa olla poika, mitä ympäristö ei sulata. Vain papan mielestä lapsi on poika, jos hän haluaa olla poika. Kantansa vahvistukseksi pappa ostaa vihreän lippalakin lapsenlapselleen.

Vahvatahtoisena tarinan hän koettelee ihmisiä lähellään. Koulussa hän tuntee olevansa muista irrallaan, se ainoa lapsi.

Onnellisia, paikoin särmikkäitä aikoja piisaa kesäisin mummon ja papan luona mökillä. Erottuu huumorin ja komiikan pilkahduksia, kun tarkkavainuinen lapsi tulkitsee aikuisten puuhia niin kotioloissa kuin Linnanmäellä esityksiä katsottaessa. Niistä poikkeavat öiset unikuvat väreineen.

Saision tapa puhkaista arkisen kerronnan pinta esiin työntyvän muiston tieltä uppoaa minuun. Teksti hengittää monessa aikatasossa ja pitää lukijan hyvin mukana. Se mikä erityisesti puhuttelee, on itseään kuulosteleva lapsi. Pitkällinen KUKA MINÄ OIKEIN OLEN -pohdiskelu valottuu niin, että minäkin ymmärrän, mikä kaikki tarinan minää on hiertänyt.

Romaanin lopulla tytär koskettaa kuolleen isänsä otsaa. Esitetty todellisuus on vain neljän vuorokauden pituinen, vaikka kattaa muistojen myötä usean vuosikymmenen kaaren. 

Sitten ovat vielä jäljellä unien sanat.

Sanat pysyivät poissa unistani yli kaksikymmentä vuotta. Uneni kukkivat värejä, vääristyneitä muistoja, merkillisiä pelon ja kaipauksen hedelmöittämiä kuvia, jotka jaksavat heräämisen jälkeen särkeä iltapäivään asti. 

Mutta kun sanat palaavat, ne palaavat jäädäkseen.

Viimeisimmästä unesta kertoja herää, kun on isän hautajaispäivän aamu. Ja hän ikävöi äitiään.

Saision luovan mielen toiminta  ja vähin erin pelkistyvä kerronta tuottavat lukukokemuksia, joita janoan lisää. Trilogian keskimmäiseen osaan, nimeltä Vastavalo (2000/2023), tartun saman tien. Kirja odottaa pöydän kulmalla.