Pakolaisten asialla

 

Aikoja sitten näkemäni Aki Kaurismäen Le Havre oli unohtunut niin, että tuntui kuin olisin katsonut uutuutta telkkarista leffaan paneutuessa. Se oli äskettäin tarjolla osana satavuotiaan Ylen kunniaksi järjestettyä 100 toive-elokuvaa -juhlasarjaa, johon yleisö äänesti suosikkinsa. 

Palaan 15 vuoden takaiseen aikaan, jolloin Saku Schildt arvioi elokuvaa Episodin sivuilla tuoreeltaan:

Le Havren keskushenkilönä toimii Boheemielämää-elokuvasta (1992) tuttu Marcel Marx (André Wilms), joka on jättänyt kirjailijan toimen ja muuttanut pohjoisranskalaiseen Le Havren kaupunkiin kengänkiillottajaksi. Marx törmää Ranskaan salakuljetettuun Idrissaan (Blondin Miguel) ja päättää auttaa yksinään harhailevan pikkupojan tämän sukulaisten luo Englantiin. Tehtävää vaikeuttaa Marcelin köyhyys, sairaalaan joutuva vaimo Arletty (Kati Outinen) sekä säälimättä Idrissaa jahtaavat viranomaiset. Marxin ja Idrissan onneksi jahtia johtava etsivä Monet (Jean-Pierre Darroussin) on sydämellisempi kuin kollegansa.

Le Havre on Kaurismäen kantaaottavin elokuva, jonka kärki on kohdistettu Suomessa ja muualla Euroopassa vellovaan muukalaisvastaisuuteen. Vannoutuneena humanistina tunnettu ohjaaja pitää jälleen vankkumatta heikkojen ja sorrettujen puolia, ja tällä kertaa heitä edustavat ihmisarvostaan riisutut pakolaiset.

Minuun tarina upposi. Kuvaan vangitussa kohtauksessa Marcel hyvästelee Idrissan, jolle läksiäisiksi ojentaa tämän äidin osoitteen Lontoossa. Oli helpottavaa katsoa kalastusaluksen kaikkoavan merelle ja toivoa, että poika pääsee ohi rannikkovartijoiden haavista ja lopulta perille äitinsä luokse. 

Toinen, pysyvä tarina kuljettaa vähäisen elannon raapimista niin, että vaimolle riittää päivittäin tuotavaksi palkkarahoja.

Idrissan ilmaantuminen parikunnan luo suojaan pakottaa Marcelin hankkimaan välttämättömiä lisätietoja. Poika toimikoon sijaisena kiillottamassa kenkiä.

Asiakkaat karttavat mustaa poikaa. Laika-koiran toivoisi vakuuttavan ohikulkijat. Poikahan toimii vakituisen kiillottajan luvalla.

 

 Hellyttävä kohtaus kertoo, kuinka poika hankkiutui tarvittaessa piiloon ja sai Laikasta kaverin.

Useita olennaisia kohtauksia nähdään lähikapakassa, jonka emäntänä loistaa Elina Salo.

Yksissä tuumin vihanneskauppias ja muut pienyrittäjät antavat omat roponsa. Marcel nähdään puuhakkaana. Ja tukikonsertin järjestää itsenään esiintyvä Roberto Piazza / Little Bob, paikallinen rock-legenda. Konsertti sähköistää verkkaista kerrontaa musiikkikappaleiden mukaisesti. Keskiössä heiluu pieni mies punaisessa nahkatakissa.

Tässä tarinassa jopa poliisi osoittautuu hyväsydämiseksi. Hän ei vaani Idrissaa, vaan osallistuu peittelyyn, vaikka paljastaa pojan piilopaikan laivassa. Etsivä Monet pitää tiedon omanaan estämättä laivan lähtöä.

Omanlaisensa käänne on Arlettyn sairastuminen. Se esitetään äärimmäisen vähin elein ensin kotona, sitten sairaalassa. 

Naapurit vierailevat sairaan luona. Tämä nukahtaa kuin lapsi kirjan luentaan.

Kauniisti tulee kerrotuksi sekin, kuinka Marcel ilmaisee kaipaavansa vaimoaan ja kuinka hän lopulta saa hakea vaimon kotiin, vaikka vain lyhyeksi aikaa. Kuolemaa ei pääse pakoon.

Nautin suuresti näkemästäni. Tässä vielä mitä suositeltavin linkki lisätietoihin.

Kuumat kemut

 Eilen lauantaina maistettiin sekä hellettä että kestitystä Samppalinnan mäellä Turussa. Taustalla kaikui kovaäänisestä kaikuja urheilupuistosta ihan naapurissa. Jotkin kisat siellä oli meneillään. Meidän kokoontumisen aiheena oli se, että Ines-tyttönen täyttää 8.7.2026 kokonaisen vuoden, mutta juhlat on jo vietetty. Paikalle ilmaantuivat niin kummit, mummit, isomummut, vaarit, eno, täti ja myös yksi serkku sekä kaikki muut Ineksen vinkkelistä olennaiset ihmiset kuten oma äiti ja isä. Kaikkiaan isiä tai äitejä oli ristiin rastiin.

Uusien taloyhtiöiden keskeltä piharakennuksesta löytyvät sekä tilava sauna että kokoontumishuone jääkaappeineen. Paikka on asukkaiden varattavissa korvausta vastaan. Niinpä runsas ruokatarjoilu oli paahteelta suojassa, vaikka ulkona aterioitiin.

Isomummut viihtyivät varjossa. Runsas tarjoilu sivuutettiin, kun oli vastikään nautittu lounas Sagassa. Mutta kahvi makeine oheisineen toki maistui.

Lapsukaisille Mirva-mummi oli rahdannut päivänvarjonsa lisäkankaineen estämään kärventymistä. 

Jo pikkuisena ehtii tutustua kavereihin, kun vanhemmat pitävät huolen tapaamisista.

Mia-äidin itse leipomaa kermakakkua ja muutakin makeaa nautittiin sisällä. Kynttilä jäi sytyttämättä, sillä porukasta kukaan ei tupakoi eikä kotoa löytynyt tulitikkuja.

Kuvassa pojanpoikani ottama kuva minusta mummuna ja isomummuna Ineksen kanssa. Hymy kertoo, kuinka hyvilläni olen.

Varjoihin hankkiutuivat lopulta kaikki kuulostelemaan ja katselemaan lahjapöydän antimia. Äitinä Mia purki hiljalleen paketteja, luki kortteja ja tarjoili näkymiä hienoista kuvakirjoista. 

Tarjoilujen päätteeksi innostuttiin taputtamaan käsiä niin, että myös Ines tempautui mukaan. Hän oppi oitis, kuinka hauskaa on läpsyttää käsiä kaikki yhdessä. Tyttöpä aloitti pian ihan itse uuden taputuskierroksen.

Meitä oli matkassa kaksi isomummua, sillä Pirkko, miniän äiti, muutti Saga Kaskenniittyyn sopivasti perjantaina. Meidät sekä haettiin että palautettiin autokyydillä. Lyhyen matkan verran ehdittiin  pohdiskella, miltä tuntuisi olo 40 asteen kuumuudessa, kun jo 30 astetta otti voimille. 

Kauniit kiitokset järjestelyistä ja tarjoiluista. Suolaisia piirakoita oli valmistanut muun muassa miniä. Kedon kukkia oli poiminut pöydille joku Mian kavereista. Vaaseissa sojotti myös auringonkukkia sekä vaaleanpunainen pioni tuliaisena isomummuilta.

Kokoavaksi lopuksi liitän mukaan vielä poikani ottaman yhteiskuvan. Oli hienoa olla mukana nuoria ja vanhoja yhdistävässä tilaisuudessa.

Lapsuuden Kamerun

 

Nettihauin ja Boogle Earth -tutkiskeluin löysin muun muassa oheisen kuvan ja tämän  selityksen: Vulkaaniset muodostumat täplittävät maisemaa Rhumsikissa Extrême-Nordin maakunnassa.

Sama kivinäkymä luonnehtii Chocolat-elokuvan isä-hahmoa, joka kirjaa muistikirjaansa työtapahtumien lisäksi piirroksia.

Tätä aasinsiltaa pitkin siirryn varsinaiseen aiheeseen: elokuvaan. Kesä näet toi Yle Areenaan lisää Sodankylän filmijuhlien antia takavuosilta kuten Claire Denis'n ohjaaman Chocolat-elokuvan. Se on nähtävillä syyskuun 8. päivään 2026. Tarjolla on myös Clairen haastattelu Sodankylässä vuodelta 2013. Wikipediaan avautuu tämä ohjaajasta kertova linkki.

Chocolatissa nuori ranskatar France Dalens palaa lapsuusmuistoihinsa siirtomaa-ajan Länsi-Afrikassa. Sinne hän on tullut lentäen. Pian hän kävelee tietä pitkin, kunnes ohi ajava auto pysähtyy. Kuski tarjoaa kyytiä huomauttaen, ettei kuumuudessa ole hyväksi patikoida. France kertoo aikovansa erästä taloa katsomaan pohjoisessa. Näin Kamerun tarjoaa näyttämön elokuvan perheen, muiden valkoisten sekä mustan palvelusväen suhteisiin 1950-luvulla siirtomaavallan alkaessa murtua. Elokuvassa noin seitsenvuotias tyttö nimeltä France (!) katselee ja kuuntelee, mitä aikuiset puuhaavat talossa tai pihalla. Tullaan ja mennään.

Tärkein aikuinen France Dalensin (Cecile Ducasse) lähettyvillä on Isac de Bancoleen näyttelemä Protee, Suojatti. Tytön äiti Aimee Dalens (Giulia Boschi) näkee mustan miehen komeuden, mutta pysyttelee vaivoin sopivan etäisenä, kunnes antaa periksi ja melkein anelee kosketusta. Mutta Protee tietää paikkansa. Pinnan alla väreilee. Raja palvelusväen ja isäntien välillä pitää vielä.

Isä Marc Dalens (Francois Gluzet) tekee virkamatkoja. Hän tunnistaa lopun merkit siirtomaa-ajalle eikä korosta ylempiarvoisuuttaan kuten virkataloon pöllähtäneet siirtomaavallan edustajat lentokoneen pakkolaskun jälkeen. Marc auttaa, vaikka ei pysty niin nopeaan toimintaan kuin valkoiset tulijat odottavat. Pitää hankkia koneeseen varaosia sekä rakentaa lentokenttä. Marc järjestää paikallisen heimopäällikön kanssa työvoimaa. Kuukaudessa kentän pitäisi valmistua.

Vaimo majoittaa luontevasti yllättäen saapuneita vieraita. Isäntäpari sietää ihmeen tyynesti koppavia majailijoita. Elokuva tarjoilee monia herkullisia kohtauksia rasismin eri sävyistä. Ero luku- ja kirjoitustaidoissa korostuu. Musta kokki ei osaa lukea emännän paksua ranskalaista keittokirjaa. Protee osaa lukea, muttei kirjoittaa, vaikka on lähetysaseman kasvattama. Näistä asetelmista irtoaa hirtehistä komiikkaa, tragiikkaakin.

Tulijoiden ja emännän kesken seurustelu onnistuu myös lepäillen. Keskustelut kajoavat ihmisten värieroihin. Kokemuksia on siitäkin, kuinka valkoiset tuntevat olevansa outoja asuttuaan pitkään mustien keskuudessa. Kuvan valkoinen mies on se, joka viihtyy palvelusväen keskuudessa. Proteen kauhistukseksi Luc (Jean-Claude Adeline) jopa käyttää työväen suihkua ulkorakennuksen seinän vieressä.

Juhliin emäntä patistaa mustat palvelijat pukeutumaan punaisiin vöihin. Erityisesti Proteen komeus korostuu. Palvelu sujuu hillitysti juuri siten kuin koetaan sopivaksi.

Vaikea paikka palvelijalle on noudattaa emännän kutsua tulla auttamaan iltapuvun nyörien kiristämisessä.

Emännän avustamista helpommin Protee seuraa Francen läksyjen tekoa. Tytön ja palvelijan suhde kiristyy vasta sitten, kun emännän toiveen mukaisesti Protee joutuu pois sisäpalvelijan tehtävistä generaattoria hoitamaan. Myös France hiipii konehuoneeseen. Seuraa tiivis hetki tulikuuman putken äärellä. France kysyy, polttaako putki. Protee pitää järkkymättä kättään kiinni putkessa, jolloin France puolestaan nappaa kiinni putkesta – käsi palaa pahasti. Kumpikin on polttanut itsensä! 

Yhtä lailla isän kanssa horisonttia miettiessä France joutuu silmäkkäin näkymättömien rajojen kanssa. Elokuvassa ne tuntuvat ylittämättömiltä. Silti aikuinen France kaipaa lapsuutensa maisemiin. Jää epäselväksi, matkustaako hän muistojensa Pohjois-Kameruniin vai lentääkö isolla koneella sinne, mistä oli tullut.

Francen lapsuusmuistojen lentokentän valmistuttua heimojen miehet polvistuivat kiittämään Allahia. Mielessä heillä taisi olla myös kiitos siitä, että itsetietoiset vieraat häipyivät mukanaan yksi innokas lähetyssaarnaaja, jolta jää urkuharmoni turhakkeena kentälle. 

Paikalliset mustat miehet olivat jo kokoilleet voimiaan häätääkseen alueiltaan valkoiset. Koulu toimi iltaisin kokouspaikkana.

Ranskan hallitsema Kamerun itsenäistyi 1. tammikuuta 1960, ja Britannian hallitsema alue yhdistettiin siihen vuonna 1961, vahvistaa hakukone.

Lapsettomuuden monumentti

 

"Kirja hengittää lihaa, lihaisuutta ja lihallisuutta" tiivistää Anna Hollingsworth 21.1.2026 Ylen Kulttuuritoimituksen julkaisemassa arviossa Mariia Niskavaaran esikoisromaanista (Kosmos 2025, kansi Ulla Donner). Moni kriitikko on sen noteerannut, myös käännösoikeuksia on varattu kymmenittäin. Niinpä tartuin toimeen, ostin kohutun kirjan e-versiona ja luin sen kangertelematta. Ronski ote hymyilytti. Kirjailija kuuluu itse määritelleen tarinansa groteskiksi saduksi.

Ester on se, joka kertoo tarinansa. Hän kasvaa lihakauppiaan ja tämän vaimon ainoana lapsena, sillä isokokoisena vauvana hän syntyi keisarinleikkauksella. Samalla äiti menetti kohtunsa ja unelmansa lapsikatraasta. 

Äiti panee toivonsa Esteriin, jolle jokaisena syntymäpäivänä antaa nuken hoivattavaksi niin, että hän sitten joskus osaisi hoitaa omia lapsiaan. Muut nuket eivät tunnu miltään, kun isä kerran tuo liha-alan messuilta Esterille Barbien. Se on kaunis. Mutta Ester ei välitä pukea sitä. Äidin vaatimukset kaikuvat kuuroille korville. Sitten Ester ottaa ja leikkaa Barbien tukan, mistä seuraa hiukan äläkkää kalliin nuken pilaamisesta. Niinpä Ester napsaisee nukelta pään ja tunkee sen suuhunsa kuin lihapullan. Yhtä helposti sen nielaisee kuin palan maksamakkaraa tai aladobia. Nuken kroppa joutaa roskiin. Pää pysyy Esterin sisällä. Edes lääkäri ei saa sitä pois, vaikka näkee kalpean naaman suolten seassa.

Omasta sängystään Ester katselee vastapäiselle seinälle kiinnitetyn kauniin miehen kuvaa, etenkin miehen silmiä. Kainaloiden haiskahdus saa tytön liikkeelle. Hän etsii oikeaa miestä, repii miehen kuvan seinältä. Määrätietoisesti Ester valitsee kohdalle osuneen koulutetun seminologin, keinosiementäjän. Itse kookas, hyvärunkoinen Ester päätyy työhön paikkakunnan tehtaaseen. Se on iso teurastamo, jossa hänet koulutetaan teurastajaksi. Päivittäin hän tervehtii portinvartijaa, joka tuntuu erityisesti huomaavan juuri Esterin.

Varmana valinnastaan Ester avioituu keinosiementäjän kanssa. Uutterasti pari yrittää saada Esterin raskaaksi, mutta kun se joskus onnistuu, seuraa keskenmeno. Äiti kuulostelee tämän tästä, joko Esterin vatsa pönköttää. Samoin tekevät työkaverit.

Ei auta kuin lähteä hakemaan apua lääkäriltä:

Ester istuu ja odottaa. Naisia menee sisään ja tulee ulos. Viimein tulee Esterin vuoro. Koko käytävä kuulee hänen nimensä lausuttavan, Ester, käytävässä kajahtaa Lääkärin pyöreällä kuorobaritonilla, ja kaikkien katseet takkinsa liepeissä Ester kävelee vastaanottohuoneeseen.

Lääkäri kysyy: Ja mikäs meitä tänään vaivaa?

Ester sanoo: Lapsettomuus.

Mutta se ei ole Lääkärin mielestä mikään oikea vaiva, vaan aivan tavallinen tapahtuma ihmislajin historiassa. Samanlaisia tapahtumia ovat: syntymä, kuolema.

Siihen täytyy vain tottua, Lääkäri sanoo. Eihän lisääntyminen sentään mikään yksilönoikeus ole.

Murskatuomio! Voisiko olla niin, että Ester sittenkin valitsi väärin. Olisiko portinvartijasta ollut Esterin lasten isäksi? 

Lopulta Esterin sisältä löytyy lihaisa kasvain. Sitä hän vaalii, kanniskelee sylissään, esittelee muillekin ja antaa  jopa koskea, kunnes päätyy taas tehtaan portille. Ja vihdoin Ester näkee, kuinka ihanat silmät portinvartijalla on. Yhtä ihanat kuin muinoin julistemiehellä. Ester värähtää, punastuu, tuntee kasvaimessa villiä tutinaa. "He hymyilevät toisilleen. Sanovat: Hei vaan Ester. Hei vaan."

Sen pituinen se.

Osuipa hollille omalaatuinen kirja, jonkalaista en muista ennen lukeneeni. Vain Voltairen Candide tunkee mieleen Esterin oheen. 

Kiitos tekijälle!

Muistoja Tukholman-vuodelta

Syyskuun alussa 1981 lähdimme kahden kesken Tukholmaan. Oli näet asiaa. Mies oli saanut Pohjoismaiden ministerineuvostolta stipendin ja paikan Stålbyggnadsinstitusta, jotta voisi perehtyä teräsrakentamiseen. Talonrakennustekniikan apulaisprofessori oli itse järjestänyt lupaavan kuvion. Minä puolestani hommasin sijaisen äidinkielen lehtorin virkaa ja samalla myös Kangasalan taloa hoitamaan. Tukholman kalustettu vuokra-asunto järjestyi tuttujen välityksellä. Se sijaitsi Vasastanissa Odenplanin tuntumassa. Sekä tunnelbanalla että kävellen taitoin matkaa Söderin kaupunginosaan, sillä ihmeekseni myös minä sain töitä, kun niitä kyselin paikallisesta kouluvirastosta: Skanstullin lukion suomenkielisiltä kokeiluluokilta tarjoutui 11 viikkotuntia suomea ja 2 uskontotietoa. 

Jo syksyn mittaan kävelin hyvät kenkäni puhki. Lähisuutari pohjasi kengät kuin uusiksi.

Tässä kotikatua: 

Paksusta kansiosta täynnä muistoja löytyy monta kuvaa paitsi kaikesta vuoden mittaan koetusta myös kotioloista.  Asunto sopi mainiosti meille. Olohuoneen makuusyvennyksessä nukkui moni Suomesta visiitillä käväissyt. Molemmat lapset viipyivät joitakin päiviä, tytär muistaakseni viikon, poika sen verran kuin armeijasta sai lomaa. Joulu vietettiin perheen kesken Suomessa.

Tukholman vuosi siivitti minut paneutumaan siirtolaisasioihin erityisesti kirjallisuuden ja kielen vinkkelistä. RSKY, Ruotsinsuomalaisten Kirjoittajien Yhdistys, ja Finn-Kirja olivat melkoisesti esillä mediassa. Minäkin rustasin aiheesta ainakin yhden lehtijutun, jonka Hesari julkaisi. Lisää seurasi jatkotutkintojen myötä. Ensin tuli tehdyksi lisuri, sitten väikkäri Siirtolaisuuden vanavedessä Tutkimus ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kentästä vuosina 1956–1988. SKS 1991.

Kirjoitustöitä varten järjestin itselleni oman paikan. Haalin kokoon aineistoja ruotsinsuomalaisista kirjailijoista, haastattelin monia, solmin yhteyksiä kaikkiin aiheen kannalta olennaisiin tahoihin kuten Ruotsin radion suomenkieliseen toimitukseen ja Tukholman yliopiston suomen kielen professoriin.

Silti nyt muistoissa lämmittää erityisesti vanhempieni lentomatka Tukholmaan vappuna 1982. Isässä näkyivät jo vakavan sairauden merkit, vaikka lopun läheisyys varmistui vasta kesällä. Vuoden päättyessä isä menehtyi aivosyöpään.

Syksyn ja talven mittaan viikko-ohjelmaani kuului dynaamisen pedagogiikan kurssi Korda-instituutissa kotikadun varrella. Hain ja sain pienen apurahan kurssia varten. Jotain perus- ja jatkokurssista varmaan siirtyi tapaani tehdä kouluhommia. Kesällä Lappeenrannassa kerroin aiheesta kollegoille.

Iso urakka keväällä oli Skanstullin opettajien Turun-vierailun järjestäminen yhdessä työkaverini Reinon kanssa. Käytiin Katedralskolanissa, Kastun lukiossa ja katsastettiin olennaiset nähtävyydet. Se poppoo palasi illalla Tukholmaan, kun taas me kaksi suomalaista ajoimme Tampereelle. Tässä kelpo syy: 

Promootion jälkeen oli vielä palattava Tukholmaan hoitamaan lukuvuoden viimeiset työtehtävät.
Kouluvuosi näet päättyi Ruotsissa vasta perjantaina 12.6. Samana iltana seilasimme Turkuun ja ajelimme kotiin Kangasalle. Siellä tytär oli emännöinyt taloa koko alkuvuoden, sillä sijaiseni koki ison talon pelottavaksi yksin asua. Hän palasi ennen joulua Tampereelle kerrostalon ylimpään lukaaliin äitinsä kaveriksi.

Mainittakoon vielä, että kuvia on tallessa myös lukiolaisten ja opettajien keväisestä laivaretkestä Mariefredin linnaan. Ihmeekseni en löydä yhtään mainintaa niistä uskontotietoon liittyneistä käynneistä eri tavoin maailmaa tarkastelevien ihmisten yhteisöihin, jotka muistan loistokeikkoina. Mutta kirjeitä on tallessa paljon sekä valvontaluokalta Suomesta että Skanstullin lukiolaisilta. Yksi hauska kirje tuli sijaiseltani Kangasalta. Kuvasin tähän vain kirjeen yläosan.

Kirjeenvaihto oli yhä voimissaan, kun kännyköistä ei vielä ollut mitään tietoa. Mikä onni, että kirjeet löytyvät kansiosta, johon luultavasti joku Ruotsin kauden oppilaista on tehnyt kannen, sillä omaksi en tunnista edes nimikirjoitusta. Ehkä oppilaat antoivat kansion omine kirjeineen minulle läksiäislahjaksi. Sellaista uumoilen lukemani perusteella, vaikken enää muista 44 vuoden takaisia muitakaan tempauksia kovin tarkasti.

Taisin olla niin otettu kansiosta, että kokosin siihen myös visiitillä käyneiden lähettämiä kortteja, kirjeitä, piirroksia, teatteriohjelmia ja muuta aineistoa. Joku kävijöistä nappasi isäntäparista kuvan ja oli kirjoittanut tervehdyksen sen taakse ilman omaa nimeään. Otos ajelehti irrallaan loppusivujen välissä, kunnes eilen varmistin liimalapuin, ettei se karkaa. Samalla kirkastui, etten mitenkään voi hävittää tätä muistojen kokoelmaa, vaikka sellaista suunnittelin. Tehkööt lapset ratkaisunsa, kun se aika koittaa.

Pariskunta Tukholmassa keväällä 1982

Terrence Malick, Veteen piirretty viiva

 

Sodat ovat vallanneet päivittäisen uutisvirran. Voi kysyä, miksi kaikkien uutisten lisäksi valitsin omista tallennuksistani katsottavaksi Terrence Malickin käsikirjoittaman ja ohjaaman lähes kolmetuntisen toimintaelokuvan Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line) vuodelta 1998. Se perustuu James Jonesin romaaniin. Yksi perustelu valintaan lienee Jussi Huhtalan arvostelu, joka ilmestyi syyskuussa 2025 ennen elokuvan esitystä MTV3:ssa. Kiinnostavia pointteja tarjoaa myös Juha Rosenqvist. Hänen tekstinsä mukaan kyse on taistelusta ja lisäksi ihan muusta:

Veteen piirretty viiva kertoo toisen maailmansodan taistelusta, jossa Yhdysvallat ja Japani kamppailivat Guadalcanalin saaren herruudesta. Taistelu on koko elokuvan kehys, vaikka elokuva on kaikkea muuta kuin pelkkä tarina taistelusta.

Mitä imin itseeni elokuvasta? Häiriötä aiheutti katsomisen jakaantuminen kahteen peräkkäiseen iltaan. Mainokset toki poistin, kun ne ilmaantuivat, vaikka niiden tuotolla kai elokuva oli tarjolla. 

Alkuvaiheessa ollaan paratiisimaisen saaren siinä osassa, jossa paikalliset ihmiset hyörivät askareissaan. Sinne vyöryy maihinnousualuksia. Taistelut alkavat vasta myöhemmin.

Paikallisten joukossa liikuskelee yksi jenkki olematta mitenkään sotilaallinen. Käy ilmi, että mies viihtyy puntiksella. Hän pohtii, mistä paha on ilmaantunut ihmisten keskuuteen. 

 

Ajatuksissaan tämä sotamies, joko Witt tai Bell, siirtyy vaimonsa luo lempeisiin kotioloihin. Jos oikein ymmärsin, Nick Nolten esittämä eversti Gordon Tall ei sotamiestä rankaise, vaan sanoo puntisten nyt  riittävän, kun on saatu tehtäväksi vallata kukkula.

 
 

Heinikosta pyrähtää lintuja, kerran leiskahtaa liikkeelle pitkä käärme. Niihin ei pysähdytä, mutta joitakin kasveja joku sotamies rauhoittuu hetkeksi tarkastelemaan. Eversti joutuu selittelemään, miksei kukkulan valloittajille ole saatavilla juomavettä.

Yli kuitenkin päästään, tappioita koetaan. Kukkulan takana levittäytyy japanilaisten leiri. Heitä ei esitetä hirviöinä, vaan jollakin tapaa omituisen näytelmän kärsijöinä siinä kuin hyökkäävät jenkit. Muistan muutaman pysähtyneen oloisen kuvan kahden keskenään vihollisen katseen kohtaamisesta. Jotakin  sanotaan, mutta kielimuuri on ylittämätön.

Pitkähköinä vaiheina nähdään jenkkejä rämpimässä jokiuomassa. Japanilaisten luodit löytävät aika ajoin  kohteensa. Porukan nuorin saa osuman ja ymmärtää kuolevansa. Vaikka kaveria ei jätetä, kuolemaa ei pääse pakoon. 

Onnistuneesta hyökkäyksestä selvinnyt joukkue pääsee viikon lomalle rintamalinjojen taakse, saa postia omaisiltaan ja voi heittäytyä rentoutumaan. Kaikille posti ei tuo ilouutisia. Sotamies Witt (?) lukee kirjeestä, että yksinäisyyttä kotimaassa potenut vaimo haluaa avioeron. On löytynyt uusi mies. Tuntuu kuin Witt kuolisi jo tässä, vaikka hän vielä palaa joukkueen mukana taistelutehtäviin. Vapaaehtoisena tiedusteluryhmän jäsenenä hän on se, joka jää sille tielleen.

Kyllä minullekin selvisi, ettei Malick tai alkuperäisen tarinan kertoja ole mikään sotaintoilija. Monet kuvakulmat, yksityiskohdat ja näkymät tuntuivat korostavan hämmennystä, miksi ihmeessä soditaan. Sotilaista monet vaikuttivat sivistyneiltä, eivät miltään rääväsuilta. Juristiksi mainitun eversti määrää kotiutettavaksi, en muista syytä. Jermuilua tai kapinointia en muista nähneeni. Annetut hommat hoidetaan. Hetkittäin yksi ja toinen sukeltaa muistoihinsa tai huomaa jonkin eläimen tai kasvin. Luonto kärsii.

Vaikuttavan hiljaisina ja perin juurin uupuneina pataljoonan rippeet kahlaavat lopuksi maihinnousualuksiin, tällä kertaa pois vietäviksi. Mutta sota ei kuitenkaan päättynyt...

Kuvagalleria löytyy tästä linkistä.