Kriitikkojen kiittämä kirja

 

Ostin oikopäätä Liisa Louhelan Mies joka kantoi aurinkoa sylissään (Otava 2026) luettuani Antti Majanderin kommentin (HS 10.3.2026), joka jo otsikossa sanoo: 

Rauhanmies pysyi itselleen uskollisena loppuun asti, ja meillä on häneltä opittavaa

Majander jatkaa

Louhelan kirja hakee vastausta kysymykseen, miten 36-vuotias perheen­isä pystyi luopumaan kaikesta: ”Elämästäsi, rakkaastasi ja ennen kaikkea lapsistasi.”

Silti lukemiseen jäi tarttumatta, kunnes syksy kypsytti minut valmiiksi kirjalle. Kyse on Liisa Louhelan toisesta aikuisten romaanista. Sitä varten hän on tehnyt taustatöitä sekä arkistoissa että paneutumalla Erno Paasilinnan tietokirjaan Rohkeus (1998).

Louhela on tutustunut sekä Arndt Pekuriseen että rauhanaatteeseen niin tarkoin, että omassa biofiktiivisessä teoksessaan sinuttelee Arndtia:

Kirje on äidiltäsi. Vuosia sitten tekemäsi valinta jättää menemättä kutsuntoihin kummittelee sinulle sen riveillä. Äiti huolehtii, mitä seuraa, jos joudut poliisien kynsiin. Hän anoo sinua miettimään ratkaisuasi vielä, mutta sitä et tee. Päätös, joka kerran tuntui mullistavan maailmasi, on muuttunut osaksi sinua. Armeijaan et menisi, tappamaan et opettelisi, sellainen ei olisi sinun tiesi. Olet päättänyt elää kuten Tolstoi neuvoi: et ihmisen lain, vaan Kristuksen lain mukaan. Olet valinnut uskoa siihen, että nykyisen väkivaltaisen ja itsekkään elämänjärjestyksen tilalle luodaan vielä joku päivä uusi veljessopuun ja järjelliseen elämänymmärrykseen perustuva järjestys. Ja sinä aiot olla osa tuota muutosta, osa uutta ihmiskuntaa, hyvyyteen pyrkivää lajia, jonka Tolstoi näki olevan tulossa.

Kirja alkaa vierailukuvauksella Hirvensalmelle 2023. Siellä asuu vaimonsa kanssa Arndtin lähes 90-vuotias poika, jonka Louhela huomaa muistuttavan kovasti valokuvasta tuttua isäänsä. Kirjailija oli jo lapsena kuullut omalta isoisältään Arndtista ja nähnyt kirjahyllyssä Erno Paasilinnan teoksen ROHKEUS – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. 

Romaani on jaettu kolmeen osaan: I alkaa vuodesta 1927, II eletään vuotta 1939, III vie vuoteen 1941.

Lopuksi palataan Hirvensalmelle ja vuoteen 2023. Arndtin poika Jussi pohtii isän kaipuutaan ja omissa ratkaisuissaan on kapinoinut isäänsä vastaan. Hänestä ei tullut rauhan miestä, vaan asepalveluksessa edennyt ylikersantti.

Jukka Ahtela (Kulttuuritoimitus. fi) antaa kirjalle viisi tähteä ja tiivistää:

Liisa Louhelan teos ei ole varsinaisesti Pekurisen elämänkerta, vaikka se seuraa tarkasti kohteensa elämänvaiheita. Tapahtumien kuvaus keskittyy Pekurisen tärkeisiin elämänvaiheisiin: Kotkassa tehtyyn päätökseen kieltäytyä totaalisesti aseista, ajautumiseen rauhanliikkeeseen Helsingissä sekä joutumiseen kansalliseksi silmätikuksi ja lopulta traagisiin loppuvaiheisiin jatkosodan alussa.

Suositussa kirjablogissa Kirsi myöntää, ettei tiennyt ennen teoksen lukemista mitään Arndt Pekurisesta ja että sinä-muoto vierastutti ensi alkuun.

Muoto tuo etäisyyttä, mutta toisaalta myös intiimiyttä. Lukiessa Arndt alkaa tuntua läheiseltä, aivan kuin hän olisi joku tuttu, jolle tekisi mieli sanoa, että kuuntele nyt, hyvä mies, tuota Otto-veljeäsi ja valitse helpompi ja vähemmän vaarallinen tie.

--

Mies joka kantoi aurinkoa sylissään -romaani toimi erinomaisena historiakatsauksena. Arndt Pekurisesta on muun muassa kirjoitettu elämäkerta, näytelmä ja tehty dokumenttielokuva. Liisa Louhelan kirja paneutui aseistakieltäytymiseen ja Arndt Pekurisen henkilöhahmoon tavalla, joka upposi minuun. Ehdottomasti voi sanoa, että tämä romaani avarsi maailmankuvaani. 

Kirja avasi minullekin näkymiä paitsi 1920-luvun köyhiin suomalaisiin myös omaan 1940-luvun lapsuuteeni ja sodassa aivovamman saaneen isäni moniin sodanvastaisiin puheisiin. Aloin nähdä kirjassa kuvattuja ahtaita asuntoja ja ihmisiä kuvajaisina niistä ympäristöistä, joissa elin ensimmäiset kymmenen vuotta. Mutta jälleenrakennusaika tarkoitti kohennusta meidänkin perheelle. Toisin kävi Arndtin vaimolle, tyttärelle ja pojalle. He jatkoivat ilman isää elämäänsä äärimmäisen niukoissa oloissa.

Kirjan kaunis nimi vaivaa yhä mieltä. Kuva miehestä joka kantoi aurinkoa sylissään ei ota avautuakseen. Ehkä on kyse niin polttavasta päätöksestä, että se kärventää ihmisen, kuten väkivallasta kieltäytyneen Arndt Pekurisen.

Kiitos Liisa Louhelalle kirjasta.

 

 

 

 

Äitiii!!!

Poika ja haikara -piirroselokuva alkaa pommituksen aiheuttamasta tulipalosta Tokiossa sota-aikana. Virallinen traileri avautuu tästä. Viisi tähteä mestaristekijän uutuudelle 2023  antanut Sakri Pölönen intoutui jo arvostelunsa otsikossa perustelemaan ratkaisuaan:

Hayao Miyazakin uusi elokuva on niin hyvä, että sen katsojaksi pääseminen tuntuu etuoikeudelta

Seikkailu yltyy sen verran pelottavaksi, että korkea ikäraja tuntuu sopivalta.

Ikärajaksi on määritelty 12 vuotta.

Hätkähdyttävä alkukohtaus, jossa 12-vuotias Mahito (äänenä Soma Santoki) menettää äitinsä Tokion vuoden 1943 pommituksessa, vääristää kaupunkikuvaa ja tulipaloja pakenevia ihmishahmoja kuin painajaisessa.

Pommituskohtauksessa tavoitettu visuaalinen vaikutelma on erilainen kuin missään muussa Miyazakin elokuvassa ja osoittaa, etteivät Ghiblin animaattorit pelkää kokeilla uutta.

Katsoin hämmästyttävän tarinan telkkarista kotona peräkkäisinä iltoina. Äitinsä menettänyt Mahito muuttaa Tokiosta maalle isänsä ja tämän uuden vaimon, äidin siskon, kanssa. Lammella asuu irvistelevä harmaahaikara. Se osoittautuu linnun asuun ahtautuneeksi peikoksi. Hymyillyttävä yksityiskohta "linnussa" on nokassa paistavat hampaat.

Maria Lättilä pohtii 17.11.2023 Episodissa ohjaajan teemoja:

Poika ja haikara yhdistääkin monia Miyazakin elokuvista tuttuja teemoja. Elokuvassa pohdiskellaan perheen merkitystä, surua, menettämisen tuskaa sekä maailman monia ihmeitä. Miyazaki on aina ollut taidokas kertomaan syvällisiä, merkityksellisiä tarinoita lasten silmien ja seikkailumielisyyden kautta.

Mutta Lättilä on pettynyt animaatioihin ja elokuvan pituuteen, kuten linkin kautta voi lukea. 

Emmi Koivumäki kirjoittaa Film-O-Holicissa, että Miyazakin paluu valkokankaille on juhla silmille. Kolmen ryhmässä arvioitu elokuva saa 3,7 tähteä, pyöristettynä neljä.

Suoraviivaisen tarinan sijaan Poika ja haikara viipyy katoavissa hetkissä ja menetyksen käytävillä.

Jätän selostamatta elokuvan sisällön, koska arvostelijat on hoitaneet homman tuoreeltaan jo 2023 elokuvan ilmestymisvuonna. Kertaan vain muutamia kohtauksia hahmoineen. Varsinkin alkupuolella häärii mummoja, joista yksi heittäytyy Mahiton matkakumppaniksi ja pysyy lopulta mukana pikku nukeksi muuttuneena. Muutkin mummot näkyvät nukkeina, joihin ei ole lupa koskea.

Muistan myös hauskat ja lempeät warawarat, joita kammottavat pelikaaniparvet jahtaavat. Warawarojen hidas tanssi pitkässä kohtauksessa vie niitä kohti korkeuksia, kunnes ahneet pelikaanit ilmaantuvat ahmimaan niitä.

Mahito sattuu näkemään äitipuolensa kävelemässä kohti metsää. Pian kyläläiset, mummot ja pojan isä etsivät nuorta rouvaa. Mahito etsii myös kuollutta äitiään. Ihmeekseen hän löytää oppaakseen hurmaavan tytön, joka kertoo, mistä ovesta poika pääsee omaan maailmaansa ja mikä ovi vie aikaan, jossa tyttö onkin pojan äiti.

Yliluonnollisia käänteitä piisaa häkellyttävässä sadussa. Ja niitä on jaksettu animoida taiten!

Lisää on luvassa, sillä 1942 syntynyt Miyazaki kuulemma valmistelee uutta elokuvaa, vaikka on ollut lopettelemassa uraansa jo pariin kertaan.

Niin paljon muisteltavaa, niin vähän kertomisaikaa

Neil Hardwickin Poistetut kohtaukset Muistelmat -kirjaa himoitsin luettavaksi saman tien, kun siitä ilmestyi arvioita. Ensimmäinen painos vuodelta 2025 myytiin pian loppuun, toinen painos saatiin kauppoihin 2026, samoin pokkaripainos. WSOY kustansi. Käsikirjoituksesta teoksen suomensi Tero Valkonen.

Turun kaupunginkirjastosta kaikki kappaleet kiersivät lainaajalta toiselle, koska varasin opuksen jo alkuvuodesta ja sain sen vasta syyskuun lopulla. Kiitin onneani, kun kirja saapui hollille. Sen kertoja on näet pahassa jamassa, paljon pahemmassa kuin itse parantelemassa murtuneita kylkiluita. Kosketuspintaa tilanteeni kuitenkin tarjosi niin, että hotkaisin kirjan parissa päivässä.

Huima alkutilanne iltapimeällä rollaattorinsa kanssa palvelutalon luiskaa pitkin sisälle yrittäneestä ja lumeen mahalleen tuiskahtaneesta miehestä nostattaa hien otsalle. Taksikuski olisi auttanut, mutta sai mennä menojaan, kun piti selvitä loppumetrit itse. Puhelin jossain taskussa ulottumattomissa, samoin turvanappi, jollaisella itse hankin välttämättömän avun vartissa suistuttuani lattialle ja kolhittuani kylkeni.

Pää kaatujalla kuitenkin pelaa, vaikka lumi tunkee suuhun. Mieleen tulvii jos jotakin elämän varrelta. Muistot risteilevät. Sivulla 180 vastaan tulee

Odottamaton ajatus: entäpä jos en teekään kuolemaa? Olen kaatumisesta lähtien odottanut kuolevani, mutta entäpä jos se ei olekaan totta? Mitä jos joku toinen asukas kaatuu matkalla vessaan, aktivoi turvarannekkeensa ja ambulanssiporukka päättää tulla etuoven sijaan puutarhan kautta sisään? Maineestaan tarkka palvelutalo suosii yksityistä ambulanssifirmaa, joka pitää matalaa profiilia, ei mitään vilkkuvaloja eikä sireenejä, sisäänkin tullaan takakautta, jottei herätetä huomiota. Minut siis löydettäisiin.

Loppusivuilla kertoja myöntää ehkä keksineensä lumeen kaatumisen tai ainakin kuolemisensa, minkä lukija kirja hyppysissään on hyvillään tiennyt kaiken aikaa. Eihän opus ole tyhjästä syntynyt, vaan elämänmittaisista kokemuksista niin työssä kuin yksityisesti kurjassa avioliitossa ja lapsuusperheen koleassa ilmapiirissä. Siitä nerokas poika tempaistiin 11-vuotiaana yksityiskouluun. Lumessa rähmällään makaaminen kehystää saavutusten muistelemista niin teattereiden näyttämöillä kuin TV-sarjoissa. Kertoja on se, joka toi Englannista Suomeen sitcom-esitykset, joista itsekin olen nauttinut takavuosikymmeninä. Kudelman säikeinä vilistävät välähdykset yksityisistä kokemuksista, jotka solmiutuvat ohjauksiin, näyttelijöihin, palkintoihin. Tiheään toistuu nimien kohdalla tämä tosiseikka:(ikävä kyllä ei enää keskuudessamme)

Nyt suhtaudun kipuilevaan kylkeeni ironisesti irvistellen vähän Hardwickin malliin. Kiitos taidokkaasti limitetyistä tarinoista, joista hahmottuu ilmeikäs kuva Suomeen asettuneesta "Niilosta".

Otsikko on suora lainaus sivulta 194. Siinä kohdassa kertoja on jo hyvän aikaa maannut pissalätäkössään. Apua ei ole näköpiirissä, mutta muistoja vilahtelee toisiinsa törmäillen. Yhä ne odottavat kerrottavaksi pääsemistä...

 

Tommi Kinnunen, Pitkä aukea

 

Tommi Kinnusen uusimman romaanin, Pitkä aukea (WSOY 2026), ilmestyessä kirjakauppaan Turussa, tietty Leena oli paikalla ja osti tuoreen opuksen. Se pakattiin lahjakääreeseen, joka ojennettiin minulle samana päivänä lounaalla Saga Kaskenniityssä. Saatesanoiksi lausuttiin kiitokset Suomen Kuvalehdistä. Niitä nimittäin minä olen jo pitkään sujauttanut Leenan ja hänen miehensä postilaatikkoon. He sitten hoitavat luetut lehdet jatkoon.

Ennakkoon oli varmistettu, luenko Kinnusta. Tottahan toki. Olen lukenut lähes koko hänen tuotantonsa. Kaarnan hommasin hollille sellaisena päivänä, jolloin bussin ikkunasta näin Kinnusen askeltavan kohti Luostarinvuoren lukiota, työpaikkaansa. Tunsin kollegiaalista ylpeyttä, olenhan itsekin uurastanut äidinkielen opetuksen parissa.

Pitkä aukea on saanut alaotsikokseen Rakkaustarina. Romaani tosiaan kertoo Löytövaaran Johanneksen ja Kaarinan avioliitosta tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Lukemistani tosin häiritsivät murtuneet kylkiluut. Puolivälissä romaania jätin lukemisen kipujen takia, kunnes ne hiukan hellittivät ja pystyin jatkamaan. Alku oli kerrattava, että pääsin kärryille ja ymmärsin loppuratkaisun pyörtävän alkuasetelmaan. Muistisairas Johanneshan kertoo itse tarinaansa kuoleman liikkuessa lähistöllä. Kaarina on mennyt edeltä.

Kinnunen on kovien naiskohtaloiden kuvaajana ansioitunut. Johanneksen itsensä valitsema morsian Pohjanmaalta joutuu Kuusamossa kovaan kouluun anopin talossa. Kaarina jaksaa, kun on Johannes. Heidän rakkautensa kestää ilkeän anopin otteet. 

Olen vielä siinä määrin toipilas, etten ryhdy kuvailemaan enkä tulkitsemaan sukutarinaa. Pitäisi muistaa yhtä ja toista aiemmistakin romaaneista. Niistä olen kirjoittanut ja varmasti liittänyt mukaan linkkejä. Pitkän aukean ilmestymispäivänä Turun Sanomat julkaisi mittavan arvion kirjasta. Tähän kuitenkin kopioin otteen Hesarissa ilmestyneestä Vesa Rantaman arvostelusta:

Koillis-Suomen ja sotien jättämien arpien kuvaaja on harvinaisuus, kansansuosikki palkintoraatien ja kriitikoiden makuun. Hän on sekä lukijan oman sukuhistorian peili että pelkistetyn, modernistisen romaaniestetiikan jatkaja.

Kaikki tämä maailmassa, jossa sekä lukevaa kansaa että kriitikoita on selvästi viime vuosisataa vähemmän.

Tässä kuitenkin linkki juttuun, jonka kirjoitin luettuani Kaarnan. Tämä vie juttuun Neljän tien risteyksestä ja tämä vaellusromaaniin nimeltä Ei tiennyt katuvansa.

Kirjojen kuisketta -blogissa ilmestyi Pitkästä aukeasta tämä juttu. Suosittelen.

Nuoruuden vaikeudet, entä vanhuuden?

 

Yle tarjoaa 100-vuotislahjoina muun muassa leffoja eri vuosikymmeniltä. Katsoin vuoden 1966 hitin Käpy selän alla kuin kaikuna omastakin nuoruudesta. Korvissa soivat yhä leffan ihanat laulut, tietysti (!) Kaj Chydeniuksen pääosin Marja-Leena Mikkolan runoihin säveltäminä. Ohjaaja Mikko Niskanen vilahtaa tanssilavakohtauksessa pakit saavana tanssiin hakijana.

Kesäiset maisemat herkistävät. Digiajan keinoin kuvat ovat tarkkoja, mutta dialogeista ei hevin saa selvää. Osuutensa lienee silläkin, että oma kuuloni lienee melkoisen kulunut vuosikymmenten mittaan.

Silti ymmärsin hyvin, kuinka ratkaisevia kokemuksia neljästä nuoresta jokainen sai metsäretkeltään. Mieleen painui varsinkin Pekka Autiovuoren esittämän Timpan repliikki, jonka mukaan nuoruus on kuulemma elämän parasta aikaa. Tuoreet, kipeät kokemukset mielessä Timppa pohtii, kuinka helevetin hankalaa onkaan vanhuus. Helppoa ei ole vanhuuskaan, todistan viimeisimmän kokemukseni perusteella, sillä poden kolmatta viikkoa kivuliaita fyysisiä vaivoja. Neljä kylkiluuta näet murtui, kun yöllä vanhusten tapaan suistuin vessasta palatessa sängyn laidalta lattialle ja iskin kylkeni yöpöydän jalkaan. 

Parasta toipilaan jättää enemmät pinnistelyt ja tarjota edes yksi linkki, joka vie kelpo arviointiin leffasta.

Jakaranda vie Ruandaan

 

Sytyin hankkimaan Gaël Fayen Jakaranda-romaanin e-version tämän blogijutun luettuani. Suosittelen avaamaan linkin. Teksti kattaa kirjasta olennaisen. Lisävahvistusta tarjoaa tämä blogijuttu.  

Niinpä tarkastelen kansikuva, jossa näkyy iso puu ja kaksi ihmishahmoa: toinen puun latvassa, toinen oksien alla maan pinnalla. Asetelma kertoo vahvistuvasta säikeestä eri sukupolvien välillä. Puu tarjoaa suojapaikan Stella-tytölle. Milan-eno puun alla on se, jonka kanssa tyttö voi puhua, kun rakas Rosalie-mummo kuolee eikä äiti kiireiltään ehdi paneutua tyttäreensä. Mummo on kertonut tarinoita Stellalle, joka vartuttuaan ottaa asiakseen kirjoittaa kaiken julkaistavaksi enon avustamana. Paikallinen historia ei unohdu.

Suomeksi kirjan käänsi Einari Aaltonen (1972–2025) viimeisenä työnään. Se ilmestyi kauppoihin alkuvuodesta 2026 ja huomattiin oitis. Hesarissa 27.6. Antti Majander puhuttelee lukijoita isosti jo otsikolla:

Kansan­murhasta kertova romaani on niin taitava, että se kuvaa myös hetkeä tässä ja nyt

Postuumisti julkaistu suomennos on niin taitavaa työtä, että unohtaa lukevansa käännöskirjaa.

Hataria muistikuvia alkoi päässäni hahmottua Ruandassa velloneesta kansamurhasta, kun kirjan keskeisin henkilö Milan vie lukijan mukanaan Ranskasta Kigaliin, Ruandan pääkaupunkiin. Hän etsii äitinsä sukulaisia, joista äiti on tyystin vaiennut. Jokunen on yhä hengissä. Käy ilmi, että äiti on alkuisin tutsi, siis niitä, joita hutut tuhansittain tappoivat. Nettihauin etsin lisätietoja. Tarkistin myös Google Earthista Ruandan sijainnin ja kuljeskelin Kigalin kaduilla. Rakennukset näyttävät hyväkuntoisilta, kadut siisteiltä. Hurmeisen ajan jäljet on korjattu. Kirjassa Milan huomaa ympäristön kohentumisen oltuaan poissa Ruandasta muutaman vuoden ensi käynnin jälkeen.

Kaiken kaikkiaan Fayen Jakaranda herätti tarpeen tietää selvää Afrikan eri osista. Selvä se, että tartuin äskettäin telkkarista tulleeseen dokumenttiin Viimeinen kotimaa, Icebreakersin tuotantoa:

Dokumenttielokuvassa Viimeinen kotimaa tapaamme kolme ikääntynyttä maahanmuuttajaa: Justine on eläkkeellä oleva apteekkari Ugandasta, Sisto pakolainen Etelä-Sudanista ja Ben Allal marokkolainen taiteilija. Kaikki kolme ovat asuneet lähes koko aikuisikänsä Suomessa. Vanhuudessa elämä järkkyy: on sairautta, yksinäisyyttä ja haurastuvat muistot vanhasta kotimaasta. Elämä kuitenkin jatkuu ja elämänhalu kannattelee. Kaukana juuristaan miehet joutuvat miettimään, miten haluavat viettää jäljellä olevat vuotensa.

Vanhuksena itsekin tajuan, mistä dokumentissa on kyse, vaikken ole menettänyt tuttuja ympyröitäni. Luen ja katson aihepiiristä lisää. Kiitos herätteistä!

 

Valmiina huomiseen

 

Italialainen elokuva vuodelta 2023 vangitsi katsojansa samaan tapaan kuin kuuluisat neorealistiset edeltäjänsä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kyseessä on Ainahan on huominen. Italiassa se oli ilmestymisvuotensa katsotuin elokuva ja kertoo oloista Roomassa amerikkalaisten yhä valvoessa paikallisia suursodan päättyessä 1945. 

Pääosan esittäjä Paola Cortellesi hätkähdyttää paitsi perheenäiti-Lidiana myös leffan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Aviomies (Valerio Mastandrea) läimii ja nolaa vaimoaan niin, että paikoin oli pidettävä katselussa taukoja. Vaimon kantaessa vähiä tienestejään miehelle aloin nikotella. Kaamea appiukko (Giorgio Colangeli) vallitsee sängystä käsin yhtä perheen huonetta ja osoittaa, mistä poika on oppinut naisen halveksunnan kaikkine vivahteineen. Lähes aikuinen tytär (Romana Maggiora Vergano) ei ymmärrä alistuvaista äitiään. Kiukkua lisää se, että tyttö joutuu nukkumaan samassa huoneessa pikkuveljiensä kanssa. Hän ei huomaa uhkaa äitinsä kohtalon jakamisesta, kun suostuu kihlakumppaniksi öykkäriksi osoittautuvalle pojalle. Tytön onneksi kihlaus kariutuu, mikä leffassa esitetään farssimaisten kohtausten tuloksena.

Lisää juonen käänteitä ja arvioita elokuvasta saa luettavakseen tästä, tästä ja tästä linkistä ilman maksumuuria. Jatkan itsekin vielä juttua juonikuvioista, sillä seurasin toiveikkaana, kuinka Lidia silloin tällöin tapaa autokorjaamon miellyttävää miestä. Kummallakin vanha suola janottaa, mutta varsinkaan Lidia ei rohkene irrottautua perheestään. Mies on muuttamassa pois, kunnes tosiaan häipyy. 

Mahdollisuuksia Lidialla olisi ollut myös vaikkapa tutustua amerikkalaiseen sotilaaseen. Kielimuurin takaakin mies ilmaisee ihastuksensa Lidiaan. Samoin jotkut naapurit ja torikauppiaat muodostavat turvaverkon, johon Lidia voi tarvittaessa luottaa. Mutta, mutta – kelpo vaimona Lidia pysyy perheessä.

Kaiken aikaa korvissa soi elokuvan musiikki ja silmissä väikkyy hienoja mustavalkoisia kuvia, joissa kohtaukset esitetään punnittuina koreografioina. Kotona tosin toistuu kaavamaisesti pikkupoikien kohellus siinä määrin, että epäilen ohjaajan herpaantuneen poikien kanssa.

Loppua kohden parituntinen elokuva tiivistyy tavalla, joka näyttää, kuinka huominen tosiaan voi olla naisille eilistä parempi. Käydään näet suurin joukoin äänestämässä, kun sellainen vaalikelpoisuuden lisäksi vihdoin 1945 on mahdollista Italiassakin. Lidian öykkäröivä aviomies menettää mahtinsa, kun taas äiti ja tytär löytävät toistensa hymyilevät silmät väkijoukosta. Kumpikin tietää, ettei enää ihan helposti alistu kenenkään vallankäyttöön.

Minusta elokuvan suursuosio Italiassa kertoo, että maassa on ollut paljon kaikupohjaa paljastaa naisiin kohdistunut alistaminen ja näyttää machoilevien ukkojen törkeys.