torstai 14. maaliskuuta 2024

Iiu Susirajan kuvia katsomassa

Ennen vuosia kestävää remonttia Wäinö Aaltosen museossa (WAM) voi vielä nähdä Iiu Susirajan valokuvia ja muita teoksia otsikkonaan Ei mikään helppo nakki (2.2.12.5.2024). Eilen minäkin näin sen, mitä esille oli aseteltu. 


Taiteilija kertoo videolla auliisti siitä, mitä ja miten hän tekee. Seitsenminuuttinen esitys on hyvä katsoa johdannoksi. Penkiltä noustuani sille istahti pian muita. Nappasin hartaan näkymän talteen ja siirryin seuraaviin saleihin. 

Nakeista kruunun päähänsä sitaissut Iiu olkoon tässä näyttelyn tunnuskuva. Se on vuodelta 2011 tai 2012, samoin selfie, jossa mukana kahvikuppi.


Enimmäkseen Iiu kuvaa itseään koti-oloissa. Myös hotellihuoneissa otettuja asetelmia on esillä. Hän haistattaa lemmenpesille ja miesten hingulle. Kuvan hahmo ei kaipaa miehen ihailua saati kosketusta.



 


Mitä oikein näen Iin kuvissa? Ne ovat kuuluisia, saaneet mainetta ja suosiota New Yorkin nykytaiteen museossakin, mutta herättäneet pahennusta muun muassa Oslossa, kun koululapsia oli viety Iiun näyttelyyn kertomatta vanhemmille.

Myönnän, että tuntuu vaikealta katsoa Iiun yhä paisuvaa kehoa. Yhdessä videossa hän vetää käteensä kirkkaanpunaisen kumihanskan, josta nyrhii saksilla irti keskisormen yläosan. Sitten hän näyttää minulle ja muille katsojille tuimasti päätöntä, punaista keskisormea. Luen viestistä, että älkää tulko mulle saarnaamaan liikalihavuudesta ja terveellisestä ruokavaliosta. Elän ja repäisen niin kuin osaan ja haluan. Sovinnaisuudesta viis!

Iiun vakaa katse jäi vaivaamaan. Vuosia sitten kävi samoin Miika Vaskolan maalauksia katsoessa. Silloin jotkut henkilöhahmot tuntuivat puhkaisevan katseensa läpi katsojan.



Hilpeys tarttuu monista kuvista. Alan ymmärtää, kuinka Iiu luo ihan oman maailmansa. Kaikkea on ylen määrin. Hänen pulska kroppansa tuntuu toimivan vastalauseena nykymenolle.

Kontrastia näyttelyn hahmoihin antaa Wäinö Aaltosen klassista kauneusihannetta toistava, kookas  Suomen neito museon aulassa.


Yle noteerasi Susirajan näyttelyn jo ennen avajaisia.

lauantai 9. maaliskuuta 2024

Ei mikään tavallinen sieniopas

 


Iida Turpeisen (s. 1987) Elolliset-romaanin tavoin Merlin Sheldraken (s. 1985) tietoteos Näkymätön valtakunta (Gummerus 2024, suom. Ulla Lempinen) paitsi ällistytti lukijansa myös herätti toivon: oppineet nuoret osaajat säteilevät ympäristöymmärrystä siinä määrin, että yhä useampi ihminen ehkä alkaa luopua tuhoamistavoistaan. 

Kirjan takakansiteksti lupaa paljon, ja kirja pitää lupauksen:
Sienten rihmastoja elää näkymättömissä kaikkialla ympärillämme ja sisällämme, eikä elämä maapallolla olisi mahdollista ilman niitä. Merlin Sheldrake vie lukijan tajunnanräjäyttävälle tutkimusmatkalle ja esittelee sienten uskomatonta maailmaa mikroskooppisista hiivoista satoja tonneja painaviin sieniverkostoihin ja psykedeelisistä sienistä himoittuihin tryffeleihin. Hän osoittaa, että sienet ovat avain planeettamme ja itsemme ymmärtämiseen ja tarjoavat keinoja ympäristöongelmien ratkomiseen.

 Sheldrake sulautuu jo alkusanoissa maisemiin, joissa hän on tehnyt tutkimuksiaan. Johdannossa hän paneutuu siihen, millaista on olla sieni. Pohdiskelut tulevat kerrotuiksi kaiken läpäisevästi. Kuinka ihmeessä sienet ovat voineet jäädä kovin vähälle huomiolle? En referoi enempää, vaan kehotan tarttumaan kirjaan. Sen motoksi mies on kirjoittanut ilman loppupistettä:

 Kiitollisena sienille, joilta olen oppinut

Lukujen otsikot puhukoot puolestaan: 1. Tenhovoima, 2. Elävä labyrintti, 3. Vieraiden intiimi liitto, 4. Mielen rihmastot, 5. Ennen juuria, 6. Puiden internet, 7. Radikaalia sienitiedettä, 8. Miten ymmärtää sientä, Loppusanat: Tämä komposti

Kiitoksia, viitteitä ja lähteitä on runsaasti. Kirja tarjoaa auliisti osviittaa lisätietoihin. Kenties tapahtuu niinkin, että lukijan omat hoksottimet herkistyvät havaitsemaan ympäristöstä yhä uusia seikkoja.

Kritiikkejä kirjasta löytyy. Silvia Hosseini kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä 26.2.2024 muun muassa:

Näkymättömässä valtakunnassa biologi Merlin Sheldrake avaa näkymiä sienten jännittävään maailmaan. Sienet hoitavat tärkeitä tehtäviään kaikkialla: metsässä, meren pohjassa, aavikolla ja ihmisen suolistossa. Sienillä on älykkyyshierarkiaa horjuttavia kykyjä. Ne osaavat ratkaista ongelmia ilman aivoja. Esimerkiksi limasieni löytää labyrintissa ”lyhimmän reitin kahden pisteen välillä”.
– 

Ilman sieniä ei ole elämää. Nykyisistä kasvilajeista yli yhdeksän­kymmentä prosenttia on mykorritsasta eli kasvin juureen kietoutuvasta sienestä riippuvaisia. Kirjoittajan sanoin kasvien ja sienten välillä on ”intii­mi kumppanuus”. Ke­mial­listen lannoitteiden käyttö kuitenkin uhkaa eläimille ja ihmisille elintärkeitä mykorritsa­suhteita.

  Mikko Saari arvioi teoksen Hesarissa 6.2..2024.

***

Kerran mökillä helotti kirkkaan keltainen, epämuotoinen kummajainen polun reunalla. Se osoittautui limasieneksi. Ihmeestä otettiin kuva, mutta otoksesta on hävinnyt sitruunainen väri, joten jääköön kopioimatta tähän. Seuraavana päivänä koko otus oli oikeasti kalvennut. Ihmisruuaksi siitä ei olisi ollut alun alkaenkaan. 

Sieniä olin oppinut etsimään, poimimaan ja syömään lapsesta asti itäsuomalaisen äitini opastamana. Hän tunsi ainakin haperot, rouskut, orakkaat, tatit ja kantarellit. Länsisuomalainen isäni luuli pitkään, että vain kantarellit kelpaavat syötäviksi. Sienikirjoista on tullut hankituksi lisäoppia lajien tuntemukseen. 

Onneksi omat lapset ja heidän lapsensa ovat hekin herkistyneet keräämään sieniä, varsinkin runsassatoisia suppilovahveroita. Niitä en muista äitini sienivalikoimista. Ovatpa testanneet lampaankäävänkin syömäkelpoiseksi, vaikka jokin minun tarjoamani ateria heidän lapsuusvuosiltaan epäilytti.

Etenkin mökkiläisyys Nousiaisissa herkisti sienille, koska oma piha tuotti komeita tatteja. Ne kasvoivat vain kuusten katveessa, joten pakko oli hoksata puiden ja sienien yhteys. Nehän elivät symbioosissa, kuten moniin asioihin perehtynyt kaverini osasi kertoa. Kun jokunen vuosi sitten myin mökin, valistin ostajia kuusenherkkutateista yhtenä paikan aarteista. Voitattejakin löytyisi, mutta vain ranta-alueelta. Kuinkahan valtavia ovatkaan mykorritsaverkostot puiden juuriin kietoutuneina pihakuusten jo koko alueen maanpinnan alla, kun siellä ei tietääkseni käytetty mitään myrkkyjä. Kimalaisia ja muita pörriäisiä näet varjeltiin tosissaan.


 Näitä sieniä muistan ihailleeni, mutta ruuaksi en tohtinut niitä ottaa. Suippolakkinen myrkkyseitikki pelotti. Mitä lienevät kuvan sienet?


Muistelen, kuinka myös käävät, naavat ja jäkälät innostivat kuvaamaan. Kerran minä pahalainen kaavin tienposken kiven pinnasta jäkäliä siirrettäväksi mökkipihan kiville. Eivät muuten siirtyneet. Häpeän jättämääni arpea vieläkin. 






Ensi kosketuksen luonnonihmeisiin Merlin oli saanut omalta isältään Rupert Sheldrakelta. Tätä nykyä poika innostaa eloisasti – kiitos myös erinomaisen suomennoksen – lukijoitaan ymmärtämään muun muassa, kuinka juuri jäkälät toimivat pioneereina ja kiinnittyvät ensimmäiseksi kivien pinnoille uuttamaan irti kivennäisaineita. Aikojen saatossa kasvien ilmaannuttua maapallolle kivennäisaineita alkoi siirtyä kehittyvien juuristojen kautta kasvinosiin asti. 

Käsitys elämästä maapallolla hahmottui luetun perusteella vähintään uuteen asentoon.


sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Elle, kovaksi kasvanut


 Joitakin aikoja sitten tallensin Yle Teeman tarjonnasta hollantilaisohjaajan Paul Verhoevenin Ranskassa 2016 julkaistun elokuvan Elle pääosassa Isabelle Huppert. Eilen katsoin yksikseni rajun leffan. Tänään olen lukenut siitä muutamia kritiikkejä. Niissä arviot heittelevät, kuten tämä, tämä ja tämä juttu näyttää. 

Yhdellä katsomisella pystyn toki kirjoittamaan joitakin havaintoja näkemästäni. Tyynesti kuin alkukohtauksen tummanpuhuva pulska kissa katsoin niin raiskaukset kuin Ellen kylmäverisen kamppailun hyökkääjää vastaan. Kävi pian selväksi, ettei ole kyse naisesta, joka sortuisi koettuaan väkivaltaa yllätettynä kotonaan. Ellen viileä järjestelmällisyys siivouspuuhissa ja tyynessä kylpemisessä hämmästytti. Ei soittoa poliisille, ei edes kenellekään tutulle. 

Muutama kuvien yksityiskohta päilyy mielessä, yhtenä niistä hitaasti kylpyveden pintaan noussut verinen vaahto Ellen jalkojen välistä.

Panikoimatta Elle lähtee tapaamaan ystäviään. Kasvojen ruhjeet hän selittää kaatumisella. Vasta pöydässä samppanjapulloa avattaessa hän mainitsee kuin ohimennen tulleensa raiskatuksi. Seurue järkyttyy, viivytellään hetki samppanjan kanssa. Ei sen kummempaa.

Firman omistajana työkuvioissa käy oitis ilmi, kuka on pomo: Elle. Hänen armeijansa on ryhmä animaatioiden tekijämiehiä keulanaan hahmojen piirtäjä. Videoiden aiheissa ja juonenkäänteissä korostuu hurjaksi yltyvä seksikuvasto. Yksi osaajista keksii ympätä Ellen kasvokuvan hirmuolioon ja jakaa pätkän porukan koneille. Pila naurattaa hetken. Elle tuntuu tajuavan kuka on pilan takana ja pyytää kiltin oloista animoijaa hakkeroimaan kaikkien koneet pilailijan selvittämiseksi. Palkkioksi rikoksesta pomo lupaa tukun euroja verotta. Tapaus tosiaan selviää, ja pilavideo häviää koneilta. Palkkion asemesta kyseinen animoija joutuu nöyryytetyksi.

Katolisuus häämöttää paikoin tapahtumien taustoissa ja henkilöissä, yhden illallisvieraan kohdalla julkiuskovaisuutena. Panin merkille, kuinka Elle hivelee jalallaan naapurinsa, hartaan katolisen rouvan aviomiestä illallisen kuluessa. Elle ei siis ole viaton, vaan hän houkuttelee miestä. Aika ajoin levollisen oloinen naapuri käy jopa auttelemassa Elleä talohommissa, mutta voi myös vetää ylleen kaamean mustan kumiasun naamareineen. Lopussa juuri tämä mies osoittautuu Ellen raiskaajaksi. Äitinsä pelastajaksi osuu paikalle oma poika ja kalauttaa naapurin kuoliaaksi itse teossa. Tässä vaiheessa poliisit hälytetään paikalle.

Katsojan hämmästykseksi naapurin leskeksi jäänyt rouva kiittää kesken muuttopuuhiaan Elleä. Rouva tunnustaa, että hänen miehensä synkeä puoli sai toteutua Ellen kanssa (!). Vaimo siis armahtaa miehensä. Tässä jos missä olisin tarvinnut teologia avuksi tulkitsemisessa.

Erikoislaatuisia naisia on muitakin. Yksi heistä on botoksilla itseään kohennuttava ja nuoria miehiä ylläpitävä Ellen äiti. Hän vaatii, että tytär menisi tapaamaan pitkää tuomiota sarjamurhista istuvaa isäänsä. Mieheen tiivistyy Ellen kipupiste, joka sykkii muistoa lapsena koetusta raiskauksesta. Jokin valokuva tuhkan ryvettämästä kymmenvuotiaasta on jäänyt pyörimään lehtiin, mikä yhä varjostaa Ellen äveriästä elämää. Tässäkö selitys videoiden aihepiiriin? Niissä hän pystyy kostamaan raiskaajille firmansa osaajien  taidoin.

Molemmat vanhemmat kuolevat. Äiti tuupertuu aivoverenvuotoon kesken joulun juhlinnan, isä löytyy sellistään hirttäytyneenä kuultuaan tyttärensä tulosta vierailulle. 

Erinäisiä muitakin tapahtumia tarinaan sisältyy, muun muassa oman pojan "isyys". Ja Elle tunnustaa parhaalle ystävälleen, kuinka hän makasi tämän miehen kanssa. Kaiken Elle tekee kylmästi ja katsoo tarkasti muiden reaktioita. 

Elämä jatkuu uusin kääntein. Niistä ensimmäinen lienee yhteen lyöttäytyminen ystävättären kanssa, joka ehdottaa muuttavansa Ellen isoon taloon. Yhteinen matka alkaa kylki kyljessä kävellen puistokäytävää, muistaakseni hautausmaalla.

Tajusin elokuvan merkkiteokseksi, vaikken siitä ns. tykännyt. Kaikin puolin tiukkaa työtä, erinomaisia näyttelijöitä etunenässä tietysti Ellenä Isabelle Huppert.





tiistai 13. helmikuuta 2024

Lapin miehen epäonni

 

Kirjoittavia Mentuloita on ainakin kaksi: äiti Marjatta ja poika Seppo. Äidin tunnen blogista Marjatan kirjat ja mietteetSieltä bongasin tiedon kirjailijasta, joka tunnetaan nimellä Mooses Mentula. Muutamin hakutoimin löysin Turun kaupunginkirjastosta Bon-pokkarina julkaistun romaanin Isän kanssa kahden (WSOY 2013, sivuja 366). Tilasin sen haettavaksi kirjastoautosta. Suotta ei kirjaa kehuta alkusivuilla niin kevyeksi ja käteväksi, että lukeminen onnistuu opusta yhdellä kädellä pidellen. 

Sodankylään sijoittuva tarina asemoi ihmiset Lappiin juurtuneiksi miehiksi ja etelänvariksina paikkakunnalle pyrähtäneisiin kaunottariin. Nämä eivät pitkän päälle kestä pohjoisen yksitoikkoista yksinäisyyttä miesten uurastaessa poro- ja metsähommissa. 

Tutuiksi tulevat isä-Jouni, punatukkainen äiti-Marianne ja heidän murrosikää lähestyvä poikansa Lenne. Jokaista kertoja katsoo suopeasti ja kuvaa uskottavasti, samoin paikkakunnalle opettajaksi saapuvaa Jyriä. Koulussa varsinkin Lenne, isänsä poropoika, koettelee opettajan kestokykyä kuin tarkistaakseen, voiko mieheen luottaa. 

Ei aikaakaan, kun tarvitaan yhteydenottoja kotiin. Äiti saapuu neuvottelemaan, miten pojan saisi talttumaan kelpo oppilaaksi. Ja kuinkas sitten käykään? Neuvotteluja tarvitaan yhä uusia. Yksinäinen opettaja kietoutuu pikku hiljaa Mariannen taikapiiriin. Kumpikin saa toisistaan tarvitsemansa, vaikka tunnistaa tilanteen hankaluuden. 

Tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti ratkaisuja, kun Marianne kertoo kotona odottavansa vauvaa. Jouni iloitsee monien keskenmenojen jälkeen. Jyri ei tiedä lapsesta. Vähin erin Jounille kirkastuu, ettei hän taidakaan olla odotetun lapsen isä. Seuraa riitoja, sitten raju huipentuma: Lenne pakenee, hukkaa puhelimensa, Jouni vapauttaa Mariannen hoidokeiksi hankitut villisiat ja usuttaa ison Yrjänä-karjun emakoiden kimppuun. Kostonhurmassa Jouni lopulta ampuu Yrjänän ja myös pienet porsaat. 

Emakkojen kiljunta kesti aikansa, mutta sitten tuli hiljaista. Yrjänä asteli keskellä aitausta olevan kumpareen päälle. Se patsasteli kuin palkintopallilla, katsoi Jouniin ja päästi matalan ja pitkän murinan. Torahampaista roikkui karvaisia nahan riekaleita. Jouni nosti hirvikiväärin hollille, latasi ja tähtäsi huolella etujalan taakse, vähän ruhon keskilinjan alapuolelle. Laukaus kajahti sydämeen, Yrjänä otti haparoivan askeleen, korahti ontosti ja rojahti veltosti maahan. (355)

Kliimaksi osuu aivan loppusivuille. Aavistus siitä, missä Lenne voisi piileksiä, ohjaa pettyneen isän poikansa luokse. Jo ennen tätä onnellista käännettä on käynyt selväksi, ettei Jyri lähde Mariannen mukana etelään. Heidän kahden tarina ei jatku. Jyri tunnistaa itsensä pohjoisen ihmiseksi, vaikkakin vain Lapissa kehnon miehen siittämäksi.

Kirjan nimi saa vahvistuksensa, kun Lenne jää isänsä kanssa kahden, kuten monet muut poromiesten pojat. Äitiä hän pääsee tapaamaan siellä jossain muualla.

Tarina kaikkine käänteineen piti lukijan otteessaan. Uskottavilta tuntuivat myös koulujutut. Lukiessa tuli mieleen, että tarina sopisi kiehtovaksi TV-sarjaksi. Ehkä siitä on jokin näytelmäversio tehtykin, vaikken sellaisista löytänyt merkkejä nettihauin.

Mooses Mentulalta on ilmestynyt WSOYn kustantamana muitakin teoksia, viimeisin romaani on Toiviokoski 2023. Airi Vilhunen kirjoittaa teoksesta Kirsin Kirjaklubin sivuilla 14.1.2024. Suosittelen.




keskiviikko 7. helmikuuta 2024

Kiinaa Chenin valokuvataiteena sekä Koskisen Primaarisukkessio

 Kaksi hyvää syytä oli ajella eräänä päivänä Turusta Saloon ja siellä taidemuseoon: auton akut  kaipasivat kauppareissua pidempää liikkeellä oloa, joten kohteena 50 kilometrin päässä Salon taidemuseo Veturitalli sopi kaikin puolin. Lehdissä oli kerrottu isokokoisista Kiina-valokuvista niin, että ne piti nähdä ihan itse.


Kookkaiden kuvien päällä on lasi. Vinottain tähtäämällä heijastuksia pystyi välttelemään omissa kuvissa. Niistä saa vain kalpean aavistuksen tarkoin sommitelluista näkymistä, joissa aina erottui totinen, kaunis tyttö. Tarjolla oli myös parikymmenminuuttinen video tekijästä itsestään. Chen on alun perin kouluttautunut arkkitehdiksi, mikä hänen omien sanojensa mukaan selittää kuvien tarkkaa suunnittelua. 


Valokuviin valikoituivat pitkään kauniit maisemat. 


Aiheet muuttuivat, kun matka lapsuuden kotiseudulle paljasti mittavat ympäristötuhot. Enää ei ollut paluuta koskemattomaan luontoon. Kuviin tuli särmää.



Nuorena Chen oli työskennellyt metalliteollisuudessa. Raskaan työn uuvuttamana hän jaksoi kuitenkin heilastella kauniiden tyttöjen kanssa, kun sellaisia osui kohdalle. Heistä muistona kuviin on aseteltu yksi tai useampi neito. Niinpä työryhmään on asian varmistamiseksi aina pestattu myös naisnäyttelijöitä.



Valtavien työmaiden ja niiden työntekijöiden keskellä on häärinyt iso joukko Chenin kuvausryhmään kuuluneita. Alle liitettyyn osittain liikkumista toistavaan kuvaan video tarjosi mainion selityksen. Yksi keltapipoinen Chenin assistentti puikkelehti työläisten joukossa ja ohjasi heitä ryhmittymään ennakkosuunnitelman mukaisesti. Vaikutelma liikkeestä syntyi oikeasti siten, että tietty osa porukasta asteli määrähetkenä vasemmalle toisten pysytellessä visusti paikoillaan. Aloillaan pysyi myös etualan tyttö.



Liitän mukaan vielä tekstiä museon seinältä siinä toivossa, että se erottuu lukukelpoisena ainakin tietokoneen näytöltä. Erinomaisia tekstilakanoita oli useita selventämässä Chenin kuvia taustoineen. Toki myös museon omilta sivuilta löytyy tiivis avaus koko näyttelyyn.


Antoisan kiinalaiskattauksen lisäksi Museon Galleria Sivuraide tarjoaa 27.1.28.4.2024  Nuutti Koskisen videoteoksen Primaarisukkessio. Sen huikaisevat kuvat katsoo kahdelta nurkittain sijoitetulta isolta ruudulta noin kymmenessä minuutissa. Jos nimen käsite ei selvinnyt alkumerta heijastelevasta teoksesta, apu löytyi tekstinä seinältä. Kotiin viemisiksi museo antoi vielä julisteen Koskisen teoksesta.

Huomaan, että niin lukemalla kuin katsomalla dokumentteja olen viime aikoina yhä vahvemmin kiinnittynyt miettimään ihmisen jälkiä kotiplaneetallaan: Veturitalli tarjosi vahvaa aineistoa pohdintoihin. Kiitos!


keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Ihmiset aisoihin!


Telkkarista tallennan Radion sinfoniaorkesterin konsertteja ja kuuntelen ne melko pian. Viime viikolla oli tarjolla osana muuta ohjelmistoa Cecilia Damströmiltä tilattu teos Extinctions. Säveltäjä kertoi konsertin väliajalla haastattelijalle, kuinka hän on paneutunut maapallon vaiheisiin erityisesti viimeisten 550 miljoonan vuoden ja elämän viriämisen vinkkelistä. Hän on lukenut aiheesta paljon ja ajatellut. Niinpä teoksen osat ovat saaneet nimensä tiettyjen geologisten kausien mukaisesti. Kaikkiaan maapallon 4,5 miljardin vuoden pituista historiaa sävellys ei siis kata.

Järisyttäviä ovat viimeiset kaksi sekuntia: sen verran ihmisen 200 vuodessa aiheuttama ilmasto- ja ympäristötuho on kestänyt sävellyksen mittakaavassa. Patarummut kumauttivat kuuluville kammottavan tilanteen. Täystuho antaa enää tovin odottaa itseään!

Näinä viikkoina YLE on lähettänyt paitsi upeita konsertteja myös viisiosaista sarjaa Maaelämän planeetta (BBC 2023). Ensimmäisen osan nimenä on Tulen planeetta. Se näyttäytyy kammottavana Hadeksen valtakuntana. Toinen osa vie nimensä mukaisesti jäiselle planeetalle. Kolmannessa osassa evoluutio pääsee vauhtiin ja muuttaa planeetan vihreäksi. Neljäs osa tuo mukanaan törmäilevien kappaleiden seassa seilailevat vesipisarat.. Pitkään ne höyrystyivät kuumaa pintaa lähestyessään, mutta aikojen saatossa maan pinta jäähtyi ja valtaisat pilvimuodostelmat satoivat niin rankasti, että valtameret muodostuivat. Se vaihe vilahtaa ohjelmassa sen verran nopeasti, että vasta toisella katsomisella tosiaan tajusin, mitä uskomatonta minulle katsojana kerrotaan. Viides Ihmisen planeetta -osa alkaa valtavien piippujen ilmaan syöksemillä savupilvillä. Parissa vuosisadassa ihminen toiminnallaan on saattanut hätätilaan kotipallonsa, jolla kaikki elämä on riippuvainen kasvien yhteyttämisen tuloksena ilmakehään kertyneestä hapesta...

Olen vaikuttunut! Siihen kai tyrmäävien animaatioiden tekijät ovat tähdänneet.

Ihmisten kiihkeä toiminta sotineen ja muine tuhoamisineen ei tunnu hiipuvan ilmiselvistä seurauksista huolimatta. 




sunnuntai 21. tammikuuta 2024

Lumipuurossa tallustellen WAM-näyttelyyn

 

Viime torstaina kaksi vanhaa rouvaa uhmasi jaloissa puuroutuvia lumimöykkyjä ja käveli Saga Kaskenniitystä Wäinö Aaltosen museoon (WAM) Aurajokirantaan. Siellä pääsaleihin rakennettiin uutta näyttelyä, mutta kakkoskerroksen studiossa on maaliskuun alkuun asti esillä Afra Eisman teoksia osana museon sarjaa Hop To Hope. Kevään mittaan museo suljetaan peruskorjauksen vuoksi noin kolmeksi vuodeksi.

Museon sivuilla mainitaan, että taiteilija

kertoo teoksillaan henkilökohtaisia tarinoita, inspiraationlähteenä hänellä ovat mielikuvitusystävät ja hän yhdistää aistillisuuden kepeyteen. Eisma käyttää värejä ja leikkisyyttä käsitellessään synkkiä tunteita ja kokemuksia antaen tilaa moniselitteisyydelle ja pohdinnalle sekä vaikeillekin tunteille kuten vihalle. Taiteellisen työskentelyn ohella Eisma osallistuu ja ottaa aktiivisesti kantaa yhteiskunnallisiin teemoihin ja ongelmiin.

Seinälle kiinnitetyssä työssä erityistä on sen tekotapa, tuftaus. Lattialla levittäytyvät pitkäraajaiset hahmot on kasattu ompelemalla värikkäistä kankaista runsain yksityiskohdin. Moniväriset kynnet ovat melkoinen näyte tarkasta työskentelystä. 

Teoksia vahtinut nuori nainen kehotti meitä rohkeasti asettumaan lattialle osaksi teosta. Jotkut aikuiset ja tietenkin lapset kuulemma innostuvat läpsimään toisiaan hahmojen rennoilla kourilla. Meiltä jäi moinen yrittämättä. Muihin teoksiin ei saanut koskea, mikä on teettänyt vanhemmilla hommia, kun lapset olisivat halunneet jatkaa leikkimistä ympäri pientä salia.

Seiniltä löytyi myös pienikokoisia mobileita hauskoin hahmoin. Ne liikkuvat kukin omassa maljassaan. Tässä vai yksi esimerkki:



Pikakäynniksi jäi museoreissu tällä kertaa. Jalkapatikassa jatkettiin torin laidalle Fazerin kahvilaan. Sinne jalat vievät ihan kuin itsestään. Kelpo perinne on jatkunut jo vuosia.

Kaikilla ulos uskaltautuneilla on viime päivinä ollut vaivansa lumen kanssa. Esimerkeistä käykööt nämä kaksi: kohmettunut autoni kaivettiin eilen esiin, samoin putsattiin pikkuruinen parvekkeeni. Kumpikin on alttiina kaikille säille. Jonkin aikaa hautunut päätös autosta luopumisesta varmistui saman tien. Hyvässä lykyssä autolle löytyy uusi omistaja ja useita käyttäjiä perhepiiristä. Viimeistään syyskuussa asia on ratkaistu ja kaupat tehty.