tiistai 20. kesäkuuta 2017

Tulihan se sieltä - kesä!

Edesmenneen äitini pihalta tytär toi muutama vuosi sitten minullekin raparperin alkuja. Ne viihtyvät mökkiympäristössä, vaikka moni muu kasvi on täällä hyytynyt talvikylmiin. Raparperia uljaampaa kevään ja alkukesän airutta en tunne. Tänä vuonna annoin sen röyhytä täyteen kukkaansa. Erään puutarhurin mukaan onkin se ja sama, antaako kasvin kukkia vai ei. Vaikka raparperia useimmiten kasvatetaan syötävien varsien takia, sitä suositaan myös rehevänä perennana. Sellaisena se on komea, kunnes loppukesällä väsähtää ja pyytää karsimista. Illalla kasveja kuvatessani huomaisin ilokseni  kukintojen houkuttelevan pörriäisiä. Hassua, että olen monena kesänä vienyt pölyttäjiltä yhden ison herkkutarjoilun.

Pensasmustikoissa kukinta on jatkunut jo jonkin aikaa. Raakileitakin on näkyvissä. Ilman uutteria pölyttäjiä sato jäisi saamatta. Uutiset näiden pikku ahertajien häviämisestä huolestuttavat. Onneksi pihan kasveissa hyörii näillä näkymin etenkin kimalaisia. Viime vuonna terassin lattian raoissa asusteli myös ampiaisia, jotka ilmeisesti hakivat syötävää valtoimenaan kukkivista maksaruohoista aivan isojen pesärakennelmiensa tuntumasta. Maksaruohot eivät vielä kuki, joten ampiaisiakaan ei ole näkynyt.

Tämän alkukesän suureksi iloksi yksi lahjaksi saatu rodo kukkii ja näyttää muutenkin voivan mainiosti. Seurasin jonkin aikaa, kuinka kimalainen tutki kiireisenä kukan toisensa jälkeen, muttei enää löytänyt etsimäänsä, koska saman tien siirtyi seuraavaan kukkaan. Rodossa on yhä runsaasti nuppuja, joten yritteliäs kyllä osuu parhaaseen antiin, kunhan on asemissa tarjoilun jatkuessa.


Aronia kukkii sekin valtoimenaan. Syksymmällä vaanin taas yhdessä lintuparvien kanssa, milloin marjat mustuvat syötäviksi. Viime syksynä hävisin linnuille: kaikki marjat olivat tipo tiessään, kun saavuin mökille keräämään satoa. Tyrnejä sentään riitti minullekin ylen määrin. Pitkään jopa ihmettelin, mikseivät linnut hoksaa oranssina helottavia täysiä marjaoksia. Vasta talven kynnyksellä viimeisetkin tyrnimarjat hävisivät lintujen nokkiin.


Iirkset juhlistavat pian koittavaa juhannusta. Niitä on paljon, eikä edes pitkälle yli joulun jatkunut lumettomuus parina talvena ole näitä sinnittelijöitä nitistänyt. Yhden pahan talven yli selvisi särkynyt sydän, mutta kun heti perään toinen lähes samanmoinen koetteli, kasvi otti ja kuoli. Niin kävi kallionauhuksille jo ensimmäisenä pahana talvena. Silloin oli ensin pitkään lämmintä, sitten kovat pakkaset ilman, että lumesta olisi ollut tietoakaan. Voi aikoja, voi säiden muutoksia! Vielä jaksan yrittää, sillä kolme uutta kallionauhuksen tainta varttuu terhakasti ja - jos hyvin käy - lehauttaa elokuussa näkösälle uljaat kukkansa houkuttimiksi perhosille.

Lupiinin pahalaisia minäkin häädin ensi alkuun tonttimaastosta. Nyt olen antanut periksi ja ruvennut suosimaan näitä komeita kuin itsestään levittäytyviä kasveja. Hiljaisesti toivon lupiinin taltuttavan metsäkastikkaa, joka kankean paksulehtisenä heinikkona on valloittanut osan lammen rannoista. Heiniin eivät konstini suuremmin pysty, mutta itse lampi on saatu pysymään riittävän avoimena, kun yhdessä naapurien kanssa on kitketty sekä uistinvitaa että osmankäämiä.

 Metsätähdet tuikkivat siellä täällä kuusten tuntumassa. Pikku kaunokaisia voisin pitää juhannuskukkina, koska näissä maisemissa ei luontojaan kasva kurjenpolvia. Istutettuina ne toki ehtivät avata umppunsa juhannuksen tullen. Parissa eilen otetussa kuvassa kurjenpolvet kuitenkin näyttävät yhä kovin vaatimattomilta.




Alkuperäisen suoluonnon kaunottariin kuluu ilman muuta myös suopursu, joka täplittää mustikka- ja puolukkavarvikossa mökkipihan metsämaastoa. Keinun takana kukinnot ovat juuri nyt hehkeimmillään. Niiden myötä toivotan antoisaa keskikesän juhlaa kaikille lukijoille!


perjantai 16. kesäkuuta 2017

Pappilan puutarhassa


Mökkipihan kevättöitä viivästytti kylmä sää. Niinpä rupesin nauttimaan paratiisimaisista puutarhoista lukemalla niistä. Taannoin näet sain tuliaisina kauniin kirjan nimeltä Pappilan puutarhassa Kasveja ja kulttuurihistoriaa (2007). Sen kirjoittajiksi mainitaan Tiina Koskimies ja Maarit Knuuttila. Kansi, graafinen suunnittelu ja taitto ovat Iiris Kallungin työnä.

Kirja lienee jo harvinaisuus, sillä pikahaku netistä vei antikvariaatteihin ja tuotti tulokseksi LOPPUUN MYYTY. Esittelytekstin sekä useita kuvia kannesta ja joistakin aukeamista sentään löysin:

Kirja lähtee liikkeelle maailman ensimmäisestä puutarhasta - paratiisista. Tämän jälkeen tarkastellaan luostaripuutarhoja pappilapuutarhojen esikuvana. Eli: miten ja miksi puutarhat aikanaan tulivat osaksi suomalaisia pappiloita ja pappilakulttuuria, joiden kukoistuskausi oli 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla?
Kirjassa kuvaillaan pappilarakennuksen ja puutarhan yhteyttä sekä puutarhan elementtejä. Kirjan pääosassa ovat kuitenkin kasvit. Tiettyjen kasvien "jälkiä" seurataan niin kauas kuin mahdollista asiakirjalähteitten, säilyneitten kirjeenvaihtojen ja haastattelujen avulla. Kaikkien kirjassa esiteltävien kasvien historian lisäksi teoksessa esitellään 2-3 ruokaohjetta, joissa kyseistä kasvia on käytetty tai yhä käytetään. Kirjassa kuvataan puutarhakasvien käyttöä pappilan ruokataloudessa sekä kukkien käyttöä koristelussa, samalla kun luodaan katsaus siihen, mikä on pappiloiden puutarhojen merkitys osana kulttuuriperintöämme.
 
 Iltaisin sängyssä on ollut mukava lueskella kaunista teosta, jossa on runsaasti tekstikatkelmia kulloisestakin aihepiiristä. Paljon on lainauksia Juhani Aholta, Jaakko Haaviolta, Ilmari Kiannolta ja muilta pappilassa varttuneilta. Nora ja Maiju Pöyhönen pappilan tyttärinä ovat puolestaan kirjoittaneet Kodin Kasvitarha -nimisen kirjan (1927) oppaaksi kotiviljelijöille. Teos on ollut oiva apu myös Pappilan puutarhassa -kirjan tekijöille. He ovat koonneet kunkin pääluvun perään listan käyttämistään lähteistä. Niistä taas moni muu löytää polkuja retkilleen puutarhatietämyksensä kartuttamiseksi.

Kiitokset ja terveiset rakkaalle naapurille, jonka ansiosta kirja löytyi mökiltä. Oikea hetki lukemiselle osui tähän kesäkuun alkuun, jolloin olen aika ajoin raatanut itseni uuvuksiin pihatöissä ja lammen perkaamisessa liikakasvustoista. Olen nauttinut iltalukemisistani. Muutama oiva ruokaohjekin on jäänyt mieleen. Niistä voisi valita jokusen juhannusaterioille ja sillä tavoin jakaa kirjan tuottamaa hyvää mieltä.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Siirtolaislapsen taival Amerikan ihmemaassa


Maaliskuun alussa ostin alle yhdeksällä eurolla suositellun Jean Kwokin kirjan nimeltä Käännöksiä. Äskettäin tartuin ostokseeni muistamatta kirjasta mitään. Lukeminenkaan ei alkuun sytyttänyt. Piti tarkistaa Elisa Kirjasta, miten teosta esitellään. Samalla etsin arviointeja. Kävi ilmi, että kyse on bestselleristä, jota viljalti kiitellään. Näillä toimin pääsin vauhtiin ja lukaisin kirjan enempiä viivyttelemättä.
Elisa Kirjan esittely:
 Käännöksiä on nuoren tytön kasvutarina kahden kulttuurin ristivedossa.
Kun hongkongilainen Kimberly on 11-vuotias, hän muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin ja hänen elämänsä mullistuu. Äiti ja tytär joutuvat asumaan viheliäisessä murjussa ja raatamaan sukulaistensa tehtaassa. Koulussa Kimberly oppii puhumaan englantia ja ymmärtämään paikallisia tapoja. Äiti sen sijaan on edelleen ummikko, ja nuori Kimberly joutuu kantamaan yhä enemmän vastuuta perheen asioista.
Kimberly pärjää koulussa hyvin, ja hän pystyy jatkamaan opintojaan stipendien turvin. Hän päättää jo nuorena järjestää itselleen ja äidilleen kunnolliset elinolot, mutta hän ei osaa aavistaakaan, kuinka kivinen tie hänellä on kuljettavanaan. Kimberly tasapainoilee kahden kulttuurin ja kahden kielen välissä, ja lopulta kuvaan astuu myös kaksi erilaista rakkautta: perinteisiä arvoja kunnioittava kiinalainen Matt ja yhdysvaltalainen eliittikoulun kasvatti Curt. Omaa identiteettiään etsivän Kimberlyn elämä on täynnä vaikeita valintoja ja raskaita uhrauksia.
Koskettava, raju Käännöksiä pohjautuu osittain kirjoittaja Jean Kwokin elämään. Se kertoo kaunistelematta maahanmuuttajien ahdingosta Yhdysvalloissa ja varhain aikuistumaan joutuvan nuoren tytön ponnisteluista vieraassa kulttuurissa.
Tiedostomuoto: E-kirja (EPUB, vesileimattu)
Kategoria: Kaunokirjallisuus / Käännetty kaunokirjallisuus
Kirjailija: Jean Kwok
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 228
ISBN: 9789522790064
 Anna Pehkoranta on paneutunut kirjaan ja laatinut siitä kritiikin otsikolla  Gettolapsen kaksoiselämä. Pitkässä jutussaan hän mainitsee muun muassa:
Kiinalaisamerikkalaisten naiskirjailijoiden teoksista monet rikkovatkin lajityypillisiä konventioita ja yhdistävät kerronnassaan esimerkiksi romaanin, omaelämäkerran, muistelmien, historiallisen dokumentin ja autofiktion piirteitä, mutta toisinaan teoksen dokumentaarisen arvon korostaminen sulkee tulkinnallisia raja-aitoja niiden avaamisen sijaan sitomalla kirjailijan lähes yksinomaan etnisen taustansa edustajaksi. Käännöksiä perustuu osin kirjoittajansa omiin kokemuksiin, kuten Jean Kwok on useissa haastatteluissa todennut, mutta teos on silti ennen kaikkea romaani.
Minulle muistuivat lukiessa mieleen jotkin Charles Dickensin kurjuuden kuvaukset David Copperfieldissä ja Oliver Twistissä. Käännöksiä-romaanissa korostuvat paitsi kurjuus ja sitkeys myös kateus. Aiemmin New Yorkiin saapunut ja sinne asettunut isosisko ei siedä pikkusiskonsa tyttären koulumenestystä eikä salli sukulaisille minkäänlaisia helpotuksia miehensä omistamassa hikipajassa. Tulija tyttärensä kanssa joutuu orjan asemaan. Kestää pitkään, ennen kuin matka- ja muut kulut on maksettu. Purettavaksi määrätystä, lämmittämättömästä "asunnostakin" täytyy maksaa vuokraa.

Seitsemän pitkää raatamisen vuotta kuluu, ennen kuin apu löytyy. Äidin ja tyttären tilanne paljastuu ulkopuolisille, jotka auttavat uuteen alkuun. Isosisko taipuu kuultuaan Kimberleyltä, että jos hän estää pikkusiskoaan ja tämän tytärtä jättämästä työnsä ja kaamean asuntonsa, tehtaan olot saatetaan viranomaisten tietoon. Velkavankeuden päätyttyä alistumisen pakkoa ei enää ollut. Mutta helppo ei näyttänyt olevan isosiskonkaan osa: hän joutui yksin jatkamaan kauheassa tehtaassa työnjohtajana aviomiehen sairastellessa. Katkeruutta lisää siskontyttären menestys, mistä tytön oma äiti pääsee osalliseksi.

Siirtolaislapsen kokemukset ulkopuolisuudesta havainnollistuvat monin tavoin. Isosisko järjestää kaikesta huolimatta siskontyttönsä kouluun. Siellä käy ilmi, että lapsi on harvinaisen lahjakas. Niinpä hänelle avataan mahdollisuus hyvään opinahjoon. Eikä tyttö petä odotuksia, vaikka hankaluuksia osuu kohdalle ja niitä jopa järjestetään hänen tielleen. Nuoren tytön kaikennielevän häpeän tuntee omissa nahoissan, kun lapsi joutuu liikuntatuntia varten vaihtamaan vaatetusta. Rumat, kotitekoiset alusvaatteet paljastuvat! Eikä äiti ota ymmärtääksen, ettei sellaisia voi näyttää koulussa. Pilkkanaurua piisaa. Niinpä on uskaltauduttava outoon kauppaan, jossa kumpikaan ei tiedä, kuinka toimia, kun rahaakaan ei ehkä ole tarpeeksi. Kestää taas aikansa, ennen kuin tällaisetkin asiat luistavat.

Hyvin kauan menee, ennen kuin Kimberley tohtii myöntyä kutsuun osallistua kotibileisiin. Äiti ei koskaan ennen ole antanut lupaa, sillä vastavierailu olisi täysi mahdottomuus. Lopulta tyttö pääsee koulukaverinsa kotiin, yhden kerran. Siinä vaiheessa pukeutumispulma ratkeaa luontevasti, kun tyttö on kasvanut sopivan kokoiseksi käyttämään omassa työpaikassa valmistettujen vaatteiden näytekappaleita. Silti hän kokee olevansa muita rumempi.

Mitä pidemmälle rivakasti kerrottu tarina etenee, sitä vahvemmin siinä alkavat tuntua viihdekirjallisuudesta tutut tunnekuohahdukset. Näännyttävissäkään oloissa nuorten seksuaalisuus ei jää heräämättä. Jo vuosia työn lomassa eräs poika, Matt, ja Kimberley ovat katselleet toisiaan sillä silmällä. Lopulta mikään ei heitä pidättele. Ja kuinkas sitten käykään? Saman tien Kimberley - varotoimista huolimatta - tulee raskaaksi. Nuorten tiet eroavat, kunnes vuosia myöhemmin he kerran tapaavat. Silloinkaan ei Matt saa tietää asioiden todellista laitaa. Ystävinä kuitenkin hyvästellään.

Romantiikkaa ei siis tarinasta puutu. Lienee vain ajan kysymys, milloin kirjasta muokataan käsikirjoitus ja siitä tehdään elokuva. Selkeää kehitystarinaa kannattelevat voimakkaat vastakohdat: kiinalaiset <> amerikkalaiset, tehtailijat <> työläiset, kateus <> avulias myötätuntoisuus, vanhemmat <> lapset, isosisko <> pikkusisko, äärimmäinen köyhyys <> keskiluokkainen vauraus, loistokas <> keskinkertainen suoriutuminen opinnoissa, yleinen koulu <> yksityinen koulu. Kolmioasetelmakin löytyy, kun neitoikään varttuneen Kimberleyn ympärillä hyörii sekä vauras amerikkalaispoika että rutiköyhä työkaveri tehtaasta.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Kielestä kiinni


Tiistaisin kymmenen jälkeen tapaa radiosta tulla Sari Valton keskusteluohjelmia, joita useimmiten kuuntelen. On ollut hauska seurata, kuinka Sari, entinen oppilaani Kangasalan Pikkolan koulusta, kehittymistään kehittyy toimittajana ja paneutuu innostuneesti työhönsä niin radiossa kuin televisiossa.

Eilinen ohjelma oli saanut otsikokseen Eivätkö nuoret osaa enää suomea? Ohjelmassa vierailivat suomen kielen professori Anneli Pajunen Tampereen yliopistosta ja lehtori Paula Halme (kuvassa vasemmalla) Vantaan Lumon lukiosta. 
Paljon kuulin kannanottoja kieliopista. Jopa Sari painotti sen opettamisen tärkeyttä, vaikka pelkäsi samalla kuulostavansa vanhanaikaiselta. Saman huolen löytää eri artikkeleista aina, kun aihetta käsitellään. Jännää oli kuulla, miten Sari muisteli entisen yläasteen äidinkielen opettajansa - siis minun - kovistelleen oppilaita kirjoittamaan, ettei kukaan sovinnolla putoaisi a-luokasta b-luokan kansalaiseksi. En alkuunkaan tunnistanut lausahdusta omakseni. Viis siitä, sillä jokin muistijälki yhteisistä vuosista näyttää jääneen Sarin mieleen.

Minulle selvisi ohjelmasta, että Tampereen yliopistossa tutkitaan nuorten ja nyttemmin myös aikuisten kielitaidon osaamista ja että asialla ovat kielitieteilijät Anneli Pajusen johdolla. Siteeraan pitkästi Heikki Laurinollin kirjoittamaa tiedotetta (13.5.2016). Moni seikka kaipaisi lisävalaistusta, mutta jääköön:
Tampereella koottu korpus-aineisto sisältää yli 2000 kouluainetta otsikolla ”Unelmieni päivä”. Vuodesta 2005 saakka kerättyyn aineistoon kuuluu runsaat 200 000 sanaa. Suomessa ei ole aiemmin tehty vastaavaa koko ikäluokkaan kohdistuvaa laajaa ja systemaattista tutkimusta. Syinä tutkimuksen puuttumiselle ovat kielialueen pienuus ja toisaalta asenne-ero kasvatustieteilijöiden ja kielitieteilijöiden välillä. Suomen kielen tutkijat ovat suhtautuneet Anneli Pajusen mielestä välinpitämättömästi kielen kehittymisen tutkimukseen. Kasvatustieteilijöiden näkökulma taas on kokonaan toinen, kun he tutkivat koulusuoriutumista.
Iän karttuessa kielen rakenteellinen kompleksisuus kasvaa. Mitä nuorempia oppilaat ovat, sitä puhekielisempää heidän tekstinsä on. Iän noustessa myös ikäryhmän sisäinen kielellinen variaatio vähenee.
– Vaikka ikäryhmien väliset erot ovat selvät, niin kuitenkin ikäryhmän sisäinen variaatio on suurempaa kuin ikäryhmien välinen. Koulutuksen pitäisi vähentää tätä variaatiota. Näkemykseni mukaan sitä ei tapahdu siinä määrin kuin pitäisi, Anneli Pajunen sanoo.
Ongelma ei Pajusen mukaan johdu vain kouluopetuksesta, vaan taustalla on yhteiskunnallisia tekijöitä.
– On kysymys länsimaiseen elämäntyyliin liittyvästä ilmiöstä, joka on tulossa Suomeen jälkijunassa. Sen takia meidän Pisa-tulokset ovat olleet paremmat kuin länsimaissa yleensä. Nyt Pisa-menestyksen voi jo unohtaa kokonaan.
Vastaavat tutkimukset Saksasta ja Yhdysvalloista kertovat samasta ilmiöstä, että nuorison sanasto ja kielenkäyttö ovat menossa alaspäin. Tendenssi on yleinen kaikissa länsimaissa.
Pajusen mielestä ongelma liittyy nuorison ajankäyttöön, puuhasteluun elektronisten laitteiden kanssa ja lukemisen vähenemiseen.
– Kirjallisen kulttuurin arvostamien on mennyt alaspäin. Tavoitteellinen pyrkiminen ja halu pärjätä ovat muuttuneet.
 --
Suomen kielen opetusta on vähennetty, mutta sen vaikutuksista oppimistuloksiin ei ole keskusteltu. Anneli Pajusen mukaan kielioppia ja sen opettamista ei voi sivuuttaa silloin, kun on kysymys suomen kielen kaltaisesta taivutuskielestä.
– Asenne kielioppia kohtaan on erittäin kielteinen. Opettajat ovat aika voimakkaasti sitä mieltä, että kielioppia ei voi opettaa, Pajunen harmittelee.
Pajusella on tuntemus, että ehkä kielioppia ei ole osattu opettaa sillä tasolla, josta olisi hyötyä. Pelkästään sijamuotojen nimitysten opettaminen ei riitä.
Pajunen hieman varoo kieliopin puolesta puhumista, koska hänet voidaan sen vuoksi leimata tutkijana vanhanaikaiseksi. Keskustelu kieliopin roolista kouluopetuksessa ei aina ole sujunut rakentavasti.
--
Tampereella koottu korpus-aineisto paljastaa, että oppilailla on vaikeuksia rinnasteisen sivulauseen muodostamisessa. Ilman kielioppia opettajan on kuitenkin vaikea opettaa rinnasteista sivulausetta, jos sitä ei ole nimetty millään termillä eikä ole mitään kieltä, millä asiasta voi puhua.

--
Suomessa jää paljon kielihäiriöitä tunnistamatta. Mari Honko kiinnitti väitöstutkimuksessaan huomiota oppilaisiin, jotka tekevät runsaasti kirjoitusvirheitä. Anneli Pajunen harmittelee, että havainto ohitettiin sanomalla, että tällaisten kielihäiriöiden diagnosointi kuuluu puheterapeuteille, ei kielentutkijoille.
Pajusen mielestä näihin virheisiin ei tajuta kiinnittää huomiota sen vuoksi, että virheen käsite on suhteellistettu. Aluksi ei välitetä siitä, että puhekieltä tulee kirjoitetun kielen joukkoon. Seuraavaksi unohdetaan pilkkuvirheet. Sitten vuorossa onkin jo kielihäiriö, jota ei lainkaan huomata, vaikka ongelma olisi helppo havaita tarkkailemalla kirjoitetun kielen virheitä.
Pajusen ryhmässä samoin kuin Halmeen lukiokursseilla on havaittu, kuinka suuresti myös nuorten sanojen ymmärtäminen vaihtelee. Ihmiset siis ajautuvat vääjäämättä eri ryhmiin paitsi sosioekonomisen asemansa myös vajavaisen äidinkielen taitonsa perusteella. Omasta eläkevuosien kokemuksestakin tiedän, miten ilman sanoja kielenkäyttö jää takkuavan niukaksi. Aikamoisen lukemis-, kuuntelu- ja sanasukeltelun (WordDrive-ohjelma) myötä ruotsin sanavarastoni kuitenkin vahvistui niin, että puhekin alkoi sujua änkkäämättä. Vahvan kouluoppimisen pohjalta ruotsin rakenteet olivat onneksi pysyneet tallessa. Hurjalta ja samalla itsestään selvältä tuntuu, että jos ihmislapsi kasvaessaan saa virikkeitä vain niukkaan kielenkäyttöön, hänen sanavarastonsa saati ymmärryksensä äidinkielen tai minkään muunkaan kielen rakenteista ei kartu.

Onneksi tutkijat ovat hereillä. Tuoreimpia esimerkkejä on Kaisu Rättyän tammikuun alussa Helsingin yliopistossa tarkastettu, viidestä artikkelista koostuva väitöskirja Kielitiedon didaktiikkaa Kielentäminen ja visualisointi sanaluokkien ja lauseenjäsenten opetusmenetelminä.

Tiivistelmänsä lopuksi Rättyä kirjaa tuloksia ja esittää väitteen, joka voisi toimia alkuna jatkotutkimuksille:
Tutkimus osoittaa kielentämismenetelmän mahdollisuudet käsitteellisen tiedon oppimiseen ja soveltamiseen sekä selvittää, kuinka menetelmä auttaa opettajaa opetuksen suunnittelussa ja arvioinnissa. Visualisointimenetelmän avulla opettaja saa selville, miten opiskelijat hahmottavat käsitteiden välisiä suhteita ja miten opetuksessa on huomioitava käsitekategorioiden sisäiset ja niiden väliset suhteet. 
Väitän, että kielentämis- ja visualisointimenetelmän avulla opettaja pystyy arvioimaan opiskelijoiden käsitetiedollista, menetelmätiedollista ja metakognitiivista tasoa.Tutkimukseni mukaan mielekäs kielitiedon opettaminen pohjautuu a) sellaisten opetusmenetelmien käyttöön, joissa ymmärretään käsitteellinen muutos ja sen vaikutus oppimiseen, b) sellaisiin oppimistehtäviin, joiden oppimistavoitteissa ymmärretään erilaiset tiedon lajit ja ajatteluprosessit ja joissa oppilas saa itselleen palautetta omasta osaamisestaan sekä haastaa oppilaan pohtimaan omaa osaamistaan, c) sellaisiin oppimistavoitteisiin, joissa opittavat kokonaisuudet esitetään laajoina kokonaisuuksina, suhteutettuna käsitehierarkioihin.
Kunpa satavuotiaassa Suomessa ymmärrettäisiin oman kielen ja sen eri-ikäisten käyttäjien muuttuminen tärkeäksi tutkimuskohteeksi! Tarvitaan rahoitusratkaisuja, joiden nojalla voitaisiin koota edes yksi vahva tutkimusryhmä ja palkata siihen usean eri tieteenalan edustajia. Itsekin joskus kielitietohankkeeseen rahoitusta hakeneena ja pakit saaneena tiedän, ettei yksittäisten tulisielujenkaan työ pitkälle kanna. Pätevin ja kauaskantoisin tutkimus vaatii olosuhteita, joissa tutkimukseen keskitytään riittävän pitkään. Sellaista tutkimusta ei voi tehdä yksin ison opetusvelvollisuuden ohessa.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Virvatulta tavoittamassa

Useita Panu Rajalan kirjoittamia elämäkertoja luettuani ja ne eloisiksi havaittuani ostin epäröimättä myös uusimman, Eino Leinoon keskittyvän, kun Elisa Kirjan tarjous ilmaantui sähköpostiin. Elämäkerta on saanut osuvasti nimekseen Virvatuli, Eino Leinon elämä. En kaivannut mainosta vahvistamaan ostopäätöstä. Tämä WSOYn esittelyteksti sopii kuitenkin hyvin sytykkeeksi mittavaan luku-urakkaan:

"Ruislinnun laulu korvissani, / tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani, / kaskisavuun laaksot verhouu." Nocturne
Kirjailijaelämäkertojen mestari Panu Rajala kirjoittaa tuoreella otteella Suomen rakastetuimmasta runoilijasta Eino Leinosta.
Eino Leino (1878-1926) oli runoilija isolla R:llä. Hän oli kansakunnan boheemi, joka eli kiihkeän elämän aikana, jona Suomi kiehui niin poliittisesti kuin kulttuurisesti. Panu Rajala kertoo myyttiä ravistellen Eino Leinon elämästä: aatteiden hurmasta, rakkauden välkkeestä, taiteen palosta. Tutuksi tulevat niin Päivälehden piiri kuin taiteilijaravintolat, joissa Leino piti hovia Axel Gallenin, Jean Sibeliuksen ja muiden kanssa. Tutuksi tulee myös Leinon sisin, jota aatokset raastoivat eri suuntiin. Eikä pidä unohtaa suomalaista maaseutua, jonka helmoihin Leino, tuo "jumalien suosikki ja tuhlaajapoika" säännöllisesti palasi.
"Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat. / Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin, / haavehen kullat mieleni murheella maksoin." Elegia
--
Tiedostomuoto: E-kirja (EPUB, vesileimattu)
Kategoria: Tietokirjat / Historia ja elämäkerrat
Kirjailija: Panu Rajala
Kustantaja: WSOY
E-kirjan julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 523
ISBN: 9789510424056
--
Pari vuotta sitten Rajalalta ilmestyi romaanin muotoisena Intoilija. Se kertoo I. K. Inhan vaiheista niin puhuttelevasti, että kirja päätyi Finlandia-ehdokkaaksi. Palkinto jäi saamatta. Tuskin sentään siksi, että teos herätti kohun. Viittaan siihen tässä blogijutussani. Jotkut pitivät pahana, ettei Rajala ollut merkinnyt näkyviin lähdeviitteitä. Aiheesta väiteltiin tulisesti.

Eino Leino -kirjastakaan ei löydy lähteitä alaviitteisiin kirjattuina, mutta runsaat tiedot viitteistä ja lähteistä ovat listattuina luku luvulta sivulta 422 alkaen minun käyttämässäni e-versiossa. Ensi kertaa löysin nyt lukujen otsikotkin, joiden puuttumista olen usein harmitellut. Kaiken kukkuraksi Eino Leinon tuotantoa on liitetty mukaan sekä alkuperäisinä teoksina että suomennoksina. Myös muu käytetty kirjallisuus on saanut tilaa jaoteltuna painettuihin ja painamattomiin lähteisiin akateemiseen tapaan. Aivan verraton on runsas kuvaliitteistö julkaisun lopussa. Formaattia on kehitetty, sillä sain kaikki kuvat vaivatta auki. Joskus aiemmin, esimerkiksi Orhan Pamukin Istambul-kirjassa, kuvista löytyi mainintoja ja pitkästi tekstiä, mutta lukulaitteeni tai käytetty e-kirjaformaatti ei kuvia avannut. Mikä harmi!

Saamastaan Inha-kritiikistä huolimatta Rajala ei - onneksi - näytä menettäneen lukijaa palvelevaa otettaan, sillä maininnat kulloisestakin lähteestä on nivottu luontevaksi osaksi tekstiä tähän tapaan:
L. Onerva kuvaa elämäkerrassaan Eino Leinon äitiä sanoilla »pehmeäluontoinen, enkelimäinen olento, talon hyvä hengetär, aina herttainen, hiljainen ja ystävällinen, runoutta suosiva ja hieman epäkäytännöllinen». Tässä on tietysti Einon omien muistojen kultaa, mutta Onerva kuuli myös hänen veljiensä kertomuksia. Pariskuntaa luonnehtivat vastakkaiset ihanneominaisuudet: heissä yhtyi miehen voima ja aktiivisuus sekä naisen kärsivällisyys ja lempeys.   
 Äidin kirjeistä pojilleen näkyy harjaantumattomanakin elävä ja rikas kieli, jonka perusteella on otaksuttu, että »leinolaisessa säkeessä ei soi vain suomalainen äidinkieli, vaan myös sananmukaisesti äidin kieli», kuten Tellervo Krogerus on täsmentänyt. (28.)
--
Eino Lönnbohm ei siis suinkaan tullut tyhjiöstä, hänellä oli vahva kulttuuritausta ja rikas virikekenttä perustanaan. Isä arvosti ja kannusti hänen varhaisia runokokeitaan, äiti harrasti runoutta ja seurasi lastensa edistymistä ja ihaili heidän kykyjään halki elämän. Eino oli erikoisasemassa, lahjakkain kaikista. Veljet opastivat nuorinta kouluissa ja edistivät myöhemminkin hänen uraansa monin tavoin. Neljä vuotta Einoa vanhempi veli Artturi, lähin leikkitoveri ja vankka maanmittari, on antanut L. Onervalle maalauksellisia kuvauksia Hövelön sivistystahdosta ja vilkkaasta seuraelämästä kuin myös poikien leikeistä ja souturetkistä. Eino oli niin hyvissä lähtöasemissa kuin pohjoisen poika saattoi olla 1800-luvun lopun taloudellisesti ja henkisesti viriävässä Suomessa. (29.)
Toistaiseksi Rajalan Virvatuli-teos tuntuu saaneen perin myönteistä palautetta, kuten näistä kritiikeistä voi päätellä: IltaSanomat; Aamulehti; Helsingin Sanomat; Keskisuomalainen.
Ennestään monia kirjoja ja tekstejä Leinosta lukeneena tunnustan, että vasta tämän elämäkerran myötä tavoitin Leinon juuri sellaisena kuin hän lienee ollut. Kuvasta ei ole karsittu eikä siloiteltu pois särmiä eikä loppuvuosien resuisuutta, ei sinne tänne virvatulen lailla lepatteluakaan. Etualalle kohoaa miehen hämmästyttävä tuotteliaisuus ja sanataituruus. Paljon kirjoittaneelta ilmestyi niin unohduksiin painuneita tekstejä kuin yhä voimansa säilyttäneitä luomuksia. Monesti emme kai edes huomaa, että toistamme Leinon runosäkeitä, jotka elävät osana yhteistä kieltämme.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Kurnuttamalla kumppani

 Kolme vuotta sitten mökkirannassa nähtiin vihreä komistus. Se paistatteli päivää lammen tuntumassa eikä ollut moksiskaan lähistöllä tiirailevista ihmisistä. Sammakon isoa kokoa ja väriä pohdittiin tovi, kunnes älyttiin etsiä netistä otukselle nimeä: mölysammakko. Samoihin aikoihin näitä isoja vihreitä löytyi sieltä täältä Lounais-Suomesta. Niistä kirjoiteltiin lehdissä ja puhuttiin paikallisradiossa. Lopulta joku oikea eläintentuntija loihe lausumaan, ettei kyseessä ole mikään mölysammakko, vaan jokin muu vihersammakko. Wikipediasta löytyy tämä selitys. Sen mukaan vuonna 2013 Lounais-Suomessa tavattiin varmuudella ainakin vihreitä lessonansammakoita.

Tänään huomasin laiturin nurkalla hailakan raadon. Se on ollut iso ja kuollut äskettäin, koska en ole mokomaa noteerannut, vaikka monena päivänä olen patsastellut rannassa. Mikä lienee tappanut otuksen? Ehtiköhän se toimittaa tärkeät lisääntymisrituaalit, ennen kuin kuolo korjasi? Voisi myös kuvitella, että tarkkasilmäinen haukka on nähnyt haljun raadon, vaikkei olekaan syöksynyt nappaamaan sitä ruuakseen. Ehkä lintu osaa varoa tällaista suupalaa.
Haikealta kuulosti yksinäisen kurnuttelijan ääntely lähistöllä. Se etsi kaiketi yhä kumppania. Onkohan kosintakausi kylmien säiden vuoksi vasta nyt alkamassa, sillä mitään konserttia en ole kuullut tänä keväänä niin kuin muina mökkivuosina. Myöskään nuijapäitä ei ole näkynyt, ainakaan vielä. Parhaina satovuosina niitä on vilissyt viljalti rantavesissä viikon pari. Naapurin isäntä on äitynyt jopa kauhomaan nuijapäitä ämpäriin ja heittämään niitä pois häritsemästä (!) ihmisen uintipuuhia.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Tallenteet häipyvät

Äskettäin sähköpostiin tupsahti viesti, jossa Elisa Viihde ilmoitti yli kaden vuoden ikäisten tallenteiden poistamisesta kolmen kuukauden kuluttua. Olen toipumassa ällistyksestä. Nyt jo myönnän, että esimerkiksi suurin osa elokuvatallenteistani on sellaisia, joita tuskin enää katson uudestaan tai joita en ole lainkaan katsonut. Mutta, mutta: ehtiikö ja viitsiikö mökkiläinen kesällä kököttää kotona tuijottamassa isohkon telkkarin ruutua, jotta näkisi edes ne kaikkein parhaimmat ja poistumislistalle siirtyneet elokuvat?  Ylle kopioin näkymän tuoreista tallennuksista. Niiden kanssa ei mitään hätää, ne ehtii katsoa vaikkapa syksyn mittaan. Kesäisin ollaan mökillä ja tehdään  ulkohommia. Silloin en jaksa tuijottaa läppärin ruudulta kuin välttämättömimmät viestit. Telkkarikin on, muttei siitä pääse Elisa Viihteeseen.

Isoin pulma on aikoinaan kokoamani valikoima Jumppa-ohjelmista. TV-2 lähetti monta vuotta näitä Anne Soinin ja Katja Laaksosen (kumpikin Jyväskylästä valmistuneita liikunnan ammattilaisia) suunnittelemia ja toteuttamia puolituntisia. Ohjelmia näki sekä perjantaina iltapäivällä että sunnuntaina ennen puoltapäivää. Aviomiehen kuoltua olin vastikään muuttanut yksin Turkuun. Uuden elämän alkuun pääsyssä auttoi sekin, että totuin voimistelemaan Annen ja Katjan opastamina.

TVn lähetysaikojen orjuudesta vapautti tallentava digiboxi. Pian sekin korvautui Elisa Viihteen pilvellä ja kuvitelmalla, että tallenteet olisivat katsottavissa iät ja ajat. Tällainen rutinoitunut aamujumppaaja on nyt ihmeissään: voisinko saada omiin jemmoihini tärkeät jumppatallenteeni? Tutkin asiaa. Aikoinaan YLE myi Katjan ja Annen ohjelmista koottuja DVD-levyllisiä. Onnekseni ostin niitä kolme erilaista kokoelmaa. Niinpä minulla on kaikkaan ollut käytössäni kolmisenkymmentä erilaista ohjelmaa joko pilvivalikoimasta tai DVD-levyiltä. Maanantaiaamut alkavat joogalla. Pahaksi onneksi tämä kaikkein käytetyin puolituntinen on vaurioitunut loppuosasta, kun DVD-levy kerran lipsahti hyppysistä. Eikä vahinkoa pysty korjaamaan, sillä YLE ei enää myy Jumppa-tallenteita!

Palaan leffatallenteisiin. Eilen illalla tutkittiin silmä tarkkana listaa ja päädyttiin katsomaan syyskuussa 2011 tallennettu Taivaan sydän (Himlens hjärta 2008). Kummallinen nimi jäi arvoitukseksi. Löysin elokuvasta pari arvostelua. Niistä aukeaa tämä, mutta Hesarin juttuun olisin tarvinnut voimassa olevan lukuoikeuden.




Ohjaaja Simon Staho kuulemma tunnetaan tiivistunnelmaisista kamarinäytelmistä. Taivaan sydämessä kaksi avioparia ottaa kerran illanistujaisissa puheeksi uskottomuuden, mistä seuraa odottamattomia siirtymiä. Etsimättä mieleen muistui Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta, vaikkakin sitä niukempana versiona. Aivan kuten Bergmanin elokuvissa tässäkin katsoja saa nauttia huikean hyvistä näyttelijöistä. Pääosissa ovat Jakob Eklund, Lena Endre, Maria Lundqvist ja Mikael Persbrandt. Tilanteet tihentyvät, henkilöiden väliset suhteet kärjistyvät kameran tallentaessa tiivistyviä katseita, käsien sipaisuja. Vähäisin vittauksin tarjotaan avaimia tulkintoihin. Niinpä juttua piisasi melko lailla kelpo leffakokemuksen perään.

Tästä tallennuksesta minun on tunnustettava, etten sitä lainkaan muistanut. Lienee käynyt niin, että lehtipuffissa joku on kehunut elokuvan ja minä olen nielaissut syötin. Varsinaisen saaliin olen näköjään unohtanut saman tien, koska elokuva on jäänyt katsomatta. Nykyään varastot karttuvat karttumistaan yhä helpommin, koska aamuisin ensi töiksi hoidan tallennusvaraukset puhelimeni appsilla. Ei ihme, jos pilvitallennustila on ruvennut täyttymään tämmöisten ahnehtimisten seurauksena. Kenties Elisa Viihteellä ja muilla vastaavien palvelujen tarjoajilla on tavoitteena myös lisätä maksullisten elokuvien katselua.

Istun ja ihmettelen, mitä kaikkea muuta ehdin vielä kokea digiajan muutosten pyörteissä kieppuessani.