perjantai 20. toukokuuta 2022

Härskit manööverit

 

 

Jo hyvän aikaa sitten tulin ostaneeksi palkitun toimittajan  Mihail  Zygarin kirjoittaman, Jukka Mallisen suomentaman ja Otavan 2021 kustantaman kirjan e-version Putinin sisäpiiri Nyky-Venäjän lyhyt historia. Alunperin teos on ilmestynyt 2016.

Kirja ei siis kata koko Putinin tähänastista kautta Venäjän johdossa, vaan päättyy vuoteen 2015. Helmikuun lopussa alkaneiden tapahtumien seurauksena rupesin vihdoin lukemaan tekstiä, joka odotti valmiiksi ladattuna Sony Readerissa. Kävi ilmi, että Kremlin johtoporukan härskeistä manöövereistä  on ollut saatavissa tietoja kaikista peittelyistä huolimatta. 

Kirjan esittelytekstissä luvataan näin:

Venäläistoimittaja Mihail Zygarilla on ainutlaatuista sisäpiiritietoa, ja hän kertoo moniulotteisten tapahtumien ja peiteoperaatioiden todelliset taustat. Kirja sisältää hämmästyttäviä paljastuksia niin Georgian sodasta, Ukrainan kriisistä kuin Venäjän osallisuudesta Syyrian kriisiin. Nemtsovin murha, Medvedevin presidenttikausi ja monet muut käänteet selittyvät Putinin monimutkaisilla valtapeleillä.

Jarmo Koposen tapaan tunsin lukevani kovaotteista dekkaria.

Kirjan lukijalle aukenee, kuka määrää, mutta nimiä vilahtelee sen enempää selittämättä sitä tahtia, että ilman perustietoja lukeminen voi olla haastavaa. Toisaalta lukija saa monta ahaa-elämystä, kun malttaa mielensä ja jatkaa sinnikkäästi lukemista. Vaihtuvuus Putinin lähipiirissä on edellisten 15 vuoden aikana ollut sitä luokkaa, ettei jatkosta voi tietää. Todennäköistä on, että Putin istuu virassaan vuoteen 2024 ja ehkä pitempäänkin.

                                                                            ***

Kirjan jakautuminen neljään osaan ja niiden kaikki 20 alalukua puhuttelevine otsikoineen helpottavat lukemista. Osa I on saanut nimekseen Putin I Leijonamieli, osa II Putin II Loistava, osa III Tsarevitš vale-Dmitri, osa IV Putin III Julma. Loppusanoissa esitellään Putin IV Pyhä

Alaotsikot tiivistävät jokaisen luvun sisällön tähän tapaan: 

Luku 1 jossa Aleksandr Vološin, Kremlin ideologi, oppi sietämään Leniniä.

Ensimmäinen luku jäsentyy edelleen näihin numeroimattomiin alalukuihin: Lenin on haudattava, Uudenvuodensatu, Neuvostoylellisyys, Ensimmäinen ystävä, Pieni alumiiniristi, Lihava 2000-luku alkaa.

Oikeastaan pitäisi silmäillä uudestaan koko kirja niin, että keskittyy vain ostikoihin. Sillä tavoin  hämäräksi jäänyt kuva voisi kirkastua. Jätän  kuitenkin homman ja enemmät referoinnit, sillä huohotan yhä lukukokemustani. Ehkä oloni helpottuu, kun hyvä ystävä on ehtinyt omassa urakassaan niin pitkälle, että voimme yhdessä puida, mitä meistä kumpikin on saanut irti Zygarin tarjoamasta vyyhdistä. Siihen asti nojaan paitsi Jarmo Koposen ( linkki edellä) myös Erkka Mikkosen arvioihin teoksesta. Kiitos kummallekin!

Lisäykseksi myönnän vielä, että olisi kannattanut lukea oikea, painettu kirja, josta löytyy kaiken muun lisäksi sisällys kaikkine pää- ja alaotsikkoineen. Sehän toimii karttana, johon lukiessa olisi ollut hyvä välillä palata. 

Verkosta löytyvä luento "Venäläinen strateginen kulttuuri - Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii?" iskee sekin tajuntaan. Sunnuntaina 22.5.2022 Turun Sanomisssa oli tuhti juttu tästä fil.tri, eversti evp. Matti J. Karin suorastaan hitiksi You Tubessa kohonneesta luennosta. Se on pidetty Jyväskylän yliopistossa 3.12.2018 osana kyberturvallisuus-opintokokonaisuutta. Pari vuotta ennen luentoa ilmestynyt Zygarin kirja tuntuu kuuluneen luennoitsijan lähteisiin.



 

 

tiistai 10. toukokuuta 2022

Kirsikankukkia ja ihmeellisiä siltoja


Biolaakso Turussa on vakituisia käyntikohteita. Sieltä näet löytyy rauta-, puutavara- ja huonekalukauppoja sekä elektroniikkamyymälöitä. Ruokapaikoista parhaaksi on osoittautunut Herkkupiste siinä talossa, jossa toimii muun muassa Radiometer-firma. Se valmistaa terveydenhuollossa tarvittava testejä. Otti aikansa, ennen kuin kunnolla huomasin moisen firman. Asiassa auttoi nuorin tyttärentytär, itsekin bioalalla työskentelevä asiantuntija. Hän vinkkasi ruokapaikastakin, jossa triolabilaisia edelleen käy, vaikka heidän edustamansa firma muutti Biolaakson tuntumaan. On tullut seuratuksi näitä virkeitä, pitkälle koulutettuja osaajia lounaalla. Radiometeriläisiä tapaa istua sama, pitkä pöydällinen sen paikan vieressä, johon me kaksi satunnaista kävijää mieluimmin suunnistamme. Nuorehkoilta ihmisiltä juttu luistaa, mukana on joskus ulkomaalaisia. Välillä naurattaa, mikä palauttaa mieleen omat hauskat työaikaiset lounasistunnot.

Biolaaakson halki virtaa puro, jonka yli pääsee kahta erikoista siltaa pitkin. Kummankin yhteydessä on kaunis puistikko, josta voi jatkaa kävelyä metsänreunassa kulkevalle hiekkatielle. Tänään toinen puistikoista hehkui vaaleanpunaisena kirsikankukista. 

Lehdistössä Biolaakso ja sieltä löytyvä ympäristötaideteos oli aikoinaan tuoreeltaan esillä tiedotusvälineissä. Ensimmäisessä vaiheessa 2000-luvun alkuvuosina laaksoa halkova kaarenmuotoinen tie oli muutettu sateenkaareksi maalaamalla sen 24 lyhtypylvästä eri värein. Tolppien päällä pyörivät tutkija-silhuetit. Täytyy tarkistaa, miltä pylväät nykyisin näyttävät. Muistan vuosia sitten nähneeni valaisinpylväät värillisinä tietämättä kokonaisuudesta, johon ne kuuluivat. Sittemmin en ole kiinnittänyt niihin mitään huomiota.

Turun Sanomissa julkaistiin 15.9.2007 Tuomo Karhun juttu Turun päivänä vihitystä, mittavasta  ympäristötaideteoksesta, taiteilija Jan-Erik Anderssonin (s. 1954) Sateenkaaren salaisuudesta. Koko teoksen vihkimispäivään mennessä valmistuivat kävely- ja polkupyöräliikenteelle suunnitellut lapio- ja sydänsillat.

 Tässä Tuomo Karhun tarjoamaa taustatietoa:

Andersson on suunnitellut sillat käyttöesineiksi, mutta samalla silloissa on vahva veistoksellinen elementti.

Teknisenä asiantuntijana on toiminut insinööri Launo Laatikainen . Ympäristöteos suunniteltiin toimimaan osana Biolaakson yleistä maisemasuunnittelua, jonka on tehnyt maisema-arkkitehti Ria Ruokonen .

Lapiosillassa kävellään ja pyöräillään läpi ison lapion, joka sillan keskiosassa nousee seitsemän metrin korkeuteen. Symbolisesti lapiolla kaivetaan sateenkaaren salaisuutta Ruokosen ideoimassa peltomaisemassa.

Toista siltaa hallitsee kolme päällekkäistä sydäntä, jotka vuodattavat kyyneleitä. Aarre, jota etsimme, on rakkaus. Silloissa Andersson haastaa tämänhetkisen rationaalisen ja monesti harmaan arkkitehtuurin käyttämällä voimakkaita värejä, ornamentiikkaa sekä orgaanisia muotoja.

Andersson pyrkii siihen, että taide otetaan orgaaniseksi osaksi arkkitehtuuria, tässä tapauksessa muutenkin rakennettaviin kunnallisteknisiin rakenteisiin kuten lyhtypylväisiin ja kävelysiltoihin.

Ihme ja kumma, että vasta eilen hahmotettiin laajahko, tuttu ympäristö jonkun hienosti suunnittelemaksi. Skanssista näet pääsee kävellen alueen toimipaikkoihin ja Herkkupisteeseen eri reittejä niin, että voi valita kulkeeko koivikon, haavikon vai kuusikon kautta Biolinjan yli jommallekummalle sillalle. Isojen yritysrakennusten lomassa puistikot istuimineen ihastuttavat. Reiteiltä löytyy kiviin kiinnitettyinä Tuorlasta alkavan ja tuomiokirkolle päätyvän Aikavaelluksen metallilaattoja. Ne kertovat maailmankaikkeuden vaiheista. Tänään tuli luetuksi maapallon saamasta isosta tärskystä 4,5 miljardia vuotta sitten. Törmäyksen seurauksena valtaisa määrä kiviaineista sinkoutui ympäriinsä. Sadassa vuodessa (!) siitä muotoutui kuu Telluksen seuralaiseksi. Ihmettelen kauhiasti, kuinka moiseen laskelmaan on päädytty. Vai onko laatan aikamäärästä tipahtanut muutama nolla?


 



 

torstai 5. toukokuuta 2022

Keväinen lehto tulvii vuokkoja

 


 Kaarinan Rauhalinnan ympäristössä valkovuokot kukkivat upeina mattoina. Sinivuokkojen aika on jo ohi. 

Toukokuussa näihin aikoihin on tullut tavaksi käydä ihailemassa kukkivia rinteitä, kiitos Kaarinassa asuvan ystävän. 

Maisema avartuu niityn yli merelle paikasta, jossa on tarjolla pari penkkiä. Siinä kelpasi nostella repuista tarjolle kahvia tykötarpeineen. Mikä autuas hetki! Pari ohikulkijaakin liittyi toviksi seuraan.

Sää suosi. Aurinkoa verhosi alkumatkasta ohut pilvikerros. Takaisin autolle kävellessä viima viilensi, muttei haitannut selän takaa. 

Toistaiseksi Rauhalinnan luontopolulla on tavattu kävellä vain vuokkojen aikaan. Ehkä syksyllä voisi uusia reissun, jotta myös ruska kaikkine väreineen piirtyisi muistiin.


Jälkikuvana yöunilta herätessä hiipi mieleen alkutaipaleen näkymä sänkipellolta. Tuttu kuivan heinän tuoksu nenässä ja kiurujen livertely korvissa pysähdytti hetkeksi ihmettelemään, onko koettu ihan totta. Pian se lienee muisto vain, sillä alueelle nousee kerrostaloja. Läheisiä muita peltoja täyttävät jo upouudet pientalot. Satunnainen kävijä huomaa, että Kaarinan kaavoittajat ovat saartamassa Rauhalinnan aluetta, mutta eivät kai sentään rohkene purkaa rauhoitusta historiallista kartanoa ympäröivältä lehdolta. 

Kaarinan sivuilta löytyy kuvauksia kartanoista, kuten tämä Rauhalinnasta:

Rauhalinnan kartano

Rauhalinnan historia liittyy Armfeltien sukuun 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun puoliväliin. Rauhalinna oli tullut Armfelt-suvulle kuvernööri Johan August von Essenin ostaessa sen vuonna 1848. Hän oli Kustaa Mauri Armfeltin ja Saganin prinsessa Vilhelminan tyttären Adelaine Gustava Aspasie (Vava) Armfeltin toinen aviomies. Kuvernööri Johan von Essenin kuoleman jälkeen Rauhalinna siirtyi Vava Armfeltin pojalle Carl M.M. Armfeltille vuosiksi 1873–1890. Tämän jälkeen Rauhalinnan omistivat lähes 50 vuoden ajan Carl M.M. Armfeltin poika Erik Ivar ja hänen puolisonsa Eva Armfelt. Heidän kuoltuaan Eva Armfeltin sisar, kreivitär Auda Armfelt tuli Rauhalinnan omistajaksi vuonna 1938.

Auda Armfelt toimi Turussa yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa tehtävissä ja oli jo lähes 50-vuotias tullessaan Rauhalinnan omistajaksi. Hän tunsi olevansa velvollinen jatkamaan isänsä ja isoisänsä maanviljelijäperintöä. Lopulta vuonna 1952 hän myi tilansa Piispanristillä toimivalle keinosiemenyhdistykselle ja sonniasema siirrettiin Rauhalinnaan.

Vuoden 2009 keväällä karjuaseman toiminta Rauhalinnassa loppui. Kaarinan kaupunki hankki kartanon rakennukset ja alueet omistukseensa vuonna 2011. Rauhalinnassa on luontopolku ja äitienpäivän tienoilla kartanon alueelle puhkeaa kukkimaan valkovuokkomeri. Kerrotaan, että kreivitär on nähty ihastelemassa kukkaloistoa vielä tänäkin päivänä.

Kaarinan kaupunki myi vuonna 2018 kartanon alueen yksityishenkilöille. Kartano on yksityisaluetta eikä se ole yleisölle avoinna.

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Kirjatyttö vie lukijan kustantajaelämän pyörteisiin



 Koen olevani murunen kirjabisneksen rattaissa. Uusimman luku-urakan mittaan tajusin, että mielikuva kaipaa tarkistamista. Hommahan tähtää siihen, että me lukijat yhä uudestaan ostamme, lainaamme, lataamme aineistoja, joita kustantajat meille haalivat, editoivat ja tarjoavat. Mitä kaikkea täytyykään toimittaa, ennen kuin teos on valmiina siirtymään kirjailijalta lukijalle!

Oppaaksi tarkistamiseen ostin Elisa Kirjasta e-versiona Leena Majander-Reenpään muistelmateoksen Kirjatyttö Kustantajaelämää (Siltala 2021). Panen merkille, että erityisesti Otavaan ja myös WSOY-Bonnieriin leimautunut kirjoittaja on vienyt käsikirjoituksensa tutun yhteistyökumppaninsa Touko Siltalan julkaistavaksi. Kustantamossa laadittu esittelyteksti tiivistää sisällöstä muun muassa nämä seikat:

Kirjatyttö kertoo pelottoman ja kunnianhimoisen nuoren naisen opiskeluvuosista, ammatinvalinnasta ja ensiaskelista työelämässä. Vuonna 1980 23-vuotias Otavan markkinointiassistentti heittäytyy kirjankustantamisen pyörteisiin, eikä koskaan enää halua vaihtaa alaa.

Leena Majander kuvaa elävästi kirja-alan kultaisia vuosia, jotka vähitellen taittuvat tuuliseksi rakennemuutosten ja kiristyvien toimintaedellytysten 2000-luvuksi. Osuvat henkilökuvat, ratkihauskat anekdootit ja kustannustalon kuohujen kuvaukset saavat todistusvoimansa tekijän tarkoista muistiinpanoista, dokumenteista ja päiväkirjamerkinnöistä.

Majander kertoo kaihtelematta niin menestyksen hetkistä kuin katkerista vastoinkäymisistä. Kirjatyttö on myös naisen tilitys työelämästä: lasikatoista, johtajuuden haasteista, vastuunkannosta ja päätöksenteosta. Kirjatyttö Leena Majander on aina kuunnellut sydämensä ääntä. Hänen muistelmissaan se ääni kuuluu.

Luen nykyisin kirjat mieluimmin kevyeltä Sony Readerilta, koska siinä voi sovittaa fonttikoon omille silmille sopivaksi. Siksi toiseksi Reader istuu hyppysiin makuuasennossakin toisin kuin sidotut, paksut kirjat. Kirjatytön mainiot valokuvat katselin toki uudestaan muilta laitteilta.

Lukeminen hykerrytti, kun tavan takaa vastaan tuli jopa entisiä kollegoita, enimmäkseen kuitenkin julkisuudesta tuttuja hahmoja. Sujuva, kepeä kynänjälki tarjosi sekin lukuiloa. Erityisen hauskalta tuntui myös lukujen otsikointi, sillä useimpiin tekijä oli poiminut tunnettujen kirjojen nimiä, kuten tässä:

11. Nuoruuteni yliopistot    

Kahdeksan vuotta Kulosaaren yhteiskoulua oli takana 1975, ylioppilasjuhlat juhlittu beigessä jakkupuvussa ja yötä myöten bailattu Kaisu Heikkilän muotitalon suurikuvioisessa puuvillamekossa. Lakki oli päässä ja elämässä kevät, vaikka vielä pitkästi heinäkuulle luin Kauppakorkeakoulun pääsykokeeseen kansantalouden, laskentatoimen ja markkinoinnin perusteita. Sippolan pappa kysyi: ”Koskas sie meet sinne kisoihin?” Luulin hänen tarkoittavan pääsykokeita, mutta pappa kertoi tarkoittavansa missikisoja!

Kirjoihin tykästyneenä friikkinä nautin suuresti Leenan muisteluista. Yksityis- ja työelämä lomittuvat luonnikkaasti. Kronologia joustaa tarinan tarpeisiin. Syntyy kuva täyteläisestä, intohimoisesta elämästä. Äkkipysähdys keskellä rakkaita työtehtäviä on suistaa ihmisen raiteiltaan, kun käy selväksi, että voitetuksi luultu syöpäsairaus oli ottanut uuden spurtin. Oli pakko hyväksyä siirtyminen eläkkeelle. 

Mitä ilmeisimmin oma kirjahanke on pelastanut toimen naisen takaisin uutteraan muistiinpanojen ja kaiken muun aineiston järjestämiseen tavoitteena oma kirja. Oli lupa muistella ilman kustantamisen paineita. Tuloksena hän tarjoilee herkun lukijoilleen yhdessä Siltalan kanssa. Lopusta löytyvät tärkeät hakemistot henkilöistä, lukujen otsikkoteoksista ja muusta aineistosta.

Tässä vielä Kirsin Book Clubin katsaus Leenan Majanderin muistelmiin. Suosittelen.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Säikeet katkeilevat

 

 

 Ostin Alex Schulmanin romaanin Överlevarna / Eloonjääneet (suomentanut Jaana Nikula, kustantanut Otava 2021) e-versiona Elisa Kirjasta. Kirjailjan edellinen teos, Polta nämä kirjeet, oli järisyttävää perhehistoriaa, kuten tästä blogijutusta voi päätellä.

Kirjailijan mukaan Eloonjääneet ei suoraan kerro hänen lapuudestaan, vaikka romaanihenkilöiden tapaan kirjailija on yksi kolmesta veljeksestä. Hän on omistanut teoksensa kahdelle veljelleen. Aikuisina tarinan veljekset elävät kukin tahollaan pitämättä yllä yhteyksiä. Mutta romaanin ensimmäisessä osassa, Kesämökillä, pojat ovat kaiken aikaa yhdessä. Toisessa osassa, Soratien tuolla puolen, aikuiset miehet tapaavat, koska heidän äitinsä kuolee ja hänen uurnansa on määrä laskea omaan kuoppaansa isän haudalla. Kaikkien yllätykseksi äidin jäämistöstä löytyy kirje, jossa hän vihdoin kertoo seikkoja, joista ei ole kyennyt puhumaan. Hän myös ilmoittaa, että haluaa tuhkansa ripoteltvaksi kesämökin rantaan, mistä seuraa melkoisia käänteitä tapahtumiin.

Alusta asti tapahtumien yllä leijuu vaimea uhka. Niihin lukija pääsee osalliseksi Benjaminin katseen myötä. Hän tarkkailee perheenjäsenten puheiden sävyä, vanhempien alkoholinkäyttöä, äidin velttoa kättä pitelemässä savuketta, Nilsiä makoilemassa riippumatossa musiikkia korvanapeista kuunnellen. Pikkuinen Molly-koira kieppuu siellä täällä ja kangistuu kauhusta, kun isä nappaa sen syliinsä. Koira on kuulemma totutettava rohkeaksi. Vain Benjamin tuntuu aistivan koiran hädän. Välillä myös äiti kaappaa Mollyn syliinsä ja häipyy jonnekin. Usein vanhemmat myös riitelevät äänekkäästi. Aikuisista välittyy vähä vähältä liisää piirteitä, jotka eivät lupaa turvaa lapsille.

Aina ottaessaan ryypyn isä sanoi lyhyesti ”hei”, kohotti lasiaan kohti yläilmoja ja joi. Hän leikkasi makkaraa niin että pöytä tärisi, olutta läikkyi ja äiti suutahti, mutristi suutaan ja piti lasia koholla kunnes isä oli saanut makkaran leikattua. Isä ei sellaista tietenkään huomannut, mutta Benjamin huomasi. Hän pani merkille kaikki muutokset, pysytteli aina pienen matkan päässä, niin että vanhemmat saivat olla rauhassa, mutta silti niin lähellä, että saattoi seurata keskustelua ja oli selvillä tunnelmasta ja mielialoista. Hän kuuli heidän ystävällisen muminansa, ruokailuvälineiden kolinan lautasta vasten, sähähdyksen kun jompikumpi sytytti savukkeen, äänten virran joka kertoi, että kaikki oli hyvin heidän välillään. 
           --

Veljekset olivat iältään seitsemän, yhdeksän ja kolmetoista, ja kun he nykyisin pelasivat yhdessä jalkapalloa tai korttia, peli saattoi päättyä niin ankaraan riitaan, että Benjaminista tuntui kuin jokin olisi särkynyt heidän välillään. Panokset kovenivat entisestään kun isä usutti heitä toisiaan vastaan ja teki selväksi, että halusi tietää kuka heistä oli paras milloin missäkin lajissa.
          --

Romaanin kansikuvaa hallitsee poika, joka näyttää suistuneen selälleen. Viistoon kirjoitetut tekstit  lisäävät sijoiltaan menemisen vaikutelmaa. Nimi Eloonjääneet vihjaa johonkuhun kuolleeseen. Mutta se, mikä kanteen on kuvattu, vei omat ajatukseni Benjaminin kauhukokemukseen muuntajakopissa, jonka auki repsottava ovi risan aidan suojissa houkutteli astumaan sisään ja koskettamaan johtoihin: VALOKAARI!

Lukija joutuu pohtimaan myös sitä, miksi nimi Molly toistuu. Kesämökillä se on pikku koira, jolle käy kalpaten muuntajakopissa. Sitten nimi putkahtaa yllättäen esiin aikuisten veljesten viedessä äidilleen lahjaksi kissanpentua. Nuorin veli pamauttaa, että kissa olkoon nimeltään Molly, mikä saa äidin suistumaan raiteiltaan. Vielä kerran lukija löytää entistä hankalammin sulateltavan vihjeen. Benjaminin kuulee psykotearpiansa loppuistunnossa terapeutilta jotakin perin juurin järisyttävää. Tapauksen yksityiskohtia ei kerrota. Lukija rakentakoon romaaniin kirjatuista palasista oman ratkaisunsa. 

Jännittävästi kuin elokuvassa kuva veljesten perheestä hahmottuu loppukohtauksesta kerimällä takaisin päin.

1. luku    Klo 23.59

2. luku    Uintikilpailu

3. luku    Klo 22

4. luku    Savupatsas

5. luku     Klo 20

6. luku    Koivujen kuninkaat

Tällä tavoin vuorotellen luvut jatkuvat, kunnes toisessa osassa Soratien tuolla puolen ympyrä sulkeutuu ja palautuu lapsuusajan käännekohtiin. Kellonajoilla on väliä. 

Kaikkiaan lukuja on 24. Viimeisessä kello on 00. Siinä ratkeaa Mollyn arvoitus ja se, miksi Benjamin häpeää. Lukija oivaltaa perheen potevan menetystä. Aikuisten monet inhat tavat lienevät merkkejä menetystä seuranneista itsesyytöksistä ja vakaan vanhemmuuden otteen kirpoamisesta. Vaikka pitkään kesät vietetään tiiviisti yhdessä mökillä, perheenjäsenten väliltä katkeaa säikeitä yksi toisensa perään. Keskeisenä henkilönä Benjamin on se, joka kaipailee muutaman kerran, missä hänen veljensä ovat. He ovat kaikonneet toisiltaan.

Schulman pakottaa tekstiään lukevan porautuvan perheen ihmissuhteisiin jopa niin, että itseään ja omia tekemisiäänkin alkaa kivuliaasti miettiä. Silti tai siksi nautin lukemisesta. 

 



tiistai 5. huhtikuuta 2022

Maltti on valttia


 

Moni on ehtinyt lukea Kati Martonin  kirjan Angela Merkelistä, ennen kuin itse hyppäsin kyytiin. Kirjan koko nimi näkyy kuvasta: Merkel Maailman vaikutusvaltaisimman naisen tarina (WSOY 2021, suom. Ilkka Rekiaro). Sisältö vie ympäristöihin, joista on päässyt osittain jyvälle tiedotusvälineitä seuraamalla, mutta varsinkin kansleriksi päätyneen naisen lapsuus ja nuoruus DDRssä avautuivat minulle vasta Martonin kirjan sivuilta. 

Elisa Kirja esittelee teoksen tavalla, joka mielestäni vastaa kirjan välittämää inhimillistä kuvaa tästä merkittävästä naisesta:

Pikku hiljaa lukijalle kirkastuu erityislaatuinen persoonallisuus jykevine perustoineen. Merkelin toimintaa on ohjannut oikeamielinen moraalisuus. Siitä vaikuttavan esimerkin tarjoaa Merkelin vierailu Israelissa:

Kevättalvella 2008 Jerusalemissa joukko iäkkäitä holokaustista selvinneitä nousi vaivalloisesti, usein hengähtämään pysähdellen rinnettä ylös Israelin laatikkomaiselle, modernille parlamenttitalolle. Miehillä oli kipa päässä ja avokaulainen paita, naiset olivat sapattivaatteissa. He tulivat parlamenttitalolle kuulemaan Saksan kanslerin puhetta – kanslerin, jonka edustama maa oli 60 vuotta aiemmin yrittänyt hävittää heidän kansansa maan päältä. Kuusi knessetin 120 jäsenestä oli marssinut ulos vastalauseena sille, että Merkel oli valittu puhumaan parlamentille »murhaajien kielellä». Heille oli liikaa nähdä Israelin sinivalkoisen lipun lepattavan tuulessa vierellään Saksan mustapunakeltainen lippu.   
Israelin knessetille puhuva ensimmäinen Saksan liittokansleri ei aloittanut »murhaajien kielellä». Mustiin pukeutunut Merkel seisoi Israelin lipun vierellä ja sanoi hiljaa hepreaksi: »Ani moda lakhem... Minä kiitän Jumalaa siitä, että saan puhua teille täällä knessetissä...» Vasta sitten hän vaihtoi saksaan.   

»Kiitos, että sallitte minun puhua äidinkielelläni. Minä kumarran uhreille. Minä kumarran selviytyjille ja niille, jotka auttoivat heitä selviytymään. Šoa täyttää meidät saksalaiset häpeällä... Se merkitsee, että Israelin turvallisuus on minulle Saksan kanslerina tinkimätön asia.»    
Merkel katsoi satojen selviytyjien hymyilemättömiä kasvoja ja uhrien lasten ja lastenlasten kasvoja, ja hänen nöyryytensä ja yksinkertaiset sanansa tavoittivat oikean sävelen. Hetkeä ennen puheensa alkua Merkel oli pää kumarassa noussut kapeat kierreportaat holokaustin uhrien muistopaikasta, kynttilöin valaistusta Yad Vashemista, johon kuuluu muun muassa holokaustissa murhattujen puolentoista miljoonan lapsen monumentti. Hänen ilmeestään näkyi, millaisen vaikutuksen nauhalta luettujen lasten nimien kuuleminen oli häneen tehnyt.(s. 65)

Merkelistä on välittynyt itseään korostamaton vaatimattomuus, mikä ei hälvennä hänen määrätietoista pyrkimystään valtaan. Toiminta välttämättömien muutosten toteuttamiseksi näet vaatii valta-aseman. Kiehtovalta tuntui sekin, että hän määritteli ensin päämärän, johon pyrkiä. Sitten hän fyysikon tapaan purki tavoitteen osiin, joita pitkin päämäärä olisi saavutettavissa. Maltti oli valttia, kuten aikoinaan tutkijan toimissa.

Toinen hämmästyttävä seikka on Merkelin sitkeys neuvotteluissa. Hän ei kuulu koskaan uupuneen kesken vaikeiden asioiden käsittelyä, vaikka muista osanottajista yksi ja toinen saattoi antaa periksi väsymykselle ja poistua. Ihmeellistä on sekin, kuinka hän on päässyt tavoitteisiinsa puhumalla hiljaisella äänellä ja myös vaikenemalla. Esimerkiksi kerran Ranskan Nocolas Sarkozyn leiskautellessa säkenöiviä kommenttejaan käsiteltävästä aiheesta Merkel vaikeni, kunnes ilotulituksen lopuksi vienosti hymyillen tokaisi, että tuntee itsensä enrgiansäästölampuksi Ranskan presidentin rinnalla.

Martonin kirja Merkelistä palkitsi lukijansa monin tavoin. Niistä vähäsin ei ollut se, että harvinaisen pätevä nainen sai kuvansa aiheeseen syvällisesti paneutuneen naisen kynästä. Paljon sellaista 2000-luvun keskeistä historiaa, jota on tullut seurantuksi tiedotusvälineistä, valottui aivan uudesta, inhimillisestä vinkkelistä. Kevään 2022 järkyttävien sotatapahtumien vallitessa moni varmaan kaipaa Merkeliä neuvottelupöytiin. Mutta hänpä ei ollut niitä valtaan päässeitä, jotka eivät kykene irrottautumaan asemastaan. Toivotan omasta puolestani Merkelille leppoisaa, vaatimatonta yksityiselämää, jota hän on elänyt kaikki kanslerivuotensa siinä määrin kuin velvollisuuksiltaan pystyi.



torstai 24. maaliskuuta 2022

Kenen mukaan Katariinanlaakso saikaan nimensä?


Ispoisten Omakotiyhdistys on kustantanut kirjan, jonka tekijäksi etu- ja takakansi paljastaa  tietokirjailija-toimittaja Sari Järvisen. Oman niteeni Ispoisten kartanon mailla (2021) sain joululahjaksi, mutta vasta näin kevään kynnyksellä tartuin lukupuuhaan enkä turhaan, sillä kirja tarjoilee kaiken muun annin lisäksi paljon täydennystä omiin lapsuusmuistoihini. Kasvoin näet 9-vuotiaasta 19-vuotiaaksi Turussa Ispoisten kartanon maista lohkotulla rintamiestontilla, jolle vanhempani rakensivat kelpo talon. Siitä tuli niin hyvä, että oma jälkikasvuni on juurtunut samoille sijoille.
 
Kansi keroo, että kyseessä on Ispoisten kirja 2. Ensimmäinen Ispoisten kirja ilmestyi 2015 Ispoisten Omakotiyhdistyksen 60-vuotisen taipaleen merkiksi. Kumpaakin julkaisua on juhlittu oman väen kesken. Kakkososan juhlaan minulta jäi menemättä. Ihmetellä täytyy, kuinka Ispoisten omakotiyhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja, Seija Tamminen (e Ingman), ja yhdityksen hallitus ovat pitäneet huolta, että kirjat julkaistaan. Seijan kanssa olemme lähes ikätovereita, Seija tosin muutamia vuosia minua nuorempi. Hänen velipojistaan Erkki lienee syntynyt oman syntymävuoteni 1941 kieppeillä, koska painelimme aikoinaan samoissa porukoissa ympäriinsä Ispoisissa.
 
Muutakin yhteistä on, sillä omat vanhempani kävivät joskus tikuttamassa silakoita isä-Ingmanin kalasavustamossa, josta yksi valaiseva luku kertoo. Siinä mainitaan, että kalastajaisä oli kotoisin Rymättylästä. Sieltähän se minunkin isäni oli lähtöisin. Naapureiksi asettuneet kaverukset tunsivat toisensa vanhastaan.
 
Toinenkin minulle hyvin tuttu Matilaisen perhe ja puutarha saavat tarkan esittelynsä. Muistan hyvin isä-Matilaisen, joka korosti koulunkäynnin tärkeyttä, kun kipaisin hakemassa puutarhasta kurkkuja ja tomaatteja. Puutarhaa ei ole ollut pitkään aikaan. Sen tilalle on rakennettu rivitaloja. Yhdessä niistä asuu nykyisin iäkäs leskiäiti-Matilainen.

Ispoisten kartanon päärakennuksen lisäksi Linnunpääntien varrelle rakennettu erikoislaatuinen pyöreä huvila kaikkine vaiheineen on nyt selvitetty omistajien nimiä myöten. Kiinnostavaa oli lukea, kuinka Turun kaupunki tuli tuhonneeksi huvilan sivuitse virraneen puron ja samalla myös kaivon. Omistaja oli kamppaillut pitkään saadakseen Turun kaupungin vastuuseen vesien sotkemisesta kaatopaikkajättein. Nykyihmisen päähän ei mahdu, että kaupunki aikoinaan perusti kaatopaikan mäelle ja siirsi sen muualle vasta kovan väännön jälkeen. Meidänkin perheen lähteeseen perustettu kaivo pilaantui haisevista ojavesistä, joita valtoimenaan valui ympäriinsä kaatopaikalta.

Teosparin kakkososa kattaa kaikkiaan neljä kaupunginosaa Turusta: Katariinanlaakson, Ispoisten, Uittamon ja Puistomäen, kaikki ihania paikkoja. Kirjan kuudessa pääluvussa tulee vastaan paljon tarkennuksia omiin pohjatietoihini. Ispoisten uimaranta rakennettiin 1950-luvulla, kun konsuli Rosa Salmelin oli myynyt 1951 kartanon Turun kaupungille. Ensi alkuun uimassa käytiin kartanon lehmien laitumen kautta. Vaatteet jätettin kalliolle lehmänläjien ulottumattomiin. Uimarannaksi kohennetulla rannalla järjestetyissä juhannustansseissa 1958 serkkuni Paulan kanssa treffassimme pari komeaa nuorta miestä, jotka pokkasivat meidät tanssiin. Kaksi vuotta myöhemmin minun kavaljeerini marssi Tuomiokirkon käytävää rinnallani. Tämä saatettakoon tiedoksi erityisesti omille jälkeläisilleni Ispoisissa ja muualla.
 
Myös Uittamon uimalaitoksen ja tanssilavan vaiheista oli hauska lukea tarkkoja selvityksiä kuvineen, samoin Syväkallion ja naulatehtaan alueen muutoksista. Teiden ja puistojen nimissä on tallella historiaa, joka ei ihan äkkiä avaudu, ellei tunne nimen taustaa. Kirjan avulla moni seikka kirkastuu. Aikoinaan lapsiporukassa kuvittelimme, että eräs tietty laakea kivi Katariinanlaakson metsälehdossa oli se, jolla Kaarina Maununtytär seisten kaipaili puolisoaan Erikiä Turun linnan tyrmästä luokseen. Kiven pinnassa näkyy yhä kaksi painumaa kuin jalkojen sijat. Tarinoita piisaa muitakin, mutta kirja vahvistaa, ettei edes Katarina Jagellonica ole saanut nimimuistokseen kuuluisaa jalopuulehtoa. Historiantutkija Svante Dahlströmin mukaan uskottavin vaihtoehto on tämä: laakso sai nimensä kartanonherra Simon Lillegrenin vaimolta, Catharina von Bergiltä. Erikoinen avioitumistarina alkaa 1710, jolloin aatelinen leski Catharina ja äveriäs Simon vihittiin. Seuraavana vuonna heille syntyi tytär.  Suuri Pohjan sota velloi vielä toista kymmentä vuotta, mutta. Simonia tarvittiin virkamieheksi. Pariskunta muutti TukholmastaTurkuun, kun Simon oli 1719 nimitetty laamanniksi itäiseen osaan silloista Ruotsin valtakuntaa. Pian 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeen Simon osti tyhjilleen jääneen Ispoisten kartanon.

Kiitos kirjasta hankkeen puuhaihmisille, kirjoittajalle sekä myös omalle tyttärelle ja vävylle, joilta sain kirjan. Paljon on nähty vaivaa kuvien keräämiseksi asukkaiden albumeista samalla, kun toimittaja on jututtanut muistelijoita. Arkistolöytöjäkin on mukana. Kaikki kuvat ovat löytäneet sopivan paikkansa Onnimainoksen taittaessa aineiston näyttäväksi julkaisuksi. Sitä katseli ja luki mielikseen.

Tiedoksi vielä, että Seija Tamminen myy kirjoja kotoaan Ispoisten kiertotien varrelta. Niitä voi ostaa myös Turku-seuran Förituvasta Raatihuoneentorin varrella.