torstai 13. tammikuuta 2022

Näinkin voi ihmiselle käydä

 

 Pimeinä talvi-iltoina tulee katselluksi telkkarista milloin mitäkin. Ensimmäisen osan Kuninkaan salaisuus -minisarjasta taisin osua näkemään ilman omaa tallennusta. Kiinnostuin sen verran, että kolme muuta osaa merkitsin tallennettaviksi Elisa Viihteen palveluun. Neljättä osaa en edes malttanut odottaa, vaan katsoin sen Areenasta, järkyttyneenä. Onko näin tosiaan voinut tapahtua miehelle, joka hakee apua kuninkaalta, jotta saisi luvan alkoholitarjoiluun ravintolaansa Lidoon?

Sarja perustuu tositarinaan kellarimestari Kurt Haijbyn ja Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n suhteesta. En rupea jäljittämään historiaan kirjattuja faktoja tapahtumista, joihin muun muassa tässä lehtijutussa ja tässä Wikipedia-artikkelissa viitataan. Minulle riittää TV-sarjaan tulkittu "totuus".  Sytyin draamasta, josta käsikirjoittaja Bengt Baskered ja ohjaaja Lisa James Larsson ovat erinomaisten näyttelijöiden avulla tehneet järisyttävän todentuntuisen. Käsikirjoittaja näyttelee draamassa kuninkaan hovimarsalkan roolin.

Toinen virkamies, överståthållare eli ylikäskynhaltijaä, Torsten Nothin halveksii koruompelua harrastavaa  kuningasta Kustaa V:ttä, jota Staffan Göthe esittää koskettavasti, ja toimii kuin vanginvartija. Kuningas ihastuu nuoreen Kurt Haijbyhyn, mikä uhkaa  hovin mainetta. Nothin, jonka roolissa nähdään Reine Brynolfsson, masinoi jyrkät toimet Haijbyta vastaan. Roolisuoritus on niin vakuuttava, että katsojana aloin inhota miestä ja toivoa miehen kompastuvan omiin vehkeilyihinsä. Överståthållare ei kaihda mitään keinoja Sverrir Gudnasonin tulkitseman Haijbyn tuhoamiseksi.


Kun suhde paljastuu Haijbyn Anna-vaimolle (Sanna Krepper), tämä uhkaa tehdä tuolloin sodomiaksi luokitellusta teosta julkisen ja vaatii avioeroa. Nothin ostaa Anna Haijbyn hiljaiseksi huomattavin summin ja kannustaa avioeroon. Sen seurauksena Anna saa pariskunnan yhdessä omistaman ravintola Lidon kokonaan itselleen. Pikku hiljaa Kurt menettää kaiken: omaisuutensa, työnsä, kotinsa ja lopulta myös henkensä.

 

”Kukaan ei ole kunnioittanut ja rakastanut kuningasta kuten minä”, puolustautuu Kurt kiristyksestä syytettynä ja tuomittuna. Homoseksuaalisuus oli laitonta, eikä Kurt myöntänyt  homoseksuaalisuuttaan oikeudenistunnossakaan. Hänellä ei ollut esittää todisteita puolustuksekseen, sillä Anna hävitti kuninkaan Kurtille lähettämät kirjeet. Annallakaan ei ollut kuitteja rahansiirroista, sillä Nothin osasi salata pimeät tekonsa ja tallettaa lukkojen taakse arkistoon väistämättömät asiakirjat. Nothin esti Kurtin kirjoittaman avainromaanin pääsyn markkinoille. Vasta kuninkaan kuoltua 1950 Kurtin mielivaltaiset maasta karkoitukset, vankilatuomiot ja  sairaalapassitukset herättivät huomiota.

 

 


Odotin loppuun asti jonkinlaista hyvitystä Kurtille, turhaan. Sarja hiipuu kuviin Kurtista kaikkien hylkäämänä ja äärimmäiseen ratkaisuun valmistautuvana.

  ***

Valaisevaksi lopuksi suosittelen tätä QX Pohjoismaisen sateenkaarimedian juttua.

Erityisen antoisasti fiktion faktapohjausuudesta kirjoittaa Tommi Melender la 15.1.2022 Helsingin Sanomissa. Otin jutusta kuvakappauksen, vaikken tiedä pystyykö tekstiä lukemaan. Ole hyvä:


 


perjantai 7. tammikuuta 2022

Joenpellon Lohja - paikallisuutta romaaneissa

 

 Kahden Joenpellon romaanin ja Helena Ruuskan Joenpellosta kirjoittaman elämäkerran perusteella havahduin pohtimaan paikallisuutta romaaneissa. Minulta puuttuu tyystin tuntuma muun muassa Lohjaan. Sen osaksi liitettyyn Sammattiin, Joenpellon syntymäpaikkaan, olen yhdistänyt Elias Lönnrotin, en Joenpeltoa. Kuitenkin Joenpelto on se kirjailija, joka etsi ja löysi aiheet romaaneihinsa synnyinseudultaan. Hän tunnustaa kirjoissaan kotiseutu-uskollisuutensa ja tekee siitä myös hienovaraisesti pilaa henkilöhahmojensa kautta.

Joenpellon lohjalaisuus sysäsi muistelemaan koskettavia kuvauksia eri puolilta Suomea, kuten A. Kiven Nurmijärvestä, Minna Canthin Kuopiosta, Teuvo Pakkalan Oulusta, Toivo Pekkasen Kotkasta, Volter Kilven Kustavista, Ilmari Kiannon ja Veikko Huovisen Kainuusta, Lauri Viidan Tampereesta, Väinö Linnan Urjalasta ja Tampereesta, Timo K. Mukan Pellosta,  Antti Tuurin Pohjanmaasta, Juha Seppälän Porista, Sirpa Kähkösen Kuopiosta, Rosa Liksomin Tornionlaaksosta, Kjell Wästön Helsingistä, Ulla-Lena Lundbergin Ahvenanmaasta ja Turun saaristosta - monista muista ja uusimmista kirjailijoita puhumattakaan.

Olin Pentinkulman päivien opettajaseminaarin toisena vetäjänä 1980-luvulla ja sitä kautta mukana ryhmässä, joka suunnitteli lisäpanostusta hämäläiskirjallisuuden esille tuomiseen. Hanke hyytyi, kun ryhmän parhaat asiantuntijat alkoivat vierastaa puuhan nurkkakuntaisuutta. Niinpä minäkin totuin sivuuttamaan romaanien paikallisuuden.

Vasta Joenpellon melko myöhäisen kauden proosaan tarttuminen herätti taas kiinnostumaan paikallisuudesta osana kerrontaa, kuten tästä blogijutustani huomaa. Olen hankkinut koko Lohja-sarjan e-kirjoina alle viisi euroa osalta. Vetää kaikista ovista on nyt luettu, muut odottavat vuoroaan. Onnittelen itseäni, että vihdoin löysin Joenpellon, jota olen karttanut monien tuttujeni lailla. Tänään jopa allekirjoitan Elisa Kirjan sivuilta löytyvän mainostekstin:

Kuulun Lohja-sarjan vaikuttava avaus vie 1920-luvun Suomeen

Menestysromaani ihmisistä, jotka yrittävät olla ihmisiksi.

Suomi on itsenäistynyt, sota loppunut, länsiuusmaalaisessa kylässä haetaan isompaa ja parempaa. Kauppias Hänninen mielii komeaa kivitaloa, Grönroosin kipakka punaleski työväen vallankumousta, ja jälkipolvi... ei siitä oikein otetta tahdo saada. Unensa kullakin, tahtovat vain elämän oikut päästä kepposiaan tekemään. Aina ei tiedä, hymyynkö vai itkuun pitäisi suupieltä siirtää, kun kaikessa hötinässä ja kunnianhimossaan yrittää kylän väki jotenkin olla ihmisiksi.

Eeva Joenpelto (1921 - 2004) tunnetaan terävänä ihmisten ja arvojen kuvaajana. Vuonna 1974 ilmestynyt Vetää kaikista ovista oli aikansa myyntimenestys ja aloittaa kuulun Lohja-sarjan.

"... tällaista kirjallisuutta ei meillä tehdä jokaisena vuosikymmenenä." - Arto Seppälä, Aamulehti

"Muistin, että kirja on hyvä, mutta en muistanut, että se on niin loistava kuin se on." - Kirsin kirjanurkka
Tässä linkki Kirsin kirjanurkkaan ja suositus lukea teksti vuodelta 2012. Itse en ruodi tarkasti teosta, vaan poimin esille päällimmäisiä havaintojani.

Linnan Täällä Pohjantähden alla -sarjasta mieleen jääneet kuvat Suomesta täydentyvät Joenpellon tehdaspaikkakunnan oloilla heti sisällissodan jälkeen. Tammisaaren vankileiriltä palailee riutuneita punaisia. Grönroosin Vieno hoippuu hädin tuskin elävänä äitinsä Tilda Grönroosin hoteisiin. Tämän serkku, kauppias Oskari Hännisen vaimo Salme, saa miehensä puhumaan Vienon töihin suolle. Hännisen vastahakoinen apu näyttäytyy kostontapaisena heikkokuntoisen ihmisen lisärääkkinä.

Kauppias Hänninen on muuttanut paikkakunnalle Itä-Suomesta eikä pääse ulkopuolisuudestaan. Kotona hän ei puhua pukahda vaimolleen, joka lähes karkaa serkkunsa Tildan/Tiltan luo muistelemaan hauskoja nuoruusaikoja. Hänninen löytää helpotusta oloonsa käymällä apulaisensa Ainon luona ja supattamalla naisen korvaan asioita, joista joutuu maksamaan. Henkilösuhteet lautautuvat dramaattisiksi niin, että lukija alkaa odottaa jotakin kauheaa tapahtuvaksi. Vihjeet on kirjoitettu hienovaraisesti osaksi kerrontaa.

Hännisen pyrkyryys tulee monin tavoin esille. Tyttärien naimakauppoihin isällä on vahva ote, mutta tulokset eivät vastaa odotuksia. Pikkukauppias ei tunnista Matti Reiman, toimeliaan vävykandidaatin menestymismahdollisuuksia, sillä oikopäätä olisi tähdättävä paikkakunnan parhaisiin piireihin. Niitä edustaa vitivalkoinen Julinin perhe, jonka poika Lauri ja Hännisen Anja kihlautuvat, mutta häistä ei ole tulla valmista. Nuoret opiskelevat pikaisesti opettajiksi ja muuttavat kauas ensimmäiseen koulupaikkaansa. Joenpellon maailmassa mitään hyvää ei seuraa Lohjalta lähtemisestä. 

Henkilökuvioon tulee lisää kierroksia, kun Anja ehti ennen opettajaksi opiskeluaan  hankkiutua yhä uudestaan pikkuserkkunsa Vienon lähelle. Herää epäilyksiä, kun Anja alkaa odottaa vauvaa. Kuka onkaan isä? Anja ja Lauri vihitään vaivihkaa, mutta onni loistaa poissaolollaan opettajaparin kotona. Anja tuntee isän myyneen hänet Julineille.

Tehdaspaikkakunnan työntekijöiden ja työnantajien ristiriidat kärjistyvät lakkoihin. Junan tuomina rikkureita saapuu kiristämään ilmapiiriä entisestään. Öisin autoliikennettä riittää Hännisen vävyksi edenneen Matti Reiman bisnesten pyörteissä. Bensiinin lisäksi kanistereissa kulkee pirtua. Matti myös rakentaa suitsait komean talon, jonne vie Inkerinsä. Kuinka pitkälle sutkin Matin menestys kantaa? Vai kaatuvatko kulissit?

Kotirouvaksi alistuneen Sylvi Hännisen verkkainen virkistyminen herättää odotuksia, miten vahvaksi nainen voi kasvaa, kun miehen suurellinen rakennushanke yhdessä Julinin kanssa ei tuokaan menestystä, vaan uhkaa, joka ei ihan vielä ole toteutunut. Mutta Hänninen on kerran kuullut Julinin suusta, että mies pitää häntä konfoijarina eikä ymmärrä, mitä sana tarkoittaa. Hänninen kysyy kerrankin vaimoltaan:

– Kaikkea hullua kuulee. Olen monta päivää ajatellut kysyä sinulta. Kun kaikkea hullua puhutaan. Niin sitten joku sana jää päähän ja sitä miettii, että mitä se on, mitä se voi tarkoittaa.     

 – Mahdanko mä tietää, Salme ihmetteli. Harvoin häneltä mitään kysyttiin.      

– Kyllä varmaan tiedät kun kerran tätä rumaa murretta osaat.      

– Ai se on murresana. No mikä sana, Salme kysyi kun sanomalehti kahisi taas.      

– En tiedä onko sen arvoinen.      

– Sano nyt. Vaik paljon mä jo olen unohtanutkin. Etkä sä koskaan ol oikeen pitäny –.     

 – Semmoinen vaan kuin joku konfoijari. Piän konfoijari vaa.     

 – Ai se, Salme ilostui kun tiesi heti. 

– Se on vain sitä, et. Sehän on vaan semmonen vähän niinkun halveksittava ihminen, semmoinen joka näpistelee tai miten sen sanoo. Pettää pikkusen kun tilaisuus tulee. Ottaa vähän, sen verran kun jaksaa kantaa. Jotaan pientä. Pistää taskuunsa. Varas se o, tavallaan. Mut ei mikään suur varas. Jos nyt vaik varastais vasikan, niin se ei enää oliskaan konfoijaamista, se olis jo enemmän. Juu, ja sit konfoijari voi olla semmonenkin ihminen, kun lupaa yhtä ja tekee toista.      

Salme mietti voisiko enää paremmin kuvata, mutta ei hän keksinyt. Hän kääntyi katsomaan miestä, oliko mies ymmärtänyt. Mutta lehti oli tiukasti Hännisen kasvojen edessä. Takaa ei kuulunut äännähdystäkään.      

– Mistä sä semmosen sanan kuulitkan? Sormet siirtyivät lehden reunoilla, mutta vastausta ei tullut.     

 – Sano ny kun kerta kysyit. Nyt mies edes murahti.      

– Sano ny, Salme patisti.     

 – No se Juliini. Se, se aina kun on ylimielinen, puhuu sillä tavalla, mongertaa kuin mikäkin. Se, sekin yksi –.  

Myös Laurin, Anjan ja Vienon kuvioon on ladattuna ennalta arvaamattomia odotuksia tulevaisuudesta, kun nuoret alkavat nähdä ympärilleen aikuisen silmin ja irrota heille syötetyistä ajatuksista.

Jatkan Lohja-sarjan parissa, kunnes kaikki osat on luettu. Ei haittaa, vaikka e-kirjojen kannet ovat ankean harmaita. Netistä voin katsella monenkirjavia eri painosten kansia. Tässä niistä yksi:


 

 

sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Taraa muistellen

 


Puhelimeen on kilahdellut viime aikoina kuvia espanjanvesikoirasta nimeltä Tara. Olemme vanhoja tuttuja, joten olen saanut seurata hänen vaiheitaan kauan. Hän on hämmästyttänyt pysymällä hyväkuntoisena vanhemmaksi, kuin kukaan olisi osannut odottaa. Viime torstaina Taran taival päättyi 16,5 vuoden ikäisenä.

Tarkasti hoidettuna Tara selvisi useista sairauksista, jopa Cushingin taudista. Mutta kasvain keuhkossa oli liikaa. Niinpä tuttu eläinlääkäri saapui kotiin ja sai Taralta innostuneen vastaanoton. Seurustelun päätteeksi oli aika antaa vanhukselle lempeä nukutus. 


 Vielä äskettäin Tara innostui lenkkeilemään pakkasessa yllään kelpo varusteet. Kolmisen vuotta sitten olin mukana, kun myös pallon haku hangesta innosti jopa loikkaamaan. Kirjoitin silloisista havainnoista tämän jutun. 

Kesäsaaressakin olemme kaveeranneet. Sinne toukokuussa syntynyt Tara tuotiin pentuna. Siellä odottaa Taran uurnaa sammaleinen, kaunis paikka. Ja lemmikin omat ihmiset voivat muistoissaan nähdä innokkaan, lempeän koiransa palloa etsimässä, lepäilemässä ja ihmisten mukana hyppäämässä soutuveneen kokkaan. 

Viime kesänä sain Taran "isoäidiltä" jutun loppuun liittämäni valokuvan ja myös luvan käyttää sitä, kuten muitakin tässä julkaistuja kuvia. Maalauksellinen loppukuva olkoon kaunis muisto upeasta eläinystävästä, jota isoäiti ja hänen tyttärensä tyttärineen kaipaavat. Sirkka Turkan runo tuli tänään viimeisten kuvien myötä.

Me kutsumme häntä,

mutta hän ei käänny enää.

Hän on matkalla lapsuutensa metsiin,

sinisen kukan ja

kultaisen syksyn maahan.

Siellä laulavat toisenlaiset linnut.

(Sirkka Turkka)


torstai 30. joulukuuta 2021

Maskinaamat museossa

Wäinö Aaltosen museossa Aurajoen rannalla voi vielä parisen viikkoa katsoa Spektri-näyttelyn. Sisälle pääsee, koronapassia tai -testiä ei kysellä, mutta piikkipohjakengät piti vaihtaa tohveleihin. Tiukentuneista rajoituksista kertoo se, että kävijöiden on taas varottava toisiaan maskein, välimatkoin ja käsidesiä lotraamalla. Mikäs siinä! Maskit naamalla tassuteltiin takavuosien työkaverin Tainan kanssa ekaksi Cafe Wäinöön, johon kulku sisäkautta oli estetty matalin aitauksin ja köysin. Meille kuitenkin tultiin avaamaan tie kahvilaan, ettei tossujaloin tarvinnut astella lounaalle ulkokautta.

 Näyttelyn avauksena tarjolla on sarjakuvia oman seksuaalisen suuntautumisensa kätkemisestä kasvuvuosina perheessä. Yksittäiset, valokuvista työstetyt ostokset pitkällä seinällä kertovat lisää kipuilusta.

Sitten oli edessä äänekäs videoteos, josta en saanut otetta. Muutama porras seuraavalle tasolle ja pääsimme sukeltamaan kirjavien hapsujen sekaan. Ilman opastusta tuskin olisimme tohtineet tunkeutua sisälle teokseen, jonka täytti tiheä hapsusto. Tuntui eksyttävältä ja aika hauskalta uida hetki näkemättä tarkasti ympärilleen. Tovi vain ja palasimme tuttuun ympäristöön. Vasta kotona älysin, että teos havainnollista sukupuolten moninaisuutta. Lempeästi hivelevät nauhat johdattelevat hyväksymään hyvää tarkoittavat kosketukset.

Olisi pitänyt rohkeasti uida pidempään hapsujen seassa eikä oitis pyrkiä takaisin ulos.


 Lähistölle on ripustettu Tiia Sudenkaarneen ryijyjä. Niiden ohessa tämä teksti auttoi tulkinnan alkuun:


Ryijyt ovat muistuma taiteilijan mummosta ja Karjalan evakoista. Näyttelyvihkonen avaa aihetta lisää.

Seuraavassa salissa Aleksi Kolmosen huima installaatio kattaa koko seinän. Valokuvissa näkyy erilaisia kehoja, värejä, valoja, kukkasia. Aineksia on niin runsaasti, että oli tyydyttävä ihmettelemään kokonaisuutta yksityiskohtien asemesta.

Näyttelyn pimeässä ytimessä saattoi kaikessa rauhassa katsella videoteosta. Siinä pari ihmistä kerrallaan koskettelee toisiaan kukkivassa omenatarhassa. Kyse on läheisyydestä, luottamuksesta ja nautinnosta.

Näillä main törmäsin itselleni outoon käsitteseen  kinky. Kaiken kaikkiaan WAM-näyttely tarjoaa havainnollista tietoa sukupuolen ja seksuaalisuuden kirjosta.

Kaksi vanhaa ystävystä pääsi tänään jyvälle sellaisistakin ilmiöistä, joista ei ennen ole kuultu - kokemuksista puhumattakaan.

Hyvää, avartavaa uutta vuotta!






keskiviikko 22. joulukuuta 2021

perjantai 17. joulukuuta 2021

"Elämän ankaruudessa on sen komeus"

Poimin otsikon  Jottei varjos haalistu -romaanin avaussivulta. Jylhä toteamus on peräisin Eeva Joenpellon isoisältä, jonka vaiheista ihmiset kautta rantain olivat puhuneet myös lapsen kuullen. Kukaan ei selittänyt, mistä oli kyse. Lopulta kirjailijana menestynyt Eeva ryhtyi tosissaan kyselemään ja kaivelemaan dokumentteja. Tuloksena ilmestyi 1986 käsillä oleva jylhä romaani.

Isoisä, perheensä esikoinen, oli menettänyt perintötilan nuorimmalle veljelleen vastoin alkuperäistä testamenttia ja kauppaa. Muiden sisarusten lähdettyä opiskelemaan nuorin sai luvan vielä pysyä kotona. Hän alkoi rakentaa verkkojaan, avioitui ja onnistui huijaamaan vahemmiltaan kaikki tilukset rakennuksineen niin, ettei muille perillisille herunut mitään. Jopa valvomaton sopimus vanhempien syytingistä osoittautui tyhjäksi paperiksi. Vauraalle ratsutilalle naitu tiukka miniä vahti, ettei maitokannullistakaan viety syytinkimökin rappusille. Palkollisten ja paikkakuntalaisten kauhistukseksi vanhukset näkivät nälkää. Heille oli salaa vietävä ruokatarpeita ohi ahneen miniän. Kirjassa hahmo ilmentää kansansaduista tuttua pahaa. Romaanihenkilönä hänellä ei ole muuta ulottuvuutta.

Tekstin takaa kuumottaa kiihkeä sanomisen pakko. Isoisän kokema käsittämätön epäoikeudenmukaisuus vaati päästä päivänvaloon. Siinä tehtävä romaanin Erikalle, joka pitkänä, suoraryhtisenä ja kaitakasvoisena paljolti on Eeva Joenpellon oma kuva. Molemmille yhteistä on myös määrätietoisuus ja läheisistä huolehtiminen. Kumpikin on kasvanut yhdessä pikkuveljen kanssa. Kirjassa Erika hoitaa Julius-veljeään vauvasta asti, sittemmin myös Juliuksen poikaa. Kaikki kolme asuvat yhdessä, kun pojan äiti-Hely on häipynyt teille tietymättömille. Ensi alkuun hän hyppäsi miehensä kaverin, tuomari Eikan luokse, muttei aikaakaan, kun matka jatkui. Eikä eläinlääkärinä pitäjää kiertävä Julius saa toimeksi avioeroa, vaikka nolo tuomari-kaveri asiasta muistuttaa. Julius on asiassa yhtä ponneton kuin isoisä aikoinaan talokauppansa ja syytinkinsä valvomisen kanssa. 

Miesporukka Julius yhtenä sankarina on puuhannut pelastusta sodassa kärsineelle ja kenties miehityksen uhkaamalle Suomelle kätkemällä aseita. Miehet jäävät kiinni, saavat lyhyet rangaistukset ja palaavat pikku hiljaa entisiin hommiinsa. Järvi nielee ennen pitkää pahan päivän varalle kerätyt pyssyt. Lähialueella vallitsee vuokralaisena Neuvostoliitto, mikä ei suuremmin hetkauta Erikaa saati Juliuksen Asko-poikaa. Sotakorvausjunien letkojen nähdään puksuttavan ohi. Ihmekös, että kaikesta on pula. Tätä aihelmaa en muista lukeneeni muista sodanjälkeistä aikaa käsitelleistä romaaneista. Länsiuusmaalaisena Joenpellolla on ollut lähituntumaa venäläisiin.

Erika käy aivan omaa sotaansa. Tosi taisteluun Erika kuulee kutsun, kun menetetyn tilan petturi-isäntä kuolee ja hänet aiotaan haudata sukuhautaan. Sen Erika ottaa asiakseen estää. Sitkeästi hän kokoaa muuta sukua kirjoittamaan nimensä paperiin, jolla hauta voidaan sulkea. Pitäjän kappalainen, "pikkupappi", yrittää tehdä tyhjäksi Erikan hankkeen. Iäkäs kirkkoherra tuntee tarinan kiistan takana, mutta ei oikein jaksa ryhtyä tositoimiin Erikan hankkeen puoltajana. Ihmeekseni pysyin hyvin kärryillä taistelun tuoksinassa ja seisoin tanakasti Erikan joukoissa. Hykerryttävää oli lukea, kuinka Erika joidenkin serkkujensa kanssa tyhjensi paikkakunnan molemmat kukkakaupat. Pula-aikana tarjolla oli vain tekokukkia, mutta niillä loihdittiin haudalle näkymä, jossa riitti seurakuntalaisilla kummastelemista. Ja sukutilan itselleen kaapanneelle oli hankittava erillinen hautapaikka! Tässä yksi romaanin huumorijuonteista.

Lukiessa mieleen juolahtivat Shaksepearen hurjat kuningasnäytelmät, joissa kateus, ahneus, koston- ja vallanhimo ajavat sisaruksia niin toisiaan kuin isiään vastaan. Kuolema ei riitä oikaisemaan sukulaisten umpisolmuun päätyneitä suhteita. Erika säilyttää määrätietoisen tyyneytensä, kirjoittaa valituksia tuomiokapituliin asti, odottaa sitkeästi vastausta. Lopulta se tulee.

Kulminaatio tarinaan syntyy, kun työnsä ja elintapojensa uuvuttama Julius kuolee. Hän on ollut viemässä viimeisiä aseita upotettaviksi järveen, mutta tuupertuu ratin ylle. Auto suistuu ojaan. Erika löytää veljensä, kantaa ensin aseet veteen ja hälyttää sitten vasta apua. Hautajaisiin saapuu ihmisiä kautta pitäjän saattamaan leppoisaa eläinlääkäriä. Kirkko täyttyy. Pikkupappi on pääroolissa ja antaa tulikivenkatkuisten sanojen tulvia. Hän kuvaa vainajaa kelvottomaksi rentuksi tavalla, jota ei ennen ole kuultu ruumiin siunausta toimittavalta papilta. Kuinka ollakaan, ihmisiä alkaa poistua ensin takarivistä, lopulta edestä asti. Vain Erika ja Asko papin lisäksi ovat lopulta jäljellä kirkkosalissa. Pappi jää yksin kirkon vierustalle, kun Juliusta lähdetään hautamaan syntymäpitäjäänsä lähistölle. Pitkä autosaattue seuraa vainajan autoa. 

Pappi parka ei ymmärrä aiheuttamansa skandaalin kokoa. Toiveet kirkkoherran virasta haipuvat, sillä seurakunta ryhtyy valitustoimiin. Yhä useampi seurakuntalainen asettuu Erikan puolelle ilman, että Erika itse enää tekee mitään. Lopulta pappi on se, jolle ei enää ole sijaa pitäjässä. Hän muuttaa pois.

Luin hanakasti Joenpellon luomusta omasta sukuhistoriastaan höystettynä muilla Lohjan ja Sammatin seutuun istuvilla sepitteillä. Erityisen komea on kulmiaatiokohtaan osuva Erikan kuvitelma ratsutilan tapahtumista, jotka sinetöivät perinnönjaon vinouden. Loppua kohden Erikan jylhä hahmo pehmenee melkeinpä rakastettavaksi. Taistelu haudasta on voitettu. Hänellä on varaa seurata tyyneti sivusta, kun velipojan leski kuorii Erikan ja Juliuksen kotoa itselleen tavaroita, jotka tuomari Eikka merkitsee tarkoin listaan. Lopulta kuorma on valmis. Hely, Askon äiti, poistuu auton mukana huomaamatta ikkunasta katselevaa poikaansa, minkä Erika panee merkille. Vanha, rapistunut talo jää pian tyhjilleen, sillä iso tontti kelpaa kunnalle.

Perinnönjaon jälkeen Erika pohtii, mitä tehdä Juliuksen päiväkirjoille. Selvää on, että Erika ja Asko asettuvat uuteen kotiin. Aivan Askon toiveiden mukaisesti se sijaitsee samassa kauppalassa, jossa poika haluaa pysyä - aina! Ratkaisussa häivähtää ripaus kotiseutu-uskollisen kirjailijan itseironiaa.

Joenpelto päättää tarinansa loppunousun asemesta hiipumiseen, mikä sekin vielä hykerrytti.

Erika aukaisi oven kirjat edelleen kainalossa ja he menivät kaikuvien huoneiden läpi keittiöön asti ennen kuin löysivät Eikan. Tuomari oli hiukan nolo ja ojensi Erikalle paperia. Erika pani sen pöydälle, nyökkäsi. Eikka alkoi panna päällysvaatteita päälleen, sysäsi toista kättä monta kertaa vikaan ennen kuin löysi palttoonsa hihan. Hän ei jostain syystä ollut puhetuulella.

 






keskiviikko 8. joulukuuta 2021

Ylväs kuva Eeva Joenpellosta

 

Kumma juttu, että vasta luettuani Helena Ruuskan kirjoittaman Elämän kirjailijan (WSOY 2015) tajuan, kuinka merkittävä kirjailija Eeva Joenpelto on ollut ja on. Aikoinaan näet ei ollut tapana lukea sen paremmin Joenpeltoa, Utriota kuin Hietamies/Hirvisaarta tai varsinkaan Ursula Pohjolan-Pirhosta. Mutta Eeva Kilpi, Anu Kaipainen ja Marja-Liisa Vartio kelpasivat jo 1960-70-luvulla, jolloin meistä suomen kieltä ja kirjallisuutta opiskelleista moni ponnisti työelämään. Otimme kantaa muun muassa naiskirjailijoihin väistelemällä heidän viihteellisiksi arvioituja, historiasta aiheita ammentavia romaanejaan. Klassikot toki tunsimme Minna Canthista Aino Kallakseen ja Maria Jotuniin. Siihen kaartiin liittyi merkittäviä suomenruotsalaisia, kuten Edith Södergran, Tove Jansson, Märta Tikkanen, Solveig von Schoultz. Sittemmin suosittiin Veronica Pimenoffia, Rosa Liksomia, Sofi Oksasta, Anni Kytömäkeä. Myös Pirkko Saisio ja hänen uusin romaninsa Passio vaatii päästä listaan.

Tartuin Ruuskan laatimaan henkilökuvaan miltei sattumalta, kun Elisa Kirja tarjosi taannoin pikkurahalla ostettavaksi muun muassa Ruuskan Joenpelto-teoksen. Se ehti levätä lukulaitteessa hyvän aikaa, ennen kuin rupesin verkkaisesti lukemaan hankintaani iltaisin sängyssä. Vauhtiin päästyäni teksti veti puoleensa myös päiväsaikaan. Se tarjoaa sävykkäitä kuvia länsiuusmaalaisesta elämästä, Eeva Joenpellon kasvuvuosista, eräistä sukulaisista vihanpitoineen, avioliitosta Jarl Hellemannin kanssa ja pikku hiljaa myös WSOY:stä. 

Paljon myöhemmin moni tosielämän ihminen luovutti piirteitään romaanien henkilöille.  Eeva Joenpelto itse ja hänen lähipiirinsä hahmottuivat minulle perin kiinnostavina. Suoraselkäinen, pystypäinen tahtonainen ei sortunut, vaikka raskaita kokemuksia karttui. 

Eeva Joenpellolla oli niin kova sanomisen ja kirjoittamisen tarve, ettei edes yhä kivulloisemmiksi äityneet kädet saaneet häntä luopumaan työstään. Sanelemalla hän ei kyennyt luomaan tarinoitaan. Ehkä hän sentään hyväksyi käyttöönsä sähkökirjoituskoneen, joka siirsi kirjaimia melko kevein painalluksin paperille. Mahdottomalta tuntuu ajatella kipeäkätistä kirjalijaa hakkaamassa mekaanisen koneen näppäimiä kaikin voimin.

Ruuskan laatima prologi avaa niin olennaisia näkymiä kohteesta, että on paikallaan siteerata tekstiä vähäisin poistoin:

EEVA JOENPELTO TÄYTTI 70 VUOTTA kesäkuussa 1991. WSOY:n kirjallinen johtaja Vilho Viksten soittaa hyvissä ajoin Marjatta Tapiolalle ja tilaa kirjailijamuotokuvan Eevalle syntymäpäivälahjaksi -- Eeva suostuu ikuistettavaksi, taiteilijan silmin tarkasteltavaksi. Saattaapa olla jopa imarreltu, vaikka hän ei halunnutkaan kirjoittaa muistelmiaan. Hän on ollut aina tarkka sanomisistaan mutta myös ulkonäöstään, kerran vuoden parhaiten pukeutuvaksi naiseksi valittu pitkä, vaalea ja hoikka nainen.   

Marjatta Tapiola hakee Eeva Joenpellon autollaan Punavuoresta ateljeehensa Vanhalle Talvitielle Hermanniin. Eevalla on kasvoillaan paksu meikki, paljon sinistä luomiväriä ja punaista huulipunaa. Parempi olisi ollut, jos hän olisi tullut meikittömänä, sillä taiteilijan värit ovat paletissa, eivät mallin kasvoissa. Mutta malliaan huomattavasti nuorempi taiteilija ei uskalla pyytää tällaista.     

Eeva on pukeutunut mustaan iltapukuun, jonka hän on ostanut WSOY:n kirjailijaillallisille vuonna 1952 – juhlat olivat Kämpin peilisalissa ja Eeva Hellemann silloin 31-vuotias viisi romaania julkaissut tulevaisuudenlupaus. Vuodet ovat armahtaneet häntä, ja puku sujahtaa ylle 38 vuoden jälkeen. Ei tule kuuloonkaan, että malli istuisi toisen olkapään paljastavassa pitkähelmaisessa puvussaan. Hän seisoo kuten Ida Aalberg tai Aino Ackté Albert Edelfeltin maalaamissa muotokuvissa. Eeva on heidän laillaan kuninkaallinen malli, seisoo ylväästi leuka pystyssä ja kaula ojennettuna. Hän on äärettömän ystävällinen mutta pidättyväinen, jopa hiljainen. --

 Maalauksesta tulee suuri, todellista Eevaa suurempi. Kaikki hänessä on ollut suurta tähänkin asti – korut, talot, kirjat. Muotokuvan tausta on punainen, elämän värinen. Vasemmassa laidassa on kuin revennyt esirippu todistamassa paljastusta, halua näyttäytyä. Kirjailijan iho hehkuu keltaista ja vihreää, musta iltapuku muistuttaa voiman vuosista, joita vielä on jäljellä.--

Jätän enemmät sisällön selostamiset. Niiden asemesta suosittelen lukemaan Helena Ruuskan Joenpelto-kirjan. Seuraavaksi siirryn itse lukemaan Joenpeltoa. Kirjahyllystäni näet löytyy hänen Ettei varjos haalistu -romaani vuodelta 1986. Kirja tuntuu aikoinaan jääneen minulta lukematta. Samoin on laita Lohja-sarjan, jonka neljä osaa haen ennen pitkää kirjastosta. Samasta paikasta uskon löytäväni vuoden 1994 Finlandia-voittajan Tuomari Müller, hieno mies

Osoitan arvostavat kiitokseni Helena Ruuskalle Joenpelto-herätyksestä. On meistä äidinkielenopettajista moneksi!