torstai 16. syyskuuta 2021

Päivän pyörähdys

Anu Pentikin Alussa oli siemen -näyttelyn viimeinen viikko on meneillään Wäinö Aaltosen museossa. Siinä päivän pääohjelma, kun sonnustauduin huristelemaan bussilla Turkuun. Matkaseuraksi osui tuttuja miehiä, jotka suuntasivat viikoittaiseen kahvitteluun rakentajien ammattikuntansa kerhohuoneelle. Yksi heistä päätteli kassistani, että olen menossa torille. En mennyt, vaan ennen museokäyntiä poikkesin alusvaateostoksilla ja apteekissa.

Asioilta ehdin sopivasti Cafe Wäinöön lounaalle, ennen kuin museo avasi ovensa. Tarjolla oli muun muassa hernesoppaa kahtena versiona. Jälkiruuaksi tuotiin pöytään vasta paistettu lätty hillolla ja kermavaahdolla terästettynä. Koko lysti maksoi nippa nappa 8 euroa. Poikkeanpa joskus uudestaan.

Kassi ja laukku kaappiin suljettuna ja naama piilossa maskin takana pääsi ihmettelemään hauraita saviluomuksia niitä kolhimatta. Avauskuva räväyttää näkyville voikukkia nupuista vaiheittain kehkeytyviin kukintoihin otsikkonaan Lapsuus. Jykevät puuvarret kannattelevat taiten savesta muotoiltuja umppuja, kun taas kuoleva voikukka pötköttää maassa terälehdet valjuina. Ideoiden kehittely valmiiksi teoksiksi on vaatinut valtavasti niin ajattelua kuin kätten taitoja.

 


Voikukan leijailevat siemenhyötyvät täyttävät yhden salin kiinnitettyinä lankojen varassa kattorakennelmiin. Kaunista. Samoin viimeinen sali tarjoaa kattoon ripustetuin valkoisin puikoin näkymän, josta syntyi mielikuvia pohjoisen lumilakeudesta.

Viimeinen sali puhkeaa väriloistoon Ilon puutarhana.

Teosten syntyä valottaa elokuva savitöihinsä uppoutuvasta Anusta, joka esittelee omaa elämänkaartaan taustaksi töilleen. Kiinnostavaa.

Yleisöä oli tänään liikkeellä jonoksi asti.


Mukana on myös jyhkeitä puuveistoksia puhkeamassa lehteen. Vaikuttavaa.

torstai 9. syyskuuta 2021

Urakkaa pitkälle talveen?

 

 Markku Henriksson


 Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän aamuna 4.7.2021 luin Turun Sanomista Ville Hytösen kirjoittaman hyvin myönteisen arvostelun Markku Henrikssonin mammuttikirjasta Tähtilipun maa, jossa sivuja on 944:

Historian emeritusprofessori Markku Henrikssonin Tähtilipun maa julkaistiin juuri oikeaan aikaan. Se käy läpi amerikkalaista mielenmaisemaa, aatehistoriaa ja psykologisia vaikuttimia niin ansiokkaasti, että kirjan lukemisen jälkeen tuntee ymmärtävänsä hitusen enemmän amerikkalaista ajattelua ja vastakkainasettelun nousua.
Saman tien ostin kirjan. Joskus takavuosina yleistä historiaa pääaineena opiskellessani vaapuin Yhdysvaltain ja Venäjän/Neuvostoliiton välillä graduaihetta pohdittaessa. Proffan suosituksesta  päädyin jälkimmäiseen. Silloisen ison urakkani tuloksena naputtelin Facit-kirjoituskoneella 152-sivuisen raportin, jonka otsikkona on  Neuvostoliiton Euroopan-politiikkaa suomalaisten lehtien palstoilla vuosina 1932 - 1934 (1972). Mikrofilmattuina selasin Tampereen kaupunginkirjaston laitteilla kaikki kyseisten vuosien Suomen Sosialidemokraatit, Hufvudstadsbladetit, Ilkat, Turun Sanomat, Helsingin Sanomat, Uudet Suomet ja Ajan Sanat/Suunnat vuoden 1932 alusta vuoden 1934 syyskuun loppuun. Valokopioita otatin niistä jutuista, jotka keskittyivät Eurooppa-politiikkaan. Muilta osin kehitin tietyn tilastointimenetelmän, jolla sain näkyviin kunkin lehden kiinnostuksen ja asennoitumisen Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan. Vaihdoin pääainetta, kun jatkoin opiskeluja.

On siis korkea aika paikata muinoin kesken jäänyt paneutuminen Yhdysvaltain historiaan. Kirjoittelen löydöistäni blogijuttuja, kun siltä tuntuu.

 Lukemista aloittelen pikku hiljaa. On näet kehitettävä uusia tapoja lehteillä paksua teosta, joka ei mitenkään sovi sänkykaveriksi, vaan vaatii tulemaan työpöydän ääreen. Eikä edes riitä, että istuu tuolilla kirja edessään, sillä avattuna kirjan sidos uhkaa murtua. Kantta on jotenkin estettävä roikkumasta. Tässä omat alkuvaiheen ratkaisuni.
 

Paperipaino avatun kannen alla tukee riittävästi, jotta sivuja voi lehteillä ja lukea. Ollapa sellainen kirjatuki, jota arkistoissa käytetään isoja, raskaita sidoksia käsiteltäessä!

Kuten kuvasta huomaa, muutaman sivun olen jo lukenut. 

Tässä vielä pari linkkiä Tähtilipun maa -kirjan arvosteluihin:

Aino Kirjonen, Maa tähtilipun alla: kaikki Yhdysvalloista

Janne Hopsu,  Kirja-arvio: Vain lippu yhdistää? Tuhti teos Yhdysvaltain ymmärtämiseksi


 




torstai 2. syyskuuta 2021

Pikkupalatsia ja sen mosaiikkeja ihmettelemässä


Tilaisuus päästä Pikkupalatsiin veti minut alkuviikosta Tampereelle. Kesän mittaan kerran kuussa Pikkupalatsin ovet ovat auenneet ja pieni ryhmä lippunsa hankkineita on päässyt opastetulle kierrokselle. Pitkään ehdin hautoa haavetta nähdä sekä täysin kunnostettu palatsi että varsinkin sen pohjakerros. Siellä näet sijaitsee kylpylä, jonka Tuula Lehtisen mosaiikit tekevät ainulaatuiseksi. Teos on nimeltään Leilan puutarha. Palatsin kunnostuksesta jäi yksin vastaamaan Leila Parhankangas miehensä kuoleman jälkeen. 


Mesenaatin taideharrastus puhkesi kukkaansa uima-altaalla, jonne ensi alkuun oli suunniteltu vain takaseinän puutarha. Työ miellytti tilaajaa siinä määrin, että hän halusi mosaiikkien jatkuvan pylväisiin. Niinpä Tuula Lehtinen toteutti lisätilauksen apulaistensa kanssa. Työ valmistui vajaassa kahdessa vuodessa.

Maistiaiset Lehtisen mosaiikeista nautittiin taannoin Helsingin taidemuseossa, jonka naisten vessan upeat seinät piti katsastaa tarkoin, kuten tästä blogijutusta voi lukea.





 Pitkään palatsin vaiheissa mukana ollut Greta Olkkonen opasti ryhmää. Paljon saatiin tietää kalusteista, maalauksista ja esille astelluista taidelasikokoelmista. Kierros päättyi kahvikupposeen ja suklaatorttuun. Ne oli katettu eri salonkeihin, joihin ilta-aurinko paistoi kuumasti. Näinä korona-aikoina sen paremmin häitä, konsertteja kuin tohtorinkaronkkoja ei ole järjestetty, vaan kaunis rakennus hiljenee taas pitkäksi aikaa.


Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa etsiä käsiinsä tämä teos: Hirvikallio, Seija: Pikkupalatsi. Unesta herätetty. Tampere: Pikkupalatsi, 2006. ISBN 952-92-0823-5.

 



keskiviikko 25. elokuuta 2021

Katse kaakkoon


 Pikainen käynti J. L. Runebergin kotimuseossa Porvoossa tuotti muutaman erityisen hauskan elämyksen. 

 

 Yksi niistä pilkistää pariskunnan makuutilan sängyn alta. Kikatusta kuuli vain museossa vieraillut ja korviaan höristänyt. Oli kyse Porvoon triennaalin levittäytymisestä ympäri kaupunkia. Paljaat jalat ja nauru ovat osa Anne Meskanen-Barman sekä ​Linda Granforsin ja Aura Hakurin Runebergin kotimuseoon sekä puutarhaan sijoittamista teoksista.

Runoilijan halvaannuttua hän nukkui erillään Fredrikasta. Vaimoa ja palveluskuntaa on tarvittu paitsi hoitotoimiin myös pyörätuoliin siirtämisessä. Se kuuluu olleen veljen kehittelemä.

Herrainhuoneessa metsästäjä itse saattoi ihailla jälkiä saaliista, kun ei enää päässyt metsälle.

Suurperheen lasten vartuttua aikuisiksi enin osa taloa vuokrattiin tutulle perheelle. Fredrikalle ja kaiketi keittiöapulaiselle jäi kuvan pieni keittiö, jonka vieressä on esillä näyttävä valikoima astioita tilavassa kaapissa.

 Komeaa salonkiakaan tuskin oli ikävä enää loppuvuosina.

 Porvooseen veti museokäyntiä enemmän lapsuudenystävän ja hänen miehensä tapaaminen. Pariskunnan tilanne muistuttaa Runebergien viimeisiä vuosia, tosin ystäväni potee muistisairautta. Aviomies hoitaa vaimoaan ja myös huushollia ilman ulkopuolista apua. 

 

Vuosi sitten Kotkasta, josta tuoreeltaan kirjoitin blogijutun, oli määrä jatkaa Haminaan, mutta into loppui kesken. Niinpä nyt oli ladattu akkuja kestämään Haminasta edemmäs vielä Virolahdelle asti.

Jättilippu ottaa lännestä saapuvat tulijat vastaan. On siinä ihmettelemistä. Niin kuuluu olleen myös kaupungin päättäjillä, jotka ovat saaneet niskaansa ryöpytyksiä budjetin ylityksistä monen kaupunkilaisen turhuutena pitämään hankkeeseen. Mutta matkailijoita lippu vetää Haminaan. Yle  kertoo havainnollisesti koko tarinan lippuhankkeesta eri vaiheineen ja lopulta uuden innostuksen viriämisineen.

Muutakin nähtävää Haminasta löytyy. Varsinkin Tervasaari osoittatui kelpo paikaksi. Se on Kotkan puistojen veroinen kukkula kivi- ja vesiputousrakennelmineen. Osattiin uumoilla, että  Kotkan kuuluisa kaupunginpuutarhuri, Heikki Laaksonen, on ollut  asialla myös Haminassa. Muutamassa vuodessa paikka vehreytyy, sillä lannoituksista huolehtii parvi hanhia. Voi tosin olla linnut näykkivät myös äskettäin istutettuja kasveja...



Samaa Tervasaarta on seuraavan kuvan alue, jolla sattuu ja tapahtuu kaikkea muuta kuin entisaikojen virallisia tulli- tai passitoimituksia. Koko talo on täynnä vintage-tavaraa. Jopa miinanraivaajana palvellut alus on myytävänä joko kokonaisena tai osina. Puretuista miinoista on tehty ainakin yksi muistomerkki.

Laivan kohdalta portti aukesi Port of Hölmölään. Saman tien isäntä Patu Patanen rupesi selostamaan, kuinka hän oli pelastanut nallensa turvaan karhua jahtaavilta metsästäjiltä, siinä sivussa myös sateelta. Karhun metsästyskausi kuulemma alkoi juuri viime viikonloppuna.

Pate avasi meille kahdelle daamille oven komeaan satamarakennukseen ja sen tavarapaljouteen. Sisällä puikkelehditaan kapeita väyliä. Tavaroita on järjestelty jonkin systeemin mukaisesti, mutta turha sellaisesta oli kysellä, kun Pate luovi Jukeboxille. Hän valitsi meille kaksi kappaletta, toisen Veikko Lavilta, toisen Pelle Miljoonalta, Haminan omalta pojalta. Komeasti soi!

Yläkertaan on viriteltynä omaperäisiä installaatioita.

Kaupungin toisella laidalla valmistauduttiin lauantaina iltapäivästä tärkeään pesäpallo-otteluun. Väkeä valui katsomoon, mutta me hiippailimme kentän ohi tutkailemaan Haminan bastionin näyttäviä katoksia. Oli meneillään Agapetuksen Syntipukki-esityksen väliaika, joten pääsimme kaartamaan teatterialueen laitaa takaisin kaupungin kaduille.

Viehättäviä katunäkymiä oli kuvaamassa pari nuortakin naista. Heitä kiinnostivat myös eläimet. Minulle riitti tämä yksi näkymä  ulko-ovesta, joka johtaa suoraan asuntoon.

Reserviupseerikoulun läheltä löytyy tärkeä hahmo patsaana. Se esittää kuuluisaa Varvaraa, pullanmyyjää. Viereiset penkit testattiin ja hyviksi havaittiin, vaikka kahvipaikasta ei ollut tietoa. Oli lopulta tyytyminen huoltoasemaan, joka sentään oli auki, kun paikkakunnan paras kahvila, Konditoria Huovila, sulki ovensa lauantaina kahdelta.

 Jo perjantaina suoraan Porvoosta ajelimme museotietä Virolahdelle, jossa matkailijoille on avattu Venäjän vallan aikaisia kivilouhoksia. Ellei olisi ruvennut satamaan, olisimme kai yrittäneet painua Pyterlahden lomkalle, jossa kauan sitten kävin äitini kanssa ja melko äskettäin samoissa maisemissa yhden tyttärentyttären kanssa. Äiti oli syntyisin Pyterlahden Santaniemestä ja puhui louhoksesta lomkana. Nyt sinne tosiaan mennään Lomkantietä, ei enää kinttupolkua.

Porhalsimme muutaman kilometrin Virojoelta Vaalimaan suuntaan hotellista saadut kahvilippuset mukana. Niillä houkuteltiin kävijöitä Zsar Out Letiin, josta huhuja oli kuultu Turkuun asti. Jo on paikka! Linkki näyttää mahtavan julkisivun, omat kuvani elokuun loppupuolen perjantain hiljaisuuden. Ihmisiä tuskin nimeksi ostoksilla, paljon myymälätiloja tyhjinä. Me kaksi ostoshalutonta käytimme kahvilippumme ja ostimme vielä omaan piikkiin kelpo leivonnaiset. Ja sitten vain taivastelimme kulissimaisia rakennuksia.



Loppuun säästin kuvan Virojoelta, koska paikka on minulle perin tuttu lapsuudesta asti. Vietin näet siellä monia kesiä kelloseppä-enoni lapsettomassa perheessä. Eno jopa toivoi minusta työnsä jatkaa, mutta toisin kävi. Kuvan keskellä näkyy saunarantaa, jossa kuusivuotiaana kävin uimakoulun.

 


keskiviikko 18. elokuuta 2021

Tommi Kinnusen romaani matkalukemisena

torstai 12. elokuuta 2021

Tovi turistina

  

Lensin äskettäin hyvästä syystä Uppsalaan. Tyttärentytär miehensä kanssa oli kutsunut lähipiiriä kolminkertaisiin juhliin, joihin ilman muuta halusin osallistua. Kaksi koronarokotusta helpotti reissaamista, samoin hyvät kuljetuspalvelut perillä. Oma tytär ja vävy näet hakivat mummun Arlandasta ja veivät hotelliin. Sinne majoittui myös kaksi laivalla saapunutta tyttärentytärtä. Heidän kyydissään ajelin juhlapaikalle Uppsalan pohjoispuolelle. Kaikki juhliin liittyvä sujui mainiosti, kuten niitä koskeva blogijuttuni vahvistaa.

Varasin yhden päivän Uppsalaan tutustumiseksi. Muutama muukin hetki tarjosi tilaisuuden omin nokkineen kuljeskelun. Koska kaupungin halki virtaa Fyrisån, painelin oitis jokirantaan, niin kuin Turussa on tapana mennä Aurajoen rannoille. Tässä näkymä Fyrisån yläjuoksulle. Sen yli pääsee ainakin kahta kaunista rautasiltaa pitkin.


Enimmäkseen kuitenkin kuljin suorinta tietä kivisiltojen kautta hotelli Scandic Uplandiasta tuomiokirkolle valkoisen museorakennuksen taakse. 

 

 Matkalla joen uomaa tuli kuvatuksi suuntaan jos toiseenkin.


Mahtava kirkko kohoaa yläilmoihin mäellä. Jo kauas näkyy, että remonttia tehdään. Sisätilat eivät olleet työmaaana ainakaan silmin nähden.

 Kävin kirkossa monta kertaa. Onhan se Pohjoismaiden mittavin pyhäkkö, monin tavoin historiallinen.

 

Alttaria vartioi hämäävästi ihmistä muistuttava nunnanukke. Pari poikaa kosketteli sen käsiä, ennen kuin uskoi, ettei hahmo liikahda.

Eräänä aamuna lähdin ensi töiksi kävelemään jokirantaa pitkin, kunnes osuin kaupunginpuutarhan portille. Muutama muukin oli nauttimassa vehreästä ympäristöstä, jonne liikenteen kohina tuskin kuului.


 

Varsinainen puistopäivä osui maanantaille. Tuomiokirkon ja muutaman yliopiston rakennuksen sivuitse pääsi puistoon ja siellä risteleville käytäville. Ihmisiä kiiruhti polkupyörillä kuka minnekin. Pysähdyin tutkimaan taideteosta, jonka aiheena ehkä on ollut taru Ikaroksesta. Vahvistusta arveluun en löytänyt.

Kasvitieteellinen puutarha sijaitsee puitten takaa näkyvän tiilimuurin suojassa. Lähin portti löytyi helposti. Eteen avautui kuvan näkymä.

Lähistöllä hääräsi paljon ihmisiä täydessä kisatouhussa petankkipalloineen ja -varusteineen

Hetken seurasin, kuinka homma sujuu. Ei siinä minua tarvittu, vaikkei poiskaan häädetty. Lähdin itse  ihmettelemään viereistä barokkipuutarhaa. Januskasvoinen kivihamo katselee kohti linnaa, jonne kierroksen päätteeksi kapusin.


Ei aikaakaan, kun näkymät vaihtuivat. Olisiko tässä kuvassa kyse romanttisesta suuntauksesta hämyisine käytävineen ja lammikkoineen? En kysynyt enkä etsinyt tietoja.


Puutarha jatkuu kadun toisella puolen. On tarjolla muun muassa tuntureilla viihtyviä ja aroille levittäytyneitä kasveja. Muitakin erikoisuuksia havainnollisesti paikkaansa istutettuina löytyy.

 Henkilökuntaa näkyi paljon tosi toimissa kasveja hoitamassa, mutta nappasin kuvan toimistorakennuksesta, josta kaiketi puutarhaa hallinnoidaan.

Päivä oli tässä vaiheessa jo niin pitkällä, että kahvila oli avannut ovensa. En ollut ensimmäinen asiakas. Voin kuvitella ruuhkan, joka ajoittain yltynee melkoiseksi, kun kaupunkilaiset vaeltavat istutusten lomaan. Maanantaina, jolloin suuret kasvihuoneet ovat suljettuina museoiden tapaan, tilaa riitti ylen määrin yksin katkarapuleipäänsä nauttivalle.

Lounaan jälkeen palasin kadun yli sille puolen puutarhaa, jossa aluksi liikuskelin. Suuntasin kohti Uppsalan linnaa omalla mäellään.

 Yksi porteista on sijoitettu linnaan johtavien portaiden alkuun. Sinne asti päästyäni piti vielä ottaa kuva barokkipuutarhasta.

Mäellä kävijän ottaa vastaa jyhkeä Kustaa Vaasan patsas merkkinä siitä, että aikoinaan hän perusti linnoituksen valtakunnan suojaksi. Kalmarin unionin päätyttyä Tukholman verilöylyn seurauksiin alkoi Kustaa Vaasan johdolla hahmottua se Ruotsi, joka yhä on voimissaan. Areenasta kannattaa etsiä kaksiosainen, valaiseva dokumentti Tukholman verilöylystä.

Linnassa oli meneillään taidenäyttely. Vilkaisin sitä suuremmin innostumatta. 



Iltapäivä oli pitkällä, kun palasin hotelliin odottamaan tyttärentytärtä. Hän oli luvannut viedä minut päivälliselle hienoon paikkaan. Yllätys oli melkoinen, kun perillä hiukan autettuna älysin, että talohan näyttää aivan Alvar Aallon suunnittelemalta. Enkä erehtynyt. Aalto suunnitteli sen Västmanland-Dalarna-osakunnalle. Nykyisin talossa toimii italialainen Aaltos ravintola. Siellä nautittiin mitä hienoin ateria, joka kruunasi ainutlaatuisen Uppsalan-reissuni. Kiitos!

JK Lentoterminaalien remontit eivät houkuttele uusille lentomatkoille. Sekä Helsingissä että Arlandassa on meneillään paitsi isoja rakennustöitä Suomen päässä myös tiukkoja koronavirityksiä. Onneksi selvisin kotimaan pyydyksistä rokotustodistuksen avulla suuremmin jonottamatta. Turun-bussia sen sijaan piti hakemalla hakea toisin kuin ennen. 

Mielen pohjalla viipyilee lämmin tunne sukulaisten tapaamisesta. Heihin kuuluvat minunkin tajunnassani nykyisin sekä Sonjan appivanhemmat että Gustafin sisko. Oma lähipiirini tuntui suorastaan sopineen, että mummua kuskataan, jopa saatellaan, kuten Sonja lähtöaamuna. Yhdessä käveltiin lyhyt matka hotellista lentokenttäbussille. Sonja jopa osti minulle lipun ja jeesasi laukun autoon. Olen aivan otettu! Juhlailtana Sonjan isä, vävyni, ajoi minut kovassa sateessa hotelliin, vaikka taksillakin olisin päässyt. Että suurkiitos vielä kerran myös Heidille ja Minnalle, Sonjan siskoille, joiden kyydissä pääsin Vattholmaan, sieltä takaisin hotelliin ja tauon jälkeen uudestaan Vattholmaan juhlainfon mukaisesti.