torstai 19. huhtikuuta 2018

Tytär isän valtapelin nappulana

Aika ajoin sähköpostiin ilmestyy Elisa Kirjalta vastustamattomia tarjouksia. Sellainen oli alle neljällä eurolla hankkimani  John Williamsin Augustus (1971), josta Bazar Kustannus Oy toimitti markkinoille ensimmäisen sähkökirjalaitoksen 2017. Englannin kielestä teoksen on suomentanut Ilkka Rekiaro. Kannen on suunnitellut Liisa Holm  ja käyttänyt siinä Araldo De Lucan kuvaa. Taittajaksi mainitaan Jukka Iivarinen / Vitale.

Parisen vuotta sitten vaikutuin Williamsista romaanikirjailijana lukemalla hänen teoksensa Stoner (1965).

Augustus alkaa Daniel Mendelsohnin mittavalla johdannolla, jossa kirjoittaja pohtii myös muita Williamsin romaaneja ja vertailee etenkin Augustusta Stoneriin. Johdannossa selityksen saa myös romaanin kirjemuoto. Sen juuret ulottuvat Ovidiukseen, vaikka kirjeromaani varsinaisesti keksittiin vasta tuhatviisisataa vuotta Augustuksen jälkeen.


Tekijän saatesanoissa Williams itse muistuttaa lukijoita, että teos on ensisijaisesti fiktiota:
Erään kuuluisan roomalaisen historioitsijan kerrotaan sanoneen, että hän olisi pannut Pompeiuksen voittamaan Farsaloksen taistelun, jos virkkeen toimivuus olisi edellyttänyt sitä. Moisia vapauksia en ole ottanut, mutta osa tämän kirjan asiavirheistä on tahallisia. Olen vaihtanut useiden tapahtumien järjestystä; olen keksinyt omasta päästäni siellä, missä historiallinen tieto on epävarmaa tai puutteellista; ja olen antanut identiteetin muutamalle henkilölle, joita historia ei mainitse. --
Kirjan lopussa Williams mainitsee kirjoittaneensa teostaan Roomassa, Northamptonissa ja Denverissä vuosina 1967–1972. Muista lähteistä selviää, että Augustus palkittiin vuonna 1973 National Book Award for Fiction -palkinnolla. Palkinnon Williams joutui tosin jakamaan John Barthin kanssa. 
 
Minulle lukijana tuotti pitkään vaikeuksia hahmottaa, kuka kulloinkin kirjoitti kenellekin. Kirjeiden ajakohdat heittelivät kesken tapahtumia vaihdetuista viesteistä muistelukirjeisiin vuosia tapahtumien jälkeen. Kaipasin sisällysluetteloa, kuten monesti ennenkin e-kirjoja lukiessani. Sain lopulta tekstiin järjestystä copy paste -menetelmällä. Ostamani e-kirjat ovat näet tallessa sekä Elisa Kirjan kirjahyllyssä, Sony Readerissa että pilvipalvelussa, joista kaikista voin tarkastella hankkimiani opuksia. Parhaiten sisällysluettelon teko onnistuu pöytäkoneelta. Aikaa kului runsas puoli tuntia ja koossa oli niin pitkä lista, että tarjoilen sen vasta oman juttuni päätteeksi.

Teos jakaantuu kolmeen osaan. Sekä ensimmäinen että toinen osa sisältävät useita numeroituja lukuja. Kolmas osa on yksi ainoa kokonaisuus, yksinäisen Augustuksen pitkä kirjee ystävälleen ja elämäkerturilleen Nikolaos Damaskoslaiselle. Kirje ei koskaan saavuta vastaanottajaa, sillä tämä ehtii kuolla, ennen kuin Augustus lopettaa kirjoittamisen ja kuolee itsekin.

Ensimmäisessä osassa älykäs ja kunnianhimoinen vaikkakin sairaalloinen Gaius Octavius Thurinus (s. 63 eKr.), joka on enonsa Julius Caesarin adoptoima, kuulee yllättäen ottoisänsä kuolleen. Hän on silloin 19-vuotias ja ystäviensä seurassa. Uutinen muuttaa nuorukaisen. Hänestä tulee Gaius Julius Caesar, joka erkaantuu väistämättä ikätovereistaan. Itsekin hän korostaa asemaansa murhatun, jumalaksi korotetun enon poikana nimellä Gaius Julius Caesar Divi Filius. Lähivuodet ovat ankaraa taistelua vallasta, mikä vieroittaa etenkin Marcus Antoniuksen ystävien piiristä vastustajaksi ja lopulta tekemään itsemurhan taistelun hävinneenä. Suhde Kleopatraan osoittautuu tragediaksi, jonka loppukohtaus merellä näyttää riipaisevasti, kuinka yksin tappion kokenut mies jää.

Toisen osan keskeisin henkilö minulle on Julia, Augustukseksi korotetun Gaius Julius Caesarin tytär, jota mahti-isä hellii, hemmottelee ja myös kouluttaa havaittuaan tytön älykkääksi. Poikaa ei tälle isälle suotu. Niinpä tyttärestä tulee nappula valtapeliin, jossa dynastiset avioliitot toistuvat. Julia on vasta 14-vuotias, kun hänet naitetaan ensi kertaa. Sulhanen on Marcellus, lapsesta asti tuttu leikkitoveri ja serkku. Julia jää leskeksi 17-vuotiaana, mutta ei aikaakaan, kun isä naittaa hänet uudestaan, nyt omalle ystävälleen ja liittolaiselleen Marcus Vipsanius Aggrippalle. Tästä avioliitosta syntyy kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Pojat kuolevat varhain ja myös Aggrippa kuolee odottamatta, mikä Julialle merkitsee uutta avioliittoa. Tällä kertaa isä määrää puolisoksi Tiberiuksen, jonka äiti on Agustuksen kunnianhimoinen vaimo Livia. Tiberiusta Julia sietää vaivoin, mutta synnyttää tälle yhden poikalapsen, joka kuitenkin kuolee viikon vanhana. Augustus saa kuulla tyttärensä suusta suorasukaisen kommentin, että tytär tuntee olevansa Rooman emakko, jonka tehtävänä on porsia yhä uudestaan. Isä tarvitsee vallalleen perijän omasta suvustaan, mutta ei sitä saa. Niinpä vaimo Livia onnistuu ujuttamaan oman poikansa Augustuksen adoptoimaksi.

Julia hurvittelee joitakin vuosia upeiden roomalaisjuhlien kuningattarena isän puuttumatta ilonpitoon. Pitkällä matkallaan itään Julia osallistuu menoihin, joissa hän jumalattareksi korotettuna vetäytyy luolaan kauniin nuoren miehen kanssa ja saavuttaa unohtumattoman seksuaalisen täyttymyksen. Roomassakin rakastajia riittää. Siellä ei voi  loppumattomiin välttyä skandaaleilta, kun  lainsäädäntöä kiristetään yhä tiukemmin perinteitä ja avioliittoja suojaavaksi. Ennen pitkää Julian häpeämätön elämäntapa johtaa pakkotuomioon ja karkotukseen. Vaikuttava on se kohtaus, jossa isän määräyksestä tytär saapuu tämän luokse ja kuulee, mitä on tehtävä. Tytär kysyy isältään, onko kaikki se, mihin isä ryhtynyt, ollut vaivan arvoista. Vastausta en muista. Mutta Augustusta huojentaa, ettei hän joudu tuomitsemaan ainoaa lastaan kuolemaan. Toisiaan rakastavat isä ja tytär eivät enää tapaa, kun Julia on viety karkotuspaikkaansa Pandatariaan ja sieltä vuosien kuluttua niemimaan eteläkärkeen.

Mendelsohnin mukaan "Julia on yksi romaanin vangitsevimmista, herkimmin vedoin piirretyistä henkilöistä – hän on älykäs, sarkastinen, kapinallinen, kokenut ja filosofinen." Hän kommentoi kokemuksiaan päiväkirjassa, jonka Williams keksii hänen kirjoitettavakseen Pandatariassa. Julia kokee elämänsä oudoksi "maailmassa, missä ei ole valtaa eikä millään ole merkitystä, kun taas siinä maailmassa, josta hän tuli, kaikki oli pelkkää valtaa."

Romaanin kolmannessa osassa Augustus pohtii omaa elämäänsä kirjoittamalla pitkää kirjettä. Se jää
häntä viimeiseksi hoitaneen lääkärin Filippoksen huomaan. Tämä pohtii keisarin viimeisiä vaiheita kirjeessä Lucius Annaeus Senecalle (55 jKr.). Romaani päättyy hyväuskoiseen, ellei peräti naiviin luonnehdintaan tapahtumain kulusta Agustuksen jälkeen: 
Monien tämän päivän nuorten kansalaisten tapana on, kuten on ollut yli kolmenkymmenen vuoden ajan, puhua alentuvasti Octavius Caesarin pitkästä valtakaudesta. Ja hän itse, elämänsä ehtoolla, ajatteli kaiken työnsä menneen hukkaan.    Mutta hänen luomansa Rooman valtakunta on kestänyt Tiberiuksen ankaruuden, Caligulan hirviömäisen julmuuden ja Claudiuksen osaamattomuuden. Ja nyt meillä on uutena keisarina mies, jota sinä opetit poikana ja johon sinulla on edelleen läheiset välit hänen noustuaan valtaan; olkaamme kiitolliset siitä, että hän hallitsee sinun viisautesi ja hyveellisyytesi valossa ja rukoilkaamme jumalia, että Neron alaisuudessa Rooma viimeinkin tavoittaisi Octavius Caesarin haaveet.   
 Eräässä haastattelussa Williams on maininnut, että hän käsitteli sekä Stonerissa että Augustuksessa "hallitsemista, yksilön vastuuta sekä vihamielisyyttä ja ystävyyttä. -- Mittakaavaa lukuun ottamatta vallan tavoittelu on kutakuinkin samanlaista yliopistossa kuin oli Rooman valtakunnassa."

Pettyneitä, yksinäistyviä sankareita on elänyt ennen ja elää yhä. Augustus on kerrassaan vaikuttava kuvaus erään miehen pyrkimyksistä, menestyksistä ja lopulta pettymyksistä.

-------------

LISÄYKSENÄ ROMAANIN SISÄLLYS

PROLOGI Kirje Julius Caesarilta Atialle (45 eKr.)
ENSIMMÄINEN OSA
I Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)
II Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)
III Kirje Julius Caesarilta Roomasta Gaius Octaviukselle Apolloniaan (44 eKr.)
IV Quintus Salvidienus Rufus: päiväkirjamuistiinpanoja Apolloniassa (maaliskuussa 44 eKr.)

2
I Kirje Atialta ja Marcius Filippukselta Octaviukselle (huhtikuussa 44 eKr.)
II Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)
III Quintus Salvidienus Rufus: päiväkirjamuistiinpanoja Brindisissä (44 eKr.)
IV Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcius Filippukselle (44 eKr.)
V Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle (44 eKr.)
VI Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle (44 eKr.)
VII Kirje Marcus Antoniukselta Gaius Sentius Tavukselle, Makedonian joukkojen komentajalle (44 eKr.)
VIII Quintus Salvidienus Rufus: päiväkirjamuistiinpanoja (44 eKr.)
IX Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)
X Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle (syyskuussa 44 eKr.)
XI Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle (lokakuussa 44 eKr.)
XII Konsulin käsky Gaius Sentius Tavukselle, Makedonian joukkojen komentajalle Apolloniaan, ja saatekirje (elokuussa 44 eKr.)
XIII Julistus jaettavaksi Makedonian legioonille Brindisissä (44 eKr.)
XIV Teloituskäsky Brindisissä (44 eKr.)
XV Keisari Augustuksen teot (Res gestae Divi Augusti) (14 jKr.)

3
I Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)
II Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle Dyrrhakhioniin (tammikuussa 43 eKr.)
III Quintus Salvidienus Rufus: päiväkirjamuistiinpanoja Roomassa (joulukuussa 44 eKr.)
IV Kirje Marcus Tullius Cicerolta Roomasta Marcus Aemilius Lepidukselle Narbonneen (43 eKr.)
V Kirje Marcus Antoniukselta Mutinasta Marcus Aemilius Lepidukselle Narbonneen (43 eKr.)
VI Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)
VII Senaatin pöytäkirjasta (huhtikuussa 43 eKr.)
VIII Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)
IX Kirje Marcus Tullius Cicerolta Octavius Caesarille (elokuussa 43 eKr.)
X Kirje Marcus Antoniukselta Octavius Caesarille, lähetetty Marcus Aemilius Lepiduksen leiristä Avignonin lähistöltä (syyskuussa 43 eKr.)
XI Senaatin pöytäkirjasta: konsuleina Quintus Pedius ja Octavius Caesar (syyskuussa 43 eKr.)
XII Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (12 eKr.)
XIII Kirje nimettömältä Marcus Tullius Cicerolle Roomaan (marraskuussa 43 eKr.)
XIV Rooman historia. Titus Livius: katkelma (13 jKr.)

4
I Kirje Strabon Amaseialaiselta Roomasta Nikolaos Damaskoslaiselle (43 eKr.)
II Kirje Marcus Junius Brutukselta Smyrnasta Octavius Caesarille (42 eKr.)
III Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)
IV Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Filippoin länsipuolelta hänen isälleen (42 eKr.)
V Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)
VI Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)

5
I Kirje Marcus Antoniukselta Ateenasta Octavius Caesarille (39 eKr.)
II Kirje Marcus Antoniukselta Gaius Sentius Tavukselle (38 eKr.)
III Otteita selonteoista: Heliopoliin ylipapilta Epimakhokselta Kleopatralle, Isiksen ruumiillistumalle ja Egyptin maailmojen kuningattarelle (40–37 eKr.)
IV Kirje Kleopatralta Aleksandriasta Marcus Antoniukselle (37 eKr.)
V Kirje Marcus Antoniukselta Octavius Caesarille (37 eKr.)
VI Kirje Marcus Antoniukselta Kleopatralle (37 eKr.)
VII Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)
VIII Sotilaskäsky (syyskuussa 36 eKr.)
IX Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)
X Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

6
I Kirjeitä Nikolaos Damaskoslaiselta Antiokiasta ja Aleksandriasta Strabon Amaseialaiselle (36 eKr.)
II Kirje Marcus Antoniukselta Armeniasta Kleopatralle (marraskuussa 36 eKr.)
III Selonteko Heliopoliin ylipapilta Epimakhokselta Armeniasta Kleopatralle (marraskuussa 36 eKr.)
IV Muistio Kleopatralta huoltoministerille (36 eKr.)
V Muistio Kleopatralta valtiovarainministerille (36 eKr.)
VI Muistio Kleopatralta Egyptin sotavoimien päälliköille (36 eKr.)
VII Kirje Kleopatralta Aleksandriasta Marcus Antoniukselle (talvella 35 eKr.)
VIII Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (12 eKr.)
IX Senaatin pöytäkirjasta Roomasta (33 eKr.)
X Kenturio Quintus Appiuksen anomus Efesoksesta imperaattori Marcus Antoniuksen Aasian-legioonien komentajalle Munatius Plancukselle (32 eKr.)
XI Kirje Aasian legioonien komentajalta Munatius Plancukselta Efesoksesta Octavius Caesarille (32 eKr.)
XII Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)
XIII Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (12 eKr.)

TOINEN OSA
1
I Sanelu Hirtialta pojalleen Quintukselle Velletrissä (2 eKr.)
II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)
III Kirje Lucius Varius Rufukselta Roomasta Publius Vergilius Marolle (39 eKr.)
IV Kirje Meviukselta Roomasta Furius Bibaculukselle (tammikuussa 38 eKr.)
V Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

2
I Postisäkki: kirjeitä Roomasta Octavius Caesarille Galliaan (27 eKr.)
II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)
III Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Albius Tibullukselle (25 eKr.)
IV Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)
V Kirje Livialta Octavius Caesarille Espanjaan (25 eKr.)
VI Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Publius Vergilius Marolle Napoliin (23 eKr.)
VII Lääkäri Antonius Musan ohjeet avustajilleen (23 eKr.)
VIII Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)
IX Kirje Publius Vergilius Marolta Quintus Horatius Flaccukselle (22 eKr.)
X Kirje Octavialta Velletristä Octavius Caesarille (22 eKr.)

3
I Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)
II Kirje Livialta Octavius Caesarille Samokseen (21 eKr.)
III Julkinen kirjoitus: Timagenes Ateenalainen (21 eKr.)
IV Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Arezzosta Gaius Clinius Maecenaalle (21 eKr.)
V Kirje Nikolaos Damaskoslaiselta Roomasta Strabon Amaseialaiselle (21 eKr.)
VI Kirje Terentialta Octavius Caesarille Aasiaan (20 eKr.)
VII Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Gaius Cilnius Maecenaalle Arezzoon (19 eKr.)
VIII Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)
IX Kirje Nikolaos Damaskoslaiselta Strabon Amaseialaiselle (18 eKr.)
X Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Octavius Caesarille (17 eKr.)
XI Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

4
I Kirje Nikolaos Damaskoslaiselta Jerusalemista Gaius Cilnius Maecenaalle (14 eKr.)
II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)
III Kirje Publius Ovidius Nasolta Sextus Propertiukselle Assisiin (13 eKr.)
IV Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)
V Runo Julialle; tiettävästi Ovidiuksen kirjoittama (noin 13 eKr.)
VI Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)
VII Kirje Livialta Tiberius Claudius Nerolle Pannoniaan (12 eKr.)

5
I Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)
II Kirje Publius Ovidius Nasolta Sextus Propertiukselle (10 eKr.)
III Kirje Gnaeus Calpurnius Pisolta Tiberius Claudius Nerolle Pannoniaan (9 eKr.)
IV Kirje Livialta Tiberius Claudius Nerolle Pannoniaan (9 eKr.)
V Kirje Marcellalta Julialle (8 eKr.)
VI Kirje Gnaeus Calpurnius Pisolta Tiberius Claudius Nerolle Germaniaan (8 eKr.)
VII Kirje Nikolaos Damaskoslaiselta Strabon Amasialaiselle (7 eKr.)
VIII Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

6
I Kirje Gnaeus Calpurnius Pisolta Tiberius Claudius Nerolle Rodokseen (9 eKr.)
II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)
III Kirje Gnaeus Calpurnius Pisolta Tiberius Claudius Nerolle Rodokseen (3 eKr.)
V Kirje Paullus Fabius Maximukselta Octavius Caesarille (2 eKr.)
VI Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

KOLMAS OSA
Kirje Octavius Caesarilta Nikolaos Damaskoslaiselle (14 jKr.) 9 – 11. elokuuta

EPILOGI
Kirje Filippos Ateenalaiselta Napolista Lucius Annaeus Senecalle (55 jKr.)

Roomassa, Northamptonissa ja Denverissä 1967–1972









 



torstai 12. huhtikuuta 2018

Fontankan talo kuvakirjana

Vaski-kirjastosta tilasin kirjan nimeltä Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012, 79 s) jo ennen Hannu Väisäsen näyttelyä käsitteleviä blogijuttujani. Kirja saapui samana päivänä, kun toinenkin kahdesta Ahmatova-jutustani oli ehtinyt ilmestyä. Hain lainakirjan saman tien ja yllätyin sekä sen vanhahtavan albumin kaltaisesta muodosta että sisällön suppeudesta ja kauneudesta. Tekijöitä on kolme: Pirjo Aaltonen, venäjän kielen kääntäjä, Ahmatova-museon ja venäläisen kirjallisuuden ystävä, valokuvataiteilija Anne Hämäläinen sekä Sanni Seppo, hänkin valokuvataiteilija ja graafinen suunnittelija. Kirjan aineistosta tekijät toteuttivat myös näyttelyn syksyllä 2012 Pick me -galleriassa Helsingissä.  He ovat saaneet hankkeeseensa tukea muun muassa Suomen kulttuurirahastolta ja Valtion valokuvataidetoimikunnalta. Sirpa Pääkkönen julkaisi kirjasta ja näyttelystä arvion Helsingin Sanomissa 17.10.2012. Hän otsikoi juttunsa näillä sanoin: Anna Ahmatova sai kauniin kirjan. Fontankan talossa -kirja kuvittaa Ahmatovan kotimuseota Pietarissa, mutta kertoo runoilijasta vain niukasti.

Minua ei haitannut tekstin niukkuus, sillä olin jo ehtinyt kartuttaa tietojani runoilijakuuluisuudesta.  Keskityin tekstiin, kun ensi kertaa lehteilin pikku opusta ja huomasin pian, että sehän tarjoaa kiehtovia yksityiskohtia runoilijan vaiheista. Teksti on tarkoin punnittua ja huoliteltua. Se nivoutuu kuviin. Niillä onkin tekstiä isompi osuus, sillä useille aukeamille levittäytyy kollaaseja tai hienosti työstettyjä yksittäisiä otoksia ilman tekstiä.




Vladimir Giršin on antanut aiheen yhteen kuvaluomukseen. Tästä lääkäristä oli määrä tulla Annan neljäs aviomies, mutta hän olikin avioitunut toisen kanssa runoilijan palatessa evakosta Leningradiin toukokuussa 1944. Kerroksellinen kuva ohjaa pohtimaan metallioven taakse kätkeytyviä kokemuksia, ehkä myös mielen lukkoja. Miehen vakavuus ja katseen suunta tuntuvat kertovan kääntymisestä loitolle. Vaatetus ja hiukset ovat niin huoltamattomia kuin kauhuista vaivoin elävänä selvinneellä voi olla. Kuvassa häämöttää oksistoa tai ehkä verisuonistoa jonkinlaisena elämän jatkumisen merkkinä.


Aiemmin kerroin, että pahimpina vainon vuosina Anna kirjoitti runojaan lappusille, jotka painettiin visusti talteen muistiin. Sitten runolappuset poltettiin, mutta ei suinkaan samovaarin tulipesässä vaan tällaisessa kuvan esittämässä tuhkakupissa. Lieneekö niin, että samovaarit ovat innoittaneet Hannu Väisästä enemmän kuin moinen tuhkakuppi?

Annan pojan Lev Gumiljovin vaiheista kertoo aukeama, jossa kuvat lepäävät kuin käsin kirjoitettujen nimilistojen päällä. Onko niissä vangittujen nimiä? Vasemmalta oikealle siirryttäessä auvoisen perhekuvan lapsesta varttuu siloposkinen nuorukainen, sitten parrakas, vanheneva vanki. Eri kirjoittajilta muistiini on tarttunut, että poika ei halunnut tavata äitiään tämän neljänä viimeisenä elinvuotena. Hän ei näet uskonut äidin yrittäneen tehdä kaikkensa pojan vapauttamiseksi.


Poika varttui maaseudulla isovanhempien hoivissa. Mutta Leningradissa hän majoittui monien muiden tavoin Fontankan taloon. Asuntopula ohjasi ratkaisuja, sillä neuvostokansalaisella tuli olla osoite. Niinpä jos ei mahtunut yhteenkään huoneeseen, makuusijan saattoi sovittaa käytävään. Näin kuuluu Lev tehneen.


Perhekonstellaatiot joustivat. Kun Anna muutti Puninien kotiin Fontankan taloon, entinen vaimo ja lapsi asuivat siellä edelleen. Yhden aukeaman kuvissa Anna ja Nikolai Punin näyttäytyvät pariskuntana. Se että rakkaussuhde mutkistui, ei ihmetytä. Sittemmin Annan evakkovuosina saama kosinta herätti toiveen avioliitosta ja asunnosta Vladimir Giršinin kanssa. Kun hanke meni myttyyn, Nikolai Punin kutsui Annan takaisin Fontankan taloon. Eihän tällä ollut muutakaan paikkaa, mihin mennä.



Eksoottinen, häikäisevän älykäs Anna oli nuorena monen miehen unelmoinnin kohde. Pariisissa Amadeo Modigliani teki Annasta piiroksia, joista tuskin yhtäkään on tallella. Annaa myös valokuvattiin paljon. Kirjasta löytyy otos, jossa runoilija näyttäytyy salaperäisen houkuttelevana kuin lepäilevä jumalatar. Klassissessa taiteessa nainen esitettiin alastomana eikä suinkaan täysissä pukeissa niin kuin tässä ehkäpä vitsinä.

Anna  näyttää poseeranneen mielellään ja usein myös sivuttain:


Kuvien sijoittelu aukeamalle korostanee, että aika ajoin Anna tarttui toimeen keittiöpuuhissa, vaikka mieluimmin hän jätti ne muiden tehtäväksi.

Fontankan talo pysyi Annan kiintopaikkana kolmisenkymmentä vuotta. Viimeiseksi kopioin kuva-aukeaman, jonka vasemmassa osassa näen ikkunoita ja oven koristeellisten kalterien takana. Onkohan kyseessä ranskalainen parveke.

Rähjääntyneen rakennuksen ulkoseinillä johtorykelmät vaeltavat. Sininen nauha tuo mieleen vapaana virtaavan veden. Elämä voisi olla toisenlaista. Sisällä rakennuksessa piinasivat ahtaus, salailun pakko, oman tilan ja rauhan puute. Avainnippu tuo mieleen vartijat, joilla tuntuu olleen pääsy jokaiseen soppeen. Kurkkimalla, urkkimalla ja kuuntelemalla nämä kaiketi yrittivät vallata paikan myös vartioitavien ajatuksissa. Siinä meillä yksi kuvajainen Fontankan talosta! 


Olisinpa osunut tähän taloon Pietarissa käydessäni alkukesästä 2012. Kaikin puolin erinomaisella kulttuurimatkalla Fontankan taloon ei poikettu, joten tarvittaisiin uusi matka. Sen ohjelmaan kuuluisi ilman muuta vierailu nimekkäässä talossa ja siinä toimivassa Anna Ahmatovan kotimuseossa. Ennakko-opastustakin olen jo nauttinut siinä määrin, että osaisin katsella ja suunnistaa pikku huoneissa vaikeuksitta. Ainakin kuvittelen niin.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Anna Ahmatovan runouden äärellä

Äskettäin Wäinö Aaltosen museossa nähty Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta viritti halun tutustua itse Ahmatovaan. Huomasin monen muun etsineen kirjastosta tätä runoilijaa, koska Ahmatovan runokokoelmia ei ollut ainuttakaan vapaana. Minua kuitenkin onnisti, sillä Marja-Leena Mikkolan toimittama ja suomentama Valitut runot (Tammi 2008) oli ainoana lainattavissa saman tien. Kirjasta sainkin tuhdin annoksen sekä tietoja että taiten suomennettua lyriikkaa. Runoista voi aistia Ahmatovan sointuisan, rytmikkään kielen niin hyvin kuin käsittääkseni kännöksestä voi.

Kirjan äärellä olen mietiskellyt sekä itse runoilijaa että hänen runojensa maailmaa. Alkajaisiksi Mikkola valaisee runoja laajahkossa esseessä ja tarjoaa omana lukunaan perustiedot Ahmatovan elämänvaiheista. Mittava teksti tästä kuuluisasta venäläisestä löytyy myös Wikipediasta.


Ensi kertaa Ahamatovaa lukevaa palvelee valittujen runojen kronologinen eteneminen nuoruuden tunnelmapaloista, kauhun vuosikymmenten salattuihin säkeisiin ja edelleen myöhäisten vuosien suurteoksiin. Poimin muutamia esimerkkejä. Tässä nelisäkeistöinen, varhainen luomus:
Ovi on puoliksi auki./ Lehmusten lempeä huojunta./ Pöydälle unohtuivat/ ratsupiiska ja hansikas. 
Lamppu luo keltaisen kehän./ Kuuntelen havinaa./ Minkä vuoksi lähdit?/ En voi ymmärtää...

Huomisaamusta tulee/ iloinen ja kirkas./ Elämä on ihana./ Sydän, ole viisas.

Lyöt hiljemmin, kumeammin,/ olet tyystin voimaton./ Tiedätkö, luin jostain,/ että sielu on kuolematon.
                                                                                                                  17.2.1911 Tsarskoje Selo
Runo painottaa maanpäällistä elämää. Siinä ei kurkottella symbolistien tavoin toiseen, ideaalisempaan olotilaan, kuten Marja-Leena Mikkola opastaa esseessään Ahmatovan runoudesta. Mikkolan mukaan Nikolai Gumiljov, Ahmatovan ensimmäinen aviomies, hahmotteli vaimonsa sekä Osip Mandelstamin runouden pohjalta akmeismiksi nimittämänsä suuntauksen vastareaktiona symbolismille. (Mt. 5.)
Akmeistien mukaan kaikissa ilmiöissä on konkreettinen sisältö, ne ovat täynnä elävää merkitystä, ihmisen ja runoilijan eksistenssiä, joten ne pystyvät kertomaan hänestä hyvin paljon. Asiat ja esineet ovat tärkeitä jo itsessään ja samalla luovan persoonan heijastusta. Kun symbolistit siirsivät tunnekokemukset transsendentaaliselle tasolle, jolloin asiat ja esineet menettivät konkreettisen hahmonsa ja muuttuivat filosofisiksi symboleiksi, niin akmeistit puolestaan välttivät emootioiden suoraa esittämistä, varsinkin kun sanat "rakkaus", "suru", "ikävä" olivat muuttuneet steriileiksi jatkuvassa käytössä. (Mt. 6.)
Minulle akmeismi on niin uutta, etten muista koskaan aiemmin törmänneeni tähän käsitteeseen. Mikkolan selkeä luonnehdinta suuntauksesta auttaa lukemaan Ahmatovan runoja uusin, entistä tarkemmin silmin. Ymmärrän myös, miksi Hannu Väisäsen Neljä huonetta -näyttelyssäkin on esillä maalauksia Ahmatovalle tärkeistä muistiesineistä, joihin on kiinnittynyt runoilijalle tärkeitä ihmisiä ja tapahtumia. Sellaisia esineitä opin tarkkaamaan runoista ja alan pikku hiljaa päästä jyvälle siitä, mitä kaikkea ne voivatkaan kertoa. Esimerkiksi ylle kopioidun runon ensimmäinen säkeistö luo kaikessa lempeydessään lähdön vaikutelman, vaikka ratsupiiska ja hansikas ovat unohtuneet. Toisen säkeistön myötä koen kaipuuta, kolmas säkeistö valaa toivoa ja luottamusta elämään. Neljäs säkeistö pysäyttää kuuntelemaan omankin sydämeni lyöntejä. Kuolema vain häivähtää, ei vie mukanaan. Yksityiskohdat kiinnittyvät mieleen ja niiden varassa tarina jatkuu kerroksittain.
Ystävät, te jotka viimeisenä kutsuttiin!/ Jäin henkiin, että voisin surra teitä./ En jäädy itkupajuksi, vaan huudan/ nimenne kikkialle maailmaan!/ Ja vähät nimistä!/ 
                                                                                  Olettehan aina läsnä!/
Ja taas Leningradin elävät ja kuolleet/
marssivat rivistöinä sumun halki -/
Kunnia ei tunne kuolemaa.
                                                                                                           Elokuu 1942 Djurmen

 Aavistelen runon säkeiden henkivän piiritetyn kaupungin kauhuja. Runoilijan tehtävä on muistaa, kertoa, elää edelleen tehtäväänsä toteuttaen.

 Valitut runot päättyy otteisiin (?) Ahmatovan pääteoksesta Runoelma ilman sankaria. Wikipedian mukaan se oli ollut tekeillä yli kaksikymmentäkaksi vuotta. Ahmatova aloitti sen kirjoittamisen syksyllä 1940. Runoelma merkitsi hänelle yhteenvetoa omasta kohtalosta, sukupolven kohtalosta, ja se merkitsi myös yhteenvetoa 1900-luvun alkupuolen kirjallisuuden historiasta. Ahmatovan omien sanojen mukaan ”runoelma on omaksunut – imenyt itseensä – kaikki elämäni erilaisten ajanjaksojen tapahtumat ja tunnelmat”. 

Ensimmäisen luvun alku luonnostelee näyttämön:
Uudenvuoden aatto 1940. Fontankan talo. Odotetun henkilön sijasta tekijän luokse saapuu joukko varjoja vuodelta 1913. He ovat naamiaisasuissa. Valkoinen peilisali. Lyyrinen välisoitto. "Vieras tulevaisuudesta". Naamiaiset. Runoilija. Aave.

Sytytin kynttilät palamaan,/ että iltamme olisi valoisa:/ sinun kanssasi, joka et tullutkaan, juhlin uudenvuodenaattoa./
Mutta.../ --
Teksti jatkuu mykistävän huimana ja moniulotteisena. Ymmärrykseni ei riitä yksityiskohdista avautuvien näkyminen tajuamiseen. Ne häämöttävät sumuisina. Haluaisin katsoa tarkasti, mutta en jaksa ponnistaa läpi kaikkien risteilevien kulttuurikerrosten. Silti huomaan, kuinka  intertekstuaalisuus kukkii. Kunpa joskus vielä etsisin tämän teoksen uudestaan ja osaisin syventyä siihen niin kuin Ahmatova lienee lukijoiltaan toivonut.

Merkillistä, että Neljä huonetta -näyttelystä mieleeni jäi kummittelemaan maalaus nimeltä Valkoinen sali 1, josta eilen sain kuvan sähköpostitse. Uumoilen Hannu Väisäsen luoneen kuvan hahmon Ahmatovan pääteoksen jonkin kohtauksen pohjalta. Kuvassa on minulle paljon arvoituksellista. Kyrillisin kirjaimin kirjoitettua tekstiä en pysty lukemaan enkä ole kovin ponnekkaasti etsinyt tulkinta-apua. Sitä tuli onnekseni kommentin muodossa. Kuvassa lukee Valkoinen sali venäjäksi. Hahmo näyttää seisovan naamiaisasussa. Vai onko hän sittenkin selällään kuin vainaja? Nukkuuko hän? Mikä on tuo kehä pään ympärillä? Entä vaalea vaate peittämässä hiuksia?

Tämä kuva pysyköön mukana, jos ja kun luen uudestaan Runoelman ilman sankaria. Ehkä silloin ymmärrän sekä tekstiä että maalausta nykyistä sävykkäämmin.








keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Runoilija ei unohda eikä unohdu

Wäinö Aaltosen museossa (WAM) on meneillään Anna Ahmatovan neljä huonetta -näyttely. Teokset ovat Hannu Väisäisen maalauksin, koruompelein ja installaation toteuttamia tutkielmia tai tulkintoja sekä teoksista että niiden runoilijasta, jonka Stalinin ajan väkivaltakoneisto yritti vaientaa, turhaan.

Taiteilijan toivoo, että kierros aloitetaan kulkemalla myötäpäivään. Niinpä askelet veivät portaista vasemmalle. Jos oikein muistan, ensimmäinen maalaus viittaa Puniniin. Hänen päällystakkinsa kuvia Väisäinen on toteuttanut sarjana.

Näyttelyjulkaisusta selvisi, että Nikolai Puninin takki jäi naulakkoon, kun Neuvostoliiton salainen palvelu vangitsi hänet eräänä aamuyönä ja vei mennessään. Takki toimii yhä muistiesineenä myös Ahmatovan kotimuseossa Pietarissa.



Pitkänomaisen salin peräseinän ainoa teos on suurikokoinen Ahmatovan muotokuva. Sen lähistöllä on kaksi erikoislaatuista upein brodeerauksin ja applikaation sametille toteutettua työtä. Kuvat niistä jäivät ottamatta. Laatialla oikean puolen seinään nojaa kookkaita kyrillisiä kirjaimia, joita en osannut lukea. Lisäyksenä ja merkkinä hitaasta sytytyksestä tajuan vasta viikkoa myöhemmin, että siinähän lukee venäjäksi Fotankan talo.

Portaita nousemalla pääsee veistossaliin, jossa nyt tuoksuu tuore puutavara. Siitä on rakennettu toisinto Fontankan talon piharakennuksen neljästä huoneesta ja niitä yhdistävästä käytävästä. Tällaisissa huoneissa runoilija asui Puninin avovaimona yhtaikaa miehen entisen perheen kanssa. Huimalta tuntuu! Kun poliittiset olosuhteet kiristyivät kiristymistään, Ahmatovan ja hänen ajoittain samoissa tiloissa asuneen poikansa käytössä oli enää huoneista pienin. Katsojat voivat tarkkailla karua, paljasta asuntoa myös ylhäältä päin ja vaikkapa kuvitella olevansa asukkaita vakoilevia salaisen poliisin kyttiä. Rakennelman sivulle on näet pystytetty kolisevat metalliportaat ja kävelytasanne kuin muistutuksena alituisesti uhanneista kyydityksistä.


Toisesta suunnasta sisään tultaessa törmää mursuviiksiseen hahmoon kuvana seinällä. Stalinin silmiltä ja korvilta ei hevin voinut suojautua 1920-luvun lopulta valtiaan kuolemaan 1953. Sitten vasta kaiken kattava terrori murtui.


Yhdelle Ahmatovan muotokuvalle Väisänen on antanut nimen Kristalli. Näen siinä jättiläiskokoisen kyynelen naulittuna silmään. Nenän muoto ja huulet ilmentävät määrätietoisuutta kuin merkkinä, että runoilija ei suostu alistumaan eikä unohtamaan.

Pahimpina vainon vuosina Andrei Ždanov piti huolen, ettei Ahmatovalta julkaistu mitään. Runoilija menetti jäsenyytensä kirjailijaliitossa ja samalla myös ruokakuponkinsa. Ilman ystäviensä apua hän olisi nälkiintynyt kuoliaaksi.

Pahimpinakin aikoina Ahmatova tuotti tekstiä paperilappusille. Testit luettiin takuuystävien kesken, kunnes kukin muisti ne ulkoa. Sitten lappuset poltettiin samovaarin tulipesässä. Tässä selitys, miksi Väisänen on toteuttanut ainakin 11 teoksen sarjan kuvia eri tavoin torsoista samovaareista nimellä Requiem.
Muutama runo on saanut painokkaan paikan näyttelyn eri tiloissa.


Viimeisestä salista kameraan tarttui kuva nimeltä Mustamaijan kolina. Sekin on yksi versio aamuöisin Leningradin kaduilla pahaenteisesti kolisseiden vankivaunujen ihmisten mieliin jättämästä kauhusta. Itse kuva yltää konkreettisen tuolle puolen ja tuo mieleeni kaltereiden rivistöt.


Poistuttaessa huomasin sivusilmällä rivin ruukkuja. En tullut tarkistaneeksi, miksi ne jököttävät korokkeella. Selitys olisi löytynyt yhden sivun mittaisesta opaslehtisestä, jonka kaikki tulijat saavat käteensä ehti alkajaisiksi.

Ruukkujen takana seinällä näkyy maalaus, yksi versio aiheesta Poltetut runot. Sarjaan kuuluu myös pari sellaista teosta, joissa häivähtää kokonainen poltettu sivu. 

Jos olisin tiennyt ennakolta, että Hannu Väisänen toivoo näyttelynsä katsojien osallistuvan ruukuin toteutettuun installatioon, olisin tuonut oman satsini tuhkaa tämän ohjeen mukaisesti:
Hannu Väisänen kutsuu yleisön osallistumaan Muistomerkki-installaatioon
Hyvä ystävä ja hyvä muistin ystävä!
Teen näyttelyn yhteyteen eräänlaisen muistamisen ja muistin installaation. Ja tarvitsen apuasi sen toteuttamiseen. Jos haluat auttaa minua, toimi seuraavasti: Opettele joku teksti ulkoa. Teksti voi olla mikä tahansa; runo, resepti, värssy, sanalasku, loru. Saattaa olla että sinulla on valmiina muistissasi joku ulkoa oppimasi teksti.  Tekstin ei tarvitse olla pitkä. Tärkeintä on, että valitset tekstin itse. Kun olet varma että osaat tekstisi ulkoa, kirjoita tai printtaa se A4- kokoiselle arkille. Polta sitten arkki jossakin turvallisessa paikassa. Katso, että paperiarkki on kokonaan palanut ja tuhkaantunut. Kun tuhka on kylmennyt, hienonna tuhka mahdollisimman tasaiseksi. Kerää tuhka pieneen suljettavaan pussiin. Tuo tuhkapussi WAMiin, jossa museovalvojat siirtävät tuhkat vanhoihin ranskalaisiin säilytysastioihin.

Muistomerkki-installaatiossa ei ole kyse kuolemasta tai vainajasta, vaan se ylistää muistia ja samalla tekee kunniaa Anna Ahmatovalle, jolle omien teosten ulkoa oppiminen oli ainut tapa tallentaa ne tulevaisuuteen. Muistamisen tuhkaa kerätään koko näyttelyn ajan.
Kiitos etukäteen arvokkaasta avustasi,
Hannu Väisänen
Voisin tietysti mennä uudestaan WAM:iin ja viedä tuhkapussukkani sisällön liitettäväksi Väisäsen teokseen. Taitaa kumminkin jäädä menemättä ja viemättä, vaikka vetoomus kaihertaa mieltä.

Kiitokset sekä Hannu Väisäselle että WAM:lle aisteja ja ajatuksia herättävästä näyttelystä. Erityiskiitoksen taiteilijalle esitän näyttelyjulkaisusta, jonka ystäväni minulle osti yllätyslahjana. Kauniisti taitettu kirja tarjoaa paljon sellaista tietoa. Lukemisen aloitin lähes saman tien ja aion palata kirjaan vaikkapa vain kuvia katsellen.

Tässä vielä linkki muutaman vuoden takaiseen blogijuttuuni, jonka kirjoitin Pietarin matkalla koetun Ahmatova-elämyksen tunnelmissa.


torstai 22. maaliskuuta 2018

Hesaria näyttämöltä


Maanantai-iltana istuin tukevasti erinomaisella paikallani Turun Kaupunginteatterin päänäyttämön täydessä salissa. Olin valmiina ottamaan vastaan, mitä näyttämö tarjoaa. Teatterikerho oli taas se taho, jota on kiittäminen sekä tiedottamisesta että lippuvarauksen hoitamisesta. Ennen H-hetkeä esityksestä ilmaantui viesti sähköpostiin tähän malliin:
Tervetuloa varaamaanne esitykseen "Musta laatikko 10" maanantaina 19.3. klo 19.00 Turun Kaupunginteatterin päänäyttämölle.
Viime vierailulla Turussa nähtiin versio 9, nyt on vuorossa 10.

Helsingin Sanomien Musta laatikko tarjoaa laatujournalismia uudessa muodossa: ainutkertaisena elävänä esityksenä. Huippusuosittujen iltojen aikana kuullaan tositarinoita, joita ei ole aiemmin Helsingin Sanomissa kerrottu. Kertojina ovat HS:n toimittajat ja kuvaajat.

Esitys etenee kuin sanomalehti: aiheiden kirjo sekä yllättää että viihdyttää. Ulkomaanreportaasista siirrytään sujuvasti kulttuuriaiheisiin ja humoristista kolumnia voi seurata kuvajournalistin koskettava minidokumentti. Esitykset päästävät yleisön myös toimittajien ja kuvaajien työn kulisseihin.

”Ja kuten muutoinkin työssämme, myös kaikki lavalla kuultava ja nähtävä on totta”, kertoo Jaakko Lyytinen, joka on HS:n toimittaja ja yksi Mustan laatikon tuottajista.
Kesto noin 2, 5 h

Liput à 29 euroa lunastetaan käteisellä ja tasarahalla teatterikerhon edustajalta Turun Kaupunginteatterin aulassa klo 17.45–18.45 välisenä aikana.

Ystävällisin terveisin,

Markku Laakso
Turun Teatterikerho ry
Yksi hesalaisryhmästä jakeli auliisti meille tulijoille esitteitä lämpiössä. Lisälahjana sopi ottaa HS-teemajulkaisu Suomen sisällissota 1918. Mukana seurasi tilauskortti, tottahan toki.

Illan juontajan Tuomas Kasevan avaussanojen perään rävähti isolle valkokankaalle kuvia Jan Vapaavuoresta. Valospotissa tyynesti seisten HS:n kaupunkitoimittaja Lari Malmberg kertoi, mitä hänelle on vuoden mittaan selvinnyt Vapaavuoren suosion syistä. Äkkikäänteisen toimen miehen otteista saatiin havainnollisia esimerkkejä täsmäkuvin. Niissä Vapaavuori jo häämöttää nykyisen presidenttiparin taustalla. Turkulaisittain paras pointti tuli loppuhuipennuksena Malmbergin kerratessa, miten Vapaavuori yllätti elinkeinominsterinä. Hänet oli kutsuttu pelastamaan silloista konkurssikypsää telakkaa. Ei kuulemma ollut sanonut paljoakaan, vaan meni Saksaan ja myi kurjan firman. Sehän tiedetään, mitä sitten seurasi!


Jos Vapaavuori on kuuden vuoden päästä Suomen seuraava presidentti, niin vastapainoksi ulkomaantoimittaja Minttu Mikkonen näytti kuvia maatöissä rehkivästä lapsiäidistä. Tyttö luotti maailman voivan muuttua sellaiseksi, että hänen parivuotiaasta pojastaan voisi aikanaan tulla vaikkapa Sambian presidentti. Tulevaisuus ei kumminkaan vaikuta ruusuiselta. Juuri nyt suuria vaikeuksia maassa aiheutuu ilmastonmuutoksen myötä pitkittyneestä kuivuudesta. Silti nuori äiti oli pääsemässä takaisin kouluun. Ennen pitkää hän uskoi jatkavansa opintiellä, kunnes valmistuu sairaanhoitajaksi. Sitten hän voisi varmistaa pojan koulunkäynnin. Kuvat vahvistivat jutun sanomaa niin, että sydämessä läikähti ja silmäkulmaan kiertyi kyynel.
Nuoren Juuso Määttäsen, Nyt.fi:n toimittajan, aiheena oli virolainen rap-musiikki ja naapurimaan 100-vuotisjuhlinta. Kiehtova kierros vei meidät katsojat sellaisiin Tallinnan paikkoihin, joissa esitelty muusikko, Rainer Olbri, oli kasvanut. Ajateltavaa saatiin miehen suhtautumisesta sekä Viron lippuun että asevelvollisuuteen.
Kuva Jukka Gröndalin, HS
Musiikista loikattiin rikostoimittajan kyytiin. Hyvin nuoren oloinen Minna Passi on seurannut järjestäytynyttä rikollisuutta jo kymmenisen vuotta. Äskettäin hänelle ja Susanna Reinbothille myönnettiin Vuoden maineteko -tunnustus. Valitsemistoimikunta perustelee ratkaisuaan muun muassa näin:
Esimerkkinä heidän ansiokkaasta ja tuloksellisesta työstään pidimme Helsingin huumepoliisiin kohdistunutta tutkivaa journalismia. Jos meillä olisi ollut mahdollisuus myöntää Pulitzer-palkinto, olisimme antaneet myös sen näille Suomen kahdelle eturivin journalistille.
Omakohtaisesta kokemuksesta oli lähtenyt alkuun maanantai-itana kuultu selvitys, jonka otsikko herätti meidät katsojatkin kysymällä: 

Tekevätkö rikolliset remonttisi?

Ihmisten järkyttävä sinisilmäisyys ja taitamattomuus omissa remonttihankkeissa mahdollistaa hämäräporukoiden kikkailut firmoilla. Konkurssein karistetaan entiset asiakkaat kannoilta. Pian ollaan taas tarjoamassa "palveluita" uusille taloyhtiöille ja omakotiasukkaille. Toimittaja pohti, miksi kummassa remonttia tarvitsevat eivät perehdy julkisiin tietokantoihin kuten kaupparekisteriin. Niistä näkisi äkkiä, kuinka kauan firma on toiminut ja onko sillä liiketoimintakieltoja. Verotietojakin olisi hyvä syynätä ja kuulostella työtään tarjoavan firman entisiltä asiakkailta, minkä laatuista jälkeä nämä ovat saaneet. Nettihauin voi selvitä, onko palvelun tarjoajan nimi ollut esillä rikosjutuissa.

Kerrassan hykerryttävän lopetuksen tämä Minna oli napannut esitykseensä tosi tapauksesta, jossa sauna paloi ensimmäistä kertaa lämmitettäessä. Kehnon työn osana piippu oli jäänyt eristämättä. Vankilasta palaavan miehen iloksi saunan tilannut vaimo oli käyttänyt miehen kepulifirmaa!
 Antti Tiainen (33) tarkasteli omassa esityksessään sukupolvensa isiä. Aineksia hän oli kerännyt mittavalla kyselyllä. Säväyttävä lisä juttuun tuli omista pojista. Heistä nähtiin myös hellyttäviä kuvia. Oli riemastuttavaa kuulla perheen tilanteista ja siitä, kuinka tämä isä uskalsi tunnustaa rakastavansa poikiaan. Oma vapaus ja kaveriporukat eivät ole enää aikoihin vedonneet, kun ymmärtää saaneensa  parempaa niiden rinnalle. Siinäpä todistajalausunto, jonka soisi kantautuvan lasten hankintaa torjuvien nuorten korviin.

 Väliaika

Väliajalla näyttämölle oli tuotu flyygeli. Iso laatikkokin oli näkyvillä. Pian juontaja esitteli kolme esiintyjää, joista musiikkitoimittaja Samuli Tiikkaja jäi tuttuun valospottiin näyttämön oikealla laidalla. Hän on perehtynyt Eino-Juhani Rautavaaran musiikkiin. Saimme havainto-opetusta Rautavaaran pikku hiljaa käyttöön ottamasta kromaattisesta sävelasteikosta. Kirill Kozlovski soitti asteikon pianolla. Heijastetuista kuvista näimme nuottimerkit. Mikä parasta, saimme myös tietää laatikoista, jotka Rautavaaralta aikoinaan siirtyivät Tiikkajan haltuun. Niissä lymysi useita pikku sävellyksiä. Kiinnostavin oli eräs tietty runo sävellettynä kromaattiseen asteikkoon. Tuo sävellys on kuulemma ratkaiseva palanen Tiikkajan väitöstutkimuksessa.
Saimme nähdä ja kuulla ensiesityksenä tuon sävellyksen, samoin kolme tai neljä muuta. Essi Luttinen lauloi, Kirill Kozlovski säesti.


Seuraavaksi siirryttiin urheilun lohkolle. Näyttämölle ilmestyi hiihtoasussa hauska mies nimeltä Rio Gandara, HS:n valokuvaaja. Talviolympialaisista nähtiin verrattomia otoksia ja kuultiin, kuinka kolmiviikkoinen urakka kaikkine puolineen sujui. Esitys huipentui Boris Stepanovin ja Uolevi Holmbergin videoon.

Kahdeksas ja samalla viimeinen kertomus on saanut otsikokseen Kolme sisällissotaa.


Kuvassa pääkirjoitustoimittaja Teija Sutinen - taustalla Tuomas Kaseva - kertoo oman esi-isänsä vaiheista vuonna 1918. Viipurissa nuori mies tuli liittyneeksi punakaartiin. Hän sai tehtäväkseen huoltohommia. Asetta hänellä ei ollut eikä hän osallistunut taisteluihin. Silti hänet tuomittiin vankileirille. Henki säästyi hädin tuskin, mutta kokemukset piinasivat lopun ikää.

Toimittaja Elisa Rimailan esi-isän kohtaloon vaikutti ratkaisevasti se, että hän oli moitteetta palvellut muonamiehenä äveriästä kartanonomistajaa ja jossain määrin ystävystynyt tämän kanssa. Kuinka ollakaan, punainen muonamies ja valkoinen työnantaja tulivat sodan melskeissä auttaneeksi toisiaan. Kummankin henki säästyi. Elämä saattoi jatkua.






Toimittaja Tuomas Kasevan monet yritykset selvittää oman esi-isänsä vaiheita kohtalonvuonna 1918 tuottivat lopulta erikoislaatuisen ja samalla helpottavan tuloksen. Turkuun maalta muuttanut mies ei todennäköisesti osunut sen paremmin valkoisten kuin punaisten joukkoihin. Historiantutkijan mukaan niihin molempiin on kuulunut noin 80 000 miestä ja jonkin verran naisia. Kolmisen miljoonaa suomalaista ei siis liittynyt kumpaankaan taistelevaan osapuoleen. Siinäpä olennainen täydennys tietoihin vuoden 1918 tapahtumista.

Mitä Musta laatikko 10 minulle antoi? Ensinnäkin oli hyvin vangitsevaa seurata, kuinka toimittajat astelivat suoraselkäisinä näyttämölle kertomaan ihan omana itsenään asioista, joita he ammattilaisina ovat selvittäneet. Toiminnalla täytyy olla iso, uskoakseni myönteinen vaikutus työyhteisöön. Kävi näet ilmi, kuinka tehdään vakavasti otettavaa journalismia ja kuinka monitaitoisella porukalla tulosta syntyy.
En tiedä, mistä näyttämölle tuotavan ja siellä avattavan mustan laatikon idea on alkuisin. Tunnistan ratkaisussa painokkaan halun näyttää, millä tavoin luotettava tiedonvälitys toimii. Toisin on  anonyymissä verkkoviestinnässä, jossa voi singahdella ihan mitä sattuu. Pelkästään netin varassa suunnistava kansalainen tuskin tulee tarkistaneeksi tietojen oikeellisuutta tai edes kyselleeksi tosiasioiden perään eikä myöskään huomaa kaivata laajoja taustoituksia. 

Animoidussa tunnuslogossa mustat tai oikeastaan harmaat laatikot liukuvat toistensa ohi, ylle ja taas alas. Laatikoiden liike jäi mieleen. Silti huomaan kuvittelevani, että tekijät viestivät mustalla laatikolla jossain määrin samaa kuin lento-onnettomuuden jälkeen etsittyjen mustien laatikoiden tutkimisella. Niistä on luettavissa onnettomuuden syy. Yhteiskunnassa katastofi uhkaa, kun muun muassa viestintä  digitalisoituu yhä kiihtyvämmin. Tätä katastrofia voi torjua puhumalla vakavasti kasvokkain tavalla, joka purkautui näyttämöllä Mustan laatikon 10. versiosta.

Yhtään en ihmettele, että Mustan laatikon toimittajaporukka sai suuren journalistipalkinnon. Liityn onnittelijoihin.

 

torstai 15. maaliskuuta 2018

Katse kohti Kroatiaa


Ulottuvilleni tulee tämän tästä videoita ja muutakin tietoa Kroatiasta. Joulusta asti olen seurannut ikänsä kuvien kanssa askarrelleen luokkakaverini ElonTravel videoita, joita hän julkaisee sekä YouTubessa että FB:ssa. FB-yhteydet toimivat Tarja Wingrenin kautta, sillä Ari ei suoraan osallistu naamakirjaan.

Tarja kertoi viime heinäkuussa Kroatian suomalaisten FB-ryhmälle, että kumppanukset Ari ja Tarja ovat purjehtineet pitkin ja poikin Kroatiaa kuutisen vuotta. Veneellä on ollut jo kolmatta vuotta paikka ACI Marina Dubrovnikissa. Tätä nykyä heillä on myös asunto tässä kaupungissa eikä suotta, sillä siellä viihdytään 4 - 6 kuukauteen vuodesta.

Aika ajoin luokkakaveritapaamisissa noteerataan Arin poissaolo ja huokaistaan, että Kroatiassa kai mies taas majailee. Nyt tiedän jonkin verran myös kelpo taustoja asialle.

Yli kymmenen vuotta sitten Arin veneellä oli paikka Lefkasin saaren rannassa. Sinne meitä koulukavereita reissasi pieni poppoo kapteenin kutsusta. Purjehtien kierrelttiin ainakin Kefaloniaa ja Ithakaa. Aurinko paistoi, meri kimmelsi! Matkailukausi oli vasta alkamassa, joten saimme nauttia väjistä oloista useissa pikku satamissa. Kuinka ollakaan, seurasimme euroviisuja eräässä kahvilassa juuri silloin, kun Lordi voitti kisan ylivoimaisesti. Hard Rock Hallelujah -viisun räjähtäessä kuuluville kreikkalaiset mokomat vaiensivat telkkarin! Päivä oli 20. toukokuuta 2006.  Enkä ole sen koommin tullut käyneeksi laman syövereihin syöksyneessä Kreikassa saati sen naapurialueilla...

Aivan näinä päivinä sain sähköpostitse hyvän ystäväni laatiman tarkan ohjelman, jonka mukaisen matkan on määrä alkaa tasan kuukauden kuluttua pääkohteina Plitvitce ja Kotor. Kevään pitäisi silloin olla hehkeimmillään.

Plitvicen luonnonpuistosta löysin nettihaulla houkuttelevan ja havainnollisen kartan. Järviä piisaa ketjuksi asti.


Kun katselee tällaisia vehreitä kuvia, alkaa herätä hinku lähteä katsomaan paikkaa ihan itse. 
Luonnonpuistossa näkyy olevan helppokulkuisiakin reittejä, joten ei tarvitsisi välttämättä kavuta hankalan kivikkoisia polkuja ylös alas. Niitä siellä päin maailmaa riittää. Minun tähän kevääseeni riittää kuitenkin, että päästään mökille. Aamulla varhain mielessä jo pyörivät pihahommat. Virittäytymiseen riitti iltapuhteella luettu uusin Kotipuutarha-lehti.

Mutta, mutta - jospa syksyllä lähtisin yksin tai jonkun kaverin kanssa taapertamaan kuvien upeaan kansallispuistoon ja muihin alueen luontokohteisiin. Pari aamua sitten pahasti säikäyttänyt sydämen toimintahäiriö tuntuu näet menneen ohi. Kunhan asia vielä varmistuu sydänkäyrästä kokonaisen vuorokauden mittaan ja lääkäri arvioi tulokset, tohdin ehkä ruveta suunnittelemaan syysmatkaa.

 Rantapallon mukaan Montenegron Kotor on varsinainen kätketty helmi. Vielä toistaiseksi kuulemma suhteellisen tuntematon Kotor lumoaa matkailijan upealla luonnollaan. Jylhät ja kesäisin vehreät vuoret ympäröivät pientä Kotorin kaupunkia, jonka vanhimmat rakennukset ovat peräisin 1100-luvulta. Kyllähän tällaisessa kaupunkikaunottaressa olisi hauska vierailla luonnonpuistoissa kulkemisen ohessa. 



torstai 8. maaliskuuta 2018

Naisten joukosta puuttuu yksi

Naisten päivän aattona reissasin Helsinkiin vartavasten kutsuttuna. Samoin tein vuosi sitten, jolloin eräs erityinen Sirkku täytti 80 ja hänen laaja ystäväpiirinsä kokoontui tapahtumaa juhlimaan Esplanadikappelin alakertaan. Sinne omat pojat olivat järjestäneet hauskat synttärikemut äidilleen. Eilen pieni, tiivis naisjoukko tapasi toisensa ilman Sirkkua, sillä hän menehtyi viime joulukuun alussa sairastettuaan rintasyöpää yli 20 vuotta. Valovoimaista toimen naista emme hevin unohda.

Kaksi ensimmäistä kuvaa ovat muistoja naispoppoon vierailulta Turussa ja Liedossa alkusyksystä 2007.

Eilen Santeri Uusitalo, Esplanadikappelin ravintolanjohtaja, tarjosi äitinsä ystäville kuohuvan alkujuoman, jonka me yksissä naisin kohotimme Sirkun muistoksi.

Erityisherkkuna yleisö sai alkuillasta nauttia Oskar Merikannon sävellyksistä suomalaisten runoilijoiden teksteihin. Sopraano Johanna Engelbart  ja tenori Jere Martikainen lauloivat sekä yksin että duona.

Musiikkiesitysten ja yltäkylläisen blinimenun jälkeen kuunneltiin herkällä korvalla myös Sirkun itsensä sanelemaa elämäkertatekstiä. Sen oli nauhoituksista naputellut miniä, Santerin vaimo, kun toimittajan voimat eivät olleet enää riittäneet kirjoittamiseen.



Pohjustuksena iltaohjelmaan nautittiin annos valistusta Suomalaisen Naisliiton Helsingin Osaston komeassa huoneistoissa Aurorankadulla klo 14:stä alkaen. Olihan myös Sirkku naisasianainen, vaikkei kuulunut mihinkään alan useista yhdistyksistä.


Osaston uusin puheenjohtaja, Merja Talkamo, kertoi muun muassa lahjoittajasisaruksista ja muista naisten asemaa kohottaneista vaikuttajanaisista, joiden seinille ripustettuja muotokuvia katselimme. Enpä heistä muita tunnistanut kuin Minna Canthin. Hänen mukaansa on osuvasti nimetty naisliiton lehti.





Meidän porukkaan kuuluva Ritva puolestaan näytti melko tuoreita kuvia Sirkusta, mainiosta kokista, perehtymässä italialaiskeittiöön ihan omin näpein. Pitkän matkan takaa minulta jäi osallistumatta siihen tarjolla olleeseen happeningiin.

Kahvittelun lomassa kuultiin myös yhdistyksen 100-vuotisjuhlakirjasta nimeltä Kuin satakielten laulu (2007). Sen on toimittanut Maija Kauppinen. Minäpä ostin kirjan vitosella. Antikvariaatissa se maksaa kympin, joten tein oivan kaupan - rahallisestikin ajatellen.

Noora Seppä (oik.) esitteli omassa puheenvuorossaan osteopatiaa. Aiheesta riitti puhetta, kun päästiin kyselemään ja kuvailemaan omia kremppoja. Moni näistä tutuista oli jo ollut Nooran hoidettavana. Nyt kuultiin myös alan taustoista ja monista mahdollisuuksista kropan vaivojen helpottamiseksi pikkulapsista vanhuksiin.
Sen verran olen silmäillyt juhlakirjan sivuja, että syytä on lukea opusta tarkasti ainakin sieltä täältä. On merkille pantavaa, kuinka naisten yhteistyö on kantanut hedelmää äänioikeudesta alkaen. Yhä uusia aiheita ilmaantuu. Niihin kuuluu huoli lastentarhanopettajien asemasta. Keskusteluun osallistumista kaivataan.  

Yhdistyksen aloitteesta yksi sen huomattavista jäsenistä, Tekla Hultin, on saanut oman pikku torin. Nimikkokatua oli haettu, aukio saatiin.


Kolmeen naiseen päätettiin etsiä paikka kyltteineen Kiasman, Sanomatalon ja Postin välimaastosta matkalla Kappeliin. Aukio löytyi! Ajatella, että sen merkitsemiseen on uhrattu peräti kolme kylttiä...

On kuulemma ollut puhetta Tekla Hultinin patsaan hankkimiseksi. Sietää seurata, onnistuuko moinen. Toistaiseksi vain viiden naisen kunniaksi on pystytetty patsas Helsinkiin. Epätasa-arvoa, sillä monen monet miehet on arvioitu niin merkittäviksi, että heistä tehdyt patsashankkeet ovat toteutuneet arvopaikoille.

Antoisan päivän loppunäytös ällistyttää yhä: Päässäni kummitteli näet varmana tietona, että viimeinen juna Turkuun lähtee noin 21.30. En tullut tarkistaneeksi lipusta, kun Kappelissa tilausta tehdessä tarjoilijan kanssa pohdin, ehdinkö varmasti nauttia koko monivaiheisen menun. Niinpä sitten "hyvissä ajoin" rauatatieasemalle ehdittyäni otti tovin, ennen kuin käsitin, ettei lähtevien junien valotaulussa ollut vikaa, kun sieltä puuttui tieto, miltä raiteelta junani Turkuun lähtee. Eihän junia sinne mennyt ennen aamua!

Lopulta tarkistin lipusta totisen asian ja uskoin näkemääni. Juna oli kolkutellut tiehensä jo aikoja sitten. Mikäpä muu avuksi kuin marssia Kamppiin. Tiesin, että busseja kulkee yötä myöten. Iltakymmeneltä lähtevän kyytiin ehdin ja mahduin. Mikä parasta, kuskina autoa ohjaili mainio nainen. Hän ajoi varmaotteisesti ja hoiteli kaikki kuulutukset ehdalla Turun murteella vieläpä hiukan lisämausteitakin tarjoillen. Kun vihdoin poistuin bussista Uudenmaan tullissa, elettiin jo tätä naisille nimettyä torstaipäivää. Kiitin kuskia paitsi hyvästä kyydistä myös hauskoista kuulutuksista. Myhäillen kuski sanoi niiden tulleen ihan kokonaan kaupan päällisiksi. Siitä sitten marssin muutaman sata metriä Kupittaan rautatieaseman alakertaan hakemaan autoani. Lähes autiota reittiä sain  huristella kotiin Lietoon.

Että semmoisella pääkaupunkireissulla tuli tällä kertaa kurvailluksi. Eikä edes loppuvaihe harmittanut, niin hyvä päivästä oli ehtinyt sukeutua.