torstai 22. syyskuuta 2022

Toritarkastukset jatkuvat

 


Viime viikolla käyskentelin katsastamassa, kuinka Turun kauppatorin remontti edistyy. Silloin en löytänyt ravintola Torion ovea, tänään se jopa avautui kahdelle lounastajalle. Tupa oli melko täynnä puolilta päivin, joskin väkeä häipyi pian enemmän ulos kuin sisään. Emme olleet kovin innoissamme, sillä oudolla aterialla tunsi istuvansa kaikuvassa akvaariossa. 

Rakennustyöt jatkuvat Aurakadun puolella, mutta valmis toriaukea levittäytyy komeana Kauppiaskadun suuntaan. Ortodoksinen kirkko näkyy upeasti, kun kaikki työmaavempeleet on poistettu kirkon edustalta. Autot eivät enää pääse täyttämään Yliopistonkatua kirkon edessä, vaan ne ajetaan torin alle parkkihalliin. Torin laidan penkkejä joku hyödynsi päiväuniinsa, monia muita näkyi istuskelemassa nuorten kirsikkapuiden katveessa. 

Nälkää ei tarvitse nähdä torin seutuvilla, sillä joka laidalla ja myös keskellä toria on ravintoloita. Agnes pitäisi testata seuraavalla reissulla. Tuttuni on sen jo kertaalleen tehnyt, minä vain kurkistin ovesta sisään. Hienolta ja akvaariomaiselta näytti.

Jokirannassa on meneillään kansainväliset markkinat, joten marssimme niitä pällistelemään. Ostoshinkua ei ilmennyt, kuten ei myöskään torikauppiatten kojuilla. Iso joukko nuoria havaittiin keräämässä varoja Punaiselle ristille.

Kierroksen lopuksi painuimme Fazerin kahvilaan, jossa ei tarvitse pettyä. Torityömaa levittäytyy ikkunan takana, kunnes viimeistään marraskuussa kaikki maan alle piilotettavat rakenteet on saatu paikoilleen ja katetuksi. Viimeistään silloin, kun bussilla taas pääse suoraan torin laidalle,  monivuotinen riesa alkaa unohtua.






torstai 15. syyskuuta 2022

Avajaiset tulossa!


 Olin taas testaamassa, kuinka Turun kauppatorin tienoilla pääsee kävelemään. Jonkinlainen kulkuyhteys avautuu Yliopistonkadulta toriparkin suuaukon joenpuoleiselta reunalta ohi Nordean konttorin, siitä aitojen välitse Kauppiaskadulle ja takaisin Yliopistonkadulle ohi Ortodoksikirkon. En kuitenkaan tänään mennyt sitä reittiä, vaan tutkin, joko avautuu väylä Kauppiaskadun reunaa pitkin Wiklundin tavaratalolle. Onnistui, pitkästä aikaa!


Kun yritin vielä Hamburger Börsin sivuitse marssia Aurakadulle, ystävällinen rakennusmies lähestyi kertomaan, ettei reitti ole ihan vielä valmis. Hymyillen käännyin takaisin kohti toria. Sinne on jo pitkään päässyt Börsin nurkalta.  Kuvan otin matkan varrelta.

Aurakadun puoleiselta reunalta löysin opasteen lounaspaikkaan. Kävin vilkaisemassa, mistä pääsisi sisälle, mutten löytänyt ovea. Kuuntelin tovin parin rakennusmiehen juttelua. Jotakin itäeurooppalaista kieltä he puhuivat. En häirinnyt heitä kysymyksin, vaikka en löytänyt Torion ovea. 


Torin reuna-alueiden kaaosta katsellessa muistui mieleen, kuinka oma perheeni sai tuta pienessä mitassa jotakin samanlaista 1970-luvun alussa. Monien omakotitalon rakentajien perinteiseen tapaan meidänkin piti muuttaa jouluksi uuteen kotiin. Kuinkas kävikään! Talo ei millään valmistunut, mutta vuokra-asunnosta oli poistuttava jouluksi, sillä sen omistajat tarvitsivat välttämättä talonsa. 

Hyvät ystävät auttoivat pakkomuutossa ja majoittivat perheen kaksi aikuista. Lapset ja iso koira kuskattiin Turkuun vanhempieni hoiviin. Me rakentajat seurasimme perässä jouluaattona, mutta palasimme rakennushommiin ammattilaisten avuksi heti joulun mentyä. 

Uudeksi vuodeksi lasten huoneet ja jonkin verran muuta lukaalia oli saatu siihen kuntoon, että otimme jo vastaan joukon ystäviä uuden vuoden ja uuden kodin kunniaksi. Niissä bileissä tarjosin "kovaksi keitettyä" kanaa, kuten pitkään muisteltiin naureskellen.

Lieneekö niin, että isot hommat tuppaavat venymään? Kaikki se, mikä torista näkyy valmiina, näyttää  hienolta. Niin muuten meidän talostakin tuli erinomainen koti yli 30 vuodeksi.

Sunnuntaisiin Turun torin avajaisiin en aio yrittää. Niistä päivän Turun Sanomat tarjoaa ennakkotietoa sivukaupalla. Itse palaan torille vasta sitten, kun rakentajat väistyvät muihin kohteisiin. Syksyn mittaan linja-autopysäkit kuulemma palaavat torin laidalle. Silloin väistämättä me bussikyytiläisetkin näemme koko komeuden.

Tänään jatkoin tuttuja reittejä Valtion virastotaloon ja siellä sijaitsevaan Maanmittauslaitoksen Turun toimipaikkaan. Vein asuntoni ja autotallini osakekirjat siirrettäviksi sähköiseen rekisteriiin. Meidän taloyhtiö on tehnyt asiassa oman osuutensa. Saan postitse haltuuni mitätöidyt, hienot osakekirjat, sillä haluan tallentaa ne asunnon kansioon siltä varalta, että sähköiset yhteydet pettävät. Tiedoksi etenkin perikunnalle...

Mittavan päiväurakan päätteeksi tarjosin itselleni lounaan Blankossa.



torstai 8. syyskuuta 2022

Kuljin torin laitaa...


 Lietolaisella oli tänään asiaa syntymäkaupunkiinsa Turkuun. Samalla piti käydä tarkistamassa torinäkymät. Huolestuttavalta näyttää, sillä jo runsaan viikon kuluttua vietetään uusitun torin avajaisia.  Millä ilveellä työmaa vaihtuu helposti kuljettavaksi kaduksi? Luvassa kuitenkin on, että avajaispäivään, lauantaihin 17. syyskuuta, mennessä kauppatorille pääsee kulkemaan joka nurkasta.

Kuvassa avatuu näkymä Kauppiaskadun ja Yliopistonkadun kulmauksesta kohti Aurakatua. Ortodoksisen kirkon vieritse kuljin muistellen kouluaikojen bussipysäkkejä. Monen vuosikymmenen takaa tuttua tutumpi seutu, joskin tyystin erinäköisena!

 

 Emma Sarsilan mukaan (Turun Sanomat 8.9.2022) entisten bussipysäkkien paikalle nousee kiinnostavia rakennelmia, joista työnjohtaja Janne Laine kertoo:

Lisäksi työn alla on vielä torin edustalla olevan ortodoksisen kirkon edustalle rakentuva kirsikkapuisto, jonne on tulossa istutuksien ja penkkien lisäksi muun muassa ludopöytä, pöytäjalkapallo, pöytätennis ja Vagabond-peli. Kirkkopuisto valmistuu avajaisiin sinne suunniteltuja valaisimia lukuun ottamatta. Kirkon edustalle on rakenteilla myös suihkulähde, joka saadaan käyttövalmiuteen marraskuussa.

Torin keskellä ja Eerikinkadun puoleisella laidalla myyntitoiminta on asettunut aloilleen, kun torin kirkon puoleinen laita muuttui työmaaksi noin vuosi sitten.  On kahviloita, vihannes-, juures- ja hedelmämyyntiä, sekä tietysti Kalapoikien putiikki. Jätin enimmät ostokset sikseen, mutta suunnistin Einon kahvilaan. Siellä lämmittimet hurisivat telttakatoksen alla, taljat tuoleilla lämmittivät nekin istuskelijoita. Nautin erinomaisen leivän varhaiseksi lounaaksi tarvitsematta auringon lisäksi muuta lämmmikettä kuin mukillisen kahvia.

Vierestä olisi voinut valita toisenkin kahvipaikan. Muille torikojuille on toistaiseksi runsaasti tilaa. Kuinkahan lienee ensi kesänä?

 


 Ehkä testaan sen viikolla, miltä kahvi maistuu keltaisessa varjossa. Tulen näet uudelleen Turkuun hoitamaan tänään aloitetun asian päätökseen. On kyse asunto-osakkeiden sähköiseen rekisteriin siirrosta, sillä tänään osakekirjat eivät olleet käyttämässäni konttorissa. Tekstivviestillä kuulemma ilmoitetaan, milloin sopii tulla hakemaan.

Pongasin useita kukkien myyjiä, mutta perin vähän ostajia. Oli kai turhan aikainen aamupäivä. Tannisen pullamyyjäkin oli tovin liesussa, kun pysähdyin valkkaamaan itselleni jotakin hyvää iltapäiväkahville. Suit sait myyä lehahti paikalle ja palveli oitis.

Maalaisten tonteilla oli havaittavissa jonkinlaista vipinää.

Yleisnäkymänä tarjoan saman kuvan, jota tutkin aamulla varhain sängyssä Turkkaria lukiessa. Kuva on otettu viereisen Wiklundin tavaratalon ylimmästä kerroksesta, jonne Emma Sarsila kameroineen lienee hurauttanut hissillä torijuttua tehdessään. Kuvaajan nimeä ei ole erikseen mainittu.

Torin Eerikinkadun puoleinen laitakin näkyi olevan auki Kauppiaskadulta Aurakadulle asti. Jätin testaamatta, toistaiseksi.

 

 


keskiviikko 31. elokuuta 2022

Sirpaleita rakkaudesta


 Mustavalkoisessa on voimaa! Eilen illalla katsoin omista tallennuksista Cold War -leffan, joka on puolalais-ranskalais-brittiläistä yhteistuotantoa vuodelta 2018 ja josta Niko Ikonen  Episodi-arvostelussaan (23.10.2018) toteaa jykevästi heti alkajaisiksi:

Mustavalkoisena kuvattu poliittinen hirmuvalta ja tuhoon tuomittu rakkaus kohoavat musertavaksi mestariteokseksi.

Film-O-Holicissa Niina Oisalo kirjoittaa 26.10.2018, kuinka musiikki kuljettaa voimallisesti ohjaaja Paweł Pawlikowskin traagista rakkaustarinaa.

Ajatella, että olen tyystin ohittanut moisen mestariteoksen, kunnes YLE Teema lähetti sen 2.3.2022 ja otin talteen. Samoin kävi ohjaajan edellisen mestariteoksen kanssa, kuten käy ilmi tästä blogijutustani. 

Cold War liikkuu 1950-luvun Puolassa, siirtyy Pariisiin, hetkeksi Jugoslaviaan ja taas takaisin Puolaan. Katsoja näkee sirpaleita ihmiskohtaloista sodan runtelemissa paikoissa. Sirpaleet erottuvat toisistaan mustana pysähdyksenä.

Bssilastillinen lahjakkaita nuoria saapuu osittain pystyssä säilyneeseen kartanoon. Siellä heistä on tarkoitus valita sopivimmat esittämään sekä puolalaisia kansanlauluja että -tansseja kiertueilla eri puolille Eurooppaa. Valitsija-kouluttajia on kaksi: Wiktor (Tomasz Kot) ja hänen kollegansa Irena (Agata Kulesza). He ovat kiertäneet sodanjälkeisen Puolan maaseutua kommunistihallinnon edustajan Kaczmarekin (Borys Szyc) valvonnassa ja taltioineet kansan syvien rivien ominta musiikkia. 

Irena puotoaa pois kuviosta, kun hän toteaa politrukille, ettei kansa laula ylistystä maatalous- tai muille uudistuksille. Politrukki vastaa tyynesti, että kyllä laulaa, kun sitä vähän autetaan.


 Muistan 50-luvulta Turun Konserttisalissa nähdyistä Neuvostoliittoa ja naapuriystävyyttä ylistävistä esityksistä vastaavia asetelmia kuin kuvassa näkyy Stalinin kuvaa myöten! Kohtaus on vain yksi sirpale, joka sivuutetaan nopeasti. Keskiöön nousee Wiktorin ja Zulan (Joanna Kulig) rakkaus.


Pertti Avolan (HS 25.10.2018) mukaan

Cold War on tarina mahdottomasta rakkaudesta, mutta se ei ole erityisen romanttinen, ei vaikka siitä ei puutu uhrautumista ja omistautumista. Pawlikowski katsoo pääpariaan tietyn mitan päästä, tarkkailee kuinka jatkuvasti levoton nainen ja jopa hieman tylsästi tasainen mies tempoilevat tunteidensa ja intohimonsa kanssa löytämättä yhteistä pohjaa. Vaikka juuri sen he eniten haluaisivat tässä maailmassa löytää.

Päällimmäiseksi jää kuitenkin tunne siitä, ettei Pawlikowski liioin oikein löydä pohjaa henkilöilleen. Etenkin Kuligin sinänsä hienosti näyttelemä Zula jää hieman arvoitukseksi. Hän on kuin kissa joka aina putoaa jaloilleen, mutta ei silti koskaan ole tyytyväinen.

Cold War on kaunis, ajatuksia herättävä ja tietyllä tapaa nostalginenkin, mutta ehkä sittenkin keskeltä hieman ontto.

Kertaan vielä, että Wiktor ja Zula kohtaavat toisensa milloin missäkin päin Eurooppaa. Pariisista olisi voinut tulla yhteinen paikka, mutta Zula kaikkoaa takaisin Puolaan. Sinne myös Wiktor änkeää ja joutuu vangiksi. Tässä tarinassa nainen on se, joka pelastaa miehen karmeista leirioloista. Pianisti-Wiktor on kuitenkin mennyttä sormivaurioiden vuoksi.

Ihmeellisiä ovat tunteiden myllerrykset, sillä lopulta Zula johdattaa Wiktorin rauniokirkkoon, jossa hän omin sanoin ja toimin vihkii heidät aviopariksi. Sivuseinältä häämöttää kookas silmäpari, johon katse kiinnittyy ensi kertaa elokuvan alkuvaiheissa.

 

Onneksi YLE lähettää erinomaisia elokuvia katsottavaksi itselle sopivina aikoina. Oli sävähdyttävää nähdä ensin unkarilaiselokuva 1945, jossa kyläläisiä ravistellaan yhden päivän ajan, kuten kirjoitin tässä jutussani. Saksalaiset miehittäjät ovat häipyneet, venäläiset tekevät tuloaan pörräämällä moottoripyörällä ympäri kylää. Suunnittelematta tulin eilen valinneeksi tallenteista Cold Warin, mitä ymmärrän nyt pitää onnekkaana sattumana. Kumpikin elokuva näet valottaa väkevästi tiettyä ajankohtaa ja ihmisten rikkinäisyyttä Euroopan oloissa pian toisen maailmansodan jälkeen.





torstai 25. elokuuta 2022

Juna toi, juna vei

 


Äskettäin tallensin YLE Teemalta unkarilaiselokuvan 1945, onneksi, sillä se vangitsi minut yhtenä hiljaisena iltana ruudun ääreen. Netistä löytyy arvostavia mainintoja leffasta, kuten tämä Jussi Karjalaisen juttu Seurassa 27.1.2021:

Ferenc Török lataa tasokkaaseen mustavalkoelokuvaansa 1945 tiheän odotuksen ilmapiirin, mutta kovin paljon tässä tiivistyy teatraalisesti yhteen päivään.

1945 (Unkari 2017) on novelliin perustuva yhden päivän filmi kylästä, jonka juna-asemalle saapuu sodan päätyttyä kaksi vaitonaista, hattupäistä juutalaismiestä kahden arkun kera. Kylän napamiehen (Péter Rudolf) lähipiiriin leviää paniikki siitä, ovatko salamyhkäiset miehet tulleet peräämään kyläläisten ilmiantamien juutalaisten taloja ja omaisuutta. Jännitteinen tilanne sotkee myös juuri samaksi päiväksi osuneet häät.

Keskisen Itä-Euroopan elokuva on jatkuvasti purkanut toista maailmansotaa. Huolimatta lukemattomista sotadraamoista on unkarilaisten oma osuus juutalaisten kohtaloon ollut niin vaikea kysymys, että se näkyy maksimoituna syyllisyytenä vasta nyt.

 Katsoessa tosin päättelin, että kyse olisi ollut yhden juutalaisperheen ilmiannosta saksalaisille. Perheen rohdoskauppa, talo ja muu omaisuus oli jaettu kyläläisten kesken. Kirjurina paikan puuhamie teki "viralliset" paperit rohdoskaupan siirtymisestä oman poikansa nimiin. Tämä oli valmistautumassa omiin häihinsä, vaikka morsiamen sydän paloi toisaalle.


 Pappi ja kaikki muut olivat olleet osallisina juutalaisperheen tuhoon. Poikaa asia painoi siinä määrin, että hän jätti rohdoskaupan ja häät kysyttyään kuitenkin, lähtisikö valkoisiin pukeutunut morsian hänen mukanaan kauas pois kylästä. Ei lähtenyt, mutta ei myöskään saanut haluaamansa miestä kuin hetkeksi. Kostoksi hän polttaa rohdoskaupan. Muutakin äärimmäistä tapahtuu.

Kuvaus tihentyy kohti huippuhetkeä, kun totinen, mustiin pukeunut mieskaksikko saapuu maantietä hevosvankkurin perässä kävellen, pysähtyy — ja jatkaa kohti hautausmaata. Siellä hevosmies apureineen ryhtyy tulijoiden pyynnöstä kaivamaan maata. Puulaatikon näköiset arkut avataan. Vanhempi juutalainen nostaa esiin liinoja, joiden päälle hän kokoaa arkuista lasten kenkiä ja leluja sekä kirjoja. Kääröt lasketaan kuoppaan. Hevosmies apureineen seuraa vaiti, kunnes kysyy, miksi tavarat haudattiin. Koruton vastaus kuuluu jotenkin näin:

Kaikki, mitä meidän omaisistamme on jäljellä, on nyt saatettu perille haudan lepoon.

Joukko kyläläisiä todistaa tapahtumia portin takaa. Heille selviää, etteivät tulijat vaadi ilmiannettujen juutalaisten omaisuutta itselleen. He eivät edes mainitse näitä, vaan palaavat kävellen juna-asemalle. Siellä istuu jo odottamassa kyläkirjurin poika. Kaikki kolme nousevat junaan, joka puksuttaa pois mustan savupilven saattelemana. Kyläläisillä joutuvat elämään syyllisinä, mutta kohta myös venäläiskomentoon alistuvina. Venäläisiä pörrää jo ympäri kylää.


 Tässä vielä linkki Leena Virtasen HS-kritiikkiin otsikolla Vaikuttava unkarilaiselokuva kuvaa kriittisiä hetkiä toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

 

torstai 18. elokuuta 2022

Syvällä Kanta-Hämeessä

 


Toista vuotta sitten, parhaaseen korona-aikaan, päässä pälkähti ajatus käväistä Hattulan kirkossa. Piti ihan nähdä kirkon sisäseiniin maalatut kuvat, joiden varaan Anneli Kanto rakensi romaaninsa Rottien pyhimys. Monien muiden lailla innostuin kirjasta, kuten tämä blogijuttuni vahvistaa. Lisäsin siihen pari olennaista linkkiä, joten juttu kannattaa avata.

 Lehtitietojen mukaan Hattulan vanhassa kirkossa kävijöiden määrä on kesällä 2022 tuplaantunut 5000:sta 10000:een. Koronakaranteenien hellitettyä ihmiset ovat suunnistaneet jopa kotimaan kohteisiin. 

Vuosikausia ajelin ajelin Kangasalta Hämeenlinnaan työhön silloiseen Tampereen yliopiston luokanopettajakoulutuksen yksikköön. Ohi ajaessani sentään vilkaisin kirkkoa, mutten koskaan poikennut tutkimaan, mitä kaikkea mäeltä löytyy.

Asia korjaantui sunnuntaina 14.8., jolloin kesän viimeiset opastuskierrokset olivat tarjolla. Katolisen ajan loppuvaiheessa 1500-luvun taitteessa toteutettu kirkon koristelu maalauksin tarjoaa kuvatulkintoja Raamattuun. Näkymien on täytynyt tuntua järisyttäviltä seurakuntalaisista, jotka aikoinaan pääsivät ihmeitä näkemään. Ehkäpä arkisen tuttu asetelma asehuoneessa kirkkosaliin vievän oven yläpuolella helpotti muihin kuviin suhtautumista. Nykykatsojaa hymyilyttää, kun hän katsoo kahden paljaspyllyisen miehen köydenvetoa niskansa varassa. Kuvan esittämällä tavalla köyttä kuuluu vedetyn entisinä aikoina. 

Itse kirkkosali kierrettiin ja tutkittiin seinä seinältä. Nähtiinpä myös osittain tuhoutuneita maalauksia, kun ikkunoita aikoinaan on ruvettu suurentamaan. Työn alle jääneistä malauksista ei ole tehty muistiinpanoja, joten ne on tyystin menetetty. Kuvassa vasemmalla luterilaiseen aikaan paikkaansa kiinnitetyn saarnastuolin taakse jätetyt maalaukset ovat tallessa, vaikka niitä ei kukaan näe. Huteraa saarnastuolia ei ole poistettu, vaikka sitä ei enää voi käyttää. 

Runsaan puolen tunnin kierroksen päätteeksi soitinrakentaja ja muusikko Vilppu Vuori esitteli sekä muutamia erikoisia kielisoittimia että säkkipilliä. Kerrassaan nautittava lisä kirkkotapahtumaan!

Matka jatkui Aulangolle. Hotellihuoneen parvekkeelta avautui näkymä Hattulan selälle.

Rannoilla liikkui pyöräilijöitä, fribaajia, golfin pelaajia ja meitä hitaasti käveleviä. Seuraavana aamuna varhain kavuttiin polkuja pitkin iki-ihanaan suojeltuun kaupunkipuistoon tavoitteena Ruusulaakson paviljonki Metsälammella. Matkan varrella oli mukava istuskella Joutsenlammen rannan varjoissa.


 

Takaisin hotelliin palatessa huomio kiinnittyi komean polun kivireunuksiin. Niitä ei näkynyt metsän ratsatusreiteillä.


 Olisi ollut hauska kävellä näkötornille asti. Mutta polveni on vasta toipumassa nivelen uusimisesta. Hyvässä vaiheessa ollaan, sillä polvi ei suuremmin ryppyillyt. Maltan odottaa, kunnes se on täysin asettunut osaksi omaa kroppaani. 

Turkuun päin ajettaessa sopi poiketa entisellä työpaikallani. Mitä siellä näkyikään! 


Hämeenlinnan kaupunki kuulemma hätäili silloin, kun OKL siirtyi Tampereelle ja kaupunki sai hienot tilat osaksi koululaitostaan. Muutostöitä tehtiin kiireesti. Nyt korjataan, jotta sisäilmaongelmista päästäisiin. 

Pitkään harkittu reissu tuli lopulta tehdyksi! Edes helle ei kiusannut liiaksi. Syksyn tullen pitää uudestaan irrota toviksi kotikuvioista tuulettumaan.



perjantai 12. elokuuta 2022

Volter Kilpeä tuhtina elämäkertana

 

Kansikuvana ylle poimittu Volter Kilpi Elämäkerta (SKS 2022) kiinnosti niin, etten malttanut odottaa kirjastoon jätetyn tilauksen toteutumista, vaan ostin kirjan alle kolmenkympin hintaan. Kuvittelin näet lukemisen vievän liian kauan laina-ajalle. Toisin kävi. Ahmin Laura Kokon 704-sivuisen työn hedelmän runsaassa viikossa. Varsinaisia tekstisivuja on 569. Niiden jälkeen löytyvät viitteet (570–675), lähteet (676–699) ja henkilöhakemisto (700–704). Kaikki sivut todistavat osaavasta antaumuksesta. Niinpä  kirjalle löytyy tiettävästi muitakin lukijoita lähipiiristä.

Teoksen kansiliepeen mukaan Laura Kokko (FM, MuM) on kulttuurihistorioitsija ja viulisti, joka on toiminut Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisena johtajana vuosina 2010–13. 

Kilpi on niin omaääninen kirjailija, että hänen merkittävyytensä oivaltaminen on vaatinut aikaa. Lopulta "1992 suomalaiset taiteilijat, tutkijat ja kriitikot äänestivät Alastalon salissa Suomen itsenäisyyden ajan parhaaksi romaaniksi".  Esimerkiksi Olli Jalosen mukan "teksti on niin tiheää, että tuntee olevansa jossain lähellä niitä kerroksia, joissa sanat ja musiikki syntyvät". Elämäkerrassa korostuu Kilven tavoite saada kielensä soimaan. Siksi hän oikeaa rytmiä ja sanojen sointia tutkiessaan luki tekstejään ääneen, mistä myös perheenjäsenet saivat nauttia. Tuntuu aivan luonnolliselta, että elämäkerturiksi lopulta on saatu muusikko, joka on tosissaan paneutunut Volter Kilven elämään ja tuotantoon ja kuulee kielen soinnin. Niinpä myös ääneen tulkittu Alastalon salissa -romaani on herkku, josta kirjoitin tämän blogijutun.

Vilho Suomi on aikanaan tutkinut Volter Kilpeä ja julkaissut muun muassa kirjallisuustieteen alalta väitöskirjan Nuori Volter Kilpi (1952). Ilmeisesti kukaan muu tutkija ei ole tohtinut tarttua suureen aiheeseen Vilho Suomen eläessä, vaikka kokoava elämäkerta puuttui. Omaksi tavoitteekseen Laura Kokko kirjaa: 

On aika rikastaa kuvaa kirjailijasta, joka yhä selvemmin on yksi suomalaisen kirjallisuuden suurista klassikoista. Kilvestä toistaiseksi muodostunut henkilökuva on yksipuolinen. Kilpi oli dynaaminen kirjalija ja aktiivinen toimija, eikä se Kilpi, johon olen arkistojen välityksellä tutustunut, ole etäinen, outo ja kylmä vaan rakastava, ymärrettävä ja lämmin. Kilven elämän tukiminen tuo esiin monisärmäisen ihmisen ja radikaalisti omaa näkemystään toteuttaneen krijailijan, johon tutustuminen on samalla matka Suomen historian käännekohtiin. (15.)

Sisällyksen lukeminen tarjosi lupaavia, osin arvoituksellisia näkymiä. Tavoitteesta siirrytään Kuoroon tietyllä haudalla Kustavissa 24.4.1921. Rakenne toistaa kaikuna Saaristosarjaa, joka alkaa kirkkomaalta ja sinne myös päätyy. 

Koska tutkin hanakasti tietokirjojen sisällysluetteloita, kopioin seuraavaksi elämäkerran pääluvut numerojärjestyksessä. Yhden tarkentavan alaostikon joka luvusta listasin mukaan, muut jätin tästä pois:

1. Saari Lapsuus Kustavissa 1874–1886

2. Kilpi Kouluvuodet Turussa 1886–1895

3. Itselö Yliopistovuosia Helsingissä 1893–1898

4. Laulu Esikoisteoksen aika Helsingissä 1897–1901

5. Maljakko Nuoruudentuotanto Bathseban jälkeen 1902–1903

6. Penni Etsikkovuodet Helsingissä 1904–1905

7. Rakkaus Seurusteluvuosia Helsingissä 1905–1907

8. Taistelu Kirjastovuosia Helsingissä 1908–1914

9. Valtio Maailmansodan aika 1915–1918

10. Kirjasto Kirjastomies Turussa 1919–1923

11. Valo Turussa kirjastomiehenä ja kirjailijana 1924–1927

12. Keihäs Hiljaisia kirjastovuosia Turussa 1928–1933

13. Parkki Saaristosarja ilmestyy 1933–1936

14. Portti Viimeisten vuosien aika Turussa 1937–1939

Ihminen Turku 20.6.1939–Kustavi 21.6.1921

Kaiku

Kiitokset 

Viitteet

Lähteet

Mihin huomioni erityisesti kiinnittyi? Ensimmäiseksi panin merkille lapsuuskodin turvallisuuden ja sen, että poika sai velvollisuuksia vailla vapaasti kuljeskella ympäristöä tarkkaillen. Näkymät, tuoksut, tuulet sekä ihmiset ja heidän kertomansa jutut tallentuivat muistiin.  Koulu ei innostanut. Huonokuuloinen poika istui takarivissä omissa mietteissään. Turkulaisessa oppikoulussa hän sai ehtoja useina vuosina, miten kuten suoritti ne, kunnes seitsemännellä jäi luokalleen. Vasta viimeisenä kouluvuonna Volter paneutui tosissaan opintoihin, siirtyi eturiviin ja kirjoitti luokaltaan toiseksi parhaana ylioppilaaksi. Pitkäaikaisia ystäviä hänelle karttui etenkin kotipaikkakunnan koulutovereista.

Haaveet itsensä elättämisestä kirjailijana Kilpi joutui torjumaan isän vaatiessa, että jokin varma leipäpuu oli syytä hankkia. Pitkään isä kuitenkin kustansi Volterin elämän Helsingissä, josta tämä aina siirtyi kesäksi Kustaviin. Esikoisteosten heikko menekki pakotti Volterin noudattamaan isän vaatimusta ja hankkimaan jonkinlaisia avustajan töitä kirjastosta. Myöhemminkään teosten myynti ei taannut toimeentuloa.

Neljännessä luvussa kohtasin tunne-elämänsä myrskyissä rimpuilevan Volterin. Nuori mies luopui kotiväkensä toiveiden mukaisesti haaveista napurin tyttöä kohtaan. Pian kaupungin hiljaisuudessa purkautui paperille ensimmäinen teos, Bathseba, minullekin tuttu kirja lukiovuosilta. Kilven tietyt perusajatukset vahvoin tunnevärityksin teoksesta ilmenivät alusta asti, samoin Raamatun kielen ja aihelmien vaikutus.

Kilpi ihmetteli itsekin nuoruuden teostensa vahvuutta, kun hän luki niitä vuosia myöhemmin uudestaan. Hän oli hankkimassa teoksista yhteisjulkaisua nimellä Maljakko, mutta hanke jäi toteutumatta.

Rahattoman oli pakko nöyrtyä. Kirjastosta töitä alkoi löytyä, kun tyytyi vähäiseen palkkaan ensi alkuun.Urasta kuitenkin sukeutui merkittävä, sillä Turkuun perustetun yliopisto tarvitsi paitsi kirjaston myös asiaan paneutuvan hoitajan. Kilpi suorastaan loi ja organisoi tyhjästä koko kirjaston. Ennen pitkää hänet nimitettiin ylikirjastonhoitajaksi.

Vaikeina nuoruuden vuosina Kilven lohtuna ja innoittajana hehkui rakkaus turkulaiseen vuokraemäntään. Bathsebassa esitetyn  tavoin rakkauden sokaisema Volter ei piittannut, että rakkauden kohteena oleva nainen oli toisen vaimo, vaan sinnitteli, kunnes tämä lopulta päätti kirjeenvaihdon ja muun yhteydenpidon. Torjuttu Volter ei pitkiin aikoihin tohtinut unelmoida naisesta muuten kuin etäältä.

Lopulta Volter tutustui Hilja Vanhakartanoon, itseään tuntuvasti nuorempaan lääketieteen opiskelijaan. Heillä oli yhteisiä hankkeita, jotka sallivat rauhassa tutustua toisiinsa. Lopulta Volter rohkaistui tunnustamaan tunteensa Hiljalle. Kahden äveriään suvun yhteisenä vesana Hilja ei saanut vanhemmiltaan lupaa avioliittoon Volterin kanssa, mutta asia ratkesi, kun Hilja täysi-ikäisenä saattoi itse päättää, kenen kansssa avioituu. Hiljan isä ei koskaan suostunut edes tapaamaan Volteria, kun taas anopin ja vävyn välille muotoutui ajan oloon arvostava suhde.


 Hilja ja Volter solmivat avioliiton 10.6.1907 Turussa. Hiljasta tuli Volterille vahva tuki kaikissa perheen asioissa, samoin kuin kirjailijantöissä, joihin Hilja tarttui itsekin. Hilja kuunteli Volterin lukemana tämän tekstejä ja osasi kommentoida haavoittamatta. Elämäkertaa lukiessa odotin, mitä tulee vastaan Hiljan kuolemasta, sillä tiesin hänen menhtyvän paljon ennen Volteria. Järkyttävän äkkinäisesti 42-vuotias Hilja otettiin pois perheeltään. Isä jäi yksin kolmen lapsen kanssa taloudenhoitajan avustamana. Lopulta siihen tehtävään löytyi uusi, ihastuttava nainen kuin lahjana erään kirjastotehtävän yhteydessä. Pari avioitui Volterin myöhäisinä vuosina.

Hurjalta tuntui lukea kaikista kirjastoasioissa käydyistä taisteluista, joihin Volterin oli pakko ryhtyä, kun yliopisto oli viedä kirjastolta sekä henkilökuntaa, tiloja että rahoja. Volter jakoi päivänsä kahteen osaan: aamut hän varasi kirjotustöihinsä kotona, iltapäiviksi hän asteli virkapaikalleen Turun kauppatorin laidalle. Olipa hän kotona tai työpaikalla, savukkeita kului. Olen mielessäni hahmotellut, että Kilpi on kirjoittanut paljon itsestään varsinkin Alastalon salin Malakias Afrodite Härkäniemeen, jonka piipunvalinnasta ja -poltosta puhutaan kuin legendasta ikään. Tämä sydämellinen vanhapoika esitetään romaanissa röyhyttämässä piipuaan nautinnollisesti ison savupilven keskellä, mikä nykylukijaa karmaisee. Hahmon luoja on tuntenut syvällisesti sauhuttelun nautinnot!

Paljon olisi vielä sanottavissa poliittisesti kuohuneista vuosistakin. Silloin Kilpi osallistui kiistoihin kirjoittamalla lehtiin ja otti kuningasmielisenä kantaa valtiomuotoon. Mutta julkinen toiminta hiipui, kun Saaristosarja valtasi kirjoittajansa ajan ja ajatukset virkatoimien ohessa. Suurtyön tehneen kirjailijan pettymykseksi arvostelijat saati lukijat tajusivat vaivoin, mistä teoksissa oli kyse. Myynti jäi ylen vähäiseksi, kunnes ajan oloon havahduttiin huomaamaan teosten merkittävyys. Samoinhan kävi aikoinaan Aleksis Kivelle, jota muun muassa Volter Kilpi oli 1900-luvun alussa nostamassa arvostetuksi kirjailijaksi.

No, mitäpä minä vielä muuta sanoisin kuin tämän: Laura Kokon elämäkerta tekee oikeutta Volter Kilvelle ja samalla suomalaiselle kirjallisuudelle, jonka harvinaisen vihantana oksana haaroo komea Saaristosarja sekä muut Kilven teokset. Niiden myötä länsisuomalainen puheenparsi soi osana suomen kieltä sen yhtenä sävykkäänä osana muita torjumatta. Kilpihän itse oli kieliasioissa sillanrakentaja myös ruotsin suuntaan toisin kuin monet 1900-luvun alkupuolen itäisten murteiden suosijat saati kielikiihkoilijat.

Huolellisesti tutkittua, jäsenneltyä ja eloisasti raportoitua aineistoa oli ilo lukea.