Koulukaveruus voimissaan

Kuvan porukasta muutama jaksaa yhä tavata kavereita Turun Suomalaisen Yhteiskoulun siltä luokalta, jolta moni kuvan nuorista pääsi ylioppilaaksi 1959. Vahvistuksia nykyisiin lounaskemuihin on saatu sekä rinnakkaisluokalta että puolisoilta. Kaikki kynnelle kykenevät on aina toivotettu tervetulleiksi sinne, missä milloinkin on kokoonnuttu.

Sama kuva kiersi lokakuun viimeisenä torstaina Oobu-ravintolan pöydässä lounasta odoteltaessa. Pinnisteltiin muinaisten neljäsluokkalaisten tunnistamiseksi. Aika moni on jo peruuttamattomasti poissa joukosta. Viimeisimpänä on lehdestä luettu eturivissä keskellä istuvan kuolinilmoitus.

Meissä oli aikoinaan puhtia. Omin nokin järjestettiin kerran reissu Lahteen MM-hiihtoihin ja saatiin kouluun palattua satikutia opettajilta. Muistan olleeni mukana hommaamassa linja-autokyytiä. Myös naamiaiset hoidettiin ilman koulun väliin tuloa. Muutama tyttö näet voimisteli Riennon joukkueessa, mikä auttoi kerhohuoneen varaamisessa. 

***

Penkkariajeluun oli sonnustauduttu lämpimästi. Molemmat iloiset velikullat ovat niitä, joita ei voi enää tavata.

Kerran saatiin kutsu tulla Tuusulaan. Siellä meitä odotti käynti sekä Lottamuseossa että Halosenniemellä ja Ainolassa, josta kuva. Hautausmaalla hiljennyttiin muistelemaan Seppo Alajaa, luokkakaveria ja pappia, joka menehtyi Virossa työskennellessään.

Retken kruunasi vierailu kutsun esittäneen Terttu-emännän kotona Järvenpäässä.

Juhlittu on monesti. Tässä kuvassa kukitettuina kaksi porukan "nuorisoon" kuuluvaa eli 1941 syntynyttä. Muiden syntymävuosi on ollut 1940 tai jokin vielä aiempi.

Oli kyse viiden kukalla merkatun nuorisolaisen syntymäpäivien noteeraamisesta. Se hoitui retkellä Sauvoon, josta aikoinaan tuli lukioon tietty kopla plakkarissaan pitkä saksa. Se oli meidän luokan juttu. 

Kemut järjesti savusaunoineen kaikkineen kuvassa vasemmalla viittova Ari. Vieressä maljaa pitelee Juhani.

Ja olinhan siellä minäkin, kukka rinnassa.

Yksi monista juhlista vietettiin Naantalissa heinäkuun alussa Tuulan syntymäpäivänä. Sairautensa vuoksi hän on ollut poissa jo monista tapaamista, mutta kuvassa Tuula näkyy parhaimmillaan.

Entäs sitten kaikki reissut Uuteenkaupunkiin Crusell-viikon Lyhtyjen yöhön! Yhteiseksi iloksi osoittautui kahden luokkakaverin naimakauppa ja heidän asettumisensa Uudenkaupungin Balsaborgiin. Sinne mentiin nauttimaan niin seurustelusta, isäntäparin järjestämästä ohjelmasta, musiikista, piknikistä Lyhtyjen yössä kuin kenkien ostamisesta Alisenkadun kuuluisasta kaupasta.

Tässä, tässä, tässä, tässä ja tässä linkki vuosien varrella koetuista Uusikaupunki-retkistä

Tapoihin kuuluu noteerata ylioppilaaksi tulon 50-vuotisuutta. Valmistelut olivat kolmen luokan yhteisponnistus keväällä 2009. Monivaiheisen päivän iltajuhlan kuuluisin  esiintyjä löytyi omasta takaa: Sirkka-Liisa Sass. Kuvassa hän resitoi itse kirjoittamaansa kronikkaa vierellään luokkakaveri Riitta. 

Sirkka-Liisan kesyttömiä lauluja käytiin kuuntelemassa myös Helsingin Kapsäkki-teatterissa. Niiltä reissuilta mukaan tarttui hänen CD-levyjään. Näin pyhäinpäivänä muistelen Sirkka-Liisan myötä kaikkia muita porukasta poistuneita.

Päiväreissu Ateneumiin

 

Harmaahapsien joukkoon sulautui hyvin pari Turusta saapunutta Ateneumin Galen-Kallela, Klimt & Wien -näyttelyvierasta. Edellinen Gothic Modern -kokemus kaipasi näet jatkoa. Junakyydillä saavuttiin. Ensi töiksi suunnistettiin avaraan Ateneum-saliin kuuntelemaan ja katsomaan puolen tunnin mittaista Introa. Olennaisimmat teokset nähtiin valtavina suurennoksina laajakankaalta, jolla kuvat siirtyivät uusien työntyessä esiin. Antoisaa.

Alakerrassa sijaitsevan Bistron lounas nautittiin ennen 3. kerroksen päänäyttelyn kiertelyä. Ensimmäisen salin ovelta aukesi arkisen tuntuinen näkymä. Selvästikään ei pyritty hätkähdyttämään kuten gotiikan modernia esiteltäessä. 

Franz von Stuckin Eksynyt (1891) pysäytti syynäämään paitsi maalausta myös kehyksiä. Introssa suuren suurena nähty teos onkin melko pieni, sellainen kodin seinälle sopiva, tosin miljoonien hintainen. 

Pysähdyin toviksi myös Gallen-Kallelan 1895 maalaaman saksalaisen näyttelijän Rudolf Rittnerin muotokuvan äärelle. Tästä työstä en erottanut taiteilijan monista töistä tuttua käsialaa, mutta kohde tuntuu hyvin läsnä olevalta.

Ensimmäisen salin vasemmanpuoleinen seinä esittelee koko näyttelyn kuvin ja selostuksin. Se jäi tutkimatta, kun oli katsottu komea Intro.

Egon Schielen 1910 maalaama muotokuva aiheena Eduard Kosmack pysäytti. Kumpikin kuului sesessionistien ryhmään, kuten jo Introssa kuultiin.

Tämäkin maalaus katsottiin tarkkaan. Se on Koloman Moserin teos nimeltä Sisäinen tyyneys 1912/1913.

Entä sitten tämä:

Melkoisen kookas teos Sfinksin suudelma (1895) on Franz von Stuckin maalaama. Hän oli mukana perustamassa Münchenin Secessionistien taiteilijayhdistystä.

Mihin tarkoitukseen kuvan näyttelyvieras mahtaa napsia kuvia? Itsekin näytin varmaan aivan samalta, kun kuvasin blogia varten ja tähtäsin onneksi myös teksteihin. Eihän muistiin voi luottaa.

Gustav Klimt on näyttelyn vetonaula. Häneltä on esillä muun muassa kesken jäänyt maalaus Emilie Flögestä, pitkäaikaisesta elämänkumppanista. Tämän omia luomuksia nähdään paitsi valokuvina myös todellisina vaatteina. Emilietä on kiittäminen väljämekkoisesta muodista, joka vapautti naiset kureliiveistä. Siskonsa kanssa Emelie loi ja myi muotivaatteita.

Valokuvia parin kesänvietosta eräällä järvellä oli mahdollista nähdä nonstopina pyörivässä kuvaesityksessä. Se alkaa Sothebyn huutokauppatilanteesta, jossa tarjoukset yltyvät yltymistään. Siksi kai Suomessakin on kohuttu Klimtin kallisarvoisia piirroksia sisältäneestä kansiosta, joka äskettäin löytyi kansallismuseosta. Kuuluisa piirros alastomasta naisvartalosta jäi minulta kuitenkin näkemättä, vaikka se tiettävästi on esillä näyttelyssä - tarkoin vartioituna.

Lisään vielä kuvan taiteilijaryhmän näyttelypaikasta Wienissä. Se ilmentää ryhmän  kauneuspyrkimyksiä kullattuine yksityiskohtineen siinä kuin heidän teoksensa.

Millariikkaa ja sukupolvien salaisuuksia

 

Kiinnostuin Millariikka Rytkösen itsestään kirjoittamasta kirjasta Täysin auki tätä blogijuttua lukiessani. Kirjastossa jonoa piisasi. Niinpä toimin, kuten monesti ennen: hankin e-version. Mutta entisiä sujuvasti toimineita kanavia ei enää ollut. Lisäksi vuosikausia palvellut Sony Reader vaati uppoutumista Koboon. Yrityskaupan seurauksena Sonysta oli tullut Kobo eikä se tue Sony Readerini vanhentunutta versiota. Ostin näet kokeeksi Kobon kautta Millariikan itsestään kirjoittaman teoksen e-kirjana (Jonny Kniga 2024) ja yritin ladata sen Readeriini. Ei siirtynyt. Onneksi kirja avautui läppärin näytöllä. Pikku totuttelua lukeminen vaati, mutta kiehtovan suorasukainen teksti palkitsi istunnot läppärin äärellä. Kobo on suojannut tekstin kopiointia vastaan, joten en pysty nappaamaan sitaatteja tuttuun tapaan enkä rupea niitä naputtelemaan kirjain kirjaimelta. Suosittelen tarttumaan Marjatta Mentulan blogi-juttuun, josta löytyy useita meheviä sitaatteja. Millariikan kirjeistä, joista neljä päälukua koostuu, käy selväksi oman kehon häpeämisen vaihtuminen vahvuudeksi omalla itse valitulla uralla. Hänestä on sukeutunut selväsanainen terveysalan ammattilaisten puolustaja. Ei ihme, että hänet on yhä uudestaan valittu alansa ammattijärjestön puheenjohtajaksi.

***

Millariikan sytyttämänä katsoin tanskalaisen Sukupolvien salaisuus -sarjan Areenasta. Sekä kuusiosainen sarja että Millariikka omaa elämäänsä perkaamalla pohtii syyllisyyttä ja häpeää. Samoja piinaavia tuntemuksia kolmen sukupolvien naisten kokemana tarkastelee tanskalaissarja.

Kaisu Tervonen arvioi sarjaa Hesarissa 31. elokuuta 2025:

Sukupolvien salaisuus -sarjan alku voisi hyvin olla hyytävästä jännäristä. Kerrostalon ullakolta löytyy kenkälaatikko ja kenkälaatikosta lapsen luuranko. Paikalle hälytetään poliisit, jotka saapuvat 87-vuotiaan Martha Nielsenin ovelle. Hän tunnustaa tapon.

Alku johdattaa kylmäverisen rikostarinan sijaan laadukkaaseen tanskalaisdraamaan, joka keskittyy ihmissuhteisiin. Lapsi on lähes kirjaimellinen luuranko kaapissa – salaisuus, jonka purkaminen muodostaa kuusiosaisen sarjan rungon.

Eri-ikäisten naisten kokemukset tuovat ilmi, mihin pakkorakoon kukin on joutunut seksuaaliviettinsä viemänä. Isoäiti Marthan raskaus 17-vuotiaana piti kätkeä niin, että synnytyskin hoitui yksin. Kenellekään ei voinut kertoa, vaan piilottaa tapahtunut. Lapsen isä, Kai, oli ollut yhtä epävarma. Vanhemmille Kai ei olisi voinut esitellä raskaana olevaa tyttöä, jolle ei kyennyt ostamaan edes sormusta. Kihlalahjaksi osui käteen kenkäpari laatikossa. Oman isänsä tahdon mukaisesti Kai matkusti Saksaan hoitamaan isän yrityksen asioita tietämättä yksin synnyttämään jääneestä Marthasta. Pari tapasi uudestaan vasta sitten, kun tieto ruumislöydöstä oli levinnyt lehtiin ja Martha oli tunnustanut tekonsa.

Oikeudenkäynnissä Marthaa avustaa lapsenlapsi Rikke, asianajaja. Hän on hankkinut todistajaksi paitsi Kain myös historiantutkijan, joka on selvittänyt lapsenmurhista syytettyjen naisten tuomioita vuosisatojen ajoilta. Kuullaan hätkähdyttävä katsaus naisten niskaan sälytettyyn häpeään.

Sarja näyttää, kuinka oman aikamme nuoret rohkenevat tarttua kipeään aiheeseen ja haastatella lehtien revittelemää isoäitiä nauhurin tallentaessa äänet. Yhteistyö nuorten ja vanhuksen välillä sujuu. Haastattelu saa sijansa myös oikeudenkäynnissä.

Yksi sarjan häpeäkokemus liittyy 17-vuotiaaseen Leaan, joka nuorten bileissä juo liikaa ja suostuu kahden pojan kanssa "kimppakivaan". Kuinka ollakaan kuva tilanteesta leviää viestiketjussa. Lea kokee olevansa umpikujassa, kunnes uskaltaa kaverin nimissä kysyä Rikke-asianajalta, kuinka näissä tilanteissa toimitaan. Rohkeus ei kuitenkaan riitä poliisille ilmoittamiseen. Mutta jo se, että asia on tullut puheeksi, auttaa ulos kuplasta jopa niin, että Lea uskaltaa vaivihkaa kertoa isälle, mikä häntä painaa. Lopulta asia tulee puheeksi myös poikakaverin kanssa, joka ymmärtää tunnustaa itse lähettäneensä kuvan. Kumpikin saattoi viisastua poliisille ilmoittamattakin.

Näitä hienovaraisesti esitettyjä, todentuntuisia kohtauksia sarjaan sisältyy useita. Hiukan ihmeissäni tosin olin hahmoista, joita Rikke ajoittain näkee. Tarjolle tuodaan muistojen näkymä pikkutytöistä harjoittamassa spiritististä istuntoa. Voisiko Rikke omata näkijän kykyjä? Oma äiti työskentelee Jyllannissa patomestarina ja havaitsee ihmeellisiä merkkejä maastossa. Kuka niitä tekee? Mitä ne sanovat?

Lapsensa tapon paljastaneena Martha odottaa tuomiota ja on itse valmis vankilaan. Hän on haudannut pikkuisen luurangon sukulaiset saattojoukkona. Hautausmaalla on kivi ja siinä yhdessä kehitelty nimi Lille Sol. 

Vankilan asemesta Martha päätyy yhdessä Kain kanssa viemään kukkia haudalle. Hän ei lähde Kain kanssa kahville, vaan kääntyy mennäkseen lepäämään. Ja kaatuu kuolleena hautausmaan käytävälle. Oikeusjuttu raukeaa syytetyn kuoltua.

Koin lopun seesteiseksi. Raskas salaisuus oli saatettu kaikkien tietoon. Perheen siteet tuntuivat entisestään vahvistuneen.

Amanda ja Alvar

 

Kuva paidasta todistakoon iloa seitsemännestä ja kahdeksannesta lapsenlapsenlapsesta. Näinä syysviikkoina pylvästelen sydämenkuvin. Samalla jaan muiston kahdesta nimiäisjuhlasta. Eilen kokoonnuttiin Naantaliin 8.7. syntyneen tyttövauvan äidinisän ja tämän Marja-vaimon kotiin. Vauvan äidinäiti Mirva, sisarukset, kummit, vauvan isän vanhemmat sekä kaksi isomummua olivat mukana juhlassa. Pitkään olen jo kuullut juttuja Ines-mummusta, runonlausujasta, enkä suotta. Hän tosiaan suoltaa lausuntataiteilijan ottein pitkiä pätkiä ohjelmistostaan, vaikka muistisairaus osallistuu esityksiin. Tämän mummun kunniaksi vauva sai ensimmäiseksi nimekseen Ines.

0

Tasapuolisuuden vuoksi toinen nimi haettiin isän puoleisesta suvusta. Homma ei kuulemma ratkennut helposti. Perheen ollessa Mirva-mummin kanssa matkalla yöjunassa kohti Sodankylää, Mirvan syntymäpaikkaa, vauvan äiti oli vaatinut miestään ilmoittamaan nimen.

 Mikä avuksi? Tekstiviesti Lissulle, isomummulle, tuotti tulosta sähköpostitse. Onneksi on tullut tehdyksi tutkimusta oman isäni suvusta. Siitä on tallessa paitsi A4-kokoinen painate myös PDF-tiedosto. Sen lähetin junassa nimiä aprikoiville. Myöhemmin vielä tohdin suoraan ehdottaa  Amandaa, oman isäni äitiä. Vastaukseksi sain, että nimi on selvillä, mutta paljastetaan vasta juhlassa. Tässä typykkä juhla-asussa:

Me saman pitkän pöydän ympärille kerääntyneet saimme alkajaisiksi arvata, mikä se nimi on. Meille jaettiin paperit ja kynät. Valmiiksi kirjoitettuna lapussa luki Ines allaan tyhjä tila, jossa vinkkinä yksi a. Ihme ja kumma - enin osa arvauksista osui Amandaan. Sepä se! Kovasti odotettu ja rakastettu tyttö sai mainiot nimet. Hyvältä tuntuu sekin, että Ineksen isän serkulla on tytär, jonka toinen nimi niin ikään on Amanda.

Sukuvihkoon on painettu kuvia. Ylle kopioin sen, jossa esiäiti-Amanda myhäilee ympärillään komea katras lapsia. Nykyihmistä mietityttää, kuinka hän kahdet kaksosetkin peräkkäin synnyttäneenä on selvinnyt. Kaikki seitsemän varttuivat aikuisiksi. Muistan kuulleeni, että eläinvälskärinä toiminut isä oli hyvä, osti muun muassa kenkiä lapsilleen sekä aikanaan hankki näille työpaikkoja. Tyttäristä toinen palveli herrasväellä Turussa, oppi keittotaitoja sekä päätyi hyviin naimisiin. Toinen pysyi Rymättylässä, hankkiutui ompeluoppiin ja sittemmin sukulaisten myötä pestattiin hoitamaan puhelinkeskusta. Moni pojista seilasi meriä renkiaikojen jälkeen.

Entä sitten Alvar?

Hän syntyi 13.8. ja on kokonimeltään Eerik Alvar, Fransin pikkuveli, ilman minkäänlaisia liittymiä kummankaan vanhemman sukuun. Tämän vauvan nimiä juhlittiin Kaarinassa viikkoa aiemmin kuin lapsen äidin serkkupojan tyttären. Itse saan komeilla isomummuna tätä nykyä isolle lastenlastenlasten joukolle.

Otaksun, että Alvar-nimi on tarttunut Paimiossa varttuneen vauvan isän korviin Alvar Aallosta. Sijaitseehan yksi Aallon kuuluisista luomuksista, parantola, juuri Paimiossa. Nätisti sointuvat nimet toisiinsa. Pikku särön tosin ensimmäisen nimen kaksi e:tä on aiheuttanut Uppsalaan perheensä kanssa asettuneen pojan tädin korviin. 

Amandalla ja Alvarilla, pikkuserkuksilla, on ikäeroa kuutisen viikkoa. Kumpikin sai syksyn tullen hauskat nimijuhlat sukulaisten ja kummien kesken.

Liitän mukaan keskimmäisen tyttärentyttären ottaman kuvan, jossa sekä tytär mummana että minä isomummuna hymyilemme onnellisina: kolme tyttärentytärtä puolisoineen ovat saaneet aikaan uutta elämää! Sillä suunnalla sarjat lienevät täydet. Mutta pojanpojalle ja hänen vaimolleen soisi lisää lapsia, samoin lapsikatraan alkua pojantyttärelle, joka täyttää 30 marraskuussa ja on äskettäin asettunut asumaan kelpo miehen kanssa. Hyvillä mielin kuuntelin uutista, että pariskunta sekä miehen vanhemmat ja kolme siskoa saapuvat Suomeen lokakuun lopulla. On kuulemma vuorattu mökki Kemiön suunnalta. Varsinainen asia on tavata meidän Niinan vanhemmat ja tutustua kiireettä. 

Tulevaisuuden perhe?

 

Eilen illalla valikoitui katsottavaksi Elämää Yangin jälkeen -elokuva, josta en tiennyt muuta kuin tämän esittelytekstin Yle Areenasta ja sille Hesarin äskettäin jakamat neljä tähteä:

Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa elokuvassa perhe joutuu tutkimaan rakkauden, kiintymyksen ja menetyksen olemusta, kun heidän tyttärensä rakastama tekoäly, lastenhoitaja Yang menee äkillisesti epäkuntoon. Pääosissa: Colin Farrell, Jodie Turner-Smith, Justin H. Min ja Sarita Choudhury. Ohjaaja: Kogonada. (After Yang, USA 2021).

 Alkuasetelmassa mies ja nainen istuvat kotonaan sohvalla koskettamatta tosiaan. Puhutaan Mika-tyttärestä. Mies näyttää alakuloiselta, vaimo kiireiseltä. Miehellä on oma teekauppa, mutta asiakkaita tuskin lainkaan, vaikka toisin kertoo kotona. Vain yksi asiakas nähdään penäämässä teetä kiteinä. Sellaisia ei kaupassa ole, mistä asiakas suivaantuu ja painelee ulos. Miestä tuntuu kiinnostavan tee filosofiana enemmän kuin myyntituotteena ja valmiina juomana.

Kodista syntyy vauras vaikutelma. Niukka, esteettinen sisustus ehkä korealaisin painotuksin. Olohuoneessa sohvaryhmä. Ruokapöydän ympärillä neljä tuolia vaalein satulavöin kuin Artekilta. Valaistus enimmäkseen himmeä. Kamera suuntaa usein katseen johonkin ovien tai seinien muodostamaan kapeaan rakoon. Ikkunan takana näkyy aidan rajaama pieni piha.

Vaimosta syntyy vaikutelma, että hän työskentelee vaikkapa tutkijana kiireisin aikatauluin. Niinpä mies on se, joka huolehtii tyttären nukkumisista ja kouluun viemisistä. Autossa kumpikin rentoutuu, sillä se kulkee jossakin tunnelin tapaisessa eikä sitä tarvitse ohjata. Himmeä valaistus paljastaa seinistä nopeasti vaihtuvia valojuovia. 

Katsoja tajuaa, että elokuvassa eletään aikaa, jota ei vielä ole. Siinä tulevaisuudessa lapsen seuraksi on hankittu adoption yhteydessä Kiinasta myös teknosapiens. Se on homosapiensin oloinen robotti nimeltä Yang. Mika-tyttö viihtyy hymyilevän Yangin kanssa paremmin kuin vanhempiensa seurassa. Äiti huolestuu, kuka oikein kasvattaa lasta. Ensimmäinen kuva näyttää perheen ikään kuin nelijäsenisenä. Tyttären vaatimuksesta perhekuvaan tulee mukaan "isoveli" Yang.

Sellaisena perhe osallistuu tanssikilpailuun, joka toteutuu pudotuspelinä. Väliaikatietoina kuullaan, kuinka monta tuhatta perhettä kulloinkin on karsiutunut. Mikan perhe selviää pidemmälle kuin aikaisemmin, mutta joutuu keskeyttämään Yangin mennessä epäkuntoon. Se tanssii tanssimistaan, kunnes juuttuu OFF-tilaan.

Mika-tyttö riehuu, ei suostu menemään kouluun. Hän haluaa Gagaksi puhuttelemansa Yangin takaisin. Isä yrittää parhaansa, mutta, mutta - Yang onkin ostettu jonkin mutkan kautta eikä takuu toimi. Korjaajaa ei ota löytyäkseen, Yang uhkaa mädäntyä. Ja minä sen kuin katsoa tapitan outoa, hillittyä elokuvaa! Erityisen kiehtovia näkymiä avautui Yangin keskusmuistista irrotetusta osasta isän pikku laitteella lukemista tallenteista.

Jotenkin rupesin pitämään perheestä. Vanhemmat joutuvat luopumaan helppoudesta lapsen hoidossa, ottamaan vastuuta. Katsojan helpotukseksi he tuntuvat löytävän polun toistensa luokse. Lopulta sohvaryhmässä istuu lähekkäin kaksi keskenään erinäköistä, toisilleen rakasta aikuista halaten. Kiinasta adoptoitu tytär sopii joukkoon niin kuin aasialaisalkuinen androidirobotti Yang jonkin aikaa.

Liitän vielä mukaan leffasta löytyneen ainoan arvostelun. Pertti Avola kirjoittaa Seurassa 24.09.2025:

Etelä-Koreassa syntyneen mutta jo lapsena Yhdysvaltoihin muuttaneen elokuvantekijän Kogonadan toinen pitkä elokuva on Elämää Yangin jälkeen (After Yang, USA 2021). Se on tieteistarina perheestä, jonka adoptoidun kiinalaistyttären seuraksi ja opastajaksi hankittu androidirobotti Yang äkkiä lakkaa toimimasta.

Yangista löytyy salattu muistipankki, joka paljastaa androidista asioita, joista perhe ei tiedä mitään. Samalla selviää, ettei Yangia saada korjatuksi. Mutta kuinka kertoa suru-uutinen Mika-tyttärelle

Alexander Weinsteinin novelliin perustuva elokuva on verkkainen ja hienovarainen tutkielma muistoista, menetyksestä, surusta ja kuolemasta tulevaisuuden maailmassa, jossa on androidirobotteja ja klooneja.

Kogonadan käsikirjoituksen ja ohjauksen hienovaraisuus toteutuu etenkin tavassa, jolla tulevaisuuden maailma on luotu. Siinä ei korosteta mitään, eikä briljeerata teknologian saavutuksilla. Enemmänkin kysytään, hieman Blade Runner -elokuvan tapaan, mikä lasketaan ihmisyydeksi ja missä määrin pitkälle kehitetyt robotit ja kloonit enää eroavat ihmisistä. Ja onko ihmisillä kykyä tai oikeutta surra niiden poismenoa.

Samanlainen eleettömyys toteutuu myös perheen vanhempia esittävien Colin Farrellin ja Jodie Turner-Smithin roolitöissä sekä elokuvan lavastuksessa.

 

Juhlapäiviä kuoleman kumppanina

 

 Jo Ann Beardin Festival days ilmestyi Yhdysvalloissa 2021. Tammi kelpuutti teoksen Keltaiseen kirjastoonsa 2025 Eevaliina Rusasen suomentamana nimellä Juhlapäiviä. Ostin kirjan Suomalaisesta kirjakaupasta 16 eurolla ja sain siihen linkin sähköpostiini. Otti koiville, ennen kuin muistin Elisa Kirjan ajoilta tutun polun. Sitä pitkin kirja siirtyi kuin siirtyikin vuosia palvelleeseen Sony Readeriini. Justeerasin fonttikoon silmilleni sopivaksi ja luin koko opuksen, josta pari ensimmäistä novellia nielaisin kakistellen iPadilta: liian valoisa ja täyteen ahdettu näkymä, pieni fontti, erottumattomat otsikot.

 En enää sure Elisa Kirjan palvelun menettämistä enkä myöskään Book Beatin torjumista. Minusta ei ole kuukausimaksujen maksajaksi eikä äänikirjojen kuuntelijaksi ainakaan näillä näkymin. Aika ajoin  ostan uutuuskirjoista e-version kirjakaupasta, joskus myös kovakantisen kirjan. Luettuani lahjoitan sen jollekulle kirjahyllyn omistavalle. Kirjastopalvelu toki kelpaa, mutta kovin pitkät jonottamiset jääkööt muille.

Hiukan takkuillen luin osin novelleiksi osin esseiksi luonnehditut ostokirjan tekstit. Sisällysluetteloa en löytänyt e-versiosta. Niinpä tarjoilen luetut tekstit yhden kerrallaan otsikko oppaana, mutta tarkastelen ensimmäiseksi niminovellia. Novellit olin tunnistavinani, esseitä en niinkään. Kirjoittaja omine kokemuksineen oli kaikissa läsnä mitenkään etäännyttämättä. Hänen havaintonsa kirvoittavat esiin muistoja, ne taas lisäävät mielleyhtymien ketjuja... Kaikissa kuolema pilkottaa jollakin tavoin.

 Kirjan viimeiseksi sijoitetussa niminovellissa kolmen ystävyksen Intian-matka rupesi uuvuttamaan. Itse asiassa teksti taitaa heijastella kaikkea Intian ylenpalttisuutta, läkähdyttävyyttä kuumuutta ja alati läsnä olevaa sairastumisen uhkaa. En muista lukeneeni mistään muualta yhtä kuristavaa paniikkikohtauksen kuvausta kuin tämä:

Ei mikään aavistus vaan tieto. Äkkiä olen kotelossa itseni sisällä, minut on suljettu sinne ja minun mukanani sinne on suljettu jokin pahantahtoinen olio.

Pitää mennä, sanon Kathylle.

Ja jätän hänet ravintolaan, Emma on vielä syvässä unessa, ja nyt pilapiirroshovimestarin ja pensasmiesten on autettava Kathy takaisin huoneeseensa.

Oikaisemme lyhyeksi leikatun, pistelevän nurmikon halki, minä ja se olio, halki hernesoran, ylös leveitä marmoriportaita, nurkan taakse ja omaan huoneeseeni. Suljen oven ja panen sen lukkoon, ja me ryömimme sänkyyn, minä ja olio, ja olio kasvaa suuremmaksi, pakottaa minut nurkkaan sisälläni, päiväpeiton päällä, tyyny vain puoliksi pääni alla, yöpöydälle on jäänyt lamppu palamaan ja se häikäisee silmiäni. Sulje silmät. Ei, avaa ne. Kun silmät ovat kiinni, olen kahden olion kanssa, mikä se sitten onkin. Kun ne ovat auki, on minä ja olio ja valo, sietämätön valo. Tuntikausiin en pysty sammuttamaan sitä, en pysty nostamaan kättä, en kääntämään päätä niin ettei valo osuisi silmiin, en pysty tekemään mitään muuta kuin makaamaan tässä, olen olennon kanssa vankina itseni sisällä. --

 Sairas Kathy hämmästyttää paikallisia puhumalla hindiä. Intian-kävijöitä ovat muutkin tarinan naiset. Kertoja on se, jonka muisti kiepauttaa mieleen sattumuksia kalkkarokäärmeestä entiseen aviomieheen. Sitten ollaan taas kotona Yhdysvalloissa ja Kathy kuolee. Siitä ei enää synny suurta numeroa.

Sen sijaan avausnovelli Viimeinen yö kerii esiin koiranomistajan lohduttomuuden, kun rakas ystävä, pikku Sheba, ei enää kaipaa muuta kuin eläinlääkäriltä armahtavan pistoksen. Kuolema ottaa omansa.

Werner kertoo huiman pelastautumisen palavasta kerrostalosta. Tiivis, savunhajuinen kerronta ottaa lukijan mukaansa mahtiloikkaa myöten kissa hyppääjän rintaa vasten painettuna. Lukijakin eläytyy pelastajien kiireisiin ja verta vuotavan miehen haavojen pikasitomisiin. Ja löydetään kuollut kissa palaneen rakennuksen seinustalta. Tarina perustuu tositapaukseen, jonka kirjailija on mielikuvitellut täyteläiseksi novelliksi. Hän on pyytänyt ja saanut luvan Werneriksi nimeämältään hädin tuskin palosta pelastautuneelta.

Samoin on Cherin laita. On kyse syövän pikku hiljaa uuvuttamasta naisesta, joka päätyy lähimpiensä myötävaikutuksella hakemaan apua Tohtori Kuolemana tunnetulta Jack Kevorkianilta. Salainen hanke onnistuu.

Painihauta on roima tarina keittiöön tunkeutuneen miehen taltuttamisesta lapiolla. Esseestä teksti ei mielestäni käy. Ehkä kyse on rikoskertomuksesta ja siitä, kuinka pitkälle itsepuolustus voi yltää. Lapiolla miehen tainnoksiin humauttaneen naiskokijan mieli kohisee: kuoliko se?

Lähellä puhuu kirjailijantyöstä. Hankalaa on kuin yrittäisi laskea mäkeä pääsemättä liikkeelle, kunnes kelkka rupeaakin viemään huimaa kyytiä alamäkeen. Otti tovin, ennen kuin pääsin kärryille kirjoituskelkasta. Kirjoittaja yrittää palata kelkan kyytiin, mutta joutuu usein myös jahtaamaan kahdeksaa ankkaansa, mikä kai ilmaisee väistämättömiä taukoja urakassa.

Seuraavaksi lukija löytää tämän otsikon ja veljeksistä kertovan jutun alun:

Se mitä etsit etsii sinua

”Pakko sinun on ottaa se koira”, Nathan sanoi painokkaasti linjan toisessa päässä. ”Sinähän rakastat sitä.”

”Minä ihailin sitä”, Stephen sanoi. ”Täysin eri asia.”

Aiko oli kerran napannut oravan ja sitten päästänyt sen vapaaksi – käsittämätöntä ritarillisuutta koiralta. Stephen, joka oli ollut käymässä veljensä luona, oli nähnyt koko kohtauksen kuistilta: labradorinnoutaja lönkytteli pihan poikki vatsa puolelta toiselle heilahdellen, nuuski mietteliäänä kukkia ja vahvisti omaa hajujälkeään. Pihan toisella laidalla orava pysähtyi pää alaspäin aivan puunrungon tyvellä, sen häntä nytkähteli. Koira teki liikkeensä äkkiarvaamatta, orava rimpuili hetken mutta luovutti sitten ja jäi velttona roikkumaan Aikon suusta. Silmät kirkkaina se odotti, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

”En ole koskaan kertonut tätä ennen”, Stephen sanoi. ”Mutta Melissa käski sitä tappamaan oravan. Paiskasi makuuhuoneen ikkunan auki ja huusi: Tapa se, senkin rakki.” Melissa oli Nathanin vaimo, pitkä ja arvaamaton, alakoulun opettaja, joka sanoi ja teki jatkuvasti jotain, mitä ei halunnut ajatella samaan aikaan kuin lapsia.

”Ei helkkari”, Nathan mutisi järkyttyneenä. ”Mutta juuri sitähän minä olen sanonut.”

Veljesten kinan päätteeksi Aiko-koira viedään lentokoneeseen. Se matkustaa kuin mikäkin rahti yksin Iowasta Kaliforniaan. Rahtina se sysätään perillä johonkin nurkkaan odottamaan noutajaa. Tässä tarinassa kuten muissakin kirjoittaja väläyttää esiin ihmisen aiheuttaman kärsimyksen eläimelle.

Seuraava otsikko on Nyt. Teksti saattaa edustaa esseetä, joskin hyvin henkilökohtaisella tavalla. Kirjoittaja kuvailee valmistautumistaan esitelmämatkalle Alaskaan. Taas tapahtuu sama kuin muissakin teksteissä: yksi sana kiepauttaa esiin muiston, se seuraavan... Antoisinta oli lukea muistosta, kuinka kirjoittajan isä päätyi Alaskaan Normandian asemesta toisen maailmansodan tuoksinassa.

Parhaiten minuun upposivat novellit Werner ja Cheri, vaikka niiden lukemista vielä sävytti e-kirjan avaamisen pulmallisuus. Lopulta kirja asettui kuin asettuikin Readeriin vanhastaan tuttuun tapaan ja lukemisen jatko sujui vaivatta.

Andrei Tarkovski, Nostalgia

 

Kuinka osuikaan kohdalle Andrei Tarkovskin Italiassa 1983 ohjaama kaipauksen ja itsetutkiskelun kuvajainen Nostalgia. Yle Areenan kautta se on katsottavissa lokakuun alkuun asti. Lyhyessä esittelytekstissä mainitaan:

Venäläiskirjailija kulkee tulkkinsa opastamana Italian Toscanan raunioilla ja kylpylöissä, samoissa maisemissa, joissa 1700-luvulla vaelsi venäläinen säveltäjä. Kotimaahansa palattuaan tämä teki itsemurhan.

Oleg Jankovskin esittämä kirjailija kulkee säveltäjä Andrei Gortšakovin jalanjäljissä apunaan tulkki  Eugenia  (Domiziana Giordano). Erland Josephson näyttelee paikallista kylähullua Domenicoa. Kumpikin miehistä tuskailee, mitä on tullut tehneeksi vaimolleen ja lapsilleen. Paikoin välähtävät ristikkäiset kuvat korostavat heidän samastumistaan toisiinsa. Eugenia pettyy kirjailijaan, joka ei tee elettäkään lähentyäkseen kaunotarta. Eugenia kertoo unestaan, jossa hänen lähellä ryömii monijalkainen iso, vetelä toukka. Siihen ei osu yksikään naisen tappoisku. Turhautumistaan Eugenia purkaa kohentamalla tämän tästä runsasta, vaaleakiharaista tukkaansa. Kirjailijan päälaella paistaa outo valkoinen alue, jota kerran  korostaa valkoinen höyhen.  

Tarkovskin elokuvia olen nähnyt monia. Tiesin, mitä odottaa: ei mitään kepeyttä, vaan tarkoin harkittuja verkkaisia harmaansävyisiä kuvia kuin taideteoksia. Silti tuntuu ihmeeltä, että oma alakuloni hellitti pikku hiljaa jo ensimmäisen katsomistunnin aikana. Vajosin kuitenkin uneen jossakin kohtaa. Onneksi tallensin elokuvan. Niinpä etsin iPadilta kohdan, jossa nukahdin noin vartiksi. Paikka löytyi ja jatkoin samalla uudestaan loppuun asti. Tapahtumien ohessa huomio kiinnittyy vedestä aiheutuviin ääniin. Kuluu vesijohtojen kurinaa, sateen kohinaa, vesilätäköissä askeltamisen lätsähtelyä sekä jonkinlaisen sahan kirskahtelua. Domenicon kodin raunioissa mukana kulkee rauhallinen saksanpaimenkoira. Välillä koira paneutuu makuulle lätäkköön, mitä en osaa tulkita.

Juho Malanin kirjoittaa Elitistissa 16.02.2005: 

Nostalgian hiljainen voima piilee sen päähenkilössä, jonka elämä aktivoituu uuteen todellisuuteen hänen saavuttua Italiaan. Kotimaansa yhteiskunnasta, ihmisistä, kulttuurista, tuttuudesta erotettu ja irrotettu ihminen asettuu tilaan, jossa hän tahtomattaankin joutuu tarkkailemaan itseään itsestään "etääntyneenä", samalla tavalla, jolla katsoja tarkkailee kriittisesti elokuvaa, joka on etäännyttänyt hänet elokuvan toisesta todellisuudesta.

Alkuun kirjailija ja hänen tulkkinsa vaeltelevat luostarikirkossa, jonne yleensä tulevat lasta toivovat. Nähdään ihmeellinen kuvaelma Synnyttäjien Madonnasta. Eugenia ei myönnä toivovansa lasta. Hän kopsuttelee sinne tänne korkeissa koroissaan. Kuuluu musiikkia, monen monet kynttilät juhlistavat etualalle kannettavaa madonnaa.

Ollaan myös kylpylässä, hotellissa, raunioilla. Usein toistuu pilarien tai oviaukon rajaama näkymä käytävään. Ihmiset kuljeskelevat toisiaan koskettamatta. Ollaan yksin. Voimallisessa kohtauksessa Domenico patsaalla julistaa paikalle kokoontuneille ihmisille omaa totuuttaan, valelee itsensä polttonesteellä ja sytyttää itsensä roihuamaan. Kirjailija osoittaa sitkeyttään kantamalla Domenicolta saamaansa kynttilänpätkää palavana Pyhän Katariinan lammen laidasta laitaan. Mikä kohtaus!

Siteeraan vielä Malaninin esseen loppua:

-- Nostalgia asettaa rakkauden -- esille sekä kauniin Eugenian että kotona ja unissa odottavan kirjoittajan vaimon muodossa. Tarkovskin 7 elokuvasta Nostalgia on haikeamielisin ja siinä mielessä myös hyvin fyysinen. Siinä näkyvät tietyt yhtäläisyydet ja arvokas inspiraatio Antonionin ja muiden elokuvan mestareiden saavutuksista, ja samanaikaisesti se peilaa ohjaajansa ajatuksia, tunnetta ja totuutta ainutlaatuisella voimallisuudella.

--

Nostalgian kuuluisa loppukohtaus on näennäisessä yksinkertaisuudessaan ja rauhallisuudessaan -- esimerkki Tarkovskin elokuvien kyvystä tavoittaa äärimmäisiä sisäisiä tilanteita ja taisteluita, jotka päähenkilö joutuu käymään. Pienen kynttilän kantaminen ei ole hengenvaarallinen tehtävä, mutta kohtauksen kyky tiivistää ihmisen elämä yhteen katkeamattomaan otokseen on suorastaan fyysinen.  

 Tarkovski on omistanut elokuvan edesmenneelle äidilleen. 

Olen vaikuttunut.