keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Helteisen viikon murhamysteeri

Jatkan urakkaani ruotsalaisten klassikkoaseman saavuttaneiden rikosromaanien parissa. Nyt oli vuorossa kirja, jolla on sen verran outo otsikko, että Piratförlagetin luvalla Google tarjoaa määräsivuista tämän linkin selitykseksi. Lukija kyllä törmää melko varhaisessa vaiheessa kohtaukseen, jolle linkkiä klikkaamalla pääsee. Tapahtuu sellaista, että aiemmista kirjoista tutut radiopoliisit näyttäytyvät taas ja yhtä hölmöinä kuin ennenkin. Se, joka lukee sarjan kymmenen teosta ilmestymisjärjestyksessä, ei vielä tässä vaiheessa tiedä, mitä heille sittemmin tapahtuu. Minä tiedän, sillä luin viimeisenkin osan jo pari kolme sarjan kirjaa sitten.

Vuoden 2012 painoksen takakanteen on otettu katkelma kirjan alkuluvusta: ... och i samma ögonblick drog nykomlingen fram ett stålblott föremål med refflad kolv och lång pipa och siktade noga och sköt talaren i huvudet. Knallen var inte chockerande ljudlig, lät snarare som det fridsamma puffandet från ett salongsgevär på en marknadsskjutbana. Kulan träffade strax bakom vänstra örat och talaren föll framstupa över bordet med vänstra kinden i det krenelerade potatismoset kring en utsökt fiskstuvning à la Frans Suell.

Kustantajan nettisivuille on laadittu samaisen vuoden 2012 painoksen yhteyteen informaatioksi tämä teksti:

En ovanligt varm sommardag kommer en man in på en av Malmös elegantare restauranger, styr stegen mot en känd affärsman som håller tal för sitt middagssällskap och skjuter honom strax bakom vänster öra. Därefter stoppar han på sig vapnet, kliver ut på gatan genom ett öppet fönster och försvinner spårlöst.
Kommissarie Martin Beck skickas iväg från Stockholm för att ta hand om den komplicerade och ytterst känsliga utredningen.



Maj Sjöwall och Per Wahlöö, Polis, polis, potatismos
Roman om ett brott, den femte delen av serien
Piratförlaget 1970/2012
Omslag: Dan Jonsson
Förord av Arne Dahl

Kirjassa siis eletään kesän 1969 heinäkuuta. Selkeästi käy ilmi se kirjoittajien periaate, että analysoidaan rikollisuutta osana yhteiskuntaa ja sen moraalisia ilmentymiä. Kun upporikas mies ammutaan keskellä kirkasta päivää hienossa ravintolassa, herää Tukholmasta maata johtavassa keskusrikospoliisin  päällikössä oitis epäilyjä terroriteosta. Niinpä murhan selvitys siirtyy heti alkuvaiheessa keskusrikospoliisille, ja poliisipäällikön puhaltaessa niskaan Martin Beck matkustaa Malmööhön. Pian mukaan kytketään omituinen, pellemäinen turvallisuuspoliisi. Hänestä ei ole mitään apua rikoksen selvittämisessä.

Malmön poliisin edustajat yhdessä Beckin kanssa etenevät vähä vähältä kohti ratkaisua. Kuva tekijästä alkaa hahmottua. Ratkaiseva apu saadaan sattumalta Tanskasta.  Myös Tukholmassa ahkeroidaan. Murhatun asuntojen rakentamiset ja vuokraamiset paljastuvat törkeäksi kiskonnaksi. Hänen muidenkin liiketoimiensa tavoitteeksi paljastuu voittojen maksimointi. Riittämättömien tuottojen takia tehtaita on suljettu, työntekijät irtisanottu ja häädetty yrityksen asunnoista. Eräässä kovan kohtalon kokeneessa kytee viha, joka tilaisuuden tullen purkautuu äkkinäiseksi toiminnaksi.

Poliisijohdon tohkailu kansainvälisistä terrorismikytköksistä osoittautuu naurettavaksi. Kauas on helpompi katsoa kuin nähdä lähellä yhteiskunnallisia, ratkaistavissa olevia ongelmia. Kirjan poliisipäällikkö toimii - kuten sittemmin monissa rikossarjoissa on tullut nähdyksi - siten, että on varjeltava varakkaita ja varottava julkisuutta. Rikosten perimmäiset syyt eivät kiinnosta poliisijohtoa. Toisin on Martin Beckin kaltaisten poliisien laita. He voivat kokea henkilökohtaisesti esimerkiksi rikoksen tehneen huono-osaisuuden näkemättä silti, mitä tehdä asiaintilan korjaamiseksi. Rikollisuus ja myös rikos jäytää mieltä, masentaa.

Kaikkine käänteineen romaani tarjoaa niin selväpiirteisen tapahtumain kulun, että tuli jo lukiessa mieleen elokuvan käsikirjoitus. Tämä kirja onkin filmattu jopa useaan kertaan. Mitään eriomaisia arviointeja tämä tai muutkaan Beck-leffat eivät näytä saaneen, kun taas kirjoja ylistetään yhä edelleen.

Kymmenestä kirjasta minulla on enää kaksi lukematta. Ne ovat Det slutna rummet ja Polismördaren. Jälkimmäinen linkki vie elokuvaan. Kenties se on se, jonka vain katson leffana. Olen tähän asti varonut elokuvia, etteivät niiden tekijät pääse kuvittamaan minunkin  mielessäni Martin Beckiä ja muita keskeisiä poliiseja ja heidän läheisiään. Nyt olisin valmis ottamaan riskin. Itse asiassa mietin uteliaana, keitä näyttelijöitä rooleihin on valittu ja osaanko hyväksyä heidät edustamaan tuttuja romaanihenkilöitä.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Waltaria vitkalleen



Hyvin pitkään viipyi lainaksi saatu Mika Waltarin Feliks Onnellinen (1958, 5. painos)  millä pöydällä milloinkin. Vasta viime viikolla otin ja luin kirjan. Myönnän, että taattua Waltari-laatua kirjan 211 sivulta löytyy.

Enin osa tapahtumista koetaan noin vuorokaudessa. Henkilöitä on pitkään vain yksi, tilastovirkailija Feliks Tienhaara, sitten mukaan ilmestyy toinen mies Erkki Järvenperä, professori, lopulta vielä kolmas, insinööri Markku Marttinen. Miehet uppoutuvat pohtimaan isoja kysymyksiä ravintolassa. Marttinen saa äkkinäisen sappikivikohtauksen ja viedään hotelliin. Ennen kuin lääkäri ehtii paikalle, Feliks, tämä 'onnellinen', on täyttynyt jumalallisesta innoituksesta, pannut kätensä tieteeseen uskovan Marttisen kipeälle vatsalle ja - kipu kaikkoaa! Käsittämätön ihme jättää jälkensä kaikkiin kolmeen. He lähtevät kukin suuntaansa. Feliks kokee vielä yhden kriisin yksin kotonaan, mutta siitä selvittyään hänen elämänsä kirkastuu.

Kiinnostuin tästä suppeahkosta teoksesta, kun olin lukenut Valtakunnan salaisuuden (1959)  ja heti sen perään Ihmiskunnan viholliset (1964) ja kuullut, että nämä kolme romaania liittyvät toisiinsa. Feliks on alkusoitto, jossa lukija joutuu mukaan uskonnolliseen kriisiin. Valtakunnan salaisuus vie Jeesuksen elämään ja kristinuskon syntyyn. Ihmiskunnan viholliset leväyttää lukijalle freskon Roomasta Neron aikoihin, jolloin kristittyjen salaseurat vääjäämättä levisivät, vaikka niitä raa'asti vainottiin.Waltarin tuotannon viimeinen huippu kohoaa siis uskonnollisista aiheista.

On hyvä, että lopulta onnistuin lukemaan myös Feliks Onnellisen ja sain nujerretuksi vastarintani. Koin vaikeaksi Feliksin pakkomielteisen kuljeskelun kaduilla etsimässä ihmistä, jolle voisi julistaa armahdusta. Lukeminen rupesi sujumaan vasta sitten, kun tarinaan ilmestyi Feliksin luokkatoveri, professori Marttinen. Lisäsäväyksen tarjosi kolmas mies, Marttisen tuttu. Miesten filosofisiin pohdiskeluihin en tuntenut vetoa sen enempää kuin Feliksin henkiseen kriisiin. Se on kuitenkin myönnettävä, että Waltarin asiantuntemus havahdutti. Hänen omista kriiseistään ja teologian opinnoistaan olen lukenut Panu Rajalan luomasta elämäkerrasta ja muualtakin. Feliks Onnellinen ja myös tarinan molemmat muut mieshenkilöt saattavat edustaa kirjailijan persoonan eri puolia, jotka kamppailevat hänen mielessään. Sellaisesta draamasta taitava tekijä kykenee luomaan tiiviin, hallitun romaanin. Sitä ymmärrän arvostaa.

Kauniiksi lopuksi tarjoilen Feliks Onnellinen -löytöjä netistä. Kummankin tekstin kirjoittaja on paneutunut lukemaansa siten, että pystyy valottamaan Waltarin teosta antoisasti.

http://librarian-or-cybrarian.blogspot.fi/2010/07/waltari-felix-onnellinen.html

http://suketus.blogspot.fi/2015/01/mika-waltari-feliks-onnellinen.html

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Minnan tuliset luomisvuodet


Minna Canth oli taas kerran suuri nimi sille teatterinystävien joukolle, joka kahdella bussilla matkasi Helsinkiin nähdäkseen, mitä Kansallisteatteri aiheesta näyttämöllä tarjoaa. Ihmeekseni kävi niin, että entiset mielikuvat Minnasta myllertyivät, vaikka moni seikka yhä pitää kutinsa. Vahvistui sekin ymmärrys, että Minna Canth on liputuspäivänsä ansainnut. Niinpä maaliskuun 19. päivänä matkalla erään toisen vahvan naisen syntymäpäiville Kittilään nostan maljan kaikille muillekin intohimoisesti asiaansa paneutuneille naisille.

Seppo Parkkisen faktaa ja fiktiota yhdistelevässä uutuusnäytelmässä Minna elää ensi alkuun suurperheen äitinä Jyväskylässä. Hetkisen vain nähdään aviopari ja kuullaan seitsemännen lapsen olevan tulossa. Kaisa Korhosen ohjaamana näytelmän Miinu/Minna ei vajoa epätoivoon, vaikka jää leskeksi. Hän tarttuu toimeen, muuttaa joukkoineen Kuopioon jatkamaan isänsä hunningolle päästämää lankapuotia ja menestyy.

Minna herää eloon tavalla, jota yleisö seurasi mykistyneenä. Täysi kate saatiin lupaukselle, että kyseessä on Canth – kertomus uuden ajan ihmisistä. Ylle liittämäni kuvan arvovaltainen kauppias häipyy katsojan silmistä, kun Minna näyttelijän esittämänä muuntuu palavan tiedonhaluiseksi, haluaa seurata kirjallisuutta ja tieteen saavutuksia, keskustella niistä sekä puuttua koulutukseen ja vinoutumiin, joita tarjoillaan uskonnon nimissä. Aiheita kirjoittamiseen löytyy läheltä. Ja millä vimmalla hän paneutuikaan näytelmäteksteihinsä! Kerran hän uupuneena huokaa, että kunpa saisi elää kymmenen vuotta ja ehtisi kirjoittaa kaiken sen, mikä mielessä velloo.

Kaarlo Bergbom (Jukka Puotila) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kuva: Krista Mäkinen


Niilo Sala (Jussi Lehtonen) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kuva: Stefan Bremer

Kati Lukan toteuttama karu näyttämökuva helpottaa keskittymistä loisteliaisiin näyttelijöihin. Seurataan ikään kuin näytelmää näytelmässä ensimmäisestä lukuharjoituksesta alkaen. Siinä ohjaajaksi esittäytyvä Kaarlo Bergbomin hahmo kiertää pöytäkuntaa ja kertoo, kuka kukin on. Hilpeä yllätys tarjoutuu, kun Minnan äidiksi puetaan miesnäyttelijä katsojien seuratessa toimitusta. Muodonmuutoksen tulos vakuuttaa. Sitten siirrytään ripeästi kohtauksesta toiseen. Taustalla eri kokoiset ja näköiset  irtotuolit vertautuvat ehkä Minnan sekalaisiin yleisöihin ja vaihtavat ketterästi paikkaa, kunnes näytelmän loppua kohti tuolit lähes tyystin häviävät näkyvistä. Silloin jo Minnakin on poissa.

Ida Aalberg (Kristiina Halttu) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kuva: Stefan Bremer

Hurmioituneita kohtauksia syntyy Minnan ja Ida Aalbergin tutustumisesta. He innoittavat toisiaan ja tuntevat olevansa uuden ajan ihmisiä. Heitä ei kukaan enää pysty työntämään takaisin perinteiseen naisen rooliin ja miehen valtaan. Leskenä Minna vallitsee omaisuuttaan itse. Tältä osin näytelmässä Idan tilanne jää hänen aviomiehen kuoltua epäselväksi. Nykykatsoja saa tarpeellisen muistutuksen 1800-luvun lopun nurjista  lakipykälistä. Sellaisia vastaan oli ja on syytä hyökätä. Seuraa tiiviitä kohtauksia Minnan näytelmistä ja taisteluista. Lehtien kritiikkejä luetaan, ystävyys Juhani Ahoon katkeaa. Kovan onnen lapset -esitys poistetaan yhden esityskerran jälkeen, mikä on kova isku kirjailijalle.

Intensiivinen ensimmäinen näytös kestää puolitoista tuntia. Väliajan jälkeen Minnan suurin luomisen kiihko on jo talttnut. Bergbom ja hänen ahdistunut rakastettunsa Niilo Sala nähdään keskieurooppalaisessa hotellihuoneessa. Tulevaisuutta heille ei enää tunnu olevan, sillä rikoslakia on muutettu. Kuullaaan, että samaa sukupuolta olevien suhteista voidaan määrätä jopa kaksi vuotta kuritushuonetta. Sala poistuu, kuuluu laukaus - eikä häntä enää ole! 

Tätä kirjoittaessani 1.3. elämme päivää, jolloin näille pitkään vainotuille on vihdoin avautunut mahdollisuus solmia keskenään avioliitto. 

Toisen näytöksen ja samalla koko esityksen lähestyessä loppuaan pohditaan teatterin uusia virtauksia. Mainitaan Tšehov, hänen näytelmiensä verkkaisuus ja pinnan alla väreilevät tunnevirtaukset. Minna viivähtää vielä hetken uupuneena taustalla. Hän ei enää ole eturintamassa. Nyt katsojan huomio kiinnittyy valkeaan ilmestykseen, joka  saapuu aivan näyttämön etualalle. Hoikka, välkehtivään iltapukuun pukeutunut näytelijätär liikehtii sinne tänne ja alkaa esittää venäjäksi Ninan pitkää loppumonologia Tšehovin Lokki-näytelmästä. Tämä Nina tuntee olevansa oikea näyttelijä, eläytyy ja täyttyy riemusta näyttämöllä. Kostjaa varten hän ei elä, vaan kaikkoaa kauas taiteeseen. Miehen epätoivo tiivistyy, hän poistuu. Lopullisena ratkaisuna pamahtaa jälleen laukaus kulissien takaa: kaikki pimenee.

Kestää melkoisen tovin, ennen kuin katsomo tointuu ja alkaa taputtaa. Vauhtiin päästyä aplodeja riittää moneen kierrokseen, onhan nähty suurenmoinen kantaesitys. Siitä löytyy kritiikkejä ja muita juttuja nettihauilla. Mielestäni kuitenkin yksi on ylitse muiden. Tarkoitan Suna Vuoren 20.12.2016 julkaisemaa  blogitekstiä ensi-illasta. Juttu tarjoaa näet merkittäviä huomioita myös Canth-näytelmän teatterihistoriallisista ulottuvuuksista.

 

maanantai 27. helmikuuta 2017

Seita Vuorelan Lumessa on taikaa

Seita Vuorelan romaani Lumi ilmestyi Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelemänä 2016 ja päätyi Finlandia- palkintoehdokkaaksi. Kansi on Terhi Ekebomin luomus. Kirjailija itse menehtyi saman vuoden huhtikuussa. Suren muiden mukana ja mietin voimien ehtymistä kesken isoa, merkityksellistä työtä. Pohdin myös ystävyyden ulottuvuuksia ja kiitän Vilja-Tuuliaa siitä, että lukijana minäkin voin nyt olla osallisena ystävysten työn hedelmistä.

Ostin kirjasta e-version. Jo ennen prologia löytyy lista lukuisista lunta merkitsevistä ilmauksista: ajolumi, hanki, hankiainen, hiutale, neulanen, kide, huove, höty, huurre, härmä, kuura, hyöty, hitva, hile, kinos, kohva, kuurankukka, loska, iljanne, nietos, nuoska, suojalumi, suvilumi, rääpäkkä, mätälumi, pakkaslumi, takkala, polanne, puuteri, riite, riide, kerte, kohma, kahma, hyyde, räntä, sohjo, tiera, tilsa, paakku, tykkilumi, tykkylumi, vesihyhmä, viti, nattura, utukka, höykkälumi, vuotos, aito, latu, kieppi, pyry, tuisku, uuttu, akanpallo...    ...barf, yakh..

Viikonlopun lumisten mökkipäivien jälkeen solahdin pohjoisen ihmisille ominaiseen tapaan lumen maailmaan. Niinpä nyt on helppo muistella sekä kirjaa että lumitöitä puhtoisessa metsämaisemassa. Kumpikin säväyttää yhä. 

Heti ensi sivusta kerronta vei mukanaan. Prologista selviää, että on vuosi 2010. Erään kuvan myötä palataan aikaan vuonna 1994 ja Kaspianmeren rannalle uudenvuoden juhlaan. Siellä kaksi aikuisten lähes huomaamatta 15-vuotiaiksi varttunutta lasta seuraa tuttuun tapaan kurkia, joutsenia ja ympäriinsä leijailevia valkeita sulkia. Toinen kuvittelee, että lintujen silmiin katsomalla näkisi toiseen maahan, pohjoiseen, kuin peilikuvaan. Valokuvan  kääntöpuolelle tuli kirjoitetuksi kummankin nimet, Sebadeh ja Siamak. Tähän päättyi huoleton lapsuus. Seuraavina vuosina Iranin maassa kaikki tuntevat olevansa vankeja, monia kidutetaan, useat teloitetaan.

Lukutoukan kulttuuriblogissaan Krista pitää Vuorelan Lumi-romaania viime vuoden suurimpana nuortenkirjana muun muassa siksi, että Lumen aihe on tavattoman ajankohtainen ja juuri tähän päivään sopiva. Siamak yrittää välillä lähestulkoon epätoivoisen kovasti sopeutua Suomeen, sopeutua Pohjoisen maan itäiseen lähiöön, sen ihmisten ja tapojen sekaan. Vaikka hänet on nimetty setänsä mukaan joka kuoli Iranissa sankarina, on Siamakille Suomi, Pohjoinen maa, ainoa koti. Se paikka jonne hän kuuluu - ja jonne sopeutuakseen hän yrittää hävittää persialaiset juurensa. Sitten kaikki muuttuu. Perheeseen muuttaa Iranista paennut lapsuudenystävä Atisha ja Siamakin muistot saavat ikään kuin tulta alleen.

Romaani pohjaa pakolaisina Suomeen saapuneiden iranilaisten kokemuksiin ja tunteisiin. Esitetyn todellisuuden lomaan limittyy Atishan kertomana satu Lumikuningattaresta, jossa omaperäisellä tavalla ilmenee koettelemuksia kuin kaikuina tosielämästä. Lumikuningattaren lähes kuoliaaksi jäädyttämä poika herää kuitenkin eloon, kun tyttö löytää pojan ajoissa ja sydämensä lämmöllä sulattaa jään. Nuorten ratkaisut ovat sadussakin etualalla, vaikka aikuisiakaan ei täysin sivuuteta.

Satu katkaisee Itäisen lähiön tapahtumien kuvauksen niin, että kaiken kerronnan ylle tuntuu satelevan taianomaisia lumihiutaleita. Nautin suuresti satujaksoista, sillä niistä löytyi lohdullisia vihjeitä tulevasta. Hurjat tapahtumat kotibileissä muodostavat tarinan käännekohdan. Käy kirkkaasti limi, kuinka etäällä suomalaisnuoret ovat kaikesta siitä, mikä liittyy iranilaiseen kulttuuriin. Melkeinpä henkeä haukkoen luin, mitä tuleman piti. Iranilaisuuttaan häivittänyt Siamak tajuaa hänkin oman erityislaatuisuutensa ja myöntyy muistamaan lähtökohtiaan. Hän katuu, ettei ollut suostunut lainkaan kuuntelemaan Atishaa, joka olisi välttämättä tarvinnut opastajaa selviytyäkseen suomalaisten parissa niinkin vaivalloisessa tilanteessa kuin bileissä.

Aivan ihmeellisiä ovat ne nuorten ratkaisut, joilla yritetään pelastaa karkumatkalle kohti Irania lähtenyt Atisha. Viimeisiä sivuja lukiessa muistuivat mieleen nuoruusajat, jolloin lähes tukka pystyssä elin mukana kirjojen juonen käänteissä. Sellaisen eron huomaan, ettei ennen vanhaan nuorten kirjoissa ilmennyt mitään seksiin viittaavaa, sikäli kuin muistan oikein. Lumessa seksiä ei väistellä. Se on läsnä paitsi 15-vuotiaiden rakkaudessa myös todellisena uhkana. Lukija joutuu pohtimaan esimerkiksi sitä, miksi yksi pojista elää siinä luulossa, että voi ottaa tytön kuin tytön. Uskoisin, että paljon pohdittavaa riittää vaikkapa puolustautumiskeinoista ja nuorten traumoista kammottavien vankilakokemusten jälkeen Iranin tapaisissa maissa.

Loppuratkaisukin jää siinä määrin avoimeksi, että lukijoille jää tilaa sepittää itse, mitä rajan yli vaivihkaa hiihtäneille nuorille tapahtuu. Olisiko kirjailija itse jättänyt sen kertomatta? Kenties hän olisi solminut langat yhteen ja ratkaissut, missä nuorten elämä jatkuu. Teoksen viimeistellyt ystävä tuntuu tältäkin osin tyytyneen niihin kirjailijan kaavailuihin, joista on ehditty puhua. Hyvä niin.

Suosittelen lämpimästi Lumen lukemista vaikkapa tyttärelleni, joka miehensä kanssa lähtee elokuussa Iraniin ja osallistuu siellä Suomessa työskennelleen miehen kutsusta tämän hääjuhlallisuuksiin. Onnea matkaan!




keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Tiistain turnee


Aurinkoinen tiistai houkutteli lähtemään maalta kaupunkiin. Nykyisin aivan pikkurahalla  Föli-bussi vie Liedosta suoraan torin laitaan. Mielessä siinteli, että Aurakatua ylös kulkien pääsee Turun Taidemuseoon. Ykskaks päähän oli näet pälkähtänyt, että olisi aiheellista katsastaa vastikään avattu Elina Brotheruksen näyttely. 

Taidemuseon sivuilta löytyy näyttelystä tausta-artikkeli, jonka alkuosa on luettavissa tästäkin:
"Suomessa ja Ranskassa asuva ja työskentelevä Elina Brotherus (s. 1972, Helsinki) kuuluu Suomen kansainvälisesti tunnetuimpiin valokuvataiteilijoihin. Hän on käsitellyt monissa jo klassikoiksi muodostuneissa teoksissaan subjektiivisia kokemuksia, rakkauden läsnä- ja poissaoloa sekä muotoon liittyviä kysymyksiä. Suuri osa Brotheruksen teoksista keskittyy ihmishahmon ja maiseman väliseen suhteeseen sekä taiteilijan malliinsa kohdistamaan katseeseen. Hän kuvaa usein alastonta vartaloa ja tutkii kuvissaan tarkasti ihmisen tunnemaisemaa esiintyen itse suurimmassa osassa teoksiaan. Turun taidemuseossa keväällä 2017 nähtävä retrospektiivinen näyttely on laajin Suomessa koskaan nähty otos Brotheruksen tuotantoa. Näyttely toteutetaan yhteystyössä Montpellierin Pavillon Populairen ja Salzburgin Fotohofin kanssa."

Ensimmäisessä näyttelyhuoneessa näkyi yhä kukkia tuoreina jälkinä avajaisista. Kännykkäkuvasta saa ehkä aavistuksen isokokoisten vedosten tunnelmista.

Puolenpäivän aikoihin museon ovi kävi melko tiuhaan. Mitään ruuhkan tapaista ei kuitenkaan ilmaantunut, vaan isossa rakennuksessa vallitsi miellyttävä hiljaisuus. Niinpä siellä oli mukava nauttia heti tullessa salaattilounas. Jälkiruuaksi kahvin kanssa hommattiin vielä muhkeat laskiaispullat, joista oli hilloa ja kermavaahtoa täytteenä. En muista koskaan syöneeni yhtä hyvää laskiaisherkkua.

Näyttelyssä kiertely palautti mieleen lupauksen, että otan kesän tullen esille ison Nikon D90 -kamerani ja rupean taas harrastamaan valokuvausta "tosissani". Yritän omissa rajoissani etsiä kuvauskohteita mökkiympäristön luonnosta. Voin jopa mönkiä ruohikossa ja yrittää tavoittaa hyönteisiä huilailemassa ruohonkorrella. Mieleen on palannut valokuvauskurssi Kuusamon Oulangalla. Siellä näin, kuinka kiehtovaa jälkeä syntyy, kun jaksaa vaania ja osaa virittää kameransa lähikuvaukseen. Tämmöinen lupaus tuli lausutuksi ääneen, niin etten voi siitä livetä turhan helposti.Taisipa kumppanikin pohtia, mitä hän ottaisi valokuviensa aiheiksi.

Kaikin puolin ylentyneinä poistuimme museosta. Kävelimme minulle perin juurin tuttua muinaista koulureittiäni alas Kauppiaiskatua. Wiklundin tavaratalo ei houkutellut pikapysähdystä enempää. Matka jatkui Aurajoen rantaan, niin kuin usein kouluvuosien hyppytunneilla. Nykyään Kauppiaskadulta reitti jatkuu suoraan joen yli Kirjastosiltaa pitkin. Lähellä oli ajatus etsiytyä suoraan Tuomiokirkkopuiston bussipysäkille ja saman tien bussilla takaisin kotiin.

Ihana päivä houkutteli kuitenkin jatkamaan flaneerausta maisemassa, jolle ei hevin löydy vertaa. Käveltiin siis edelleen joenrantaa pitkin kohti arkkipiispan virka-asuntoa. Sinne asti rantapenkat ovat kunnolla kivetyt ja kulkuväylät kunnossa. Piispan piha-aitauksen kulmasta matka jatkuu luontevasti Piispankatua pitkin kohti Tuomaansiltaa. Tätä reittiä tallustelin tai pyöräilin usein, kun vielä asuin Turussa ja aivan Aurajoen rannassa.

Paluumatka sujui mainiosti reittiä, joka kunnostettiin kymmenisen vuotta sitten. Näkymät hivelevät silmiä, niin kuin kuvasta voi päätellä. Muutamia muitakin kulkijoita tavattiin, jokunen leppoisa sana vaihdettiin. Pilvisten päivien välissä yksi auringonpaisteinen tiistai tuotti silkkaa hyvää oloa, kun  Tuomiokirkkopuiston pysäkillekään ei enää ollut kuin lyhyt matka. Sen verran tuli kävellyksi, että bussikyyti jo kelpasi. Askelmittari näytti lukemaksi 9000, joten turnee oli ollut liikkumismielessäkin melkoisen satoisa.



Illansuussa poikkesin vielä kuulostelemassa, mitä Lieto-oppailla oli kerrtottavanaan. Heillä on vuoden verran ollut meneillään postikorttihanke. Siitä löytyy juttu myös Turun Tienoosta. Oli näet käynyt ilmeiseksi, että Liedosta kaivataan tuoreita kuvakortteja. Kuvat ovat oppaiden itsensä ottamia. Ammattiapua tarvittiin vasta painatusvaiheessa. Eurolla saa nyt ostetuksi kelpo kortin paikallisesta Q-kirjakaupasta. Oppailtakin niitä voi ostaa, kun osuu kohdalle. Eilen oli helppo tehdä kauppaa, kun pöydälle nostettiin ensimmäiset korttiniput. Ostin malliksi yhden joka sorttia. Esillä oli myös A4-kokoisia versioita. Tilaamalla niitäkin saa ostaa.


Näin tiistaista tuli suorastaan valokuvauksen juhlaa, oli sitten kyse maineikkaasta ammattilaisesta tai asiaansa paneutuvista harrastajista. Oppaat jatkavat korttihankkeitaan, minä ja muut omia kuvajuttujamme.

Innostuksen puuskassa ostin MUSEOKORTIN, josta olen kuullut moneen otteeseen ja pelkkää hyvää. Kortti on voimassa eilisestä lukien vuoden, ja sillä pääsee erikseen maksamatta yli 250 museoon. Brotheruksen näyttelyn jo katsoin kortilla. Seuraavaksi olisi hyvä suunnistaa WAMiin eli Wäinö Aaltosen museoon ja katsoa, mitä Touko Laaksosesta siellä on astettu näytteille. Tämä kevät tuntuu olevan täynnä Tom of Finland -tapahtumia. Kyllä nykyiselle lietolaiselle piisaa Turku-reissuja!

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Hidas länkkäri


Yle Teemalta tuli perjantai-iltana omalaatuinen lännenfilmi Meek's Cutoff (2010). Alkajaisiksi joukko uudisasukkaan oloisia ihmisä tuntuu pohtivan, miten päästä virran yli. Seuraa pitkä otos joessa kahlaavista naisista kantamuksineen. Mitään ei puhuta. Vettä on tässä vaiheessa ylenmäärin. Ennen pitkää ollaan toisella rannalla. Vaatteita kuivatellaan. Näkyy miehiä. Vettä nostetaan tynnyriin. Yksi miehistä raapustaa rannalla lojuneeseen vaalenneeseen puunrunkoon: LOST.

Hitaasti jatketaan matkantekoa. Leiriydytään. Aamun valjettua nuori poika istuu kumarassa ja lukee ääneen Raamatun kertomusta paratiisista. Vanhemmat kuuntelevat. Lähistöllä muutkin seuraavat lukemista.

Teltasta ilmestyy pörröpäinen mies. Hän on Meek, ympäriinsä liikuskellut kummajainen. Hahmo perustuu tosielämästä tunnettuun ja turkismetsästäjänä toimineeseen Stephen Meekiin. Kohta jo vankkurit vierivät letkana rutikuivalla, tuulen tuivertamalla tasangolla. Pörröpää ratsastaa ja kertoo pojalle hurjaa tarinaa verenhimoisesta karhusta. Yksi naisista seuraa sivusta kyllästyneen oloisena. Ilme kertoo pettymyksestä. Tämmöisenkö suupaltin opastettavaksi on tullut lähdetyksi?


Länkkäreiden perusasetelma alkaa olla koossa. On avara, tyhjä ja kuiva erämaa, on uudisasukkaita pyrkimässä kohti lännen paratiisiaan, on heidän oppaakseen pestautunut kulkija. Puuttuu enää intiaani. Ei aikaakaan, kun yksi sellainen vilahtaa kukkulan laella ratsuineen, mutta häviää saman tien. Alakuloinen matka jatkuu. Ja intiaani näyttäytyy uudestaan. Miehet ottavat tämän kiinni ja tuovat vankinaan leiripaikkaan. Meek vaatii, että salakavala intiaani tapettaisiin saman tien. Miehista jotkut epäröivät. Herää ajatus, että ehkä intiaani osaisi opastaa joukon edes veden äärelle.

Seuraa tunnustelevia kohtauksia, joissa uudisasukkaista yksi ja toinen etsii kontaktia intiaaniin. Melkeinpä käydään kauppaa. Ajatuksena on, että saatuaan jotakin ryhmältä hän tuntisi olevansa velkaa ja maksavansa sen johdattamalla joukon veden äärelle.

Toivottomalta alkaa tuntua, kun vankkurit päätyvät jyrkähköön rinteeseen. Tässä vaiheessa Meek luopuu opastamasta ketään enää mihinkään. Hurjasti ponnistamalla uudisasukkaat onnistuvat hilaamaan köysien avulla kaksi vankkuria alas tasaiselle maalle, kolmas ryöstäytyy irti, vierii valtoimenaan ja kellahtaa kumoon. Kallisarvoista vettä valuu maahan. Intiaani on seurannut uurastusta auttamatta mitenkään. Ilmeettömänä hän lopulta potkiskelee maata vesitippaan, joka noruu tyhjenevästä tynnyristä.

Tässä vaiheessa katsojakin kurkku kuivuu. Hetken helpotus ilmaantuu kuvaan, kun alangolla kasvaa osittain viheröivä puu. Lapsikin ymmärtää, ettei se kasva ilman vettä, jota ei kuitenkaan näy missään.

Tasanko jatkuu kohti seuraavaa ylänköä. Mitähän niiden takaa löytyy? Kukkuloiden suuntaan intiaani tallustelee yksinään, kun leffan loppuplanssit iskeytyvät päin katsojaa. Katsoja jää tuijottamaaan loittonevaa intiaania samoin kuin voi kuvitella leffan uudisasukkaiden tekevän. Näin ohjaaja Kelly Reichardt on jättänyt muiden huoleksi kehitellä tarinaan päätös tai miksei myös vaihtoehtoisia ratkaisuja.

Elokuvan jälkivaikutuksia on piisannut, sillä äärimmäisen hitaasti edennyt kerronta liimasi tajuntaan karun maiseman kuvia. Niitä palautuu silmiin tämän tästä. Pikku hiljaa myös henkilöhahmojen piirteistä on alkanut erottua jutunaiheita. Hetkittäin tuntui, että eräässä kohtauksessa kallion kupeella kyhjöttänyt intiaani olisi ollut kuin pahanilmanlintu, korppikotka. Vai onko hän paremminkin onneton, omasta heimostaan karkotettu raukka. Uudisasukkaita pohdittaessa äimistytti, kuinka alttiita ihmiset ovatkaan  joutumaan petetyiksi. Tästä seikasta kriitikot vetävät yhteyksiä nykyajan politiikkaan.

Nautittavinta elokuvassa oli kaikki se, mikä välittyi hidastempoisen, harkitun kameratyön satona. Äänimaisema on sekin niin luonteva, ettei sävellettyjä musiikkiosuuksia juurikaan erota tuulen suhinasta tai veden kohinasta. Avarankarujen luontonäkymien tavoin myös lähikuvia jäi hiertämään esiin jutunaiheita. Tietyt intiaanin syrjäkareiset ilmeet ja hänen vino seisontasa toisten raataessa herättävät yhä kysymyksiä. Naisista hahmottuu sekä ryhmä että kunkin yksilöllisyys, kun taas miehistä ei niinkään. Lakkeihinsa piiloutuneista ja muutenkin vaateisiinsa suojautuneista naisista tulin ajatelleeksi sitäkin, kuinka hyvin he tosipaikassa olisivatkaan välttyneet kärventymästä auringonpaahteessa.


Lähes tanssillisia asetelmia  toistui kuvissa, joissa kamera seurasi erämaan autiudessa kevyen oloisesti pyrähteleviä naisia. Ristiriita pohditutti, sillä todellisten länteen pyrkijöiden pitkä marssi  tuskin on voinut tuottaa muuta kuin uupunutta raahustamista. Leffalla on todellisuuspohja, jonka varaan fiktio on luotu. Kyse on tietoisesta taideteoksesta, ei dokumentista.

Katsoja kiittää ohjaajaa vaikuttavan jylhistä ja samalla satumaisista näkymistä. Oli pysäyttävää seurata hiljaista tarinaa, jossa eivät pyssyt pauku, hevoset hirnu ja taistelut vello. Näinkin voi ja on hyvä kertoa suuresta vaelluksesta kohti länttä osana Yhdysvaltain asutushistoriaa.






lauantai 18. helmikuuta 2017

Kadonneen jäljillä

Sjöwall & Wahlöö -rikosromaaneista sain eilen luetuksi sarjan toisen osan nimeltä Mannen som gick upp i rök (1965/2012). Olisi pitänyt alun alkaen edetä osa osalta järjestyksessä, koska keskeiset henkilöhahmot ja heidän keskinäiset suhteensa tarkentuvat vähin erin. Esimerkiksi Martin Beckin avioliiton rapautuminen käy selväksi heti kirjan alkuasetelmasta, kun Beck oltuaan vuorokauden perheensä kanssa lomalla saaressa, suostuu palaamaan töihinsä. Vaimo äkäilee: eikö muka ole muita poliiseja etsimään kadonnutta? Ja minä lukijana tiedän turhan varhain, kuinka pariskunnan lopulta käy.

Salainen tehtävä vie Beckin Budapestiin. Vaivalloisesti hän jäljittää ruotsalaistoimittajaa, jonka pomo ei kuitenkaan salli etsintäkuulutuksia. Beck asettuu Ruotsin lähetystön kustantamana samaan hotelliin ja huoneeseen, jossa toimittajan tiedetään pikaisesti käyneen. Huoneen ikkunasta aukeaa upea näkymä Tonavalle. Ainoa kiusa paikassa on nariseva sänky - ja tukahduttava helle.

Beckin tarkastelee huonetta, maiseman yksityiskohtia, käy hotellin ravintolassa. Hankalalta tuntuu yksin  yrittäminen. Omissa hommissa Ruotsissa on aina mukana koko murharyhmä. Kun puhelin soi ja langan toisesta päästä kuuluu Lennart Kollbergin ääni, Beck ei kuitenkaan riemastu. Käy ilmi, että kummallakin miehellä on melkeinpä vaivanaan "polisinstinkt", joka vetää heitä ratkomaan rikoksia silloinkin, kun voisi pysyä syrjässä. Kollberg liittyy oma-aloitteisesti jäljittämään kadonnutta ja tämän tuttuja Tukholmassa. Eikä suotta.

On kiinnostavaa seurata, kuinka järjestelmällisesti tietoja etsitään. Kadonnut Alf (Affe) Matsson hahmottuu härskiksi mieheksi, jolla aina on paljon rahaa ja joka pukeutuu hyvin. Toimittajien porukassa hän viihtyy Tennstopetissa, muissakin kapakoissa ja ryyppää raskaasti. Kännipäissään tämä etsitty mies äityy riehumaan ja kohtelee naisia pahasti.  Beck saa Kollbergilta vihjeen, jonka nojalla hän löytää Budapestista erään naisen. Tämän mukana tapahtumiin liittyy pari vaarallista miestä. Beck tajuaa pian, että häntä varjostetaan. Kokenut poliisi aistii herkästi myös valehtelemiset, huomaa vähäisetkin yksityiskohdat ja kokoaa havaintojensa varassa kuvaa tapaamistaan ihmisistä. Näihin kuuluu myös Budapestin päällikkötason poliisi. Yhteistyö alkaa sujua, kun kumpikin huomaa voivansa luottaa toiseen.

Palaset alkavat asettua kohdalleen, niin kuin aina rikosromaaneissa. Viisi päivää Budapestissa haahuiltuaan Beck palaa Ruotsiin. Matkan yksityiskohtia on tarjolla siinä määrin, että aloin epäillä niitä täytteeksi niukanpuoleiseen tarinaan. Jos olisin lukenut tämän kirjan heti Roseannan perään, olisin tuskin innostunut jatkamaan sarjan muihin osiin. Ne näet ovat olleet täyttä tavaraa. Siksi kai luen tai kuuntelen loputkin osat näistä klassikoista. Eihän niitä ole avaamatta enää kuin neljä.

Lopuksi vielä linkit blogijuttuihini. Niistä selviää, mitä olen tullut tuumanneeksi mainituista Sjöwallin & Wahlöön yhdessä kirjoittamista rikosromaaneista

https://akanvirtaa.blogspot.fi/2016/11/dekkarihelmi-60-luvun-ruotsista.html
https://akanvirtaa.blogspot.fi/2016/12/igen-en-roman-om-ett-brott.html
https://akanvirtaa.blogspot.fi/2016/12/rikosromaanisarjan-ja-o.html