Terrence Malick, Veteen piirretty viiva

 

Sodat ovat vallanneet päivittäisen uutisvirran. Voi kysyä, miksi kaikkien uutisten lisäksi valitsin omista tallennuksistani katsottavaksi Terrence Malickin käsikirjoittaman ja ohjaaman lähes kolmetuntisen toimintaelokuvan Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line) vuodelta 1998. Se perustuu James Jonesin romaaniin. Yksi perustelu valintaan lienee Jussi Huhtalan arvostelu, joka ilmestyi syyskuussa 2025 ennen elokuvan esitystä MTV3:ssa. Kiinnostavia pointteja tarjoaa myös Juha Rosenqvist. Hänen tekstinsä mukaan kyse on taistelusta ja lisäksi ihan muusta:

Veteen piirretty viiva kertoo toisen maailmansodan taistelusta, jossa Yhdysvallat ja Japani kamppailivat Guadalcanalin saaren herruudesta. Taistelu on koko elokuvan kehys, vaikka elokuva on kaikkea muuta kuin pelkkä tarina taistelusta.

Mitä imin itseeni elokuvasta? Häiriötä aiheutti katsomisen jakaantuminen kahteen peräkkäiseen iltaan. Mainokset toki poistin, kun ne ilmaantuivat, vaikka niiden tuotolla kai elokuva oli tarjolla. 

Alkuvaiheessa ollaan paratiisimaisen saaren siinä osassa, jossa paikalliset ihmiset hyörivät askareissaan. Sinne vyöryy maihinnousualuksia. Taistelut alkavat vasta myöhemmin.

Paikallisten joukossa liikuskelee yksi jenkki olematta mitenkään sotilaallinen. Käy ilmi, että mies viihtyy puntiksella. Hän pohtii, mistä paha on ilmaantunut ihmisten keskuuteen. 

 

Ajatuksissaan tämä sotamies, joko Witt tai Bell, siirtyy vaimonsa luo lempeisiin kotioloihin. Jos oikein ymmärsin, Nick Nolten esittämä eversti Gordon Tall ei sotamiestä rankaise, vaan sanoo puntisten nyt  riittävän, kun on saatu tehtäväksi vallata kukkula.

 
 

Heinikosta pyrähtää lintuja, kerran leiskahtaa liikkeelle pitkä käärme. Niihin ei pysähdytä, mutta joitakin kasveja joku sotamies rauhoittuu hetkeksi tarkastelemaan. Eversti joutuu selittelemään, miksei kukkulan valloittajille ole saatavilla juomavettä.

Yli kuitenkin päästään, tappioita koetaan. Kukkulan takana levittäytyy japanilaisten leiri. Heitä ei esitetä hirviöinä, vaan jollakin tapaa omituisen näytelmän kärsijöinä siinä kuin hyökkäävät jenkit. Muistan muutaman pysähtyneen oloisen kuvan kahden keskenään vihollisen katseen kohtaamisesta. Jotakin  sanotaan, mutta kielimuuri on ylittämätön.

Pitkähköinä vaiheina nähdään jenkkejä rämpimässä jokiuomassa. Japanilaisten luodit löytävät aika ajoin  kohteensa. Porukan nuorin saa osuman ja ymmärtää kuolevansa. Vaikka kaveria ei jätetä, kuolemaa ei pääse pakoon. 

Onnistuneesta hyökkäyksestä selvinnyt joukkue pääsee viikon lomalle rintamalinjojen taakse, saa postia omaisiltaan ja voi heittäytyä rentoutumaan. Kaikille posti ei tuo ilouutisia. Sotamies Witt (?) lukee kirjeestä, että yksinäisyyttä kotimaassa potenut vaimo haluaa avioeron. On löytynyt uusi mies. Tuntuu kuin Witt kuolisi jo tässä, vaikka hän vielä palaa joukkueen mukana taistelutehtäviin. Vapaaehtoisena tiedusteluryhmän jäsenenä hän on se, joka jää sille tielleen.

Kyllä minullekin selvisi, ettei Malick tai alkuperäisen tarinan kertoja ole mikään sotaintoilija. Monet kuvakulmat, yksityiskohdat ja näkymät tuntuivat korostavan hämmennystä, miksi ihmeessä soditaan. Sotilaista monet vaikuttivat sivistyneiltä, eivät miltään rääväsuilta. Juristiksi mainitun eversti määrää kotiutettavaksi, en muista syytä. Jermuilua tai kapinointia en muista nähneeni. Annetut hommat hoidetaan. Hetkittäin yksi ja toinen sukeltaa muistoihinsa tai huomaa jonkin eläimen tai kasvin. Luonto kärsii.

Vaikuttavan hiljaisina ja perin juurin uupuneina pataljoonan rippeet kahlaavat lopuksi maihinnousualuksiin, tällä kertaa pois vietäviksi. Mutta sota ei kuitenkaan päättynyt...

Kuvagalleria löytyy tästä linkistä.

Taiteilija ja hänen viimeisin teoksensa

Norjan läntisissä vuonomaisemissa liikutaan tässä ja tässä Jon Fossen romaanissa, samoin vastikään lukemassani Minä on toinen -teoksessa. Se kattaa Septologian osat III—V.  Suom. Katriina Huttunen. WSOY. 377 s. Maisemakuvan kopioin verkosta.

Vesa Rantama pohtii Hesarissa 21.2.2026 seitsenosaisten teossarjojen suosiota. Fossesta ja Knausgårdista hän mainitsee muun muassa:

Fosse toimi nuoren Knausgårdin kirjoittamisenopettajana Bergenissä 1980-luvulla. Seikka on merkittävä, ei niinkään kirjailijoiden yhtäläisyyksien vaan heidän erojensa vuoksi.

Fosse opetti Knausgårdille menetelmän olla ajattelematta tekniikkaa tai muuta kirjoittamiselle ulkoista kirjoittaessa. Hän huomasi myös, että Karl Ove ei ollut runoilija vaan prosaisti.

Tämä tarkoittaa, että hän lähestyy kirjoittamista aihelähtöisesti, tapahtumien ja ajatusten kuvauksena, siinä missä Fossen kirjoitus on itse tapahtuma ja maailman liike.

Knausgårdia en ole lukenut, mutta Fossea niin paljon, että tunnistan hänen tekstinsä. Se myös askarruttaa ja asettuu mieleen jonkinlaisena tilana. Tipoittain näyttämölle ilmaantuu henkilöitä. Keskeisenä hahmona on Asle, lapsesta asti hyvä piirtäjä. Hän tutkii itseään, hankkii kokemuksia eikä väistä sellaista, mistä äiti on varoittanut. Itsenäisyyttä ja itsepäisyyttä poika osoittaa antamalla tukkansa kasvaa pitkäksi. Edes vanhana miehenä hän ei leikkauta hiuksiaan, vaan sitoo harmaat hapset kuminauhalla niskaansa.

Septologian III osa alkaa viluisella kohtauksella kotioloissa. Kertoja näkee itsensä katsomassa kuvaa, jonka keskellä on kaksi viivaa, ruskea ja liila.

-- on varmaankin aikainen aamu, vai onkohan ehkä vielä yö? minä ajattelen ja olohuoneessa oli niin kylmä etten minä halunnut nousta, minä ajattelen ja silitän Bragen selkää ja katson pimeään ja näen Aslen istuvan keinussa kotitalonsa pihamaalla mutta hän ei keinu, hän vain istuu siinä ja hän ajattelee että mitä tekemistä hän keksisi? ja hän keinuu varovasti ja hitaasti edestakaisin ja sitten kuistille tulee Äiti ja Äiti on vihainen eikä Asle ymmärrä miksi Äiti on vihainen

Tule tänne, Äiti sanoo

Mikä hätänä, Asle sanoo

Tule nyt, Äiti sanoo

Hyvä on, Asle sanoo

ja hän laskeutuu alas keinusta ja hän menee Äidin luo kuistille ja Äiti katsoo häntä silmiin ja Asle nousee portaat ylös

No mitä, Asle sanoo

Siinähän sinä olet, Äiti sanoo

ja Asle ihmettelee miksi Äiti kuulostaa niin vihaiselta, mikä Äitiä vaivaa? mitä Asle on nyt tehnyt kun äiti on hänelle noin vihainen? Asle ajattelee

Katso, Äiti sanoo

ja hän avaa toisen kätensä ja Asle näkee äidin kämmenellä kolme kruunun kolikkoa --

Pitkä sitaatti näyttää, kuinka Fosse siirtyy esitetystä nykyisyydestä muistoihin. Niissä Asle elää ja niihin hän luiskahtaa jostakin arkisesta tilanteesta tai sanasta. Tuntuu kuin kohtaus äidin kanssa kertautuisi tuoreena vuosikymmeniä myöhemmin. Kolikoiden piti olla varmassa tallessa, yhtä piilossa kuin suostuminen kaljupäämiehen kosketeltavaksi. Kuinka äiti oli löytänyt kolikot? Se ja muut tapaukset ihmisten kanssa kaihertavat ja vaativat etsimään tulkintoja maalaamalla. Viimeisin Andreaksen ristin muotoon maalattu ruskea ja violetti palkki tuntuu kokoavan kaiken koetun. Erityisesti paksusti öljyllä  maalatut palkit ja niiden värejä valuttava risteys miellyttää Aslen silmää. Silti jää yhä epäselväksi, onko maalaus valmis.

Tämä huojunta maalausten äärellä on osa tekstin jännitettä. Samoin se, minkä isohkon työn naapurin Åsleik valitsee siskolleen jouluna vietäväksi. Asle ounastelee, että Åsleik haluaisi Andreaksen ristin. Asle haluaa pitää työn itsellään, muttei pysty sanomaan sitä ääneen. Åsleik osoittaa herkkävaistoisuutta ja valitseekin yksinäistä venettä esittävän työn. Olisiko sekin työ ollut parasta pitää itsellä?

Merkillistä, miten hissuksiin ajatuksissa käyty kamppailu voi kiehtoa lukijaa. Ratkaisutta toistaiseksi jää, lähteekö Asle mukaan joulun viettoon siskon luo, vaikka osittain on tullut luvanneeksi. Septologian VI ja VII osaan jää muutakin keskeneräistä: Onko sisko tosiaan Aslen muualla tapaama Guro? Mistä Aslen muistikatkot johtuvat? Miten päättyy raskaasti alkoholisoituneen Kaima-Aslen tarina? Ales-vaimostakin tullee lisää kerrotuksi, samoin siitä, miksi ja miten Taidekoulu jäi Aslelta kesken lukion tavoin. Entä jättääkö Asle tyystin maalaamisen? Onko elämää ilman vuosittaisia taidenäyttelyitä?

Ironisia pilkahduksia kerrontaan ilmaantuu vähitellen paljastuvista taiteilijahahmon yksityiskohdista. On pitkää tukkaa, mustaa samettitakkia, villapuseroa, kaulahuivia, ruskeaa nahkaista olkalaukkua. Mutta myös koulupojan esiintymiskauhua ja muuta ahdistusta, johon helpotusta on saanut niin tupakasta kuin oluesta. Ja myös maalaamisesta, jossa valkoisella värillä on olennainen osuutensa.

Kristilliset pohdiskelut ja rukousnauhat sekä kunkin osan loppuun liitetyt pitkät latinankieliset rukoukset ja Isä meidän jätän tarkastelematta.

Odotan Fossen Septologian kahden viimeisen osan ilmestymistä, jotta pääsisin jatkamaan lukemista. Ihmeellinen kokemus jo viiden osan perusteella!

 

Äitienpäivää klaanin voimin

Kuvasarja kertokoon eläväisistä tilanteista pihapiirissä, jonka laidoilta löytyy kummankin lapseni koti. Sinne ovat tottuneet tulemaan heidän lapsensa perheineen, kuten myös me isomummut. Minulla on ollut kiinnitys paikkaan 1940-luvun lopulta, jolloin sotainvalidi-isäni sai isohkon rintamiestontin. Aikanaan se jaettiin kahtia. Alkuperäinen talo suuresti muuttuneena on ollut tyttären perheen kotina 1990-luvun alkupuolelta. Pojan perheelle rakennettiin uusi talo ositetulle tontille. Se valmistui 1996.

Mitään raja-aitaa pihojen välillä ei ole. Viisi serkusta ovat tottuneet liikuskelemaan joka puolella. Niin tehtiin koko porukalla myös eilen. Enimmäkseen kuitenkin oltiin niin sanotun ylätalon pihalla, jonne vävy on äskettäin toteuttanut nuotiopaikan. Hän keksi ehdottaa yhteistä ulkoilmatapahtumaa äitienpäiväksi. Se sai heti kannatusta. 

Kaasugrilliäkin tarvittiin, kun kypsät, maustetut ribsit kuumennettiin.

Lisävahvistus saatiin naapurin grillistä. Sisko ja sen veli hoitelevat paistamisia. Salaatit oli tehty valmiiksi alatalossa, vaikka kuvassa isäntä näyttää joutilaalta.

Ateriointia varten oli kannettu framille pöytä alapihalta.

Jossain välissä yksi isä ehti opastaa lapsia potkulaudalla ajeluun. Kaksi lautaa oli tarjolla, kiitos mofan.

***

Jälkiruoista vastasi Kirkkonummelta saapunut perhe, jonka äiti on ylätalon tyttäristä keskimmäinen.

Tarjolle ilmaantui myös vaahtokarkkeja paahdettavaksi suklaan kanssa. Musta muovihanska kädessä kuuman hökötyksen keksien välissä pystyi viemään suuhunsa. Silti makeaa tahmaa levisi leualle ja sormiin - uusi makuelämys ainakin minulle. Jäi toiselta isomummulta kysymättä arvio tästä herkusta.

Hienosti hoituivat tarjoilut yhteistyönä ilman isomummujen panosta. Me vain istuimme ja nautimme. Tuota pikaa olemme myös naapureita, sillä miniän äiti Tampereelta muuttaa kesäkuussa asumaan Saga Kaskenniittyyn. 

Kööpenhaminaan ja Uppsalaan asettuneet klaanin jäsenet näyttäytynevät kesän mittaan kotimaassa ja samalla Sagassa moikkaamassa meitä isomummuja. 

Älkää unohtako minua! Myös toinen hauva oli paikalla - liekanarussa. 

Kotiin palattua nostin laukusta esille kortteja, kuvasin ne ja lähetin lämpöiset kiitokset tekijöille vielä uudemman kerran. 

Huomaa vauvan jalkapohjien kuvat sydämessä. Kyseinen typykkä ihmettelee valokuvassa kukkia. Hänen syksyllä 10 vuotta täyttävä pikkuserkkunsa on askarrellut kukkakortin teksteineen. Samoin on tehnyt typykän äiti. Kummallekin lisäkiitos käsityötaidosta!

Omalaatuinen lukukokemus

 

Kuvassa Jon Fossen pään ympärillä sädehtii. Silmät suuntautuvat vakavina kameran kautta katsojaan. Liina kaulassa viestinee taiteilijuutta, kuten jäljempänä perustelen. Sen sanon jo nyt, että olen vaikuttunut luettuani vastikään loppuun Fossen seitsenosaisen Septologian kaksi ensimmäistä osaa. Ne ovat ilmestyneet Katriina Huttusen suomennoksena ja yhteisniteenä otsikolla Toinen nimi (WSOY 2025).

Ennen sisältöön paneutumista kerron siitä, miltä tuntui lukea 475-sivuisen kovakantisen opuksen e-versio uudelta Kobo Readerilta. Sehän sujui, vaikka suurehkoksi valitsemani fonttikoon takia sivuja kertyi yli 1200. Lopuksi tarjolle ilmaantui mahdollisuus antaa luetulle tähtiä yhdestä viiteen. En tarttunut täkyyn. Olen vasta pohtimassa, mitä tuumaan ihmeellisestä teoksesta.

Näkyville tuli myös tarjous seuraavasta Fossen kirjasta, tilastotietoja lukemiseen käyttämästäni ajasta sekä nopeudesta, mutta en löydä moisia tietoja enää, kun katkaisin virran Readerista. Läppärillä tiedot ovat tallessa. 

Romaani alkaa taiteilija-Aslen pohdiskelulla, onko viimeisin maalaus valmis vai ei:

JA MINÄ NÄEN ITSENI jonka keskellä ne kaksi viivaa, liila ja ruskea, risteävät keskenään, suorakaiteen muotoista kuvaa, jonka minä näen että minä olen maalannut viivat hitaasti ja paksulla öljyvärillä, ja että se öljyväri on valunut, ja maali sekoittuu kauniisti ja maali valuu alaspäin siinä kohtaa missä ruskea ja liila viiva risteävät keskenään ja minä ajattelen ettei kuva ole valmis, mutta toisaalta kuva on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla, minä ajattelen ja minun on pantava kuva pois, minä en halua että se on enää maalaustelineessä

Kopioin näytteen kirjain kirjaimelta, sillä Kobo ei tunnu sallivan tuttua copy-paste-toimintoa. Tuntui tärkeältä tehdä muistiinpano omaan nettipäiväkirjaan Fossen tyylistä. Teksti on arkisen yksinkertaista, helppolukuista ilman pisteitä tai kappaleisiin jakamista ainakaan e-versiossa. Pilkut sekä kysymysmerkit ovat käytössä. 

Lukeminen sujuu kuin uiskentelisi sanoiksi puettujen muistojen virrassa. Milloin vain voin pitää tauon, sammuttaa Readerin ja vaikka vaipua uneen. Otinkin tavakseni lukea Fossea illalla viimeksi rauhoittuakseni nukkumiseen. Mitään ylen järisyttävää teksti ei vyörytä esiin, ellei sellaisena pidä toisen taiteilija-Aslen ilmaantumista kuvioon.

Dylgjassa asuvalla Aslella on avulias naapuri Åsleik, joka ilmaantuu ovelle kyselemään, lähtisikö Asle tänä vuonna siskon luo joulun viettoon. Åsleik on saanut vuosittain valita pienen maalauksen vietäväksi siskolle lahjaksi. Asle on pysynyt kotonaan. Jokin päänsisäinen kateuden ja kiusaantumisen tunne väreilee miesten välillä puhuttaessa Andreaksen rististä uusimmassa isohkossa maalauksessa. Vasta kirjan II osassa siskon nimeksi mainitaan Guro. Sen nimisen naisen Asle muistaa tavanneensa lähikapupungissa Bjørgvinissa. Sinne on asiaa aika ajoin ostoksille ja myös Galleria Beyeriin, jossa aina ennen joulua on taiten ripustettuna Aslen maalausten näyttely.

Kaupunkiin samana päivänä kahdesti ajaessaan Asle on näkevinään nuoren miehen ja nuoren naisen milloin kävelemässä tien laitaa kohti rinteessä näkyvää ruskeaa taloa, milloin puiden siimeksessä tai lumessa. Mies muistuttaa pitkässä mustassa takissaan ja kaulaliinassaan (!) ruskea nahkalaukku olkapäällä Aslea itseään nuorena. Nainen on Ales, vaimo, edesmennyt kaipauksen kohde. Nimet Asle ja Ales mietityttävät.

Kaupungissa herkästi eksyvä Asle osuu kapealla kadulla numero viiden kohdalla lumessa makaavaan mieheen kuin itseensä, sillä kyseessä on se toinen Asle, joka on pahasti alkoholisoitunut. Taksilla umpikänninen tulee toimitetuksi sairaalaan. Pitäisi myös pelastaa miehen koira, joka on jäänyt yksin asuntoon. Monta kiemuraa, osin hellyttäviä, kehkeytyy pelastusoperaatiosta, kunnes pieni Brage päätyy tolpillaan olevan Aslen kainaloon ja taluttimen päässä pyörimään lumihangessa. Myös Guro-nimisen naisen apu on tarpeen. Tarjolle ilmaantuu haalea näkymä Aslen ja Guron aiemmista tapaamisista jopa samassa vuoteessa.

II osa johdattaa Aslen lapsuuteen vuonon rannoilla. Koti sijaitsee valkoisessa talossa rinteellä. Pihapiirissä on toinenkin valkoinen talo, jossa aikoinaan asuivat isovanhemmat. Aslea vetää puoleensa se, mistä äiti on varoittanut: laituri, ranta, venevaja, vene, kaljupäisen miehen autokyyti.

Pikkusisko mukanaan poika kulkee yhä pidemmälle "omaa" polkuaan loitommas äidistä. Pikkusisko haraa vastaan, mutta seuraa kuitenkin, kun veli talloo nokkoset mataliksi. Uhka leijuu ilmassa. 

Kerran yksin maidon hakuun lähetettynä Asle kohtaa kaljupäisen miehen ja suostuu tämän ajelutettavaksi. Käy selväksi, miksi mies haluaa pikkupojan seuraa. Asle saa kolme kruunua ja kutsun tulla miehen taloon. Siellä olisi - myös - tarjolla jäätelöä ja karamelleja.

Omalaatuinen, syvällinen lukukokemus, vaikka en jaa kirjailijan harrasta uskonnollisuutta pitkine rukouksineen. Paljon tulee kerrotuksi olemisen pohdiskeluna omasta itsestä ja tutuista ihmisistä. Odotan lisää piirteitä toisesta Aslesta ja hänen ryyppäämisistään. Myös Guro on yhä arvoitus, samoin galleristi sekä pikkusisko Alide.

Åsleik, kalastaja (!), edustaa tavallista uutteraa maallikkoa ilman kummempia ääneen pohdiskeluja. Åsleik ei tunnustaudu kristityksi. Aavistelen hänet kommunistiksi. Onhan Asle pannut merkille, että naapuri näkee maalauksissa muutakin kuin pinnan. Jää epäselväksi, minkä maalauksen mies valitsee siskolleen Gurolle vietäväksi. Tällä kertaa se olisi jokin iso. 

Asle itse tunnistaa maalauksen valmiiksi, kun se hohtaa valoa. Pimeässä taiteilija tarkistaa, mitä hän näkee - ja näkee teoksensa hohtavana. Siksi Asle aikoo pitää uusimman maalauksen itsellään. Se on määrä viedä talteen vintille heti aamusta. Lukija uumoilee, että juuri sen Åsleik olisi halunnut antaa siskolleen, vaikkei saanut sanotuksi illalla ratkaisuaan. Kumpi ehtii ensin? 

Jatkan Septologian parissa, kunnes kaikki sen osat on luettu. Seuraava osa on jo ilmestynyt suomeksi.

Tästä pääsee lukemaan edellisen postaukseni ja linkin kautta tiettyyn merkittävään arvosteluun Fossen teoksesta.

Uutta, outoa, ihmeellistä

 

Hesarissa ilmestyi tämä Tommi Melenderin arvostelu Jon Fossen Septologian osista I-II nimellä Toinen nimi. Olin jo jyvällä Fossen erityisestä laadusta pienoisromaanin Aamu ja ilta perusteella, kuten blogijuttu vahvistaa. Niinpä Melenderin meditatiiviseksi arvioima teos piti saada saman tien luettavaksi. Paneudun teokseen myöhemmin lukukokemuksena. Nyt on aika kirjoittaa teknisistä välineistä.

Ostin yli 400-sivuisen Toinen nimi -teoksen e-versiona, joka lennossa latautui uuteen Kobo Readeriini. Se mokoma on yhteydessä Internetiin. Onhan minulla myös Kobo-sovellus tietokoneessa. En siis enää tarvitse piuhoja kirjan lataamiseen, kuten vanhaan, kuluneeseen Sony Readeriin. Se jouti matkakumppaniksi naapurille sisällään muutama hyvä kirja. Uusi läppäri näet vaati Readeriltakin sellaisia teknisiä ominaisuuksia, joita vanhassa ei ollut. Kobo Readerilla niitä on.

Kolme kuvaa näyttävät pienen ihmeen päältä, sisältä ja suojakuoren peittämältä takakannelta. Kuvien säätely on sitä sun tätä, sillä myös ilmainen kuvankäsittelyohjelma on uusi. Kaipaan entistä, mutta sekään ei enää toiminut nykyisessä Think Bookissa. Edes kuvien pienentäminen blogikäyttöön ei ota onnistuakseen, rajaukset sentään jotenkuten.

Luen mieluimmin melko isokokoisia kirjaimia. Niinpä sivulle mahtuu kerrallaan niukanlaisesti tekstiä. Fonttikokoa pienentämällä tilanne muuttuisi. Homma käy helposti, samoin sivun kääntö kevyesti napauttamalla oikeasta alalaidasta.

Kovakantisiakin opuksia kotoani löytyy, jopa ihan tuoreita. Mutta pulmana on niiden säilytys. Isosta kodista kirjakaappeineen lähdin kolme vuotta sitten jaettuani sadat kirjat minkä minnekin, ks. linkki. Nykyisessä palvelutalon vuokrakodissa on käytössä vain yksi kapoinen hylly kirjoille, kuten kuvasta näkyy:

Jakelen romaaneja kavereille, kun tarvitsen väljyyttä alahyllylle. Ehkä voisin tyystin poistaa myös kolme osaa sanakirjoja. Niitä en ikinä selaa, kun on käytössä tämä läppäri ja sen seitsemän hakumahdollisuutta.

Huomaa myös oikealla pilkottava keppi. Se on tuiki tarpeen niska-hartiajumpassa.

Uutta, outoa ja ihmeellistä on myös se, etten julkaise tätä juttua FB:ssa. Poistuin siitä sekä Instagramista jokunen päivä sitten lopen kyllästyneenä toistuviin sotkuihin.

Tappajan jäljillä

 

Leffatallennuksista huomasin, että tuota pikaa niistä poistuu Fred Zinnemannin ohjaama maineikas Shakaali (1973). Oli pidettävä kiirettä. 

Suosittelen avaamaan linkin ja lukemaan lyhyen selvityksen, mistä on kyse. Pari iltapuhdetta tarvitsin pitkään, nopeatempoiseen elokuvaan, joka vangitsi katsojan heti alkumetreiltä. Ihmettelen itseäni, koska yleensä katson ihan toisenlaisia luomuksia.

Ensimmäisessä kuvassa Edward Foxin esittämä palkkamurhaaja harjoittelee tarkkuusammuntaa aseella, jonka on varta vasten teettänyt. Hän tähtää verkkokassissa puunoksaan ripustettuun vesimeloniin, kunnes osuu yhä paremmin pintaan merkittyjen "silmien" väliin. Räjähtävällä luodilla meloni lopulta sataa maahan pieninä palasina. Komea räiskähdys hidastettuna kuvana!

Muita valmistelevia puuhia ovat vaihtoehtoisten passien hankkimiset, hiusvärit, erilaiset silmälasit ja vaatteet. Auto kuitenkin on just sellainen, kuin kolmekymppinen vetävä nuori mies himoitsee: valkoinen avomallinen Alfa Romeo, jos oikein muistan. Sillä hän viilettää Etelä-Ranskan teitä. Matkalla hän nappaa nautittavakseen hurmaavan rouvan jopa kahdesti, kun jäljittää tätä kotikartanoon asti. Rouvaparka ei ymmärrä miestä hengenvaaralliseksi.

Vahvana juonteena tapahtumissa kulkee poliisitoiminta yli rajojen. Ranskalaiset viranomaiset tietävät, että de Gaullen henki on uhattuna. Presidentti kieltäytyy perumasta julkisia esiintymisiä. Miten voidaan varmistaa, ettei tappaja onnistu keskellä Pariisia 22. heinäkuuta 1962 sotilasparaatien ja valtavien ihmismassojen keskellä? Elokuva perustuu Frederick Forsythin samannimiseen romaaniin ja siinä kaiketi esitettyyn murhasuunnitelmaan. Faktoja aiheesta tiedetään, kuten Natasja Brostrøm ja Andreas Abildgaard kirjoittavat 4.8. 2025 nettijulkaisussa Historia:

Katupölyä leijui Pariisin yllä 22. elokuuta 1962, kun Ranskan presidentti Charles de Gaulle ja hänen vaimonsa olivat matkalla kaupungin eteläpuolella sijaitsevalle Vélizy-Villacoublayn sotilaslentokentälle.

Pariskunta istui Citroën DS -auton takapenkillä. Heidän takanaan oli toinen Citroën DS, jossa oli de Gaullen henkilökuntaa. Autojen vieressä ajoi kaksi henkivartijaa moottoripyörillä.

Noin kello 20.20 autosaattue saapui liikenneympyrään, jossa tusina miestä odotti presidenttiä. Miehet tulittivat kahta autoa konekivääreillä ja automaattikivääreillä.

Presidentistä haluttiin eroon

Yllätysmomentista huolimatta salamurhaajat eivät osuneet de Gaulleen. Kuljettaja ajoi kaasu pohjassa presidenttiparin lentokentälle, jossa poliisit odottivat.

”Tällä kertaa se oli todella lähellä”, de Gaulle sanoi hyväntuulisena, kun hän nousi autosta.

Toinen takarengas oli puhjennut, mutta auto pysyi silti tiellä. Syynä oli auton erikoisjousitus.

Citroën DS:n jousitus koostuu kaasulla ja hydraulinesteellä täytetystä teräspallosta. Kumikalvo pitää kaasun ja nesteen erillään. Järjestelmä on suunniteltu niin, että auton kallistuessa – vaikkapa renkaan puhjettua – se säätää jousituksen korkeutta niin, että auto pysyy suorassa ja sillä ajamista voi jatkaa.

Järjestelmä on niin tehokas, että auto voi liikkua vain kolmella pyörällä.

Elokuvassakin de Gaulle pelastuu täpärästi kumartumalla juuri, kun laukaus suhahtaa pään taitse katuun. Siinä vaiheessa poliisit ovat jo aivan tappajan kintereillä.

Viranomaiset ja palkkamurhaajan palkanneet juoksevat kilpaa hankkiessaan tietoja. Viehättävälle Deniselle näytetään kuva tutkintaryhmään kuuluvasta miehestä, johon naisen on luotava suhde ja ongittava tietoja poliisien toimista. 

Ennen pitkää Lebel tajuaa, että tutkijoiden joukossa on myyrä. Pakkotilanteessa myyrä tunnustaa vuotaneensa tietoja ja poistuu kokouksesta. Denise yllättyy, kun löytää rakastajansa kuolleena lattialta. Saman tien pariskunnan asuntoon syöksähtää poliiseja.

Loppukohtaukseen siirryttäessä erittäin pätevä poliisipäällikkö Lebel, jota esittää Michel Lonsdale, kuljeskelee neuvottomana ihmispaljoudessa, kunnes eräs poliisi tietää kertoa Shakaalin päässeen läheiseen asuintaloon. Lebel ryntää poliisin kanssa asuintalon ylimpään kerrokseen. Siellä Shakaali oli jo ehtinyt hoitaa tilaustyönsä, tuloksetta. 

 Äkkikääntein ammutaan ristiin - kaksi kuolee, Lebel jää henkiin. Sattumat osallistuvat tilanteisiin.

Elokuva rauhoittuu. Lebel on se, joka yksinään saattaa palkkamurhaajan hautaan. Kysymyksiä jää ilmaan: Kuka tämä oikeasti oli ollut ja minkä niminen? Lontoossa on ratsattu yksi asunto, muttei saatu varmuutta omistajasta ja hänen henkilöllisyydestään. Tarinassa risteilee arvoituksellisia säikeitä. Käy kuitenkin selväksi, että brittipoliisit Lebelin johdolla pystyvät seulomaan esille tiedonjyviä, kun taas ranskalaispoliisit tuntuvat jäävän tehottomiksi. Viranomaisilla on mahdollisuus mobilisoida miehiä suurin määrin, kun taas OAS-ryhmän rippeet toimivat paremminkin yksittäin.

Elokuva on hyvin miehinen. Vain kolme naista, kaksi hoikkaa kaunotarta sekä Labelin järkevä vaimo, on tarvittu tarinan käänteisiin. Kaunottaria katsotaan miehen silmin, kumpikin suostuu seksiin, Denise taustaryhmän pakottamana. Labelin vaimo nähdään miehensä kelpo kumppanina. Keskenään miehet suostuvat hierarkian mukaisiin asemiin, asettavat tavoitteita ja keksivät keinoja niiden saavuttamiseksi. Katsojaa (ehkä) lohduttaa, kun hän voi tulkita asetelman siten, että edes virtuoosimaisen palkkamurhaajan taidot eivät riitä selviytymiseen järjestelmällisesti toimivia viranomaisia vastaan. Sekin helpottaa katsomista, että vaikka kylmäverinen tappaja niksauttaa monet kohtaamansa ja hetken tarvitsemansa ihmiset hengiltä, murhia ei oikeastaan näe. Ruumis vilahtaa tovin kuvissa.

Kaikkinainen taidokkuus ja siihen liittyen tyylikäs kepeys selittänee Shakaalin valikoitumista yhä uudestaan parhaiden elokuvien joukkoon.

Amerikkalaista fiktiota leffana

 

Omista tallennuksista nappasin perjantai-illan viihdykkeeksi tämän elokuvan vuodelta 2023. En tiennyt siitä mitään. Linkki tarjoaa kaiken olennaisen tiedon elokuvasta kuvien kera. Suosittelen. Blogijuttu tarjoaa kelpo näkymiä vihreille oksille päätyneiden mustien aiheellisesta kiukusta. Sitä potee etenkin päähenkilö;

Kirjailija ja kirjallisuuden professori Thelonious "Monk" Ellison on turhautunut siitä, kuinka tummaihoisten elämää kuvataan kirjoissa. Hän päättääkin kirjoittaa satiirin tällaisista kirjoista, mutta tuleekin tehneeksi jättimenestyksen, jota ylistetään Monkin mielestä täysin vääristä syistä.

Eipä kelvannut monia palkintoja kerännyt leffa teatterilevitykseen Suomessa. Kiitos YLE Areenan sen pystyi katsomaan telkkarista:

Käsikirjoituksesta Oscar-palkittu komedia kirjailijasta, joka kyllästyy rasismikeskustelun kliseisiin ja julkaisee salanimellä sekä rikolliseksi ja vankikarkuriksi tekeytyneenä romaanin - saaden enemmän huomiota ja suosiota kuin "oikeilla" kirjoillaan. Pääosissa: Jeffrey Wright, Tracee Ellis Ross, Leslie Uggams, Adam Brody ja Keith David. Ohjaus: Cord Jefferson. (USA 2023)  

Aika nihkeästi tiirailin pitkään tarinan etenemistä. Pikku hiljaa minulle alkoi kirkastua, mikä etenkin Monkia hiertää ja miltä rajat valkoisiin yhä tuntuvat. Mustana hänen ei oikein sopinut käyttää kirjoihinsa antiikkiin pohjautuvia aihelmia. Yliopistossa joku opiskelija valittaa Monkin puhetavasta, kollegat ehdottelevat tauon pitämistä virkatehtävistä. Niinpä Monk singahtaa Kaliforniasta Bostoniin äitiään ja siskoaan tapaamaan, vaikka kokee vieraantuneensa perheestään.

Äkkinäisin kääntein tapahtuu isoja siirtymiä perhekuviossa. Perheen merenrantahuvilassa kuitenkin pääsee tuulettumaan.

Ja kuinka ollakaan, naapurihuvilan viehättävä asukas tulee luonnikkaasti auttaneeksi Monkia. Käden käänteessä ollaan jo ihan hyvää pataa, melkein kuin perhettä. Monkin äidin helpotukseksi naapurin söpö asianajaja Coraline on hänkin musta.

Muhkeana kohtauksena muistan sen, kun Monk kirjailijana tuottaa uuttaa tekstiä ja kokee luomansa henkilöhahmot niin todellisina, että heidät esitetään leffassa oikeina ihmisinä. Taustalla Monk istuu kirjoituspöytänsä ääressä täysin uppoutuneena tekstin tuottamiseen.

Jänniä käänteitä seuraa plastiikkakirurgi-veljen ja Monkin välillä. Dementoituva äiti vaatii huomiota, mihin pojat eivät ensi alkuun ole valmiita. Lääkäri-siskokin ottaa ja kuolee ykskaks viisikymppisenä. 

Suhde Coralineen kangertelee Monkin äkäillessä. 

Hirtehisesti Monk päätyy raatiin valitsemaan kirjallisuuspalkinnon saajaa. Uskomattomin kääntein hänen satiiriksi kirjoittamansa ja piruuksissaan Fuck-nimellä kruunamaansa romaani lopulta voittaa koko kisan. 

Sitten kirjasta tietysti pitää tehdä elokuvaversio. Monk on mukana rustaamassa käsikirjoitusta. Loppuratkaisuksi häneltä pyydetään vaihtoehtoja. Niistä kaikkein rajuin valitaan. Siinä huima kuittaus Monkilta!

Nyt huomaan panneeni merkille paljon muitakin mainioita seikkoja, vaikken niistä oitis perustanut. Mutta jääkööt pitkät luritukset tällä kertaa sikseen. Tyytyväisensä huokaan, että vajaat pari tuntia illalla vietin kelpo seurassa yksikseni. Enää ei ole vakituista katselukumppania...