torstai 16. marraskuuta 2017

Viikon mieskuvat Melenderistä Zuckerbergiin

"Nuoret miehet ovat traagisia. Heidän on pakko." Jotenkin näin lausahtaa Jouko Turkka Tommi Melenderin esseekirjassa Onnellisuudesta (WSOY 2016). Sitaatin kiteytys sopii paitsi kirjan nuoreen pohdiskelijaan myös Aaron Sorkinin käsikirjoittaman ja David Fincerin ohjaaman The Social Network -elokuvan (2010) Mark Zuckerbergiin. Mitä älliä ja ponnistuksia urokset tarvitsevatkaan naisten valloittamiseksi!

Viikon mittaan luin sekä viime vuonna ilmestyneen kirjan e-version että katsoin omista tallennuksistani seitsemän vuotta sitten tehdyn elokuvan. Kumpikin teos myllersi esiin ajatuksia, joita en ole huomannut ennen miettiä. Vanhaksi on pitänyt elää, ennen kuin alan päästä jyvälle mieheksi kasvamisesta. Etenkin intorvertiksi itsensä tunnistava Melenderin kertoja on ollut isoksi avuksi.

Kuvatuilla miehillä on ikäeroa, sillä Melender on syntynyt 2. helmikuuta 1968, Zuckerberg 14. toukokuuta 1984. Melenderin lukeneisuus ja kyky peilata oman tai oikeammin minäkertojansa elämän vaiheita valikoituihin ranskalaiskirjailjoiden teoksiin luo perspektiiviä miehen sisäisiin maailmoihin. Esseet ovat niin taiten kirjoitettuja, että aavistelen tekijän viipyneen pitkään kunkin aihealueen parissa, kun taas Sorkin ja Fincher ovat kiireesti syöksähtäneet dokumentoimaan Facebookin alkuvaiheita. 

Leffasta selviää, että Harvardissa tietyt atleettiset soutajaveljekset keksivät idean campuksen kattavasta sähköpostin tapaisesta verkostosta, jotta voisivat entistä tehokkaammin tavoittaa tyttöjä. Lihasvoimalla pyydyksen luominen ei hoidu. Hommaan tarvitaan ohjelmointitaitoja. Kun Mark Zuckerberg (Jesse Eisenberg) suostuu mukaan, puuha saa siivet selkäänsä. Hankalan neropatin ainoa ystävä, Eduardo Saverin (Andrew Russell Garfield), haalii alkupääomaa. Pian eka versio on käytössä ja sitä levitetään muihin yliopistoihin. Silti varsinkaan parikymppinen Zuckerberg ei heti oivalla, mikä potentiaalinen voima The Facebookissa on. Löytyy kaveri, jonka ehdotuksesta nimestä putoaa pois 'The'. Itse sivulle tulee kohta, jossa käyttäjä voi ilmaista, onko sinkku vai parisuhteessa.

 

Ei aikaakaan, kun vuonna 2004 aloittanut palvelu leviää mantereelta toiselle. Seuraa riitoja ja niiden setvimisiä. Isoja korvauksia maksamalla Zuckerberg lakimiehineen vaientaa ideavarkauden syyttäjät. Vyöryksi paisunut menestys oli jopa amerikkalaisittain niin iso ihme, että siitä tehtiin elokuva jo lähes saman tien.

Toisin on Melenderin esseiden minäkokijalla: suurta menestystä ei hevin heru. Yksi Kulttuuri-pääluvun alaotsikko, Kirjailijaidiootti, tihentää kokemuksen. Luvun alku ei jätä tilaa turhille toiveille:
Albert Einsteinin tunnetuimpiin sitaatteihin kuuluu hänen typeryyden määritelmänsä: »Toistetaan samaa asiaa ja odotetaan eri lopputulosta.» Se on osuva kuvaus myös kirjailijan työstä. Kirjailija uurastaa kaksi tai kolme vuotta teoksensa parissa vain saadakseen nähdä, kuinka se hautautuu jokasyksyisen kirjatulvan alle. Säälittyään itseään muutaman viikon kirjailija ryhdistäytyy ja ryhtyy kirjoittamaan seuraavaa teostaan, vaikka tietää, että sitä odottaa sama kohtalo kuin edellisiä. Idiootin hommaa.
Silti Melederin kertoja yhä jaksaa kurkotella kohti kontakteja, olla vuorovaikutuksessa, päteäkin. Samastahan oli ja on kyse Fasebookin luomisessa. Mittakaavat vain poikkeavat toisistaan.

Viivyin Melenderin esseiden parissa huomattavasti pidempään kuin The Social Networkin katsomisessa ja taustojen tutkailuissa. Olen tavannut tarttua Melenderin kirjoihin ja muihin  teksteihin, kunhan niitä vain ilmestyy. Harvakseltaan niihin törmää Imagen palstoilla Antiaikalainen-blogissa. Kyllä Melenderillä lukijoita on! Hiukan minua tosin arveluttaa, kykenenkö vastaanottajana kirjoittajan verroille. En näet jatka matkaani niihin merkkiteoksiin, joita Melender tulkitsee osana kertojansa itsetutkiskelua. Toki olen lukenut muun muassa Albert Camus'n Sivullisen, kauan sitten. Muistikuvat eivät kanna niin, että voisin väitellä Melenderin tekstin kanssa. Pitäisi ottaa kirja hyllystä, lukea se uudestaan ja palata Melenderin esseiden määräkohtiin. Pakko myöntää, että jää tekemättä.
Riemastuttavimmaksi koin Melenderin kirjan pääluvun Urheilu. Aluksi on tarjolla alaluku Ääriviivoja miehen muotokuvaan. Siinä kertoja heti kättelyssä lataa näkösälle tunnustuksen:
Minulla on pinttyneitä haaveita, jotka ovat naurettavia eivätkä toteudu koskaan. Naurettavin ja epätoivoisin on haaveeni olla voimakas. Ei sillä tavalla voimakas kuin säännöllisesti salilla käyvä, lihaksistaan huolta pitävä mies vaan aivan saatanan voimakas, kuten ilmaus teinivuosinani kuului. 
Jatkoksi seuraa pohdiskelua Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjan kirjailijaa läheisesti muistuttava minäkertojan vahvuudenkaipuusta. Kiinnostuin näistä mietteistä jopa siinä määrin, että saatan lukea Knausgårdin mammuttisarjan, vaikka toisin olen kysyttäessä vakuuttanut. Ehkä joskus vielä palaan Melenderiin esseen vastaaviin kohtiin. Osaisinko silloin sanoa aiheesta jotakin lisää? Tai huomaisinko miehen kaipuita entistä paremmin?

Onni jalkapallokatsomossa -alaluku avaa huimia näkymiä ihmisenä olemiseen:
Onnellisuus syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Helvetti ei ole toiset ihmiset, kuten Sartren Suljetuissa ovissa sanotaan, vaan yhteyden katoaminen toisiin ihmisiin.
Miehen innostus joukkuepelien seuraamiseen avautui minullekin luettuani Melenderin tekstiä jalkapallo- ja jääkiekkofaneista. Melenderin minäkertoja tunnustaa olevansa raivoisa jääkiekkofani. Sekä esseekokoelman tarkoin harkitulta tuntuva huippukohta että kertojan katsojakokemus osuvat yksiin:
Vuoden 2011 MM-finaalissa vapauduin vasta kolme minuuttia ennen loppua, kun Mika Pyörälä vei Suomen 5–1 johtoon. Sellaista johtoa ei ollut enää mahdollista menettää edes Ruotsia vastaan, etenkin kun Suomi oli viimeisessä erässä kerrankin energisempi kuin Ruotsi. Kiitin kaikkia taivaan jumalia kolmesta viimeisestä peliminuutista, joiden aikana sain vihdoinkin elää MM-finaalin tunnelmissa ilman sisuskaluja raastavaa jännitystä. Suomi voitti lopulta 6–1, kun Antti Pihlström pisti kiekon vielä kerran Ruotsin maaliin. Kun lähdin palkintojenjaon jälkeen ulkoiluttamaan koiraa, mieleeni palasivat vuodet 1992, 1994, 1998, 1999, 2001, 2006 ja 2007, kuusi hävittyä MM-finaalia ja yksi hävitty olympiafinaali. Tunteet ryöpsähtivät sisälläni niin väkevinä, että aloin itkeä keskellä kävelytietä. Puolituttu nainen tuli vastaan ja katsoi huolestuneena, enkä minä pystynyt kuin sopertamaan jotain sekavaa Suomen voitosta. Hän varmaan ajatteli minun menneen päästäni sekaisin. Lohduttauduin sillä, että viimeistään seuraavana päivänä hän ymmärtäisi uutisotsikoista, mikä oli saanut minut tolaltani. Palatessani koiran kanssa kotiin oloni oli puhdistunut ja hieman surumielinen. Toki tunsin myös onnellisuutta, mutta en sellaisena kevyenä, leppoisana harmoniana, jonka intuitiivisesti liitän onnen hetkiin. Mitään vastaavaa en ole kokenut jalkapallon parissa.
Epilogi päättää kirjan. Melankolian puolustus -otsikon alle kootut tekstit on ryhmitelty neljään osaan. Niistä viimeisessä on vielä tarjolla ironisia havaintoja ylettömistä onnellisuuspuheista ja vaikeuksien muuntamisesta pelkiksi haasteiksi. Alkusoittona ensimmäiset painavat kommentit aiheesta löytyvät jo kirjan Talous-pääluvusta. Komeasti 131-sivuisen kirjan viimeinen virke tavoittaa elämän täyteyden, kun kertoja sanoo näin:
Rakastan elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen.
Mainiona lisänä loppuun on kirjattu kuhunkin lukuun liittyvät lähteet.











torstai 9. marraskuuta 2017

Minne mieli halajaa?

On meneillään vuoden pimein kausi. Vanhastaan muistan, kuinka se on rassannut oloa. Niinpä päätin jo kesän lopulla katkaista tämän syksyn kurjuuden lähtemällä viikoksi kauas muihin maisemiin. Matka tuli tilatuksi ja maksetuksi ajallaan. Aika pian olen jo reissussa kohti Kristina Cruises -firman järjestämää laivaristeilyä. Verryttelen hiukan ennen tosi koitosta katselemalla, mitä netistä löytyy matkan etapeista. Samalla sekä lapset ja lastenlapset perheineen että muutkin pääsevät alustavasti jyvälle, minne mummu häipyy viikoksi.

Las Palmasiin Gran Canarialle lennetään. Kaupunkikierros on luvassa heti perille päästyä. Ehkä  käväistään myös pikkukuvan museossa.

Jossain vaiheessa tulopäivää porukka kuskataan brittiläiseen m/s Thompson Dream -alukseen. Siihen on mukava asettua koko viikoksi.



Seuraava etappi on Santa Cruz de la Palma La Palmalla, jossa viivytään vain kuusi tuntia. Huomaan, että Santa Cruzeja on kahdella saarella, sillä muutamaa päivää myöhemmin vieraillaan Teneriffan Santa Cruzissa.

La Palmalta suunnataan Madeiralle. Funchalissa olen kauan sitten viettänyt viikon aviomieheni kanssa. Kumpikin tuskaili levadoilla hipsiessä putoamista. Muistaakseni ryömin pahimmissa paikoissa nelinkontin. Vaikka Funchalia ja sen ympäristöä tuli aikoinaan hiukan nähdyksi, olen varannut paikan opastetulle retkelle. Kuvan paratiisilintukukat tulivat tutuiksi jo ensi käynnillä. 


Meripäivänä matkataan Agadiriin Marokkoon. Se on minulle niin outo paikka, että retkivaraus on aivan kohdallaan. Luvassa on monta tuntia maisemia mennen tullen matkalla Taroudantiin, 85 kilometrin päähän Agadirista. Mitä itse kaupungissa katsellaan, jää nähtäväksi.

Seuraavana päivänä poiketaan Lanzarotella. Kolmannella ennakkoon varatulla retkellä pääsen muiden mukana tutustumaan karuihin näkymiin Timanfayan kansallispuistossa. Alue kuuluu syntyneen tulivuorenpurkauksista.

Sitten on vielä vuorossa se toinen Santa Cruz, joka sijaitsee Teneriffalla. Aamulla varhain rantaudutaan. Koko päivä on mahdollista kulkea ja katsella minulle ennestään tuntematonta kaupunkia, sillä vasta puolelta öin laiva suuntaa keulansa kohti Las Palmasia.

Teneriffan eteläkärjessä olen kerran ollut viikon yhdessä nuorimman tyttärentyttären kanssa. Silloin retkeiltiin La Gomeran saarelle ja muutamaksi tunniksi myös merelle tarkoituksena nähdä delfiinejä. Eipä näkynyt. Eikä myöskään kavuttu Teidelle, niin kuin moni muu on kertonut tehneensä. Mutta ratsastusmahdollisuus neitokaiselle järjestyi mukavalla pikku tilalla lähellä Los Americanosia ja silloista hotellia.

Tässä kohtaa matkaviikkoa minulla on enää odotettavissa lento Helsinkiin ja sieltä bussilla Turkuun. Kotiovelle päästäkseni taidan yömyöhällä tarvita vielä taksikyytiä.


Ennen pitkää ehkä kirjoitan toisen bolgijutun siitä vinkkelistä, mitä tuli nähdyksi ja koetuksi. Juttuun löytynee kuvia omasta takaa, sillä mukana kulkee sekä kännykkä erinomaisine kameroineen että iso laatuvehje Nikon D90.



torstai 2. marraskuuta 2017

Ansoja


Alkusyksystä Elisa Kirja oli virittänyt vastustamattoman ansan tarjoamalla melko uusiakin kirjoja hyvin edullisesti. Ostin kuusi. Kaikkien niiden yhteishinta jäi alle 30 euron. Pari olen jo lukenut.

Tuula-Liina Variksen romaanista Huvila (WSOY 2016) sain ensimmäiset ennakkotietoni vasta kirjan esittelytekstistä. Sen alkuosan kopioin tähän:
Kun turkulainen Raakel menee vuonna 1929 naimisiin omalaatuisen taiteilijan kanssa ja muuttaa hänen merkilliseen hirsihuvilaansa, koko hänen turvallinen keskiluokkainen opiskelijan elämänsä mullistuu. Syntyy tytär, palkataan piika, ja äkkiä naiskolmikko on keskenään hirsilinnoituksessa, isäntä lähtenyt muille maille rakentamaan "uutta Eurooppaa". Miksi mies lähti? Millaiseksi kolmikon elämä muodostuu?
Lukiessa palasin muutaman kerran kirjan kanteen, jonka Martti Ruokonen on suunnittelut ja käyttänyt siinä Jarek Blaminskyn valokuvaa. Valokuvaajan yhteydessä on myös maininta Arcangel. Tarkoittaakohan se paikkaa, kustantamoa vai jotakin muuta?  Itse valokuvassa kolme kahvi- tai teekuppia kummollaan sisältää arvoituksen samalla, kun mielestäni viittaa tarinan kolmeen naiseen. Kuka särkyy ja jää pohjimmaiseksi? Yksi tuntuu säilyvän ehjänä korvineen kaikkineen. Entä ketä henkilöä keskimmäinen, puristuksiin jäävä kuppi kuvastaa?

Kirjailija on poiminut avaukseksi sitaatin eräästä Anton Tshehovin kirjeestä, jossa tämä pohtii ihmisen vajavaisuutta arvioida itseään saati ymmärtää sen paremmin tätä päivää kuin aavistella tulevaisuutta. Niinpä lukija osaa valmistautua jonkinlaisiin katastrofeihin.

Romaanin käännekohta paljastetaan heti alkuun. Eletään syyskuuta 1935 huvilassa. Tyynen saunaillan jälkeen aviomies, huvilan omistaja ja tunnettu taiteilija Aksel Korkeakorpi, poistuu kertomatta, milloin palaa. Vaimo Raakel ja piika Selma katselevat metsärajaan häipyvää miestä. Kotiin jää myös viisivuotias Leea-tytär tietämättä, ettei enää ikinä näkisi isäänsä.

Tarina kiertyy takaisin vuoteen 1929, jolloin vapun alla turkulaisen porvarisperheen ainokainen Raakel-tytär  saa serkultaan Juhanilta kutsun taidenäyttelyn avajaisiin.
Juhani kiitää salin poikki, hän haluaa suorittaa esittelyn. Korkeakorvella on hämmentävän kauniit kasvot, ja sysimusta, suippo parta kuin Mefistolla. Hän suutelee äitiä kädelle, Raakelin kättä vain puristaa kevyesti ja sanoo: Mademoiselle. Syvän siniset silmät, kiinteä katse, hypnoottisen kiinteä, ei ihme, että kiehtoo naisia, ne kuulemma suorastaan tyrkyttäytyvät hänelle, naisia jokaisessa Euroopan kaupungissa, Juhani sanoo, taitaa liioitella, Raakel on noissa silmissä pikkutyttö, hän näkee sen kyllä, pinnistää hymyn naamalleen ja onnittelee vaikuttavan näyttelyn johdosta. Taiteilijalla on pitkät, kapeat sormet kuin pianistilla ja lämmin käsi, ääni on syvä ja sointuisa, hänen katseensa tähtää jo seuraaviin tervehdittäviin, hän kumartaa, kääntyy, on poissa.
 Näin serkkupoika tulee virittäneeksi ansan, johon yliopisto-opintojensa alussa oleva Raakel melko pian lankeaa. Vaara väreilee ilmassa, kun näyttelyn jälkeen taiteilija haluaa tavata Raakelin kahdestaan. Varjeltu neito herää miehen suudelmalla kuin prinsessa Ruusunen. Kuluu kuitenkin  kaipauksen täyteisiä kuukausia, ennen kuin pari uudestaan tapaa.

Eletään suuren pörssiromahduksen aikoja. Rakelin pankinjohtajaisä on kuitenkin osannut olla sijoittamatta varojaan riskialttiisti, joten perheen turkulaiselämä jatkuu vakaana. Aikuinen tytär pysyy yhä äitinsä valvonnassa myös kesän täysihoitolassa, vaikka haluaisi nauttia vapaudesta Turussa. Sovinnaisuus  sitoo. Niinpä kun kuulu taiteilija uudestaan ilmestyy Raakelin ulottuville ja kosii, epäilyille ei jää sijaa, vaikkei miehen sukutaustoista ole mitään tietoa. Avioliiton myöstä Raakel pääsee irti kodin kahleista ja hylkää vähin erin myös opintonsa. Turku on menneisyyttä, tulevaisuuttaan kaukana kaikesta hän ei osaa aavistella.

Kun näin pitkälle olin lukenut, jatkoin lähes yhtä kyytiä loppuun asti. Sivujahan on vain 147. Koska taiteilijalla on muhkea hirsihuvila metsän keskellä jossakin noin sadan kilometrin päässä Turusta, avioparin asuinpaikka on kuin itsestään selvä. Onnen aikoja riittää vielä senkin jälkeen, kun syntyy tytär Leea. Raakelille palkataan avuksi piika, Selma. Taiteilijalla häipyy usein kaupunkireissuilleen. Palattuaan hän kertoilee kummallisia juttuja Vihtori Kosolasta ja muista lapualaisista, eikä Raakel pukahda Akselille epäilyistään. Tämä on langennut lapualaisten ja sittemmin IKLn virittämiin aatteellisiin ansoihin! Niistä miehen matka jatkuu Berliiniin natsi-Saksan palvelukseen.

Tässä loikkaan kriitikoiden matkaan. Anni Valkonen kirjoittaa Hesarissa 6.12.1916  kuin minun lukukokemuksestani:
-- tämä lukukokemus on nautinnollinen jo tekstiin sidotun rytminsä ansiosta. Poljennosta lähtee kaikki: se vie lukijan toiseen, verkkaisempaan ajankulkuun, sellaiseen, jossa mieli saa virrata rauhassa – jossa ajatusta ei jatkuvilla pisteillä katkota.
Omina aatoksinani sanon vielä, että suppeaan sivumäärään sisältyy tarkkaa ajankuvaa ja että henkilöhahmoista etenkin naiset kasvavat täyteläisiksi. Aksel heijastuu varjona ja kuukausirahana naisten elämään. Kansikuvan kuppeja pohdiskellessa tuntuu kuin pohjimmainen särkynyt kuppi kuvastaisi Raakelia, joka luopui omista unelmistaan ja suostui aviovaimoksi kauas kaupunkilaisista vanhemmistaan. Ystäviä hänellä ei tuntunut olevan edes nuorena. Niinpä Selma, joka aina oli saatavilla hirsihuvilassa, voisi olla keskimmäinen kuppi muiden katveessa. Selmakin oli jäänyt ansaan, kun suostui nuorena tyttönä tulemaan avuksi taiteilijan perheeseen eikä tuntunut hevin vapautuvan pestistä. Selma unelmoi omasta, lukittavasta huoneesta jonkun kaupunkilaisperheen apulaisena luona. Sellaisissa oloissa voisi vapaa-aikoinaan käydä vaikka elokuvissa. Ylimmäinen ja ehjä kuppi olisi näin ollen Leea, jolle kirjan mittaan aukenivat mahdollisuudet asettua vauraana perijänä Turkuun ja ryhtyä opiskelemaan lääketiedettä. Itsenäisen, hyvin koulutetun virkanaisen ura kangasteli tyttärelle niin kuin aikoinaan hänen äidilleen. Raakel, alistuneen äitinsä sovinnaistapoihin sitoma tytär, hylkäsi unelmansa ja maksoi ratkaisusta kovan hinnan. Kuvittelen, että Raakelin tytär ei tekisi samaa.

Lisään vielä yhden linkin kritiikkiin, joka on ilmestynyt Keskisuomalaisessa 2.10.2016. Eija Komu otsikoi arvionsa näillä sanoin: Tuula-LiinaVaris: Huvila - Aatteiden varjossa, elämän puolella. Itse tekstissä Komu kiittelee teosta. Niin teen minäkin ja osoitan samalla kiitokseni myös suoraan kirjailijalle, josta Komun jutussa on esillä myös eriomainen kuva.

PS Blogijutun jälkitunnelmissa katsoin omista tallennuksista elokuvan Piiat (The Help 2011), joka perustuu Kathryn Stockettin menestysromaaniin. Elokuva kiinnosti, vaikka Mississipin 1960-luvun vaihteen mustien palkollisten ja Variksen Huvila-romaanin Selma-piian olosuhteiden välillä on valtaisa ero. Kuvattujen tapahtumien välillä ei ole kuin pari-kolmekymmentä vuotta. Yhdistäviäksi tekijöiksi sanoisin juuttumisen isäntäväen huusholliin ja sen, että niin suomalainen piika kuin amerikkalaispiiat ovat  monitaitoisia ammattilaisia, joita ilman emännät eivät tule toimeen. Emännät eivät näet osaa taloustöitä. Selma ei sentään ollut missään mielessä orja niin kuin Piiat-leffan monet emäntiensä mielivallasta kärsivät mustat kotiapulaiset. Eikä Selmaa potkittu äkkipikaistuksissa pois kuten mustia apulaisia. Selma irtosi huvilasta vasta emännän kuoltua.

Leffa nostatti moraalista närkästystä mustien puolesta. Variksen historiallinen romaani puolestaan ohjasi ymmärtämään 1930-luvun taitteen jälkeisiä Suomen olosuhteita sekä henkilöhahmojen kohtaloiden että poliittisten suuntausten vinkkelistä. Variksen asiantuntevan tarkka ja hiotun tiivis kuvaus tuntuu nyt leffan jälkeen entistäkin ansiokkaammalta.








sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Kaksi epätavallista teatteri-iltaa

Sekä viime että edellisenä perjantaina suunnistin teatteriin. Ensin näin täysin uusitussa Turun kaupunginteatterissa sen Sopukka-nimisellä näyttämöllä E.L. Karhun (e Emilia Pöyhönen) Prinsessa Hamletin nukketeatterisovituksena. Se on yhteistuotantoa Aura of Puppets -ryhmän kanssa. Tuloksena on näytelmä "mielen paloista, peloista ja syvyyksistä".

Sain viime tingassa Turun Teatterikerhosta lipun esitykseen.  Itse näytelmästä tiesin vain sen, että sovitus on nukketeatteriversio ja esittäjät ovat mestarillisia. Heidän taidoistaan vakuutuin taannoin, kun näin Erittäin hyvä ystäväni Paroni von Münchhausen
-esityksen. Totta kai kirjoitin siitä blogijutun.

Vasta Prinsessa Hamletin nähtyäni rupesin selvittämään, mitä tietoja itse näytelmästä löytyy. Nettihauillahan niihin osuu. Q-teatterissa kohahduttaneesta esityksestä on tarjolla useita mainintoja. Muun muassa Helsingin Sanomissa 8.3.2017 Maria Säkö ilmoittaa jo otsikossa, että "Emilia Pöyhönen kirjoitti Hamletista prinsessan, koska naisten hulluus on yhtä tärkeää kuin miesten".

Turun Sanomissa 18.2.2017 Outi Lahtinen puolestaan kysyy:
Kun prinssi Hamlet kirjoitetaan, sanotaan ja näytellään prinsessa Hamletiksi, mikä muuttuu? Q-teatterin Prinsessa Hamletissa paljon on toisin.
Toisaalta tarina ei ehkä välttämättä sittenkään ole muuttunut, vaan kääntynyt, kiertynyt tai asettunut eri asentoon. Silti Hamletilla on edelleen vakavia ongelmia itsensä, perheensä, asemansa ja ympäröivän maailman kanssa. Kuolemanvakavia.
 Olisinpa lukenut näitä juttuja ennakkoon! Monesti olen näet hypännyt esitysten kyytiin ihmeemmin valmistautumatta ja silti ainakin kuvitellut nappaavani kiinni näytelmän sanottavasta. Nyt kävi huonosti. Ensimmäisen näytöksen seurasin ihmeissäni nukettajien taidokasta työskentelyä kookkaiden nukkiensa kanssa, mutta en tajunnut lainkaan, mistä on kyse. Samoin tuntui olevan vieressäni istuvan laita, kun väliajalla pääsimme juttusille. Toisen näytöksen mittaan kapusin pikku hiljaa kärryille, vaikken sinne kunnolla päässyt koko pitkän esityksen mittaan: liki kolme tuntia väliaikoineen. Kaiken kukkuraksi palelin. Komeasti korjatussa teatteritalossa toimii myös ilmastointi niin tehokkaasti, etten lyhythihaisessa puserossa ja kevyessä toppaliivissä pysynyt riittävän lämpimänä.

Pari iltaa sitten Turun teatterikerhon kautta lippunsa varanneet näkivvät Tanssiteatteri Erissä esityksen nimeltä Sata lasissa - Rakkauden viiltoja. Pääsylipun ohessa sain hyppysiini sekä ohjelman että Tommi Kinnusen kirjasen, johon präntättyjen tekstien pohjalta Eeva Soini ja Lassi Sairela ovat luoneet koreografiat. Yhteistyö kirjailijan kanssa mainitaan tanssiteatterin uudeksi aluevaltaukseksi.

Ihmisen elämänkaari lapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen kattavat riemastuttavasti ensimmäisen näytöksen. Tarinat puhuttelevat sekä ääneen että koreografisesti tulkittuina. Väliajan jälkeen seuraa pohdintaa harmaantuvista yli viisikymppisistä. Sivustakatsojan ääntä kuunnellaan tovi. Sitten edetään vanhuuteen ja leskeyteen, kunnes lopulta riemuitaan 100-vuotisynttäreillä. Juhlavuoden tapahtumia koko esitys.

Samoin kuin Prinsessa Hamletin nukketeatteriversiossa myös tanssiteatterissa esittäjien taidokkuus vetoaa vahvasti katsojaan. Erin esityksessä nautin puhe- ja musiikkiosuuksista yhtä lailla kuin huikaisevan ilmeikkäistä tansseista. Kaiken ikäiset ihmiset saavat oivan luonnehditansa paitsi tekstein myös koregrafisin elementein. Tällä kertaa pysyin hyvin kyydissä tarinan vaihtuvissa käänteissä...

Mainio ilta, jonka päätteeksi aplodeja läpsytettiin niin, että esittäjät saivat kirmata useaan kertaan kumartelemaan ja kiittämään omasta puolestaan. 

PS Harjoitusvaiheesta löysin tämän videoklipin. Suosittelen.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Muisteltua historiaa

Historiaa tallentuu kirjan sivuille Petri Tammisenkin tavalla, kun ensin ottaa asiakseen jututtaa satoja ihmisiä eri puolilla Suomea. Aineiston seulonta ja editointi on tuottanut oivia havaintoja sadan vuoden mittaiselta Suomen itsenäisyyden ajalta. Ei siis tunnu liioitellulta antaa noin 150-sivuiselle kirjalle nimeksi Suomen historia (Otava 2017). Ostin sen Elisa Kirjan edullisena tarjouksena, kun vielä mainosteksti lupasi aivan muuta kuin tiiliskivimäistä pitkää proosaa:
Kerrotuista muistoista koottu ja kirjoitettu maamme historia karistaa pölyt yltään ja uhmaa lajityyppiä olemalla hauska ja haikea, riemastuttava ja henkilökohtainen. Tarinat polveilevat itsenäistymisestä tähän päivään. Kekkonen ehtii nousta valtaan, hallita, kuolla, ja saada siinä välissä kudotun sinivalkoisen pipon.
Ei puhunut palturia tämä mainospala, sillä lukiessa nauratti usein ja pitkään. Toki totisiakin muistoja mahtuu pikapiirtoihin, tunnetaanhan Tamminen sekä lyhytproosan että lakonisen huumorin taitajana. Tammisen Enon opetukset -romaanista olen nauttinut kuten myös Finlandia-palkintoa varten romaaneja kisaan valinnut raati 2006. Televisionäytelmäksi sovitettuna romaani tuli tutuksi myös entistä laajemmalle yleisölle.

Tammisen Suomen historiassa soditaan, mutta sotaa katsellaan pikemminkin lapsen kuin aikuisten vinkkelistä, pestään pyykkiä, intoillaan raittiudesta. Uimakoulua käydään tähän tyyliin: Ensin pyöritettiin pari kertaa käsiä ilmassa, sitten opettaja tuli ja tarttui uimahousuista ja heitti järveen.  

Kaikki eri vuosikymmenten isot tapahtumat noteerataan alkuaikojen kansalaisisodasta lapualaisiin ja IKL:ään, asekätkennästä Helsingin olympialaisiin ja  Armi Kuuselaan, sitten yleislakkoon, noottikriisiin, jumalanpilkkaan, maaltamuuttoon ja ETYKiin. Kekkonen hiihtää ja metsästää läpi muutaman vuosikymmenen. Joulupukkia muistellaan, samoin lamaa, jääkiekon maailmamestaruutta ja euroaikaan siirtymistä. Ruotsi ja Venäjä ovat kumpikin saaneet oman tekstipalansa. Kaiken päätteeksi liikenee muutama sana niuhottamiselle ja pakolaiskriisille.

 Moni kriitikko kiittelee Tammisen tapaa kirjata historian kulkua. Turun Sanomissa 25.102017 Juhani Brander tiivistää, ettei pelkkä surumarssi soi tapahtumien taustalla: Huumori tasapainottaa ja tuo tekstiin kerroksia. Esimerkiksi sydäntautiosaston lääkäri sanoo potilailleen Juha Miedon hävittyä Thomas Wassbergille, että ”kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan”.

Savon Sanomissa 13.1.2017 Eija Komu pitää Tammisen kirjaa mainiona avauksena Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlintaan. Helsingin Sanomissa 12.1.2017 Antti Majander huomaa, että velmu kirjailija on tullut rakentaneeksi yhden miehen kansanrunousarkiston lankeamatta kertaakaan juhlalliseksi.

Kirja on siis mitä suositeltavinta luettavaa varsinkin, jos kiihtyvän juhlinnan mahdollinen pönötys kavahduttaa.

Kiitos kirjasta, Petri Tamminen.


torstai 19. lokakuuta 2017

Mikä iski?

Keskiviikkoaamuisin käpsyttelen jumppaamaan niin kuin moni muu Kunnon naiset -ryhmään ilmoittautuneista. Pari kolme keskiviikkoa sitten oli menossa nimenhuuto, kun ykskaks kopsahti. Yksi meistä kaatui suoraan selälleen. Ehdin nähdä yllättävän tapauksen ja sen, ettei kaveri saman tien noussut tai edes liikahtanut. Katsoin äimänä osaamatta toimia mitenkään. Onneksi porukassa on sairaanhoitajia, joista kaksi polvistui oitis tajunsa menettäneen puoleen. Toinen alkoi rauhallisesti puhuen ja käsin olkapäistä liikutellen herätellä maassa makaavaa. Hän ei vastannut, mutta hengitti. Myös ohjaaja oli tilanteen tasalla ja soitti hätänumeroon. Kului vain muutama minuutti, kun jo ambulanssiväki viereisestä terveyskeskuksesta ilmestyi paikalle. Silloin maassa makaava pyöritteli jo päätään, ihmetteli tapahtunutta ja osasi kertoa nimensä. Hänet autettiin paareille. Tutut kokosivat mukaan vaatteet, ja jumppaporukka saattoi jatkaa nimenhuudosta päivän ohjelmaan. Vilkaisin kelloa ja huomasin, että koko happening kesti vain vartin verran. Omalta osaltani asian käsittely jatkui, sillä kauhistuin taitamattomuuttani.

Niinpä kotiin päästyä otin selvää  Punaisen Ristin toiminnasta Turussa ja ilmoittauduin päivän mittaiselle hätäensiapukurssille. Tätä kirjoittaessani kurssi on käyty ja saatu siitä jopa todistus. Hiukan erikoiselta tuntui häärätä jaksavaisten kolme-nelikymppisten kanssa elvytysharjoituksissa. Niissä huomasin, etteivät minun voimani taida riittää edes kahden minuutin mittaiseen painallus - puhallus-rupeamaan. Pitäisi välttämättä olla vähintään toinen auttaja, jotta voitaisiin vuorotella ja säilyttää riittävä intensiteetti painalluksissa. Muuten autettavan hengitys uhkaa jäädä palautumatta, mistä seuraa aivojen vaurioituminen neljästä kuuteen minuutissa. Huh-huh!

No, nähtyäni mallikelpoista auttamista omassa jumpparyhmässä ja samat hommat vielä kurssilla sekä havainnollisin kuvin tuoreessa Ensiapu-kirjassa (SPR 2017), uskoisin osaavani tarkistaa maahan suistuneesta, hengittääkö hän, ja soittaa 112:een. Jos autettava hengittää, osaan kääntää hänet kylkiasentoon ja myös vatsaltaan ensin selälleen. Sekin on nyt taottuna muistiini, millä otteella autettavan päätä on varoen käännettävä hengitysteiden avoinna pitämiseksi jo ennen kylkiasentoa.

Toki kurssilla opeteltiin myös haavojen sitomista. Siitä puuhasta on jonkin verran kokemuksia, joten en tuntenut itseäni aivan avuttomaksi, vaikka myönnän lisäopin tarpeelliseksi. Jatkotoimiakin seurasi. Tarkistin näet autostani ensiaputarvikkeet ja löysin ne tavaratilan maton ja kannen alta niin hankalasta paikasta, ettei niihin olisi hevin pääsyt käsiksi hädän tullen. Nyt uusittu, kunnon pakkaus löytyy ajajan istuimen alta. Saksia ei enää ole pakkauksessa, vaan turvavyöleikkuri. Sillä pystyy leikkaamaan myös sidetarpeita. Ja itse leikkuri sijaitsee nyt tuulilasin ylälaidalla aurinkolasikotelossa, johon kuskin käsi ulottuu. Voihan käydä niinkin, että itse sortuu tieltä kumolleen ojaan eikä pääse temppuilematta autosta ulos.

Jonkin verran kurssilla oli puhetta myös sairauskohtauksista ja niiden tunnistamisesta. Oli sitten kyseessä sydämen toiminnan häiriö, epilepsia tai diabetes, ihminen tarvitsee oikean sorttista apua vaikka minulta, kunnes paikalle hälytetyt ammattiauttajat saapuvat ja ottavat tilanteen vastuulleen. Meidän jumpparyhmäläisen kaatumisen aiheutti äkillinen sydämen toiminnan häiriö. Siihen olisi voinut auttaa defibrillaattori. Sellaista ei ehditty edes miettiä, kun oltiin terveyskeskuksen naapurissa.  Pysyväksi avuksi jumpparyhmäläisen rintaan on sittemmin istutettu sydämen tahdistin. Keväällä ehkä hän palaa takaisin keskiviikkoisiin kunnon kohottamisiin.

Vaikka kurssilla harjoiteltiin defi-läpyköiden kiinnittämistä nukkeen, tohdin epäillä homman sujumista tosipaikassa jossain kauppakeskuksessa niin, että minä olisin varsinainen auttaja. Apulaisena toki osaisin toimia. Asia, josta kurssilla ei puhuttu lainkaan, on muistisairaiden harhailu. Löytyyköhän heiltä jokin koru, joka kertoo kantajansa tilanteesta? Eksyksissä olevaa pitäisi rauhallisesti auttaa, vaikkei heti tietäisi, mihin muualle hänet opastaisi kuin johonkin suojaan, jotta voisi itse soittaa 112:een ja kuvailla tapahtuman.

Näissä tunnelmissa katsoin elokuvan Edelleen Alice, jonka tallensin Yle Teemalta kolmisen viikkoa sitten. Lisa Genovan romaaniin perustuvassa filmatisoinnissa Julianne Mooren esittämä Alice Howland on Columbian yliopiston kielitieteiden professori, joka sairastuu viisikymppisenä harvinaiseen, periytyvään Alzeimerin tautiin. Isku horjuttaa jokaista perheenjäsentä.


Elokuvasta välittyy havainnollisesti taudin nopea eteneminen. Kuvamateriaalin leikkauksilla tihentyvät ne kohtaukset,  jotka näyttävät sairauden vääjäämättömyyden ja sen, miten eri perheenjäsenet ja myös esimies yliopistolla reagoivat tapahtumiin.

Vaikka aika ajoin kyynelet kihosivat silmiini, ohjaajan ote ei lipsahda surkutteluksi. Paremminkin kuvaisin kerrontaa jänteväksi, ellen peräti jämeräksi ja asiasisällöltään pätevän tuntuiseksi. Pidin tällaisesta esitystavasta ja tietysti myös siitä, että kaikessa järkyttävyydessään Alicesta syntyy mitä uskottavin hahmo. Näyttelijä ei suotta saanut Oscaria suorituksestaan.

Tässä vielä linkki leffan viralliseen traileriin.










maanantai 9. lokakuuta 2017

Leviathan - pedon kahmaisu

Viime perjantai-iltana kotisohvalta nähty elokuva Leviathan mykisti katsomaan, mutta tarjosi myös paljon aiheita, kun juttelemaan puhjettiin. Yksi ja toinen oli jo kehunut leffaa, mikä joskus haittaa omaa keskittymistä itse elokuvaan, kun lopulta onnistuu näkemään kohutun teoksen. Tällä kertaa niin ei käynyt. Välillä tosin tuntui, etten kestä katsella silmien eteen vyöryvää kamaluutta. Siitä pääsee jossain määrin jyvälle elokuvan virallisesta trailerista.

Ensimmäinen linkki vie Lauri Itäkannaksen tekstiin, jolla hän esittelee Yle Teemalta 20.9.2017 lähetetyn elokuvan. Film-o-holicin arvostelu tarjoaa lisää perusteltuja näkemyksiä. Niihin minulla ei ole nokan koputtamista. Nettihauista ei kuitenkaan löydy sitä, mistä kaksi ihmistä jaksoi puhua pitkään. Niinpä poimin blogijuttuuni muutamia näkymiä.

Avauksena huokuva valtameri suuntasi odotukset johonkin mereltä uhkaavaan. Viittaahan elokuvan nimikin merihirviöön. Rannalla seisoo talo, johon syttyy kotoisan lämmin valo.  Aika pitkään tapahtumia saa seurata, ennen kuin ylle poimitun kuvan valaan luuranko näkyy. Se on mykkä. Kivellä istuva poika, Roma, potee raivoa kotikuvionsa takia. Hän ei siedä äitipuoltaan, Liljaa. Herää epäily perheen tulevaisuudesta.

Pojan reipasotteinen ja kiivas isä, Kolja, saa avukseen armeijakaverinsa, asianajajan Moskovasta. Yksissä tuumin lähdetään oikeudenistuntoon. On kyse Koljan perintötalosta tontteineen. Kuva venäläisestä oikeuskäytännöstä on täyttä farssia. Kolmen naisen triumviraatista yksi lukea pajattaa paperista tekstiä, jolla kaikki Koljan vaatimukset ja oikeudet taloonsa kiistetään kiharaisin sanakääntein. Asianajaja saa hädin tuskin suunsa auki, kun on jo poistuttava salista.

Meri ei taidakaan olla elokuvan perheen perimmäinen uhka.

Käy ilmi, että kaupungin pormestari on se, joka naruja vetelee. Asianajajan keräämät tiedot pormestarin ja hänen joukkionsa hämäristä puuhista on kirjattu muistioon, jonka pormestari lopulta lukee. Silloin hän horjahtaa, kutsuu rikoksissa mukana olleet hätäkokoukseen. Ei huolta, sillä apu löytyy suorastaan jumalallisena tukena, kun mahdikas ortodoksinen kirkkoruhtinas, ehkä piispa, tönii pormestaria kuin teinipoikaa käyttämään valtaansa, jonka "Jumala on tälle suonut". Pikku hiljaa selviää, että kyse onkin kirkon toimintaa palvelevasta rakennushankkeesta eikä mistään pormestarin yksityisestä datsasta. Pormestarin anteliaisuuta!

Siinäpä Koljalla vastustajat: kotikaupungin hallinto, oikeusistuin, poliisi ja näiden suojana ortodoksisen kirkon ylin edustaja paikkakunnalla.

Aika ajoin kuva siirtyy valtaisana huokailevaan mereen. Katsoja puolestaan vetää syvään henkeä jokaisesta toimesta, jolla narua kiristetään Koljan ympärille.

Mukaan tulee lisää uhkia, kun tapahtumat siirtyvät kauas kotoa erään Koljan autokorjaamon asiakkaan syntymäpäivän viettoon. Autokolonnassa lähdetään sekä pyssyjen ja votkan että naisten ja lasten kanssa upean avaraan maastoon. Siellä ammutaan pulloja, kunnes päivänsankari räsäyttää koneaseella kaikki kerralla rikki. Lohdukkeeksi hän ehtii näyttää muita maalitauluja: kuvia entisistä neuvostojohtajista, uudempiin ei vielä tarpeeksi perspektiiviä. Pyssynpaukuttelu ei kuitenkaan jatku.

Remuisa juhla näet keikahtaa äkkiä nurin, sillä pikkulapsen suusta kuullaan, että vieras setä kuristaa Lilja-tätiä. Koljan lähipiirissä kytenyt lempi asianajajan ja Liljan välillä roihahtaa kaikkien tietoon. Kolja uhkaa tappaa molemmat. Uhkaus kutistuu nyrkkitappeluksi, josta katsoja näkee vain verijäljet asianajajassa.

Leskimies-Koljan parisuhteessa onnea ei ole taannut miehen vaimolleen monesti toistama "rakastan sinua". Viehättävän naisen alakuloisuus kiinnittää huomiota elokuvan alusta asti. Vaimo vetoaa Koljaan, jotta tämä lopettaisi juomisen, turhaan. Mikä ratkaisuksi? Lilja on umpikujassa. Voimattomaksi itsensä tunaroineesta asianajajasta ei enää ole apua Koljalle, ei vaaraa pormestarille, ei iloa Liljalle. Mies pelotellaan raa'asti pois.

Sanaton Lilja kävelee aamuvarhain rantatöyräälle. Meri huokuu. Ulapalla kohoaa jokin suuri, ehkä valaan selkä, ja häviää taas. Niin häviää myös Lilja. Kun ruumis löytyy, Kolja havahtuu typertyneenä kysymään: Itsemurhako? Miksi?

Koljan alamäki kiihtyy. Votka ei sammuta murhetta. Uskomattomin käänne Koljan kohtaloon iskeytyy, kun poliisit yhteisvoimin tekaisevat murhasyytteen, jonka nojalla mies teljetään 15 vuodeksi vankilaan. Näin näyttävästi rusennetaan isompiaan vastustanut alamainen! Kouriintuntuvasti murskaus nähdään Koljan talon repimisenä. Pormestarin liikkeelle sysäämän kauhakuormaajan valtaisa kita raastaa perheen kodin hajalle. Hyytävää katsottavaa. Kuvan kaappasin trailerin lopusta.


Mistä leffassa perimmältään on kysymys? Tätä käännettiin ja väännettiin. Suurin peto elokuvan ihmisten elämässä onkin mitään keinoja kaihtamaton vallanpitäjä, jota kirkko suojelee ja näennäinen oikeuslaitos peittelee. Turmeltuneessa yhteisössä ihmiset voivat perin juurin huonosti, sillä heillä ei ole mitään turvaa väärinkäytöksiä vastaan.

Syyllisyyttä pohtii moni elokuvan henkilöistä. Useimmat tarinan ovat myös itse vähintään osasyyllisiä onnettomiin ratkaisuihin. Äitipuoltaan nurjasti kohdellut Roma jää lopulta täysin suojattomaksi, kunnes hänen huoltajikseen tarjoutuvat ne "ystävät", jotka herättivät epäilyn Koljasta vaimonsa murhaajana.

Myös uskonnon asema elokuvan ihmisten elämässä on hämmentävä. Korkein kirkonmies käyttää valtaansa pormestarin ohjaamiseen, jotta tämä rohkenee hoitaa tontinryöstön loppuun. Kiitoksia satelee loisteliaassa jumalanpalveluksessa, jossa saarnaaja teroittaa seurakuntalaisten mieliin, että tärkeintä on pysyä uskollisena ortodoksiselle kirkolle, alamaisena esivallalle. Mutta ihmisten arjessa liikuskelee myös vaatimaton, vanha pappi jakamassa leipää tarvitseville. Koljan uhitellessa pappi kertoo tarinan Jobista, mikä rauhoittaa Koljan ja miltei selvittää hänen humalansa. Elokuvasta ei kuitenkaan löydy viestiä, joka kertoisi Koljan kohtalon kääntyvän onnelliseen loppuun niin kuin Raamatun Jobille lopulta kävi.