Kaupunkielämää Turussa

 

Tänään askelet veivät uudesta kodista parin kilometrin päähän Turun keskustaan. Ostin kengät ja piipahdin nauttimaan appelsiinimehua yhteen torikahviloista. Hyörinää maltoin seurata vain tovin, sillä lähellä kukkamyyjät houkuttelivat katsastamaan, mitä kaikkea on tarjolla.

Pitkästä aikaa en tarttunut yhteenkään kasviin, sillä suojaamaton parvekkeeni voi edelleen olla liian kylmä kesäkukille. Katsotaan, jospa kesäkuussa innostuisin hankkimaan kaiteeseen pari pitkulaista istutusastiaa ja kumpaankin kaunista katsottavaa.

Kaupunkielämä kiehtoo Liedon vuosien jälkeen, ainakin vielä. Vanhastaan tuttu on Läntisen rantakadun tienoo kahvilapöytineen. Asuinhan lähettyvillä kuusi vuotta Kangasalta syntymäkaupunkiin tultuani. Paljon tuli silloin kävellyksi jokivarren reittejä. Tätä nykyä paremminkin Kaskenahteen itäisellä puolella, lapsuusaikaisilla kotikonnuilla Ispoisissa päin. Kouluvuosina jokirannassa istuskeltiin, kun päivään ilmaantui joskus hyppytunteja.

 Kahvilan sivuitse suunnistin tärkeään kohtaamispaikkaan Oobuun. Sinne meitä vanhoja luokkakavereita kokoontui lounaalle, kuten on tullut tavaksi joka kuukauden viimeisenä torstaina klo 13 jossakin Bassin talon ravintolassa.

Yksi porukasta tunnusti täyttäneensä kymmenittäin vuosia. Siitä ilosta pääsimme osallisiksi sankarin tarjottua kuohujuomaa koko pöytäkunnalle. Paikalle ehti kaikkiaan 11, kaksi Helsingistä asti.

Ylhäisesti Mannerheim tarkkaili ateriaansa nauttivia vanhoja kaveruksia, 1950-luvun oppikoululaisia.  Mietimme, mitä nykyiset parikymppiset tuumaisivat mahtimiehen kuvasta. Vissiin sentään tuntisivat. 

Herkkuruokaa nautin peräti liikelounaan malliin, sillä viikon päästä torstaina on sovittu sinetöitäväksi lukaalini ja autotallini kauppa Nordean konttorissa läheisen kauppatorin varrella. Keskiviikkona vielä katsastan entisen kauniin ja tilavan kotini Liedossa, kun siellä ammattilainen tekee loppusiivouksen. 

Pikku hiljaa iso muuttomyllerrys tavaroiden jakeluineen päättyy. On aika siirtyä uuteen vaiheeseen ja ruveta jossain määrin osallistumaan Saga-yhteisön tapahtumiin. Parissa konsertissa olen jo ollut kuulolla. Lisäksi liityin ruotsinkerhoon, joka tosin ensi viikon jälkeen jää kesätauolle. Uimassa ja vesijumpassa käyntejä jatkan mielihyvin. Ties mitä muuta passelia vielä mahtuu viikkoihini. 

Syksyn tullen jatkamme lounastapaamisia siten, että syyskuun lopun torstaina tutustumme yhteisvoimin Sagan monipuoliseen lounaaseen. Varaan ateriointia varten kabinetin, mutta noutopöydästä kukin hakee ruokansa normaaliin 12,70 euron hintaan. Sagan asukkaana minulle kuuluu lounas osana  palvelupakettiani.

Viileitä päiviä luvassa, mikä sopii vallan hyvin varsinkin ulkosalla liikkuessa. Kiinnostavaa tuta, mikä kesästä tulee. Eskoiseni syntyessä 1961 helmikuun lopulla kesän ainoat lämpimät päivät hujahtivat ohi toukokuussa. Kaiken kesää sitten satoi satamistaan. Vauvaa oli puettava lämpimästi, minkä hyvin muistan. 

Kuinkahan perhepiirin uusimman tulokkaan syntymän aikaan juhannuksen tienoilla riittää lämpöä ilman paksuja vaatteita? Nykyisin kaiketi liika lämpö osana ilmastouhkia on se vaara, jota eniten pelätään.

Sikiön kertomaa

 Elämäni on asettunut uusiin raameihin niin hyvin, että kirjan lukeminenkin onnistuu. Taannoin e-kirjana aloittamani Ian McEvanin Pähkinänkuori (2017) piti tosin kerrata alusta asti, että pääsin taas omalaatuiseen kyytiin. Siinä oli pakko kasvaa sikiön myötä ja kuunnella ääniä, joita pojaksi osoittautuva tulokas erottaa äitinsä kropasta ja sen ulkopuolelta. Mikä ratkaisu!

Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä. Odotan käsivarret kärsivällisesti ristissä, odotan ja ihmettelen kenen sisällä olen ja mitä on edessä. Silmäni sulkeutuvat kaihoisasti, kun muistan miten kerran ajelehdin läpikuultavassa pussissani, kelluin ja kiepuin uneliaasti ajatusteni kuplassa yksityisessä valtameressäni ja törmäilin läpinäkyvään kalvoon joka väreili ja välitti katalien salaliittolaisten vaimennetut äänet. Se tapahtui huolettomassa nuoruudessani. Nyt, kun olen kokonaan ylösalaisin eikä minulla ole senttiäkään vapaata tilaa ja polvet ovat painuneet kippuraan mahaa vasten, sekä pääni että ajatusteni liikkuma-ala on mennyttä. Minulla ei ole valinnanvaraa, korvani on yötä päivää tiukasti painautuneena näitä hiivatin seiniä vasten. Minä kuuntelen, painan mieleeni ja olen huolissani. Kuulen supateltuja murha-aikeita ja kauhistelen sitä, mikä minua odottaa ja mihin minut ehkä vedetään mukaan.

Näin alkaa hurja sukutragedia kuin Shakespearen draama. Kirjailija itse on viitannut Hamletiin. Myös Macbethin on mainittu häämöttävän McEvanin tarinan taustalla. Oli miten oli, kerronta pitää lukijan otteessaan. Murhaa suunnitellaan. Se toteutetaan omituisesti. Sitten juonitellaan, kun pelätään paljastumista. Kaiken aikaa sikiö pyrkii osallistumaan tapahtumien kulkuun potkimalla napakasti kammionsa seiniä, minkä äiti Trudy kyllä huomaa.

Ihmeellistä on, kuinka paljon kohtuun virtaa tietoja äidin kuuntelemista bodcasteista. Poika kommentoi maailman tapahtumia ja aikanaan poliisien toimia sarkastisesti. Hän punnitsee omia tulevaisuuden näkymiään, kun kuulee äidin rakastajan, oman setänsä, pitävän selvänä, että lapsi annetaan pois heti syntymän jälkeen. Entä jos saisikin raivatuksi sedän häritsemästä äidin ja lapsen elämää?

Piirre piirteeltä hahmottuu melko selvä kuva kauniista äidistä ja runoja pursuavasta John-isästä, joka joutaa murhattavaksi. Samoin tämän nuoremmasta veljestä, Claudesta. Yhteistuumin murha suunnitellaan ja toteuteaan siinä toivossa, että rähjäisenäkin arvokas talo saataisiin haltuun ohi sen oikean omistajan, Johnin.

Juonen kehittely, monet käänteet, henkilöiden ajatukset ja lyhyet luvut puettuina Juhani Lindholmin  notkeaan suomenkieliseen asuun tuottivat mainion lukuelämyksen muuttorumban tauottua. Lisää lukemista on ladattuna lukulaitteeseen. On autuasta nauttia taas kirjoista.

 

 

Ian McEvanin kuva vuodelta 2012.

 

Tässä vielä linkki Hesarissa ilmestyneeseen Samuli Knuutin kritiikkiin Pähkinänkuoresta.

 

Tikusta asiaa ja liikkeelle

 

Tänään eka kertaa Liedosta Turkuun Saga Kaskenniittyyn muuton jälkeen pyörittelin aamulla peukaloitani ja mietin, mitä tehdä. Uusi koti tauluja ja verhoja myöten tuli kuntoon jo tiistaina, kiitos kelpo työkaluja käyttävän vävyn sekä Ottomaanin Senjan. Eiliseksi riitti vielä hommia auton pesettämisineen ja muine juoksuineen.

Aamupäivällä painelin sauvoen viereisen sairaala-alueen kautta bussipysäkille ja bussin 18 kyydissä suit sait torin sivuitse linja-autoasemalle. Sieltä pyyhälsin Läntistä pitkäkatua Wulffin-kulmaan kyselemään tiettyä tuotetta, turhaan. Saman tien löysin itseni jyrkkien portaiden juurelta. Kapuamalla hissun kissun selvitin portaat, kunnes edessä häämötti Turun taidemuseo Puolalanmäellä aivan uudesta vinkkelistä. 

Kaunista nähtävää löytyi lisää, sillä mäen pohjoisreunalla komeilee useita hienoja asuinrakennuksia. Joissakin oli meneillään ulkomaalaus.

Mäki risteilee kävelyteitä. Penkeillä voi levähtää ja miettiä, mitä seuraavaksi. Kannattaisiko ottaa kuva museorakennuksesta tästäkin kulmasta? Tiedä häntä, mutta kuvan otin.

Puiden lomitse näkyy veistos. Sen vierellä 63 vuotta sitten vaihdoimme kihlasormuksia silloisen teekkarin, sittemmin 66-vuotiaana edesmenneen aviopuolisoni kanssa.

 Koska ottamani kuva ei tee oikeutta Jussi Mäntysen teokselle, kopioin verkosta sekä kuvan että tiedot.

Joutsenet (myös Joutsenlento) on suomalaisen kuvanveistäjä Jussi Mäntysen suunnittelema pronssinen suihkukaivoveistos Turun Puolalanmäellä. Se kuvaa kolmea lentoon nousevaa joutsenta ja se on paljastettu vuonna 1959. Joutsenista on tehty myös toinen valos, joka on paljastettu vuonna 1961 Lahden Fellmaninpuistossa.

Näin olen päässyt alkuun vanhastaan tutun ympäristön tutkimisessa ja reittien testaamisessa. Bussikyydit ovat helposti saatavilla, jos kävelymatkat ylittävät jaksamisen, kuten omalla kohdallani polven yhä kipuillessa. Tänäänkin palasin Puolalanmäeltä Kaskenmäen kautta samaa reittiä bussilla 18 ja siitä taas oikaisten valmiiksi tallottuja polkuja Sagaan.

"Kotona" odotti valmis ruoka Sagan ravintolassa. Palvelusopimukseen näet kuuluu päivittäinen lounas. Ei hassumpaa.

Vartissa Auransillalle

 

Eilen iltapäivällä otin asiakseni kurkottaa Turun keskustaan. Puskin vastatuuleen sauvakävellen. Tarkkailin matkalla tuttuja paikkoja. Seitsemässä minuutissa ehdin Turunmaan sairaalan nurkalle. Siitä vinosti vastapäätä Sirkkalankadulla asui aikoinaan hyvä ystäväni ja opiskelukaverini perheineen. Asuin silloin minäkin oman perheeni kanssa muutaman vuoden Turussa, kunnes muutimme Tampereelle ja sieltä pitkäksi aikaa Kangasalle. 

Turun vuosina 1960-luvun lopulla, jolloin olin palannut opiskelemaan lastenhoidon järjestyttyä, käytiin Sinikan kanssa vuoroin toistemme luona. Tarjottavat ratkaistiin tällä kaavalla: sain useimmiten keksejä ja homejuustoa, jota en aiemmin ollut syönyt, mutta pikku hiljaa opin. Minä puolestani nostin pöytään keksien kaveriksi omenahilloa. Kaveeraamme yhä tiiviisti.

Kuvasta huomaa, että kävelin sillan sataman puoleista laitaa, jolle johtaa suora reitti nykyisestä kotitalostani. Kuvasta rajasin ajoväylää, jotta tuomiokirkko näkyisi riittävän hyvin. Torin tuntumaan ehdin puolessa tunnissa. Kylmän sään takia jätin käymättä torilla ja pujahdin oviaukosta Hansa-kauppakeskukseen tuulen suojaan.

Piti käydä Ohlsonilla katsastamassa kirjoitusalustoja. Kaikenlaista toimistokamaa löytyi heti sisään astuessa, mutta henkilökuntaa ei näkynyt missään. Halusin palvelua. Niinpä jatkoin matkaa ja laskeuduin Hansan aukiolle. Siitä olisi voinut sujahtaa Stockmannille, mutta suunnistin Akateemiseen, joka on muuttanut Hansasta Yliopistonkadulle vastapäätä Stockan pääovea. Ja kas, siellä odotti kaksi myyjää valmiina opastamaan. Kahdenlaisia kirjoituslaustoja oli tarjolla, läpinäkyviä ja mustia. Musta kelpasi. Ostin myös nätin hiirimaton. 

Ja sitten oikopäätä bussin 18 kyydissä ylös Kaskenahdetta ja ekalla Kunnallissairaalantien pysäkillä pois. Sairaala-aluetta tutkimalla löydän pian parhaan reitin kotitalooni. Täällä osaan  jo treenata portaissa kävellen, mutta eilen kelpasi hissikyyti ylös. Päivän mittaan näet askeleita kertyi yli 10000, mistä polveni muistutteli illan mittaan viemättä sentään yöunia.

Tässä vielä näkymä työpöydästäni, jonka pieneen kokoon totuttelen, kuten kaikkeen muuhun kutistuneeseen. Nättiä silti on. Huomenna haen Liedon huushollista tulostimen ritiläpenkille. Siinä se mahtuu palvelemaan tarvittaessa.

Ne tekevät, jotka osaavat

 Perjantain tavaroiden kärräys vaihtui eilisiin tekstiiliviritelmiin uudessa kodissa Saga Kaskenniityssä. Ottomaanin Senja huolehti yhdessä luotto-ompelijansa kanssa verhot ja muunnellun sängynpeiton tykötarpeineen käyttökuntoisina perille miltei liiankin nopsasti. 

Hädin tuskin ehdin purkaa laatikot ja kapsäkit, kun Senja jo ilmestyi virittelemään oman työnsä tuloksia. Niissä riitti äheltämistä, sillä talon tarjoama tanko renkaineen ei ollut helppo vastus. Niitä puuttui, osa oli viallisia, joten tarvitaan huoltomiehen apua. Mikä lienee samanlaisten renkaiden saatavuus?

 

Onneksi verhot voitiin ripustaa. Oli iso helpotus havaita mittojen pitävän kutinsa. Urakka jatkuu, kunhan lisärenkaita saadaan.

 Kuvasta näkee, kuinka kauniit kankaat valittiin olohuoneeseen Senjan näytteistä. Makuuhuoneeseen ei tarvittu uusia verhoja, sillä Liedon kotiin hommasin jokunen vuosi sitten kaksinkertaiset pimennysverhot Senjan kautta. Vain lyhentämistä tarvittiin. Toinen on jo paikoillaan. Parasta ripustamisessa oli pitkän miehen apu. Tunnisti toimittavansa tikkaiden virkaa!

Verhopulmat eivät estäneet meitä järjestelemästä mööpeleitä lähes ennalta mietityille sijoilleen. Hyvältä näyttää, kunhan vielä muutama repsottava kohta kunnostetaan. Huoltomiehen lisäksi yritän saada paikalle tietyn puusepän, koska piuhoja varten on tehtävä reikiä kaapistoon, jonka uumeniin piilotetaan reititin, modeemi ja DVD-soitin. Samalla reissulla puuseppä on luvannut kiinnittää koukut tauluille, joiden paikat katsottiin Senjan kanssa.

Pitkä mies, kukapa muu, huolehti myös kaikki laitteet toimintakuntoon. Melkoinen urakka sekin. Hyvillä mielin tarjosin kummallekin osaavalle ihmiselle urakan kruunuksi autokyydin kotiinsa.

 Että tällaista työn juhlaa vietti kolme eläkeläistä eilen!

 

Viikko vielä lietolaisena

 Uljas näkymä kotiparvekkeelta Liedon kaupungintalolle siirtyy muistoksi kuviin talletettuna. Haikealta ei tunnu, sillä melkein 14 vuotta olen tyytyväisenä nauttinut hiljattain kaupungiksi ilmoittautuneen kunnan palveluista. Kaupugintalolla toimii sekä kirjasto että erinomainen lounasravintola Mon's Kitchen. Kaiken huipuksi valtuustosalissa on voinut harrastaa tuolijumppaa. Kevään viimeinen tapaaminen osuu ensi tiistaihin, jolloin aion painella mukaan. 

Löytyipä Lieto-kuvistani tällainenkin aarre. Vastavaloon napattu otos kertoo ajasta, jolloin asuntoani suunniteltiin ja työmaakokouksia pidettiin. Ingman Designista paikalla ovat Ulla ja Matias Ingman, A la Carte -keittiöitä edustaa Eija Nieminen sekä Rakennusliike Nummela OY:tä Hannu Nummela. Kalusteiden asennusmurheita lukuun ottamatta muistan hyvillä mielin jopa rakennusaikaa. Kauniista ja toimivasta lopputuloksesta olen paitsi itse nauttinut myös kuullut muiden kehuja.

Muutto Turusta Lietoon hoidettiin talkoovoimin. Vahvaa porukkaa riitti omasta takaa kantamaan painavia sänkyjä, sohvia, lasipöytiä ja kaikkea muuta. Todeksi osoittautui, että raskas työ vaatii kunnon levon, kuten näkyy kuvasta, jossa vävy kahden tyttärensä kanssa huilailee.

Seinän takana taisi aherrus jatkua ilman makoiluja. Lopulta arkistokaappiin osuivat ovet saranoilleen kolmen poppoon työn tuloksena.

Jos oikein muistan, keitin jotakin soppaa talkoolaisille. Voi olla, että kuva on otettu vasta sitten, kun huusholli oli jo koko lailla kunnossa. Siitä kielivät isot kupit, tietty kissakoriste kaapin päällä ja Tupperware-pata kädessä. Näytän tyytyväiseltä, mikä osaltaan kertoo, että ruljanssi on jo selätetty.

Saarekkeelle levitetyt pellavaiset tabletit ovat tätä nykyä päätyneet tekstiilikierrätykseen, mutta aikanaan ne ainakin kerran suojasivat puupintaa. Viime syksystä asti samaista pintaa on varjeltu valovaurioilta, sillä uudelleen hiottuna ja öljyttynä puuhun jää pysyvä jälki, jos jokin esine unohtuu vaikkapa päiväksi samaan paikkaan.

Hyvin pian muuton jälkeen löytyi reitti Aurajoelle ja Teilisiltaa pitkin toiselle rannalle. Näitä kuvia otin aikoinaan paljon.

Joen yläjuoksulla on tullut usein käydyksi ihmettelemässä Nautelankosken kuohuja. Samalla saattoi poiketa museossa ja myllyssä sekä kiertää luontopolkuja.

Kirkolta kappaleen matkaa jokea Turkuun päin kohisee Vierunkoski. Se ei ole Nautelankosken veroinen nähtävyys, vaikka runsaan veden aikaan ryöppyää muhkeasti.

 

 Aivan oma hauskuutensa on ollut yhteistyö pihapiirin muiden talojen asukkaiden kanssa. Joka vuonna toukokuussa on pidetty pihatalkoot, tehty töitä ja nautittu sekä tarjoilusta että seurustelusta. Joinakin vuosina on saatu opastusta kierrätyksestä tai muusta tärkeästä hommasta.

Ensimmäisiin Lieto-vuosiini osui jokunen mainio talvi, jolloin hiihtelin ohi Vierunkosken ja päädyin lähelle seuraavaa siltaa. Maisema lumoaa yhä.

Vääntelän sillan yli pyöräiltiin alakerran emännän, entisen opiskelukaverini ja kollegani kanssa napuruuden alkuvuosina ja päädyttiin katsastamaan erityisesti tietyn matkailutilan ympäristöä. Tutkittiin Ilmarisiakin samoin kuin Marja-Riitan synnyinkontuja ihan toisella suunnalla Lietoa. Pätevältä Lieto-oppaalta oli sytyttävää kuulla tärkeitä juttuja kaikista käyntikohteista. Kiitos!

Paljon on tullut myös kävellyksi lähipuistoissa ja Liedon kirkon tuntumassa varsinkin Jokipolun valmistuttua viime vuonna.

Kirkko ei ihan näy kotiparvekkeelle, mutta heti kaupungintalon takana vanha, äskettäin remontoitu kivirakennus herättää kunnioitusta. Kirkkotien varrelta otetulla kuvalla päätän muisteluni kerrassaan hyvistä Liedon-vuosistani. Terveyskeskuksen osalta ne voivat yhä jatkua, jos niin haluan, sillä Varha eli Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri ei erottele lietolaisia turkulaisista, kuten äsken kuulin sairaanhoitajalta tilatessani aikaa korvavahan poistoon.

Miesmäistä historiaa — arkista askellusta

 

Aika ajoin huomaan tarttuvani paksuun kirjaan, varsinkin jos sellaista suosittelee joku tuttu ja vieläpä lainaa opuksen. Lukemista varten täytyy asettua pöydän ääreen, sillä lähes tuhatsivuista järkälettä ei pysty pitelemään sylissä, saati lehteilemään sängyssä maaten. Ilmankos harrastan e-kirjoja. Tällä kertaa kuitenkin uurastin kuukausitolkulla Peter Frankopanin maineikkaan Silkkitiet Uusi maailmanhistoria -teoksen parissa. Sen on suomentanut Jaana Iso-Markku. (Atena Kustannus 2021.)

 Mainosteksti luonnehtii teosta lennokkaasti:

Peter Frankopan kulkee rohkeasti halki vuosisatojen ja sitoo silkkiteiden värikkään menneisyyden nykymaailmaan. Hän piirtää esiin häikäisevän maailmanhistorian, jossa imperiumi toisensa jälkeen nousee ja tuhoutuu, kulkutaudit ravistelevat elämää ja 1900-luvun sodat muuttavat historian suunnan jälleen kerran.

Turkiksia, hopeaa ja öljyä. Ideoita, uskontoja ja keksintöjä. Kauppareittien kuhina on kietonut lännen ja idän kohtalot yhteen jo parituhatta vuotta.

Vaikka historia on ollut omia juttujani kouluvuosista asti, niin Frankopanin lumoon en vastaan pyristelemättä langennut. Ennakkotiedot kirjan vahvasta näkemyksestä historian painopisteiden vaihdoksista toki vakuuttivat, mutta lähes alusta asti äimistelin miesvaltaisuutta. Ahneus tuntuu ajaneen miehiä liikkeelle etsimään reittejä himoittujen rikkauksien äärelle. Kuva ihmisestä muotoutuu rujoksi ja naiset sivuuttavaksi. Todistusaineistonsa nojalla Frankopan on kuvan hahmotellut, mutta hangoittelen vastaan, sillä en tunnista ihmisissä pelkästään vallanhimoa ja ahneutta, vaan myös kykyä välittää tieteiden ja taiteiden keinoin muitakin ulottuvuuksiaan. Enkä näe historiaa pelkästään miesten toiminnan tuloksena.

Pikku hiljaa ymmärrän Frankopanin päätyneen yleisnäkemykseen historiantulkintojen vinoutumista. Jo kauan ennen läntisten maiden nousua merkittäväksi toimijaksi kaukana omilta asuinsijoiltaan, idässä kukoistivat korkeakulttuurit, joista ei lännessä paljoa tiedetty. Tosin muun muassa meikäläinen kouluopetus on kauan osannut opastaa kirjoituksen ja sivistyksen alkukodiksi Kiinaa, mutta mongolivaltakunnan hallinnollisten järjestelyjen etevyyttä en muista mainitun. Vasta Frankopan nostaa ne näkyville.

Ville Similä (HS 9.11.2021) arvioi Frankopanin teoksen jutussa, jonka otsikkoon tiivistyy olennaisin:

Läntinen ylemmyydentunto johtaa tuhoisiin virhearvioihin, sanoo ”historian rocktähti” – Peter Frankopan kertoo, miksi ymmärrämme kaiken väärin

Historioitsija Peter Frankopan on myynyt 1,5 miljoonaa kirjaa, neuvoo Britannian pääministeriä ja kiroaa länsimaista ylemmyydentuntoa.

Kirjan 16. luku Tie sotaan oli minulle sellaista tekstiä, että lakkasin pyristelemästä vastaan. Taisin jopa mainita  lukemani kirjan omistajalle, että pelkästään tämän luvun perusteella kannatti lukea koko paksu teos. Tulkinta ensimmäisen maailmansodan syistä, tapahtumista ja seurauksista vakuutti!

***

 Tuntui tärkeältä liittää tähän juttuun muisto parin kolmen päivän takaiselta kävelyretkeltä tyttärentyttären, hänen esikoisensa ja perheen australiankelepien kanssa. Tottelevainen Nokko sai viilettää vapaana sekä sänkipellolla että metsäpoluilla. Kuvat jäivät silloin ottamatta. Polulle pitäisi kuvitella kolmikymppinen, hyväkuntoinen äiti lykkimässä vauvanvaunuja, yli kahdeksankymppinen isomummu sauvoineen ja koira. 

 

Tänään otin pari kuvaa selvennykseksi.

 

 

Meidän kävely alkoi Liedon kaupungintalon parkkipaikalta, josta suunnistimme Aurajoen yli riippusillan kautta peltotielle ja sitä pitkin taustalla näkyvään puistomaiseksi hoidettuun metsään, jossa olen tavannut käydä varsinkin ennen polvileikkausta. Kävin jättämässä hyvästit tälle mieluisalle lenkkimaastolle.

Talven mittaan olemme muutaman kerran olleet Minnan kanssa yksissä tuumin liikkeellä ja päätyneet aina Liedon kaupungintalossa toimivaan Mon's-ravintolaan lounaalle. Juttua on piisannut. On myös ollut hauska panna merkille, kuinka varmaotteisesti Minna ohjaa koiraa ja hoitaa poikaa. Tyytyväiseltä lapselta irtoaa hymyjä isomummullekin. Näille reissuille jatkoa tuskin seuraa lähiaikoina, sillä Minna palaa töihinsä perhevapaalta. Isä-Teemu aloittaa saman tien hoitohommat kotona. Ne jatkuvat syksyn kynnykselle. Silloin pitäisi olla tiedossa päivähoitopaikka. On jo saatu sanoiksi, että ehkä joskus loppukeväästä voimme kävellä vaikkapa Turun Kupittaan puistossa Teemun lykkiessä vaunuja Nokko taluttimessa. Kupittaan Paviljongissa nauttisimme lounaan. Toukokuussa Liedon reitit ovat enää kauniita muistoja, sillä asun Saga Kaskenpuistossa, josta yksi hyvä kävelysuunta johtaa Kupittaalle.