sunnuntai 17. syyskuuta 2023

Turun päivän antia

Perjantaina 15. syyskuuta otettiin ennakkoon tuntumaa iki-ihanaan Turkuun, kun nykyisen asuinyhteisöni Saga-salissa kuunneltiin "Aurajoen rantamil" -potpuri. Kuvassa vasemmalla näkyy tilaisuuden järjestäjä kuuluttamassa esityksen alkavaksi. Hän on Melina, Saga-Kaskenniityn vapaa-ajan ohjaaja. 

Runot ja laulut oli koostanut ryhmä, jossa violettiasuinen Riitta Vasenkari on monista lausuntaesityksistään tuttu, samoin usein hänen säestäjänään kuultu puna-asuinen Arja Lyly. Uusi tuttavuus minulle oli upea altto Elisa Raassina, jonka aviomies Jarmo Raassina huolehti äänentoistosta kaikkien iloksi.

Kuvia tohdin ottaa lupia kyselemättä, mutta en ääninäytteitä. Olisi ollut huikeaa liittää tähän ehtaa Turun kiält malliksi niille, joiden mielestä meirän ikioma kiäli o joteski rumaa. Triossa joka iikka pärjäsi niin turuksi kuin yleissuomeksi. 

Riitta ja Arja olivat mukailleet ohjelmaan erinäisiä tuttuja biisejä. Lisäksi valikoimassa oli löytänyt paikkansa muutama runo. Onhan Riitta harrastanut pitkään lausuntaa.


 Applodeja jaeltiin siinä määrin, että kun yksi rohkeni heittää ilmoille pyynnön lisänumerosta, trio heltyi. Ja saimme kuulla uusintana yhden keskeisistä kappaleista.

Tänään sunnuntaina, varsinaisena Turun päivänä, suunnistin kauppatorille. Oli siellä muutama muukin, kuten jo täydessä bussissa ounastelin.

Ekaksi jonotin itselleni iltapäiväkahvin - Naantalin Aurinkoisesta! Kahvilan löysin ortodoksisen kirkon kohdalta ja näin ihmeekseni, että outo korkeahko rakennelma, näköalatasanne sohvineen, kuuluu juuri tälle kahvilalle. Annas kattoo, häviääkö moinen viritys talven tullen.


 No, muutakin ihmeellistä löytyi: kiireen vilkkaan päivän vetonaulaksi valmistunut suihkulähde. On siitä ollut juttua sekä lehdessä että radiossa. Nyt näin, kuinka innoissaan ipanat ovat askeltensa voimasta. Suihkut purskahtavat torin pinnasta sopivaan kohtaan jalalla painaen. En saanut kunnolla talteen otoksia, joissa useita lapsia juoksenteli vaatteet märkinä sinne tänne. Ehkä kirkon ja suihkulähteen väliin parkkeerattu kuorma-auto tarjosi varusteita vesileikkiin. Lapset äkkäsivät pian, mistä reiästä suihkut nousivat. Kokeilua sen sijaan vaati löytää oikeat kohdat suihkujen käynnistämiseen.

Marssin torilta viereiseen Wiklundin tavarataloon, jossa pääsee hissillä 9. kerrokseen. Sieltä kelpasi katsella ikkunan läpi hyörinää torilla.

Ylimpään kerrokseen pitää nousta portaat. Näköalan torille peittää katto. Niinpä vilkaisin kirkon ja tähtitornin suuntaan. Molemmat mahtuivat samaan otokseen.

Torin lisäksi väkeä näkyi tungokseen asti jokirannassa ja varmasti myös Vanhalla suurtorilla. Jäi tarkistamatta. 

Jokirannassa iso nostolaite keräsi väkeä ympärilleen. Kuului juttua jostakin ammeesta, jota iso vehje siirteli. Kerättiinkö joesta rojua? 

Pikku posankoistakin kuulin. Niitä odotettiin saapuvaksi yläjuoksulta, kun taas isot posanakat pötköttävät entiseen malliin aloillaan Aurajoessa.

Runsaan tunnin kestäneen kierrokseni ajan väkeä mateli kirjastosillalla. Väistämättä mieleen hiipi epäilys sillan kestävyydestä. Notkahtihan yksi Aurajoen silloista, se linjakkaaksi muotoiltu Myllysilta, viitisenkymmentä vuotta sitten. Kova paikka suunnittelusta vastanneelle insinöörille, kuten myös kaupungille. Tarkistuslaskelmia lienee tehty riittävästi ennen kauniin Kirjastosillan rakentamista. Niinpä uutisiin riittänee iloisia juttuja monien tapahtumien Turun päivästä, kun sadekin lakkasi aamun tunteina. 

Maanantain 18.9.2023 Turun Sanomista oli luettavissa, mistä ankoista oikein oli kyse. Sunnuntaina kahdelta iltapäivällä alkoi Posankka Race. Siksi katsojia notkui näköalapaikoilla. Luultavasti moni syttyi myös toimimaan saariston pitämiseksi siistinä. Perimmältään olikin tarkoitus huolehtia roskaamisen vähentämisestä.







torstai 7. syyskuuta 2023

Sopeutumisen pakko

 

 

Ahmien luin esseitä Ville-Juhani Sutiselta. Kyse on hänen tuoreesta kokoelmastaan Hajonneen maailman käyttöohje (Into 2023). Siinä hän perkaa ekologista ajatteluamme ja toimintaamme.

Sen sijaan, että odottaisimme tuhoa tai tarrautuisimme toivoon tuhon estämisestä, kirjailija kysyy, mitä voisimme nykyisessä tilanteessa tehdä (Mika Pekkola, KU 8.7.2023).

Sutinen sekä lukee aiheesta että reissaa vavahduttaville näköalapaikoille. Hän käyttelee taajaan käsitettä antroposeeni, ihmisen luoma aikakausi, vaikka geologit yhä pähkäilevät käsitteen pätevyyttä ennestään tunnettuihin kausiin verrattuna. Ihmisen tuhoisia jälkiä löytyy kaikkialta. Silti on yhä toivoa, kuten motoksi Rebecca Soltitilta valittu tekstipala vakuuttaa:

Toisin sanoen katastrofi on loppu, raunioitumisen ja kuoleman lakipiste, mutta se on myös alku, uusi avaus, mahdollisuus aloittaa alusta.
Esipuhe hätkähdyttää kysymällä otsikossa: Osaavatko kameolontit olla ihmisiksi?  Sitä seuraa pohdiskelu ekologiasta, kulttuureista, ihmisyydestä, vaihtuvista olosuhteista ja niihin mukautumisesta. Toisin sanoen voisiko ihminen toimia kuten kameolontti? Katastrofit ovat usein hitaita, niihin ehtii sopeutua...

Esseet on ryhmitelty kolmeen osaan. Ne ovat Suomalainen luontosuhde, Kalifornian elementit, Ekokriisi globaalissa peräkylässä. Ensimmäisessä osassa tarjolla on hajoamisen kielioppia sienien mystisyydestä alkaen niin mainiosti, että tavoitin tunnelmia omista sieni-intoiluistani vuosien takaa. Lisätiedotkin kelpasivat.

Puun voima, Lopun elämää -luvuissa pääsin silmäkkäin avohakkuiden kanssa. Mieleen muistuivat omat taannoiset mökkiläisihmetykset, kun läheltä hävisi äkkiä metsäpala toisensa perään.

Tekniikkalajiksi Sutinen esittelee myös ihmisen teon. Hän tietää, mistä kirjoittaa, sillä lapsen saaminen edellytti hedelmöityshoitoja kaikkine seuraamuksineen, kunnes terve poika ilmestyi vanhempiensa hoivattavaksi.

Käypänä mahdollisuutena omien tapojen muuttamiseksi huomasin, että voin Sutisen tapaan valita syötäväkseni esimerkiksi palko- ja Muu-tuotteita. Ideoita löysin luvuista Eläimiä ihmisten aikoihin, Antroposeenin liha ja Kierrätetty maailma.

Järisyttäviä ilmiöitä tarjosi osa Kalifornian elementit -osan luvut Tuli, Ilma, Vesi ja Maa. Monista näkemistäni dokumenteista huolimatta vasta Sutisen teksti näytti, kuinka peruuttamattomasti ihminen on puuttunut muun muassa jokien virtaamiseen ja kuinka suurissa vaikeuksissa ollaan makean veden huvetessa. 

Ekokriisi globaalissa peräkylässä -osan luku Nostalginen ekokatastrofi toi näkyville, että inuiitit siinä kuin muutkin ihmiset tuhoavat omaa ympäristöään. Vihreä linja -luku taas vei mukaan Sutisen juoksulenkille puistoksi muutetulle junaradalle Pariisiin. Ihmisen muistomerkki- ja Leikkiatlantis-luku veivät merenpinnan alle patojen suojiin ja kelluviin asuntoihin. Pian alkavalla Kööpenhaminan-reissulla hankkiudun katsomaan Urban Rigger -opiskelijain asuinaluetta, koska samantyyppisiä kuulemma perustetaan muuallekin meriveden nousun uhkaamille alueille. Kyse on konteista koottujen pikku asuntojen saarekkeista, joita voi lisätä legopalikkojen tapaan. Suosio on yllättänyt hankkeen puuhaihmiset.

Viimeinen luku Apokalypsin siivouspäivä vie lukijan Islantiin. Sutinen pohtii ilmastonmuokkausta, mutta myös hiilidioksiidin talteenottoa. Sitä tekee Carbfix-yritys. Kannattaa tutustua.

Jälkisanassa Sutinen tarkastelee vielä kerran rapistuneita teollisuus- ja satamaympäristöjä.  Hän löytää Nantesista antroposeenin koekentän, tekosaaren, jolla kaikki on keinotekoista. Siellä selviää, että sellainen meidän tulevaisuutemme on, ei mikään paluu koskemattomaan luontoidylliin

Huh-huh! Antoisa urakka. Sutisen täsmällistä, sävykästä kieltä lukee nautinnokseen. Vietin tähdellisiä hetkiä esseiden parissa. 


maanantai 4. syyskuuta 2023

Mukana porukassa


 Lauantaina 2. syyskuuta taksi otti kyytiinsä Saga Kaskenniityn asukkaista ne, jotka olivat ajoissa ilmoittautuneet teatteriretkelle Helsinkiin. Saga Kaskenpuistosta lähti toinen osa porukkaa. Yhteensä meitä oli 20 paimennettavaa. Kummastakin talosta vapaa-ajanohjaaja piti lukua, että kaikki pysyivät koossa. Kuvassa Puiston ohjaaja Riikka on tarkistanut taas kerran, ettei ketään puutu. Tässä vaiheessa oltiin jo matkan loppusuoralla, kun teatteriesityksen perään meille oli sovittu ja maksettu lohikeitto leipineen ja juomineen Oodin ravintolassa. Matka taittui jalan, mikä tuntui hyvältä pitkän istumisen perään.

Helsinkiin junalla saavuttaessa nautimme palan kinkkupiirakkaa melkein rautatieasemalla. Rakennus  piti kylläkin kiertää, jotta pääsi hienoksi hotelliksi muutettuihin entisiin VR:n tiloihin. Siinäpä tuttavuus! Siellä voisi majoittua, jos innostuisin lähtemään omin nokkineni Helsinkiin syystä tai toisesta.

Hotellista porukka köpötteli yhtä matkaa viereiseen Kansallisteatteriin. Tyynesti odotimme aulassa, kunnes kukin sai lippunsa. Permannon kuudennelta ja seitsemänneltä riviltä löytyivät meille varatut penkit. Näkymää näyttämölle katseltiin esteettä yläviistoon. Kohta nähtäisiin Ensimmäinen tasavalta. Sen on kirjoittanut ja ohjannut Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen. 

Juhlaesitys käsittelee suomalaisen demokratian ensiaskelia ja sen keskushenkilönä on Suomen ensimmäinen presidentti ja tasavaltaisen hallitusmuodon luoja Kaarlo Juho Ståhlberg (1865-1952). Teos perustuu kokonaisuudessaan autenttisiin historialähteisiin. K. J. Ståhlbergin roolissa nähdään Vesa Vierikko ja Ester Ståhlbergia näyttelee Kristiina Halttu. Säveltäjä-pianisti Jussi Tuurna on säveltänyt teokseen musiikin ja elävästä musiikista saadaan nauttia läpi esityksen.
 
 
Näytelmä kunnioittaa K. J. Stålbergiä Suomen demokraattisen valtiomuodon haparoivan alkumatkan  puolustustaistelijana. Samalla nähdään, mihin teatterin oma väki yltää 150-vuotisjuhlanäytelmässään. Komeaa ja tarpeellista Suomen historian kriittisten vaiheiden kertausta juuri nyt, kun demokraattisia yhteiskuntia horjutetaan. Hyvältä tuntui myös se, että Mannerheimin liian kirkkaaksi kiillotettu sankarikilpi paljastetaan monin osin tosiasioita peitteleväksi, jopa vääräksi.
 
Junamatkoista muistelen hyvillä mielin jutuhetkiä motoristin kanssa, joka tarkasti ohjaili jättimäistä invatuoliaan sille varattuun paikkaan. Avustaja varmisteli vierestä. Mennen tullen tavattiin. Jokin erityinen tapahtuma tietyllä Helsingin kentällä toi miehen kaupunkiin. Hyvin kuulemma oli sujunut. En udellut, mikä hänet oli suistanut invamoottorivehkeen käyttäjäksi. Uskoisin kuitenkin, että leppoisa mies kuuluu niihin motoristeihin, jotka opastavat nuoria turvalliseen ajamiseen.

Toinen ilonaihe oli pari nuorta äitiä vauvoineen. Juttua virisi heidänkin kanssaan ja silmäpeliä vauvoihin. Motoristin avustaja jopa pyysi ja sai toisen vauvoista hetkeksi syliinsä. Kuinka ollakaan, tulomatkalla tavatun äidin kohtasin eilen Sagassa, kun osuin olemaan ruokasalissa hetkellä, jolloin hän kulki ohi sukulaisensa kanssa.Tunnistimme toisemme ja moikkasimme. Hän hoksasi kysyä, mihin meidän porukka meni junasta lähdettyään. Änkkäsin ensin, että kotiinhan me, kunnes muistin piipahduksen Sokos-hotelli Kupittaan kattoterassille. Meidän valppaat vahtimme Riikka ja Melina kaipasivat drinkkiä mainiosti sujuneen reissun päätteeksi. Kukapa drinkistä kieltäytyisi...

Niinpä kerroin kysyjälle, joka oli selvillä suunnitelmasta, että tosiaan otettiin yhdet hotellin terassilla. Takseille oli ilmoitettu pikku viivästyksestä. 


 Kuvassa Melina vielä tsekkaa, että kaikki Niittyyn tulevat ovat mukana taksissa. Ilme paljastaa, että aamun yksi hankaluuskin oli unohtunut.

Voi veljet, mitä palvelua!
 
 


 


perjantai 25. elokuuta 2023

Dag för dag – totta tosiaan

 

Kepeitä leffoja on tullut tallennetuksi, kun joku on niitä suositellut tai esitellyt suopeasti aamulla luetussa sanomalehdessä, kuten Pekka Eronen Hesarissa 20.8.2023.  Ohjaaja: Felix Herngren. Rooleissa: Martina Haag, Sven Wollter, Marianne Mörck, William Spetz, Tomas von Brömssen, Peter Magnusson, Felix Herngren. Katsoin leffan omana tallennuksena, vaikka se löytyy edelleen Areenasta Dag för dag / Kiinni elämässä (Ruotsi 2022).

On kyse vanhenemisesta ja kuolemasta. Hulvaton porukka asuu samassa palvelukodissa kuin yhtenä perheenä. Aikaa vietetään pelaillen ja kaveeraten. Elellään avoimin ovin. Niinpä naapuri pääsee helposti toisen huoneeseen. 

Malte (Sven Wollter) on saanut tärkeän kirjeen, jonka hän jättää pöydälle. Niinpä naapurihuoneen Rut rullaa tuolillaan tutkimaan, mikä Maltea askarruttaa. Käy selväksi, että Malte on saanut ajan sveitsiläisklinikalta, jossa hän aikoo päättää päivänsä, ettei joudu kärsimään enempää kipuja aivosyöpänsä vuoksi.

Alkaa hirmuinen valmistautuminen, sillä Rut ei päästä Maltea lähtemään yksin. Läheisistä kavereista myös dementiaa poteva Tage on saatava mukaan. Hoitaja Katrin lupautuu autokuskiksi, samoin siivooja Simon, vaikkei hänellä ole ajokorttia. Katrinilla on syynsä häipyä kotoa isolla matkailuautolla, johon koko porukka majoittuu.

Matkalla koukataan muun muassa Kööpenhaminassa ja Berliinissä. Sitten hoksataan, että kannattaisi poiketa vielä Italiassa ennen päätymistä Sveitsiin, kun aikataulu sallii.

Jokaisen reissaajan kuvioihin avautuu näkymiä useimmiten kahden kesken jutellessa. Komedia purkaa esille myös kulttuurieroja, kun Italiassa hotellinpitäjä vetoaa Jumalaan kuoleman hetken ratkaisijana. Painavan puheenvuoron lausuu varsinkin Simon. Seuraavana aamuna ollaan jo silmäkkäin kuoleman kanssa, kun porukan energisintä ei enää saa hereille. Rutin viimeinen ilta Malten kanssa tanssien kosketti. 

Rauhalliset kohtaamiset ja keskustelut sveitsiläisklinikan henkilökunnan kanssa auttoivat ymmärtämään, mihin kysymyksiin elämästä luopuva vastaa ennen toimenpiteitä. Avarat vuoristonäkymät vievät ajatukset Malten tyyneen lähtöön. Se jää kuviteltavaksi, sillä kuva elävästä Maltesta jää viimeiseksi.

Parin viikon kuluessa olen katsonut kaksi tuoretta ruotsalaiskomediaa ja nauttinut molemmista. Edellisen aiheena oli tutkia tytön surua äidin itsemurhan jälkeen. Vaikuttava! 

Ihan yhtä painokasta jälkeä vanhusleffa ei mielestäni tarjonnut kuin Comedy Queen, vaikka antoikin ajattelemisen aihetta.

Pääosa toimi kuin ennusteena, sillä Sven Wollter menehtyi koronavirukseen 10.11.2020. Malten rooli jäi hänen viimeisekseen.



 

torstai 17. elokuuta 2023

Nauru voittaa itkun

 

Omista tallennuksista löytyi eilisillan pelastukseksi leffa nimeltä Comedy Queen (Ruotsi 2022). Se herätti tylsyydestä heti ensi sekunneista ja piti otteessaan loppuun asti. 

Päädyin seuraamaan isän ja tyttären totista kotona oloa. Äiti ilmaantui näkyville muistojen välähdyksinä. Tytär Sasha ei siedä omaa ulkonäköään, koska on riittämiin kuullut muistuttavansa äitiään. Kaunis kuva siirtyi seinältä piiloon. Nuoren oloinen isä kykeni itkemällä suremaan itsemurhan tehnyttä vaimoaan. Sashassa nousee kiukku: hän listaa asioita, jotka poistamalla aikoo unohtaa äitinsä.

Yksi tehtävä ylitse muiden on keksiä, miten isän saisi taas nauramaan. Ratkaisu yllättää. Sasha alkaa sepittää vitsejä. Ensin ne ovat surkeita. Hän on jyvällä Stand up -komiikasta ja rupeaa harjoittelemaan esittäytymistä varten. Parhaalta ystävältä saatuun muistikirjaan kertyy kaskuja. Jopa kouluun tehtävä esitelmä maankuoresta muuntuu yritykseksi hauskuttaa. Luokkakaverit tirskuvat, opettaja keskeyttää yrityksen, mutta mahalaskua seuraavat uudet yritykset.

Ihmeelliseltä tuntui katsella leffan tilanteita, joissa riitti aineksia paitsi 13 vuotta täyttävän ja myös hiukan häntä vanhemman pojan huimapäisyyttä. Se selittyi kummankin kokemasta liian isosta elämän muutoksesta. Yksi Sashan huimista ratkaisuista oli hommata itselleen siilitukka, jotta ei enää vähääkään muistuttaisi äitiään.

Tukan leikkuu meni mönkään, mutta malttinsa säilyttävien aikuisten toimin homma hoitui.

Uskottavan oloisia tilanteita: Sasha istuu isän läsnä ollessa tuppisuuna koulupsykologin tai terapeutin luona. Siellä varotaan sanomasta ääneen äidin itsemurhaa. Isä käy haudalla, mutta vihainen Sasha menee muualle.

Pikku hiljaa Sashan taidot naurattajana karttuvat etenkin, kun hän saa setänsä avulla tavata oikean ammattilaiskoomikon, saa tältä ohjeita ja lupauksen kolmeminuuttiseen esitykseen ammattilaisen ohjelman alkajaisiksi.

Siinä jo jännitti leffan katsojakin. Sasha kuitenkin pysyy koossa, saa kontaktin yleisöön, jossa näkyy tuttuja naamoja isästä, mummista ja parhaasta kaverista alkaen. Ihmeekseen Sasha näkee isänsä nauravan. Samoin kaikki muutkin syttyvät Sashan kelpo jutuista ja rupeavat taputtamaan seisomaan nousten. Sashan osuus illasta on menestys!

Mielen pohjalta loputkin muurit sortuvat, kun Sasha puhkeaa isoon itkuun ulkona kadulla. Isä kaappaa tyttärensä lohduttavaan syleilyyn itkussa silmin. Elämä alkaa löytää uuden normaalin uoman, jossa on tilaa elää ja myös muistella äitiä.

Suurenmoista elokuvakerrontaa arkisena mittavasta aiheesta ilman suurenteluja tai rypemisiä! Näyttelijät ovat kaikki uskottavia, Sashan roolissa Sigrid Johnson aivan huikea. Suosittelen kriitikkojen tapaan. Kas tässä ja tässä.


Loppukaneetiksi lisään vielä havainnot ohjaajasta ja muusta työryhmästä. Ohjaajajn luja ote henkii niin näyttelijöistä kuin tarinan rakenteesta pinnanalaisine virtauksineen. Porukka edustaa tosi ammattilaisia.


perjantai 11. elokuuta 2023

Lounaalla Högsårassa


 On helppo lähteä päiväretkelle paikkaan, josta on kuullut innostavia kuvauksia. Högsåra on sellainen kohde. Edes se, että ajomatkaa Turusta perille kertyy sata kilometriä plus 10-minuuttinen lauttamatka, ei puhtia vähentänyt. Itse asiassa autossa istuminen tarjosi hyvin aikaa jutella ystävän kanssa, jota tapaan noin kerran kuukaudessa yhteisellä lounaalla.

Emme jättäneet autoa Kemiönsaarelle, koska eräs lautalle jonottanut autoilija kävi neuvomassa, että joutuisimme palelemaan tuulessa ja ehkä sateessa lauttamatkan ajan ilman omia istuimia. Ruuhkaa ei ollut, sillä koulut ehtivät alkaa ennen meidän retkeä. Perillä opimme, että myös kävelymatkat olisivat olleet liikaa meille yli kahdeksankymppisille. 

Oikealle parkkipaikalle auto osui vasta, kun lounaspaikan henkilökuntaan kuulunut nuori mies kertoi, että naapuri ehkä pahastuu autostani pellollaan. Hän tarjoutui ajamaan autoni Farmors cafen omalle P-paikalle rakennusten takana. Kiitin kauniisti palvelusta.

Paikka hurmaa heti pihalle päästyä. On rehevää kasvillisuutta, on useita hyväkuntoisia ja eri kokoisia rakennuksia, on monenlaista toimintaa. Heti emme älynneet, mihin mennä lounaalle. Kun astuimme tyhjään ravintolasaliin, nauratti tekemäni pöytävaraus. Toki ulkopöydissä istui melko paljon ihmisiä, mutta mistään viikonloppujen veroisesta ruuhkasta ei enää ollut kyse näinä kesän lopun aikoina.

Ruokalista esiteltiin käsin kirjoitettuna liitutaululta. Valittavissa oli salaatti-, kala- tai lihakokonaisuus. Ihan kaikkea tekstiä ei tullut luetuksi, sillä valitsimme kalan ja saimme herkkuannoksen ahventa.

 


 Kuva omasta annoksestani kielii, että ehdin aloittaa aterian ennen kuvan ottamista. Tuskin haittaa. Etualalla näkyy erikoislaatuisesti viipaloitua kaalintapaista, jota ei ollut ihan helppoa haarukoida suuhunsa. Punaiset lohkot maistuivat grapelta. Perunoiden päälle oli valeltu voi-öljyseosta. Myös kalan kanssa sai niin mainion makuista kastiketta, että sitä halusi syödä viimeistä ripettä myöten. 

Mutta missä leipä? Sitä ei tuotu annoksen mukana, joten painelin kassaa hoitavan naisen luokse pyytämään pari leipäpalaa. Hän hämmentyi tyystin. Hullulta tuntui, kun hän tarjosi paperipussillista kolmen sortin leipiä ostettavaksi. Otti tovin, ennen kuin meni perille, etten osta mitään, vaan riittää, kun meille tuodaan pari viipalettaa vaikkapa saaristolaisleipää. Naisen oli mentävä kysymään keittiöstä onnistuisiko moinen. Kyllähän meille sitten tuotiin nätisti tassille asteltuna NELJÄ leipäpalaa. Niistä kaksi riitti soosin rippeiden kaapimiseen suupaloiksi.

Kävi selväksi, että saaren kuuluisaan ravintolaan ei riittänyt ammattitaitoista henkilökuntaa joka hommaan.

Jälkiruuaksi nautimme kävelystä. Nähtiin hyväkuntoisia, kauniita rakennuksia ja myös jonkinlaista yritystoimintaa ruipeloiden mäntyjen takana.


 Rehevän lehtipuuston katveessa laidunsi muhkeaa lihakarjaa. Näkymä aukesi katsojille kuin maalauksessa. Nautoja oli kaikkiaan viisi tai kuusi, mutta eivät ne erotu kaukaa otetussa kuvassa.


 

Kahville palattiin jo tutulta tuntuvaan ravintolaan. Sinne ehti purkautua iso joukko bussimatkailijoita, joille paikallinen opas kertoi Högsårasta niin kuuluvasti, että mekin pääsimme osingoille. Kaikille kelpasivat talon erinomaiset leivonnaiset, sillä joukko jatkoi ateriatta matkaansa Dragsfjärdiin, kuten kuskilta kuulimme.

Kelpo päivä kaiken kaikkiaan, sadekuuroista huolimatta.

Maisemia oli hauska vilkuilla niin kävellessä kuin auton ikkunasta. Hyvältä tuntui, että tällainenkin lounasreissu tuli tehdyksi. Kiitos innostavasta ehdotuksesta Minnalle!

keskiviikko 2. elokuuta 2023

Aikamoinen Barbie

 

Kuuntelen usein iltapäivisin Kulttuuriykköstä. Torstaina 20. heinäkuuta tässä Juhani Kenttämaan juontamassa ohjelmassa paneuduttiin Barbie-elokuvaan ja Barbeilla leikkimiseen niin ylenpalttisen innostuneesti, että eilen päädyttiin kahteen pekkaan Kino Piispanristin klo 15:n näytökseen ihmettelemään nukkeaiheista leffaa. Sali oli lähes täynnä eri ikäisiä ihmisiä. Miehiäkin oli useita. Popcorn- ja karkkipakkauksia näkyi lähes kaikilla, mutta rapinoita ei kuulunut tai erottanut, kun meno valkokankaalla alkoi. 

Ennen leffapäätöstä vahvistin itseäni vielä lukemalla muutaman kritiikin. Niistä mainittavin on elokuvakriitikko Leena Virtasen kirjoittama ja Hesarin 20.7.2023 julkaisema. Hän oli myös yksi Kulttuuriykkösen kolmesta keskustelijasta. Virtasen otsikko vetäisee mutkat suoriksi:

Valtavasti hehkutettu Barbie-elokuva vastaa suuriin odotuksiin ja jopa yllättää

Barbie oppii elokuvassa reaalimaailman alkeet sananmukaisesti kantapäänsä kautta, ja Greta Gerwigin taukoamaton slapstick-tykitys etenee kuin iloinen leikkijuna.

Silti jo alkukohtaus lähes tyrmäsi, sillä se toistaa tuttua suurleffaa Avaruusseikkailu 2001 musiikkeineen kaikkineen. Nyt eivät apinat ole liikkeellä, vaan pikku tytöt puettuina kuin äidit ennen vanhaan. He hoitelevat nukkevauvojaan, kunnes havahtuvat eka kuvassa näkyvään hoikkaan ilmestykseen. Kun tyttöjen maailmaan putkahtaa Barbie, vauvanuket paiskataan kiviin, tätimäiset vaatteet riivitään yltä.

Näin siirrytään Barbielandiin. Olen täysin ummikko näiden pitkäkoipisten kaunottarien kanssa. Wikipedian avulla selvitin muun muassa sen, mitä Mattel tarkoittaa. Leffan mittaan firman keskeisyys nukkebisneksessä käy ilmi. Nyt tiedän myös sen, että Barbie-tuotantolinja perustettiin 1959, jolloin pääsin ylioppilaaksi. Olen siis auttamatta liian vanha ja ulkopuolinen. Kunnolla en muista sitäkään, leikkikö 1961 syntynyt tyttäreni Barbie-nukeilla. Mitään Barbie-buumia en tiettävästi ole nähnyt myöskään tyttärentyttärillä tai pojantyttärellä. Asiasta on syytä keskustella, kunhan pääsemme nokikkain. Leffa itse asiassa tarjoaa mojovan annoksen äiti–tytär-suhteiden tarkasteluun.

 

Kova juttu on se, mitä kenkiä tyttö käyttää: korkkareita vai terveyskenkiä? Outo Barbie eli se, jolta on leikelty tukkaa ja sotattu naamaa, opastaa kantapäänsä löytänyttä, muutoksiin ja kuoleman mahdollisuuteen havahtunutta Barbieta.

 

 Leffan perusteella Barbiet näyttävät merkinneen feminististä vallankumousta. Poikakaveri Ken on pelkkä statisti sinkkutyttöjen maailmassa, kunnes hän hyppää Barbien auton takapenkille. Yhdessä huristellaan nukkemaailmasta reaalimaailmaan.

Matka reaalimaailmaan herättää myös Kenin. Hän hämmästyy Mattelin pilvenpiirtäjässä, jossa huomaa johtokunnan kokouksessa istuvan pelkkiä mustapukuisia miehiä. Ken haluaa itsekin valta-asemaan. Hetkeksi hän sen ottaa, kun palataan Barbielandiin.

Enempää en referoi leffan tapahtumia. Ne vyöryivät ylle niin, että paljon ehti mennä ohi, kun uusia ilmiöitä ja ajattelun aiheita tulvi esille. Kulttuuriykkösessä myönnettiin, että vähintään tarvittaisiin toinen katselukerta, jotta pystyisi noukkimaan kaikki herkut nähdystä ja kuullusta. Tässä makupalana leffan traileri ja keskeiset näyttelijät. 

Ohjaajaa Greta Gerwigiä kehutaan viljalti kaikissa näkemissäni yhteyksissä. Sekin muistetaan mainita, kuinka umpikaupallinen lelu Barbie ja siitä tehty leffa ovat. Silti myös kummankin ansiot myönnetään. Barbin kanssa leikkiessä tyttö on voinut kuvitella itsensä vaikka presidentiksi tai astronautiksi. Polku vauvanukkea hoivaavasta emosta ei olekaan se ainoa oikea, vaan tarjolla on lukuisia sivupolkuja. Ainoa päämäärä tytön elämässä ei siis ole avioliitto. Eihän Barbiekaan havittele Keniä aviomiehekseen. Paremminkin Ken on leikeissä kuin Barbien asuste, sanoivat omakohtaisesti asian tuntevat keskustelijat kuuntelemassani Kulttuuriykkösessä.

Onkohan näillä tyttöjen leikeillä osuuttaa vähäiseen syntyvyyteen esimerkiksi Suomessa?

Me kaksi leffan itse katsonutta vanhusta juttelimme nähdystä pitkään vielä puhelimessa illan tullen. Kaikin puolin repäisevä kokemus näinä sotauutisten mieltä turruttavina aikoina.