Olli Jalosen Puhdas viiruinen elämä

 

Haahuilin taannoin kirjakaupassa ja kas – käsi nappasi ja oitis ostin Olli Jalosen tuoreen romaanin Puhdas viiruinen elämä (Otava 2026, 318 sivua). Lähes kaikki hänen 18 romaaniaan olen lukenut sekä  blogijutun kirjoittanut tässä, tässä, tässä ja tässä. 

Jalosen kotikaupunki Hämeenlinna ehti tulla minullekin tutuksi viimeisinä työvuosinani 2000-luvun taitteessa. Osaan yhä sijoittaa karttaan romaanin paikannimistä Rinkelinmäen, Myllymäen, Poltinahon, Hätilän, Luolajan ja Rengon. Ne kaikki taisivat olla maalaiskuntaa kirjan tapahtuma-aikoihin 16.6.1914–18.8.1929. Silloin elivät nuoruuttaan Jalosen isän ja äidin puoleiset isovanhemmat, joille kirja on omistettu. Mutta lapsenlapselleen heistä kukaan ei ollut kertonut omista varhaisista vuosistaan Hämeenlinnan seudulla. Oli siis selvitettävä taustoja.

SANOJA PAPERILLA -alkuluvussa on tarjolla faktaa puhumalla minuista, joita maailma on täynnä. Heitä on teokseen  valikoitunut kaksitoista: Kerttu (s. 1901), Kalle (s. 1900), Kallen isä August Ruuskanen (s. 1872), Kusti Lehtonen (s. 1890), Aino Lehtonen (s. 1890), Musu-Pekka (1882), Viktori (s. 1900), Viktorin isä Antti Appelgren (s. 1873), Mikku (s. 1900), Urho (s. 1899), Setälä (s. 1898), Suolahti (s. 1873) ja muita samalta seudulta. Poimin heidät näkösälle, koska lukiessa en pysynyt selvillä, kenen ajatuksiin ja kokemuksiin kulloinkin tulin kutsutuksi otsikoimattomissa tekstipaloissa. Kyllä kyytiin aina pääsi, kunhan malttoi edetä hosumatta. Teksti tulee teokseksi uudelleenkirjoittamisen jokakertaisten valintojen kautta. Voisikohan kerrontatapaa kuvata immersiiviseksi?  Vastaavanlaisen tuntuman teokseen olen saanut joskus nykyaikaisessa taidenäyttelyssä solahtamalla osaksi esitettyä maailmaa.

I jakso on saanut otsikokseen Saman seudun ihmisten asioita 10-luvun puolivälistä eteenpäin. Näyttämöllä pääsee ääneen tyttö, jonka tajuan pian Kertuksi. Hän pohtii omaa sänkipäistä tilaansa täikuurin jäljiltä ja kantaa huolta pikkusiskostaan Kielosta. Tämä on puhdas ja viaton, turvaa isosiskoon. Äiti on kuollut. Kerttu kannustaa Kieloa etsimään itse Kissiä, vaikka ujous lamaa. Naapureilta kysymällä Kielo lopulta onnistuu löytämään karkulaisen, mikä on voitto myös Kertulle.

Kerttu rohkaistuu kuuntelemaan omaa haluaan nähdä hevosia. Niitä myydään aidatulla kentällä, lassilla, jonne oli ollut pakko mennä muitten lähelle jo edellisenä kesänä. Matkalla oli saanut itkeä silmät päästään, kun äidin sairasvuoteen laidalla ei voinut muuta kuin luvata pitää huolta Kielosta. 

Kerta kerralta on lassille tuleminen helpompaa koska alan oppia tavat enkä pelkää.

Näin Kerttu kouluttaa itseään aikuisten tavoille muiden samanikäisten kirmaillessa naattaa toistensa perässä toripäivinä.

Kerronnan katkaisee kolme dokumenttia: 

Teos tulevasta sodasta, Sodan vaikutus Suomeen ja Eteenpäin! Rauhallisesti!

Pastorinkanslia tarjoaa näyttämön kohtaukselle, jossa virkarouva kysyy tulijan asiaa. Kusti Lehtonen on näet päätellyt ajan ilmiöiden vaativan hautapaikan varaamista. Se onnistuu. Seuraa pitkä dialogi oman vaimon, Ainon, kanssa. Huumori pyrkii esiin, kun muurari pohtii työkalujen hankkimista. Voisi sitten itse nakutella nimet hautakiveen... Aamulla varhain Kusti vielä ahertaa haudan kuoppaa myöten kuntoon ja kokee kummia. Kuulen Jalosen hiljaisen hyrinän kuvauksen taustalla.

Sitten esille pääsee Musu-Pekka poikia partiotoimintaan ohjaamassa ja eri kieliin opastamassa. Hänen vetonaulansa on jatkokertomuksena luettu seikkailukertomus. Käy ilmi, ettei varsinkaan Kaarlo eli Kalle saisi äitinsä mielestä osallistua Musu-Pekan kerhoihin, koska kenraalikuvernööri on semmoiset kieltänyt. Isä sallii.

Kuningaspalloa pelataan santakuopalla. Sitäkään ei Kallen äiti suvaitse. Isä pelastaa tiukaksi äityneen tilanteen ehdottamalla pojalle yhdessä ongelle lähtemistä. Reissulla apteekkari-isä opastaa poikaansa myös kasvien tunnistamisessa.

Meillä on pelkkää urakkaa ja koulua käyvillä on lomaa ja tekevät töitä jos haluavat tehdä mutta meidän on pakko eikä vapaata ole kuin pyhä päivät jos niitäkään koska silloin kuuluu tehdä vähintään hellapuut ja saunapuut koska ne voi tehdä liiterissä piilossa etteivät naapurit näe että pyhänä tehdään.

Näin veljekset Usko ja Urho, isänsä hanslankarit, askeltavat osaksi tarinaa. Koulua on käyty vain pakollisen verran. Toimelias äiti on perheen miesten taustatukena. 

Raittiusaate innostaa monia, etenkin Kallen äitiä. Tilaisuuksissa käydään juomassa mehua ja kuullaan Mikun äidin runonlausuntaa taiteellisin elkein. Mikku itse tarhaa pöllöjä, joille pyydystää hiiriä. Poikaporukalla käydään ihmeitä katsomassa. Kerttu kurkistelee häkkiaidan takaa, mutta karkaa tiehensä. Kalle juoksee perään. Siitä viriää romaania kannatteleva rakkaustarina.

Ensimmäisen jakson päätteeksi santakuopalla Kalle kerää keltakukkaisia koiruohoja isälleen, joutuu Kurosen ja Johanssonin kissantapponäytöksen todistajaksi, mikä jää itämään siemenenä tiettyyn tapahtumaan myöhemmin.

Kerttu pystyy niukin naukin huolehtimaan äitinsä hautaan naapurien avulla. Sataa lunta.

II jaksoon on merkitty otsikoksi Vuoden 18 niin sanottuja tapahtumia ja liitetty alkuun dokumentteja torakoiden hävittämisestä, hätäruuasta, suojeluskuntaan liittymisestä sekä työväen järjestyskaartien kokoamisesta. Ja sitten on vielä lehti-ilmoitus, joka sisältää salaviestin. 

Jatkan vielä Jalosen tekstin perkaamista, jotta itse ymmärtäisin sitä nyansseja myöten.

Selvä se, että kansalaissodan rintamalinjat näkyvät teoksessa. Kertun huoli Kielon koulumatkoista helpottuu, kun koulut ajoittain suljetaan. Kerttu alkaa ymmärtää, mitä raha oikeasti on. Toviksi auttaa työ kaupunginsairaalassa. 

Väkivaltaisuuksista kirjoitellaan kohujuttuja. Musu-Pekkaa kovistellaan epäiltynä valkoiseksi. Saaren pojat ja Ainon Tilda-sisko ovat liittyneet punaisiin. Aino murehtii lapsia ja epäilee Kustin päätyvän mukaan sellaiseen, mikä olisi perheelle tuhoksi. Tildan tuttuus auttaa Kertun uuden työn syrjään kenttäsairaalaan. Kielo jää Ainon hoiviin. Kerttu on 17. Ihmisiä ammutaan. Setälä retuuttaa Kerttua, komentaa polvilleen ja nyrhii puukolla tukkaa pois. Työ jää kesken, sillä Setälä komennetaan jonnekin muualle.

Kolme dokumenttia katkaisee kerronnan:

Julistus kansalle! Punaryssien teurastus Punaryssien ihmisteurastus

Kalle on kirjoittautunut suojeluskuntaan, kun isäkin on kehottanut. Hän selviää melko pitkään pysyttelemällä sivussa. Äiti on mennyt sanomaan Kaarlon ehkä saaneen keuhkotaudin. Tartuntavaara! Lopulta on mentävä mukaan.

Kusti käydään hakemassa kotoa ja viedään punavangiksi. 

Viranomaisten ohjeita saksalaisten tulon ja punaisilta kerätyn sotasaaliin varalle luen dokumenttina.

 Aino leikkaa sanomalehdistä talteen paloja, joita lähettää Selina-ystävälle Karjalaan. Paljoa ei uskalla itse kirjoittaa sensuurin pelossa.

Vaikka sota on jo ohi, Kalle päätyy partiotehtävään Kurosen ja Johansson porukassa. Ja kuinkas sitten käy? Tiheä kuvaus tapahtumasta viipyy pitkään mielessä. Kalle potee kauhukokemusta kauan.

Tässä vaiheessa sekä kerrontatekniikka että henkilöhahmot ovat niin tuttuja, että lukeminen sujuu lähes ahmien. Tapahtumien pinnan alla väreilee se, miltä oikeasti tuntuu. Sankarihautajaisten kunniavartiossa liian isossa takissa Kalle kokee olevansa tyystin väärässä paikassa. Vain hän yksin tietää, mistä oikeasti on kyse. Kerttu osuu paikalle, kun tilanne alkaa olla ohi. Ja yhdessä lähdetään Rinkelinmäen päälle kävelemään. Ollaan jo aikuisia.

Elämä naksahtelee uusille urille, vaikka vankileireillä taudit niittävät satoa eikä sotavangeille saa tuoda ruokaa. Ruumiskirstuja mainostetaan. Sekä valkoinen että punainen vainaja tulevat mainituksi nimeltä.

III jakso on saanut otsikokseen:

Siitä mitä sitten sattui noin 20-luvun puoliväliin

Kalle potee kokemaansa pysyttelemällä näkymättömissä kotonaan. Kusti, ammattimuurari, saa kolmen vuoden vankeustuomion, jota ei panna toteen, ja jatkaa urakoitaan. Kansalaisluottamuksen menetys kuitenkin estää osallistumasta kunnallispolitiikkaan. Aino kelpaa ehdokkaaksi, mikä on jo sinänsä avaus. Muita naisia ei juuri ole ehdolla eikä Ainoakaan valita. 

Kerttua ei huolita siivoojaksi kaupunginsairaalaan punaisten kenttäsairaalan jäljiltä.

Kaupunkiin pestataan raittiudenvalvoja mieluimmin raittiusseurasta tai työväenyhdistyksestä. Antti Appelgren on ensimmäinen. Isä kertoo asiasta pojalleen Viktorille. On kuunneltava vaivihkaa, mitä kieltolaista puhutaan ja missä liikkuu pimeitä pulloja. Isä toivoo pojasta apulaista itselleen. 

Myös lähetyspiiri kokoaa ihmisiä. 

Kalle tokenee jatkamaan lukion loppuun itseään paljon nuorempien joukossa. Saa Kielolta tietää, että Kerttu on muuttanut töihin Tampereelle ja asuu kortteerissa. Kalle päättää käydä katsomassa Kerttua, eikä suotta. Siskokset ovat loitontuneet toisistaan. Kerttu ei kuitenkaan luovu lupauksestaan auttaa Kieloa jatkamaan opintojaan lukion jälkeenkin. Siksi on raadettava kolmessa työssä.

Dokumentein lukijalle selviää, missä tunnelmissa Hämeenlinnan seudulla ihmiset elivät 1920-luvun puolimaissa.

Valtava muistojuhla – Murhattujen ja kaatuneitten patsas on paljastettu

Häväistys

Valkoroistot tuhotyössä hautausmaalla – joukkohaudan patsaskivet räjäytetty rikki

Kapinallispatsas räjäytetty kappaleiksi

Muistopatsaan tuhotyön tutkintaa ei jatketa

Muistokiviasiassa julistettu tuomiot

Appelgreneillä äiti vetoaa Viktoriin, että tämä puhuisi lyseon luonnontieteen kerhossa rauhoittavasti ja muistuttaisi Jumalan rakkaudesta, ettei enää mulkoiltaisi toisiaan. On herkkua lukea, mitä Viktor omassa päässään aprikoi.

Kalle opiskelee koneinsinööriksi Tampereella ja saa kanslistilta lapun kesken luennon: Kerttu Sonkeri on hengissä, mutta työtapaturman uhrina viety sairaalaan. Kalle ja Kerttu ovat asuneet yhdessä jo jonkin aikaa. 

IV jakso kertoo:

Ja vielä vähän siitä mitä meille ja niille, melkein 30-luvun alkuun. Ei sen enempää.

Kalle rohkaistuu kolmannella vuosikurssilla kieltäytymään sankarihaudalle menosta ja saa siitä hyvästä kirjoittaa kymmenen kertaa tietyn sankarirunon säkeen. Hän oivaltaa, että opinahjosta on turha toivoa suositusta jatkaa Teknilliseen korkeakouluun.  Sinne on yritettävä karsintakurssin kautta.

Kotipuolessa isän kanssa voi puhua Kertusta ja tämän päänsärystä. Isä antaa lääkettä sekä pojalleen että Kertulle. Jonkin ison asian Kalle selvittää itsensä kanssa kirjoittaessaan rangaistustaan.

Vielä pari dokumenttia on tarjolla:

Uhkaava auto-onnettomuus Luolajassa.  

Suuri pirtutakavarikko Hämeenlinnassa. 

Taksikuski Jalonen on jo aiemmin tiedetty pirtutrokariksi. Nyt haaviin tarttuu ihan muita. Sitten vielä armeijan eläinlääkäri Kaislan kirjoittamat pirtureseptit pullahtavat julkisuuteen. On aiheita pitää kokouksia ja päättää jopa raittiusvalvojan tehtävä. Sitten Appelgren nimitetään kaupungin tilien tarkastajaksi.

Kaikkien tutuiksi tulleiden henkilöiden elämä jatkuu. Kuhmut ja kolhut tuntuvat entistä vähemmän. Kalle ja Kerttu tietävät kuuluvansa toisilleen. Tarinan lopussa he istuvat Rinkelimäen korkealla kohdalla aivan reunalla, josta voisi pudota. Se kuva jää mieleen, kun suljen kirjan kahteen kertaan luettuna.

Pohdin yhä kirjan nimeä Puhdas viiruinen elämä. Minusta puhdas liittyy Kertun mielessä pikkusisko Kieloon, jonka elämää Kerttu turvaa melkeinpä enemmän kuin voi. Mihin tuo viiruinen viittaa? Naarmujako ovat vai mitä? Kielo näet hylkää seminaariopintonsa kesken kaiken ja lähtee jonkun miehen matkaan. Kerttua epäilyttää, eikä lukijalle selviä Kielon taipaleen jatko. Kielo kaihtaa isosiskoaan.

Jalosta paljon lukeneena arvostan hänen taitoaan ja herkkyyttään paneutua hyvin erilaisten henkilöhahmojen maailmoihin. Nyt lisämausteena on yhä pidemmälle viety henkilöhahmon ajatuksiin uppoutuva kertomistapa.

Pitkäperjantaita vietin käymällä romaania uudestaan läpi omaa blogijuttuani varten. Kiitos seurasta, Olli Jalonen.

 

 

 

Pitelemätön Bella

 

Nappasin äskettäin lehdestä suosituksen elokuvasta, jota Areenassa kuvataan näin:

Neljällä Oscarilla palkittu mielikuvituksellinen elokuvafantasia tiedemiehen henkiin herättämästä Bellasta, jolla on lapsen mieli aikuisen naisen ruumiissa. Keksiessään seksuaalisen nautinnon Bella karkaa myrskyisälle matkalle mantereiden ja ennakkoluulojen halki. Pääosissa: Emma Stone, Mark Ruffalo, Willem Dafoe ja Hanna Schygulla. Ohjaus: Giórgos Lánthimos. (USA 2023) 

Lehtijutut sytyttivät niin, että tallensin 2,5 tuntia pitkän leffan ja katsoin sen pätkittäin  lauantai-iltana. Oli siinä tosiaan katsomista!

Maija Alanderin kritiikki on ilmestynyt Hesarissa jo 11.1.2024. Siteeraan siitä osan:

Otetaan Frankensteinin hirviö, Liisa Ihmemaassa, ripaus nostalgista steampunk-unelmaa ja tahallisen anakronistista viktoriaanistyylistä pukuloistoa. Lorautetaan sekaan seksuaalisuuden, perheen ja ihmisruumiin tabuaiheita. Tulos voisi olla katastrofi, mutta kokkina on Yorgos Lanthimos.

Lanthimos tunnetaan maagista realismia, mustaa komediaa ja ilkikurista satiiria yhdistelevistä elokuvistaan, joissa seksuaalisuus, yhteisöjen normit sekä valta ja väkivalta kiertyvät yhteen. Niin sanottu kehokauhu, body horror, jossa seurataan kehojen groteskia manipulaatiota, on Lanthimosille tyypillinen tapa tutkia ihmisyyttä. Seksi, sairaus ja kuolema ruokkivat toisiaan.

Lavastuksen ällistyttävä runsaus jo itsessään vaatisi katsomaan elokuva uudestaan. Siihen en ryhdy. Yritän vain muistella, mihin Bella karkumatkallaan päätyy ensi alkuun Duncan Wedderburnin kanssa ja keitä muita miehiä hän koettelee. 

Alkuun ollaan Englannissa. Matkan etapit ovat nimetty koristeellisin väliotsikoin. Ollaan ainakin Pariisissa, Aleksandriassa ja lopulta takaisin Lontoossa. Kerran seilataan merellä omalaatuisessa aluksessa, rantaudutaan lähelle saarta. 

Eräs mies opastaa Bellaa tutustumaan kurjien ihmisten oloihin, mutta vain ylhäältä käsin. Hän ei edes voisi laskeutua kurjaliston pariin, sillä portaat ovat tuhoutuneet. Näkymä kummittelee silmissä yhä. Bellassa herää halu auttaa. Hän kerää Duncanin pelivoiton rahat ja antaa ne kahdelle kauniille valkoasuiselle miehelle, jotka lupaavat jakaa rahat kurjille tautisille. Just joo...

Sadun tai unen tapaan ykskaks ollaan taas toisaalla. Kerran ollaan rahattomina Pariisissa. Bella keksii hankkiutua bordelliin ja saa helposti asiakkaita. Bordellin emäntä opastaa aloittelijaa, samoin muut naiset. Melkoisia havaintoja miehistä.

Lopulta Bella palaa luojansa, naamaltaan rujon Godwin Baxterin luo. Jätän enemmät yritykset referoida kaikkea runsautta, jota elokuva katsojalle tarjoilee. Suosittelen lukemaan lisää tästä, tästä ja tästä. Linkeistä avautuu myös useita kuvia.

Pohjolan uljaat naiset

Lapsuuteni seisoo neljän muiston varassa, neljällä jalalla kuin naarashirvi, joka tarkkailee tuulta metsän reunassa. Se kohottaa sileää päätään, etsii merkkejä pedoista tai toisista kaltaisistaan. Nuo muistot ovat varhaisista kokemuksistani voimakkaimmat, ne kannattelevat koko muuta elämääni ja ovat toisinaan luhistua sen painon alla. Ensimmäinen niistä kertoo minulle, kuka olen. Toinen kertoo, mitä haluan. Kolmas näyttää, mitä on tulossa. Ja neljäs niistä muuttaa kaiken.

 Ensimmäinen muisto, ehkä varhaisimpani, jolla on erottuva muoto:

 Seisoin rivissä vanhempien sisarteni kanssa, yhteenliitetyt kätemme muodostivat loitsuketjun, joka kihelmöi ja poltti kämmenissäni. Meitä oli viisi. Kallio oli kiinteä jalkojemme alla, avara meri ja avarampi taivas sudenharmaat syystuulessa. Äänemme olivat kietoutuneet lauluksi, jonka sisareni tunsivat hyvin ja jota minä vasta opettelin. Pilvien pehmeä turkki liikahti. Lumen ja jään pyörre alkoi muovautua aaltojen yllä kuin vesikurimus, joka nousi ylöspäin sen sijaan, että olisi kaivautunut kohti merenpohjaa. Se kuuli kutsumme, taipui voiman edessä, jonka lumen syntylaulun tunteminen meille antoi.

 ”Kääntäkää se Kuolleiden saaren ohi”, kuulin äitini äänen. ”Näyttäkää minulle, että osaatte komentaa myrskyä.”

Poimin sitaatin Emmi Itärannan Lumenlaulajat-romaanin 1. luvun eli lukon 2. alaluvun alusta, jotta heti kävisi ilmi, kuinka sävykästä ja voimallista kieltä kirjailija tuottaa. 

Teoksen 2025 kustantaman (kansikuva Jussi Kaakisen) romaanin tuotekuvauus tiivistyy näihin sanoihin:

Louhen lumoava syntytarina vie meidät myyttiseen menneisyyteen, taikavoimien ja muodonmuutosten maailmaan. Vallitsee sopusointu ja kunnioitus ihmisen, luonnon ja eläinten välillä. Kunnes idylli rikkoutuu, ja elämään astuvat vallanhimo, kostonhalu ja ahneus.

Lauha elää lapsuuttaan Pohjolassa, jossa hallitsevat vahvat naiset, jokaisella heistä oma loitsuhahmonsa, eläinmuotonsa. Lauhan ollessa yhdeksänvuotias Pohjolaan hyökkää vieras heimo, joka surmaa suurimman osan hänen perheestään, ja Lauha pakenee äitinsä ja kahden pikkusisarensa kanssa. Kovien kokemusten jälkeen hän päätyy turvaan naistenyhteisöön, Metsänpeittoon, jossa elää hiljaiseloa vuosien ajan.

Traagisen tapahtuman jälkeen hän päättää kostaa Pohjolan valloittajille, ottaa kotinsa takaisin. Pohjolan puolustaminen ja oman perheen pitäminen turvassa muovaavat Lauhasta Louhen, naisen, jota moni pelkää. Pakomatkan kivuliaat muistot ajavat Louhea kohti valintoja, joilla on kohtalokkaita seurauksia koko Pohjolan väelle ja Louhelle itselleen.

Ostin e-kirjan ja luin sen läppärin näytöltä. Vanha Sony Readerini ei näet enää nielaise tekstiä nykyisestä tietokoneestani. Vaikka lukeminen mustapohjaiselta näytöltä oli melko vaivalloista, itse teksti veti taianomaisesti puoleensa. Avasin haltioituneena kaikki yhdeksän lukkoa, joiksi Itäranta on luvut nimennyt. Lukumäärä toistaa Kalevalasta tuttua tietoa, että Sampo oli varmistettu yhdeksällä lukolla vuoren uumeniin. Sitä en Elias Lönnrotin luomuksesta muista, että Sampo olisi vaurautta tuottavan koneominaisuutensa lisäksi  jättiläismäinen puu, joka valittaisi vuorenonkalon ahtautta. Se pyrkii vapauteen, mikä Emmi Itärannan fantasiassa lopulta yltää rajuihin repäisyihin ja yhteenottoihin Kalevan ahnaitten miesten kanssa.

Ennen kuin tarinassa ollaan Sammon taonnassa asti, lukija on tutustunut taikavoimaisiin Pohjolan naisiin. He ovat sukua keskenään, palvovat Synnytärtä, tarjoavat antimia metsän väelle saalista saadakseen. Kaikilla on myös ihmishahmon lisäksi toinen, jonkin eläimen hahmo. Se tulee ilmi, kun lapsi ensi kertaa taikasanoin muuntuu toiseksi, kuten Lauha-tyttö merikotkaksi. Hänen äitinsä näyttäytyy aika ajoin karhuna, yksi siskoista oravana, toinen naalina, kolmas kettuna, neljäs kaarneena...

Miehet ovat kauppamatkoilla jossain etelässä. Linnut tuovat tietoja nousevasta uhasta. Etelästä tosiaan saapuvat kirveenkantajat valtaamaan Pohjolan, asettuvat suurimpaan taloon, polttavat muut. Naiset ehtivät pakoon piilopirttiinsä metsänpeittossa. Sinne on varattu ruokatarpeita. Mutta valloittajien yhä sinnitellessä Pohjolassa, nälkä koettelee pakolaisia. Riistaa eikä muita metsän antimia riitä kaikille pyytäjille. Olot kurjistuvat.

Jätän enemmät referoinnit. Tuntuu, että ne vain latistavat satumaiset tapahtumien käänteet sekä ihmisten väliset herkät suhteet. Kannattaa itse tarttua lumoavaan teokseen ja lukea, miten mahtavan kudelman Emmi on tuottanut miehisen Kalevalan sankarieepoksen oheen tai päälle. Kun Lauhasta sukeutuu mahtava Louhi, kuva harvahampaisesta hirviöstä särkyy palasiksi. Hänestä tulee väestään huolehtiva johtaja,  jonka johdolla Pohjola vallataan takaisin. 

Nautin ajatuksesta, että ehkä itsekin edustan joiltakin osin Louhen voimallista pohjoista naiseutta.

Kun aika on kypsä, Louhi liitää kotkana kaukaisuuteen. Samoin maisemista häviää Kalevanmaalta Pohjolaan poikennut vanha viisas, meidän tuntemamme Väinämöinen.

Juonteena tarinassa kulkee faktoja Elias Lönnrotin elämänkulusta kuolemaan asti. Hän on enää sivuosassa vangittuna suurmiespatsaaksi.

Lumenlaulajista löytyy useita kiittäviä lehtikritiikkejä. Koska ne ovat maksumuurin takana, tarjoan muutaman vapaasti luettavan kommentin teoksesta, kuten tämän, tämän ja tämän.

Yle Areenan Luomiskertomus-sarjassa Emmi kertoo itse teoksestaan.

 

Pyhän Ristin pienessä kappelissa

 

Turussa pieni joukko saattajia kokoontui eilen hyvästelemään ja muistelemaan isää, vaaria, isovaaria, kumppania ja ystävää. Kuvan otin ennen tilaisuuden alkua. Pojan valitsema arkku kukkalaitteineen luontuu hyvin sen Heikin olemukseen, jonka varsinkin aikuiset paikalle saapuneet tunnistivat. Poika huolehti myös kaikista muista järjestelyistä. Kaikkien iloksi mukana saattajissa oli seitsemän lasta. Yksi heistä on kouluikäinen, nuorimmat viime marraskuussa syntyneet identtiset kaksostytöt. Heikki oli heidän isovaarinsa.

Heikin sunnuntaiaamuihin kuului vuosikausia nettipuhelu. Sen soitti aina kiotolaisinsinööri Yosiaki W. Miehillä oli aikoinaan ollut merkittäviä yhteisiä hankkeita. Niissä, radioamatööriasioissa ja paljossa muussa riitti jutunaiheita. Iloksi ja hämmästykseksi Yosiaki tutki verkosta Turun kauppatorin tapahtumia sekä luki blogijuttujani varsinkin Japanin-matkan jälkeen. Sillä reissulla näet nautin Yosiakin ja hänen rouvansa vieraanvaraisuudesta, kuten tästä voi lukea. Sain aina terveisiä Yosiakilta, samoin hän minulta. Jouluiksi tuli lisäksi kauniita kuvakirjoja japanilaisista puutarhoista.

Kannan huolta siitä, onko suruviesti kiirinyt Japaniin. Nimittäin tutkijainsinöörien ryhmään kuului myös eräs fyysikko Kaj, joka aika ajoin vielä eläkeläisenä kävi tervehtimässä Yosiakia Kiotossa, saattoi soittaakin hänelle silloin tällöin. Heikin hautajaisissa kuulin, että myös Kaj oli menehtynyt pari päivää aiemmin. Olen kerran tavannut hänet, kun porukkaan olennaisesti kuulunut toinen fyysikko Olli yhdessä Kajn kanssa yllätti Heikin ja minut saapumalla iltapäiväksi mökille.

Toivon ja odotan, että Yosiaki yhä lukee blogiani Google-kääntäjän tai tekoälyn avulla. Saanen häneltä jonkin merkin, ellen peräti sähköpostia. Sellaisia taisimme vaihtaa Kioton-matkani aikoihin, vaikka järjestelyt enimmäkseen sen tietyn lauantain osalta hoituivat Heikin välityksellä. 

Varmaksi vakuudeksi niin Yosiakille kuin muille kopioin Heikin kuolemasta ilmoituksen tämän aamun Turun Sanomista. Omat lapseni ja heidän lapsensa osoittivat adressilla kunnioittavansa tutun miehen muistoa. 

PS Viesti oli päässyt perille. Eilen tuli vastaus mukanaan kuva täkäläisestä tutkijatriosta, jonka kanssa kiotolaisinsinööri teki tuloksekasta yhteistyötä. Kiitos!

Lämpimin terveisin

ML

Naama kuluu TV-ruudussa

 

Äskettäin ehkä uusinnan uusintana Areenasta oli katsottavissa Oscar-ehdokkuuksia 1976 rohmunnut Kasvot kuvaruudussa (Network 1976). Sidney Lumet ohjasi Paddy Chayefskyn käsikirjoittaman satiirin pitkän TV-uran uutisankkurista Howard Bealesta, jota potkut uhkaavat. Mutta tämä tempaisee pomoiltaan jalat alta ilmoittamalla tekevänsä viimeisessä lähetyksessä äärimmäisen tempun. Silloin TV-yhtiössä rahanahneus voittaa. Niinpä Peter Finchin esittämä uutisankkuri saa jatkaa, kun Faye Dunawayn hahmossa Tv-yhtiön  sarjaohjelmien pomo Diana Christensen yllyttää yhtiötä hyödyntämään ansaintatilaisuutta. Bealelta odotetaan yhä äärimmäisempää heittäytymistä kuin Tv-sarjan tähdeltä. Katsojaluvut nousevat nousemistaan suosikin suoltaessa vihapuheitaan profeetan tapaan. 

Bealen vanha kaveri William Holdenin esittämä Max Schumacher ottaa ja rakastuu kaiken tuoksinassa Dianaan, muuttaa pois hienosta kodistaan kerrottuaan vaimolleen Louiselle (Beatriche Straight), ettei pysty luopumaan energisestä Dianasta. Komea kohtaus, jossa häämöttää rakkausepisodin tuttu loppu! 

Lopussa leffa notkahtaa pateettiseksi. Schumacherina Holden passaa moraalisaarnaa, josta en paljoa muuta muista kuin vaivaantuneen olon. Vanhana miehenä Howard näkee uhkia  Dianan elämäntavassa. Intohimoinen Tv-ura syö tekijänsä. 

Katsoin rajuin kääntein edenneen leffan taukoja pitämättä. Mieleen muistuivat lukemattomat muut nopeatempoiset amerikkalaiset elokuvat ajoilta, jolloin niitä nähdäkseen oli vaivauduttava leffateatteriin. Näin sitä on tullut tottuneeksi hurttiin jenkkimeininkiin.

Mietin, kuinka vahvasti yhdysvaltalainen viihdeteollisuus onkaan itseeni painanut jälkensä. Kouluvuosien 50-luvun Turussa oli ties kuinka monta elokuvateatteria ja niissä ohjelmistoa nonstopeista pitkiin elokuviin. Kaikenlaisia leffoja näin. Silloin toisen maailmansodan jälkitunnelmissa voittajien ääni kuului kauas. Sitä USAssa vahvistettiin tukemalla elokuvatuotantoa. Mistäpä muualta yhtä komeasti olisi saatu näkymiä keskiluokkaisiin koteihin kaikkine kodinkoneineen? Romanttiset tarinat vetivät yleisöä sotakauhujen jälkeen. Glenn Millerin, sittemmin Frank Sinatran ja muiden melodinen musiikki ohjasi musiikkimieltymyksiä ainakin omalla kohdallani nuoruusvuosina. 

Nykyään pohditaan Kiinan salakavalaa nuorison pilaamista Tiktok-lyhytvideoilla. Ne liimaavat seuraajan sairaalloisesti kiinni kännykkäänsä. Nukkuminen häiriintyy, mikään ei tunnu miltään ilman nopeita palkintoja. Lienee totta, että kiinalaiset eivät salli nuortensa käyttää rajattomasti aikaa Tiktokia seuraten. Pikku hiljaa on havahduttu muuallakin rajoittamaan ylenpalttista Internetissä roikkumista.

Mutta missään en ole havainnut kannettavan huolta vuosikymmeniä jatkuneesta amerikkalaishapatuksesta. Sehän on jo kuin ilma, jota hengitämme.

Toki elokuvia kouluvuosista asti kuluttaneena olen siirtynyt yhä selkeämmin etsimään katsottavaa muualta kuin helpoimmin tarjolla olevista suunnista. Aikoinaan kuuluin Tampereella elokuvakerhoon, nykyään seuraan Areenan tarjontaa tarkkaan. Tietyt verkkosivustot, kuten Episodi ja Film-O-Holic, arvioivat leffoja lehtikritiikkien lisäksi. Kaikkia luen tarkkaan. Aiheellinen lopetus tälle jutulle on tarjota linkki Episodissa ilmestyneeseen kritiikkiin Kasvot kuvaruudussa-leffasta. 

Jaakko Keson mukana taas USAssa

 

Ystävänpäivän juttuun avauksen tarjoaa Jaakko Keson uusi reissu Yhdysvaltoihin ystävänsä Brandon Jacksonin kanssa. Kuukauden verran kaverukset ajelivat autolla Ylen kustantamina Kaliforniasta Taxasin kautta Floridaan. Siellä oli tarkoitus ojentaa Donald Trumpille käsin kirjoitettu matkapäiväkirja, johon moni haastateltu merkinnyt oman viestinsä. Aineisto tarjosi perustan Keson Tämä on Amerikka 2:lle. Selvä se, että olen katsonut myös kaikki osat Tämä on Amerikka 1:stä.

Brandoniin Jaakko tutustui Taiwanissa. Siitäkin matkasta Jaakko toimitti 10-osaisen sarjan, jonka tuoreeltaan katsoin. Yhdysvalloissa Brandon toimi kuskina, kuten jo Jaakon edellisellä matkalla. Silloin 2024 jäljitettiin Trump-huumaa ennen presidentin vaaleja. Akanvirrassa ilmestyi matkasta tämä juttu. 

Kakkoskauden alkajaisiksi poiketaan Las Vegasissa, sitten Texasissa jättikappelin jumalanpalveluksessa. Neljäs osa vie Louisianaan ja siellä Opelousasiin, jonne matkustamista ei suositella. 

Alueen ihmiset kokevat olevansa unohdettuja ja nuoret ovat vaarassa päätyä maailmaan, jossa erimielisyydet selvitetään asein. Voiko sieltä kuitenkin löytyä toivoa?

Jaakko ja Barndon pääsevät kosketuksiin yhteistyötä paikallisten nuorten kanssa tekevään mieheen. Innostavia tuloksia oli havaittavissa kotikatsomossa asti. Jäi muistakin osista sellaisia vaikutelmia, että maan hiljaiset osasivat toimia yksissä tuumin.

Katsojaa ällistyttänyt haastateltava on porilaislähtöinen, jättikokoinen Olaus Alinen sarjan viidennessä osassa. Hänestä huokuu vakaa uskonnollisuus osana yliopisto-opiskelua ja reipasta huippu-urheilua. Myös koko campus tarjoaa kiinnostavia näkymiä. 

 Sitten sarjassa nähdään vielä viimeinen missio. Se vie Floridassa Mar-a-Lagon tuntumaan, ei kuitenkaan pihalle asti. Trumpin residenssiä tiiraillaan vesialueen tuolta puolen, jonne pääsi hälytysten laukeamatta. Brandonia arveluttaa Jaakon into viedä päiväkirja perille asti. Seuraukset pelottavat, hyvästä syystä. Niinpä pulma ratkaistaan viemällä kirja paketissa postiin. Pitää katsoa sarjan kuudennesta osasta, mikä osoite lähetykseen kirjataankaan. Kuka mahtanee avata paketin? Missä? Vastaako Trump Jaakolle ja kiittää, kuten Brandon Yleä hulppeasta matkasta? 

Hauskaa sarjassa oli asiasisällön lisäksi katsella nuorten miesten sähläilyä. Alvariinsa kameransa kautta ympäristöään tiiraillut Jaakko sai tuta Brandonin ärähtelyjä. Jokin yksityisyyden raja tuppasi aika ajoin ylittymään.

Kaiken kaikkiaan hieno sarja näyttämään Yhdysvaltojen eteläistä osista asukkaineen uutisvirtojen sivuuttamia seikkoja.

Vuosi nuoruutta, kapinaa, suuria muutoksia

 

Toivottuna joululahjana sain Monika Fagerlundin romaanin Eristystila alaotsikkonaan Kapinoivia naisia (Teos 2025, 3. painos. Suomennos Hannamari Heinon. 395 sivua.) Tätä kirjoittaessani kyynel pyrkii silmään, sillä lahjan antaja vaipui kuolemaansa illalla 4. helmikuuta Kaskenlinnan sairaalassa. Paha sairaus vei hyvän miehen.

Jatkan tätä tekstiä useita päiviä myöhemmin. Tiedän jo siunaus- ja muistotilaisuuden ajankohdan: lauantai 7. maaliskuuta. Vainajan poika on ripeästi järjestänyt asioita, mistä lämpimät kiitokset.

Niinpä yritän saada otetta lukuelämykseksi kokemaani romaaniin. Melko pitkälle piti lukea, ennen kuin selvisi teoksen oudon tuntuinen nimi. Se liittyy romaanin ajankohdan 1976 tapahtumiin Saksassa ja Punaiseen armeijankuntaan, mistä kaikesta tietty nuorten ryhmä eteläisessä Suomessa ottaa mallia. On myös eräs tyttö, Alice, joka seuraa tapahtumia ja  kommentoi päiväkirjaansa, kunnes merkintöjen pohjalta alkaa hahmottua Alicen ensimmäinen romaani. Käytössä on myös toinen päiväkirja, kiireessä Alicen haltuun jäänyt.

Monika Fagerholmin trilogiaksi suunniteltu Kapinoiva naisia alkaa kiehtovasti kuvauksella Nukketalosta. Se on Alicen isän Maxin ja tämän perheen kaunis koti. Sinne 18-vuotias Alice ykskaks muuttaa äitinsä Fridan lähettyviltä Keski-Suomesta ja saa suopean vastaanoton. Hän päätyy asumaan rivitalon vihreään vierashuoneeseen, jonka seinällä on isä-Maxin ensimmäinen julkaistu valokuva: sieni metsässä.

Nautin leijuvasta tunnelmasta muistelijan koettaessa tavoittaa hetkeä, jolloin hän tuli taloon, tapasi Maxin vaimon Sirin ja velipuolensa Michaelin ja Jakobin, alias Prinssin, äitinsä lellikin. Hetken tuntuu auvoiselta. Alice aikoo jatkaa iltalukiossa kohti ylioppilaskirjoituksia. Vihjeitä tulevista katastrofeista alkaa tihkua, mikä herättää lukijassa intoa ottaa selvää, mistä on kyse. "Lukeva ja kirjoittava ihminen" on Alicen ääneen lausuma luonnehdinta itsestään päivällispöydässä. Vuoden kuluttua hän tietää sen olevan totta. Hänen romaaninsa työnimi on Tyttö historiassa. "Kapinoivia naisia".

Seuraa Osa 1 Kesä Honeckerin kanssa. Sitä kesää elettiin lähellä Fridaa, äitiä, ja puhuttiin merkittävästä kirjallisuudesta. Päästään jutellessa Saul Bellowin ja hänen vaimonsa mukana Pariisiin tietoisina juutalaisten kärsimyksistä ja päädytään pohtimaan täydellistä elämää. Ja elämään sellaista kuumana kesänä Alicen isoisän apuna mökkien rakentamiseksi lähisaareen. Honecker pyytää Alicea kutsumaan itseään Ismaeliksi. Sanoo olevansa TyttöIsmael. 

Alice kertoo jotakin menneisyydestään: luki ja näytteli harrastajateatterissa Bijoun, ystävän ja kanssakulkijan kanssa. He olivat yksi ja sama, kunnes erosivat.

Alice omistautui haaveilulle, soitteli isälleen Maxille lähelle Helsinkiä, auttoi äitiään tämän juustolassa, ei tullut juttuun nuoremman siskopuolensa Lilijan kanssa. Kokee murrosiän antoisana olotilana kuin peilitalona, jossa tulisi voida kasvaa. 

Ja tajusi, mitä hän oikeastaan peilissä, peileissä näki: omat typerät kasvonsa (ja niiden ympärillä hirveästi hölynpölyä ja unelmointia). Siinä kaikki.

Ilmeili peilikuvalleen rohkaisevasti. Kaikenlaisesta: kapinasta, vastarinnasta, niistä esimerkiksi.

Lainasi kirjoja ja lueskeli lehtiä kirjastossa.

Ja sitten yhtäkkiä tapahtui jotakin. (17)

Kirjastossa silmiin osuu lehtiotsikoita Ulrike Mainhofin kuolemasta. Honecker, nainen, pyytää lehteä. Genossin Ulrike. Genossin Honecker. Genossin Timothy (amerikkalainen, joka oli nähty kaupungilla). Alice ei tiennyt kaupunkisissiryhmästä juuri mitään. 

Mutta se tuntui ikään kuin aikakauden pohjavireenä ja kosketti, eritoten jos oli nuori.

Ja Alice lähtee liikkeelle, jättää tutun maiseman, äitinsä sekä juustolan, ja asettuu asumaan pääkaupunkiseudulle isänsä Maxin luo "Nukketaloon" huhti-kesäkuussa 1976.

Seuraa tarkkaa havainnointia murrosikänsä loppua elävän pitkän nuoren naisen itsetunnon häilähdyksistä. Se vie hetkeksi vielä takaisin torppaan pellon laidalle äidin katseen ulottuville, mihin ilmaantuu myös Honecker erotettuna sisäoppilaitoksesta Ruotsissa. Mukana tulee Timothy. Yhteisymmärrys syntyy oitis. Seuraa koikkelehtimista melko järkyttävin seurauksin, mutta myös yrityksiä rakentaa mökkejä saareen, kunnes on pakko poistua hakemaan apua nilkkavaivaan. 

Honeckerin kanssa ei muodosteta minkäänlaisia kuvia, aloitetaan vain, hypätään suoraan keskelle.

Ja niin se myös päättyy: kesken kaiken. (32)

Romaanin toinen osa vie nukketalon vihreille nurmikoille ja keltaisten aurinkovarjojen alle loppukesästä 1976.  

Isä-Max pääsee valokuvineen näyttämölle. Alice torjuu isänsä kuvaushyökkäyksen suojautumalla kirjan taakse. Doris Lessingin Väkivallan lapset on romaani, jota Alice on ollut lukemassa. Lessing on esillä monina mainintoina myös Kultaisesta muistikirjasta. Tuttu teos ja kirjailija minullekin takavuosilta.

Tiheät havainnot kodin sisustuksesta pianoineen johdattavat kohtaamaan Sirin ja hänen taustansa yläluokkaisessa kodissa kasvaneena perhetyttönä. Hän on 42-vuotias, kouluttautunut ja silti keskellä onnellista perhe-elämää lähellä syntymäkaupunkia. Urallaan Siri etenee yhä korkeampiin tehtäviin YK:ta myöten, mikä tietää pitkiä ulkomaanmatkoja. Pikku hiljaa käy selväksi, ettei Siri elä vanhaksi.

Sirin tiedostavista, liberaaleista naisystävistä erottuu sukulaisverkoston musta lammas Veronica Seger, joka kuitenkin on suvun kirkkain tähti teatterialalla. Maxia Sirin perhe ei hyväksynyt tyttären puolisoksi, mutta joutui myöntymään, kun yhteinen lapsi ilmoitti tulostaan. 

Siri palvoo nuorempaa poikaansa, jota hellittelee Prinssinä. Alice seurailee perhekuvioita ja merkitsee havaintojaan muistiin. Hän ei vielä tiedä kirjoittavansa pian esikoisromaaniaan, joka myös julkaistaan samaisen vuoden mittaan. Se on vuosi, joka tuo perheelle mukanaan suuria muutoksia katastrofeineen kuin jännityskirjallisuudessa.

Tiheä kerronta ujuttaa mukaansa kuin virta aineksia osallisten elämästä. On koulumaailmaa, on opettajia ohjaamassa teatterityöskentelyä uusin ottein, mistä lähtee liikkeelle sissitoiminta lähimetsän purkukuntoisessa rakennuksessa. On Prinssin valmistautumista tulkitsemaan Hamletia omalaatuisena sovituksena. On kaaokseksi äityviä bileitä, kodin tuhoutumista, aikuisten häviämistä näyttämöltä. On matkoja Tanskaan etsimään Prinssiä. On uuden elämän alkua Michaelin äkkiä solmitussa avioliitossa.

Mutta Alicen kirja kohoaa kuin Feniks-lintu tuhkasta ja näyttää, miten eletty elämä ja eri muistikirjoihin kertynyt aineisto ruokkii luovaa mieltä. Romaanina romaanissa lukija nauttii aimo paloja syntyvästä teoksesta. Ne osat erottuvat konekirjoitustekstin näköisinä.

Honecker ja Alice tapaavat vielä kerran. Alice potee tuskaa käytettyään haltuunsa jääneen Honeckerin muistikirjan aineksia omaan romaaniinsa. Saa synninpäästön, koska hän oli kirjoittanut oman versionsa Honeckerin vankilakokemuksista eristystiloineen Saksassa.

Romaani päättyy haikeaan käsien kosketukseen Honeckerin poistuessa Alicen ulottuvilta laivalla. Yhdessä oli koettu hieno kesä. 

Loppujen lopuksi Alice näkee edessään avautuvan tien risukkoon - valossa!

Satuin eilen kuulemaan radiosta tämän Anna Tuluston Monika Fagerholmin kanssa tekemän haastattelun sarjassa Luomiskertomus. Suosittelen. Niinpä jätän nyt kritiikit sikseen, sillä kaikki lukijat tietävät muutenkin, että Eristystila Kapinoiva naisia on otettu kiittäen vastaan. Ojennettiinhan Fagerholmille äskettäin sekä Finlandia- että Runeberg-palkinto.

Lisään komeaksi lopuksi kuitenkin vielä tämän Larissa Raudaksen laatiman kritiikin teoksesta.