Vuosi nuoruutta, kapinaa, suuria muutoksia

 

Toivottuna joululahjana sain Monika Fagerlundin romaanin Eristystila alaotsikkonaan Kapinoivia naisia (Teos 2025, 3. painos. Suomennos Hannamari Heinon. 395 sivua.) Tätä kirjoittaessani kyynel pyrkii silmään, sillä lahjan antaja vaipui kuolemaansa illalla 4. helmikuuta Kaskenlinnan sairaalassa. Paha sairaus vei hyvän miehen.

Jatkan tätä tekstiä useita päiviä myöhemmin. Tiedän jo siunaus- ja muistotilaisuuden ajankohdan: lauantai 7. maaliskuuta. Vainajan poika on ripeästi järjestänyt asioita, mistä lämpimät kiitokset.

Niinpä yritän saada otetta lukuelämykseksi kokemaani romaaniin. Melko pitkälle piti lukea, ennen kuin selvisi teoksen oudon tuntuinen nimi. Se liittyy romaanin ajankohdan 1976 tapahtumiin Saksassa ja Punaiseen armeijankuntaan, mistä kaikesta tietty nuorten ryhmä eteläisessä Suomessa ottaa mallia. On myös eräs tyttö, Alice, joka seuraa tapahtumia ja  kommentoi päiväkirjaansa, kunnes merkintöjen pohjalta alkaa hahmottua Alicen ensimmäinen romaani. Käytössä on myös toinen päiväkirja, kiireessä Alicen haltuun jäänyt.

Monika Fagerholmin trilogiaksi suunniteltu Kapinoiva naisia alkaa kiehtovasti kuvauksella Nukketalosta. Se on Alicen isän Maxin ja tämän perheen kaunis koti. Sinne 18-vuotias Alice ykskaks muuttaa äitinsä Fridan lähettyviltä Keski-Suomesta ja saa suopean vastaanoton. Hän päätyy asumaan rivitalon vihreään vierashuoneeseen, jonka seinällä on isä-Maxin ensimmäinen julkaistu valokuva: sieni metsässä.

Nautin leijuvasta tunnelmasta muistelijan koettaessa tavoittaa hetkeä, jolloin hän tuli taloon, tapasi Maxin vaimon Sirin ja velipuolensa Michaelin ja Jakobin, alias Prinssin, äitinsä lellikin. Hetken tuntuu auvoiselta. Alice aikoo jatkaa iltalukiossa kohti ylioppilaskirjoituksia. Vihjeitä tulevista katastrofeista alkaa tihkua, mikä herättää lukijassa intoa ottaa selvää, mistä on kyse. "Lukeva ja kirjoittava ihminen" on Alicen ääneen lausuma luonnehdinta itsestään päivällispöydässä. Vuoden kuluttua hän tietää sen olevan totta. Hänen romaaninsa työnimi on Tyttö historiassa. "Kapinoivia naisia".

Seuraa Osa 1 Kesä Honeckerin kanssa. Sitä kesää elettiin lähellä Fridaa, äitiä, ja puhuttiin merkittävästä kirjallisuudesta. Päästään jutellessa Saul Bellowin ja hänen vaimonsa mukana Pariisissa tietoisina juutalaisten kärsimyksistä ja päädytään pohtimaan täydellistä elämää. Ja elämään sellaista kuumana kesänä Alicen isoisän apuna mökkien rakentamiseksi lähisaareen. Honecker pyytää Alicea kutsumaan itseään Ismaeliksi. Sanoo olevansa TyttöIsmael. 

Alice kertoo jotakin menneisyydestään: luki ja näytteli harrastajateatterissa Bijoun, ystävän ja kanssakulkijan kanssa. He olivat yksi ja sama, kunnes erosivat.

Alice omistautui haaveilulle, soitteli isälleen Maxille lähelle Helsinkiä, auttoi äitiään tämän juustolassa, ei tullut juttuun nuoremman siskopuolensa Lilijan kanssa. Kokee murrosiän antoisana olotilana kuin peilitalona, jossa tulisi voida kasvaa. 

Ja tajusi, mitä hän oikeastaan peilissä, peileissä näki: omat typerät kasvonsa (ja niiden ympärillä hirveästi hölynpölyä ja unelmointia). Siinä kaikki.

Ilmeili peilikuvalleen rohkaisevasti. Kaikenlaisesta: kapinasta, vastarinnasta, niistä esimerkiksi.

Lainasi kirjoja ja lueskeli lehtiä kirjastossa.

Ja sitten yhtäkkiä tapahtui jotakin. (17)

Kirjastossa silmiin osuu lehtiotsikoita Ulrike Mainhofin kuolemasta. Honecker, nainen, pyytää lehteä. Genossin Ulrike. Genossin Honecker. Genossin Timothy (amerikkalainen, joka oli nähty kaupungilla). Alice ei tiennyt kaupunkisissiryhmästä juuri mitään. 

Mutta se tuntui ikään kuin aikakauden pohjavireenä ja kosketti, eritoten jos oli nuori.

Ja Alice lähtee liikkeelle, jättää tutun maiseman, äitinsä sekä juustolan, ja asettuu asumaan pääkaupunkiseudulle isänsä Maxin luo "Nukketaloon" huhti-kesäkuussa 1976.

Seuraa tarkkaa havainnointia murrosikänsä loppua elävän pitkän nuoren naisen itsetunnon häilähdyksistä. Se vie hetkeksi vielä takaisin torppaan pellon laidalle äidin katseen ulottuville, mihin ilmaantuu myös Honecker erotettuna sisäoppilaitoksesta Ruotsissa. Mukana tulee Timothy. Yhteisymmärrys syntyy oitis. Seuraa koikkelehtimista melko järkyttävin seurauksin, mutta myös yrityksiä rakentaa mökkejä saareen, kunnes on pakko poistua hakemaan apua nilkkavaivaan. 

Honeckerin kanssa ei muodosteta minkäänlaisia kuvia, aloitetaan vain, hypätään suoraan keskelle.

Ja niin se myös päättyy: kesken kaiken. (32)

Romaanin toinen osa vie nukketalon vihreille nurmikoille ja keltaisten aurinkovarjojen alle loppukesästä 1976.  

Isä-Max pääsee valokuvineen näyttämölle. Alice torjuu isänsä kuvaushyökkäyksen suojautumalla kirjan taakse. Doris Lessingin Väkivallan lapset on romaani, jota Alice on ollut lukemassa. Lessing on esillä monina mainintoina myös Kultaisesta muistikirjasta. Tuttu teos ja kirjailija minullekin takavuosilta.

Tiheät havainnot kodin sisustuksesta pianoineen johdattavat kohtaamaan Sirin ja hänen taustansa yläluokkaisessa kodissa kasvaneena perhetyttönä. Hän on 42-vuotias, kouluttautunut ja silti keskellä onnellista perhe-elämää lähellä syntymäkaupunkia. Urallaan Siri etenee yhä korkeampiin tehtäviin YK:ta myöten, mikä tietää pitkiä ulkomaanmatkoja. Pikku hiljaa käy selväksi, ettei Siri elä vanhaksi.

Sirin tiedostavista, liberaaleista naisystävistä erottuu sukulaisverkoston musta lammas Veronica Seger, suvun kirkkain tähti teatterialalla. Maxia Sirin perhe ei hyväksynyt tyttären puolisoksi, mutta joutui myöntymään, kun yhteinen lapsi ilmoitti tulostaan. 

Siri palvoo nuorempaa poikaansa, jota hellittelee Prinssinä. Alice seurailee perhekuvioita ja merkitsee havaintojaan muistiin. Hän ei vielä tiedä kirjoittavansa pian esikoisromaaniaan, joka myös julkaistaan samaisen vuoden mittaan. Se on vuosi, joka tuo perheelle mukanaan suuria muutoksia katastrofeineen kuin jännityskirjallisuudessa.

Tiheä kerronta ujuttaa mukaansa kuin virta aineksia osallisten elämästä. On koulumaailmaa, on opettajia ohjaamassa teatterityöskentelyä uusin ottein, mistä lähtee liikkeelle sissitoiminta lähimetsän purkukuntoisessa rakennuksessa. On Prinssin valmistautumista tulkitsemaan Hamletia omalaatuisena sovituksena. On kaaokseksi äityviä bileitä, kodin tuhoutumista, aikuisten häviämistä näyttämöltä. On matkoja Tanskaan etsimään Prinssiä. On uuden elämän alkua Michaelin äkkiä solmitussa avioliitossa.

Mutta Alicen kirja kohoaa kuin Feniks-lintu tuhkasta ja näyttää, miten eletty elämä ja eri muistikirjoihin kertynyt aineisto ruokkii luovaa mieltä. Romaanina romaanissa lukija nauttii aimo paloja syntyvästä teoksesta. Ne osat erottuvat konekirjoitustekstin näköisinä.

Honecker ja Alice tapaavat vielä kerran. Alice potee tuskaa käytettyään haltuunsa jääneen Honeckerin muistikirjan aineksia omaan romaaniinsa. Saa synninpäästön, koska hän oli kirjoittanut oman versionsa Honeckerin vankilakokemuksista eristystiloineen Saksassa.

Romaani päättyy haikeaan käsien kosketukseen Honeckerin poistuessa Alicen ulottuvilta laivalla. Yhdessä oli koettu hieno kesä. 

Loppujen lopuksi Alice näkee edessään avautuvan tien risukkoon - valossa!

Satuin eilen kuulemaan radiosta tämän Anna Tuluston Monika Fagerholmin kanssa tekemän haastattelun sarjassa Luomiskertomus. Suosittelen. Niinpä jätän nyt kritiikit sikseen, sillä kaikki lukijat tietävät muutenkin, että Eristystila Kapinoiva naisia on otettu kiittäen vastaan. Ojennettiinhan Fagerholmille äskettäin sekä Finlandia- että Runeberg-palkinto.

Akka virrassa

 

Pikku pakkasessa vietetään Turussa Paavon-päivää. Liedosta käsin tasan 16 vuotta sitten ilmestyi ensimmäinen juttuni Akanvirtaa-blogissa. Nimi liittyy Aurajokea vastavirtaan kulkemiseen, sillä olin muuttanut Turusta jokirannan paraatipaikalta ylävirtaan Liedon keskustaan. Nimen keksi tuttu mies, jonka ehdotuksesta olin jo julkaissut päivän kuvia Näin jokirannassa -blogissa. Yhdessä ideoitiin ryhmäblogia kirjoittajina sanavalmiita naisia, entisiä työtovereita. Nimen oli määrä tarkoittaa paitsi jokiuoman vastavirtaan syntyviä pyörteitä myös luonnehtia tekijäporukkaa. Pian kävi selväksi, että ryhmän asemesta oli yritettävä toteuttaa juttuja yksin. Olihan jo saatu aikaan hyvä nimi!

Pikku hiljaa blogi virkistyi. Aiheita alkoi pursuta, kun tuli hankituksi mökki. Tässä yksi kiva muisto ajalta, jolloin vielä viriteltiin innostuneina milloin mitäkin. Tästä puolestaan pääsee jyvälle, kuinka helpottuneina kymmenen vuotta myöhemmin poistuttiin mökkimaisemista.

Aiheissa ovat usein painottuneet kirjat ja elokuvat. Yksi suurenmoisia lukuelämyksiä on ollut Makiokan sisarukset. Heidän parissaan vietetyistä hetkistä ilmestyi ainakin tämä, tämä, tämä ja tämä juttu. Alkuvuosien juttuja on ollut hankala etsiä, koska en osannut listata niihin evästeitä kuin satunnaisesti.

Leffat ovat toinen intohimoni. Ylitse monen muun listassani nousee saksalainen sarja Kotiseutu I-III. Se kattaa kokonaisen vuosisadan Saksan vaiheita Simonin perheen kautta tarkasteltuna. Neljättä osaa on odotettu, turhaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Edgar Reitzin on kai ollut pakko luovuttaa enemmät suurhankkeet. Omastakin kokemuksesta tiedän, mitä iän karttuminen tarkoittaa. Onhan tänään 85-vuotispäiväni!

Perheen ja suvun tapahtumat toistuvat Akanvirrassa. Esimerkkejä tarjoaa tämä, tämä ja tämä linkki.

Paljon on ilmestynyt juttuja teatteriesityksistä, näyttelyistä ja reissuista. Tätä nykyä vähemmässä määrin liikahdan mukavasta tuolistani kotoani, jossa telkkari tarjoilee elämyksiä ylen määrin. Eilen kuuntelin radion sinfoniaorkesterin kevätkauden avauskonsertin. Toki osallistun asuinyhteisöni Saga Kaskenniityn tapahtumiin silloin tällöin, kuten jäljet Akanvirrassa paljastavat.

Puhelin kilahtelee käteni ulottuvilla yhtenään merkiksi onnitteluviesteistä. Kaikista kiitän paitsi henkilökohtaisesti myös tällä netistä poimitulla kukkakimpulla.

Syvällistä – mitä muuta?

 

Viime keväästä asti olen tiennyt, että Pirkko Saision ja Pirjo Honkasalon yhteistyönä liikkeelle saatu elokuva Orenda on syytä katsoa. Lisätäkynä siinä toimii Alma Pöysti toisessa pääosassa. Saisio itse on keskeisin henkilö. Muita hahmoja esittävät Luca Leino, Hannu-Pekka Björkman sekä Mikko Kauppila ja Tambet Tuisk.

Koska harvoin saan lähdetyksi elokuvateatteriin, vuokrasin leffan Elisa Viihteestä ja katsoin sen eilen illalla kotona mukavassa tuolissani istuen. Mitä näinkään?

Teos alkaa mahtavalla kuvalla huokailevasta merestä. Siitä askeltaa rantaan naishahmo. Pian esiin puskee kokonainen saari. Musiikki tukee alkuvoimaisia näkymiä. Sitten jo liikutaan maan kamaralla, jollakin saarella.

Otti kuitenkin aikansa, ennen kuin ymmärsin Saision esittävän Nataliana vanhaa pappia. Aika ajoin pilkottaa kauluksesta valkoinen papin tunnus, sokeripala. Kutsumuksen horjumisesta kielinee se, että Natalia ottaa usein merkin pois ja hypistelee sitä. Kun saarelle saapuu Alma Pöystin hahmossa Nora ja vaatii Nataliaa siunaamaan edesmenneen miehensä, käy selväksi Natalian vastahakoisuus. Myöskään yösija ei ota järjestyäkseen. 

Hämmentyneenä mietin myös poikalapsen kirmailuja rannan kivikoissa. Pikku hiljaa selvisi, että Luca Leinon hahmoinen poika on Natalian lapsenlapsi. Isoäiti nukkuu pojan kanssa samassa sängyssä kai siksi, että Noralle saadaan nukkumapaikka. 

Noralla on tärkeä asia kakistettavanaan. Pitkät keskustelut tuottavat tulosta, sillä lopulta Natalia ottaa toimittaakseen viimeisen palveluksen Noran miehelle tämän oman toiveen mukaisesti. Päädytään johonkin saariston puukirkkoon, jonne ilmaantuu myös paikallinen pappi seuraamaan toimitusta. Se poikkeaa kirkon kaavasta, mikä johtaa kanteluun piispalle.

Nähdään kuvia mustasta käärmeestä, toteemeista punatuin suin rannalla. Kepeä poika niitä maalaa, kunnes kasaa kokkoa. Seuraa muhkea poltto, joka loimuaa kuin uhrituli toteemeineen kaikkineen. Siiventapaiset risuviritykset säästyvät. Niinpä pojan Ikaros-leikki voi jatkua ja toistua.

Nora, laulaja, nähdään välillä kaupungissa, raitiovaunussa murheellisena, mutta myös konsertin harjoituksissa. Vire on pielessä, kapellimestari huomauttaa liiasta kiireestä, mistä seuraa Noran pako paikalta. Lopulta konsertti kuitenkin onnistuu koristeellisessa teatterissa – Natalia istuu parvella. Naiset noteeraavat toisensa.

Seuraa syyllisyyden pohdiskelua. Jossakin kaupungin maanalaisissa käytävissä Natalia tapaa Hannu-Pekka Björkmanin hahmoisen piispan ja odottaa rangaistusta. Putosin kärryiltä, sillä olen heikosti perillä kirkon meiningeistä. Sekavuutta lisäsi ihmisten tungeksiminen käytävillä. Vaikutelmaksi jäi, että pelkkä keskustelu piispan kanssa riitti tälläkin (!) kertaa.

Syvemmälle syyllisyyteen porauduttiin Natalian ja Noran kesken, kun Nora halusi tunnustaa tappaneensa miehensä. Natalian mukaan isot asiat puidaan seisten. Niin tehtiin jossakin kirkon tapaisessa. Nora sai purkaa mieltään painaneen aviorikkeen, joka mursi miehen ja vei tekemään itsemurhan. Tämän kirje vaimolle tuli luetuksi ja, jos oikein ymmärsin, Natalia antoi synninpäästön.

Uudestaan en aio katsoa komeasti kuvattua ja sävellettyä teosta. Minulle riittävät ne näkymät ja tulkinnat, joihin itsekseni päädyin. Tänään kritiikkejä lukiessani ällistyin suuresti. Ne näet heittelehtivät yhdestä viiteen tähteen. Tämä, tämä, tämä ja tämä ainakin kannattaa lukea. Onpa Orenda herättänyt keskustelua!

Katriinan mukana Ahvenanmaalle

 

Joulun alla hoksasin, että minultahan on lukematta Sally Salmisen Katriina. Turun kaupunginkirjastosta sain saman tien lainaksi Aukusti Simojoen suomentaman romaanin, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1936. Kirjaston kappale on 15. painoksesta, ja otin itse kuvan sen  kannesta.

Luin kirjaa pitkälti toista sataa sivua ja huokailin kömpelöä käännöstä. Tutun kanssa kahvilla ollessa tuli puheeksi luku-urakka. Kuulin, että kirjasta löytyy myös Juha Hurmeen suomennos. Hatarasti muistin lukeneeni joskus asiasta. Ja kas, löysin muun muassa Juhani Tolvasen jutun, jonka mukaan Juha Hurme kertoi tuoreeltaan käännöstyöstä:

Eräs tuttu, jonka mielipidettä arvostan, sanoi vajaat kaksi vuotta sitten, että minun kannattaisi lukea Sally Salmisen Katrina. Sitten luin suomennosta sata sivua, ja se oli ihan paska, kertoo kirjailija, ohjaaja, käsikirjoittaja Juha Hurme.

– Tartuin sen jälkeen alkuperäiseen, ruotsinkieliseen Katrinaan ja kiinnostuin todella.

Siitä lähti liikkeelle prosessi, joka johti Hurmeen kääntämään uudestaan Katrinaa.

Vanha suomennos on lähes sadan vuoden takaa, joten siinä on kylliksi aihetta päivittää käännös. Lainasin e-kirjastosta Hurmeen suomennoksen (Teos 2018) ja luin jouluna romaanin loppuun iPadilta. Kansikuva löytyi verkosta.

Pekka Tarkka luonnehtii Helsingin Sanomissa 2.9.2018 Juha Hurmeen Katrinan suomennosta "reippaaksi". Hän ei purematta nielaise suomentajan ehdotusta lisätä Katrina neljänneksi osaksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan.

Salmisen Katrina on melko perinteellinen kertomus. Nuori nainen lähtee heikon miehen matkaan Ahvenanmaalle, joutuu köyhään tölliin ja kehittää siitä mielestään kylän parhaan paikan.

Katrina on monessa suhteessa uljas hahmo. Hän rakastaa avutonta miestään ja kasvattaa viisaasti poikiaan, joista vanhin saavuttaa tavoitellun kapteenin aseman.

Katrinan voimakas hahmo panee kovan kovaa vasten ja saavuttaa arvostetun aseman yhteisössä, kunnes vanhuus ja kuolema hänet kohtaavat.

Selkeä, harvapiirteinen kertomus, kelpo romaani. Elämästä leikkautuu valittuja paloja, ihmisiä syntyy ja kuolee, häät ja hautajaiset vuorottelevat, niin myös haaksirikot ja pelastumiset. Linnan elämänkuva on runsaampi varsinkin silloin kun hänen henkilönsä puhuvat.

On kuitenkin yksi tekijä, joka yhdistää Salmisen ja Linnan. Heidän kirjojaan sävyttää voimakas yhteiskunnallinen paatos. Linnalla se kasvaa hämäläisen yhteisön sosiaalisista jännitteistä, Salmisella merenkulun hierarkioista.

Sally Salmisen pikkuserkun Anni Blomqvistin viisiosaisen Myrskyluoto-sarjan (1968–1973) pohjalta on filmattu sekä TV-tuotantoa että elokuva. Joulunpyhinä Tiina Lymin ohjaama versio oli tarjolla MTV-kanavalla. Nyt sekin on nähty kaikkine brittisotilaineen. Niinpä voin huokaista ja siirtyä Ahvenanmaalta muihin maisemiin Monika Fagerholmin kyydissä. Sain näet joululahjaksi hänen romaaninsa Eristystila Kapinoivia naisia. (Teos 2025.) Finlandia-palkinnon, kritiikkien ja haastattelujen pohjalta odotan uteliaana, mitä tuleman pitää.

 

 

Häivähdyksiä menneistä jouluista

 

Äitini leipoi korvapuusteja sekä kotonaan Turussa että meillä Kangasalla, kun joulua valmisteltiin. Viimeisenä joulunaan 1990 hän ei enää leiponut, mutta valvoi riisipuuron kypsymistä.

Uusia jouluja tuli ja meni. Seuraava kuva on otettu yli 30 vuotta sitten Kangasalan isossa kodissa. Naapurin Jorma palveli monesti joulupukkina. Rohkeasti pukin antimia tutkii nuorin kolmesta siskoksesta. Nykyisin heillä kaikilla on omia lapsia. Samoin pojanpojalla, muttei pojantyttärellä.

Muutama vuosi myöhemmin meitä näyttää olleen paikalla yhä melkoinen joukko. Nuoria on ilmaantunut poistuneiden tilalle.

Kun talon isäntä menehtyi maaliskuussa 2003, talo myytiin ja minä muutin yksin Turkuun. Osana suremista ehdotin yhteisen joulun viettoa Lapissa. Sinne mentiin koko konkkaronkka. Olin tehnyt videokoosteen perheen vaiheista, erityisesti Kangasalan vuosista. Aattona nyyhkin puheen tapaisen ennen videon katsomista, mutta kas -  nuorimpia kiinnostivat enemmän telkkarin hauskat ohjelmat. Näin ne lapset kasvattavat meitä isovanhempiakin!

Repäisevin yhteinen joulu vietettiin Kap Verden Salin saarella.

Tänä vuonna sukulaisia tapaan tapaninpäivänä. Jouluaaton ja -päivän vietän Sagassa ystäväni kanssa. Jo ennakkoon kerroin, että oman väen joululahjojen asemesta maailman lapset saavat minulta rahalahjan. Siksi voin käyttää tätä kolmesta vaihtoehdosta valitsemaani korttia omiin joulutervehdyksiini:

Jäähyväiset ystävälle

 

Pitkäaikaisen ystävän, entisen kollegan sairastelu parina viime vuonna on totuttanut ajattelemaan kuolemaa. Näissä tunnelmissa kävin kirjakaupassa ja ostin itselleni oppaaksi Tomi Kontion kirjoittaman ja Elina Warstan kuvittaman teoksen Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän (Teos 2025). Sille Mustafe Muuse antoi lastenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Ratkaisuaan palkitsija perusteli muun muassa sanomalla, että kyseessä ”on mestarinäyte siitä, miten suurista ja vaikeista asioista voidaan puhua lempeästi”.

Lukiessa tiesin osallistuvani hautajaisiin lauantaina 13.12. Kangasalan Huutijärven kappelissa. Ajattelin joukosta poistunutta, kuten hänelle lupasin viimeistä kertaa puhelimessa jutellessa. 

Kirjassa ystävykset kissa, koira ja Näädäksi nimetty puliukko jättävät kotikonttinsa, sillä Näätä haluaa kävellä syntymälaaksoonsa. Sieltä hän lähtisi matkalle, jota jokainen jatkaa yksin. Näätä käy pitkäkseen sinivuokkojen keskelle. Ystävät käpertyvät hänen kainaloonsa. Näätä puhuu viisaita sanoja haihduttaakseen pelottavaa surua. Hän myös evästää ystäviä jatkamaan kulkua ja hakeutumaan tiikerivoimaisen tytön luokse. Ilman ihmistä kissa ja koira olisivat lainsuojattomia. 

Näätä sanoo, että suru ei katoa, mutta kipu vaimenee, kun aika kuluu. Surusta ei voi toipua, mutta sitä voi oppia hengittämään. Niin maailma toimii, hän sanoo. Aurinko nousee ja aurinko laskee. Tähdet tuikkivat taivaalla niin kuin ennenkin.

"Ainoa, mikä muuttuu, on kaikki - se, miten te katsotte taivasta ja tähtiä, ja maailmaa. Siihen tulee uusi sävy", Näätä sanoo. "Ja ehkä näette jossain tähdessä minut." (40-41)

Ehkä minäkin voin etsiä tuikkivista tähdistä kaikkia niitä rakkaita ihmisiä, jotka yhä elävät muistoissa, vaikka he ovat siirtyneet yksin sinne, mistä ei ole paluuta.

Kirjallisuus oli merkittäviä yhteisiä asioita. Muistotilaisuudessa puhuinkin työkavereista ensimmäisenä ja kerroin, kuinka noviisina sain ratkaisevaa ohjausta muutamaa vuotta vanhemmalta, lehtorin virkaan kelpoiselta Maija-Liisalta. Hän jos kuka osasi virittäytyä oppilaiden aaltopituudelle kirjallisuusvalinnoissa. Hän saattoi yllättää heidät valitsemalla jokaiselle henkilökohtaisen opuksen, jonka kannen alle oli kirjoittanut lapulle muutaman rivin perusteluksi. Monipuolisin oppimisjärjestelyin oppilaat innostuivat lukemisesta!

Yhteistyötä tehtiin, ajateltiin isosti. Silloin elettiin 1970-luvun alkua ja  Kangasalla viriteltiin kokeiluperuskoulua. Koulua käytiin myös lauantaisin. Tajusin viransijaisena senkin, että keskeneräiset opinnot on hoidettava loppuun sekä auskultoiva. Niinpä sitten pikku hiljaa aloin minäkin kelvata äidinkielen ja historian lehtoriksi. 

Maija-Liisa kuolinilmoitus julkaistaan Keskisuomalaisessa. Muistotilaisuudessa sen sai nähdä. Kuultiin myös, että Maija-Liisan uurna lasketaan vanhempien hautaan Jyväskylässä. Arveltiin, että hyvämuistinen ja stoalaisen tyynesti kohti kuolemaansa edennyt Maija-Liisa taisi itse sanella kuolinilmoitukseen painettavaksi nämä Aaro Hellaakosken sanat:

Kuolema istuu olkapäällä.

Korppinakos? Ei niin.

Pienenpienellä linnunnokalla 

poskeen koputettiin

luvaten laulua jotakin,

jonka takia kannattaa

varrota hetkeä, jolloin

kaikki salvat raukeaa.

Palestiina ja Israel – loputonta sotaa?

 

Näinä levottomina aikoina Timo R. Stewart on tullut tutuksi ruutukasvoksi erityisesti Gazan sodan takia. Niinpä minäkin heräsin ostamaan alan asiantuntijan tuoreen teoksen Palestiina ja Israel Historia karttoina. (Gummerus 2025). Sivuja on 280 jaettuna 25 lukuun. Jokaisen alusta löytyy kartta.

Mitä opin?  

Kartat tarjoavat kuvia kohteesta sen mukaisesti, mitä ja miten kuvataan, mitä jätetään pois.  Ikivanhat tarinat kuultavat piirroksista, samoin tekijän ja tilaajan näkökulma. Kartta kartalta Palestiinaksi pitkään mielletyltä alueelta lisääntyvät merkinnät orastavasta Israelista, vaikka omana valtiona se on tunnettu vasta toukokuusta 1948. Juutalaisten muutto alueelle kasvoi 1800-luvun lopun pienistä joukoista valtavaksi vyöryksi II maailmansodan kauheuksien tultua yleiseen tietoon. Sittemmin myös aluelaajennukset ovat levittäytyneet yhä uusien laittomien siirtokuntien myötä. Israelin hallituksen karttapalvelun kartassa Israel kattaa koko entisen Palestiinan mandaatin sekä Israelin 1967 Syyrialta valloittaman ja 1981 itseensä liittämän miehitetyn Golanin alueen. 

Vanhoissa kartoissa Jerusalemin keskeisyys korostuu. Selkeimmin se näkyy 1500-luvun lopun kolmiapilan mallisessa kartassa. Siinä Eurooppa, Aasia ja Afrikka ovat saaneet oman lehdykkänsä. Jerusalem kiinnittää ne toisiinsa. Uusi maailma pilkottaa vasemmassa alanurkassa. Tämä vanhin esitelty kartta on peräisin Pyhien matkaoppaasta. 

Runsaat sata vuotta myöhemmin on julkaistu kartta Kanaaninmaan valtauksesta. Ensimmäinen kahdesta rukoussuunnasta on esillä kirjasta Maailman peili (1732). Se näyttää Arabian niemimaan.

Palestiinan maantiede -kirjasta  (1852) voi katsoa, mikä alue Pyhässä maassa on Palestiinaa. Sitten puhuvat kivet kartassa Läntisestä Palestiinasta (1877). Seuraava kartta esittelee itäistä kysymystä Euroopassa ja Aasiassa (1886). On puhe Turkista Euroopan sairaana miehenä. Vuoden 1889 kartta on löytynyt kirjasta Palestiina.

Suomessa julkaistiin 1908 Kansakoulun karttakirja, joka välittämä kuva Palestiinasta kirjasi Raamatussa nimettyjä paikkoja nimineen yhä oleviksi. Se oli kuin viidennen evankeliumin toteutuma, Raamatussa esitetty lupaus omasta maasta juutalaisille. Karttakirjaa ei päivitetty vuosikymmeniin. Seuraa useita lukuja, joissa tarkastellaan, kuinka brittien tuella lunastettiin maita Israelille. 

Sionistinen liike osti maata ja pyrki tukemaan maahanmuuttoa, jotta juutalaiset pääsisivät enemmistöasemaan. Palestiinalaiset eivät puolestaan halunneet jäädä vähemmistöksi omassa maassaan. (133)

Juutalaisista osa painotti, että heidän oikeutensa Israelin maahan meni arabien oikeuksien edelle. Varauduttiin lunastamaan maa väkivalloin. Julisteissa Jordan-virran kaksi rantaa esitettiinkin yhtenäisensä Israelin sinivärillä merkittynä alueena.

Ensimmäinen jakosuunnitelma näkyy kartassa sivulla 154 ja tunnetaan hänen majesteettinsa Edvard VIII:n nimittämän ja lordi Robert Peelin johtaman komission ehdotuksena Palestiinan poliittisten ristiriitojen ratkaisemiseksi. Britit reagoivat, kun palestiinalaiset järjestivät yleislakon ja osallistuivat suurmielenosoituksiin.  

Tilanne kehittyi pian avoimeksi kansannousuksi  ja hyökkäyksiksi sekä Britannian mandaattihallintoa että juutalaisia vastaan. Tuolloin käynnistynyt tapahtumasarja tunnettiin myöhemmin vuosien 1936–1939 suurena arabikapinana tai arabiaksi suurena Palestiinan vallankumouksena. (155)

Väkivalta roihahtaa alueella yhä uudestaan. Milloin palestiinalaiset hyökkäävät ja kaappaavat panttivankeja, milloin vahvasti aseistautunut Israel kostaa ja ruhjoo Gazan aluetta ihmisineen. Tilanne tuntuu toivottomalta. Luvussa 25 Palestiina / Israel Stewart pohtii kolmatta vaihtoehtoa kahden valtion mallin tilalle, koska juutalaiset perustavat vaatimuksensa Vanhaan testamenttiin eivätkä hevin tunnusta mitään aluetta palestiinalaisten omaksi.  Kumpikin puoli käyttää karttoja kantojensa perustelemiseksi. Olisiko siis mahdollista päätyä yhteen valtioon, jonka kansalaiset olisivat sekä juutalaisia että arabeja ynnä muita maan kansalaisuuden saaneita?  Kaikkia sitoisivat samat oikeudet ja velvollisuudet. 

Jatkan pohdiskelua: Muurit ja tiet tarkastuspisteineen naapurusten väliltä purettaisiin, tieyhteydet rakennettaisiin kaikkia palveleviksi, kouluissa opiskeltaisiin naapurusten kulttuuria ja kieliä, taloutta vahvistettaisiin yhteistyössä, sodassa traumatisoituneita ihmisiä autettaisiin. Toiveajattelua kaiketi. Nykyuutisten valossa tuntuu mahdottomalta lopettaa vihanpito ja väkivaltaiset iskut puolin ja toisin. Lienee yhtä mahdotonta kuin ihmiskunnan ajoittaiset unelmat pysyvästä rauhasta kaikkialla maailmassa. Väkivaltahan tunnustetaan ihmislajin ominaisuudeksi.

Täydennyksesi lisään vielä, että lokakuun 10. Gazaan saatiin Yhdysvaltain johdolla jonkinlainen tulitauko panttivankien vaihtoineen. Marraskuun 24. Ylen Kulttuuriykkösessä ruodittiin asiantuntijavoimin kysymystä: Miten mediat ovat onnistuneet Gazan sodan uutisoinnissa?  Vastauksista kävi ilmi, että yhden valtion malli on palestiinalaisten tavoite. Suosittelen kuunneltavaksi.

 

Asiasisällöltään runsasta Stewartin kirjaa oli helppo lukea, sillä luvut ovat lyhyitä ja niiden alusta löytyy kartan lisäksi selkeä johdanto. Otsikkojakin kiittelen. Useimmista kartoista saati paikannimistä en tosin saanut selvää suurennuslasillakaan. Huomasin myös, että kirjoittaja olisi hyötynyt korjauslukemisesta. Muun muassa tilkesanoja olisi joutanut poistettavaksi.

Suosittelen yhtä lailla Terhi Törmälehdon Israel-aiheista romaania He ovat suolaa ja valoa, joka sai paljon huomiota viime vuonna. Siitä kirjoitin tämän blogijutun.

***

Kysyin vielä Copilot-tekoälyltä, milloin ja miksi Jerusalem hävitettiin. Tässä vastaus:

Jerusalem hävitettiin kahdesti: ensin babylonialaisten toimesta vuonna 587/586 eaa. ja myöhemmin roomalaisten toimesta vuonna 70 jaa. Molemmilla kerroilla syynä oli kapina suurvaltaa vastaan, mikä johti kaupungin tuhoon ja temppelin hävittämiseen.

 Ensimmäinen hävitys (587/586 eaa.)

- Aika: Babylonian kuningas Nebukadnessar tuhosi Jerusalemin vuonna 587/586 eaa. (lähteistä riippuen).

- Syy: Juudan kuningas Sidkia kapinoi Babylonian valtaa vastaan. Tämä johti Babylonian armeijan piiritykseen ja lopulta kaupungin tuhoon.

- Seuraukset:

- Ensimmäinen temppeli poltettiin.

- Juudan kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan.

- Raamatun mukaan tapahtuma nähtiin Jumalan rangaistuksena kansan uskottomuudesta.

Toinen hävitys (70 jaa.)

- Aika: Rooman armeija, keisari Vespasianuksen pojan Tituksen johdolla, valtasi Jerusalemin viiden kuukauden piirityksen jälkeen vuonna 70 jaa..

- Syy: Juutalaiset kapinoivat Rooman valtaa vastaan ensimmäisen juutalaissodan aikana (66–73 jaa.).

- Seuraukset:

- Kaupunki tuhottiin laajasti.

- Toinen temppeli poltettiin ja hävitettiin, mikä merkitsi juutalaisille valtavaa uskonnollista ja kulttuurista katastrofia.

- Arvioiden mukaan kymmeniä tuhansia ihmisiä kuoli, ja suuri osa väestöstä joutui orjuuteen tai hajaantui.

- Juutalainen historioitsija Flavius Josephus kuvasi tapahtumaa yksityiskohtaisesti.

Merkitys

- Babylonian hävitys johti pakkosiirtolaisuuteen ja synnytti juutalaisen diasporan ensimmäisen aallon.

- Roomalaisten hävitys katkaisi temppelijumalanpalveluksen perinteen ja johti rabbiinisen juutalaisuuden syntyyn.

- Molemmat tapahtumat ovat keskeisiä juutalaisessa ja kristillisessä historiassa, ja niitä pidetään käännekohtina Lähi-idän uskonnollisessa ja poliittisessa kehityksessä.