torstai 18. elokuuta 2022

Syvällä Kanta-Hämeessä

 


Toista vuotta sitten, parhaaseen korona-aikaan, päässä pälkähti ajatus käväistä Hattulan kirkossa. Piti ihan nähdä kirkon sisäseiniin maalatut kuvat, joiden varaan Anneli Kanto rakensi romaaninsa Rottien pyhimys. Monien muiden lailla innostuin kirjasta, kuten tämä blogijuttuni vahvistaa. Lisäsin siihen pari olennaista linkkiä, joten juttu kannattaa avata.

 Lehtitietojen mukaan Hattulan vanhassa kirkossa kävijöiden määrä on kesällä 2022 tuplaantunut 5000:sta 10000:een. Koronakaranteenien hellitettyä ihmiset ovat suunnistaneet jopa kotimaan kohteisiin. 

Vuosikausia ajelin ajelin Kangasalta Hämeenlinnaan työhön silloiseen Tampereen yliopiston luokanopettajakoulutuksen yksikköön. Ohi ajaessani sentään vilkaisin kirkkoa, mutten koskaan poikennut tutkimaan, mitä kaikkea mäeltä löytyy.

Asia korjaantui sunnuntaina 14.8., jolloin kesän viimeiset opastuskierrokset olivat tarjolla. Katolisen ajan loppuvaiheessa 1500-luvun taitteessa toteutettu kirkon koristelu maalauksin tarjoaa kuvatulkintoja Raamattuun. Näkymien on täytynyt tuntua järisyttäviltä seurakuntalaisista, jotka aikoinaan pääsivät ihmeitä näkemään. Ehkäpä arkisen tuttu asetelma asehuoneessa kirkkosaliin vievän oven yläpuolella helpotti muihin kuviin suhtautumista. Nykykatsojaa hymyilyttää, kun hän katsoo kahden paljaspyllyisen miehen köydenvetoa niskansa varassa. Kuvan esittämällä tavalla köyttä kuuluu vedetyn entisinä aikoina. 

Itse kirkkosali kierrettiin ja tutkittiin seinä seinältä. Nähtiinpä myös osittain tuhoutuneita maalauksia, kun ikkunoita aikoinaan on ruvettu suurentamaan. Työn alle jääneistä malauksista ei ole tehty muistiinpanoja, joten ne on tyystin menetetty. Kuvassa vasemmalla luterilaiseen aikaan paikkaansa kiinnitetyn saarnastuolin taakse jätetyt maalaukset ovat tallessa, vaikka niitä ei kukaan näe. Huteraa saarnastuolia ei ole poistettu, vaikka sitä ei enää voi käyttää. 

Runsaan puolen tunnin kierroksen päätteeksi soitinrakentaja ja muusikko Vilppu Vuori esitteli sekä muutamia erikoisia kielisoittimia että säkkipilliä. Kerrassaan nautittava lisä kirkkotapahtumaan!

Matka jatkui Aulangolle. Hotellihuoneen parvekkeelta avautui näkymä Hattulan selälle.

Rannoilla liikkui pyöräilijöitä, fribaajia, golfin pelaajia ja meitä hitaasti käveleviä. Seuraavana aamuna varhain kavuttiin polkuja pitkin iki-ihanaan suojeltuun kaupunkipuistoon tavoitteena Ruusulaakson paviljonki Metsälammella. Matkan varrella oli mukava istuskella Joutsenlammen rannan varjoissa.


 

Takaisin hotelliin palatessa huomio kiinnittyi komean polun kivireunuksiin. Niitä ei näkynyt metsän ratsatusreiteillä.


 Olisi ollut hauska kävellä näkötornille asti. Mutta polveni on vasta toipumassa nivelen uusimisesta. Hyvässä vaiheessa ollaan, sillä polvi ei suuremmin ryppyillyt. Maltan odottaa, kunnes se on täysin asettunut osaksi omaa kroppaani. 

Turkuun päin ajettaessa sopi poiketa entisellä työpaikallani. Mitä siellä näkyikään! 


Hämeenlinnan kaupunki kuulemma hätäili silloin, kun OKL siirtyi Tampereelle ja kaupunki sai hienot tilat osaksi koululaitostaan. Muutostöitä tehtiin kiireesti. Nyt korjataan, jotta sisäilmaongelmista päästäisiin. 

Pitkään harkittu reissu tuli lopulta tehdyksi! Edes helle ei kiusannut liiaksi. Syksyn tullen pitää uudestaan irrota toviksi kotikuvioista tuulettumaan.



perjantai 12. elokuuta 2022

Volter Kilpeä tuhtina elämäkertana

 

Kansikuvana ylle poimittu Volter Kilpi Elämäkerta (SKS 2022) kiinnosti niin, etten malttanut odottaa kirjastoon jätetyn tilauksen toteutumista, vaan ostin kirjan alle kolmenkympin hintaan. Kuvittelin näet lukemisen vievän liian kauan laina-ajalle. Toisin kävi. Ahmin Laura Kokon 704-sivuisen työn hedelmän runsaassa viikossa. Varsinaisia tekstisivuja on 569. Niiden jälkeen löytyvät viitteet (570–675), lähteet (676–699) ja henkilöhakemisto (700–704). Kaikki sivut todistavat osaavasta antaumuksesta. Niinpä  kirjalle löytyy tiettävästi muitakin lukijoita lähipiiristä.

Teoksen kansiliepeen mukaan Laura Kokko (FM, MuM) on kulttuurihistorioitsija ja viulisti, joka on toiminut Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisena johtajana vuosina 2010–13. 

Kilpi on niin omaääninen kirjailija, että hänen merkittävyytensä oivaltaminen on vaatinut aikaa. Lopulta "1992 suomalaiset taiteilijat, tutkijat ja kriitikot äänestivät Alastalon salissa Suomen itsenäisyyden ajan parhaaksi romaaniksi".  Esimerkiksi Olli Jalosen mukan "teksti on niin tiheää, että tuntee olevansa jossain lähellä niitä kerroksia, joissa sanat ja musiikki syntyvät". Elämäkerrassa korostuu Kilven tavoite saada kielensä soimaan. Siksi hän oikeaa rytmiä ja sanojen sointia tutkiessaan luki tekstejään ääneen, mistä myös perheenjäsenet saivat nauttia. Tuntuu aivan luonnolliselta, että elämäkerturiksi lopulta on saatu muusikko, joka on tosissaan paneutunut Volter Kilven elämään ja tuotantoon ja kuulee kielen soinnin. Niinpä myös ääneen tulkittu Alastalon salissa -romaani on herkku, josta kirjoitin tämän blogijutun.

Vilho Suomi on aikanaan tutkinut Volter Kilpeä ja julkaissut muun muassa kirjallisuustieteen alalta väitöskirjan Nuori Volter Kilpi (1952). Ilmeisesti kukaan muu tutkija ei ole tohtinut tarttua suureen aiheeseen Vilho Suomen eläessä, vaikka kokoava elämäkerta puuttui. Omaksi tavoitteekseen Laura Kokko kirjaa: 

On aika rikastaa kuvaa kirjailijasta, joka yhä selvemmin on yksi suomalaisen kirjallisuuden suurista klassikoista. Kilvestä toistaiseksi muodostunut henkilökuva on yksipuolinen. Kilpi oli dynaaminen kirjalija ja aktiivinen toimija, eikä se Kilpi, johon olen arkistojen välityksellä tutustunut, ole etäinen, outo ja kylmä vaan rakastava, ymärrettävä ja lämmin. Kilven elämän tukiminen tuo esiin monisärmäisen ihmisen ja radikaalisti omaa näkemystään toteuttaneen krijailijan, johon tutustuminen on samalla matka Suomen historian käännekohtiin. (15.)

Sisällyksen lukeminen tarjosi lupaavia, osin arvoituksellisia näkymiä. Tavoitteesta siirrytään Kuoroon tietyllä haudalla Kustavissa 24.4.1921. Rakenne toistaa kaikuna Saaristosarjaa, joka alkaa kirkkomaalta ja sinne myös päätyy. 

Koska tutkin hanakasti tietokirjojen sisällysluetteloita, kopioin seuraavaksi elämäkerran pääluvut numerojärjestyksessä. Yhden tarkentavan alaostikon joka luvusta listasin mukaan, muut jätin tästä pois:

1. Saari Lapsuus Kustavissa 1874–1886

2. Kilpi Kouluvuodet Turussa 1886–1895

3. Itselö Yliopistovuosia Helsingissä 1893–1898

4. Laulu Esikoisteoksen aika Helsingissä 1897–1901

5. Maljakko Nuoruudentuotanto Bathseban jälkeen 1902–1903

6. Penni Etsikkovuodet Helsingissä 1904–1905

7. Rakkaus Seurusteluvuosia Helsingissä 1905–1907

8. Taistelu Kirjastovuosia Helsingissä 1908–1914

9. Valtio Maailmansodan aika 1915–1918

10. Kirjasto Kirjastomies Turussa 1919–1923

11. Valo Turussa kirjastomiehenä ja kirjailijana 1924–1927

12. Keihäs Hiljaisia kirjastovuosia Turussa 1928–1933

13. Parkki Saaristosarja ilmestyy 1933–1936

14. Portti Viimeisten vuosien aika Turussa 1937–1939

Ihminen Turku 20.6.1939–Kustavi 21.6.1921

Kaiku

Kiitokset 

Viitteet

Lähteet

Mihin huomioni erityisesti kiinnittyi? Ensimmäiseksi panin merkille lapsuuskodin turvallisuuden ja sen, että poika sai velvollisuuksia vailla vapaasti kuljeskella ympäristöä tarkkaillen. Näkymät, tuoksut, tuulet sekä ihmiset ja heidän kertomansa jutut tallentuivat muistiin.  Koulu ei innostanut. Huonokuuloinen poika istui takarivissä omissa mietteissään. Turkulaisessa oppikoulussa hän sai ehtoja useina vuosina, miten kuten suoritti ne, kunnes seitsemännellä jäi luokalleen. Vasta viimeisenä kouluvuonna Volter paneutui tosissaan opintoihin, siirtyi eturiviin ja kirjoitti luokaltaan toiseksi parhaana ylioppilaaksi. Pitkäaikaisia ystäviä hänelle karttui etenkin kotipaikkakunnan koulutovereista.

Haaveet itsensä elättämisestä kirjailijana Kilpi joutui torjumaan isän vaatiessa, että jokin varma leipäpuu oli syytä hankkia. Pitkään isä kuitenkin kustansi Volterin elämän Helsingissä, josta tämä aina siirtyi kesäksi Kustaviin. Esikoisteosten heikko menekki pakotti Volterin noudattamaan isän vaatimusta ja hankkimaan jonkinlaisia avustajan töitä kirjastosta. Myöhemminkään teosten myynti ei taannut toimeentuloa.

Neljännessä luvussa kohtasin tunne-elämänsä myrskyissä rimpuilevan Volterin. Nuori mies luopui kotiväkensä toiveiden mukaisesti haaveista napurin tyttöä kohtaan. Pian kaupungin hiljaisuudessa purkautui paperille ensimmäinen teos, Bathseba, minullekin tuttu kirja lukiovuosilta. Kilven tietyt perusajatukset vahvoin tunnevärityksin teoksesta ilmenivät alusta asti, samoin Raamatun kielen ja aihelmien vaikutus.

Kilpi ihmetteli itsekin nuoruuden teostensa vahvuutta, kun hän luki niitä vuosia myöhemmin uudestaan. Hän oli hankkimassa teoksista yhteisjulkaisua nimellä Maljakko, mutta hanke jäi toteutumatta.

Rahattoman oli pakko nöyrtyä. Kirjastosta töitä alkoi löytyä, kun tyytyi vähäiseen palkkaan ensi alkuun.Urasta kuitenkin sukeutui merkittävä, sillä Turkuun perustetun yliopisto tarvitsi paitsi kirjaston myös asiaan paneutuvan hoitajan. Kilpi suorastaan loi ja organisoi tyhjästä koko kirjaston. Ennen pitkää hänet nimitettiin ylikirjastonhoitajaksi.

Vaikeina nuoruuden vuosina Kilven lohtuna ja innoittajana hehkui rakkaus turkulaiseen vuokraemäntään. Bathsebassa esitetyn  tavoin rakkauden sokaisema Volter ei piittannut, että rakkauden kohteena oleva nainen oli toisen vaimo, vaan sinnitteli, kunnes tämä lopulta päätti kirjeenvaihdon ja muun yhteydenpidon. Torjuttu Volter ei pitkiin aikoihin tohtinut unelmoida naisesta muuten kuin etäältä.

Lopulta Volter tutustui Hilja Vanhakartanoon, itseään tuntuvasti nuorempaan lääketieteen opiskelijaan. Heillä oli yhteisiä hankkeita, jotka sallivat rauhassa tutustua toisiinsa. Lopulta Volter rohkaistui tunnustamaan tunteensa Hiljalle. Kahden äveriään suvun yhteisenä vesana Hilja ei saanut vanhemmiltaan lupaa avioliittoon Volterin kanssa, mutta asia ratkesi, kun Hilja täysi-ikäisenä saattoi itse päättää, kenen kansssa avioituu. Hiljan isä ei koskaan suostunut edes tapaamaan Volteria, kun taas anopin ja vävyn välille muotoutui ajan oloon arvostava suhde.


 Hilja ja Volter solmivat avioliiton 10.6.1907 Turussa. Hiljasta tuli Volterille vahva tuki kaikissa perheen asioissa, samoin kuin kirjailijantöissä, joihin Hilja tarttui itsekin. Hilja kuunteli Volterin lukemana tämän tekstejä ja osasi kommentoida haavoittamatta. Elämäkertaa lukiessa odotin, mitä tulee vastaan Hiljan kuolemasta, sillä tiesin hänen menhtyvän paljon ennen Volteria. Järkyttävän äkkinäisesti 42-vuotias Hilja otettiin pois perheeltään. Isä jäi yksin kolmen lapsen kanssa taloudenhoitajan avustamana. Lopulta siihen tehtävään löytyi uusi, ihastuttava nainen kuin lahjana erään kirjastotehtävän yhteydessä. Pari avioitui Volterin myöhäisinä vuosina.

Hurjalta tuntui lukea kaikista kirjastoasioissa käydyistä taisteluista, joihin Volterin oli pakko ryhtyä, kun yliopisto oli viedä kirjastolta sekä henkilökuntaa, tiloja että rahoja. Volter jakoi päivänsä kahteen osaan: aamut hän varasi kirjotustöihinsä kotona, iltapäiviksi hän asteli virkapaikalleen Turun kauppatorin laidalle. Olipa hän kotona tai työpaikalla, savukkeita kului. Olen mielessäni hahmotellut, että Kilpi on kirjoittanut paljon itsestään varsinkin Alastalon salin Malakias Afrodite Härkäniemeen, jonka piipunvalinnasta ja -poltosta puhutaan kuin legendasta ikään. Tämä sydämellinen vanhapoika esitetään romaanissa röyhyttämässä piipuaan nautinnollisesti ison savupilven keskellä, mikä nykylukijaa karmaisee. Hahmon luoja on tuntenut syvällisesti sauhuttelun nautinnot!

Paljon olisi vielä sanottavissa poliittisesti kuohuneista vuosistakin. Silloin Kilpi osallistui kiistoihin kirjoittamalla lehtiin ja otti kuningasmielisenä kantaa valtiomuotoon. Mutta julkinen toiminta hiipui, kun Saaristosarja valtasi kirjoittajansa ajan ja ajatukset virkatoimien ohessa. Suurtyön tehneen kirjailijan pettymykseksi arvostelijat saati lukijat tajusivat vaivoin, mistä teoksissa oli kyse. Myynti jäi ylen vähäiseksi, kunnes ajan oloon havahduttiin huomaamaan teosten merkittävyys. Samoinhan kävi aikoinaan Aleksis Kivelle, jota muun muassa Volter Kilpi oli 1900-luvun alussa nostamassa arvostetuksi kirjailijaksi.

No, mitäpä minä vielä muuta sanoisin kuin tämän: Laura Kokon elämäkerta tekee oikeutta Volter Kilvelle ja samalla suomalaiselle kirjallisuudelle, jonka harvinaisen vihantana oksana haaroo komea Saaristosarja sekä muut Kilven teokset. Niiden myötä länsisuomalainen puheenparsi soi osana suomen kieltä sen yhtenä sävykkäänä osana muita torjumatta. Kilpihän itse oli kieliasioissa sillanrakentaja myös ruotsin suuntaan toisin kuin monet 1900-luvun alkupuolen itäisten murteiden suosijat saati kielikiihkoilijat.

Huolellisesti tutkittua, jäsenneltyä ja eloisasti raportoitua aineistoa oli ilo lukea.







perjantai 5. elokuuta 2022

Tanizakin ja muistojen lumoissa

 

Ennen Akanvirtaa kirjoittelin Näin jokirannassa -juttuja, kunnes muutin Turusta Lietoon. Eilen löysin entisestä blogistani muun muassa tämän pikku tekstin, joka vie Junichiro Tanizakin Varjojen ylistykseen. Sitä ja kaikkia muita Tanizakin teoksia voi painokkaasti suositella. Niistä kaikkein valloittavin lukukokemukseni on ollut Makiokan sisarukset.

Huomaan, että blogijuttuni ovat paisuneet Akanvirrassa. Niitä ei myöskään ilmesty yhtä tiheään kuin edellisessä blogissa, johon jälkiä ilmestyi lähes päivittäin ihan otsikon mukaisesti. Asuin näet silloin aivan Aurajoen partaalla. Uskomattomia tapahtui tavan takaa. Niinpä silmät ymmyrkäisenä napsin kuvia muistaakseni upouudella järjestelmäkameralla, joka vaati aika lailla opettelua. Kuvat tarvitsivat myös jälkikäsittelyä, mikä hoitui tietyllä osto-ohjelmalla, jota yhä käytän, jos on tarpeen. Kuvat otan nykyään lähes yksinomaan puhelimella, mutta niiden oikaisuun, rajaamiseen ja pienentämiseen ohjelma on oivallinen apu.

Lyhyestä virsi kaunis - tällä kertaa.

torstai 28. heinäkuuta 2022

Matador-sarja – kahdesti katsottu ja ihasteltu

 


Kukapa olisi uskonut, että Suomessa jo pariin kertaan uusittu tanskalainen TV-sarja Matador vetäisi taas puoleensa, niin kuin minullekin äskettäin kävi. En ole ennen lukkiutunut Areenan ääreen yhtä tiiviisti kuin Matadorin 24 osaa peräkkäin katsottaessa. Tässä niihin linkki, joka kannattaa avata ja tutkia osa osalta kuvineen, jos haluaa vaikkapa päällisin puolin tietää, mitä osat sisältävät. 

Harri Uusitorppa (HS 12.7.2022) kysyy

Millaisia sarjoja Tanskassa tehtiin ennen ”Tanskan televisioihmettä”, ennen Rikosta, Vallan linnaketta ja Siltaa? Joku voi muistaa yhä niitä edeltäneen Murhakomission (2000–2004), jolla Tanskan yleisradioyhtiö DR nappasi ensimmäisen Emmy-palkintonsa.

Monet tanskalaiset muistavat varmasti myös 24-osaisen, ainakin seitsemän kertaa uusitun Matadorin (1978–1982). Sarja oli Tanskassa pitkään laadun standardi. Onko tämä draamasarja seuraava Matador, kysyttiin usein sen seuraajista.

Netistä löysin myös tanskalaisperäisiä tietoja, joihin lisäilin omiani:

Matador on tanskalainen tv-sarja , joka on tuotettu ja esitetty vuosina 1978–1982. Se sijoittuu kuvitteelliseen tanskalaiseen Korsbækin kaupunkiin vuosina 1929–1947.  

Sarjassa seurataan pankkiiri Hans Christian Varnæsin ja  ja tulokkaana kaupunkiin pikkupoikansa kanssa saapuvan Mads (Andersen-)Skjernin välistä kilpailua. Nimi Matador on otettu lautapeli Monopolyn lokalisoidusta versiosta. Nykytanskassa "matadoria" käytetään usein kuvaamaan bisnespohattaa. Sarjassa pohatta on ovela Mads Skjern, joka vaurastumistaan vaurastuu ja saavuttaa mahtiaseman. Mutta yritys bisnesimperiumin luomiseksi menee mönkään, koska kukaan lapsista ei halua jatkaa isän työtä. Myös vaimo Ingeborg saa kylläkseen kovapintaisesta miehestä, joka toviksi yksin jäätyään murtuu.

Tanskalaisen elokuvantekijä Erik Ballingin ohjaama Matador oli kirjailija Lise Nørgaardin idea , joka kirjoitti suurimman osan jaksoista yhdessä Karen Smithin, Jens Louis Petersenin ja Paul Hammerichin kanssa. Sarjan omaleimaisen ja Tanskassa juhlitun teemasävelmän [2] on säveltänyt Bent Fabricius-Bjerre .

Porvarisväen ohessa kiehtovia hahmoja on monia, mutta nostan esille vain muutamia, kuten sisäkkö-Agnesin ja Puna-Lauritz Jensenin. He avioituvat, saavat kaksi poikaa, mutta isää kiinnostaa eniten puolue. Saksalaismiehityksen aikana Lauritzin on paettava monen muun tavoin Ruotsiin. Varnaesin perheen sisäkön työt jättäneestä Agnesista kehkeytyy vaurastuva yrittäjä.

Tavan takaa Agnes piipahtaa entisen työnantajansa keittiössä juttelemassa ystävänsä Lauran kanssa. Tämä on kokannut herrasväelle yli 25 vuotta ja saa siitä kiitokseksi mitalin sekä 100 kruunua (!). Huikea kohtaus keittiössä heti mitalimatkan jälkeen iskostuu katsojan tajuntaan luokkayhteiskunnan räikeänä ilmauksena.

 

Hellyttävä, lopulta hurja on herrasväki Fernando Møhgen ainoa lapsi, leskiäitinsä orjuuttama Missy. Kuvassa kaksi neitiä Missy ja Elisabeth, rouva Varnaesin sisar. Molemmat naiset soittavat pianoa ja lopulta avioituvat, mistä seuraa hurja käänne Missyn elämässä, kun taas Elisabeth vihdoin saavuttaa onnensa.

 

Seuraavassa kuvassa leskirouva Fernando Møhge kummipoikansa Hans Christianin kanssa pöydän ääressä, johon äiti ja tytär tunsivat niin suurta vetoa, että pääosin ravitsivat itsensä kestitettävinä. Huikean yliampuvia kohtauksia tulee vastaan, kunnes leskirouva ottaa ja kuolee melkeinpä taistellen saksalaissotilaan kanssa.


 

Seuraavat kolme  kuvaa näyttävät, kuinka Arnesenin hienostokaupan henkilökunta on vielä koossa, mutta kadun toisella puolen Mads Skjernin uuden tyylin valmisvaatemyymälä kasvaa tavarataloksi. Arnesen ei sopeudu tilanteeseen, vaan ampuu itsensä.

 



Helteisinä päivinä polven kipuillessa oli nautinnollista heittäytyä tanskalaisen pikkukaupungin tapahtumiin. Ihmiset pysyvät helposti tunnistettavina, sillä heidän asujaan ei vaihdella tavan takaa eivätkä he oikeastaan vanhene. Ei hatannut sekään, että muistin yhtä ja toista edelliseltä katselukerralta. Nyt putkeen katsoessa tarina kaikkine sivujuonteineen hahmottui kokonaisuudeksi, josta erottuvat vahvat naishahmot, kuten Madsin anoppi ja vaimo sekä tavallaan myös Elisabeth. Tämän sisko, rouva Varnaes, on ensi alkuun hento, säikky lilja, mutta kehittyy ja pääsee eroon bakteerikammostaan, vaikkei voi ymmärtää, kuinka tulla toimeen ilman lastenhoitajaa. Ja tulee kuitenkin.  Miehistä monet näyttäytyvät lupsakkoina, mutta lapsellisina, kuten Ingeborin isä, joka kasvattaa possuja, mutta ehtii päivittäin rautatieaseman kuppilan kantapöytään. 

Miehissä on kahdet veljekset, joiden keskinäiset erot kirkastuvat vähitellen. Maailmaa muuttuu. Pian ei enää ole tilaa Jorgen Varnaesin tapaiselle viinaan menevälle vetelehtijälle, vaikka olisikin lakimies koulutukseltaan ja velipoika pitkään turvana.

Sarja on niin runsas, etten pysty sitä tyhjentämään yhteen pikaiseen blogijuttuun. Riittää, kun kehun sitä vuolaasti monien muiden tavoin. 

Aameneksi suosittelen lämpimästi sarjan katsomista.

 

torstai 21. heinäkuuta 2022

Alastalon salissa - herkku kuunneltunakin


 Vuosituhannen alkuvuosina Turkuun asetuttuani tavaksi tuli käydä kesäisin Kustavissa Volter Kilpi -päivillä. Siellä väistämättä törmäsin paitsi Juha Hurmeen Yövieraat-teatterin esityksiin myös kaikkeen mahdolliseen Kilpi-tietämykseen. Pian ymmärsin, että minun oli ihan itse luettava Kilveltä ainakin romaani Alastalon salissa, mieluimmin koko hänen kirjoittamansa saaristolaissarja, jonka muita osia ovat Pitäjän pienempiä ja Kirkolle. Luettu on!

Lukiovuosina äidinkielen opettaja antoi kerran  joululomalla luettavakseni Kilven Batsheban. Kukaan muu ei saanut samaa kirjaa, eikä luetusta koskaan puhuttu, mikä yhä hämmästyttää. Sittemmin luin kirjan uudestaan, kun en lukiolaisena tajunnut tekstiä. Vasta aikuisena tavoitin raamatullisen tarinan hehkun.

Niinpä ennen pitkää ylvästelin Kilpi-päivillä ylläni musta T-paita, jonka opiskelukaverini, kollegani, sittemmin naapurini Marjariitta osti minulle. Paidan rintamus julisti suurin valkoisin kirjaimin:

OLEN LUKENUT ALASTALON SALISSA

Paita on jo käytetty loppuun, mutta omasta hyllystä esiin nostetun 405-sivuisen, Otavan kustantamana yhtenä niteenä 2004 ilmestyneen teoksen alkulehdelle huomasin kirjoittaneeni tämän:

 

Tätä nykyä Kilven pääteoksen voi halutessaan kuunnella Yle Areenassa Esko Salervon ääneen tulkitsemana.  Suosittelen perehtymään tähän Miia Gustafssonin YLE-uutiseen. Siitä selviää, mitä kaikkea urakka on vaatinut ja mistä Kilven saaristokuvauksessa on kyse.

Aivan äskettäin äkkäsin kerran illalla kokeeksi tarttua tarjoukseen. Ja kas, tuota pikaa olin taas aivan koukussa sekä Kilven ihmeelliseen kielellä luotuun maailmaan että Salervon tulkintaan Kilven tekstistä. Aikoinaan luetusta romaanista suurin osa oli kaikonnut muistista, joten kertaus kelpasi.

Vasta nyt kuunneltuna Alastalon saliin koolle kutsutut jykevät henkilöhahmot ovat ruvenneet elämään tajunnassani. Mitä tyyppejä he ovatkaan kaikkine piirteineen! Naisista tarjoiluineen esiin ovat marssineet toistaiseksi vain Alastalon emäntä Eevastiina ja tytär Siviä. 

Seitsemäs luku vie lukijan sekä kuuntelijan isäntien muistelemaan tapaukseen takavuosilta, jolloin tullin virkamiehet rommitettiin umpikänniin Alastalon salissa ja tullikapteeni haetaan pöydän alta, niin kuin muukin tullibesättninki, paitsi kokkipoika. Kuuluu kokoontumisten toistuvaan ohjelmaan palata siihen, kuinka tullin nenän edestä tuotiin sokeritopat omiin rantapuoteihin. Mikä mehevä tarina!

Seuraavaksi siirryn kahdeksanteen lukuun, jossa kerrotaan, kuinka sokeritopat pelastuivat ja tulli seilasi myötätuuleen kyörillä Turkuun.

Kuunneltavaa riittää moneksi toviksi, sillä lukuja on kaikkiaan 23. Silmäilin kirjan loppua: totta tosiaan sopimus yhteisvoimin rakennettavasta parkista valmistuu. Alastalon Hermannin komeat manööverit ja muiden kapteenien säestykset paitsi yhteiseksi nautinnoksi  myös  perille pääsemiseksi ovat toki olleet tarpeen

 

 Suosittelen myös näitä linkkejä:

Laura Airola HS 28.9.2020 

Tässä vielä linkki kirjallisuusviikkoon Kustavissa.

 

keskiviikko 13. heinäkuuta 2022

Valokeilassa katolisten pappien salapuuhat

 


 Hiljaisen toipilasajan jatkuessa tulee selatuksi omia leffatallennuksia. Mitään murhajuttuja en jaksa katsoa, vaan kaipaan hyvällä tavalla innostavaa ja herättävää kuvatulvaa. Ja kas, sellainen aarre löytyi, Runsaan parituntisen vietin Spotlightin parissa keskittyneenä katsomiseeen niin, että miltei unohdin polvikipujen pirulaiset. 


Kyse on tositapahtumista Bostonissa 2001, jolloin Boston Clobe -lehden uusi päätoimittaja usuttaa toimittajat etsimään isoa, merkittävää aihetta. Sellainen oli ollut tyrkyllä jo vuosia aiemmin, kun katolisten pappien hyväksi käyttämä mies tarjosi juttua tutkittavaksi. Jokin pikku uutinen asiasta oli julkaistu, ei enempää. Miehen tuoma laatikollinen aineistoa oli jäänyt tarkasti katsastamatta.


 Juutalaiseksi mainittu päätoimittaja halusi jotakin koko yhteisöä koskettavaa tapausta selvitettäväksi. Pedofilian uhrin yhteydenotot muistettiin. Niinpä lehden Spotlight-ryhmä, jonka toimittajat taisivat kaikki ollaa katolisia bostonilaisten tapaan, aloitti perkaamisen käymällä läpi paitsi miehen tuoman aineiston myös kaikki maininnat lehdessä pitkältä ajalta. Alkoi myös monivaiheinen lisätietojen ja haastateltavien etsintä.



Veli-Pekka Lehtonen kirjoittaa 29.1.2016 Hesarissa muun muassa:

Toimittajista on tehty monia elokuvia, ja silti Spotlightin voi sijoittaa epäilyksettä kärkipäähän lajissaan. Yksinkertaisuus ei ole sattumaa, vaan rakennettua: elokuva kuvaa toimittajien työtä arkisesti eikä nosta jalustalle tekijöitä. Sankareiksi nousevat ennemminkin pappien uhrit, kiusatut ja hyväksikäytetyt. Itse tarina. Pienimuotoiseen kerrontaan virittää herkempää tunnelmaa Howard Shoren rauhallinen, tarinaan hyvin istuva pianomusiikki.

 

Toimittajat paahtavat asian kimpussa kukin tahollaan, kuten yhdessä on sovittu. On kiehtovaa seurata tiimin työskentelyä. Pomot eivät erotu kummemmin, vaan tekevät osuutensa. Kun loppuvaiheessa aihe pannaan kuukaudeksi hyllylle New Yorkin 11.9.2001 -terrorismitapauksen vuoksi, porukka siirtyy vastaan panematta muun toimituskunnan kanssa uutisoimaan ja taustoittamaan kauhutapausta. 

Pian tuli aika palata omaan suureen juttuun ja valmistautua sen julkaisemiseen. Siinä vaiheessa pikku viivästys purkautui toinen toistensa syyttelyinä, kunnes päätoimittajan rauhallisen tilannekatsauksen sekä ryhmälle jakamien kiitosten ansiosta myrsky tukahtui alkuusa. 

Oli komeaa katsella, kuinka painokoneet syytivät lehtiä, jotka saman tien pakattiin isoihin autoihin kuljetettavaksi lukijoille.

Porukan palatessa toimitukseen viikonlopun jälkeen, hämmästytti hiljaisuus. Vasta omassa Spotlight-tiloissa selvisi, ettei työtä ollut paiskittu turhaaan. Puhelimet soivat kuumina lukijoiden kysyessä lisätietoja. Niitä seurasi pitkänä juttusarjana tulevina kuukausina. Uhrien kärsimykset julkistettiin. Katolisen kirkon oli tunnustettava syyllisyytensä pedofiilipappien suojeluun, kun heitä oli siirrelty yhä uusiin seurakuntiin. Jopa itse kardinaali pääsi huipputehtävään vatikaaniin joutumatta kärsimään mitään rangaistusta. Tämän seikan muistan lukeneeni suomalaislehdestäkin.

Tiettävästi myöskään perimmäistä syytä, papeilta vaadittavaa selibaatti-sääntöä, ei ole poitettu, vaikka tuskin enempää kuin puolet papeista noudattaa sitä. Useimmata kuitenkin harjoittavat seksiä toisten aikuisten kanssa, kun taas lapsia seksiin houkuttelevia kertyi alun 13 asemesta noin 90. Pirulliselta kuulosti, että uhriksi nämä papit keksivät yleensä köyhän, isättömän pojan, joka taatusti häpesi uhriuttaan tyttöäkin enemmän - uskaltamatta paljastaa asiaa kenellekään.

Spotlight

Kesto (min): 128

Vuosi: 2015

Maa: Yhdysvallat

Rooleissa: Michael Keaton, Mark Ruffalo, Rachel McAdams, Liev Schreiber, Stanley Tucci, John Slattery

Ikäraja: K12

Alkuperäinen nimi: Spotlight

Laji: Elokuva

Ohjaaja: Tom McCarthy


 



















keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Kohtalokas talvimatka

 


Lukemisen puutteeseen tarjosi apuaan alakerran emäntä Marja-Riitta Perttula. Sain häneltä lainaksi Roope Lipastin Mikaelin kirjan (Otava 2021, 320 sivua), jonka alkulehdeltä löytyy tekijän omistuskirjoitus. Kiehtovaa, että niin Lipasti kuin Marja-Riitta tunnetaan Liedossa myös kotiseutunsa kulttuurivaikuttajina.

Roope Lipastin romaani Mikaelin kirja kertoo talven 1556–1557 tapahtumista. Mikael Agricolan syntymävuotta ei tarkkaan tiedetä, mutta kuolinaika on selvillä.  Agricola näet menehtyi raskaan matkan aikana yltyneeseen sairauteen Uudellakirkolla 9.4.1557 ruotsalaisdelegaation palatessa Moskovan rauhanneuvotteluista. Piispan harras toive päästä kotiin Turkuun Birgitta-vaimon ja Kristian-pojan luokse jäi toteutumatta.

Kirsin kirjanurkassa sisältöä kuvataan näin:

Romaanin ajallisen rungon muodostaa kyseinen neuvottelumatka, jolle Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa oli määrännyt myös Turun hiippakunnan piispan eli Agricolan. Vaivalloiselle ja vaaralliselle matkalle lähdetään  25.11.1556 Turusta, eivätkä enteet ole hyvät, sillä ennen kuin toistasataapäinen seurue on päässyt edes ulos kaupungista, tapahtuu onnettomuus. Väkijoukosta juossut pieni tyttö jää piispaa kuljettavan reen alle ja loukkaantuu pahasti.

Piispa lähtee matkalle vastahakoisena ja turhautuneena. Hän näkee, ettei hänellä ole neuvotteludelegaatiossa oikein muuta roolia kuin olla jonkinlaisena koristeena. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt työnsä pariin, kirjoittamaan keskeneräistä käsikirjoitustaan ja nauttimaan kodin lämmöstä. Vaimo Birgitasta ja varsinkin pienestä Kristian-pojasta eroaminen tuntuu vaikealta. Matkaan kuluu joka tapauksessa kuukausia, ja sinä aikana saattaa tapahtua mitä tahansa.

Kiehtovasti Lipasti rytmittää kerrontaa delegaation matkanteolla, mutta kertoo joka toisessa luvussa tapahtumista piispantalossa Turussa. Kirjailijan tosi luomus on kuva Birgitasta, piispattaresta, josta ei hevin ole löytynyt lähdeaineistoa. Kaikki se, mitä piispatar joutuu kokemaan miehensä poissa ollessa, kiinnitti lukijan jatkamaan lukemista lähdes tauotta. Lukemista nopeutti sekin, että neuvottelijoiden kokemukset Venäjälle ehdittäessä tuntuivat muistuttavan kaikkea sitä, mikä on tullut tutuksi Venäjän hyökättyä Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Venäläisten sanaan ei voi luottaa, uhka hengenmenosta vaanii joka käänteessä. 

Matka Novgorodista Moskovaan keskellä talvea hevosten vetämänä reessä vällyihin käärittynä välittyy romaanista kauhukokemuksena vailla vertaa. Olisi ollut ihme, jos lähes viisikymppinen Mikael-piispa olisi selviytynyt koettelmuksesta sairastumatta. Tässä historian faktatieto kerää ympärilleen helposti samastuttavia elämyksiä.

Nautin kirjasta kaikkinensa: kieli elää kainostelematta, keskeiset henkilöhahmot ovat uskottavan täyteläisiä, ihmisten väliset konfliktit todenmakuisia. Nuorille useita romaaneja kirjoittaneen Lipastin tuoreinkin teos sopii mielestäni yhtä lailla niin aikuisten kuin koululaisten käsiin. Lipastin tapaan tarjottuna kirjasuomen isänä tunnettu Mikael Agricola ja hänen vaimonsa Birgitta voisivat elähdyttää muitakin kuin minua.

Kauniit kiitokset Roope Lipastille eriomaisesta romaanista, samoin alakerran emännälle kirjan lainaamisesta polveaan potevan toipilasajan kirkastamiseksi.