tiistai 15. tammikuuta 2019

Ferranten ystävyksistä Tanizakin Makiokan sisaruksiin

Salaperäinen Elena Ferrante, josta ihmeekseni löytyy kuvia, on niin kuuma nimi, että hänen Napoli-sarjastaan kohutaan Suomessakin. Sain jopa suosituksia paljon lukevilta ystäviltä. Kun en oitis innostunut, informaatikko evp lähetti linkin Yle 1:n Kirjakerhon uusintalähetykseen vuodelta 2016:
Elena Ferranten Loistava ystäväni on ollut suuri kansainvälinen menestys. Kirjan voi lukea napolilaistarinana, ystävyyden kuvauksena, jännityskertomuksena, selviytymistarinana tai elämäkerrallisena tarinana. Kirjan salaperäisyyttä lisää kirjailijan salanimi - kukaan ei tiedä kuka Elena Ferrante oikeasti on. Eeva Luotosen vieraana elämäkertakirjallisuuden tutkija ja opettaja Päivi Kosonen. Näytteet lukee Heljä Heikkinen. Kirjan on suomentanut Helinä Kangas.
Toinen Napoli-kirjoista lumoutunut ystäväni oli nauttinut koko neljän osan satsin Espanjan-viikkoinaan. WhatsAppin kautta hän kyseli, joko olen mukana buumissa. En ollut, mutta nyt juttelisin mielelläni kummankin suosittelijan kanssa. Kuuliaisesti näet paneuduin myös radio-ohjelmaan. Saman tien kävin ostoksilla Elisa Kirjassa, joka myi eka osan edullisena tarjouksena. Neljännestä maksoin jo lähes 13 euroa. Sitten lähes tauotta luin kaikki osat. Niissä näet on imua, vaikka pyristelisi vastaan.

Ainakin Loistavasta ystävästä löytyy myös leffaversio, jota en ole nähnyt. Kirjat on suomentanut Helinä Kangas ja kustantanut WSOY vuosina 2016 - 2018. Kustantajaa moitin hiukan e-kirjojen onnahduksista kuten turhaan toistuvista sanoista sekä välimerkkien lipsahduksista. En listannut rikkeitä, vaikka aiheita olisi ollut.

Sarja kattaa kahden napolilaistytön, Lilan ja Elenan, elämän lapsuudesta vanhuuteen. He asuvat Napolin köyhässä ja rähjäisessä korttelissa, jonka lukuisat perheet monine jäsenineen ynnä muut olennaiset henkilöt luetellaan kunkin osan alkajaisiksi. Ihmisiä oikeine ja lempinimineen on niin paljon, että lukija sekoaa. Melskettä piisaa. Ajatuksiin pulpahti usein Anna Mangani huutamassa kurkku suorana jossakin 1950-luvun italialaisleffassa. Ferranten äidit karjuvat lastensa perään, raivostuneina isät käyvät myös käsiksi. Tyttökaksikko puikkelehtii kuin myrskyävällä merellä ja hyysää nukkejaan, kunnes hurja Lila paiskaa Elenan Tina-nuken risasta ikkunasta kellariin. Elena matkii ja heittää perään Lilan Nu-nuken. Tapahtumalla on useita seurauksia loppuratkaisua myöten.

Koulussa opettaja huomaa erityisesti Lilan lahjakkuuden, mutta vain Elena pääsee keskikouluun, kun opettaja painostaa tytön vanhempia ja nämä taipuvat. Lilan suutari-isä ei suostu moiseen. Opintie alkaa kasvattaa paitsi eroa myös yhteistyötä tyttöjen välille. On hirmuista lukea, kuinka pitelemättömästi suutari kohtelee tytärtään. Tyttö ei murru, vaikka tulee paiskatuksi ikkunasta pihaan. Vain käsivarsi on kipsattava.

Vauhdikkaasti tarina etenee nuoruusvuosiin. Tuttuja poikia katsellaan sillä silmällä, kosketellaankin. Toisessa osassa Lilan sukunimi vaihtuu, sillä hänen kohdallaan lapsuuden vapaus päättyy jo 16-vuotiaana. Lila näet suostuu menemään naimisiin kauppiaan kanssa, jotta perheen köyhyys helpottuisi. Vietetään isot häät. Pikku hiljaa vieraiden keskinäiset kaunat alkavat värittää juhlintaa. Yksi havaitsee istuvansa kaukana hääparista, toinen tuntee muulla tavoin itsensä syrjityksi. Nurja havainnointi yltyy, kunnes tapellaan.

Ei aikaakaan, kun nuorenparin kaunis koti uudessa kerrostalossa osoittautuu ahdistavaksi. Lasta ei kuulu. Elena viettää kesää lastenvahtina Ischian saarella, jonne Lilakin päätyy, samoin Nino Sarratore. Muodostuu kolmiodraama, joka alkaa Ninon ja Lilan kiihkeällä suhteella. Kirjasarjan toisen osan alkajaisiksi Elena kertoo:
KEVÄÄLLÄ 1966 Lila uskoi haltuuni peltilaatikon, jossa oli kahdeksan muistivihkoa. Hän oli hyvin hermostunut ja sanoi, ettei voinut pitää niitä enää kotonaan, koska pelkäsi miehensä löytävän ne. Otin laatikon kommentoimatta mitään, letkautin vain jotain paksusta narukerroksesta sen ympärillä. Siihen aikaan välimme olivat erittäin huonot, mutta ilmeisesti vain minä ajattelin niin. Silloin harvoin kun tapasimme, Lila ei vaikuttanut lainkaan vaivautuneelta, päinvastoin hän suhtautui minuun aina hyvin lämpimästi eikä hänen huuliltaan päässyt epäystävällistä sanaa.
Tulisen rakkaussuhteen peittelyssä Elena on ollut välttämätön apu. Ninoa koulun alaluokilta asti hiljaisesti rakastanut Elena jää sivustakatsojaksi, jonka tehtäväksi muotoutuu paitsi opiskelu myös kirjoittaminen. Selvä se, että Elena luki kaiken, mitä laatikosta löytyi. Näin Lila tulee ruokkineeksi Elenaa kirjailijana.

Kun ostin  Hylkäämisen päivät, (2002/2017)  ei tullut mieleen tarkistaa, kuuluuko kirja Napoli-sarjaan. Eipä kuulunut. Sarjan kolmas osa on näet nimeltään Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (2018). En siis olekaan lukenut kolmatta osaa! Sen asemesta elin tovin hylätyn 38-vuotiaan Olgan mukana Torinossa. Aviomies häipyy nuoren ihastuksensa luo, jättää sakasanpaimenkoiransa ja lapsensa turhia selittelemättä vaimon hoteisiin. Tämä ajautuu kurimukseen, jonka käänteitä lukija seuraa tukka pystyssä. Tuntui kuin lukisi oopperan librettoa, johon aineksia on kertynyt tuhansien naisten kokemuksista.

Hurjat tunnekuohut ryöppyävät kuolemaa enteillen. Täyttä katastrofia ei kuitenkaan tule. Vain koira nääntyy inhasti kärsittyään. Olga siivoaa jäljet, mutta alakerran mies on se, joka auttaa viemään raadon pois. Intensiivinen teksti yltää vahvoin kuvin pohtimaan miehen varaan jättäytyneen naisen osaa. Lopulta hylätty vaimo tyyntyy, palaa hoitamaan huusholliaan ja kouluikäiset lapset saavat ruokansa. Olga alkaa nähdä ympärillään mahdollisuuksia: kirjoittaminen ja alakerran mies! Kärsimys kuorii naisesta selviytyjän. Näin tarina kiertyy komeana kaarena kehityskertomukseksi.

Napoli-sarjan viimeisen osan nimenä on Kadonneen lapsen tarina. Elena on palannut kahden tyttären kanssa Napoliin. Elenasta on tullut Ninon rakastettu, mutta hänen on tyydyttävä jakamaan mies tämän vihityn vaimon kanssa. Lila ei enää Ninosta innostu, vaan elää Enzon kanssa ottamatta avioeroa miehestään.

Syntyy kaksi aviotonta tyttölasta äiteinä sekä Elena että Lila. Ystävykset huolehtivat lapsista ja vertailevat niitä toisiinsa. Samoin he itse aikoinaan mittelivät keskenään. Lilasta on tullut monitaitoinen IT-yrittäjä, Elenan ura kirjailijana vahvistuu, vaikka ajoittain osoittaa hiipumisen merkkejä. Väkevä elämänmeno korttelissa kuohuu ja koettelee. Tietyt miehet rikastuvat rikollisin keinoin ja vetävät mukaan korttelin poikia. Huumeita myydään ja käytetään. Ihmisiä kuolee ampumisiin ja maanjäristykseen, taloja sortuu. Keskeiset henkilöt kuitenkin säästyvät, kunnes eräänä sunnuntaina tapahtuu hirvein mahdollinen tapaus: Lilan nelivuotias Tina-tytär katoaa kuin maan nielemänä.

Mikään ei palaa ennalleen. Italia yhteiskuntana on sekasortoisessa tilassa. Politiikan ilmiöitä sivutaan pikaisesti. Edes kotikorttelin ongelmiin ei löydy helpotusta. Rakennukset rapistuvat.  Surevan Lilan yritykset perehtyä Napolin vaiheisiin ei johda näkyviin tuloksiin. Vanhat ystävykset erkaantuvat toisistaan. Elena muuttaa takaisin Torinoon, yksin. Hänen kolme tytärtään ovat jo maailmalla. Myös Lila häipyy ainakin Elenan ulottumattomiin. Elena pinnistää vielä julkisuuteen kertomuksen "eräästä ystävyydestä", jossa Lila loistaa majakkana. Mutta kumpi kaksikosta lopulta on tuo usein mainittu "loistava ystävä"? Ihan tyynesti en nielaissut epilogiin kirjattua nukkearvoitusta: Mistä molemmat nuket homeelta haisten ilmaantuvat Elenan ulottuville? Kenen toimesta? Pitäisikö kumma tapahtuma tulkita symboliksi vai miksi?

Sen myönnän kakistelematta, että kirjasarja paneutuu napolilaiseen elämänmenoon naisten näkökulmasta. Tätä informaatikko minulle painotti suositellessaan Ferranten tekstejä. Ne ovat täynnä äitejä ja tyttäriä. Erityinen ystävyys kahden lahjakkaan tytön välillä kateuksineen kaikkineen kehkeytyy uskottavasti, vaikka kolmannen osan aikuisvaihe on minulta lukematta. Kumminkin selvisi, että kirjojen maailmassa koulutus tarjoaa väylän pois napolilaiskorttelista. Yksi naapurinpojista muuttaa Saksaan, armeija kutsuu muutamaa, kommunistinen aate vie mukanaan yhden porukasta. Naimisiin mennään naapurien kesken. Eroja ei hämmästellä, vaan siirrytään seuraavaan kumppaniin. Perhe on napa, jonka ympärille sukulaisuuksista syntyy risteileviä verkostoja. Pääpaino on tutuissa ihmisissä ja heidän elinoloissaan. Jako rikkaisiin ja köyhiin toteutuu kotikorttelissa kuin tähtiin kirjoitettuna.

Lukiessa rupesin muistelemaan, mitä  Ferranten sarjan tapaisia mittavia paikan ja perheen kuvauksia olen tullut lukeneeksi. Kun pirullisen ärhäkkä salmonella sulki minut 1970-luvun lopulla muutamaksi viikoksi sairaalaan, luin Lawrence Durrellin Alexandria-kvartetin. En enää muista, mistä kaikesta kirjoissa on puhe. Sen sijaan mieleen on painunut Junichiro Tanizakin Makiokan sisarukset -trilogia. Sen luin vuonna 2012 ja kirjoitin joka osasta blogijutun. Minun on yhä vaikea löytää Tanizakin luomuksen ylittäneitä romaaneja. Varmemmaksi vakuudeksi tarjoan tämän, tämän ja tämän linkin omiin juttuihini.

Silti on helppo yhtyä ystävieni Ferrante-suosituksiin. Sarja antaa naisten äänen kuulua miehiä sivuuttamatta.

PS Painotan vielä tässä, että minulle kävi hassusti kolmatta osaa ostaessani: hankin Ferranten varhaisen, jo vuonna 2002 ilmestyneen avioerokirjan, Hylkäämisen päivät. Se ilmestyi suomeksi 2017. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ilmestyi 2018. Vasta tönäistynä pääsin jyvälle kummallisesta haksahduksestani. Jääköön siis sarjan kolmas osa minulta lukematta.





keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Kuvataidetta kotinurkilta

Kuvataidetta ilmaantui kotiin asti joulun aikoihin, kun sain lahjaksi Sisko Kanervan maalauksen Jäljet jäävät. Pari päivää sitten kehystäjä ilmoitti, että työn voi hakea. Sille oli paikka varattuna punaisesta TV-nurkkauksesta, josta se hehkuu olkkariin asti.

Joulun välipäivinä Helsingissä jonotin monien muiden tavoin Amos Rexiin pääsemättä sisälle ihmeitä katsomaan. Se näyttely jää historiaan jo pelkästään yleisöryntäyksen vuoksi. Toista oli Turussa ennen joulua, kun kierreltiin Turun taidemuseon levollisissa saleissa. Syyskuussa esille oli ripustettu teoksia museon omista kokoelmista esittelemään taiteilijakolmikon Axel Haartman (1877–1969), Ali Munsterhjelm (1873–1944) ja Santeri Salokivi (1886–1940) terävintä tuotantoa erityisesti 1910-luvulta. Näyttely päättyy sunnuntaina 20.1.2019. Museon sivuilta kopioin tämän selostuksen:
Moderneimmat ja tyylillisesti rohkeimmat teoksensa kolmikko maalasi juuri Turun-kaudellaan, joka osui yksiin Suomessa 1900-luvun alussa tapahtuneen yhteiskunnallisen murroksen ja orastavan kaupungistumisen kanssa. Taiteellinen siirtymä ei liittynyt ainoastaan väriin, muotoon ja maalaustapaan, vaan se koski myös sisältöä. Pariisissa omaksumaansa nojautuen taiteilijat taltioivat ympäröivää todellisuutta, oman aikansa nykyhetkeä. Mukaan tulivat urbaanit aiheet, kaupunkinäkymät ja puistokuvat; kotimaassa Turku tuomiokirkkoineen ja Aurajokineen tarjosi vastineen Pariisille ja Seinen rantojen näkymille. Munsterhjelm oli erikoistunut kaupunkiaiheisiin ja kulttuurimaisemiin, Haartman asetelmiin, henkilökuviin ja maisemiin, Salokivi taas henkilö- ja muotokuviin sekä kaupunkinäkymiin. Maantieteellisesti näyttelyssä liikutaan Ranskassa, Espanjassa, Italiassa ja Turussa. Esillä on lisäksi esimerkkejä taiteilijoiden tuotannosta ennen heidän kääntymystään uudenaikaisen maalaustavan kannattajiksi.
 Otin mieluisista tauluista kuvia tarjoiltavaksi blogijutun lukijoille. Ellet satu tietämään, sopii päätellä, kenen maalauksesta kulloinkin kyse.
Maalaus esittää Puolalanmäkeä. Siellä käytiin laskemassa liukua, kun kävin läheistä Turun suomalaista yhteiskoulua 1950-luvulla. Ainakin kerran laskiaisena reissasin linja-autolla Ispoista keskustaan vain liukumishuvin vuoksi.
Aurajoen läntinen ja itäinen ranta olivat menettäneet halkokauppansa ja muut rohjuiset rakennelmat lähellä satamaa ja telakkaa niinä vuosikymmeninä, jolloin asuin poissa Turusta. Auransillan tuntumassa oli jo 50-luvulla viihtyisiä paikkoja. Erik Bryggmanin suunnittelema kerrostalo Läntisellä rantakadulla tarjosi suojaa toisiaan halaileville ja pussaileville nuorille. Siellä syntyi unelma asumisesta jokirannassa "sitten joskus". Kauan kesti, ennen kuin oltiin niin pitkällä, että muutto Turkuun häämötti. Kun ostimme lopen sairaan mieheni kanssa lukaalin jokseenkin tuolta maalauksessa näkyvältä vastarannalta, emme ymmärtäneet, ettei hän eläisi muuttoon asti.

Unelmasta ei tullut totta, sillä jouduin muuttamaan yksin. Yksin myös lähdin jokirannasta kuuden vuoden asumisen jälkeen naapurikuntaan Lietoon. Sitäkin toki halkoo Aurajoki.

Tämä maalaus esittää Hamburger Börsin sisäpihaa. Sellaista ei ole ollut enää aikoihin. Kaikki muukin hotellista ravintoloineen muuttuu, kun uusin remontti pääsee vauhtiin.


Leppeän museokäynnin kruunasi kevyt lounas. Tilat pöydille on napattu tuloaulan nurkkauksesta, jonne ne hyvin mahtuvat. Palvelu pöytiin tarjoiluineen korostaa sekin rauhallista tunnelmaa. Väkeä liikkui, mutta ahdasta saati jonoja ei ollut. Voin kuvitella, kuinka pyörryksissä Amos Rexin henkilökunta on yhä, vaikka avajaisnäyttely sulki sunnuntaina ovensa. Pitkän letka ihmisiä odotti viime hetkiin, mahtuisiko sittenkin sisälle. Lehtitietojen mukaan turhaksi jäi sekin toive.

Museolounaan virkistäminä me kaksi, jotka aika ajoin käymme taidenäyttelyissä, suunnistimme vielä Aurajokirannassa toimivaan Turun taidegraafikoiden Joella-galleriaan. Runsaaksi kuukaudeksi marraskuun lopulta alkaen seinille oli ripustettuna Esa Riipan grafiikkaa. Taiteilijan itsensä mukaan  asetelmat, maisemat ja niiden sekoitelmat sekä visuaaliset päähänpistot toistuvat eri muunnelmina.

Hienosti työt pääsivät kaikkine sävyineen esille uuden kehystystavan ansiosta. Valtaosa vedoksista on näet liimattu levylle  ja kevyesti vernissattu, joten lasia ei tarvita. Siten vältytään heijastushaitoilta.

Hienoja töitä nähtiin sekä taidemuseossa että galleriassa. Wäinö Aaltosen museossakin voisi käydä näin talvisydännä, samoin Vanhan suurtorin laidalle avautuvissa uusissa näyttelytiloissa.

Kevään mittaan suunnistan uudestaan taas Helsinkiin. Jos onni on myötä, pääsen sisään Amos Rexiin. Jos yhä tekee tiukkaa, käyn muissa museoissa ja uudestaan Oodissa. Siellä voi rentoutua vaikka vain katselemalla avaran upeaa tilaa ja ihmisiä lukupuuhissaan.

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Vuosi vaihtui Fannyn ja Alexanderin seurassa

Pitkä viikonloppu vuodenvaihteineen mökillä loppui ennen aikojaan hurjiin säätiedotuksiin. Lähdettiin myrskyä karkuun. Kerrostalon turvaan kannatti tulla, sillä sähköä ja muuta hyvää riitti. Ruvettiin näet aattona katsomaan viisituntista huippuelokuvaa, Ingmar Bergmanin Fannya ja Alexanderia. Se kuuluu monien joulunviettoon, ei kuitenkaan tässä huushollissa. Aikoinaan näin elokuvan sekä leffateatterissa että myös TV-versiona.

Joulunalusviikkoina oli mahdollista virittäytyä Bergmaniin kahden dokumentin ja kolmen elokuvan myötä, kaikki YLE Teemasta tallennettuina samoin kuin Fannyn ja Alexanderin neljä osaa. Ne melkeinpä mykistivät voimallaan, runsaudella, kauneudella mutta myös lasten kovilla kokemuksilla sadistisen piispan kynsissä.

Annos oli sen verran kookas, että kolmen osan jälkeen oli tarpeen pitää yön yli taukoa. Uudenvuodenpäivän aamuna odotti katharttinen katsomiskokemus, kun noin puolitoistatuntinen neljäs osa alkoi pyöriä. Lauri Itäkannas tarjoaa artikkelissaan Fanny ja Alexander oli mestariohjaajan testamentti laajasti taustatietoja ja tulkintoja elokuvasta. Niinpä minä yritän saada sanoiksi vain joitakin mietteitä, joista pikku hiljaa olen saanut kiinni.

Alexanderin hahmossa tulee ilmi kymmenvuotiaan pojan mielikuvituksen voimallisuus. Hän nappaa ympäristöstään repliikkejä, joista mieli muokkaa tapahtumia ja niiden variaatioita. Kun joku osuu alttiina kuuntelemaan pojan juttua, siihen karttuu lisää hurjia yksityiskohtia. Hän huomaa voivansa lumota kertomuksillaan ja on itsekin Fannyn tavoin altis kuuntelija. Upeana väikkyy mielessä kohtaus, jossa lapset luokseen pelastanut Isak Jacobi lukee vanhaa hepreankielistä kirjaa ja suostuu kääntämään lapsille lukemaansa. Seuraa pitkä monologi. Se ruokkii pojan ajatuksia, mikä näytetään ihmeellisinä kerrostuneina kuvina.

Bergmanin on sanottu luoneen Alexanderin paljolti omista kokemuksistaan lapsena. Katsojalle selviää, kuinka lastenkamarissa voitiin liikuttaa kuvia tietyn laitteen avulla ja kuinka nukketeatteri tarjosi sytykkeitä elokuvan lapsille niin kuin aikoinaan Bergmanille itselleen. Hän on kertonut kehittäneensä omaa nukketeatteria kaikkina kouluvuosinaan.

Huimaa katsottavaa oli taas se jyrkkä ero karuakin karumman piispantalon ja ylen runsaan, iloa pursuavan Ekdahlien kodin välillä. Muutama kohtaus oli jopa säilynyt päässäni vuosikymmeniä. Nyt katsottuna kiinnitin huomiota siihen, kuinka ihmiset kummassakin kodissa toistavat asuinympäristöään. Syntyy moniulotteisia kuvia sekä elämänkielteisyydestä että elämänmyönteisyydestä.

Mieleen juolahti, missä määrin ohjaaja on jo käsikirjoitusvaiheessa antanut tilaa kostolle. Itsensä lähes Jumalan sijaiseksi korottanut piispa on kirjoitettu hirmuiseksi hahmoksi, jonka näyttelijä toteuttaa puistattavasti. Kosto kasvaa täystuhoksi, kun piispa omituisen tapahtumaketjun tuloksena palaa kuoliaaksi ja hänen kärventynyt ruumiinsa vilahtaa kuvassa kuin Alexanderin näkemänä.

Bergmanin suhde pappisisäänsä oli hänen omien sanojensa mukaan vaikea ja elämä pappilassa ankeaa. Elokuvassa pappismiestä kauheampaa ihmistä on vaikea kuvitella. Herkän pojan alttius nähdä vainajia haamuina luo tilanteen, jossa hän häätää lempeän isävainajansa pysymään siellä jossakin. Ja heti perään hän näkee julman piispavainajan korskeasti katsovan pelokkaaseen poikaan ja sanovan, ettei tämä pääse hänestä ikinä. Siinäkö yksi syy yhä uusiin mittaviin ponnistuksiin taiteen parissa?

Kerrassaan vaikuttava kokemus oli katsoa satumainen elokuva kaikessa rauhassa. Mökillä olisi ollut tyytyminen myrskyn ujellukseen. Auvoisalla loppukuvalla toivotan hyvää uutta vuotta kaikille, jotka viivähtävät tällä blogisivulla.



perjantai 28. joulukuuta 2018

Että näinkin voi käydä

Päätin visusti jo varhain syksyllä, että käyn katsomassa Amos Rexin kohutun avajaisnäyttelyn. Sen toteuttajat ovat Tokiosta. Sieltä täältä korviin kantautui niin näyttelystä kuin museosta pelkkiä kehuja. Kuviakin tuli nähdyksi. Itse näyttelytila kuulemma jo sai haukkomaan henkeä, saati sitten ylle vyöryvä digitaalisesti tuotettujen värien ja muotojen pyörre. En oikein ymmärrä, miksi kummassa jätin eiliseen asti tekemättä reissun Hesaan. Tajusin näet, ettei enää voi vetkutella, sillä näyttelyn aika päättyy 6.1.2019. Pidin itsestään selvänä, että pääsen ihmeitä katsomaan, kunhan marssin ovesta sisään ja vilautan museokorttiani.

Toisin kävi. Ennen puolta päivää jonoa piisasi niin, että sen pää näkyi jossain Narinkkatorilla. Vahdilta kyselin, missä tahdissa jono lyhenee. Kuulin, että ekaksi museoon otetaan 400 vierailijaa ja ehkä noin puolen tunnin tai tunnin kuluttua, kun väkeä on poistunut, pari sataa lisää. En jäänyt norkoilemaan.
Marssin liukastellen kadun yli Forumiin ja ostin itselleni nastapohjaiset Icebugit. Niillä voi kävellä myös sisätiloissa, koska nastat muka painuvat piiloon. Ne kumminkin rahisevat, mikä rasittaa ja epäilyttää. Kivilaatoilla tohdin vähäisessä määrin hipsiä tällaisilla jalkineilla, mutta jo tänä aamuna kotirapussa painelin sukkasillani alaovelle ja vasta siellä vetäisin kengät jalkaan. Ne ovat tuiki tarpeen nykykeleillä.

Stockmannilla tapasin hyvän ystäväni ja muinaisen työtoverini, mikä lohdutti. Lounastimme yhdessä. Käyköön annoskuva taiteesta muiden taidekuvien puutteessa. Lounaan jälkeen uusikaan yritys melko pitkään jonottamalla ei näet avannut Amos Rexin ovea riittävän nopeasti, sillä 16.07 Turkuun lähtevästä junasta en halunnut myöhästyä.


Tiedoksi sille tyttärentyttärelle, jolle ehdottelin taannoin yhteistä käyntiä Amos Rex -museossa ja samalla reissulla myös Oodi-keskuskirjastossa, että toteutetaan hanke kevään tullen. Tuskin tuleviin näyttelyihin enää jonotetaan ylen määrin. Eikä ainakaan Oodissa tarvitse edes lastenvaunujen kanssa tuskailla, sillä pikakäynti upeassa rakennuksessa vakuutti paikan olevan avoin kaikille. Mukavia ramppejakin pitkin voi lykkiä Ottoa vaunuissaan, kun kierrellään kirjataivaassa.


Keskikerros oli eilen suljettuna. Siellä rakennetaan yhä. Katutasolta löysin ravintolan, josta avautuu vaikuttava näkymä avaran torin yli Eduskuntatalolle.

Pohjakerroksen vessaan voi askeltaa kierreportaita tai huristella hissillä. Sekä miehille että naisille tarpeellinen paikka puhuttelee sekin väljyydellään. Eri pituisille käsien pesijöille löytyy mukavasti altaita. Veden lisäksi kahvasta vääntämällä ilmapuhallus kuivaa kädet. Ei siis paperisotkuja ympäriinsä.


 Takaisin maanpinnalle noustua suunnistin ulos pääovesta. Näkymän komeus huikaisi.


Loppujen lopuksi päivästä tuli hyvä. Opin erinäisiä asioita kuten sen, ettei voi pitää itsestään selvänä edes museoon mahtumista. On aikoihin eletty!



torstai 20. joulukuuta 2018

Latvia kaukana horisontissa

Pitkään Latvia on ollut minulle jokseenkin terra incognita. Kahdeksan vuotta sitten vietetty viikko Saarenmaalla toi Latvian jo taivaanrantaan, kun yhtenä päivänä retkeiltiin Sõrvenniemelle ja sen eteläisimmästä kärjestä tiirailtiin kaukana häämöttävää Kuurinmaan rannikkoa. Äsken lukemani kirjan takakannesta kopioin kartan, jonka vasemmasta ylänurkasta kurkistaa - mikäpä muu kuin Sõrvenniemi.

Kartan on kirjaansa lukijalle avuksi liittänyt Anna Žīgure. Kyse on hänen Latvian maa ja taivas -teoksestaan, jonka Otava julkaisi vuonna 2000. Selkeästi jäsenneltyjä ja kuvin havainnollistettuja lukuja kertyy kaikkiaan 224 sivua. Kartta oli helppo kääntää näkyville, kun halusi tarkistaa, missä päin Latviaa mikin nimetty paikka sijaistee.


Kansikuva viestii tekstin leppeästä tunnelmasta. Avarat, alavat viljelymaisemat ovat omaleimaisinta Latviaa, joskin myös kaupunkeja on ollut jo "aikojen alusta". Olin hyvin altis ottamaan vastaan kirjan tarjoaman opastuksen Latvian oloihin ja näkymiin, sillä mielessä väikkyi yhä tuore lukukokemus, josta kirjoitin tämän blogijutun. Tarkoitan Māra Zālīten romaania Viisi sormea. Se ilmestyi suomeksi tammikuussa 2018. Kummassakin kirjassa huomiota kiinnittää kielen kauneus ja jonkinlainen ilmavuus, vaikka kuvattavat tapahtumat järkyttävät. Kauheuksien yli miltei liu'utaan, kun huomio äkkiä kiinnittyy puihin, kukkakasveihin ja myös rakennuksiin tai niiden jäänteisiin. 

Tuoreeltaan Ziguren julkaisun perään Erkki Tuomioja kirjoitti blogiinsa kirjavinkin  Latvian maa ja taivas -kirjasta. Suosittelen sen samoin kuin itse teoksen lukemista, vaikka kirja ilmestyi jo lähes 20 vuotta sitten. Moni seikka lienee muuttunut niistä ajoista kuten se, että Latvia on ollut osa Euroopan unionia vuodesta 2004 eikä rahayksikkökään ole enää lati, vaan euro vuodesta 2014. Kirjasta toki jo selvisi, että Latvian itsenäisyyspäivä on 18. marraskuuta eikä kuukautta myöhemmin, vaikka Hesarissa äskettäin sellaista väitettiin.

Ykskaks Latvia suorastaan ryöpsähti tajuntaani sellaisella voimalla, että rupesin jo katsomaan, miten maassa pääsisi käymään. Kun Suomessa vielä eletään hyisiä aikoja huhtikuussa, Latviassa kevät jo kukkii Žīguren mukaan. Jos hyvin käy, menen tarkistamaan erot kevään kehkeytymisessä jo muutaman kuukauden kuluttua.


maanantai 17. joulukuuta 2018

Riipaiseva muistutus latvialaisten kovista kohtaloista

Alakerran emäntä tarjosi taannoin sekä iltapäiväkahvia että kirjaa luettavaksi. Molemmat kelpasivat hyvin. Sieltä täältä oli jo silmiini tarttunut suosituksia Māra Zālīten romaanista Viisi sormea. Sen on suomentanut Hilkka Koskela ja kustantanut Arktinen Banaani 2018.

Onnenpotkulta tuntui, että naapurin kirjastosta hakemalla opuksella oli niin pitkästi jäljellä laina-aikaa, että minäkin ehdin samaan kyytiin. Tiedoksi vain, että palautin jo kirjan, jonka joku kolmaskin olisi ehtinyt hyvin nauttia. Tarina vie näet niin tyystin mukanaan, että sen 348 sivua lukee nopsasti.

Lukiessa tajuaa omaelämäkerrallisuuden. Sen romaanin takakansikin vahvistaa ja tarjoaa myös muita tietoja:

Māra Zālīte syntyi Siperiaan kyyditetyille vanhemmille Krasnojarskissa 1952. Perhe palasi Latviaan 1956. Zālīte aloitti kirjallisen tuotantonsa runoilijana 1970-luvulla. Hän on Latvian kansainvälisesti tunnetuin nykykirjailija, tunnustettu kulttuurielämän auktoriteetti, tuottelias ja monipuolinen kirjailija, joka on julkaissut runojen lisäksi näytelmiä, lasten ja nuorten kirjoja sekä esseistiikkaa. Suursuosion Zālītelle toivat musikaalien ja rockoopperoiden libretot, joiden säkeistä monet ovat nousseet modernin kansanlaulun asemaan.

Omaelämäkerrallisessa romaanissaan Viisi sormea Māra Zālīte kuvaa kyyditetyn perheen kotiinpaluuta sekä latvialaisen maalaiskylän elämää lapsen silmin. Viisivuotiaan pikkutytön maailmassa moni asia hämmästyttää ja kummastuttaa. Miksi vanhemmat jähmettyvät uuden matkustajan tullessa junavaunuun? Miksi Siperiasta ei saa sanoa sanaakaan? Miksi lantakasasta löytyy nahkakantisia kirjoja?

Zālīte esittelee kirjavan tyyppigalleriansa rakentamalla tehokkaita kohtauksia näytelmäkirjailijan ammattitaidolla, synkistelemättä ja huumoria viljellen. Elämäniloisen ja uteliaan pikkutytön kautta avautuvat neuvostoajan maalaiskylän sosiaaliset valtasuhteet. Lapsen katse on vilpitön, lahjomaton ja tarkka. Kerronta on kursailematonta, dialogi hykerryttävää. Rivien väliin kätkeytyy riipaisevia ihmiskohtaloita, joiden karmaisevat käänteet jysähtelevät aikuisen lukijan tajuntaan täsmäiskuina.

Viisi sormea valittiin ilmestymisvuotensa parhaaksi latvialaiseksi proosateokseksi. Kiinnostus teosta kohtaan on ollut niin suurta, että kirjan tapahtumapaikoille järjestetään tutustumiskäyntejä.
 

Tänään huomasin Hesarista Jukka Rislakin asiantuntevan kritiikin ja panin merkille myös sen, että jutun lopussa väitetään tätä päivää Latvian kansallispäiväksi. Oli tai ei, joka tapauksessa Baltian maissa on syksyn mittaan vietetty satavuotisjuhlia. Niitä sopii mainiosti juhlistaa lukemalla vaikkapa juuri Viittä sormea. En muista mitään muuta latvialaista lukeneenikaan enkä muuten liettualaistakaan. Viro sen sijaan on tullut tutuksi sekä matkakohteena että kirjallisuutensa puolesta. Taideteoksista avautuu huikeita näkymiä naapurimaiden ihmisten kohtaloihin. Sivuuttaa ei sovi myöskään historiantutkimuksia. Ymmärrän nyt tarttua myös sekä Jukka Rislakin että hänen vaimonsa Anna Žīguren asiaproosaan. Niistä voi aloittaa, sillä yksi kirja on jo tilattuna kirjastosta.


keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Japanin puutarhat lumoavat kuvinakin

Joulu lähestyy, ja sen myötä vuodenvaihteen tervehdyksiä satelee Japanista asti. Tuore kortti palauttaa mieleen kymmenen vuoden takaisen lauantain Kiotossa, kun minulle järjestyi mahdollisuus vierailla kolmessa eri temppelissä ja niiden puutarhoissa.

Päivä oli lokakuun 25. Silloin ei kortin lailla näkynyt minkään kokoisia tonttuja Bambutemppelissä, jonne kiotolaispariskunta, herra ja rouva W., ensimmäiseksi vei minut. Alkajaisiksi nautittiin hieman vihreää teetä. Sitten keskityttiin mietiskelyyn zenbuddhalaisittain. Tunnin verran istuimme vaiti katsellen edessä aukeavaa puutarhaa. Muistan, kuinka näkymä rupesi elämään. Taisin jopa nähdä kissan hiipimässä kasvien lomassa. Vaikka jalat väsyivät, maisema ja mielen liikahdukset ovat se, jota yhä muistelen vahvana kokemuksena.

Matkalla Japaniin toivoin erityisesti näkeväni Kioton kuuluisan Sammalpuutarhan. Aulis isäntäni, herra W.,
oli varannut meille vierailun kaikkine oheistoimintoineen. Niistä minulla ei ole tallessa omia tai isännän ottamia kuvia, koska temppelissä ei otettu kameraa esille. Siellä keskityttiin kopioimaan buddhalaisia kirjoituksia tussilla kuultopaperille, joka lopuksi laskettiin alttarille. Vasta sitten olimme kelvolliset kulkemaan iki-ihanassa puutarhassa.


Kolmannesta puutarhasta en enää löydä jälkiä omista arkistoistani. Sen muistan, että korkealla vuoren rinteellä sijaitsevan temppelin ympäristössä ja sisälläkin näkyi paljon nuoria pariskuntia. Moni kirjoitti toivomuksia valkoisille paperiliuskoille ja sitaisi niitä puun oksille. Niin teki myös rouva W. toivottaakseen onnea silloin häihinsä valmistautuneelle tyttärelle. Oli hauska seurata tapahtumia temppelissä, kun mitä ilmeisimmin munkki opasti nuoria ihmisiä avioliittoasioissa. Kaikki olivat kovin iloisia, minäkin, vaikken ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä puhuttiin. Yhtä vähän ymmärrän  Takenotera Jizoin -temppelissä kuvatusta videosta, johon sain linkin vastikään sähköpostitse Japanista. Siitä kuvia katsellessa muistuivat mieleen hyönteiset, joita sopi tarkkailla terraarioissa.

Etsin kuvia kyseisestä temppelistä puutarhoineen kirjasta, jonka herra W. oli äskettäin käärinyt postipakettiin ihan minua varten. Toinenkin lahja paketista löytyi kuten muinakin vuodenvaihteen aikoina. Ainoastaan kortti oli taas yhteinen kaverini kanssa.

Sekä Tokiosta, Kiotosta että jossain määrin muualtakin Japanista John Lander tarjoaa silmäniloa ja perustietoa paremminkin turistireittien ulkopuolelle jäävistä, osin hankalakulkuisista paikoista. Lisäaineistoa löytyy netistä hakemalla.

Koska kirjan aukeamia on turhan työläs kuvata, valitsin muutamista kohteista kauniita nettiin ladattuja otoksia. Kunpa en samalla polkisi kenenkään tekijänoikeuksia! Erityisesti minua kiehtovat ruskan värittämät kuvat, sillä näin omin silmin japanilaisten puiden syysloiston Honshūn saarella.

Rakennukset sijoittuvat ympäristöönsä tasapainoisesti. Kaikkialla, missä tilaa riittää, on nähty vaivaa esteettisten arvojen korostamiseen. Varmasti mukana on paljon myös symboliikkaa, vaikkei ulkopuolinen hevin osaa lukea merkkejä.

Tietyt aukot luovat mahdollisuuden vuodenaikojen vaihtelun havainnoimiseen kuin kehystettynä.

Yhtään kuivaa puutarhaa en ole nähnyt muualla kuin kuvissa. Oudolta tuntuu, että mietiskellessä istutaankin kasvot seinään päin eikä taiten haravoitua hiekkanäkymää ja sen kivimuodostelmia kohti. Pitäisi perehtyä zeniläiseen filosofiaan, jotta ymmärtäisi, mistä on kysymys.

Minulle riittää kaunista katsottavaa saamassani lahjakirjassa, vaikken tajuaisikaan, mistä muusta kuin kauneudesta näkymät puhuvat. Arigatō!

Televisiosta olen katsonut, totta kai, kun Joanna Lumley paraikaa reissailee Japanissa. Ohjelma kuuluu sarjaan Kiehtova maailma. Sen kakkososassa ollaan Tokiossa ja Kiotossa. Kerrassaan antoisaa.

Lisäyksenä vielä herra W:n lähettämä linkki Moss Garden