Dorés bibel - kummallisen elämäkerran lähtökohta ja runko

Näillä näkymin päätän lukumatkani Torgny Lindgrenin tuotannon parissa, kun äsken luin loppuun hänen Dorés Bibel -romaaninsa. Norstedst Förlag julkaisi sen 2005.

Olen ehkä vielä enemmän pyörällä päästäni kuin aiemmin lukemieni Lindgrenin romaanien ja omaelämäkerran jälkeen. Niissä kaikissa kerronta on sillä tavoin mutkikas, että esimerkiksi yksittäinen virke avautuu usein vähintään kahtaalle ja mikään kuvattu ei ole sitä, miltä se ensin näyttää. Omalaatuiset henkilöhahmot Västerbottenin suurenmoisissa maisemissa luovat lisää lumoavia ristiriitaisuuksia.

Teosten maailma on juurevasti kiinni Lindgrenin syntymäseuduissa, mutta yltää henkilöiden myötä eri puolille Eurooppaa. Keskeisten hahmojen nimettömyys vaivaa. Ihmeekseni en muista sen paremmin minäkertojan kuin hänen vanhempiensa nimeä. Otan asian vihjeenä. Niin itsestään selviksi perheenjäsenet lienee tunnistettava. Olennaista on, että minäkertoja kasvaa aluemetsänhoitajan ainoana poikana ja että perheessä on pianoa soittava äiti ja tämän isä. Isoisän kanssa poika tutkii tutkimasta päästyään kuvaraamattua ja perehtyy isoisän ääneen lukemana myös eurooppalaiseen sanataiteeseen. Arkiset toimet ja taide limittyvät. Dorés bibelissä kuvataide ja kirjallisuus korostuvat enemmän kuin musiikki.

Romaani on ikään kuin syntynyt saneltuna nauhuriin. Minäkertoja uskoo olleensa rakastettu lapsi. Etenkin hän sanoo luottavansa isänsä rakkauteen, vaikka päätyy isän tahdosta häädetyksi kotoaan ja sijoitetuksi jälkeenjääneiden lasten hoitopaikkaan. Siirto tapahtuu heti, kun pojan oppivelvollisuus on suoritettu, vaikkakin ilman luku- ja kirjoitustaitoa. Tyhjän panttina poika ei koulussa istunut, sillä kuuntelemalla hän omaksui laajat tiedot monista kouluaineista samoin kuin isoisän ääneen lukemista kirjoista. Kodistaan pois vietynä poika ei saa mukaansa rakasta punakantista, kultareunaista kuvaraamattua. Isä vakuuttaa kirjan säilyvän kunniapaikalla salongin pöydällä. Siellä kirja ei kuitenkaan ole, kun poika haetaan osallistumaan isoisän hautajaisiin. Kirja on "varmassa" tallessa isän työhuoneen jyhkeässä kaapissa. Poika saa katsoa sitä, muttei koskea.

Hoitokodissa poika ottaa esille piirustusvälineet ja paperiarkit, jotka isän tai äidin tahdosta oli pakattu pojan mukaan. Alkaa jättiurakka, Dorén kuvittaman raamatun kopiointi muistinvaraisesti. Luomiskertomus, häätö paratiisista, katumus, viimeinen tuomio, kiirastuli, armo ja Isä-Jumala, piirtyvät paperille. Nauhurille siirtyy sanelemalla kaikki se, mitä pojasta parrakkaaksi mieheksi kasvaneelle on tapahtunut. Arkiseen oloonsa hän kopioi isoisältä tavan polttaa piippua ja Dorén kuvasta näkemänsä muhkean parran. Sen malliin hän haluaa oman partansa kasvavan.

Hämäräksi minulle jäi kohta, jossa minäkertoja haetaan kerran hoitokodista entiseen kotipaikkaansa eikä siellä ole enää yhtään mitään. Pettiköhän kielitaitoni, sillä paikka tuntui räjähtäneen taivaan tuuliin: isä, äiti ja jyhkeä kaappi kuvaraamattuineen ovat kaikki tyystin poissa. Isä oli kuulemma tehnyt tieteellisiä kokeita, sekoittanut avonaiseen sammioon maailmankaikkeuden alkunesteen, "flogistonin", ja jäänyt odottamaan ukonilmaa. Sehän tuli - seurauksena valtaisa räjähdys. Edes haudattavaksi ei jäänyt mitään. Mutta poika sai periä äveriään isänsä! Tieteellinen maailmanselityskin taisi kokea kolauksen, kun toisaalle siirretty poika saattoi jatkaa elämäntyötään raamatullisella saralla ilman taloushuolia. Paikalliset pankinjohtajat yksi toisensa perään hoitavat kertojan raha-asioita mallikkaasti.

Kopiointia ja väärennöksiä kertoja pohtii asetuttuaan naisystänsä (!) kanssa Tukholmaan. Naisesta hän muistaa mainita, että tämä on kansanedustaja ja sivistysvaliokunnan jäsen. Itsensä kertoja kuvaa isona rohjakkeena ja silmäluomien tulehduksen takia punasilmäisenä. Kerronnassa pilkahtelee aforistisia kiteytymiä yhtä lailla kuin tapahtumien sävyttymistä koomisiksi.

Jännitystä tapahtumain kulkuun tuottaa isän pojalleen hoitokotiin lähettämä kirje. Poika ihailee kirjekuorta sinetteineen, mutta säästää sen ehjänä, koska uskoo tietävänsä, että kirjeessä isä ilmaisee vankkumattoman rakkautensa lastaan kohtaan. Moni lukisi mielellään kirjeen ääneen partamiehelle. Salaisuus kuitenkin säilyy lähes kirjan loppuun, vaikka lukija aavistelee, mitä tuleman pitää.

Ihmesadulta tuntuu sekin kohtaus, jossa sekalaisia töitä tekemällä minäkertoja törmää jätteiden polttolaitoksessa valtaisaan kirjavuoreen. Käsipelillä entisen antikvariaatin kokoelmat kärrätään polttouuniin, kunnes minäkertoja äkkää yhden kirjavuoren laella punaisena ja kultaisena hohtavan eksemplaarin. Sehän on juuri se kaivattu ja kauan pitkin Eurooppaa etsitty Dorés bibel! 

Och jag gjorde det väldigaste språnget i mitt liv, jag kastade mig med överkroppen före tvärs över hela världslitteraturen, den som skiljde mig från Dorés bibel. Jag grep tag i den lysande röda volymen ock tryckte den i förtvivlan och obeskrivlig lycka till min bröst. Sedan började jag springa.

Tässä vaiheessa lukija jo tietää, että minäkertoja jatkaa piirrostyötään ja elämäkertansa sanelua. Painetun kirjan loppuun oli määrä liittää isän kirje. Niin tosiaan on tapahtunut, sillä sivuilta 203 - 206 luen tylyn kirjeen. Vasta jälkikirjoituksessa isä myöntää toki rakastaneensa poikaansa. Tämä toteaa koko kirjeen päätteeksi:

Så.
Det var det just det jag visste. Jag hade som sagt anat mig till vartenda ord som far hade att säga.

Tarkkoja piirroskuvia olen silmäillyt pitkin matkaa. Niitä on runsaanlaisesti. Vahvistuu käsitys, että minäkertoja osaa sekä kerrostaa tarinansa että vakuuttaa ja myös harhauttaa lukijaansa. Hän on lahjakkuus kaikessa vajaavuudessaan! Itse tarinan tasolla jää hiukan epäselväksi, saako paikallislehti jutun suurtyöstä tekovaiheineen, sillä aiheeseen paneutunut toimittaja, nimeltäkin mainittu Manfred Marklund, on perin sairas. Ehkä hänen Eva-vaimonsa on kaikessa hiljaisuudessa kirjoittanut oikean artikkelin teoksesta. Vai onko hän peräti toimittanut kirjan painokuntoon? Hassua että lukiessa eksyy aika ajoin ottamaan todesta fiktiivisen tarinan, jonka kirjailija on vielä upottanut keskeisen henkilönsä kertomaksi omaelämäkerraksi.

Pari muutakin arvoitusta kaivelee mieltä kirjan päättyessä. Nimittäin Marklundin sanotaan nukkuvan, kun minäkertoja poistuu sairaan luota annettuaan tälle tippoja pullosta. Mitähän tippoja? Ja kuinka syvään uneen toimittaja vaipuukaan?

Palaan vielä kirjan alkuun. Sinne on kopioitu Erwin Strittmatterilta tekstipala, joka ruotsiksi ilmaistuna on tämä:

Jag skildar här en plats, det är sant,
men någon skulle kunna finnas som varit där
och som förebror mig: det stämmer inte.
Det, däremot, är inte sant, låt mig därför göra klart,
den plats jag skildrar, den ligger i mig. (Övers. S. Wyler)

Motto tarjoaa avaimia tulkintalukkoihin, mutta jätän ne käyttämättä. Pitäisi lukea teos uudestaan, jotta tohtisi julkisesti väittää, mistä kirjassa syvimmältään on kyse.

Loppukaneetiksi liitän vielä linkit, jotka avaavat aiemmat Torgny Lindgren -blogijuttuni. Tässä ensimmäinen, tässä toinen ja tässä kolmas.

Pikaisesti ostetut, hissuksiin luetut

 Saan sähköpostiini tarjouksia e-kirjoista. Hiljattain Elisa Kirja kauppasi Elina Hirvosen kahta teosta alle viidellä eurolla. Oli helppo kirjautua ja ilmoittaa ostavansa kummatkin. Ne ovat nimeltään Että hän muistaisi saman (2005) ja Kun aika loppuu (2015). Esikoisessa on e-versiona vain 131 sivua, uusimmassakaaan ei ole täyttä kahtaa sataa sivua. Lyhyys on eduksi, jos itse uurastaa tekstintuottajana omissa hankkeissaan kuten minä. Hirvosen nimi lupasi lyhyinäkin vaikuttavia tarinoita. Sellaisia osasin odottaa aiemmin häneltä lukemani Kauimpana kuolemasta -romaanin (2010) perusteella.

Kummallista, etten enää tavoita mielessäni Hirvosen esikoista, vaikkei lukemisesta ole kulunut kuin parisen viikkoa. Totinen perhestoori kertoo Suvi Aholan sanoin siitä, kuinka nainen muistelee kahvilan pöydän ääressä ja kerää rohkeutta mennä katsomaan veljeään mielisairaalaan.
     "Hän tuntee syyllisyyttä rakkaan, herkän ja kiistattoman väkivaltaisen veljen sairaudesta. Samalla hän tietää hyvin, ettei se todellakaan ole hänen vikansa.
     Ongelmana onkin se, ettei syyllisyyttä saa ripustettua kenenkään muunkaan harteille. Veljeä pienestä asti hakannut isä on yhtä lailla uhri ja kertojalle edelleen hyvin rakas, samoin kuin äiti, jonka ei onnistunut katkaista väkivallan ketjua.
     Hirvonen kuvaa vanhenevia vanhempia ja aikuistuvan lapsen vastuuta koko perheestä vähin sanoin mutta osuvasti. Vaikka velvollisuudestaan ei pitäisi, se on vain tehtävä. Tällä tasolla romaani taitaa olla kaikkein onnistunein.
     Kertojan rakkauselämän kehys on kuluneempi: naisopiskelijan ja amerikkalaisen miesopettajan romanssi. Hirvonen selviää karikoista antamalla opettajankin kertoa oman elämäntarinansa ja vetämällä sen kautta reippaasti yhteyksiä toisesta maailmansodasta Vietnamiin ja viimein Irakin sotaan."

Sen muistan kirkkaasti, että Hirvosen kieltä luen mielelläni.

Uusimman Hirvosen kirjan hitaasti edistynyt lukeminen loppui eilen. Viimein  se piti minut synkeässä otteessaan niin, että omat työt jäivät, kunnes elin kirjan tapahtumat vavahduttavaan päätökseen. Arla Kanerva löytää kritiikkissään teoksesta maailman kuvan hajoavana perheenä. Kirja etsii vastauksia näihin Hirvosen kysymyksiin: "Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain pahaa? Mitä tapahtuu meille kaikille, jos emme reagoi ilmastonmuutokseen ajoissa? Miten voimme säilyttää uskon siihen, että maailmaa voi muuttaa?"

Kirjoittaja punoo tapahtumiin sosiaalisen median ja sen, kuinka idealistisia, psyykeltään hauraita nuoria manipuloi ja huijaa yksittäinen terrorismista syttynyt norjalasmies. Mollissa soi tarinan sävel. Enkä pysty Arla Kanervan tavoin näkemään kirjan ihmisten ja maailman tulevaisuutta toiveikkaana. Mutta sen näen, että kirjoittaja on rakentanut teoksensa taiten ja kyennyt sovittamaan mukaan silmiä aukovia palasia muun muassa nettiviestinnästä.

Omana havaintona lisään tosielämästä sen, että lapset saattavat varttuessaan toteuttaa äärimmäisenä sellaista, johon vanhemmat ovat tulleet antaneeksi aineksia jopa tarkoittamattaan. Esimerkiksi intoilu isänmaallisuudella on voinut ohjata varttuvat lapset lisäämään kierroksia aatteen paloon. Lieneeköhän nuorison rasistisissa puuhissa ja eläinaktivismissa ainakin osittain samaa taustaa?

Romaani vuosikymmenten takaa

Kauan sitten lapsuudenkotiini ilmestyi nidottu romaani nimeltä Ani (1959). Sen oli mitä ilmeisimmin antanut Laila Kantola, kirjan kirjoittaja, jonka vihdoinkin ymmärrän isäni serkuksi isänisän puolelta. Koskaan en muista puhutun, mistä teoksessa on kyse. Tuskin sitä kukaan meillä tuli edes lukeneeksi. Äidistäni en ole varma, sillä hän harrasti paitsi lehtien myös romaanien lukemista. Isäni luki vain sanomalehtiä.

Vasta nyt, kun sukututkimus pitää minua pihdeissään, ryhdyin etsimään kirjaa hyllyistäni. Eipä löytynyt enää. Kahden ison muuton yhteydessä olen näet poistanut paljon kirjoja. Pehmeäkantisia meni polttokelpoisiin jätteisiin, satukirjoja läheiseen päiväkotiin, tutkimuksia kirjastoon, muita kelvollisia opuksia lastenlapsille. Pehmeäkantisena Ani lienee haipuvan tovin lämmittänyt Turun seudun taloja, sillä vielä vähän aikaa sitten Orikedolla toimi polttolaitos, jonne kuskattiin roskat poltettaviksi ja sitä tietä kaukolämpönä kiinteistöihin jaettavaksi. Nykyään rojuja raijataan kauas Turusta, osa Ruotsiin asti, mikä tuntuu hullun hommalta.

Ihmeekseni Turun kaupunginkirjastosta Ani yhä löytyy, samoin Wikipediasta hiukan tietoja Laila Kantolasta. Syntymäajan perusteella etsin Turun maakuntarkistoon tallennetuista lähteistä lisää tietoja hänestä. Vuoden 1902 lokakuussa kastetuista selvisi, että hän on kuin onkin kultaseppä Kantolan ja isotätini tytär. Tämmöisestä kultasepästä muistan joskus puhutun. Lähes päivittäin manaan itseäni, etten ole tarttunut sukutietoihin silloin, kun muistajia oli vielä kertomassa asioista. Ihmekö siis, että uteliaan hämmentyneenä jäljitän tiedonmurusia myös Kantolan perheestä. Mikähän Ani-romaanin perheen kuvioista toistaa Lailan omia lapsuus- ja nuoruusmuistoja? Yhtä ja toista piiloutunee sepitteen sumuverhoon. Aika lailla totena voinee kuitenkin pitää sitä, mikä heijastelee keskushenkilön sisäistä maailmaa ja toisaalta turkulaista kaupunkielämää sata vuotta sitten.

Neljästä lapsesta heiveröinen Ani on nuorin. Olen muutaman kerran tavannut Laila Kantolan ja muistan hänet lintumaisen pikkuisena. Väkisinkin yhdistän kirjoittajan Aniin ja kuulostelen tarkkaan, mitä hän tulee sanoneeksi perheestään ja pikku hiljaa yhä enemmän itsestään. Puhelimen kameralla skannasin tähän tekstin, joka lienee alkujaan ollut kansipaperin takakannessa. Siitä välittyy  kerrontaa sävyttävä varovaisuus.

Seikka, johon harvoin olen kirjoissa törmännyt, on Anin ja hänen sisarustensa välinen kateus, aika ajoin tulisiksi tappeluiksi yltyvä. Ani on vielä melko nuori, kun perheen kaunotar Ellu kuolee keuhkotautiin. Sama tauti on jo vienyt perheen pojan Mikon. Jäljelle jäävät vain Laura ja Ani, ainaiset kiistakumppanit, sekä äiti, sillä isäkin on kuollut. Ani tuskin muistaa isästään muuta kuin tämän viihtymisen seuramiehenä. Äidiltä tyttäret tottuvat saamaan milloin leninkejä, milloin turkkeja ja aikuistuttuaan jopa kalusteita omaan kotiinsa. Pitkää työpäivää perheen jonkinlaisen tehtaan johdossa tekevä äiti tuntuu parhaansa mukaan toimivan tasapuolisesti. Silti nämä tyttäret epäilevät toisen aina saaneen enemmän.

Hämmentävän taiten Laila Kantola kuvaa lapsen ja myöhemmin myös naisen mielen ailahduksia. Ani jättäytyy usein ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Hän liikuskelee yksinään jokirannassa, Vartiovuorenmäellä, tuomiokirkon ympäristössä, Brahen puistossa ja kirjoittaa eloisasti kaikkesta havaitsemastaan. Kuvaukset koulutytön ihastumisista ja kesänvietosta kaupungin ulkopuolella ovat mainioita nekin. Kummalliselta tuntuu, että äiti suostuu päästämään ylen nuoren ja lapsekkaan Anin naimisiin Thuren kanssa, joka asuu alivuokralaisena perheen kaupunkikodin yhdessä huoneessa. Mies on melkoisesti vanhempi kuin Ani. Nykylukija oudostelee, kuinka arastellen pariskunnan seksielämä alkaa ja kokee jokseenkin saman tien haaksirikon. Ani on kuitenkin tullut raskaaksi, mutta saa keskenmenon, josta ei juuri puhuta. Trauma jää hoidotta.

Thuren matkassa Ani muuttaa Helsinkiin. Siellä hän aviomiehen mitenkään rajoittamatta kohtaa muutamia miehiä, jopa mahdollisia uusia aviomiehiä. Ihastumiset haihtuvat aikanaan. Kirja päättyy jonkinlaiseen resignoituneeseen tyytymiseen siihen elämään, jossa Ani voi jatkaa hiljaista oloaan samassa asunnossa Thuren kanssa kuin tämän taloudenhoitajana. Ani ei kaipaa fyysistä kosketusta. Hänelle riittävät kirjojen kautta välittyvät elämykset.

Tässä sukulaistarinassa minulla riittää miettimistä.

Työvoitto

Ostin kuukausia sitten e-kirjana Kerstin Ekmanin 140-sivuisen romaanin Han rör på sig. (Första svenska utgåva 1960. Omslagsillustartion Kristin Lindström 2013.)  Lukeminen ei kumminkaan alkanut sujua. Sivu pari silloin tällöin jätti pitkään epäselväksi, mistä kirjassa on kyse.

Se selvisi pian, että monien dekkariklassikojen tapaan ollaan vauraassa huvilassa, jonka omistaja tekee kuolemaa. Perijät ovat jo paikalla. Heidän joukossaan liikuskelee kaikille tuttu rikoskomisario Viggo Bredberg. Epäillään kuulun Goyan maalauksen aitoutta. Taideväärennöksiä pohditaan ja niiden perässä matkustetaan Tukholmaan, mutta kyse on sittenkin vain sivujuonesta. Se, kuka on oikeasti oikeutettu perimään vainajan omaisuutta, teettää muutaman murhan. Tekijää ei hevin arvaa, ennen kuin viimeisellä sivulla.

Litteraturmagazinet selostaa tapahtumat näillä sanoin:

Att det var mord stod klart för Viggo Bredberg. Men vad fanns det för anledning att mörda en människa, som ändå när som helst skulle dö? Kommissarie Bredberg satt på taget till Stockholm och grubblade på gåtan, när det otroliga hände honom. Han blev överfallen - och när han vaknade upp på ett sjukhus, var han, kommissarien,allvarligt misstänkt för mord. Allt passade in - alltför väl. Bredberg hade varit där bland de som sörjande samlats kring gamle konsul Herdes dödsbädd. Han hade tillfälle, han hade motiv och nu var han till och med misstänkt för flyktförsök undan den rättvisa han själv representerade.

Hämärässä häälytään niin, että minulta hervahti into lukea lähes tyystin. Ekman on nähnyt tarpeelliseksi kirjata tarkkoja yksityiskohtia kaikkien henkilöidensä asuista, kasvojen juonteista, parran kasvutahdista, huonekalujen ja verhojen materiaaleista, puutarhan kasveista. Näin hidastamalla on toki mahdollista lisätä jännitystä. Minuun konsti ei tepsinyt, sillä kyllästyin koko porukkaan. En edes pysynyt kärryillä, kuka kukin on. Jopa itse päähenkilö tuntuu turhan valjulta. Ihan lopussa hän kylläkin kietaisee apulaisensa kanssa kaikki repsottavat langanpäät suit sait kauniisti nippuun. Kaiken kaikkiaan tuntui kuin olisi lukenut elokuvaa varten tehtyä käsikirjoitusta, johon ohjaajan, puvustajan ja lavastajan tarpeisiin on listattu tapahtuma-ajan autenttinen rekvisiitta.

Tänään vihdoin pääsin kuin pääsinkin loppuun uuvuttavan urakkani kanssa. Viimeiset 50 sivua lukaisin lopulta muutamassa tunnissa, mitä voinee luonnehtia työvoitoksi.

Att det var mord stod klart för Viggo Bredberg. Men vad fanns det för anledning att mörda en människa, som ändå när som helst skulle dö?

Kommissarie Bredberg satt på taget till Stockholm och grubblade på gåtan, när det otroliga hände honom. Han blev överfallen – och när han vaknade upp på ett sjukhus, var han, kommissarien,allvarligt misstänkt för mord.

Allt passade in – alltför väl. Bredberg hade varit där bland de som sörjande samlats kring gamle konsul Herdes dödsbädd. Han hade tillfälle, han hade motiv och nu var han till och med misstänkt för flyktförsök undan den rättvisa han själv representerade. - See more at: http://www.albertbonniersforlag.se/Bocker/Deckare-thrillers-och-spanning/H/han-ror-pa-sig/#sthash.4KZVlPLn.dpuf

Att det var mord stod klart för Viggo Bredberg. Men vad fanns det för anledning att mörda en människa, som ändå när som helst skulle dö?

Kommissarie Bredberg satt på taget till Stockholm och grubblade på gåtan, när det otroliga hände honom. Han blev överfallen – och när han vaknade upp på ett sjukhus, var han, kommissarien,allvarligt misstänkt för mord.

Allt passade in – alltför väl. Bredberg hade varit där bland de som sörjande samlats kring gamle konsul Herdes dödsbädd. Han hade tillfälle, han hade motiv och nu var han till och med misstänkt för flyktförsök undan den rättvisa han själv representerade. - See more at: http://www.albertbonniersforlag.se/Bocker/Deckare-thrillers-och-spanning/H/han-ror-pa-sig/#sthash.4KZVlPLn.dpuf

Att det var mord stod klart för Viggo Bredberg. Men vad fanns det för anledning att mörda en människa, som ändå när som helst skulle dö?

Kommissarie Bredberg satt på taget till Stockholm och grubblade på gåtan, när det otroliga hände honom. Han blev överfallen – och när han vaknade upp på ett sjukhus, var han, kommissarien,allvarligt misstänkt för mord.

Allt passade in – alltför väl. Bredberg hade varit där bland de som sörjande samlats kring gamle konsul Herdes dödsbädd. Han hade tillfälle, han hade motiv och nu var han till och med misstänkt för flyktförsök undan den rättvisa han själv representerade. - See more at: http://www.albertbonniersforlag.se/Bocker/Deckare-thrillers-och-spanning/H/han-ror-pa-sig/#sthash.4KZVlPLn.dpuf

Neljäntienristeys lentomatkan eväänä

Hyvissä ajoin ennen joulua ostin e-kirjana Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Oli helppo ratkaista valinta e-kirjan eduksi, sillä kirjastosta paperiopusta jonotti yli 150 ennen minua. Jätin paikkani muille. Siksi toiseksi paksua kirjaa on turhan raskas kanniskella matkalukemisena. Kun pitkä lento Helsingistä Las Palmasin kautta Salin saarelle Kap Verdeen starttasi joulukuun 18. päivänä, minä kaivoin olkalaukustani littanan lukulaitteen ja siirryin Kinnusen matkassa hänen syntymämaisemiinsa Koillismaalle. Heti ensi lauseesta teksti imi minut mukaansa.

Elisa Kirjassa teos esitellään näillä sanoin:

Hienovaraisen tarkkanäköinen romaani ihmisistä, jotka rakentavat unelmansa luvattomiin harjakorkeuksiin. Nuori pitäjänkätilö Maria herättää ympäristössään epäilystä. Hankalia synnytyksiä kunnialla hoitava nainen saa viimein tahtomaansa arvostusta, mutta ei huomaa jääneensä oman kaipuunsa vangiksi. Aviottomana syntynyt Lahja-tytär tahtoo kerätä elämäänsä kaiken sen, minkä äiti omastaan painolastina hylkäsi.
Sodan polttamaan pohjoiseen palaava pakolainen kaipaa avioliitossaan kosketusta, kun taas sotasankari Onni etsii kaupungeista lyhyeksi jääviä, kiellettyjä onnenhetkiä. Vuosikymmeniä myöhemmin Kaarina sisustaa appensa unelmista tyhjenneen talon ja tahtoo purkaa sitä, mitä toiset ovat äänettömäksi rakentaneet.

Kirjan itsepäiset ja itsenäiset naiset kasvavat mittaviksi hahmoiksi. Äiti-Maria rakentaa kätilöntyönsä ohessa taloaan yhä laveammaksi. Siihen mahtuu aikanaan sekä Lahja-tyttären perhe että  valokuvaamo. Ennen pitkää talo kasvaa lisää korkeutta.

Lukija tottuu loikkimaan henkilöiden mukana 1900-luvun vuosia edestakaisin. Kunkin luvun otsikosta käy aina ilmi, mitä ajankohtaa eletään. Otsikot tarjoilevat myös osoitteita, mutta sisällyksen puuttuessa en niihin enää pääse helposti käsiksi. Pikku hiljaa tihkuu esille kauan vaiettuja seikkoja naisten, heidän kumppaniensa ja lastensa vaiheista.

Kolmannen sukupolven edustajana Kaarina-miniä kehkeytyy hänkin vahvaksi persoonaksi talon naisten tapaan. Sykähdyttävästi Kinnunen kuvaa, kuinka kovaksi itsensä karaissut Lahja-anoppi lopulta osaa surra ratkaisujaan ja lähentyy miniänsä kanssa elämän jo hiipuessa. Hämmästelen Kinnusen taitoa uppoutua eri ikäisten naisten syvimpiin olemisen tuntoihin ja kertoa niistä uskottavasti. Tarina iski minuun niin, että luin sen lähes tauotta. Asiaan vaikutti sekin, että olin mukana kolmen sukupolven yhteisreissulla ja herkkänä kuulostelemaan minua nuorempia.

Koska Kinnusen kiitetystä kirjasta löytyy runsaasti kritiikkejä ja muuta nettiaineistoa, tarjoan linkin vain kahteen. Toinen on Opettaja-lehdessä julkaistu Merja Heikkilän juttu, toinen vie Kinnusen kotisivuille. Kumpikin tarjoaa näkymiä myös äidinkieleen ja sen kouluopetukseen, omaan pitkäaikaiseen leipälajiini. Niinpä on hauska havaita, että kirjailijana menestystä saavuttanut nuori mies ei ole oikopäätä sännännyt muihin hommiin, vaan yhä korostaa koulutyötä mainiona ammattina.

Sirpa Kähkösen sanataiteen lumoissa

Sotavuosien Kuopion kuvittajana ja tulkkina Sirpa Kähkönen on vertaansa vailla. Hänen mittava Kuopio-sarjansa Tuomen suvun kipeistä vaiheista avartuu Hietakehdossa (2012) sodan orpouttamien lasten tuntoihin huvilalla. Sinne on kertynyt sekalainen joukko aikuisia mukanaan sekä omia että vieraiksi itsensä tuntevia lapsia.  Hämmästelen kirjailijan herkkyyttä paneutua kahden hyvin erilaisen orvon olemukseen, kun elokuun 1943 loppupäivien helle taittuu ukkoseen. Romaanin kolmas osa päättää komeasti tarinan veneretkeen lähisaareen. Isoista asioista alkaa hahmottua ratkaisuja.

Netistä löytyy useita teoksen sisällön kuvauksia, mutta annan vain yhden linkin. Blogitekstin kirjoittajan Jaana Tilloisen tavoin minäkin lumouduin Kähkösen kielestä. Se on notkeaa, sävykästä, osumatarkkaa, hilpeääkin. Ajoittain lauserytmi imaisee lukijan mukaan lasten kiihkeisiin sotalekkeihin kuin nopeatempoinen musiikki. Paikoin kieli hiljenee illan häilyviin tunnelmiin ja saa lukijan eläytymään hämärän hetkiin. Kaikki kerronnan keinot Kähkönen tuntuu hallitsevan suvereenisti. Tarinan keskittäminen muutamaan kuumaan päivään pitää otteessaan, samoin upeasti toteutettu katseen kohdistaminen hyönteisiin kuin lähikuvana. Tunnelmat ja tunteiden läikähdykset välittyvät, eri-ikäiset henkilöt muodostuvat täysiksi ihmisiksi, heidän keskinäiset suhteensa hykerryttävän moninaisiksi.  

Rakenne kokonaisuudessaan tuottaa mielihyvää. Alussa suunnitellaan veneretkeä lähisaareen, perutaan koko retki, lopulta se sittenkin toteutuu. Väliin mahtuu sekä sotaan lähtöjä, naisten ikiaikaisia säilöntä- ja muita huoltohommia, miesten väkevä poliittinen kiista, lasten tulisia riitoja ja lopulta liian huimaksi yltyvä sotaleikki, muttei sentään katastrofi. Kuvio pyörähtää uuteen asentoon, kun syntyy lapsi. Naiset auttavat ja häätävät muun porukan retkelle. Koko elämä mahtuu yhden kirjan kansien väliin!

Olisinpa suonut, että Kähköselle vihdoin olisi tupsahtanut Finlandia-palkinto. Niin ei käynyt, vaikka hänen Graniittimiehensä (2014) kuuluu olevan mestarillinen. Luen ennen pitkää sen ja ehkä myös Neidonkengän, joka yhä uupuu aiemmin lukemistani Kuopio-sarjan romaaneista. Hietakehtoa viipyillen nautiskellessani hiukan haittasi se, etten oitis muistanut kaikkia kirjoista tutuiksi tulleita henkilöitä.

En tiedä, onko Kähköstä käännetty muille kielille. Suorastaan mahdottomalta tuntuu tällaisen kielen kääntäminen. Voiko edes löytyä hänen laistaan kielivirtuoosia, joka tavoittaisi vastaavan äänteellisen soinnin ja savolaismurteen tapaisen sävytyksen vaikkapa englanniksi. Tulin pohtineeksi asiaa, kun illalla luin aiheesta Tommi Melenderin blogitekstin. 

Melenderin ajatuksia jatkaakseni olen hyvin tyytyväinen, että Suomesta yhä löytyy kirjailijoita, jotka loistavat omalla suurenmoisella kielellään. Se jos mikä estää meitä lukijoitakin näivettymästä ja suistamasta tätä perimmäistä omaamme liian ahtaalle.

Hiiret ja ihmiset vilistävät kirjasta toiseen

Taannoin Olli Jalosen uutuusromaania Miehiä ja ihmisiä (1914) lukiessani lupasin, että luen myös John Steinbeckin pienoisromaanin Hiiriä ja ihmisiä (1937), joka kummittelee Jalosen kirjassa pitkin matkaa. Steinbeckin kuulu teos ilmestyi Jouko Linturin kääntämänä Suomessa vasta 1963. Oma lainakappaleeni edustaa 11. painosta.

Nyt kirja on luettu, täydestä syystä. Huomasin näet, että Jalonen on tehnyt oivan pastissin Steinbeckin läpimurtoteoksesta. Hän suorastaan kirjoittaa koko Steinbeckin tarinan oman romaaninsa yhdeksi olennaiseksi juonteeksi. Jalosen teos kuitenkin laajenee paljon ohi sen, mistä Steinbeck puhuu.

Kaikessa traagisuudessaan hykerryttävä on Steinbeckin luoma Lennie, joka ei tahdo pahaa kenellekään, mutta yhä uudestaan paijaa hengiltä niin hiiret kuin koiranpennun. Huonosti käy myös tytölle, joka tarjoaa silkkihiuksiaan Lennien hiveltäväksi.

Lennie on muuntunut Jalosen romaanin Reijoksi, jota myös Rekuksi kutsutaan. Tämä on yhtä väkivahva kuin Lennie konsanaan ja Lennien tavoin kiintynyt kaneihin. Niitä Rekulla on ensi alkuun hoidettavinaan, kun taas Lennien unelma kaneista jää toteutumatta. Kiehtovasti Jalonen tarjoilee lukijalle Steinbeckin juuri Rekun välityksellä. Tämä vaalii aarteenaan kirjaa, joka miltei vahingossa osuu myös Rekun kämppäkaverin luettavaksi.

Tuntuu kuin Jalonen olisi perin juurin järkyttynyt Steinbeckin Lennie-poloisen kohtalosta, sillä hän päätyy luomaan oman tarinansa Rekulle säälliset olot, kun ensin on töytäilty päin seiniä moneen kertaan. Steinbeckillä Lenniestä huolta pitävä ja tämän kanssa työpaikasta toiseen kuljeksiva yli kuusikymppinen George ratkaisee pakkotilanteessa Lennien kohtalon lopullisesti.

Mutta Rekun kanssa yhden kesän töitä paiskinut ja samassa asuntovaunussa työviikot majaillut 17-vuotias O(lli) älyää, kuinka Rekku ehkä voisi pärjäillä joutumatta alvariinsa kahnauksiin kiusanhenkien kanssa. Ollin aloitteesta hänelle järjestyy huolenpitäjä ja kummallekin yhteinen koti. Muistan yhä Jalosen kirjasta näkymän, jossa Rekku tekee sitä, mitä Olli häneltä läksiäisiksi pyytää: Rekku katselee uuden kotinsa ikkunasta ohi ajavia ajoneuvoja ja merkitsee ne viivalla vihkoonsa. Rekku ei ole mikään hiiri, vaan mies, jolla on tehtävä ja paikka ihmisten joukossa. Komeaa!

Eka kerta

Olli Jalosen tuoreen Miehiä ja ihmisiä -romaanin yli 500 sivua luin nopeasti, sillä teksti imee mukaansa. Pinnalta arkiasioissa pysyen se sisältää niin draamaa, herkkiä tunteita,  hykerryttävää komiikkaa kuin hiljaisia pohdintoja. Kaiken matkaa 17-vuotias O - pojan nimeä ei mainita, vihjaa kuitenkin Olliin  - asettelee havaitsemiaan miehisyyden peruspalikoita kohdalleen niin, että hyväksyy ne omikseen. Moni kokemus tulee tutuksi eka kertaa. Teos on semmoista sanataidetta, joka ryydittäisi vaikkapa sosiologian, miksei myös psykologian kursseja. Samalla varmistuisi, että jokunen uusien sukupolvien nuori lukija saisi aineksia oman itsensä etsimiseen. Myös yksi ja toinen nykynörtti voi yllättyä, kun löytää romaanista huimia kuvauksia dx-kuuntelusta ja oman radiolähettimen rakentamisesta. Aikoinaan ne puuhat tarjosivat harrastajille ikkunoita kotioloja avarampiin maailmoihin.

Kirjan tapahtumat takakannen teksti tiivistää näin:

Valloittava romaani kesästä, jona nuori mies hankkii ensimmäiset kokemuksensa työelämästä, naisista ja alkoholista 17-vuotiaan nuorukaisen kesäpäivät kuluvat peltifirmassa raavaiden miesten puuhia ja juttuja seuraten. Touhu on välillä kaoottista, mutta mielipiteet varmoja. Porukassa pärjätäkseen apumiehen on päästävä jyvälle peltimiesten surkuhupaisasta kunniakoodista. Kesää leimaa epävarmuus tulevaisuudesta, mutta illat ja yöt täyttyvät laillisista ja laittomista harrastuksista. Herkät ja vaivalloiset ensiaskeleet on otettava niin rakkauden kuin seksuaalisuuden saralla. Isän jouduttua sairaalaan saapuu viesti, joka avaa vanhat salaisuudet, ja monet asiat näyttäytyvät uudella tavalla.

Ensimmäisen lukiovuoden päättyessä O tuo kotiin todistuksen, jonka keskiarvo on 9,5. Silti lukion jatkaminen tuntuu mahdottomalta, kun sairasteleva isä saa potkut. Perheen rahapulassa poika ottaa asiakseen selvittää isän autohankinnan ja auton palautuksen sotkut. Isän tietämättä poika sopii maksavansa kesätöillään autorästit.

Peltifirman aputöihin on O:n tavoin pestattu Reijo eli Rekku, joka on väkivahva, mutta kuin lapseksi jäänyt maatalon poika. Hänen kohtaloonsa O tulee puuttuneeksi, kun aikuiset sähläävät.  Hän löytää itsestään sellaista henkistä voimaa, josta ei ole ollut lainkaan selvillä. Pikku hiljaa O rakentaa itsestään miestä, joka maksaa velkansa, pitää sanansa, ei leveile, ei juoruile, vaikka mitä kuulisi ja näkisi.

Teksti sisältää niin herkkäviritteisiä sävyjä, etten muista aikoihin moista lukeneeni. Erinäisiä katastrofeja väijyy lähistöllä pitkin kesää, mutta edes ajokortitta autolla ajaminen ei aiheuta seuraamuksia. Työnantaja tuntuu jopa unohtavan, ettei pojalla vielä ole korttia, kun pyytää tätä yhä uudestaan kuskiksi. Ihmekö sitten, että eilen yösydännä kirja piti saada loppuun, jotta tietäisi, kuinka O:n kesä lopulta päättyy ja kuinka hän ratkaisee lähitulevaisuutensa isot kysymykset. 

Nyt olisi hyvä taas lukea myös John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, koska se kummittelee monin tavoin Jalosen kirjassa. Ja osuu O:n käsiin Rekun monien kirjojen joukosta!

Netistä löysin joitakin kritiikkejä, joista ainakin Antti Majanderin 13.8.2014 Hesariin kirjoittamaa suosittelen. 

Niin ja tässä vielä lista lukujen kummista otsikoista, joista itse kirja ei tarjoa sisällysluetteloa. Alussa sivunumero, sitten itse otsikko:
5    Rapukesät
55  Käärmeen kuoria
121 Kesäsade sadevesi vesikello kellokukka kukkahame
175 Jumalanlehmät
217 Muumivaloa
241 Joka miehellä viis akkaa joka akalla viis miestä
295 Pirunnyrkki
356 Radio Saatana
411 Miten hiiri kun on mies
474 Jo yö vaipui helmahan nousevan koin

Khaled Hosseini ja hänen Tuhat loistavaa aurinkoaan

Parin kolmen viime viikon kuluessa olen viettänyt tuntitolkulla aikaani afganistanilais-amerikkalaisen Khaled Hosseinin kirjoja lukemalla. Enkä suinkaan ole ainoa, sillä kaikki kolme romaania, joista Leijapoika ilmestyi 2003 ja suomeksi 2004, Tuhat loistavaa aurinkoa 2007/2008 sekä Ja vuoret kaikuivat 2013, ovat olleet huippusuosittuja kaikkialla, missä kirjat on julkaistu joko alkukielisinä englanniksi tai käännöksinä. Minulta ensimmäinen, elokuvana nähty, on yhä lukematta. Ja vuoret kaikuivat -kirjan luin vastikään.

Tuhat loistavaa aurinkoa piti minut iltaunisen lauantaina hereillä ja nenä kirjassa yli puolen yön. Aamuksi jäi vielä kolmisenkymmentä sivua. Kaikkiaan itse tarinan sivuja on 396.

Olen totisen vaikuttunut. Kirja tarjoaa runsaasti aineistoa hahmottaa Afganistanin tapahtumia viime vuosikymmeniltä. Niistä minulla on ollut perin hatara ymmärrys. Mutta kirjan luettuani tajuan, mitä tämmöinen siviiliuhreja kaihtamaton ja suorastaan niitä ehdoin tahdoin tuottava sisällissota tarkoittaa. Tätä nykyä ihmetellään taistelu-uutisia yhtä lailla Ukrainasta kuin Syyriasta. Turkkiin tulvii pakolaisia. Kauhua levittävät nyt Isis-taistelijat vähintään yhtä kauhistuttavina kuin talibanit kirjan tapahtumien aikaan Afganistanissa.

Hosseinin mukaan eri kieliä puhuvien heimojen kiistat leimahtivat taas, kun  Neuvostoliiton aikaiset miehittäjät poistuivat. Amerikkalaisasein tuhotyö huipentui talibanien äärimmäisiin kieltoihin ja naisten sortamiseen jopa niin, ettei heille löytynyt enää edes synnytyssairaalaa. Sekin oli kaapattu miehille. Syrjäseutujen ankaran vanhoillinen miesvalta kumosi Kabulin vapaamielisen sivilisaation, joka vaali myös alueen monia kulttuurikerrostumia.  Hurjimpana tuhotyönä talibanit räjäyttivät ikivanhat, jättikokoiset Buddhan patsaat, koska ne esittivät Koraanin vastaisesti ihmishahmon.  Mutta lukijakin ehti päästä suorastaan sisälle patsaisiin, kun opettajaisä vei tyttärensä ja naapurinpojan retkelle Bamianiin ennen hirmuhallintoa. Vakuuttavasti isä osoittaa lapsille, että on asioita, jotka täytyy itse kokea. Niitä ei ymmärrä pelkästään lukemalla kirjoista.

Poliittisen eripuraisuuden ohessa Hosseini keskittyy muutamaan perheeseen ja arkielämän tapohin juhlineen.  Löytyy sivistystä, ahkeruutta ja tyttöjen koulunkäynnin tukemista. Etenkin tuo jo mainittu opettajaisä ymmärtää, kuinka olennaista on, että tytöt saavat koulutusta, kun taas tarinan alkupuolella eräs äiti on se, joka jyrkästi torjuu tyttärensä toiveen päästä kouluun. Ihmiskuvat rakentuvat heidän oman elämänkulkunsa mukaisiksi ja siten monisävyisiksi. Jokaisen kantoja voi jotenkin ymmärtää. Monista henkilöistä tulee lukijalle niin läheisiä, että heidän kohtaloitaan seuraa miltei henkeä pidättäen.

Kirjan otsikko on peräisin vanhasta runosta, joka pyörii perheen opettajaisän mielessä, kun perhe valmistautuu pakomatkalle Kabulista, josta runo kertoo.

Kuinka laskea ne kuut, jotka sen katoilla himertävät,
tai ne tuhat loistavaa aurinkoa, jotka sen muurien taa 
kätkeytyvät.

Tytär lohduttaa isäänsä ja uskottelee, että sodan loputtua perhe palaa Kabuliin. Mutta tämä perhe ei palaa. Isä ja äiti tuhoutuvat ohjuksen iskiessä taloon, josta he paraikaa ovat kantamassa tavaroita ulos. Tytär Laila säästyy. Hänen kohtalostaan samoin kuin toisen keskeisen naisen, Mariamin, taipaleesta väkivaltaisen aviomiehen hallitsemassa kodissa ja talibanien tukahduttamassa Kabulissa muodostuu perin juurin vavisuttava kuva. Naisten hitaasti vahvistuva ystävyys, keskinäinen apu ja lopulta uhrautuvaisuus saman miehen vaimoina herättävät toivon, että kaameimmissakin oloissa ihmisyys voi säilyä ja turvata elämää. Kauniiksi lopuksi Lailan ja hänen lapsuudenystävänsä, sittemmin nuoruudenrakkautensa paluu perheenä tuhottuun kaupunkiin näyttää, ettei sortajien valta jää pysyväksi.

Koska oma tarttumiseni kirjaan on suorastaan jälkijättöinen, jätän enemmät selittelyt ja viittaan netistä löytyviin lukuisiin kirjoituksiin tästä Hosseinin merkkiteoksesta. Siksi toiseksi lukukokemukseni noudattelee sitä, minkä Antti Majander on saanut sanoiksi kritiikissään Helsingin Sanomissa 28.1.2008. Sen otsikkokin sanoo paljon:

Optimismi on korkeinta ihmisyyttä 

Khaled Hosseinin romaanien huikea myynti osoittaa, että kirjamarkkinoilla ja ihmiskunnalla on vielä toivoa

Suosittelen lämpimästi lukemaan koko jutun, johon pääsee tästä linkistä

Tässä linkki myös kirjailijan virallisille sivuille http://khaledhosseini.com/

Khaled Hosseinin kyydissä

 Khaled Hosseinista (http://fi.wikipedia.org/wiki/Khaled_Hosseini) kuulin ensi kertaa vanhimmalta tyttärentyttäreltä jo vuosia sitten. Hän kysyi melko tiukasti, olenko lukenut Hosseinia. Silloin ajankohtainen oli kirjailijan Leijapoika-romaani (2003/2004). Enpä ollut enkä ole vieläkään lukenut. Mutta leffan katsoin, kun se tarjoiltiin telkkarista.

Leijapoika on saanut tähän mennessä jatkokseen kaksi muuta menestysteosta: Tuhat loistavaa aurinkoa (2007/2008), Ja vuoret kaikuivat (2013). Vastikään sain kirjastosta pikalainaksi tämän uusimman himoitun opuksen ja lukea hotkaisin sen parissa kolmessa päivässä. Taidanpa hommata hyppysiini myös keskimmäisen opuksen, ettei lukusatsi jää vajaaksi Hosseinin kohdalla.

Ymmärrän hyvin, miksi Hosseinin romaanit ovat saavuttaneet suursuosion paitsi englanninkielisinä myös käännöksinä. Kirjoittaja osoittaa tarinoitsijan taitonsa heti alkuun. Muinaisten sadunkertojen tapaan Hosseini näet kutoo henkilöiden kohtaloihin suuria eettisiä kysymyksiä. Niistä tiivistyy monesti aforismeja, jotka lukijakin haluaisi painaa mieleensä.

Alkuasetelma löytyy muun muassa tästä nettikirjakaupan esittelytekstistä:

Syksyllä 1952 Saboor-niminen mies matkaa Kabuliin Abdullah-pojan ja parivuotiaan Pari-tyttärensä kanssa. Isä on mennyt uusiin naimisiin, sillä hänen vaimonsa on kuollut synnyttäessään Paria. Abdullah on Parille enemmän vanhempi kuin veli. Hän on valmis tekemään sisarensa vuoksi mitä tahansa. Kabulissa heitä odottaa kuitenkin kohtalo, jota kumpikaan ei ole voinut aavistaa, ja heidän elämänsä saa aivan uuden suunnan. Kuinka häilyvä on oikean ja väärän raja? Kumpi on tuskallisempaa, etsiä juurensa tunteakseen itsensä vai yrittää unohtaa?

Kabuliin päästyä tarinan henkilöiden määrä alkaa kasvaa. Heistä monet ovat sukua keskenään, osa tietämättään. Salaisuudet kaihertavat. Yksi niistä paisuu sellaiseksi, että se paljastuu vasta kirjan lopulla. Siihen mennessä on kuljettu Kabulista Pariisiin, Yhdysvaltoihin, Kreikkaan ja kuultu jo alkuvaiheessa yhden keskeisen henkilön raskaasta Intian-matkasta.  

Paikoin  kirjailija juoksuttaa eri sukupolvia edustavien henkilöiden keskinäisiä kuvioita niin kuin pianisti tuottaisi sormillaan musikaalisia väläyksiä. Komeita kuvia välittyy useita äideistä. Vahvimmin mieleen piirtyi kreikkalainen opettaja ja hänen lapsuudenystävänsä, kepeä näyttelijär. Tämä jättää koiran rujoksi pureman tytärensä opettajan hoiviin ja hylkää hänet vähin äänin. Opettajan horjumaton tuki ja suvaitsevaisuus nujertaa kyläläisten töllistelyt. Lapsi varttuu ja asettuu osaksi yhteisöä.

Myös useat muut ihmiskohtalot pitävät lukijan tiivisti kiinni kirjassa. Kirjan yhdeksän lukua haarovat moneen suuntaan, mutta kurssi säilyy. Odotin, milloin alkuasetelmassa esitellyt pikkusisko ja hänen isoveljensä vihdoin tapaavat. En joutunut pettymään. Silti tämäkin tapahtuma tarjoaa yllätyksen, johon moni törmää: ikä häivyttää tärkeätkin muistot.

Veli ja sen sisko

Toni Morrisonilta on vastikään ilmestynyt pienoisromaani Koti (2012/2014) Seppo Loposen suomentamana. Kirjastosta sen sai vähällä jonottamisella, eikä 133 sivun lukemiseenkaan aikaa kulunut paljoa.

Kirjailijan suurteos, Beloved / Minun kansani, minun rakkaani (1987/1988), jätti jo vuosia sitten mieleeni pysyvän jäljen. Sitä olen aika ajoin vahvistanut Morrisonin muilla teoksilla. Nyt oli Koti-romaanin hetki.

Tammen Keltaisessa kirjastossa teos on on saanut numerokseen 450.  Nettikirjakaupassa kirja esitellään näillä sanoin:

Syvällinen kertomus Korean sodan runtelemasta miehestä, joka yrittää epätoivoisesti löytää kadottamansa kodin ja itsensä.

Frank Money on katkera ja itseinhoinen Korean sodan veteraani, joka on palannut Amerikkaan fyysisesti ja henkisesti vammautuneena. Hän on vieraantunut kodistaan, rasistisesta Georgian pikkukaupungista, mutta joutuu palaamaan sinne pelastaakseen sisarensa, jota käytetään törkeästi hyväksi lääketieteellisissä kokeissa. Frank palaa lapsuutensa raskaisiin maisemiin ja löytää itsestään rohkeuden, jota ei tiennyt enää olevan olemassakaan. 

Alkusivulle on painettu nimi Slade. Kirjailijan henkilöhistoriasta löytyy tieto, että Slade oli hänen poikansa, joka kuoli 45-vuotiaana.

Kirjassa yksittäisten henkilöhahmojen samoin kuin syrjäkulman ihmisyhteisön luonnehdinta toteutuvat niin itsestään selvän tuntuisesti, että vain mestarillinen kirjoittaja pystyy moiseen. Morrison vuorottelee taiten myös henkilöidensä sisäisen puheen ja ulkoisten tapahtumien välillä. Frankin mietteet erottuvat muusta kerronnasta kursivoiduin katkelmin. Niiden myötä lukija osallistuu myös Frankin sotatraumoihin, jotka piinaavat häntä painajaisina ja talttuvat alkuun vain viinaan hukuttamalla. Siskon pelastamisen pakko kuitenkin ohjaa Frankin etsiytymään sellaisten ihmisten luo, jotka auttavat häntä matkaamaan sinne, missä tiesi siskon olevan. Umpikännin tarve vähenee.

Selvin päin Frank uskaltaa vähin erin kurkistaa sota- ja muitten traumojen alle. Itsetuntemus ja ymmärrys elämisen ehdoista vahvistuvat vahvistumistaan. Se on komeaa luettavaa. Silti täältä Pohjolasta käsin pystyn vain hatarasti tajuamaan, mitä Yhdysvaltain musta väestö on joutunut ja joutuu yhä kokemaan. Alkuun jopa hiukan pelkäsin, mitä silmieni eteen tuodaan. Huojentuneena voin kertoa, että Frank-veljen ja hänen Ycidra-, lyhyesti Cee, siskonsa tarinan pohjavireenä on selviytyminen. Lopulta kumpikin löytää itsestään voimia jatkaa elämäänsä. Frankin painajaiset hellittävät. Cee itkee itkunsa siitä, että häneltä on viety mahdollisuus saada lapsia, mutta hän on oppinut seisomaan omilla jaloillaan. Kirja päättyy onnellisesti:

Seisoin siellä kauan puuta tuijottaen.
  Se näytti niin vahvalta
  niin kauniilta.
  Haljennut keskeltä alas asti
  mutta eli ja voi hyvin.
  Cee kosketti olkapäätäni
  hennosti.
  Frank?
  Niin?
  Lähdetään, velipoika. Mennään kotiin. (133)


Jukka Petäjän arviosta Helsingin Sanomissa 1.3.1914 löytyy sekä teoksen pätevää kuvausta että tulkintaa. Jutun otsikko kuuluu näin:  Toni Morrisonin pienoisromaanissa Korean sodan veteraani etsii kotia
Toni Morrison teki pienoisromaanin, joka on fyysistä kokoaan isompi ()

Kiinnostavasti kirjasta kirjoittaa myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Lopuksi: Väkisinkin jouduin pohtimaan, miten oma isäni pääsi irti omista jatkosodan kammoistaan, jota iskivät häneen kaljun tunturin kupeella Kalastajasaarennolla elokuussa 1941. Hän haavoittui pahasti päähänsä eikä enää koskaan pystynyt kunnolla nukkumaan. Silti myös isä selvisi pahimmista painajaisistaan ja eli hyviä vuosia 1980-luvun alkuun. Koti puutarhoineen oli hänelle ja kahdeksan vuotta isää pidempään eläneelle äidilleni iso ilo ja elämisen kiintopiste.

Torgny Lindgrenin ruotsi koettelee

Yritys pitää yllä hiipuvaa ruotsin kieltä tuuppasi minut ostamaan Torgny Lindgrenin 59-sivuisen teoksen Ormens väg till hälleberget. Se maksoi vajaat 9 euroa e-kirjana. Hinta, lyhyys ja ruotsinkielisyys ratkaisivat valinnan, sillä ennakolta en tiennyt kirjasta mitään. Hitaasti eteni lukeminen, koska pian selvisi, ettei tästä tekstistä selviä millään normaaliruotsilla. Olisipa saatavilla myös kunnon suomennos! Sellaista kaipasin, mutten ole löytänyt.

Alkusivuilla valaistaan, kuka Torgny Lindgren on ja mitä hän on kirjoittanut. En heti paneutunut niihin sivuihin. Mutta luettuani koko kirjan mies kiinnostaa niin, että etsin hänestä myös nettitietoja. Ruotsin akatemian sivuilla mainitaan hänet tuoli 9:n haltijaksi ja selvitetään muitakin meriittejä. Erityisesti hänen käyttämäänsä omaperäistä kieltä ylistetään. Se on sekoitus Lindgrenin kotiseudun vanhaa murretta, Raamatun kieltä, omia sanaluomuksia ja jykevästi eteneviä lauseita. Musiikkia tuntevat voisivat havaita kielikuvioissa musikaalisia elementtejä, samoin kuin koko tarinan juoksutuksessa tarkoin punnittujen välivaiheiden kautta kohti huimaa, sinfonista loppumyllerrystä.

Lukemisen päästyä kunnolla vauhtiin en enää muistanut, mitä sanotaan esipuheen tapaisessa liitteessä. Niinpä luin sen uudestaan. Kyseessä lienee todellinen tai kuviteltu dokumentti, jonka sanotaan löytyneen Västerbottenin läänin talousseuran sihteerin vuosiraportista 1882. Tekstissä kerrotaan 1870-luvun puolimaissa tapahtuneesta luonnonkatastrofista, josta paikkakunnan ihmiset olivat  puhuneet kuka mitäkin. Valtavasta maanvyörystä on ollut kyse, koska siitä näkyy maastossa jälkiä. Mitään enteitä Ihmiset eivät olleet havainneet, vaan pitivät tapahtumaa yhtäkkisenä Jumalan tahdon ilmauksena.

 Panin merkille, että raportti on allekirjoitettu tasan sata vuotta ennen kuin Ormens väg på hälleberget (1982) ilmestyi. Siitä tuli Lindgrenin läpimurtoromaani, monin palkinnoin kruunattu. Ymmärsin pikku hiljaa jo lukiessani, että ulottuvilleni oli osunut  harvinainen,  jylhä teos.  Vaikka tiedän, etten referoimalla tee oikeutta Lindgrenin teokselle, kuvaan  sisältöä lyhyesti. Itse tarina alkaa näillä sanoin:

Vårherre, är honom, Karl Orsa bonden och handlarn, du ville begrava den där gången då du slet sönder Kullmyrliden oppå det där viset, eller var det mig och mitt hus och Johanna? Och barna som hade olevat?

Kyselijä ja tarinan kertoja on Johan Johansson, Janiksi puhuteltu. Hän kertoo syntyneensä 1849, samana vuonna, jolloin hänen isoisänsä Alexis hirttäytyi kauppias Ol Karlin mäntyyn, kun oli menettänyt tälle loputkin metsästään. Perhe vajosi kauppiaan torppariksi.

Tässä asetelma: Jumala taivaassa, kauppias kuin jumalan sijainen maan päällä ja perheen niskassa, tapahtumat väistämättömiä. Perheen velat kauppiaalle kasvavat kasvamistaan. Vuokrarahojen ja velkojen vastikkeeksi torpan tyttären, Janin äiti-Tean, sitten tämän tytär-Evan, lopulta Janin vaimon, Johannan, on pakko suostua kauppiaan käytettäväksi. Velat ja köyhyys periytyvät vääjäämättä. Naisten musikaalista lahjakuutta, soitto- ja laulutaitoa, hyödyntävät lähes maksutta muutkin kyläläiset kuin kauppias.  Tämä ei tunnusta Tean, ei Evan, ei Johannan synnyttämiä lapsia omikseen. Kirkonkirjoista löytyy etenkin Tean kuuden lapsen isän kohdalla merkintä  'okänd'.

Kaikkiaan tapahtumat yltävät kolmen sukupolven ja kauheiden nälkävuosien yli. Ennen pitkää torppaan asettuu mies, Jakob, joka auttaa Teaa talonpidossa, uurastaa miesten töissä ja hankkii myös vuokrarahoja. Mutta kauppias penkkoo Jakobin taustoja, mistä seuraa tämän vangitseminen varkauksista syytettynä. Tea on jälleen kauppiaan armoilla.

Vanhan kauppiaan kuoltua tämän poika Karl Orsa jatkaa isänsä tavoin vuokrien perimistä  ja alkaa vuosittain tuoda tupaan almanakan. Huorinpenkillä suoritetuista maksuista huolimatta velat kasvavat. Tutuksi tulee lausuma: "Det var som det var."  Kun kauppiaalle ei  kelpaa maksuksi lehmä, ei palkkaraha, miehistyvä Jani pohtii: "Vårherre, vad var din mening då du skapade krediten?" Poika ymmärtää, että "det var  mor han ville åt". (15 - 17.)

Jakob palaa takaisin, muttei ole entisensä. Töistä ei tule mitään. Karl Orsan ilmestyessä peräämään vuokraa Jakob istuu oven suussa kuin vieras.  Oberäknelig var han ju, han satt och gned sig däri blindögat, han hade fisit ihop och såg ut som i bortiblekad abborpöppel, men kanske att han var ändå en Guds underman, han ville icke hava drickan som mor bjöd ut åt honom. (25 - 26.) Mutta Jakobissa on miestä painua kauppiaan perään ja järjestää suuri näytös pakkasyössä. Hän istuu kauppiaan ison päärakennuksen piipulla lainaksi ostettu pyssy polvilla eikä tule alas. Vaivihkaa Jakob häviää jälkiä jättämättä, kunnes keväällä hänet löydetään etäisestä ladosta hirttäytyneenä. (28 - 30.)

Kauppias haluaa yhä myös kuulla musiikkia, jota Tea ja tytär Eva soittavat urkuharmonilla. Sittemmin Eva saa kauppiaalta velaksi viulun, jota saman tien kykenee soittamaan taiten. Tea menettää kaikki hampaansa 35-vuotiaana eikä enää kelpaa kauppiaalle. Niinpä tämä vaatii 15-vuotiaan Evan, oman sisarpuolensa, saapumaan kauppaan hoitamaan vuokranmaksun. Kauppias on varmistanut papilta, ettei tule syytettä, koska Evan isä on 'okänd'. Kun Tea ei vaatimukseen suostu, Karl Orsa vie mennessään viulun. Pian Eva ratkaisee asian, menee omin päin Karl Orsan luo ja palaa kotiin viulu mukanaan. Vuokra  on kuitattu.

Ennen pitkää Eva tulee raskaaksi, paisuu valtavaksi ja synnyttää niin jättikokoisen pojan, että menehtyy itse. Hän on 17-vuotias. Hupenevan perheen piina jatkuu. Jani avioituu kauppiaalla piikana palvelleen Johannan kanssa, syntyy kaksi tytärtä. Metsä- ja sahatöissä vaurioitunut Jani ei kykene kokoamaan rahaa vuokranmaksuun varsinkaan sitten, kun vammautuu töissä. Mikä ratkaisuksi?

Kauppias vaatii Johannalta samoja palveluksia kuin aiemmin talon muilta naisilta. Ja hänelle Johannakin synnyttää yhden lapsen. Yhden Tealle tekemänsä tytön, Tildan, kauppias vie mukanaan ja tekee tästä perijänsä. Tilda saa jopa kauppiaan sukunimen Markström. Jani pohtii Jobin kohtaloa ja oivaltaa, ettei Herra heitä köyhiä auta, vaan on yritettävä itse auttaa itseään. Kauppiaan saapuessa taas perimään saataviaan Jani hyökkää isoisän veitsi tanassa ja sivaltaa miestä tämän herkimpään paikkaan. Veri vuotaa, mutta kauppias selviää. Lannistumattomana hän palaa joulun aikaan 1876 ja haluaa kuulla Johannan soittamana joululauluja, kunnes sanoo: Om vi skulle taga och göra oppå, Johanna.

Jani kuohahtaa:  --om jag hade varit beredd men det var jag icke, han var onaturlig och förunderlig som ormens väg på hälleberget, och jag kramade handen som om jag hade haft kniven. Vuokranmaksu jää hoitamatta. Johanna ja Jani pohtivat kokemaansa.  Jani näkee kauppiaassa silkkaa pahuutta, mutta Johanna muistaa Raamatun sanat: "Den där illa gör, han ser icke Gud. Jani ihmettelee, haluaako Johanna puolustaa kauppiasta, johon vaimo vastaa: Ingen kan taga honom i försvar. -- Men han är ju ändå en människa.

Velkoja ei enää maksettu eikä luottoa saatu. Keväällä Karl Orsa tietää kertoa, että torpasta pitää maksaa 160 kruunun pantti. Maksamatta jättäminen oikeuttaa häätämään asukkaat. Sellainen on järjestys, josta paljon puhutaan. Aikaa on juhannukseen.

Huimassa kohtauksessa kauppias renkeineen kiipeää juhannusaamuna 1877 talon katolle.  Sitä revitään, kauppias itse heiluttaa isoa kirvestä, muttei ei ehdi iskeä. Ei myöskään pihalle ison kiven taakse pyssyineen piiloutunut Jani ehdi ampua, sillä äkkiä kuuluu mahtava kumu, kuin kokonainen vuori rysähtäisi kasaan. Maa liukuu jalkojen, rakennusten, kasvien alta - talot ja ihmiset sen mukana.  Pölyyn häviävät kauppias renkeineen, Johanna lapsineen, kaikki.  Jani yksin jää tuijottamaan polvet tutisten valtaisaan kuoppaan, josta ei erotu taloa, ei edes sen piippua. Ympyrä on sulkeutunut. Loppusanoikseen hän pohtii:
Vårherre?
Och jag skall sedan med desso mine hud omflådd varda, och skall i mitt kött få se Gud. 

Jos ymmärrän ja osaan tulkita, mitä Lindgren kirjoittaa loppuun, niin tämän tarinan Job, kaiken menettänyt Jani, uskoo näkevänsä lopulta Jumalan. Hän ei enää pohdi pahuutta, ei tuhoa, ei tappioitaan. Mutta kysymysmerkki Janin usein toistaman Vårherre-ilmauksen perässä askarruttaa. Näinkö on, ettei Herra pidäkään ammoista lupaustaan? Jani näyttäytyy sellaisena pohjoisten seutujen Jobina, joka pelkästään menettää. Vain sisarpuoli Tilda vaurastuu, sillä hänelle kauppias, pahan ilmentymä, oli testamentannut koko omaisuutensa.
--

Tässä vielä nettilöydöksiä kirjailijasta ja hänen teoksistaan:

Torgny Lindgren, född 16 juni 1938 i Raggsjö (Västerbotten). Författare. Han invaldes i Svenska Akademien 28 februari 1991 och tog sitt inträde 20 december 1991. Lindgren efterträdde språkvetaren Ture Johannisson på stol nr 9. Han tilldelades 1983 Litteraturfrämjandets stora romanpris för Ormens väg på hälleberget, 1984 Aniarapriset för Merabs skönhet, Doblougska priset 1987, Augustpriset 1995 för Hummelhonung, Gerard Bonniers pris 1999 och Selma Lagerlöfs litteraturpris 2000.

I Ormens väg på hälleberget (1982) återvände Lindgren för första gången till barndomens Västerbotten. Romanen skildrar förtryck och nöd i en västerbottnisk by på 1800-talet, men den egentliga huvudpersonen är språket. Återvändandet till barndomslandet innebar uppkomsten av ett alldeles unikt lindgrenskt konstspråk, kargt, distinkt, dialektalt, hämningslöst, galghumoristiskt och bibliskt, reducerat till ett absolut minimum. Romanen, som sedermera filmatiserades av Bo Widerberg, innebar ett genombrott i stor stil, och Lindgren är idag en av Sveriges mest översatta författare.  (http://www.svenskaakademien.se/akademien/de_aderton/torgny_lindgren)

Waltarin seurassa viipyillen

Elämäkertojen lukemisessa minulla on meneillään oikea valas jopa e-kirjaksi, sillä olen urakassa vasta noin puolivälissä, kun silmissä vilisee sivu 570 melko isoin fontein. Kyse on Panu Rajalan muhkeasta opuksesta Unio Mystica Mika Waltarin elämä ja teokset (2008). Sain sen jo kertaalleen kirjastosta etälainaksi, mutta ylen paksua, pehmeäkantista kirjaa oli mahdoton lukea. Nyt homma sujuu mainiosti Sony Readerilta, johon sen latasin maksettuani hankinnasta 11,90 euroa Elisa Kirjalle.

Elämäkerran Mika Waltari penkoo parhaillaan etruskien menneisyyttä ja on kohta valmis syöksähtämään uuden suurromaanin nakuttamiseen. Minä kuitenkin hyppäsin hetkeksi kyydistä ja tartuin omasta kirjahyllystä löytyvään Kuun maisema -kokoelmaan. Sen WSOY suostui lopulta 1953 julkaisemaan. Tätini perintönä minulle tullut kirja on 4. painosta. Siitä löytyvät Waltarin peinoisromaaneiksi nimetyt Jokin ihmisessä (48 sivua), Jäinen saari (41 sivua), Kuun maisema (71 sivua), Ennen maailmanloppua (31 sivua), Pariisilaissolmio (47 sivua) ja Ihmisen vapaus (19 sivua).  Sivumäärät kielivät Waltarin pyrkimyksestä hallita myös tiivis ilmaisu. Eilisiltana lukaisin aikoinaan kohutun tarinan Jokin ihmisessä. Se sijoittuu alamaailmaan ja päätyy intohimon nieluun. Mitään suurenmoista lukukokemusta en tavoittanut, mutta kannatti tutustua tällaiseenkin Waltariin. Luen pikku hiljaa myös valikoiman muut tekstit.

Nykylukijaa ällistyttää, että teksti on voinut herättää perin vahvaa vastustusta. Oikeastaan elämäkerta ja nyt myös itse pienoisromaanit paljastavat vajaan sadan vuoden takaisen Suomen henkisestä ilmastosta seikkoja, joita en paljosta historian opiskelusta huolimatta ole tajunnut. Paljon sellaista ihmisten oloihin ja arvostuksiin liittyvää tietoa tihkuu esiin kaiken matkaa, että jo tämä elämäkerran piirre pitää minut lukijana otteessaan. Teos on totta tosiaan kirjoitettu waltarimaisen tarkasti, runsaasti, paikoin hilpeästi. Tästä myöhemmin lisää.
 
Wikipediasta löytyy kelpo valistustekstiä Waltarin pienoisromaaneista: 
"Kirjallisesti merkittävimpinä pidetään usein Waltarin niin sanottuja pienoisromaaneja, joille on ominaista voimakas aistillisuus ja erotiikka. Pienoisromaaneja ilmestyi Waltarilta pääasiassa 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa. Pienoisromaanit Ei koskaan huomispäivää (1942) ja Jokin ihmisessä (1944) Waltari julkaisi ensin omakustanteina. WSOY kieltäytyi julkaisemasta Waltarin moraalisesti epäilyttäviksi katsomiaan, rikosta ja kiellettyä rakkautta käsitteleviä teoksia.^[15][16] Näissä teoksissa kirjailija saattoi ilmaista itseään ilman menestyskirjailijan paineita, ja näin ihmismielen yöpuolen kartoittaminen sekä elämänfilosofinen ja eksistentiaalinen pohdiskelu kävivät mahdollisiksi. Vuonna 1953 WSOY saattoi julkaista kuuden pienoisromaanin kokoelman Kuun maisema. Kaikkiaan Mika Waltari kelpuutti 13 teostaan yhteisniteeseen Pienoisromaanit.
Tunnetuimpia pienoisromaaneja on Vieras mies tuli taloon, jolla Waltari voitti WSOY:n pienoisromaanikilpailun 1937.  Markku Envall pitää kirjaa osoittelevuudessaankin eräänlaisena suomalaisvastineena D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajalle. Teos oli Waltarin ensimmäinen käännösmenestys^.      
Fine van Brooklynissa (1941) kokematon tiedemies matkustaa Bretagneen ja joutuu siellä laskelmoivan naisen valtaan. Jokin ihmisessä sijoittuu päällisin puolin alamaailmaan ja lienee luettavissa kirjailijaa kiinnostaneen kalvinismin valossa. Ei koskaan huomispäivää on kolmiodraama rikoksesta ja sen tunnustamisesta. Samalla se on kuvaus levottomasta ajasta kahden maailmansodan välissä.Toisen maailmansodan jälkeisiä tunnelmia kuvaa Sellaista ei tapahdu, jota Panu Rajala pitää Waltarin parhaana pienoisromaanina."

Ehkäpä tarjoilen omat kokemukseni koko Kuun maisema -kokoelmasta, kun olen lukenut loputkin valikoiman teksteistä. Tämä pikainen katsaus olkoon alkusoittona Waltari-havahtumiseeni paljon kuulun kirjailijan satavuotisjuhlinnan jälkeen.

Maria Jotunin taival kirjailijaksi

Elämäkertojen lukuharrastus jatkuu. Juhani Aho -kirjan vastikään kirjastoon palautettuani sain käsiini Kari Tarkiaisen isoäidistään kirjoittaman Maria Jotuni -teoksen. Sen alaotsikkona ovat Marian omat sanat vain ymmärrys ja hymy. Niihin hän elämäkerturin mukaan on tiivistänyt naisen lopullisen osan elämässä (s. 489).

Ylle liittämästäni linkistä avautuu sivu, jolta löytyy laajahko kuvaus kirjasta. Niinpä minä keskityn pohtimaan omaa lukukokemustani tuoreeltaan, vaikka tunnen yhä olevani tekstin vanki ja ihmeissäni tekstin paikoin vanhahtavasta kieliasusta. Olennaisinta on, että kirja huokuu intohimoista paneutumista aiheeseen. Uumoilen tutkimuksen muodostuneen tekijälleen myös matkaksi omaan itseen. En muista lukeneeni yhtä intensiivistä ja rohkeasti tietyn perheen historiaa tarkastelevaa teosta kuin tämä Kari Tarkiaisen tutkimus isovanhemmistaan. Maria Jotunin ohessa valottuu hänen aviomiehensä, kirjallinen tukijansa ja uuttera managerinsa Viljo Tarkiainen. Myös pojat Jukka ja Tuttu saavat luonnehdintansa. Eläytymällä huolellisena lukijana isoäitinsä teoksiin Kari Tarkiainen osoittaa niistä liittymäkohtia tämän lapsuuteen ja sittemmin avioliittoon. Elämäkerrassa teosanalyysit sisältävät tuotannon vastaanoton tarkastelua ja arvottamista. Niinpä nyt olisi helppo taas tarttua Jotunin parhaiksi osoittautuneisiin teksteihin kuten Arkielämään ja Kun on tunteet -novellikokoelmaan. Ainakin ne puhuttelevat yhä, samoin postuumisti julkaistu Huojuva talo, mistä osoituksena löysin eilen  Lukuneuvojalta suosituksen.

En voi olla muistelematta, miten omien opiskeluaikojeni kirjallisuushistorioissa ja elämäkerroissa vain kautta rantain vihjattiin kirjailijoiden yksityiselämään. Läpinäkyvyyden asemesta taiteiltiin peittämisellä. Nuorena ihmettelin myös alituista resignaation korostamista kirjailijain elämänvaiheista kerrottaessa. Jotuni puolestaan säilytti taisteluvalmiutensa "pahaa miestä" vastaan, vaikka sydänsairaus vaivasi.  Kari Tarkiaisella ei ole ollut tavoitteena enää peitellä perheen julkisivun takaisia ilmiöitä, vaan luoda tosi kuva käyttämällä paitsi historiantutkijan ja arkistoasiantuntijan koko arsenaalia myös asianosaisen sisäpiiritietämystä. Eduksi hankkeelle lienee ollut sekin, että hän on työskennellyt pitkään Ruotsissa ja tottunut sikäläiseen ehkä Suomea vapaampaan ilmapiiriin. (Hyvilläni muistan, kuinka kerran 1980-luvulla minullakin oli onni olla Tukholmassa samassa tilaisuudessa Kari Tarkiaisen kanssa pohtimassa ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden kysymyksiä.)

Mittavan, vahvasti puhuttelevan elämäkerran lopusta löytyy epilogi, jossa kirjoittaja selvittää työn omakohtaisuutta. Käy ilmi, että lastenlasten kosketukset isovanhempiin jäivät aikoinaan niukoiksi. Kiista Maria Jotunin jäämistöstä sai pojat Jukan ja Tutun tekemään äkkiratkaisuja, mikä selittää sen, että Huojuva talo julkaistiin vasta 1963, parikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kaiken kaikkiaan raskaita tapahtumia lienee saatu päivänvaloon vasta Kari Tarkiaisen työn ansiosta, mikä ei kuitenkaan ole ollut kaikille suvun jäsenille mieleen. Pekka Tarkan arviointi Helsingin Sanomissa 29.12.2013 tästä Jotuni-elämäkerrasta sisältää olennaisia lisätietoja.

Kiitän tekijää teoksesta, joka peittelemättä näyttää, kuinka rankkaa naiskirjailijan ammatti on ollut ainakin Maria Jotunin tapauksessa ja kuinka suurenmoisia ovat olleet ne jaksot, jolloin "hyvä tuuli" - flow - on siivittänyt työtä. Tämän elämäkerran luettunani Jotuni elää täyteläisenä persoonana mielessäni. Varjoja kuvaan heittävät hänen iän myötä yltyvä mustasukkaisuutensa, erakoitumisensa ja häkellyttävä kiintymisensä antiikkiesineisiin. Lapsenlapsille ei ollut tilaa hänen sylissään, mutta  kynä pysyi otteessa hamaan loppuun.

Juhani Ahon jäljillä

 Parisen viikkoa vierähti, kun luin hissuksiin Juhani Ahon  syntymän 150-vuotisjuhlavuotena 2011 tästä merkkimiehestä julkaistua elämäkertaa. Se on lähtöisin Panu Rajalan  kynästä tai paremminkin tietokoneesta. Otsikko tiivistää 442-sivuisen teoksen olennaisimman sisällön sanoihin Naisten mies ja aatteiden  Juhani Ahon elämäntaide. Takakansiteksti esittelee kirjan näin:

Juhani Ahon syntymän 150-vuotisjuhlan pääteos on Panu Rajalan kirjoittama elämäkerta, joka haastaa tulkitsemaan Ahon elämää ja teoksia tuoreista näkökulmista. Rajala kuvaa kiihkeän ja kipuilevan keltanokan kehityksen sensaatiosta toiseen ajautuvaksi kohukirjailijaksi, jonka mukana kasvoivat niin moraalikriitikot, kustantaja kuin koko suomenkielinen lukijakunta. Aho eli moraalikeskustelujen keskellä ja samanaikaisesti hänen sanoiltaan odotettiin yhteiskuntaa "kohottavaa henkeä". Juhani Ahon työ oli monessa mielessä uraauurtava: paitsi kielemme kehittäjä ja vaalija, Aho oli myös eturivissä tuomassa uusia eurooppalaisia äänenpainoja maamme kirjallisuuteen. Hänen teksteistään naislukijat löysivät ensi kertaa - miehen kertomana - oman elämänsä ristiriitojen ymmärtäjän. Panu Rajala kirjoittaa kuin Ahon elämän keskeltä, milloin Järnefeltien salongista, Minna Canthin kodista tai Pariisista. Hän kuvaa nuoren Ahon vaikutusalttiutta ja lehtimiehelle sopivaa ryhmäluonnetta. Kirjassa tulee ensi kerran esiin Ahon ulkomainen vastaanotto ja karikkoinen tie Nobel-ehdokkuuteen.

Merkillisen intensiiviseksi lukukokemus muodostui, vaikka yhtä ja toista Ahosta toki on tullut tutuksi monista aiemmista yhteyksistä. Erityisesti nautin Rajalan kirjan selkeästä rakenteesta ja notkeasta kielestä. Hitaastikin lukien pysyin kartalla. Innostuin elämäkerturin opastamana jopa nappaamaan omasta kirjahyllystä Ahon Koottujen teosten sen osan, josta löytyy Rautatie. Luin tuon 120-sivuisen helmen yhdessä hujauksessa. Vanhoilla päivillään Aho itsekin kuuluu pitäneen sitä parhaimpana luomuksenaan.

Kukapa olisi uskonut, että aikoinaan koulussa pakkoluetettu Rautatie voisi sytyttää vielä vuosikymmenten jälkeen. Niin kuitenkin kävi. Silti jätin uusimatta tuttavuuteni sekä Panu että Kevät ja takatalvi -romaanin kanssa. Molemmat kuuluivat lukioajan pakkolukemisiin. En muista, miten luettua pohdittiin vai pohdittiinko lainkaan.  

Papin tytär ja Papin rouva pitivät aikoinaan otteessaan minua niin kuin monia muita. Samoin kävi muutamille opiskelijoille niillä kirjallisuuden anlyysikursseilla, joilla toimin opettajana. Samoin yksi tyttärentyttäristä halusi jo vuosia sitten lukea kummatkin ja ymmärsi kirjat erinomaisiksi. Lastuista ei ollut puhetta, vaikka aihetta olisi ollut. Juhasta puolestaan on riittänyt puhetta ja aineksia moniin tulkintoihin sekä näyttämöillä että elokuvina. Mutta koulussa en muista Juhaa luetun.

Monien hiljaisten vuosien jälkeen Ahon arvostus lienee taas nousussa. Ensimmäisenä suomalaisena ammattikirjailijana ja aktiivisena lehtimiehenä hän tarjoaa jälkipolville runsaasti aineistoja. Ja hänen yksityiselämänsä ratkaisut osoittivat sellaista ennakkoluulottomuutta, että elokuvaväkikin on niihin sittemmin hanakasti tarttunut.

Tuula Levo on kirjoittanut blogissaan Rajalan laajasta teoksesta tärkeitä seikkoja. Kannattaa tutkailla. Koko teksti löytyy tästä linkistä:
http://tuulankirjablogi.vuodatus.net/lue/2011/09/naisten-mies-ja-naistenmies

Lopuksi vielä pari kuvaa kirjailijasta. Ensimmäinen esittelee miehen nuorena, jälkimmäinen Rajalan sanoin "kansakunnan kalamiehenä", jollaisena Aho nähtiin hänelle rakkaalla Huopanankoskella.

Härkönen iskee naiskuvallaan

Tartuin hiljan Elisa Kirjan syöttiin ja ostin Sony Readeriini Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos (2008). Kirjasta tehty elokuva on pyörinyt teattereissa alkuvuodesta, mikä ajankohtaisti myös pohjateoksen. Leffalippujakin oli tyrkyllä Elisa Kirjassa, tosin vain arpajaisvoittoina.

Tyytyväisenä löysin e-kirjan lopusta paperiversioon kirjatun takakansitekstin. Se opastaa myös e-kirjan mahdollista ostajaa näin:

"Terävän humoristinen romaani iskee siekailematta uuvahtaneen avioliiton kipupisteisiin.
Heli Valkonen on epätoivoisesti rakastunut aviomieheensä. Mutta Matin ei tee mieli. Koskaan. Hän vain pelaa tietokonepelejä repsahtaneissa fleece-housuissa. Hartiahieronta on hänestä parasta läheisyyttä.
Kun hienovaraisista vihjeistä, kauniista puheista ja hemaisevista asuista ei ole apua, Heli turvautuu suoraan ja yhä suorempaan toimintaan - turhaan. "Kulta, nyt ei ole hyvä hetki." Lauhkeasti ja nöyryyttävästi Matti torjuu puolisonsa lähestymiset. Missä vaiheessa hehku lopahti, ja he alkoivat puhua toisilleen kuin potilaat: "Mites sun niskat?" Hiljainen makuuhuone johtaa tilanteisiin, joihin Heli ei välttämättä olisi halunnut. Mutta hän ei tahdo kuolla suruun."

Luin kirjan 220 sivua nopsaan ja huomasin, että tuoteseloste pitää kutinsa. Äimistelin aika ajoin räväkkyyttä, jolla kirjan Heli jakeli täsmäiskuja vaitonaiselle miehelleen, Matille. Tyydyttämättömän naisen raivo kihisee niin, että mies valuu yhä loitommas. Kiinnostaisi tosiaan nähdä, kuinka vahvoina Helin tuliset repliikit toistuvat elokuvassa ja kuinka Matti väistelee sanaiskuja.

Romaanissa Heli päätyy äärimmäisenä keinonaan rakastelemaan sopivasti kohdalle osuneen nuoren uroksen kanssa. Seuraa vereviä kohtauksia miehen kämpässä. Huuma hiipuu melko pian, mutta siitä löytyy syy repäistä kotona auki avioparin umpisolmu. Väsähtänyt mies alkaa esittää aloitteita ja taipuu ehdottamaan jopa parisuhdeleiriä. Kirjan lopussa pariskunta on pääsemässä puhumisen alkuun, Mutta kriittisellä hetkellä mahtava kirkonkellojen pauhu vaientaa ihmiset - ainakin hetkeksi.

Mitähän tuumaan Härkösen tavasta käsitellä pariskunnan kivulloista suhdetta? Jossain määrin kavahdin Helin ylen roimia repliikkejä. Silti myönnän, että kipeän aiheen rohkea tarkastelu voi avata silmiä ja pikku hiljaa ohjata ihmisiä auttamaan itseään, kun avioelämä uhkaa uuvahtaa. Härkönen on osaltaan ainakin lisännyt ellei peräti aloittanut julkipuhetta hankalaksi koetusta aiheesta. Siksi arvioin Ei kiitos -romaanin tervetulleeksi tendenssikirjaksi. Sen sanottava tehostuu tuntuvasti siitä, että kirjassa nainen onkin seksiä hinkuava osapuoli eikä mies, niin kuin vanhastaan on totuttu tilanne näkemään.

Kuinka sattuikaan, että juuri tänään löysin vakituisesti seuraamistani blogeista Jussi Ruokomäen 17.2.2014 julkaiseman parisuhdetta koskevan kirjoituksen. Se tuntuu jo otsikossaan jatkavan siitä, mihin Härkösen kuvaama vaimo toivoisi pariskunnan päätyvän:
 

Enemmän ja parempaa

Vain seksiä ajatteleva mies
on parisuhteen supersankari

Jutun lopusta löytyy kuvan kera Ruokomäen lyhyt esittely. Hän sanoo olevansa diplomi-insinööri ja viisauden rakastaja. Päätoiminen koti-isä ja sivutoiminen nettiveijari rentoutuu iltaisin -- kun muu perhe on nukahtanut -- lukemalla Aristoteleen ikivihreitä koodauksen ohessa.

Kenzaburō Ōe: Matriarkka, Temppuilija ja Metsän ihme

 Pari kolme päivää on vierähtänyt omituisen kirjan parissa. Se osui sattumalta hyppysiin kirjaston hyllyjen välissä haahuillessani. Suositukseksi riitti, että se on ilmestynyt Kai Niemisen suomentamana 1986 Tammen Keltaisessa kirjastossa ja että kirjoittaja on japanilainen. Tästä Kenzaburō Ōe -nimisestä Nobel-palkitusta miehestä en tiedä koskaan ennen edes kuulleeni, saati että olisin lukenut hänen tuotantoaan. Nyt olen. Kumma opus on jo nimeltään: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä.

 Pikku hiljaa Ōe kuljettaa lukijaa yhä syvemmälle syntymälaaksonsa tarinoihin, joita hänen oma isoäitinsä kertoo kertomasta päästyään pojalle. Poika pyristelee vastaan ymmärtämättä, miksi hänen täytyy olla kuin säiliö, johon kylän omituiset vaiheet tallennetaan. Tarinoilla on vissi yhteys kirjailijan omiin vaiheisiin ja kasvuympäristöön Shikokun saarella.

Mummo vangitsee pojan kuuntelemaan aina samalla alkurepliikillä: "Näin on kerrottu. Totta vai ei, en tiedä, mutta siitä on kauan ja sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa. Uskotko?" Eikä pojan auttanut muu kuin vastata: "Uskon." Kirja tuntuu olevan perimmäinen vastaus elämänmittaiseen hommaan.

Välillä lukija pitkästyy pojan lailla, kun mummo toistaa hiukan muunnellen jo kertomaansa. Silti kirkastuu, kuinka olennainen osa vapauttaan vaalivan yhteisön elämässä on sekä vahvoilla naisilla että temppuilevilla miehillä ja niillä yksilöillä, joiden päässä on arpi. Kertoja osoittaa yhtymäkohtia myös eräisiin  intiaanilegendoihin. Sivuutan sen, mitä ihmeellistä selviää suurimmasta monen hahmon temppuilijasta ja hänen vaimo(i)staan, tosi Matriarkasta. Ensimmäinen viidestä kertomuksesta keskittää jo otsikossa huomion Murskaajaan ja tarjoaa hämmästyttäviä seikkoja sekä tämän ylivertaisista kyvyistä että kylän kaikkien ihmisten alkuperästä.

Viimeinen tarina Metsän ihme avautuu kosmisiin svääreihin. Niiden kaikuina kuuluu säveliä, jotka syntymävammainen Hikori, musiikkilahjakkuus, on tallentanut nuoteiksi. Ne löytyvät kirjasta. Kaiken kaikkiaan metsällä ja sen jättiläispuilla on ollut kyläläisten elämään ratkaiseva vaikutus. Puiden suojiin väki on tavannut paeta, kun lääninherra toisensa perään tiivistää toimiaan alistaakseen kylän verotettavaksi. Oksien siimeksestä kylän väki katselee kotikulmilleen asettuneita ja kentällä uhoavia sotilaita. Toistuvat kiusanhenkiset temput murtavat lopulta militaarit. Päällikkö hirttää itsensä, muu joukko häipyy. Rauha palaa syrjäiseen kylään, kylänväki laskeutuu puiden suojasta takaisin taloihinsa.

Ennen pitkää kuitenkin laakson suojaisen kattilan ahtaus käy yhä ilmeisemmäksi. Yksi ja toinen lähtee kylästä. Niin myös se K-chan,  Kenzaburō Ōen alterego, joka jo lapsena sai ensin kuulla, sitten tuta elämäntehtäväkseen laakson ja sen vapaudenhaluisten asukkaiden tarinan kertomisen. Niinpä tuntuu luonnolliselta, ettei tämä Nobelilla palkittu kirjailija halunnut enää jatkaa työtään, kun hän oli saanut valmiiksi M/T ja kertomus Metsän ihmeestä -pääteoksensa.

Entä mitä yleensä tiedetään Ōesta? Wikipedia ei isosti auta, mutta muualtakaan en ole etsinyt. Englanninkieliset sivut tosin kuvailevat melko kattavasti Ōeta, mutta riittäköön tässä nyt lyhyt suomenkielinen selvitys:

Kenzaburō Ōe (jap. 大江 健三郎, Ōe Kenzaburō, s. 31. tammikuuta 1935) on merkittävä japanilainen nykykirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1994.
Oe opiskeli ranskalaista kirjallisuutta, ja Ranskan ja Yhdysvaltojen nykykirjallisuus ovat vaikuttaneet etenkin hänen varhaiseen teoksiinsa. Oen tuotanto on usein syvästi henkilökohtaista. Hän yhdistää japanilaiseen taruperinteeseen kokemuksiaan ja tunteitaan kehitysvammaisen, mutta musikaalisesti huippulahjakkaan pojan Hikari Oen isänä.