Siirtolaisuuden historiaa Mobergin malliin

Vilhelm Mobergin Utvandraren-romaanisarjan neljännen ja samalla viimeisen osan Sista brevet till Sverige (1959) luin Alb. Bonnier boktryckerin painoksena vuodelta 1975 ja Turun kaupunginkirjastosta lainattuna. Viereinen kuva kannesta on itse otettu, koska netistä en sitä löytänyt. Itse kuva esittää romaanisarjan keskeisimpiä henkilöitä Karl Oskar ja Kristina Nilssonia vaiheessa, jolloin nuorehko Kristina lopen uupuneena tekee kuolemaa. Kirjan takakannen täyttää kasvokuva kirjailijasta.  

 Koko sarjasta Wikipedia tarjoaa melko lailla tietoa. Nykylukijan suureksi ihmeeksi

kerrotaan, että heti kirjojen ilmestyessä Moberg sai tuta ankaraa kritiikkiä niin Ruotsissa kuin Yhdysvaltain Minnesotassa, jonne ruotsalaissiirtolaiset asettuivat. Niin iso juttu teossarja kuitenkin on ollut, että sittemmin sarjaa on vaadittu liitettäväksi Ruotsin kansalliskirjallisuuden kaanoniin ja että Karlshamnin lähtösatamaan on pystytetty patsas Karl Oskar ja Kristina Nilssonille, romaanien tarpeisiin luoduille henkilöhahmoille. Aineksia näihin ja kaikkiin muihin henkilöihin ja tapahtumiin Moberg on hankkinut laajoin taustatutkimuksin, koska siirtolaisuuden historiaa ei kukaan vielä ollut kirjoittanut.

Joka osasta voi lukea suppean kuvauksen näistä Wikipedia-linkeistä:

• Utvandrarna (1949)
• Invandrarna (1952)
• Nybyggarna (1956)
• Sista brevet till Sverige (1959)

• Därtill finns Din stund på jorden (1963), som är ett slags uppföljare till utvandrarserien.

Sista brevet till Sverige koostuu kolmesta pääluvusta alalukuineen. Niitä edeltää lyhyt katsaus kirjan tapahtuma-ajan Yhdysvaltoihin otsikolla Landet som förvandlade dem. Sitä seuraavat I Bygget försinkas, II Astrakanäpplena är mogna ja III Nelson settlement. Epilogi jakaantuu kahtia: I Kartan från Ljuder, II Sista brevet till Sverige. 

Moberg liittää tuttujen muuttajien tarinaan niin Pohjois- ja Etelävaltioiden sisällissotaa kuin sioux-intiaanien kansannousua 1860-luvulla. Kristinan eno, hänen vanhin poikansa ja tämän vaimo tapetaan heti kansannousun alussa. Panin merkille, että kirjan maailmassa juuri äärimmäisen uskonnollinen eno, joka kaikessa luottaa Jumalaan ja vahvistaa Kristinassa samaa luottamusta, kokee läheisineen julman kuoleman. Karl Oskar ei vaimonsa tavoin antaudu Kaikkivaltiaan johdatukseen, vaan yhä uudestaan toistaa, kuinka ihmisen on luotettava omaan järkeensä. Jos ihminen ei itse auta itseään, mikään Jumalakaan ei häntä auta.

Romaanisarjan kolmannessa osassa Nybyggarna on huima kohtaus, jossa myrsky-yönä pariskunnan oveen kolkuttanut mies mustissaan osoittautuu papiksi. Kristina on haltioissaan sielunhoitajasta ja sijaa tälle sängyn. Aviopari valmistautuu nukkumaan lattialla, kun ladosta on haettu heiniä patjapussiin. Seuraavana aamuna vietäessä heiniä takaisin latoon niiden seasta putoaa iso kalkkarokäärme. Karl Oskar saa sen vaivoin tapetuksi. Pidin kohtausta enteenä. Se ei kuitenkaan toteutunut, ennen kuin ehkä nyt sarjan neljännessä osassa, jossa liika jumalusko vie Kristinan tuhoon. Voi olla, että painotan liikaa kohtauksen merkitystä. Perusteiksi löydän ne monet painokkaat pohdiskelut, joissa Karl Oskar ja Kristina saavat sanoiksi sen, missä määrin omia ratkaisujaan voi jättää Jumalan haltuun. Kristina loittonee yhä pidemmälle suuntaan, jossa antautuu täysin Jumalansa huomaan - ja kuolee alle 40-vuotiaana.

Karl Oskar suree ja kaipaa pohjattomasti vaimoaan. Hän elää pitkään leskenä eikä taivu pyytämään Jumalalta anteeksiantoa, vaan päinvastoin Karl Oskar odottaa anteeksipyyntöä, niin  epäoikeudenmukaisena hän kokee Kristinan kuoleman. Tuntuu kuin Moberg olisi perin juurin tuskastunut sellaiseen jumalisuuteen, joka tyystin hämärtää ihmisen oman ajattelun. Hän on luonut Kristinasta ja tämän enosta sellaiset henkilöt, jotka uppoavat yhä syvemmälle kuvitelmiinsa Kaikkivaltiaasta. Romaanissa käy pahasti, kun Raamatun sana syrjäyttää lääkärin vakavan varoituksen. Usko ja siihen kätkeytynyt halu voittaa järjen, kun Kristinan aloitteesta pariskunnan avioelämä jatkuu. Tuota pikaa Kristina on taas raskaana. Tapahtumaketju on vavahduttavaa luettavaa. Siihen liittyy sykähdyttävästi myös Kristinan omenapuu, jonka läpikuultavaa hedelmää kuoleva ehti kevyesti maistaa, ennen kuin lipuu pois ja jättää miehensä siinä vakaassa uskossa, että he vielä tapaavat.

Mobergin romaanisarjassa kymmenen vuotta on se aika, jossa Karl Oskar ja Kristina ehtivät rakentaa elämänsä kokonaan uudestaan. Karl Oskar on yhä suuria rakennussunnitelmia, mutta Kristinan kuoltua hän itse ei niitä toteuta, vaan ne jäävät pojille. Nämä ovat vanhempiensa tapaan kunnollisia ja toimeliaita, kun taas Karl Oskarin pikkuveli Robert osoittautuu äkkiä tuhoutuvaksi haihattelijaksi.

Romaanien henkilöinä on melkoinen kokoelma eri motiivein liikkeelle lähteneitä siirtolaisia. Tarkimmin heistä tulee kuvatuksi Ulrika i Västergöhl. Hänestä on kehkeytynyt itsetuntoinen, mitään pelkäämätön nainen huolimatta varhaisvuosista huutolaislapsena, jonka isäntä raiskaa tytön ollessa 14-vuotias. Kotipaikkakunnalla hän hankki elantonsa hyljeksittynä Gladana, huorana, synnytti ja menetti useita lapsia, kunnes liittyi Kristinan enon uskovaisten ryhmään ja lopetti entisen ammattinsa. Ulrikan elämä muuttuu tyystin, kun hän pääsee Amerikkaan lähtijöiden matkaan. Ulrikan suusta kuullaan kitkerimmät kommentit entisen kotimaan heikkoja sortavasta maallisesta ja kirkollisesta esivallasta. Yhdysvalloissa kukaan ei halveksi tätä komeaa naista, jolle ilmaantuu useita kosijoita. Hän avioituu baptistipastori Henry O. Jacksonin kanssa ja saa vielä monta aviolasta. Loppujen lopuksi pitkään kauneutensa säilyttävä Ulrika vanhenee arvostettuna baptistipapin leskenä, jolle siunaantuu myös varallisuutta runsaasti.  Hänen uskonsa Jumalaan säilyy maltillisena toisin kuin  Kristinan.

Sittemmin kuvat siirtolaisyhteisöistä ovat tarkentuneet, kun sosiologit ja historioitsijat ovat ryhtyneet tutkimaan muuttoaaltoja. Aika monia alan kirjoja olen lukenut, mutta en ainuttakaan ruotsalaisista Minnesotassa. Niinpä minulle Mobergin romaanit ovat tarjonneet yli sadan vuoden takaisista tapahtumista valtavan tietopaketin. Silti nimenomaan kirjojen henkilöhahmot olivat niitä, joiden kohtalot pakottivat jatkamaan lukemista, kunnes Smoolannin Ljuderista keväällä 1850 lähtenyt muuttajien joukko oli saateltu tiensä päähän. Hyvin kauniisti Moberg rauhoittaa kerronnan loppua kohti. Epilogissa lukija seurustelee vielä tovin Karl Oskarin kanssa, kunnes saa lukeakseen  20. joulukuuta 1890 päivätyn kirjeen. Siinä naapuri, jolle Jarl Oskar on uskonut tehtävän, kertoo tämän Ruotsissa asuvalle sisarelle arvostetun miehen kuolleen 67 vuoden ikäisenä rauhallisesti nukkuessaan.