Fontankan talo kuvakirjana

Vaski-kirjastosta tilasin kirjan nimeltä Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012, 79 s) jo ennen Hannu Väisäsen näyttelyä käsitteleviä blogijuttujani. Kirja saapui samana päivänä, kun toinenkin kahdesta Ahmatova-jutustani oli ehtinyt ilmestyä. Hain lainakirjan saman tien ja yllätyin sekä sen vanhahtavan albumin kaltaisesta muodosta että sisällön suppeudesta ja kauneudesta. Tekijöitä on kolme: Pirjo Aaltonen, venäjän kielen kääntäjä, Ahmatova-museon ja venäläisen kirjallisuuden ystävä, valokuvataiteilija Anne Hämäläinen sekä Sanni Seppo, hänkin valokuvataiteilija ja graafinen suunnittelija. Kirjan aineistosta tekijät toteuttivat myös näyttelyn syksyllä 2012 Pick me -galleriassa Helsingissä.  He ovat saaneet hankkeeseensa tukea muun muassa Suomen kulttuurirahastolta ja Valtion valokuvataidetoimikunnalta. Sirpa Pääkkönen julkaisi kirjasta ja näyttelystä arvion Helsingin Sanomissa 17.10.2012. Hän otsikoi juttunsa näillä sanoin: Anna Ahmatova sai kauniin kirjan. Fontankan talossa -kirja kuvittaa Ahmatovan kotimuseota Pietarissa, mutta kertoo runoilijasta vain niukasti.

Minua ei haitannut tekstin niukkuus, sillä olin jo ehtinyt kartuttaa tietojani runoilijakuuluisuudesta.  Keskityin tekstiin, kun ensi kertaa lehteilin pikku opusta ja huomasin pian, että sehän tarjoaa kiehtovia yksityiskohtia runoilijan vaiheista. Teksti on tarkoin punnittua ja huoliteltua. Se nivoutuu kuviin. Niillä onkin tekstiä isompi osuus, sillä useille aukeamille levittäytyy kollaaseja tai hienosti työstettyjä yksittäisiä otoksia ilman tekstiä.

Vladimir Giršin on antanut aiheen yhteen kuvaluomukseen. Tästä lääkäristä oli määrä tulla Annan neljäs aviomies, mutta hän olikin avioitunut toisen kanssa runoilijan palatessa evakosta Leningradiin toukokuussa 1944. Kerroksellinen kuva ohjaa pohtimaan metallioven taakse kätkeytyviä kokemuksia, ehkä myös mielen lukkoja. Miehen vakavuus ja katseen suunta tuntuvat kertovan kääntymisestä loitolle. Vaatetus ja hiukset ovat niin huoltamattomia kuin kauhuista vaivoin elävänä selvinneellä voi olla. Kuvassa häämöttää oksistoa tai ehkä verisuonistoa jonkinlaisena elämän jatkumisen merkkinä.

Aiemmin kerroin, että pahimpina vainon vuosina Anna kirjoitti runojaan lappusille, jotka painettiin visusti talteen muistiin. Sitten runolappuset poltettiin, mutta ei suinkaan samovaarin tulipesässä vaan tällaisessa kuvan esittämässä tuhkakupissa. Lieneekö niin, että samovaarit ovat innoittaneet Hannu Väisästä enemmän kuin moinen tuhkakuppi?

Annan pojan Lev Gumiljovin vaiheista kertoo aukeama, jossa kuvat lepäävät kuin käsin kirjoitettujen nimilistojen päällä. Onko niissä vangittujen nimiä? Vasemmalta oikealle siirryttäessä auvoisen perhekuvan lapsesta varttuu siloposkinen nuorukainen, sitten parrakas, vanheneva vanki. Eri kirjoittajilta muistiini on tarttunut, että poika ei halunnut tavata äitiään tämän neljänä viimeisenä elinvuotena. Hän ei näet uskonut äidin yrittäneen tehdä kaikkensa pojan vapauttamiseksi.

Poika varttui maaseudulla isovanhempien hoivissa. Mutta Leningradissa hän majoittui monien muiden tavoin Fontankan taloon. Asuntopula ohjasi ratkaisuja, sillä neuvostokansalaisella tuli olla osoite. Niinpä jos ei mahtunut yhteenkään huoneeseen, makuusijan saattoi sovittaa käytävään. Näin kuuluu Lev tehneen.

Perhekonstellaatiot joustivat. Kun Anna muutti Puninien kotiin Fontankan taloon, entinen vaimo ja lapsi asuivat siellä edelleen. Yhden aukeaman kuvissa Anna ja Nikolai Punin näyttäytyvät pariskuntana. Se että rakkaussuhde mutkistui, ei ihmetytä. Sittemmin Annan evakkovuosina saama kosinta herätti toiveen avioliitosta ja asunnosta Vladimir Giršinin kanssa. Kun hanke meni myttyyn, Nikolai Punin kutsui Annan takaisin Fontankan taloon. Eihän tällä ollut muutakaan paikkaa, mihin mennä.

Eksoottinen, häikäisevän älykäs Anna oli nuorena monen miehen unelmoinnin kohde. Pariisissa Amadeo Modigliani teki Annasta piiroksia, joista tuskin yhtäkään on tallella. Annaa myös valokuvattiin paljon. Kirjasta löytyy otos, jossa runoilija näyttäytyy salaperäisen houkuttelevana kuin lepäilevä jumalatar. Klassissessa taiteessa nainen esitettiin alastomana eikä suinkaan täysissä pukeissa niin kuin tässä ehkäpä vitsinä.

Anna  näyttää poseeranneen mielellään ja usein myös sivuttain:

Kuvien sijoittelu aukeamalle korostanee, että aika ajoin Anna tarttui toimeen keittiöpuuhissa, vaikka mieluimmin hän jätti ne muiden tehtäväksi.

Fontankan talo pysyi Annan kiintopaikkana kolmisenkymmentä vuotta. Viimeiseksi kopioin kuva-aukeaman, jonka vasemmassa osassa näen ikkunoita ja oven koristeellisten kalterien takana. Onkohan kyseessä ranskalainen parveke.

Rähjääntyneen rakennuksen ulkoseinillä johtorykelmät vaeltavat. Sininen nauha tuo mieleen vapaana virtaavan veden. Elämä voisi olla toisenlaista. Sisällä rakennuksessa piinasivat ahtaus, salailun pakko, oman tilan ja rauhan puute. Avainnippu tuo mieleen vartijat, joilla tuntuu olleen pääsy jokaiseen soppeen. Kurkkimalla, urkkimalla ja kuuntelemalla nämä kaiketi yrittivät vallata paikan myös vartioitavien ajatuksissa. Siinä meillä yksi kuvajainen Fontankan talosta! 

Olisinpa osunut tähän taloon Pietarissa käydessäni alkukesästä 2012. Kaikin puolin erinomaisella kulttuurimatkalla Fontankan taloon ei poikettu, joten tarvittaisiin uusi matka. Sen ohjelmaan kuuluisi ilman muuta vierailu nimekkäässä talossa ja siinä toimivassa Anna Ahmatovan kotimuseossa. Ennakko-opastustakin olen jo nauttinut siinä määrin, että osaisin katsella ja suunnistaa pikku huoneissa vaikeuksitta. Ainakin kuvittelen niin.