lauantai 23. helmikuuta 2019

Olenko muka ikäloppu?

En ole enää mikään pentu, vaikka sellaiselta näytän. Toukokuussa täytän 14 vuotta. Pari kolme kertaa veto on jo melkein loppunut. Kerran ampiainen pääsi puremaan,  ja se vei puhdin kokonaan pariksi päiväksi.

Isompi juttu oli, kun kuulemma rupesin löhöämään kuin horroksessa. Lääkärikäynnillä testissä selvisi, että minullahan on Cushingin tauti! Siihen auttaa tietty troppi nimeltä Vetoryl. Ja kas kummaa, virkosin! Kivaa on, että saan aamuisin nakin pieninä palasina suuhuni. Toisessa palassa tulee aina kapseli. Hotkaisen kaikki nakinpalat suit sait enkä puraise kapselia. Sen näet täytyy vaikuttaa hitaaasti sulamalla.

Olen muuten selvinnyt keuhkokuumeestakin. Tuttu lääkäri totesi, että kuumetta oli 41.3 ja pani minut tiputukseen sekä määräsi antibioottikuurin. Ei valittamista. Ja taas jatkoin leppoisaa oloa.

Tykkään ruuasta. Sitä tarjoillaan nykyään pari kertaa päivässä. On mukava kuunnella emännän puuhailuja, joiden päätteeksi ilmestyy runsas kipollinen herkkuruokaa kirsuni eteen.


Osaan odottaa kaikessa rauhassa. Aivan käden käänteessä ateriani ei synny, koska siihen lisäillään yhtä sun toista minunlaiseni espanjanvesikoiran hyvinvointia vahvistavaa.






Pohjaksi tulee koirapuuroa, johon sekoitetaan pakastimesta sulatettua lihaseosta. Sekin erityisesti koirille tehtyä.

Välttämättä haluan kunnon tujauksen piimää puuro- ja lihaseokseen. Ellei piimää tule, alan ripuloida. Erityistä öljyäkin tarvitsen. Sitten vielä maksaa vahvistava Epato-tabletti ja glukosamiinia jauheena nivelten hyväksi.



Ah, mikä nautinto, kun satsi tuodaan tarjolle. Pistelen kaiken poskeeni roiskuttamatta. Aika lailla vettäkin menee aterian mukana, kun emäntä huomasi, etten päivän mittaan juo riittävästi. Mikäs siinä, kun palvelu pelaa. En tuhlaa tippakaan lattialle!


Hiukan liioitellulta näin siististä ikäneidosta tuntuu, kun emäntä vaanii kuonoani paperi hyppysissään ruokailun loputtua. Mutta hövelisti suostun turpani alustavaan putsaukseen.


Parasta kuitenkin on viimeistellä hoito vetelemällä suupieliä mattoon. Emäntä sietää puuhani pyyhittyään ensin puuron rippeet paperiin.


Kaiken kruunuksi lähdetään porukalla lenkkeilemään Jyränkövirran partaalle. Mukaan otetaan se esine, jonka nimeä en usein kuule sisätiloissa, etten villiinny. Pallon perässä painelen ulkona. Ikä ei rasita, kunhan kohtuudessa pysytään.


Heinolassa voi elää mukavasti. Kun mentiin takaisin sisälle, olin ihan valmis päivätorkuille. En pannut pahakseni, vaikka ihmiskaverit, joilta saa paljon rapsutusta, poistuivat omille teilleen. Puhuivat menevänsä Jyränkölän setlementin vanhustentaloihin tutustumaan. Sehän on se paikka, jossa ollaan rohkeasti ihmisen puolella. Hyvä, että täällä ollaan myös vahvasti eläimen puolella.

Ei vanhuus ole pahasta, kunhan olosuhteista huolehditaan hyvin.



2 kommenttia:

vanski kirjoitti...

Niinpä. Usein olen juuri tuon sanonut , lemmikkinä on hyvä olla .Heidät hoidetaan vanhoinakin lempeästi ja kun kipu tai kunto heikkenee liialliseksi , elämä saa onnellisen ja kivuttoman lopun lääkäriasemalla . Siinä on se ero ....

Lissu kirjoitti...

Tara-koiran elo ja olo vahvistavat näkemyksesi. Kaikkiaan neljä naista pitää huolen siitä, että Taran olot vastaavat sen tarpeita. Viideskin on ilmaantunut ajoittaisesta kävelyttäjäksi.
Koiran omistaja asuu enimmäkseen Kaliforniassa, mutta tyttäret ja ennen kaikkea isoäiti, minun pitkäaikainen ystäväni, on se lenkki, jonka varassa koiran hoito on aina kunnossa.