Taiteilija ideansa jäljillä

Kiitos YLE-Teeman, ulottuville ilmestyi vavahduttava Teos vailla tekijää -elokuva, josta en ollut  kuullut saati lukenut mitään. 

Natsivallan lapsena kokenut taiteilija pakenee Itä-Saksasta länteen mutta ei mielessään eikä taiteessaan pysty vapautumaan totalitarismin muistoistaan. Venetsiassa palkittu elokuva keräsi myös kaksi Oscar-ehdokkuutta. Pääosissa Tom Schilling, Sebastian Koch ja Paula Beer. Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck. (Werk ohne Autor, Saksa 2018)

Jo ensimmäinen kohtaus taidemuseossa naulitsi minut keskittymään siihen, mitä tuleman piti. Ensimmäisen kuvan pikkupoika on kotipiirissä havaittu niin lahjakkaaksi, että hänelle voi ennustaa menestystä taidemaalarina. Vuonna 1938 Dresdenissä oli mahdollista tutustua kiertävään "rappiotaiteen" näyttelyyn, jonne ihastuttava Elisabet-täti vie sisarenpoikansa. Oppaan natsipuhe esille ripustetusta "rappiotaiteesta" horjuttaa lapsen unelmaa taiteilijaksi varttumisesta, kun taas luottamusta vahvistaa oma Elisabet-täti kuiskauksin, kuinka hän pitää muun muassa eräästä Kandiskyn maalauksesta. Kotona myös Kurt-pojassa on havaittu taipumusta vahvaan eläytymiseen, vaikkei sentään Elisabet-tädin ajoittain kokemaan hurmoksellisuuteen. Taiteilijapersoonallisuuksia molemmat. Pojan mieleen jäävät kaikumaan tädin sanat: "Älä ikinä katso pois. Kaikki, mikä on totta, on kaunista."

Ihmettelen yhä pojan tapaa nostaa toisen kätensä sormet harallaan silmien eteen. Näin tapahtuu museossa, mutta erityisesti tilanteessa, jossa Elisabetia raahataan väkisin ambulansiin. Näky iskeytyy lapsen tajuntaan lähtemättömästi. Tätiään hän ei tapaa enää koskaan. Sodan tuhoista alkaa nousta kahtia jaettu Saksa. Kurt Barnert kasvaa DDR:ssa ja päätyy taidekouluun eikä hänen lahjakkuutensa jää sielläkään huomaamatta. Opintojen loppuvaiheessa hänelle tarjotaan mittavan freskon maalaamista kunnioittamaan työläisiä sosialistisen realismin ylevöittäminä. Komeaa jälkeä syntyy, vaikka Kurt itse vierastaa työtään.

Hurmaavana juonteena tarinaan ilmaantuu taidekorkeakoulussa opiskeleva Elisabet Seeband. Nuoret tutustuvat toisiinsa, mutta Kurin on vaikea puhutella neitosta Elisabetiksi. Kipeä muisto tädistä piinaa. Tytön isän käyttämä lempinimi Ellie vapauttaa piinasta.

Isä osoittautuu kuuluisaksi gynelogiksi, jota aina piti puhutella professori Seebandiksi. Tytär muistaa, kuinka isä oli ylpeänä patsastellut peilin edessä upouudessa SS-univormussaan. Eikä Hippokrateen valaan pohjautuvaan lääkärinvalaan sitoutuminen estänyt miestä, kun häneltä ja muilta SS-lääkäreiltä kysyttiin Saksassa aloitettaavaan eutanasia-ohjelmaan liittymistä. Sitaatti tietystä valan kohdasta kirkastaa, kuinka kaukana ammattietiikasta SS-lääkärit pahimmillaan toimivat. 

Elintapoja koskevia ohjeita tulen käyttämään sairaiden hyväksi kykyni ja harkintani mukaan: tulen torjumaan kaiken, mikä voi olla vahingoksi ja vääryydeksi. En tule antamaan kenellekään kuolettavaa myrkkyä, vaikka minulta sellaista pyydettäisiin, enkä neuvoa sellaisen valmistamiseen. Enkä tule antamaan naiselle sikiötä tuhoavia aineita.

Sairaalapaikkoja tarvittiin sotilaille, ei vammaisille eikä mielisairaille. Niinpä professori lähetti epäröimättä Kurtin kauniin, sanavalmiin ja hiukan hullun tädin tuhottavaksi. Professori ei ymmärtänyt arvostaa naisen terävä-älyisyyttä eikä tarkkaa kuvataiteen havainnointikykyä, vaan koki ne itselleen uhkaksi. Yhtä heikosti hän aikanaan tajusi oman Elisabet-tyttärensä kasvaneen aikuiseksi, mutta huomasi kyllä tyttären raskauden jo alkuvaiheessa. Isä taivutteli tyttären aborttiin, ettei Kurtin perheen perimä pääsisi pilaamaan professorin sukua. Rodunjalostuksen periaatteista lääkäriprofessori ei luopunut, vaikka sodan jälkeen pystyi luikertelmaan irti SS-menneisyydestä. Siinä auttoi ratkaisevasti se neuvostoupseeri, jonka vaimon vaikean synnytyksen hän sai hoitaakseen. Venäläisupseerin ihmetellessä, miksi saksalaisvanki pyrki auttamaan, tämä vastasi: "Autoin, koska osasin." Siinä yksi elokuvan avainrepliikeistä. Samalla professori tuli pelastaneeksi itsensä. 

 Elokuvan avainkohtauksessa Kurt on ateljeessaan ja alkaa hahmotella maalauksia valokuvien avulla. Hän kulkee kohti oivallusta ja palaa maalaamaan vastoin muiden Dysseldorfin taiteilijoiden moderneja kokeiluja. Jossakin vaiheessa Kurt perustelee maalauksiaan ihmettelijöille lausahtamalla itsetietoisesti:"Teen, koska osaan."

Minun oli katsottava uudestaan elokuvan loppupuolelta ne kohtaukset, joissa Kurt pääsee jyvälle professorin osuudesta Elisabetin katoamiseen. Kurt ja professori tuntuvat vastakohtina kannattelevan tarinaa. He ovat eri sukupolvea. Lääkäri oli luopunut etiikastaan pyrkiessään yhä parempiin asemiin sairaanhoidon ja natsipuolueen hierarkiassa. Kurt sai nuoresta pitäen hyvän taidealan koulutuksen, mutta ei suostunut laulamaan sosialistisen realismin nimissä työläisten ylistystä, vaan siirtyi länteen, kun se oli vielä mahdollista. Eikä hän uudessakaan ympäristössä alistunut valtavirtauksiin, vaan etsi omaa ideaansa, kunnes se löytyi.

 Mielestäni polku ideasta sen kehittelyn kautta valmiiseen teokseen löytyy näistä leffan kohtauksista:

Professori vierailee vävynsä ateljeessa. Mennään lounaalle. Ravintolassa silmiin osuu satunnainen lehtijuttu, jonka otsikosta käy ilmi, että eutanasiaprojektia johtanut SS-lääkäri on vangittu. Professori poistuu kiireesti, mutta antaa asiapapereita sekä passikuvia Kurtille, jotta tämä voi hakea professorin passin. Ateljeessa Kurt heijastaa episkoopilla sekä lehtikuvan että passikuvat maalausalustalle, jolle hahmottelee ne hiilellä. Vanhoista valokuvista löytyy Elisabet-täti sylissään Kurt. Mieleen muistuu hetki, jolloin Elisabetia raastetaan väkisin sairasatoon ja viedään pois. Pikkupoika-Kurt oli hetkeksi peittänyt näkymän kädellään. Silti näkymä kiinnittyi pojan tajuntaan. Muisto toistui elävänä kuvaa katsellessa.

Kurt luo utuista maalausta, jossa Elisabet katsoo kohti ja Kurt sormi sojossa viittaa oikealle. Sataa, puut huojuvat, tuuli kahisuttaa lehvästöjä ja paiskaa ikkunat kiinni. Max Richterin musiikki vahvistaa maagista tunnelmaa. Ihmeellinen heijastus ilmestyy maalaukseen - siinä näkyy myös professorin passikuvaa. Kuvakaappaus kertoo, ketä kohti pojan sormi osoittaa. Aikuinen Kurt oivaltaa professorin ja tädin välisen yhteyden, josta elokuvan katsojat ovat olleet selvillä tapahtuman alusta asti..

Taiteilija-Kurt kehittelee ideaa, kunnes se saa hahmon, jonka hän on valmis esittelemään näyttelyssä. Kun professori näkee teoksen alkuversion ateljeessa, hän järkkyy, lähes lyyhistyy ja pakenee. Katsojana minä koin syvää iloa, ellen peräti katharsiksen tapaisen elämyksen!

 Elokuvan nimi saa selityksensä näyttelyssä. Maalausten pohjana ovat anonyymit valokuvat, toisin sanoen teokset vailla tekijää. Nimeen kerrostuu lisää merkityksiä elokuvan loppua kohti. 

Minulle yli kolmituntinen, hitaasti kerrottu, vastaan sanomattomasti  näytelty ja suurenmoisesti kuvattu elokuva oli suuri elämys. Arvostan entistä enemmän taiteilijoita, jotka kykenevät antamaan hahmon vaikeasti tavoitettaville kokemuksille niin, että ulkopuolinen voi päästä niistä osalliseksi. Enkä tarkoita pelkästään maalauksia, vaan myös itseään elokuvaa sekä saman ohjaajan Muiden elämää -teosta. Siitä kirjoitin tämän blogijutun.

Ylevissä ajatuksissa etsin kuvia itsestään ohjaajasta. Mitä löysinkään!  Florian Henckel von Donnersmarck  on jättikokoinen mies, jonka rinnalla upeat näyttelijät näyttävät kääpiöiltä. Miltähän tuntuisi nähdä kuvan porukan livenä?