Paluu talveen

Aamulla varhain ei enää tietoakaan Kap Verden lämmöstä, kun Helsinki-Vantaan lentokentällä iso porukka purkautui ulos koneesta ja maistoi ensi tujauksen kotimaan pakkasilmaa. Eipä muuta kuin repusta esiin kaikki liikenevä ja lämmikkeeksi ylle. Matkalle lähtiessä miniä manaili talvisaappaitaan. Onneksi ei kumminkaan kurvattu takaisin viemään niitä kotieteisen nurkkaan. 

Viikon huimin reissu tehtiin omalla porukalla avolavakyydillä jokunen päivä sitten. Ei kuulemma tullut vilu, vaikka tuuli viuhui niin kuin Salin saarella aina. Eikä yksikään pudota mätkähtänyt, vaikka väliin huojahdeltiin rannan tuntumassa tietöntä tannerta pitkin. Vain kaksi isoäitiä ja opas istuivat kuskien lisäksi sisällä autoissa.

Kaikkein leppeimmältä tuntui oleilu valtavalla hiekkarannalla. Nuorisolle riitti askareita snorklailusta  melomiseen, leijojen lennättelyyn, leijasurffailuun ja ihan tavalliseenkin surffailuun edes hiukan. Jopa ratsastamassa ja kalastusretkellä kävivät nämä uutterat liikkujat. Mutta uimisesta ei tahtonut tulla mitään, kun valtameri tuuppi yrittäjiä sinne tänne. Minäkin sain tuta, kuinka kevyesti maininki viskasi meikäläisen pyllylleen että roiskahti. Hetken kai näytti siltä, etten edes pääse omin neuvoin ylös, koska rannalla hyörivä vahti vai mikä lie oli syöksähtämässä avukseni. Mutta itsepä kömmin rannalle - uikkarit hiekkaa täynnä.

Toisin oli kymmen vuotta sitten tsunamikatastrofin iskiessä muun muassa Sri Lankaan. Siellä aalto ei armahtanut rannalla viipyneitä. Kauhun hetkiä koettiin meidänkin perhekunnassa, kun tiedettiin pojan perheen viettävän siellä jouluaan. Hädin tuskin kaikki neljä ehtivät pinkaista uima-altaalta hotelliin ja saman tien sen toiseen kerrokseen. Pohjakerrokseen ja lähialueille hyökyi yhä uusia vesimassoja. Murheen aikoja silloin elettiin. Kaikki hengissä selvinneetkään tuskin ovat täysin toipuneet, saati suru väistynyt perheissä, jotka menettivät monia jäseniään. Mietin, miksi Salin tasaisella saarella rakennetaan aivan rannan tuntumaan matalia loma-asuntoja. Ne eivät mitenkään säästyisi tuholta, jos ja kun meri äityisi työntämään kymmenien metrien korkuisia vesimassoja. Tulivuorenpurkauksia sattuu, samoin taatusti maanjäristyksiä syvällä merenpohjassa. Alue ei kuitenkaan taida olla mannerlaattojen saumakohdassa.

Vaikka saarella tuulee aina, mitään uhkaa ei ollut havaittavissa. Juuri näille rannoille kilpikonnatkin rantautuvat munimaan. Oli hauska seurata, kuinka odotus munien kuoriutumisesta nostatti tunnelmaa rantakojussa, josta muutamalla eurolla saattoi hommata nimikkomunan ja alkaa seurata, milloin siitä kuoriutuu poikanen. Ihmiset kaiketi suojelevat pikku konnia, jotta ne ehtivät veteen, ennen kuin linnut nappaavat ne. Harmi, että meidän klaani poistui rantamaisemista kauas pohjoisen talveen, ennen kuin odotus palkittiin.

 Minulta jäi ostamatta nimikkomuna. En hankkinut edes T-painaa. Sitä käyttämällä olisin voinut osoittaa harrastusta hyvän asian tukemiseen.

Koiria ja kissoja näkyi paljon, hevosiakin jonkin verran. Meressä tietysti vallitsee melkoinen lajirikkaus, mutta kuivalla saarella kasveja ei ole järin runsaasti. Vain hotellin muurein ympäröity alue viheriöi, kun sitä uutterasti kastellaan. Jopa hiekkarannalle on istutettu palmuja. Ne saavat vettä kasteluputkistosta, joka luikertelee hiekkaan piilotettuna. Vesi kai tulee saaren omasta merivettä raaka-aineena käyttävästä vesilaitoksesta. Näin tuotettua vettä ei voi sairastumatta juoda. Niinpä pullovesiä jaeltiin pihistelemättä kaikille janoisille ihmisille.

Yksi parhaillaan kukkiva kasvi herätti huomiota autiolla rannalla. Ihan ensiksi samaa kasvia löytyi muutama yksilö hotellin portin pielestä. Luulin muovikoristeeksi. Kun läheltä maasta työntyi parsan näköisinä kapeita uusia kasveja, oli uskominen, että luonto se tässä osoittaa, kuinka kuivassakin kukitaan. Etsiskelin kasville nimeä, mutten ainakaan vielä löytänyt. Vihreät mehikasvit eivät liene osa keltakukkaa.

Hyvin saman näköinen kasvi kuuluu tiettyyn sukuun ja kukkii Negeven autiomaassa otetussa kuvassa.