Kielestä kiinni

Tiistaisin kymmenen jälkeen tapaa radiosta tulla Sari Valton keskusteluohjelmia, joita useimmiten kuuntelen. On ollut hauska seurata, kuinka Sari, entinen oppilaani Kangasalan Pikkolan koulusta, kehittymistään kehittyy toimittajana ja paneutuu innostuneesti työhönsä niin radiossa kuin televisiossa.

Eilinen ohjelma oli saanut otsikokseen Eivätkö nuoret osaa enää suomea? Ohjelmassa vierailivat suomen kielen professori Anneli Pajunen Tampereen yliopistosta ja lehtori Paula Halme (kuvassa vasemmalla) Vantaan Lumon lukiosta. 

Paljon kuulin kannanottoja kieliopista. Jopa Sari painotti sen opettamisen tärkeyttä, vaikka pelkäsi samalla kuulostavansa vanhanaikaiselta. Saman huolen löytää eri artikkeleista aina, kun aihetta käsitellään. Jännää oli kuulla, miten Sari muisteli entisen yläasteen äidinkielen opettajansa - siis minun - kovistelleen oppilaita kirjoittamaan, ettei kukaan sovinnolla putoaisi a-luokasta b-luokan kansalaiseksi. En alkuunkaan tunnistanut lausahdusta omakseni. Viis siitä, sillä jokin muistijälki yhteisistä vuosista näyttää jääneen Sarin mieleen.

Minulle selvisi ohjelmasta, että Tampereen yliopistossa tutkitaan nuorten ja nyttemmin myös aikuisten kielitaidon osaamista ja että asialla ovat kielitieteilijät Anneli Pajusen johdolla. Siteeraan pitkästi Heikki Laurinollin kirjoittamaa tiedotetta (13.5.2016). Moni seikka kaipaisi lisävalaistusta, mutta jääköön:

Tampereella koottu korpus-aineisto sisältää yli 2000 kouluainetta otsikolla ”Unelmieni päivä”. Vuodesta 2005 saakka kerättyyn aineistoon kuuluu runsaat 200 000 sanaa. Suomessa ei ole aiemmin tehty vastaavaa koko ikäluokkaan kohdistuvaa laajaa ja systemaattista tutkimusta. Syinä tutkimuksen puuttumiselle ovat kielialueen pienuus ja toisaalta asenne-ero kasvatustieteilijöiden ja kielitieteilijöiden välillä. Suomen kielen tutkijat ovat suhtautuneet Anneli Pajusen mielestä välinpitämättömästi kielen kehittymisen tutkimukseen. Kasvatustieteilijöiden näkökulma taas on kokonaan toinen, kun he tutkivat koulusuoriutumista.

Iän karttuessa kielen rakenteellinen kompleksisuus kasvaa. Mitä nuorempia oppilaat ovat, sitä puhekielisempää heidän tekstinsä on. Iän noustessa myös ikäryhmän sisäinen kielellinen variaatio vähenee.
– Vaikka ikäryhmien väliset erot ovat selvät, niin kuitenkin ikäryhmän sisäinen variaatio on suurempaa kuin ikäryhmien välinen. Koulutuksen pitäisi vähentää tätä variaatiota. Näkemykseni mukaan sitä ei tapahdu siinä määrin kuin pitäisi, Anneli Pajunen sanoo.
Ongelma ei Pajusen mukaan johdu vain kouluopetuksesta, vaan taustalla on yhteiskunnallisia tekijöitä.
– On kysymys länsimaiseen elämäntyyliin liittyvästä ilmiöstä, joka on tulossa Suomeen jälkijunassa. Sen takia meidän Pisa-tulokset ovat olleet paremmat kuin länsimaissa yleensä. Nyt Pisa-menestyksen voi jo unohtaa kokonaan.
Vastaavat tutkimukset Saksasta ja Yhdysvalloista kertovat samasta ilmiöstä, että nuorison sanasto ja kielenkäyttö ovat menossa alaspäin. Tendenssi on yleinen kaikissa länsimaissa.
Pajusen mielestä ongelma liittyy nuorison ajankäyttöön, puuhasteluun elektronisten laitteiden kanssa ja lukemisen vähenemiseen.
– Kirjallisen kulttuurin arvostamien on mennyt alaspäin. Tavoitteellinen pyrkiminen ja halu pärjätä ovat muuttuneet.

 --

Suomen kielen opetusta on vähennetty, mutta sen vaikutuksista oppimistuloksiin ei ole keskusteltu. Anneli Pajusen mukaan kielioppia ja sen opettamista ei voi sivuuttaa silloin, kun on kysymys suomen kielen kaltaisesta taivutuskielestä.

– Asenne kielioppia kohtaan on erittäin kielteinen. Opettajat ovat aika voimakkaasti sitä mieltä, että kielioppia ei voi opettaa, Pajunen harmittelee.
Pajusella on tuntemus, että ehkä kielioppia ei ole osattu opettaa sillä tasolla, josta olisi hyötyä. Pelkästään sijamuotojen nimitysten opettaminen ei riitä.
Pajunen hieman varoo kieliopin puolesta puhumista, koska hänet voidaan sen vuoksi leimata tutkijana vanhanaikaiseksi. Keskustelu kieliopin roolista kouluopetuksessa ei aina ole sujunut rakentavasti.

--

Tampereella koottu korpus-aineisto paljastaa, että oppilailla on vaikeuksia rinnasteisen sivulauseen muodostamisessa. Ilman kielioppia opettajan on kuitenkin vaikea opettaa rinnasteista sivulausetta, jos sitä ei ole nimetty millään termillä eikä ole mitään kieltä, millä asiasta voi puhua.

--

Suomessa jää paljon kielihäiriöitä tunnistamatta. Mari Honko kiinnitti väitöstutkimuksessaan huomiota oppilaisiin, jotka tekevät runsaasti kirjoitusvirheitä. Anneli Pajunen harmittelee, että havainto ohitettiin sanomalla, että tällaisten kielihäiriöiden diagnosointi kuuluu puheterapeuteille, ei kielentutkijoille.
Pajusen mielestä näihin virheisiin ei tajuta kiinnittää huomiota sen vuoksi, että virheen käsite on suhteellistettu. Aluksi ei välitetä siitä, että puhekieltä tulee kirjoitetun kielen joukkoon. Seuraavaksi unohdetaan pilkkuvirheet. Sitten vuorossa onkin jo kielihäiriö, jota ei lainkaan huomata, vaikka ongelma olisi helppo havaita tarkkailemalla kirjoitetun kielen virheitä.

Pajusen ryhmässä samoin kuin Halmeen lukiokursseilla on havaittu, kuinka suuresti myös nuorten sanojen ymmärtäminen vaihtelee. Ihmiset siis ajautuvat vääjäämättä eri ryhmiin paitsi sosioekonomisen asemansa myös vajavaisen äidinkielen taitonsa perusteella. Omasta eläkevuosien kokemuksestakin tiedän, miten ilman sanoja kielenkäyttö jää takkuavan niukaksi. Aikamoisen lukemis-, kuuntelu- ja sanasukeltelun (WordDrive-ohjelma) myötä ruotsin sanavarastoni kuitenkin vahvistui niin, että puhekin alkoi sujua änkkäämättä. Vahvan kouluoppimisen pohjalta ruotsin rakenteet olivat onneksi pysyneet tallessa. Hurjalta ja samalla itsestään selvältä tuntuu, että jos ihmislapsi kasvaessaan saa virikkeitä vain niukkaan kielenkäyttöön, hänen sanavarastonsa saati ymmärryksensä äidinkielen tai minkään muunkaan kielen rakenteista ei kartu.

Onneksi tutkijat ovat hereillä. Tuoreimpia esimerkkejä on Kaisu Rättyän tammikuun alussa Helsingin yliopistossa tarkastettu, viidestä artikkelista koostuva väitöskirja Kielitiedon didaktiikkaa Kielentäminen ja visualisointi sanaluokkien ja lauseenjäsenten opetusmenetelminä.

Tiivistelmänsä lopuksi Rättyä kirjaa tuloksia ja esittää väitteen, joka voisi toimia alkuna jatkotutkimuksille:

Tutkimus osoittaa kielentämismenetelmän mahdollisuudet käsitteellisen tiedon oppimiseen ja soveltamiseen sekä selvittää, kuinka menetelmä auttaa opettajaa opetuksen suunnittelussa ja arvioinnissa. Visualisointimenetelmän avulla opettaja saa selville, miten opiskelijat hahmottavat käsitteiden välisiä suhteita ja miten opetuksessa on huomioitava käsitekategorioiden sisäiset ja niiden väliset suhteet. 

Väitän, että kielentämis- ja visualisointimenetelmän avulla opettaja pystyy arvioimaan opiskelijoiden käsitetiedollista, menetelmätiedollista ja metakognitiivista tasoa.Tutkimukseni mukaan mielekäs kielitiedon opettaminen pohjautuu a) sellaisten opetusmenetelmien käyttöön, joissa ymmärretään käsitteellinen muutos ja sen vaikutus oppimiseen, b) sellaisiin oppimistehtäviin, joiden oppimistavoitteissa ymmärretään erilaiset tiedon lajit ja ajatteluprosessit ja joissa oppilas saa itselleen palautetta omasta osaamisestaan sekä haastaa oppilaan pohtimaan omaa osaamistaan, c) sellaisiin oppimistavoitteisiin, joissa opittavat kokonaisuudet esitetään laajoina kokonaisuuksina, suhteutettuna käsitehierarkioihin.

Kunpa satavuotiaassa Suomessa ymmärrettäisiin oman kielen ja sen eri-ikäisten käyttäjien muuttuminen tärkeäksi tutkimuskohteeksi! Tarvitaan rahoitusratkaisuja, joiden nojalla voitaisiin koota edes yksi vahva tutkimusryhmä ja palkata siihen usean eri tieteenalan edustajia. Itsekin joskus kielitietohankkeeseen rahoitusta hakeneena ja pakit saaneena tiedän, ettei yksittäisten tulisielujenkaan työ pitkälle kanna. Pätevin ja kauaskantoisin tutkimus vaatii olosuhteita, joissa tutkimukseen keskitytään riittävän pitkään. Sellaista tutkimusta ei voi tehdä yksin ison opetusvelvollisuuden ohessa.