Näytetään tekstit, joissa on tunniste Meek's Cutoff. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Meek's Cutoff. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Hidas länkkäri


Yle Teemalta tuli perjantai-iltana omalaatuinen lännenfilmi Meek's Cutoff (2010). Alkajaisiksi joukko uudisasukkaan oloisia ihmisä tuntuu pohtivan, miten päästä virran yli. Seuraa pitkä otos joessa kahlaavista naisista kantamuksineen. Mitään ei puhuta. Vettä on tässä vaiheessa ylenmäärin. Ennen pitkää ollaan toisella rannalla. Vaatteita kuivatellaan. Näkyy miehiä. Vettä nostetaan tynnyriin. Yksi miehistä raapustaa rannalla lojuneeseen vaalenneeseen puunrunkoon: LOST.

Hitaasti jatketaan matkantekoa. Leiriydytään. Aamun valjettua nuori poika istuu kumarassa ja lukee ääneen Raamatun kertomusta paratiisista. Vanhemmat kuuntelevat. Lähistöllä muutkin seuraavat lukemista.

Teltasta ilmestyy pörröpäinen mies. Hän on Meek, ympäriinsä liikuskellut kummajainen. Hahmo perustuu tosielämästä tunnettuun ja turkismetsästäjänä toimineeseen Stephen Meekiin. Kohta jo vankkurit vierivät letkana rutikuivalla, tuulen tuivertamalla tasangolla. Pörröpää ratsastaa ja kertoo pojalle hurjaa tarinaa verenhimoisesta karhusta. Yksi naisista seuraa sivusta kyllästyneen oloisena. Ilme kertoo pettymyksestä. Tämmöisenkö suupaltin opastettavaksi on tullut lähdetyksi?


Länkkäreiden perusasetelma alkaa olla koossa. On avara, tyhjä ja kuiva erämaa, on uudisasukkaita pyrkimässä kohti lännen paratiisiaan, on heidän oppaakseen pestautunut kulkija. Puuttuu enää intiaani. Ei aikaakaan, kun yksi sellainen vilahtaa kukkulan laella ratsuineen, mutta häviää saman tien. Alakuloinen matka jatkuu. Ja intiaani näyttäytyy uudestaan. Miehet ottavat tämän kiinni ja tuovat vankinaan leiripaikkaan. Meek vaatii, että salakavala intiaani tapettaisiin saman tien. Miehista jotkut epäröivät. Herää ajatus, että ehkä intiaani osaisi opastaa joukon edes veden äärelle.

Seuraa tunnustelevia kohtauksia, joissa uudisasukkaista yksi ja toinen etsii kontaktia intiaaniin. Melkeinpä käydään kauppaa. Ajatuksena on, että saatuaan jotakin ryhmältä hän tuntisi olevansa velkaa ja maksavansa sen johdattamalla joukon veden äärelle.

Toivottomalta alkaa tuntua, kun vankkurit päätyvät jyrkähköön rinteeseen. Tässä vaiheessa Meek luopuu opastamasta ketään enää mihinkään. Hurjasti ponnistamalla uudisasukkaat onnistuvat hilaamaan köysien avulla kaksi vankkuria alas tasaiselle maalle, kolmas ryöstäytyy irti, vierii valtoimenaan ja kellahtaa kumoon. Kallisarvoista vettä valuu maahan. Intiaani on seurannut uurastusta auttamatta mitenkään. Ilmeettömänä hän lopulta potkiskelee maata vesitippaan, joka noruu tyhjenevästä tynnyristä.

Tässä vaiheessa katsojakin kurkku kuivuu. Hetken helpotus ilmaantuu kuvaan, kun alangolla kasvaa osittain viheröivä puu. Lapsikin ymmärtää, ettei se kasva ilman vettä, jota ei kuitenkaan näy missään.

Tasanko jatkuu kohti seuraavaa ylänköä. Mitähän niiden takaa löytyy? Kukkuloiden suuntaan intiaani tallustelee yksinään, kun leffan loppuplanssit iskeytyvät päin katsojaa. Katsoja jää tuijottamaaan loittonevaa intiaania samoin kuin voi kuvitella leffan uudisasukkaiden tekevän. Näin ohjaaja Kelly Reichardt on jättänyt muiden huoleksi kehitellä tarinaan päätös tai miksei myös vaihtoehtoisia ratkaisuja.

Elokuvan jälkivaikutuksia on piisannut, sillä äärimmäisen hitaasti edennyt kerronta liimasi tajuntaan karun maiseman kuvia. Niitä palautuu silmiin tämän tästä. Pikku hiljaa myös henkilöhahmojen piirteistä on alkanut erottua jutunaiheita. Hetkittäin tuntui, että eräässä kohtauksessa kallion kupeella kyhjöttänyt intiaani olisi ollut kuin pahanilmanlintu, korppikotka. Vai onko hän paremminkin onneton, omasta heimostaan karkotettu raukka. Uudisasukkaita pohdittaessa äimistytti, kuinka alttiita ihmiset ovatkaan  joutumaan petetyiksi. Tästä seikasta kriitikot vetävät yhteyksiä nykyajan politiikkaan.

Nautittavinta elokuvassa oli kaikki se, mikä välittyi hidastempoisen, harkitun kameratyön satona. Äänimaisema on sekin niin luonteva, ettei sävellettyjä musiikkiosuuksia juurikaan erota tuulen suhinasta tai veden kohinasta. Avarankarujen luontonäkymien tavoin myös lähikuvia jäi hiertämään esiin jutunaiheita. Tietyt intiaanin syrjäkareiset ilmeet ja hänen vino seisontasa toisten raataessa herättävät yhä kysymyksiä. Naisista hahmottuu sekä ryhmä että kunkin yksilöllisyys, kun taas miehistä ei niinkään. Lakkeihinsa piiloutuneista ja muutenkin vaateisiinsa suojautuneista naisista tulin ajatelleeksi sitäkin, kuinka hyvin he tosipaikassa olisivatkaan välttyneet kärventymästä auringonpaahteessa.


Lähes tanssillisia asetelmia  toistui kuvissa, joissa kamera seurasi erämaan autiudessa kevyen oloisesti pyrähteleviä naisia. Ristiriita pohditutti, sillä todellisten länteen pyrkijöiden pitkä marssi  tuskin on voinut tuottaa muuta kuin uupunutta raahustamista. Leffalla on todellisuuspohja, jonka varaan fiktio on luotu. Kyse on tietoisesta taideteoksesta, ei dokumentista.

Katsoja kiittää ohjaajaa vaikuttavan jylhistä ja samalla satumaisista näkymistä. Oli pysäyttävää seurata hiljaista tarinaa, jossa eivät pyssyt pauku, hevoset hirnu ja taistelut vello. Näinkin voi ja on hyvä kertoa suuresta vaelluksesta kohti länttä osana Yhdysvaltain asutushistoriaa.