Italialainen elokuva vuodelta 2023 vangitsi katsojansa samaan tapaan kuin kuuluisat neorealistiset edeltäjänsä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kyseessä on Ainahan on huominen. Italiassa se oli ilmestymisvuotensa katsotuin elokuva ja kertoo oloista Roomassa amerikkalaisten yhä valvoessa paikallisia suursodan päättyessä 1945.
Pääosan esittäjä Paola Cortellesi hätkähdyttää paitsi perheenäiti-Lidiana myös leffan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Aviomies (Valerio Mastandrea) läimii ja nolaa vaimoaan niin, että paikoin oli pidettävä katselussa taukoja. Vaimon kantaessa vähiä tienestejään miehelle aloin nikotella. Kaamea appiukko (Giorgio Colangeli) vallitsee sängystä käsin yhtä perheen huonetta ja osoittaa, mistä poika on oppinut naisen halveksunnan kaikkine vivahteineen. Lähes aikuinen tytär (Romana Maggiora Vergano) ei ymmärrä alistuvaista äitiään. Kiukkua lisää se, että tyttö joutuu nukkumaan samassa huoneessa pikkuveljiensä kanssa. Hän ei huomaa uhkaa äitinsä kohtalon jakamisesta, kun suostuu kihlakumppaniksi öykkäriksi osoittautuvalle pojalle. Tytön onneksi kihlaus kariutuu, mikä leffassa esitetään farssimaisten kohtausten tuloksena.
Lisää juonen käänteitä ja arvioita elokuvasta saa luettavakseen tästä, tästä ja tästä linkistä ilman maksumuuria. Jatkan vielä juonikuvioista hiukan, sillä seurasin toiveikkaana, kuinka Lidia silloin tällöin tapaa autokorjaamon miellyttävää miestä. Kummallakin vanha suola janottaa, mutta varsinkaan Lidia ei rohkene irrottautua perheestään. Mies on muuttamassa pois, kunnes tosiaan häipyy.
Mahdollisuuksia Lidialla olisi ollut myös vaikkapa tutustua amerikkalaiseen sotilaaseen. Kielimuurin takaakin mies ilmaisee ihastuksensa Lidiaan. Samoin jotkut naapurit ja torikauppiaat muodostavat turvaverkon, johon Lidia voi tarvittaessa luottaa. Mutta, mutta – kelpo vaimona Lidia pysyy perheessä.
Kaiken aikaa korvissa soi elokuvan musiikki ja silmissä väikkyy hienoja mustavalkoisia kuvia, joissa kohtaukset esitetään punnittuina koreografioina. Kotona tosin toistuu kaavamaisesti pikkupoikien kohellus siinä määrin, että epäilen ohjaajan herpaantuneen poikien kanssa.
Loppua kohden parituntinen elokuva tiivistyy tavalla, joka näyttää, kuinka huominen tosiaan voi olla naisille eilistä parempi. Käydään näet suurin joukoin äänestämässä, kun sellainen vaalikelpoisuuden lisäksi vihdoin 1945 on mahdollista Italiassakin. Lidian öykkäröivä aviomies menettää mahtinsa, kun taas äiti ja tytär löytävät toistensa hymyilevät silmät väkijoukosta. Kumpikin tietää, ettei enää ihan helposti alistu kenenkään vallankäyttöön.
Minusta elokuvan suursuosio Italiassa kertoo, että maassa on ollut paljon kaikupohjaa paljastaa naisiin kohdistunut alistaminen.
