Naisten joukosta puuttuu yksi

Naisten päivän aattona reissasin Helsinkiin vartavasten kutsuttuna. Samoin tein vuosi sitten, jolloin eräs erityinen Sirkku täytti 80 ja hänen laaja ystäväpiirinsä kokoontui tapahtumaa juhlimaan Esplanadikappelin alakertaan. Sinne omat pojat olivat järjestäneet hauskat synttärikemut äidilleen. Eilen pieni, tiivis naisjoukko tapasi toisensa ilman Sirkkua, sillä hän menehtyi viime joulukuun alussa sairastettuaan rintasyöpää yli 20 vuotta. Valovoimaista toimen naista emme hevin unohda.

Kaksi ensimmäistä kuvaa ovat muistoja naispoppoon vierailulta Turussa ja Liedossa alkusyksystä 2007.

Eilen Santeri Uusitalo, Esplanadikappelin ravintolanjohtaja, tarjosi äitinsä ystäville kuohuvan alkujuoman, jonka me yksissä naisin kohotimme Sirkun muistoksi.

Erityisherkkuna yleisö sai alkuillasta nauttia Oskar Merikannon sävellyksistä suomalaisten runoilijoiden teksteihin. Sopraano Johanna Engelbart  ja tenori Jere Martikainen lauloivat sekä yksin että duona.

Musiikkiesitysten ja yltäkylläisen blinimenun jälkeen kuunneltiin herkällä korvalla myös Sirkun itsensä sanelemaa elämäkertatekstiä. Sen oli nauhoituksista naputellut miniä, Santerin vaimo, kun toimittajan voimat eivät olleet enää riittäneet kirjoittamiseen.

Pohjustuksena iltaohjelmaan nautittiin annos valistusta Suomalaisen Naisliiton Helsingin Osaston komeassa huoneistoissa Aurorankadulla klo 14:stä alkaen. Olihan myös Sirkku naisasianainen, vaikkei kuulunut mihinkään alan useista yhdistyksistä.


Osaston uusin puheenjohtaja, Merja Talkamo, kertoi muun muassa lahjoittajasisaruksista ja muista naisten asemaa kohottaneista vaikuttajanaisista, joiden seinille ripustettuja muotokuvia katselimme. Enpä heistä muita tunnistanut kuin Minna Canthin. Hänen mukaansa on osuvasti nimetty naisliiton lehti.

Meidän porukkaan kuuluva Ritva puolestaan näytti melko tuoreita kuvia Sirkusta, mainiosta kokista, perehtymässä italialaiskeittiöön ihan omin näpein. Pitkän matkan takaa minulta jäi osallistumatta siihen tarjolla olleeseen happeningiin.

Kahvittelun lomassa kuultiin myös yhdistyksen 100-vuotisjuhlakirjasta nimeltä Kuin satakielten laulu (2007). Sen on toimittanut Maija Kauppinen. Minäpä ostin kirjan vitosella. Antikvariaatissa se maksaa kympin, joten tein oivan kaupan - rahallisestikin ajatellen.

Noora Seppä (oik.) esitteli omassa puheenvuorossaan osteopatiaa. Aiheesta riitti puhetta, kun päästiin kyselemään ja kuvailemaan omia kremppoja. Moni näistä tutuista oli jo ollut Nooran hoidettavana. Nyt kuultiin myös alan taustoista ja monista mahdollisuuksista kropan vaivojen helpottamiseksi pikkulapsista vanhuksiin.

Sen verran olen silmäillyt juhlakirjan sivuja, että syytä on lukea opusta tarkasti ainakin sieltä täältä. On merkille pantavaa, kuinka naisten yhteistyö on kantanut hedelmää äänioikeudesta alkaen. Yhä uusia aiheita ilmaantuu. Niihin kuuluu huoli lastentarhanopettajien asemasta. Keskusteluun osallistumista kaivataan.  

Yhdistyksen aloitteesta yksi sen huomattavista jäsenistä, Tekla Hultin, on saanut oman pikku torin. Nimikkokatua oli haettu, aukio saatiin.


Kolmeen naiseen päätettiin etsiä paikka kyltteineen Kiasman, Sanomatalon ja Postin välimaastosta matkalla Kappeliin. Aukio löytyi! Ajatella, että sen merkitsemiseen on uhrattu peräti kolme kylttiä...

On kuulemma ollut puhetta Tekla Hultinin patsaan hankkimiseksi. Sietää seurata, onnistuuko moinen. Toistaiseksi vain viiden naisen kunniaksi on pystytetty patsas Helsinkiin. Epätasa-arvoa, sillä monen monet miehet on arvioitu niin merkittäviksi, että heistä tehdyt patsashankkeet ovat toteutuneet arvopaikoille.

Antoisan päivän loppunäytös ällistyttää yhä: Päässäni kummitteli näet varmana tietona, että viimeinen juna Turkuun lähtee noin 21.30. En tullut tarkistaneeksi lipusta, kun Kappelissa tilausta tehdessä tarjoilijan kanssa pohdin, ehdinkö varmasti nauttia koko monivaiheisen menun. Niinpä sitten "hyvissä ajoin" rauatatieasemalle ehdittyäni otti tovin, ennen kuin käsitin, ettei lähtevien junien valotaulussa ollut vikaa, kun sieltä puuttui tieto, miltä raiteelta junani Turkuun lähtee. Eihän junia sinne mennyt ennen aamua!

Lopulta tarkistin lipusta totisen asian ja uskoin näkemääni. Juna oli kolkutellut tiehensä jo aikoja sitten. Mikäpä muu avuksi kuin marssia Kamppiin. Tiesin, että busseja kulkee yötä myöten. Iltakymmeneltä lähtevän kyytiin ehdin ja mahduin. Mikä parasta, kuskina autoa ohjaili mainio nainen. Hän ajoi varmaotteisesti ja hoiteli kaikki kuulutukset ehdalla Turun murteella vieläpä hiukan lisämausteitakin tarjoillen. Kun vihdoin poistuin bussista Uudenmaan tullissa, elettiin jo tätä naisille nimettyä torstaipäivää. Kiitin kuskia paitsi hyvästä kyydistä myös hauskoista kuulutuksista. Myhäillen kuski sanoi niiden tulleen ihan kokonaan kaupan päällisiksi. Siitä sitten marssin muutaman sata metriä Kupittaan rautatieaseman alakertaan hakemaan autoani. Lähes autiota reittiä sain  huristella kotiin Lietoon.

Että semmoisella pääkaupunkireissulla tuli tällä kertaa kurvailluksi. Eikä edes loppuvaihe harmittanut, niin hyvä päivästä oli ehtinyt sukeutua.