Kevätkeitos

Mökkipiha tuottaa satoa. Eilen keräsin ensimmäiset nokkoset, jotka ryöpättyinä maustivat ilta-aterian munakkaita. Päivän kuvasatona tuli muutama mehevä otos voikukista. Aamulla ne olivat yhä puoliunessa, kun kerättiin kippoihin terälehtiä ilman vihreää kantaa. Niistä syntyi pikku satsi marmeladia soveltamalla tätä vapaasti netissä tarjottua reseptiä:

Ainekset

10 annosta

• 300 g voikukkia
• 4 dl vettä
• 330 g hillosokeria
• 1 tl sitruunankuoriraastetta

Tee näin

• Kerää voikukan kukinnot tilavaan rasiaan ja sulje hetkeksi kannen alle. Näin mahdolliset ötökät kiipeävät kanteen ja voit poistaa ne näppärästi.
  Huuhtele kukinnot mieluiten tilavareikäisessä siivilässä ja valuta ne hyvin.
  Kumoa kukinnot kattilaan ja mittaa päälle vesi. Kuumenna kiehuvaksi ja nosta liedeltä. Anna kukintojen hautua jäähtyvässä liemessä noin 20 minuuttia.
  Siivilöi voikukkaliemi tiheän siivilän läpi toiseen kattilaan. Purista mukaan kukista irtoava neste.
  Lisää sokeri ja kuumenna kiehuvaksi. Keitä 5 minuuttia ilman kantta. Lisää keittämisen aikana sitruunankuoriraaste.
  Jaa voikukkamarmeladi puhtaisiin, kuumennettuihin lasipurkkeihin ja sulje kannella. Säilytä voikukkamarmeladit viileässä.
  * Anna voikukkamarmeladin tekeytyä jääkaapissa ainakin vuorokauden ennen tarjoamista. Voikukkamarmeladi on koostumukseltaan notkeaa.
  
  Vuosi sitten innostuin lehtijutusta, jossa kehuttiin voikukkamarmeladia aurinkoisena syötävänä. Taisi ohje olla melko suurpiirteinen tai minä luin sen huitaisemalla, sillä tuotos tuli vihreää mössöä, ei lainkaan aurinkoisen keltaista. Siksi toiseksi jätin keitoksen siivilöimättä. Niinpä terälehdet uiskentelivat seoksessa. Urheasti ruman näköinen sokeripuuro kuitenkin syötiin. Homma kuin homma vaatii näköjään kunnon mokailun. Sitten vasta osaa ottaa tosissaan ohjeiden opiskelun ja tehdä tarkasti joka työvaiheen. Päivän marmeladista tuli nyt kirkasta, vaaleankeltaista, ei kuitenkaan erityisen notkeaa, sillä käytin hillosokerin asemesta hyytelösokeria.
  
  Kas kummaa, muistan, kuinka työelämäni loppuvaiheissa muodiksi tuli hehkuttaa kokemuksellista oppimista. Alan guruja kuskattiin Suomeen USAsta asti. Kuuluisin oli David A. Kolb. Hän esitti näkemyksensä ympyräkaaviona, jota sitten veivattiin muun muassa opettajankoulutuksessa. Tuttuahan yritysten ja erehdysten kautta oppiminen on itse kullekin.Temppu onkin siinä, että osaa rakennella tutuista aineksista teoreettisia rakennelmia ja saada ne kaupaksi.
  
  Palatakseni kotipihan rikkakasvien ravitsemuskäyttöön sain jo vuosikymmeniä sitten ensiherätyksen hortailuun lukemalla Toivo Rautavaaran isokokoista kirjaa Miten luonto parantaa. Sain sen joululahjaksi tosi tarpeeseen, kun vaikea vatsavaiva ei hellittänyt lääkärien määräämin lääkkein. Rautavaaran kirjasta löytyivät konstit, joilla vaiva talttui. Tyystin sokeriton ruokavalio oli tiukka. Parissa kuukaudessa vatsa tokeni. Passelina bonuksena paino putosi jokusen kilon.
  
  Hauska muisto on sekin, että kun kesän tullen tarjoilin perheen miehille Rautavaaran suosittelemaa salaattia perusaineksenaan vesiheinä, kumpikin katseli annostaan totisena, mutta söi. Isän ja pojan katse oli niin mieleen painuva, etten sen koommin ole sekoittanut salaattiin vesiheinää. Mutta, mutta: kukaties tänä kesänä voisin yrittää ja testata, minkä vastaanoton moinen vihersatsi saa näinä aikoina, kun kasvisruuat ovat tuttuakin tutumpia.