Afrikan kauneus ja kauheus

Pitkän odotuksen jälkeen sain kirjastosta pikalainaksi Elina Hirvosen romaanin Kauimpana kuolemasta. Viikko vierähti lukiessa tekstiä, jota ei voinut äkkiä hotkaista. Teoksen maailmaan ja ihmisten kohtaloon joutuu johdatelluksi niin, että lukurupeamien väliin syntyy kuin itsestään pohdiskelutaukoja.

Kirja on herättänyt paljon huomiota. Niinpä jätän sisällön kuvailun, koska ammattikriitikot ovat tehneet ja tekevät sen osana arvioita, kuten esimerkiksi näistä kahdesta linkistä
(1)  http://www.parnasso.fi/kritiikit/2010-04/kauimpana-kuolemasta
(2)  http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Ihmisen+kokemus+ei+voi+olla+v%C3%A4%C3%A4r%C3%A4/HS20100325SI1KU027c9)
löytyvistä kritiikeistä näkyy. Lukijana sanon omalta osaltani, että kirja pysäytti. Joskus 1970-luvulla ja ajoittain myöhemminkin minulla oli Afrikka-kausi. Luin muun muassa Doris Lessingiä, Andre Brinkiä, Sembene Ousmanea, Nadine Gordimeriä, sittemmin J. M. Coetzeeta...

He kaikki ovat näyttäneet, mitä kieroa ihmisten oloihin on tallentunut maanosan alistamisesta valkoisille siirtomaaisännille. Nyt tuli päivitetyksi tuskaisia myötähäpeän tuntemuksia Hirvosen avulla. Mielessä vahvistuu näkymä kultaisessa valossa hetkittäin kylpevästä mantereesta, jota on pahasti tallottu kuin kaikkia niitä raiskattuja mustia tyttöjä ja pieniä poikiakin, joista Hirvonen kertoo. Vaikka jaan Hesarin kriitikon havainnon siitä, että lukijalle tuottaa aika ajoin vaikeuksia pysyä kärryillä, hämmästelen Hirvosen taitoa kirjoittaa herkän kauniilla kielellä ihmisistään ja heidän oloistaan. Luotan sävykkääseen tekstiin ja olen valmis juhlimaan teosta suomenkielisenä suursaavutuksena.