Leibovitzin malliin

Hiljan Tukholmassa Annie Leibovitzin kuvien näyttelyssä yksi pieni otos pysähdytti minut pitkäksi aikaa. Sen Annie oli ottanut omasta vaunuissa pötköttävästä lapsestaan. Ilmankos kuva tuntui tutulta, kun muistin, että nelisentoista vuotta sitten joulun aikoihin otin saman tyyppisen kuvan pojantyttärestä. Kuva oli tallessa! Aamupäivän askareena tuli nääs selatuksi  ja skannailuksi paperikuva-albumeja, joista löytyi muitakin hellyttäviä aarteita. Digimuodossa niillä on käyttöä tulevan joulun valmisteluissa.

Kuvaa katsellessa huomaan erityisesti - ihan niin kuin Annien ottamassa kuvassa - lapsen valppaina killittävät silmät. Yllä olevassa kuvassa minun silmiini paistaa myös vanhojen lastenrattaiden pehkaantuneisuus. Kiesit ehtivät palvella kummallakin omalla lapsella, sitten ainakin yhden ystäväperheen parilla kolmella tenavalla, kunnes ne palautettiin isovanhemmiksi ylenneille. Sekin tässä naurattaa, että rattaiden takia matkasin keväällä 1962 Tukholmaan, koska siellä myytiin kauniita lasten tavaroita. Sellaisia ei silloin Suomesta saanut. Enpä arvannut, kuinka kestävän kuljetusvälineen hankin, sillä vielä yli 30 vuoden ikäisenä ne jaksoivat kantaa murrosikäisiä koltiaisia erään koulun joulunäytelmässä, johon kollega niitä lainasi. Pikkuisen vinoon ne menivät siinä urakassa, mutta palvelivat vielä ihan hyvin, kun lapsenlapsia pölähti maailmalta Kangasalle. Kuvan pikku killittäjäkin asui vanhempineen noihin aikoihin Hong Kongissa. Vai olivatko he jo uudestaan Sydneyssä? Eivät kuitenkaan vielä Sveitsissä...

Rattaat vapautuivat palvelusta vasta kesällä 2003, kun aviomiehen kuoleman jälkeen purin meidän yhteistä isoa kotia. Viimeisenä palvelunaan rattaat kantoivat ja minä lykkäsin ison erän tavaraa läheiseen kierrätyskeskukseen. Kuka tietää, vaikka joku olisi sieltä kapaannut tämän antiikkiaarteen tai ainakin osia siitä käyttöönsä. Muistaakseni kumirenkaat olivat aivan lopussa, mutta jouset toimivat yhä joustavasti joskin melkoisen vinosti.